Yleisperustelut
1 Yleistä
Esitys muodostaa ulosottolainsäädännön
kokonaisuudistuksen neljännen ja viimeisen vaiheen. Kokonaisuudistuksen
aikaisemmissa vaiheissa uudistetut ulosottolain säännökset
siirretään uuteen ulosottokaareen ja vuonna 1895
säädetty ulosottolaki kumotaan.
Vaikka ehdotettu ulosottokaari suurelta osin pohjautuukin aikaisempiin
osittaisuudistuksiin, esitys sisältää myös
merkittäviä uudistuksia. Uusilla säännöksillä luodaan
puitteet nykyistä tarkoituksenmukaisemmalle ja tehokkaammalle ulosotto-organisaatiolle.
Kokonaisuudistuksen toisessa vaiheessa hyväksyttyjä säännöksiä ulosottoperusteen
täytäntöönpanokelpoisuuden määräaikaisuudesta
kehitetään edelleen. Nyt ehdotetaan säädettäväksi,
että saatava myös aineellisesti vanhentuu,
kun ulosottoperusteen määräaika kuluu
umpeen. Tämän seurauksena velallisten asema selkeytyy
ja paranee. Alaikäisiä pyritään
suojaamaan perusteettomalta velkaantumiselta säätämällä ulosottomiehelle
velvollisuus tehdä holhousviranomaiselle ilmoitus alaikäistä koskevan
ulosottoasian vireilletulosta. Lisäksi uudistetaan muun
muassa verojen ja muiden julkisten saatavien ulosottoa koskeva sääntely.
Nyt loppuun saatettavalla mittavalla kokonaisuudistuksella on
luotu ajanmukainen ja selkeä ulosottolainsäädäntö.
Ulosottokaaren säännösten pohjalta toteutetaan
luottoyhteiskunnan tarpeita palvelevaa ulosottoa, jossa tehokkuus- ja
kohtuusnäkökohdat otetaan tasapainoisesti huomioon
ja johon liittyvät asianmukaiset oikeusturvan takeet.
Hallituksen esityksen perusteluista ilmenevistä syistä ja
saamansa selvityksen perusteella valiokunta pitää esitystä tarpeellisena
ja tarkoituksenmukaisena. Valiokunta puoltaa lakiehdotusten hyväksymistä seuraavin
huomautuksin ja muutosehdotuksin.
2 Ulosotto-organisaation uudistaminen
2.1 Paikallinen hallinto
Esityksessä ehdotetaan ulosoton paikallishallintoa
koskevia säännöksiä muutettaviksi
niin, että nykyistä suurempien ulosottopiirien
muodostaminen tulee mahdolliseksi. Tarkoituksena on vähentää ulosottopiirien
lukumäärää nykyisestä 51:stä 22:een.
Kaikissa piireissä ulosottotointa hoitaisi erillisvirasto.
Hallintovaliokunta on antamassaan lausunnossa puoltanut ehdotusta.
Lausunnossa on katsottu, että ulosoton piirikoon suurentaminen
lisää mahdollisuuksia erikoistumiseen ja erikoisperinnän
laajentamiseen. Myös henkilöstön koulutus
ja henkilöstöhallinto voidaan järjestää nykyistä tehokkaammin.
Lisäksi voidaan edistää suuremman yhtenäisyyden
saavuttamista käytännön menettelytavoissa
ja lainkäyttöratkaisuissa. Hallintovaliokunnan
näkemyksen mukaan olennaista on, että ulosoton
paikallishallinto kykenee myös vastaisuudessa hoitamaan ulosoton
tehtävät tehokkaasti ja laadukkaasti sekä turvaamaan
palvelujen saatavuuden maan eri osissa.
Myös perustuslakivaliokunta on antamassaan lausunnossa
korostanut sitä, että ulosottopalvelujen
alueellisesta saatavuudesta on huolehdittava.
Lakivaliokunta yhtyy hallintovaliokunnan näkemykseen
piirikoon suurentamiseen liittyvistä eduista ja ulosoton
paikallishallinnon toiminnalle asetettavista yleisistä tavoitteista.
Palvelujen alueellisen saatavuuden turvaamisen kannalta on myönteistä,
että ulosottokaariehdotukseen on otettu säännös,
jonka mukaan ulosottolaitoksen keskushallinnosta vastaavan hallintoviraston
tulee erityisesti huolehtia ulosottolaitoksen palvelujen alueellisesta
saatavuudesta. Lakivaliokunta korostaa kuitenkin sitä,
että palvelujen alueellisesta saatavuudesta on huolehdittava
ennen kaikkea jo siinä vaiheessa, kun päätetään
ulosottovirastojen toimialueista ja toimipaikoista.
Valiokunta toteaa, että ulosottolaitoksen henkilöstön
asema on siirtymäsäännöksissä turvattu asianmukaisella
tavalla.
Edellä esitetyn perusteella valiokunta puoltaa ulosoton
paikallishallintoa koskevien säännösehdotusten
hyväksymistä jäljempänä yksityiskohtaisissa
perusteluissa selostettavalla tavalla tarkistettuina.
2.2 Kielellisten oikeuksien turvaaminen
Perustuslakivaliokunnan lausuntoon yhtyen lakivaliokunta korostaa
sitä, että paikallisten ulosottovirastojen toimialueita
ja toimipaikkoja järjestettäessä on
huolehdittava perustuslain 17 §:ssä turvattujen
kielellisten oikeuksien toteutumisesta.
Hallituksen esityksessä on todettu (s. 22/I), että ulosottopiirien
sisäisellä töiden järjestämisellä turvataan
se, että nykyistä isommissa piireissä on
saatavilla palvelua myös ruotsin kielellä niin
kuin kielilainsäädäntö edellyttää.
Piirien yhdistämisen on todettu johtavan siihen, että aiempaa
useampi ulosottopiiri on kaksikielinen. Kaksikielisessä piirissä kielellisten
oikeuksien turvaamisessa voidaan esityksen mukaan hyödyntää vastaavan
ulosottomiehen järjestelmää niin, että kansalliskielillä annetaan
palvelua sen mukaan, onko velallinen suomen- vai ruotsinkielinen.
Valiokunta kannattaa suunniteltujen järjestelyjen
toteuttamista. Ulosottopiirin sisäinen töiden
järjestäminen voi valiokunnan mielestä tarkoittaa
käytännössä esimerkiksi sitä,
että suuressa ulosottovirastossa, joka toimii osastoihin jakaantuneena,
ruotsinkielisten velallisten asiat voidaan keskittää yhdelle
osastolle, jos tätä pidetään
tarkoituksenmukaisena ratkaisuna.Ks. käräjäoikeuksien
osalta vastaavasti käräjäoikeuslain (581/1993)
18 a §:n 3 momentti.
Valiokunta ei kuitenkaan pidä edellä esitettyjä organisatorisia
järjestelyjä välttämättä riittävänä keinona
turvata ulosoton asiakkaiden kielellisten oikeuksien toteutuminen.
Ulosottopiirien määrän vähentäminen
saattaa johtaa siihen, että eräät nykyiset
ulosottopiirit, joiden toimialueen väestön enemmistön
kieli on ruotsi, yhdistyvät sellaisiin piireihin, joiden
toimialueen väestön enemmistön kieli
on suomi.Ks. Länsi-Suomen lääninhallituksen
asettaman työryhmän loppuraportti 2006: "Ruotsinkielisen
palvelun turvaaminen ulosotossa — huomioon ottaen laissa säädetyt
kielelliset oikeudet", s. 5 ss. Tällä olisi puolestaan
vaikutusta henkilöstön kielitaitovaatimuksiin.
Tämän johdosta valiokunta viittaa siihen, mitä kielellisten
oikeuksien turvaamisesta on esitetty syyttäjälaitoksen
paikallisorganisaation uudistamista koskevassa hallituksen esityksessä ja
lakivaliokunnan siitä antamassa mietinnössä (LaVM 19/2006 vp — HE 84/2006 vp).
Mainitussa hallituksen esityksessä oli todettu (s. 13/II)
syyttäjälaitoksen paikallishallinnon uudistamisen
johtavan siihen, että jatkossa on syyttäjänvirastoja,
joiden alueella sijaitsevien palvelutoimistojen kielijakaumat ovat
erilaiset. Tämän vuoksi hallituksen esityksen
mukaan tarkoituksena oli, että julkisyhteisöjen
henkilöstöltä vaadittavasta kielitaidosta
annetun lain (424/2003) nojalla valtioneuvoston
asetuksella osalle syyttäjistä säädetään
tavanomaista korkeampia ruotsin kielen taidon vaatimuksia.
Valiokunta piti esityksestä antamassaan mietinnössä (s. 4/II)
suunniteltua toimenpidettä sinänsä hyvin
tärkeänä mutta katsoi, ettei se yksistään
riitä turvaamaan kielellisten oikeuksien toteutumista.
Valiokunta totesi, että paikallissyyttäjän
kanssa asioimaan pyrkivä ottanee useimmiten ensimmäiseksi
yhteyttä asianomaisen yksikön kansliahenkilökuntaan,
joten myös siihen lukeutuvilla henkilöillä tulee
olla riittävät kielelliset valmiudet ohjata ja
opastaa kaikkia asiakkaita asianmukaisen palvelun edellyttämällä tavalla
asiakkaiden omasta kielestä riippumatta. Valiokunta katsoi,
että paikallista syyttäjäntointa järjestettäessä on
sen vuoksi huolehdittava syyttäjien kielitaidon lisäksi
siitä, että myös muun paikallisyksikössä työskentelevän
henkilökunnan kielitaito vastaa kullakin toimialueella
esiintyviä tarpeita.
Valiokunta katsoo, että nämä syyttäjälaitoksen
paikallisorganisaation henkilöstön kielitaitovaatimusten
osalta esitetyt näkökohdat on otettava vastaavasti
huomioon ulosottolaitoksen paikallisorganisaation henkilöstön
kielitaitovaatimuksia koskevassa sääntelyssä.
Asiantuntijakuulemisessa on kiinnitetty huomiota siihen, että ulosottoviraston
nykyinen ruotsinkielinen nimitys "exekutionsverk" on vanhentunut.
Siitä on luontevaa luopua tässä yhteydessä,
kun säädetään uusi ulosottokaari
ja uudistetaan ulosottolaitoksen paikallishallintoa. Valiokunta
ehdottaa sen korvattavaksi ajanmukaisella nimityksellä "utsökningsverk".
Jotta tästä ei aiheudu tarpeettomia kustannuksia,
ulosottoviraston vanhaa ruotsinkielistä nimeä voidaan
kuitenkin tarvittaessa käyttää nimikylteissä,
lomakkeissa ja muissa vastaavissa yhteyksissä kohtuullisen
siirtymäkauden ajan.
2.3 Ulosoton keskushallinto
Esityksessä ehdotetaan, että ulosoton väliportaan
hallinnosta luovutaan. Nykyisin lääninhallituksille
kuuluvat väliportaan hallintotehtävät siirretään
myöhemmin perustettavalle ulosoton hallintovirastolle.
Hallintovirastolle siirretään myös oikeusministeriön
nykyisin hoitamat ulosottotoimen operatiiviseen ohjaukseen kuuluvat tehtävät.
Hallintovaliokunta on antamassaan lausunnossa katsonut, että hallinnon
ja operatiivisten ohjaustehtävien keskittäminen
perustettavaan hallintovirastoon mahdollistaa erikoistumisen ja käytettävissä olevien
voimavarojen nykyistä tehokkaamman hyödyntämisen.
Kun ulosottopiirien määrä vähenee
suunniteltuun 22:een, alueelliselle hallinnolle ei ole
enää perustetta. Hallintovaliokunta ei ole pitänyt
asianmukaisena myöskään sitä,
että ulosoton ohjaus- ja hallintotehtävät,
jotka ovat luonteeltaan pääosin valtakunnallisia,
sijoitettaisiin johonkin yksittäiseen lääninhallitukseen.
Lakivaliokunta yhtyy hallintovaliokunnan kantaan ja puoltaa
ulosoton keskushallinnon järjestämistä esityksessä ehdotetulla
tavalla. Samalla valiokunta korostaa sitä, että hallintovirastolle
kuuluu vain ulosottotoimen hallinnollinen johto, ohjaus ja valvonta.
Uudenlainen keskushallintomalli ei siten kavenna ulosottomiehille
kuuluvaa harkintavaltaa yksittäisissä ulosottoasioissa.
3 Velan vanhentuminen ulosottoperusteen määräajan
päättymisen johdosta
3.1 Yleistä
Esityksessä ehdotetaan, että yksityishenkilön velka
vanhentuu pääsääntöisesti
15 vuoden kuluttua siitä, kun velasta on annettu lopullinen ulosottoperuste.
Vanhentumisaika on kuitenkin 20 vuotta, jos myös velkoja
on yksityishenkilö taikka jos korvaussaatava perustuu rikokseen, josta
velallinen on tuomittu vankeuteen tai yhdyskuntapalveluun. Vanhentumisen
seurauksena velallisen maksuvelvollisuus lakkaa. Velkaa
ei siten voida periä ulosotossa eikä yksityisesti.
Sitä ei voida periä myöskään
velallisen kuolinpesästä.
Ehdotettujen säännösten mukaista
vanhentumista ei voida katkaista. Tuomioistuin voi kuitenkin velkojan
kanteesta jatkaa vanhentumisaikaa kymmenellä vuodella,
jos velallinen on laissa yksilöidyin tavoin menetellyt
sopimattomasti velkojia kohtaan.
Niin kuin edellä on todettu, ehdotuksella kehitetään
edelleen ulosottoperusteen täytäntöönpanokelpoisuuden
määräaikaisuutta koskevaa sääntelyä,
joka on otettu lakiin ulosottolainsäädännön
kokonaisuudistuksen toisen vaiheen yhteydessä. Sitä koskevaa
hallituksen esitystä käsitellessään
lakivaliokunta totesi, että sääntely, jonka
mukaan ulosottoperuste menettää täytäntöönpanokelpoisuutensa,
mutta saatava ei samalla vanhennu, herättää lukuisia
kysymyksiä sääntelyn seurauksista ja
oikeusvaikutuksista (LaVM 34/2002 vp, s. 5/II).
Valiokunta pitää nyt ehdotettua sääntelyä tarpeellisena
ja perusteltuna keinona ratkaista jo aikaisemmin ennakoidut ongelmat.
Sen seurauksena velallisen asema ulosottoperusteen määräajan
päättymisen jälkeen muodostuu selkeäksi.
Ylivelkaantuneet henkilöt joutuvat usein turvautumaan
yhteiskunnan kustantamiin sosiaalietuuksiin. Valiokunnan saaman
selvityksen mukaan esimerkiksi toimeentulotuen pitkäaikaisasiakkaista
monet ovat ylivelkaantuneita. Pitkään jatkuvat
taloudelliset vaikeudet synnyttävät lisäksi
usein sosiaalisia ja terveydellisiä ongelmia. Tieto siitä,
että velkavastuulla on päätepiste, vaikkakin
pitkän ajan kuluttua, on valiokunnan näkemyksen
mukaan omiaan vähentämään tällaisten
ongelmien syntymistä. Velkavastuun määräaikaisuus
myös kannustaa velallisia pysymään
aktiivisina yhteiskunnan jäseninä ja
ehkäisee harmaata taloutta. Kaiken kaikkiaan velkavastuun
määräaikaisuus siis alentaa monin eri
tavoin yksilöille ja yhteiskunnalle velkaongelmista aiheutuvia
haittoja ja kustannuksia.
Ehdotetut vanhentumisajat ovat niin pitkiä, ettei velkavastuun
määräaikaisuus valiokunnan näkemyksen
mukaan vaaranna velallisten maksumoraalia. Lisäksi on huomionarvoista,
että vanhentumisaikaa voidaan edellä todetuin
tavoin jatkaa velallisen moitittavan menettelyn perusteella.
Talousvaliokunta on antamassaan lausunnossa puoltanut ehdotettua
sääntelyä. Perustuslakivaliokunta on
lausunnossaan katsonut, että ehdotetulle sääntelylle
voidaan katsoa olevan perusoikeusjärjestelmän
kannalta hyväksyttävät ja yhteiskunnallisesti
painavat perusteet.
Edellä esitetyn perusteella lakivaliokunta puoltaa
ehdotettua sääntelyä. Valiokunta ehdottaa
kuitenkin säännöksiin joitakin tarkistuksia, joita
selostetaan jäljempänä yksityiskohtaisissa perusteluissa.
3.2 Rajaus velkoihin, joista on ulosottoperuste
Ehdotettu vanhentumissäännös koskee
vain saatavia, joista on hankittu ulosottoperuste. Lakialoitteessa LA 133/2003 vp on
ehdotettu toissijaista säännöstä,
jonka mukaan velka vanhentuisi aina viimeistään
20 vuoden kuluttua velan erääntymisestä.
Talousvaliokunta on lausunnossaan esittänyt, että lakivaliokunnassa
ratkaistaisiin myös sellaisten velkojen lopullinen vanhentuminen,
joita ulosottokaaren säännökset täytäntöönpanokelpoisuuden
määräaikaisuudesta eivät koske.
Lakivaliokunta toteaa, että velan erääntymisestä alkava
vanhentumisaika, joka ei olisi katkaistavissa, olisi huomattava
muutos nykyiseen yksityisoikeudelliseen sääntelyyn.
Tällaisen muutoksen toteuttaminen edellyttäisi
huolellista lainvalmistelua, jossa olisi muun muassa perusteellisesti
selvitettävä tällaisen vanhentumisen vaikutukset
velallisten ja velkojien asemaan sekä luotonantojärjestelmään
kokonaisuudessaan. Tällaista sääntelyä tulisi
arvioida myös perustuslain 15 §:ssä turvatun
omaisuudensuojan kannalta. Näistä syistä lakivaliokunta
tässä yhteydessä puoltaa hallituksen
esityksen mukaista rajausta.
3.3 Ehdotetun sääntelyn suhde velkajärjestelyyn
Yksityishenkilön velkajärjestelystä annettu
laki (57/1993) toteuttaa osaksi samoja
tavoitteita kuin nyt ehdotettu vanhentumissääntely.
Järjestelmät eroavat kuitenkin toisistaan merkittävästi.
Velkajärjestely on kokonaisvaltainen, velallisen
kaikkia velkoja koskeva menettely, jonka alkaminen perustuu aina
tuomioistuimen yksittäistapauksessa tekemään
päätökseen. Se koskee siten vain suhteellisen
suppeaa velallisryhmää. Nyt ehdotetut vanhentumissäännökset
puolestaan ovat yleisiä ja koskevat kaikkia velallisen
asemassa olevia yksityishenkilöitä. Toisaalta
uusia säännöksiä sovelletaan
velka- eikä velalliskohtaisesti.
Velkajärjestelyssä maksuohjelman kesto on tavallisten
velkojen osalta yleensä viisi vuotta. Vakuusvelkojen osalta
maksuohjelman kesto saattaa kuitenkin olla yli 15 vuotta. Ehdotettu sääntely
voi siten johtaa tilanteeseen, jossa velkajärjestelyn maksuohjelmassa
maksettavaksi määrätty vakuusvelka vanhentuu
ennen maksuohjelman päättymistä. Valiokunta
ei kuitenkaan pidä tätä periaatteellisesti
ongelmallisena, sillä vanhentunutkin velka voidaan velan
vanhentumisesta annetun lain (728/2003,
jäljempänä vanhentumislaki)
16 §:n 1 momentin mukaan periä vakuuden
arvosta. Käytännössä säännökset
tarkoittavat valiokunnan näkemyksen mukaan sitä,
että velkajärjestelyn maksuohjelma pysyy voimassa
huolimatta siitä, että siinä maksettavaksi
määrätty vakuusvelka ulosottoperusteen
määräajan päättymisen
johdosta vanhentuu. Jos velallinen laiminlyö noudattaa
maksuohjelmaa, velka voidaan yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun
lain 42 §:n 1 momentissa säädetyin
tavoin periä vakuuden arvosta.
3.4 Takaajan asema
Valiokunta on esitystä käsitellessään
kiinnittänyt huomiota erityisesti takaajan asemaan.
Valiokunta ehdottaa säännösehdotuksia
täydennettäviksi, jotta takaajan asema turvattaisiin
niissä tilanteissa, joissa ulosottoperusteen määräaikaa päävelallisen
osalta jatketaan. Valiokunnan ehdotuksia selostetaan tarkemmin jäljempänä yksityiskohtaisissa
perusteluissa.
Lisäksi valiokunta on tarkastellut niiden takaajien
asemaa, jotka ovat maksettuaan velan päävelallisen
puolesta tulleet itse velkojan asemaan suhteessa päävelalliseen.
Tällaisen takaajan kannalta saattaa tuntua kohtuuttomalta,
että myös hänen takautumissaatavansa
päävelalliselta vanhentuu ehdotettujen säännösten
mukaisesti.
Valiokunta on kuitenkin asiaa harkittuaan katsonut, ettei takautumissaatavien
vanhentumisesta ole perusteltua ottaa lakiin poikkeussäännöksiä.
Takautumissaatavien rajaaminen pysyvästi tai edes jonkinlaisen
siirtymäkauden ajaksi vanhentumissäännöksen
soveltamisen ulkopuolelle johtaisi erittäin monimutkaiseen
ja vaikeasti sovellettavaan sääntelyyn. Poikkeussäännösten
ottaminen lakiin aiheuttaisi myös vaikeita rajanveto- ja
yhdenvertaisuuskysymyksiä suhteessa muihin velkojan asemassa
oleviin yksityishenkilöihin, erityisesti henkilövahingon
perusteella korvaukseen oikeutettuihin rikosten uhreihin. Velallisten
kannalta tarkasteltuna poikkeussäännökset
tarkoittaisivat sitä, että tiettyjen velkojen
osalta jäisivät ennalleen ne ongelmat, joiden
vuoksi ehdotettuja vanhentumissäännöksiä ylipäätään
ollaan säätämässä.
Valiokunta huomauttaa lisäksi, että yksityisvelkojan
hyväksi on jo hallituksen esityksessä ehdotetun
sääntelyn mukaan voimassa tavanomaista pitempi
20 vuoden perintäaika, jota voidaan vielä jatkaa
kymmenellä vuodella, jos velallinen sen aikana epäasianmukaisin
toimin välttelee täytäntöönpanoa.
3.5 Tiedotus ja seuranta
Valiokunta pitää tärkeänä,
että oikeusministeriö tiedottaa tehokkaasti uusista
vanhentumissäännöksistä ja niiden
vaikutuksista velkojien, velallisten ja takaajien asemaan. Tiedotuksessa
on tarkoituksenmukaista käyttää useita
tiedonvälityskanavia, verkkotiedotus mukaan luettuna, ja siinä on
syytä erityisesti tavoitella selkeyttä ja kansantajuisuutta.
Uusien säännösten ymmärtämistä voi
pyrkiä helpottamaan mm. esimerkkitapausten avulla.
Valiokunta pitää tarpeellisena, että oikeusministeriö tarkkaan
seuraa uusien vanhentumissäännösten soveltamista
ja riittävän seuranta-ajan jälkeen laaja-alaisesti
arvioi niiden vaikutukset velkojien ja velallisten sekä muiden
velasta vastuussa olevien, kuten takaajien, asemaan. Osana tätä arviota
on aiheellista selvittää myös, olisiko
velan vanhentumista koskevaa sääntelyä perusteltua
kehittää edelleen esimerkiksi ulottamalla katkaisemiskelvotonta
vanhentumista koskeva sääntely koskemaan myös
sellaisia saatavia, joista ei ole hankittu ulosottoperustetta.
4 Alaikäisten suojaaminen perusteettomalta velkaantumiselta
Esityksessä ehdotetaan, että ulosottomiehen
tulee tehdä holhousviranomaiselle ilmoitus, kun alle 18-vuotiasta
vastaan on tullut vireille ulosottoasia, joka perustuu riita-asiassa
annettuun tuomioon. Vastaava ilmoitus tehtäisiin myös
silloin, kun alaikäiseltä peritään
veroja ulosotossa. Esityksen perustelujen mukaan (s. 24/I)
tarkoituksena on, että holhousviranomainen ottaisi yhteyttä alaikäisen
huoltajiin ja selvittäisi sitä, minkä vuoksi
alaikäinen on joutunut maksuvelvolliseksi.
Lisäksi alaikäisten suojaamiseksi ehdotetaan, että alle
15-vuotiaasta ei anneta todistusta ulosottorekisteristä ja
ettei luottotietotoiminnan harjoittajalle anneta laissa tarkoitettuja
tietoja.
Talousvaliokunta on antamassaan lausunnossa pitänyt
ehdotettua sääntelyä perusteltuna. Talousvaliokunta
on katsonut, että holhousviranomaisten yhteydenottomahdollisuus
alaikäisen huoltajaan ennalta ehkäissee alaikäisen
velkaantumista. Yhteydenoton johdosta osa perintään
jo tulleista saatavista hoidettaneen niin, että pakkoperinnän
tarve poistuu. Sääntelyn on arvioitu myös
kannustavan rahoittajia entistä suurempaan varovaisuuteen.
Asiantuntijakuulemisessa on esitetty, että sääntelyn
tehostamiseksi lakiin tulisi ottaa täsmälliset
säännökset siitä, mihin toimenpiteisiin holhousviranomaisen
on ryhdyttävä saatuaan ulosottomiehen ilmoituksen.
Lakivaliokunta toteaa, että jo holhoustoimesta annetun
lain (442/1999) nykyisten säännösten
mukaan holhousviranomaisella on laajat valtuudet ryhtyä toimenpiteisiin
sen saatua ulosottomieheltä ilmoituksen alaikäistä koskevasta
ulosottoasiasta. Edunvalvoja on velvollinen pyydettäessä antamaan
holhousviranomaiselle kaikki tehtäväänsä koskevat
tarpeelliset tiedot, tositteet ja asiakirjat (56 §:n
2 momentti). Jos edunvalvoja laiminlyö tämän
velvollisuutensa, holhousviranomainen voi käyttää laissa
säädettyjä pakkokeinoja (57 §).
Jos päämiehen edun turvaaminen vaatii toimenpidettä,
josta edunvalvoja ei ole huolehtinut, holhousviranomainen voi hakea tuomioistuimelta
toisen edunvalvojan määräämistä huolehtimaan
siitä (58 §). Äärimmäisissä tapauksissa
holhousviranomainen voi hakea tuomioistuimelta edunvalvojan vapauttamista
tehtävästään (16, 72 ja 81 §).
Koska tilanteet voivat olla hyvin moninaisia, vaikuttaa tarkoituksenmukaiselta,
että holhousviranomainen voi harkita, mihin toimenpiteisiin
ulosottomiehen ilmoituksen johdosta on kussakin tapauksessa perusteltua
ryhtyä.
Asiantuntijakuulemisessa on esitetty myös, että viranomaisten
tulisi puuttua alaikäisten velkaantumiseen jo aikaisemmassa
vaiheessa. Näin voitaisiin tehdä esimerkiksi silloin,
kun alaikäisen maksuvelvollisuutta koskevaa asiaa käsitellään
tuomioistuimessa. Valiokunta pitää kuitenkin tarkoituksenmukaisena,
että holhousviranomaisten voimavarojen käyttö ainakin
aluksi keskitetään niihin ongelmallisimpiin tapauksiin,
joissa asia on edennyt ulosottoperintään saakka.
Sääntelyn kehittäminen edelleen on mahdollista
myöhemmin, kun nyt ehdotetun sääntelyn
soveltamisesta on kertynyt kokemusta.
Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan kiinnittänyt
sääntelyn oikeasuhtaisuuden näkökulmasta
huomiota siihen, että ulosottomies on velvollinen tekemään
ilmoituksen kaikista ulosottoon tulevista alaikäisen veloista.
Perustuslakivaliokunnan mielestä lakivaliokunnan
on aiheellista vielä harkita vähäisten
velkojen rajaamista ilmoitusvelvollisuuden ulkopuolelle.
Lakivaliokunta ei pidä ilmoitusvelvollisuuden rajaamista
velan määrän perusteella aiheellisena.
Valiokunnan mielestä ulosottoon saakka edennyttä velan
perintää on erityisesti lapsen kohdalla syytä pitää hälytysmerkkinä velan
suuruudesta riippumatta. Lisäksi ulosotossa peritään
kulloistakin perintään saapuvaa saatavaa, eikä ulosottomiehellä ole
tietoa velallisen velkojen kokonaismäärästä.
Pienistäkin yksittäisistä veloista saattaa
yhdessä muodostua merkittävä velkataakka
etenkin alaikäiselle.
Edellä esitetyn perusteella lakivaliokunta puoltaa
ilmoitusvelvollisuutta koskevien säännösehdotusten
hyväksymistä muuttamattomina. Koska kysymys on
tärkeästä lasten suojaksi säädetystä menettelystä,
jonka tehokkuus käytännössä jää pitkälti
riippumaan holhousviranomaisten omaksumista käytännöistä,
uudistuksen tavoitteiden toteutumista on syytä tarkkaan seurata.
Valiokunta ehdottaa tätä koskevan lausuman hyväksymistä (Valiokunnan
lausumaehdotus 1).
Hallituksen esityksen mukaan (s. 25/I) on
lisäksi tarkoituksena, että tietyin käytännön
ohjaustoimin, kuten sosiaali- ja terveysministeriön antamalla
ns. kuntakirjeellä, kiinnitetään julkisten
hoitomaksujen laskuttajien huomiota siihen, ettei laskuja kirjoiteta
perusteettomasti alaikäisten nimiin. Valiokunnan mielestä suunnitellut ohjaustoimet
ovat tärkeitä alaikäisten suojaamiseksi
perusteettomalta velkaantumiselta. Valiokunta pitää tarpeellisena,
että hallitus esittää lakivaliokunnalle
vuoden 2007 loppuun mennessä selvityksen siitä,
mihin toimiin asiassa on ryhdytty.
5 Maksusopimukset
Ulosottolainsäädännön kokonaisuudistuksen kolmannen
vaiheen yhteydessä lakivaliokunta katsoi, että ulosottomiehen
tulee pyrkiä edistämään
velallisen ja ulosoton hakijan välisiä maksusopimuksia
(LaVM 5/2006 vp, s. 11/II). Valiokunta
uudistaa tässä yhteydessä tämän
kehotuksensa.
Lisäksi valiokunta pitää aiheellisena,
että oikeusministeriö selvittää,
kuinka paljon ja millaisia maksusopimuksia ulosotossa tehdään
ja miten niillä voidaan helpottaa velallisten asemaa. Selvitystyön
osana on valiokunnan mielestä tarpeen selvittää erityisesti,
missä määrin tehdään sellaisia
sopimuksia, joiden mukaan suoritukset luetaan ensisijaisesti pääoman
ja vasta toissijaisesti koron lyhennykseksi.
Maksusopimuksia koskeva selvitys saattaa olla luontevasti yhdistettävissä esimerkiksi
siihen tutkimukseen ulosoton suojaosuuksien ja toimeentulotuen suhteista,
jollaisen tekemiseen valiokunta aikaisemmin on kehottanut (LaVM 5/2006 vp,
s. 4/II).
6 Velallisen tiedonsaantioikeus
Valiokunnan tiedossa on, että ainakin joillakuilla
velallisilla on saattanut olla vaikeuksia saada tietoja velkavastuidensa
määristä ja perusteista. Valiokunta kiinnittää tämän
johdosta huomiota siihen, että kuluvalla vaalikaudella
on saatavien perinnästä annettuun lakiin (513/1999)
otettu yleinen säännös velallisen oikeudesta
saada tietoja. Sen mukaan velallisella on pyynnöstä oikeus
saada velkojalta ajantasainen tieto velkojensa kokonaismäärästä ja
perusteista, erittely maksamattomista veloista ja niiden lyhennyksistä sekä selvitys
velkapääomalle kertyneiden korkojen ja kulujen
määräytymisestä. Velallisella on
oikeus saada nämä tiedot pääsääntöisesti maksutta.
Saatavien perinnästä annetun lain muuttamista
käsitellessään eduskunta on hyväksynyt lakivaliokunnan
ehdotuksesta lausuman, jossa on edellytetty hallituksen selvittävän,
onko velallisilla riittävät keinot varmistua
heiltä perittävien saatavien oikeellisuudesta
ja, jos epäkohtia ilmenee, ryhtyvän
tarvittaviin toimiin velallisen oikeusaseman parantamiseksi (EV 247/2004 vp).
Lakivaliokunta on antaessaan lausunnon hallituksen toimenpidekertomuksesta
vuodelta 2005 pitänyt asian seuraamista edelleen tarpeellisena
(LaVL 11/2006 vp, s.
3/I).
7 Asiamieskielto julkisen saatavan ulosotossa
Hallituksen esityksessä ehdotetaan, että asiamiehen
käyttö julkisen saatavan ulosotossa säilyy
kiellettynä. Valiokunta on tässä yhteydessä päätynyt
puoltamaan ehdotusta, mutta katsoo, että asiamieskiellon
eduista ja haitoista tarvitaan lisäselvitystä.
Saatavien perinnästä annetun lain 9 §:ään
sisältyy vastaavanlainen, joskin alaltaan suppeampi asiamieskielto.
Eduskunta on vuonna 2004 hyväksynyt lakivaliokunnan ehdotuksesta
lausuman, jossa on edellytetty, että hallitus selvittää mainittuun
säännökseen sisältyvien, perintätoimeksiantoja
koskevien rajoitusten tarkoituksenmukaisuuden (EV 247/2004 vp).
Hallituksen toimenpidekertomuksessa vuodelta 2005 on esitetty, että perintätoimeksiantoja
koskevien rajoitusten vaikutuksia ja niiden säilyttämisen
tarkoituksenmukaisuutta ryhdytään selvittämään,
kun joukkoliikenteen tarkastusmaksuja koskevat lainmuutokset ovat
tulleet voimaan ja kunnille on kertynyt kokemuksia tarkastusmaksujen perinnän
järjestämisestä ja perinnässä mahdollisesti
ilmenevistä ongelmista (K 4/2006 vp, s. 146).
Valiokunta pitää tarpeellisena, että eduskunnan
aikaisemmin edellyttämän selvityksen yhteydessä selvitetään
myös verojen ja maksujen täytäntöönpanosta
säädettävän lain 5 §:ään sisältyvän
asiamieskiellon tarkoituksenmukaisuus.
Asialla on liittymäkohtia myös vireillä olevaan
kunta- ja palvelurakenneuudistukseen, koska kunnat ovat
merkittäviä julkisten saatavien velkojia.
Mainitun uudistuksen tavoitteena on muun muassa kehittää palvelujen
tuotantotapoja ja organisointia (ks. HE 155/2006 vp ja HaVM 31/2006 vp).
Valiokunta pitää tarpeellisena, että edellä tarkoitetun
selvityksen yhteydessä arvioidaan myös sitä,
onko asiamieskiellosta luopuminen ainakin kuntien saatavien osalta
tarpeen, jotta käytettävissä olisi lisää keinoja tehostaa
kuntien palvelutuotantoa.
Asiaa selvitettäessä on tarkoituksenmukaisuus-
ja tehokkuusnäkökohtien ohella annettava merkittävä painoarvo
myös velallisten oikeusturvalle. Lisäksi on kiinnitettävä huomiota
velallisten maksettaviksi tulevien perintäkustannusten
määrään. Lakivaliokunta on saatavien
perinnästä annetun lain muuttamista koskevaa hallituksen
esitystä käsitellessään todennut,
että perintäkulujen kehitystä on säännöllisesti
seurattava (LaVM 14/2004 vp,
s. 2/II). Tuossa yhteydessä säädettyjen,
1 päivänä toukokuuta 2005 voimaan tulleiden
ns. taulukkomaksuja koskevien säännösten
vaikutusta velallisten maksettaviksi tulevien perintäkulujen
määriin ei ole toistaiseksi selvitetty. Valiokunta
pitää tarpeellisena, että tällainen
selvitys on käytettävissä, kun jatkossa
harkitaan asiamieskiellon tarpeellisuutta veroulosotossa.
Valiokunta ehdottaa asiaa koskevan lausuman hyväksymistä (Valiokunnan
lausumaehdotus 2).
Yksityiskohtaiset perustelut
1. Ulosottokaari
1 luku. Yleiset säännökset
11 §. Ulosottolaitoksen organisaatio.
Ehdotetun pykälän 3 momentin mukaan
ulosottovirastojen toimialueista säädettäisiin
oikeusministeriön asetuksella.
Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan katsonut, että ehdotus
ei ole asian merkitys huomioon ottaen hyvin sopusoinnussa
perustuslain 80 §:n 1 momentin sen lähtökohdan
kanssa, jonka mukaan ministeriölle voidaan osoittaa asetuksenantovaltaa
lähinnä teknisluonteisissa sekä yhteiskunnalliselta
ja poliittiselta merkitykseltään vähäisehköissä asioissa.
Tämän vuoksi ja lausunnosta ilmenevillä muilla
perusteilla perustuslakivaliokunta on pitänyt tärkeänä,
että toimivalta säätää ulosottopiireistä osoitetaan
ministeriön asemesta valtioneuvostolle.
Myös hallintovaliokunta on lausunnossaan katsonut,
että ulosottopiirien lukumäärästä päättämisen
tulee kuulua valtioneuvoston yleisistunnolle.
Perustuslakivaliokunnan ja hallintovaliokunnan kantoihin viitaten
lakivaliokunta ehdottaa asetuksenantovaltuutta muutettavaksi siten,
että ulosottopiireistä säädetään
oikeusministeriön asetuksen sijasta valtioneuvoston asetuksella.
12 §. Hallintovirasto.
Ehdotetun pykälän 2 momentin mukaan
hallintoviraston päällikön nimittää oikeusministeriö.
Ottaen huomioon hallintoviraston aseman ulosottolaitoksen valtakunnallisena
keskusviranomaisena valiokunta pitää perusteltuna,
että sen päällikön nimittää oikeusministeriön
sijasta valtioneuvosto. Valiokunta ehdottaa nimittämistoimivaltaa
koskevaa säännöstä muutettavaksi
tämän mukaisesti.
16 §. Läheiset.
Ehdotetun pykälän 2 momentissa määritellään,
keitä ulosottokaaren esteellisyyssäännöksissä tarkoitetaan
puolisoilla. Säännöksen mukaan puolisoilla
tarkoitetaan aviopuolisoita ja avioliitonomaisissa olosuhteissa
eläviä. Rekisteröidystä parisuhteesta
annetun lain (950/2001) 8 §:n
4 momentin nojalla myös rekisteröidyn parisuhteen
osapuolet kuuluvat määritelmäsäännöksen
piiriin (ks. HE 216/2001 vp,
s. 43/I).
Ehdotettu määritelmäsäännös
poikkeaa samanaikaisesti vireillä olevassa hallituksen
esityksessä HE 52/2006 vp ehdotetuista
säännöksistä, joissa määritellään,
keitä puolisoilla tarkoitetaan edunvalvontavaltakirjan
todistajan sekä valtuutetun ja edunvalvojan esteellisyyttä koskevissa
säännöksissä. Nämä määritelmäsäännökset
ovat nyt ehdotettua laajempia. Niiden mukaan puolisoina pidetään
edellä lueteltujen henkilöiden lisäksi
yhteisessä taloudessa muussa parisuhteessa eläviä eli
käytännössä samaa sukupuolta
olevia yhdessä asuvia parisuhdekumppaneita, jotka eivät
ole rekisteröineet parisuhdettaan (ks. HE 52/2006 vp,
s. 21/I). On ilmeistä, että myös
ulosottomiehen puolueettomuus vaarantuu, jos häneen
tällaisessa suhteessa oleva henkilö on ulosottoasiassa asianosaisena.
Tämän vuoksi ja lainsäädännön johdonmukaisuuden
edistämiseksi valiokunta ehdottaa, että nyt kysymyksessä oleva
määritelmäsäännös
yhtenäistetään hallituksen esityksessä HE
52/2006 vp ehdotettujen määritelmäsäännösten
mukaiseksi.
2 luku. Ulosottoperusteet
26 §. Määräajan
jatkaminen.
Valiokunta täydentää hallituksen
esityksen perusteluita toteamalla, että ulosottoperusteen
määräaikaa voidaan jatkaa vain kerran.
Jos velallinen jatketunkin määräajan
kuluessa epäasianmukaisin toimin välttelee täytäntöönpanoa,
seurauksena saattaa olla vahingonkorvausvastuu (ks. HE 216/2001
vp, s. 88/II).
27 §. Saatavan lopullinen vanhentuminen.
Valiokunta ehdottaa, että pykälän
otsikko muutetaan pykälän sisältöä paremmin
vastaavaan muotoon Saatavan vanhentuminen ja määräajan
jatkamista koskeva tuomio.
Pykälän 1 momentissa säädetään
saatavan vanhentumisesta ulosottoperusteen määräajan päättymisen
johdosta. Momentin jälkimmäisen virkkeen mukaan
saatavasta on määräajan päättymisen
jälkeen voimassa, mitä vanhentuneesta velasta
säädetään vanhentumislaissa.
Sovellettavaksi tulee siten muun muassa vanhentumislain
14 §:n 1 momentti, jonka mukaan velallisen velvollisuus
suorittaa velka lakkaa, kun velka vanhentuu. Ulosottokaareen ei
tarvita sen kanssa päällekkäistä säännöstä suoritusvelvollisuuden
lakkaamisesta. Tämän vuoksi valiokunta ehdottaa
momentin ensimmäisestä virkkeestä poistettavaksi
maininnan siitä, että velallisen maksuvelvollisuus
lakkaa saatavan vanhentuessa.
Valiokunta ehdottaa lisäksi sellaista terminologista
muutosta, että saatavan vanhentumista ei hallituksen esityksessä ehdotetuin
tavoin luonnehdita "lopulliseksi". Tällainen luonnehdinta on
tarpeeton ja jopa harhaanjohtava. Vanhentuminen ei tosiasiassa ole
aina lopullista, koska velallisen maksuvelvollisuus alkaa uudelleen, jos
ulosottoperusteen määräaikaa jatketaan
alkuperäisen määräajan päättymisen
jälkeen. Ehdotetusta terminologisesta muutoksesta huolimatta
tarkoituksena on hallituksen esityksen perustelujen (s. 41/II)
mukaisesti, että tässä momentissa tarkoitettua
vanhentumista ei voida katkaista.
Valiokunta täydentää lisäksi
hallituksen esityksen perusteluita seuraavilla ehdotetun säännöksen
tarkoitusta ja vaikutuksia koskevilla huomautuksilla.
Perustilanteessa vanhentuminen tapahtuu sinä ajankohtana,
jona ulosottoperusteen alkuperäinen määräaika
(15 tai 20 vuotta) kuluu umpeen. Jos kuitenkin tuomioistuin ennen
alkuperäisen määräajan päättymistä määrää määräajan
jatkumaan, velka vanhentuu vasta sinä ajankohtana, jona
jatkettu määräaika päättyy.
Jos ulosottoperusteen määräaikaa
puolestaan jatketaan vasta alkuperäisen määräajan
päättymisen jälkeen, velka
vanhentuu ensimmäisen kerran alkuperäisen määräajan
päättyessä ja uudelleen jatketun määräajan
päättyessä. Tällaisessa tapauksessa
velkasuhde ei ole voimassa alkuperäisen määräajan
päättymisen ja määräajan jatkamista
koskevan tuomion antopäivän välisenä aikana.
Ehdotettu uusi vanhentumissäännös
ei vaikuta muiden vanhentumissäännösten
soveltamiseen. Vaikka ulosottoperusteen määräaika
ei ole vielä päättynyt, velka voi siten
vanhentua esimerkiksi vanhentumislain 13 §:n 2
momentissa säädetyn viiden vuoden vanhentumisajan
kuluttua umpeen, jollei vanhentumista ole mainitussa laissa edellytetyin
tavoin katkaistu.
Niin kuin edellä on todettu, tässä momentissa tarkoitetulla
saatavan vanhentumisella on samat oikeusvaikutukset kuin velan vanhentumisella vanhentumislain
mukaan. Sovellettavaksi tulee siten muun muassa vanhentumislain
19 §:n 2 momentti. Sen mukaan siinä tapauksessa,
että velalliset vastaavat yhteisvastuullisesti samasta velasta
ja velka vanhentuu jonkun velallisen osalta, kukin jäljelle
jäävistä velallisista vastaa vain oman
osuutensa suorittamisesta. Jos ulosottoperusteen määräaika
yhden velallisen osalta kuluu umpeen, muut yhteisvelalliset vastaavat siis
tämän jälkeen vain kukin omasta osuudestaan.
Selvyyden vuoksi valiokunta toteaa, että mainittu vanhentumislain
säännös ei vaikuta sen velallisen vastuuseen,
jonka osalta velka on ulosottoperusteen määräajan
päättymisen johdosta vanhentunut. Jos ulosottoperusteen
määräaikaa hänen osaltaan myöhemmin
jatketaan, hän vastaa siis lähtökohtaisesti
koko velasta. Tällainen lopputulos, johon vanhentumislain
voimassa olevan säännöksen soveltaminen
nyt kysymyksessä olevassa tilanteessa johtaa, on valiokunnan
mielestä perusteltu ottaen huomioon, että määräajan
jatkaminen perustuu velallisen moitittavaan menettelyyn.
Kun saatava käsillä olevan momentin nojalla vanhentuu,
takaajan vastuu lakkaa takauksesta ja vierasvelkapanttauksesta
annetun lain (361/1999) 15 §:n
1 momentin nojalla. Sama koskee mainitun lain 41 §:n
nojalla myös vierasvelkapantin antajan vastuuta.
Pykälän 2 momentissa säädetään
määräajan jatkamista koskevasta tuomiosta.
Perustelujen (s. 43/I) mukaan momentti koskee
sitä perustilannetta, että jatkamistuomio annetaan
alkuperäisen määräajan päättymisen
jälkeen. Jotta sääntely olisi helpommin
ymmärrettävää, valiokunta on
lisännyt säännökseen nimenomaisen maininnan
tästä sen soveltamisalan rajauksesta.
Ehdotetun säännöksen mukaan velalliselle asetettaisiin
aina maksuvelvollisuus sellaisena kuin se oli määräajan
päättyessä. Tietyissä tilanteissa
maksuvelvollisuuden määrä on kuitenkin saattanut
tämän jälkeen muuttua. Velasta on voitu
määräajan päättymisen
jälkeen saada osasuoritus esimerkiksi pantin rahaksimuuton
johdosta. Yhteisvelallisten vastuu velasta on saattanut vanhentumislain
19 §:n 2 momentin nojalla hajautua, jos velka
on vanhentunut jonkun muun kuin nyt kysymyksessä olevan
velallisen osalta. Näin tapahtuu esimerkiksi siinä tyypillisessä tilanteessa,
että samassa tuomiossa on asetettu maksuvelvollisuus kaikille
yhteisvelallisille, jolloin ulosottoperusteen määräaika
kaikkien osalta päättyy samana ajankohtana. Koska
mainittua säännöstä sovelletaan
itsenäisesti, se velallinen, jonka osalta määräaikaa
jatketaan, vastaa tällöin vain oman osuutensa
suorittamisesta. Valiokunta ehdottaa käsillä olevaa
momenttia tarkistettavaksi siten, että siitä ilmenee
tuomioistuimen velvollisuus ottaa jatkamistuomiota antaessaan huomioon
tällaiset myöhemmät muutokset maksuvelvollisuudessa.
Momentin ehdotettu sanamuoto saattaa synnyttää sellaisen
virheellisen käsityksen, että jatkamistuomio olisi
kokonaan uusi suoritustuomio. Epäselvyyksien välttämiseksi
valiokunta ehdottaa momenttia täydennettäväksi
maininnalla siitä, että jatkamistuomiossa asetettava
maksuvelvollisuus on voimassa vain jatketun määräajan
päättymiseen saakka. Valiokunta toistaa tässä yhteydessä aikaisemmin
esittämänsä huomautuksen, että velallisen
oikeusturvan kannalta on suotavaa, että tuomiossa nimenomaisesti mainitaan
se uusi päivämäärä,
johon asti täytäntöönpanokelpoisuus
jatkuu (LaVM 34/2002 vp, s.
9/I).
Valiokunta ehdottaa pykälään lisättäväksi
uuden 3 momentin, joka koskee ennen ulosottoperusteen alkuperäisen
määräajan päättymistä annettavaa
jatkamistuomiota. Käytännössä esiintynee
todennäköisesti varsin harvoin tilanteita, joissa
ehdotettu säännös tulee sovellettavaksi. Ulosottoperusteen
määräajan jatkaminen on ylipäätään
tarkoitettu poikkeukselliseksi (LaVM 34/2002 vp,
s. 9/I). Lisäksi jatkamiskanteen nostaminen
ennen alkuperäisen määräajan päättymistä on
tarkoitettu poikkeukselliseksi (HE s. 43/I).
Soveltamistilanteiden harvinaisuudesta huolimatta valiokunta pitää säännöstä tarpeellisena,
jotta sääntely olisi kattavampaa ja ymmärrettävämpää.
Ennen määräajan päättymistä annettava
jatkamistuomio on luonteeltaan erityistyyppinen tuomio, joka muistuttaa
vahvistustuomiota. Siinä vahvistetaan, että alkuperäinen
ulosottoperuste säilyy täytäntöönpanokelpoisena
jatketun määräajan päättymiseen
saakka eli 26 §:n 1 momentin mukaisesti kymmenen
vuotta laskettuna alkuperäisen määräajan
päättymisestä. Täytäntöönpanoa
voidaan siten jatkaa keskeytyksettä alkuperäisen
määräajan päättymisen
jälkeen. Ulosottoperusteen muodostavat alkuperäinen ulosottoperuste
ja sen täytäntöönpanokelpoisuuden
vahvistava jatkamistuomio yhdessä.
Momentin jälkimmäisessä virkkeessä säädetään
täytäntöönpanosta lainvoimaa
vailla olevan jatkamistuomion nojalla. Kysymyksessä olevissa
tilanteissa alkuperäinen ulosottoperuste on säännönmukaisesti
lainvoimainen. Niin kauan kuin jatkamistuomio ei ole lainvoimainen,
täytäntöönpano voidaan toimittaa
noudattaen niitä 2 luvun säännöksiä,
jotka koskevat lainvoimaa vailla olevan tuomion täytäntöönpanoa.
Talousvaliokunta on lausunnossaan todennut, että hallituksen
esityksen perusteluista ei käy selville määräajan
jatkamistilanteissa takauksen lakkaaminen tai jatkuminen
eikä takaajan asema. Talousvaliokunta on esittänyt,
että tässä yhteydessä ratkaistaisiin,
miten ulosottoperusteen määräajan
jatkaminen vaikuttaa takaukseen siten, ettei määräajan
jatkaminen johda takaajan kannalta kohtuuttomuuteen. Talousvaliokunnan
lausunnon johdosta lakivaliokunta ehdottaa pykälään
otettavaksi uuden 4 momentin, joka koskee takaajien ja
myös muiden samasta velasta vastuussa olevien asemaa määräajan
jatkamistilanteissa.
Valiokunnan ehdottaman säännöksen
mukaan ulosottoperusteen määräajan jatkaminen
ei vaikuta muiden samasta velasta vastuussa olevien asemaan.
Toisin ilmaistuna kysymys on siitä, että velallisen
vastuun katsotaan muiden velasta vastuussa olevien kannalta aina
vanhentuvan sinä ajankohtana, jona alkuperäinen
määräaika päättyy.
Säännöksessä tarkoitettu
muu velasta vastuussa oleva henkilö on esimerkiksi takaaja.
Takaajan osalta säännös tarkoittaa eri
tilanteissa käytännössä seuraavaa.
Jos velka on vanhentunut ulosottoperusteen alkuperäisen
määräajan päättyessä,
takaajan vastuu on edellä todetuin tavoin samana ajankohtana
lakannut. Jos määräaikaa myöhemmin jatketaan,
tällä ei käsillä olevan säännöksen
mukaan ole vaikutusta takaajan vastuuseen. Toisin sanoen takausvastuu
ei synny uudelleen, vaikka päävelalliselle asetetaankin
maksuvelvollisuus uudelleen.
Vaikka ulosottoperusteen määräaikaa
on päävelallisen osalta jatkettu ennen alkuperäisen määräajan
päättymistä ja hänen maksuvelvollisuutensa
siten on säilynyt keskeytyksettä voimassa, ehdotetusta
säännöksestä seuraa, että asiaa
takaajan vastuun kannalta tarkasteltaessa päävelallisen
vastuun katsotaan kuitenkin vanhentuneen alkuperäisen määräajan
päättyessä. Näin ollen takaajan
vastuu lakkaa mainittuna ajankohtana takauksesta ja vierasvelkapanttauksesta
annetun lain 15 §:n 1 momentin nojalla.
Mitä edellä on esitetty takaajan vastuusta, koskee
mainitun lain 41 §:n nojalla vastaavasti myös
vierasvelkapantin antajan vastuuta.
Säännöksessä tarkoitettu
muu velasta vastuussa oleva henkilö voi olla myös
toinen yhteisvastuullinen velallinen. Yhteisvelallisten osalta säännös
tarkoittaa käytännössä seuraavaa.
Jos ulosottoperusteen määräaikaa
jatketaan vasta alkuperäisen määräajan
päättymisen jälkeen, velka on edellä todetuin
tavoin vanhentunut alkuperäisen määräajan
päättyessä. Tästä seuraa,
että muiden yhteisvelallisten vastuu on tuona ajankohtana
hajautunut vanhentumislain 19 §:n 2 momentin nojalla.
Jos määräaikaa myöhemmin jatketaan,
tällä ei käsillä olevan säännöksen
mukaan ole vaikutusta muiden yhteisvelallisten vastuuseen.
Toisin sanoen he vastaavat edelleen kukin vain omasta osuudestaan, vaikka
päävelalliselle asetetaankin uudelleen maksuvelvollisuus
koko velasta.
Vaikka ulosottoperusteen määräaikaa
on velallisen osalta jatkettu ennen alkuperäisen määräajan
päättymistä ja hänen maksuvelvollisuutensa
siten on säilynyt keskeytyksettä voimassa, ehdotetusta
säännöksestä seuraa, että asiaa
muiden yhteisvelallisten vastuun kannalta tarkasteltaessa velallisen
vastuun katsotaan kuitenkin vanhentuneen alkuperäisen määräajan
päättyessä. Näin ollen mainitun
ajankohdan jälkeen kukin muista yhteisvelallisista
vastaa vanhentumislain 19 §:n 2 momentin mukaisesti
vain oman osuutensa suorittamisesta.
Ehdotettua säännöstä sovelletaan
riippumatta siitä, onko takaaja tai muu velasta vastuussa
oleva luonnollinen henkilö vai oikeushenkilö.
Ehdotettua säännöstä ei
sovelleta tilanteissa, joissa ulosottoperusteen määräaikaa
jatketaan myös muun velasta vastuussa olevan osalta. Jos esimerkiksi
kumpikin kahdesta yhteisvelallisesta on kätkenyt omaisuuttaan
ja ulosottoperusteen määräaikaa tällä perusteella
jatketaan kummankin osalta, on selvää, että kummankin
vastuu velasta jatkuu.
3 luku. Yleiset menettelysäännökset
7 §. Ulosottoperusteen ja saamistodisteen
toimittaminen jälkikäteen.
Pykälän 2 momenttiin on tehty vähäinen
kielellinen tarkistus.
28 §. Velvollisuus tehdä kirjallinen
ja perusteltu päätös.
Pykälän 1 momenttiin on tehty vähäinen
kielellinen tarkistus.
32 §. Kuuleminen.
Pykälän 1 momenttia on tarkistettu
sanonnallisesti sen selkeyttämiseksi, että säännös
koskee vain niitä tilanteita, joissa ulosottomiehen on
kuultava jotakuta, eikä esimerkiksi 80 §:n
2 momentissa tarkoitettua tuomioistuimen kuulemisvelvollisuutta.
Pykälän 2 momenttiin on tehty vähäinen
kielellinen tarkistus.
4 luku. Ulosmittaus
48 §. Suojaosuus.
Pykälän 1 momentissa ehdotetaan
suojaosuuden määräksi velallisen itsensä osalta
19,50 euroa ja hänen elatuksensa varassa olevan puolison,
oman lapsen ja puolison lapsen osalta seitsemän euroa päivässä.
Ehdotetut rahamäärät ovat samat kuin
1.1.2007 voimaan tulleessa ulosottolain 4 luvun 48 §:ssä.
Kun ulosottokaari on tarkoitettu tulemaan voimaan 1.1.2008, rahamäärien
säilyttäminen ennallaan johtaisi siihen, että vuoden
2007 aikana tapahtuva inflaatiokehitys jäisi
velallisten vahingoksi huomioon ottamatta. Tämän
estämiseksi rahamääriä on
korotettava vuoden 2007 arvioitua inflaatiota vastaavalla määrällä.
Saamansa selvityksen perusteella valiokunta ehdottaa suojaosuuden
korotettavaksi velallisen itsensä osalta 19,90 euroksi
ja hänen elatuksensa varassa olevan puolison,
oman lapsen ja puolison lapsen osalta 7,15 euroksi päivässä.
8 luku. Turvaamistoimipäätöksen
täytäntöönpano
8 §. Takavarikon oikeusvaikutukset.
Pykälää on tarkistettu kielellisesti.
11 luku. Muutoksenhaku ulosottomiehen menettelyyn
10 §. Ulosottomiehen lausunto.
Ehdotetun pykälän jälkimmäisen
virkkeen mukaan ulosottomiehen tulee toimittaa lausuntonsa
valituksesta käräjäoikeuteen kahden viikon,
tai jos siihen on perusteltu syy, kolmen viikon kuluessa valituskirjelmän
saapumisesta.
Asiantuntijakuulemisessa on kiinnitetty huomiota siihen, että ulosottomiehen
saattaa yksittäistapauksissa olla erityisistä syistä vaikeaa
antaa lausuntoaan ehdotetussa enintään kolmen viikon
määräajassa. Valiokunta pitää perusteltuna,
ettei määräajalle säädetä laissa
ehdotonta enimmäispituutta, vaan se jää tuomioistuimen harkintaan.
Valiokunta ehdottaa säännöstä muutettavaksi
siten, että määräaika on normaalisti kaksi
viikkoa, mutta käräjäoikeus voi perustellusta
syystä pidentää määräaikaa.
Perusteltu syy määräajan pidentämiselle
voi olla esimerkiksi asian poikkeuksellinen laajuus tai se, että valituksessa
on esitetty sellaisia uusia väitteitä tai uutta
selvitystä, joita koskevan lausunnon antaminen ei ole ulosottomiehelle
mahdollista säännönmukaisen kahden viikon
määräajan kuluessa.
12 luku. Erinäiset säännökset
2 §. Ohjeet ja määräykset.
Ehdotetun pykälän mukaan oikeusministeriö ja
hallintovirasto voivat antaa hallinnollisia ohjeita ja määräyksiä ulosottokaaren
täytäntöönpanemiseksi.
Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan todennut, että oikeusministeriölle
osoitettu valtuus hallinnon sisäisten määräysten
antamiseen on ehdotuksen perusteella rinnakkainen hallintoviraston
vastaavan valtuuden kanssa. Säännöksissä ei
lainkaan osoiteta, miten toimivalta jakaantuu ministeriön
ja hallintoviraston välillä, mikä ei
ole asianmukaista. Sääntelyä on perustuslakivaliokunnan
mielestä tärkeää selkeyttää esimerkiksi
poistamalla säännöksestä kokonaan maininta
oikeusministeriöstä, joka ulosottokaariehdotuksen
13 luvun 2 §:n 3 momentin perusteella muutenkin
hoitaa hallintoviraston tehtäviä ennen viraston
perustamista.
Perustuslakivaliokunta on lisäksi katsonut, että säännös
ohjeiden antamisesta on tarpeeton, koska viranomainen voi laissa
säädetyn tehtävänsä alalla
antaa ohjeita ilman eri valtuutustakin. Säännös
ohjeiden antamisesta on perustuslakivaliokunnan mielestä syytä poistaa
lakiehdotuksesta.
Edellä esitetyn perusteella lakivaliokunta ehdottaa
säännöstä alaltaan supistettavaksi
siten, että siinä osoitetaan hallintovirastolle
toimivalta antaa hallinnollisia määräyksiä tämän
lain täytäntöönpanemiseksi.
Pykälän otsikosta ehdotetaan vastaavasti poistettavaksi
maininta ohjeista.
13 luku. Voimaantulo- ja siirtymäsäännökset
2 §. Siirtymäsäännökset.
Pykälän 2 momentissa olevaan lakiviittaukseen
on lisätty säädöskokoelman
numero.
Pykälän 7 momentin sanamuotoa on
tarkistettu, jotta se terminologialtaan vastaisi 2 luvun 24
ja 27 §:ää.
2. Laki verojen ja maksujen täytäntöönpanosta
3 §. Suora ulosottokelpoisuus.
Ehdotetun pykälän 2 momentin mukaan
muu kuin 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettu
julkisoikeudellinen tai siihen rinnastettava saatava,
jonka rahamäärästä tai sen määräytymisperusteesta
säädetään laissa tai valtioneuvoston
asetuksessa, on suoraan ulosottokelpoinen, jos lailla tai valtioneuvoston
asetuksella niin säädetään.
Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan katsonut, että ehdotettu
sääntely on asiayhteys huomioon ottaen verraten
väljää. Mahdollisuus säätää asetuksella
saatavan suorasta ulosottokelpoisuudesta tulee perustuslakivaliokunnan
mielestä rajata lähinnä sellaisiin tilanteisiin,
joissa saatavan suuruuden määräytymiseen
ei muun sääntelyn perusteella liity merkittävää harkinnanvaraisuutta.
Ehdotettua säännöstä on perustuslakivaliokunnan
mielestä tärkeää täsmentää tällä tavoin,
jos valtuutta pidetään ylipäätään
tarpeellisena.
Perustuslakivaliokunnan lausunnon johdosta ja saamansa selvityksen
perusteella lakivaliokunta ehdottaa säännöstä tarkistettavaksi
siten, että muu kuin 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa
tarkoitettu julkisoikeudellinen tai siihen rinnastettava saatava
voidaan säätää suoraan ulosottokelpoiseksi
lailla tai valtioneuvoston asetuksella. Suorasta ulosottokelpoisuudesta
säätäminen valtioneuvoston asetuksella
edellyttää kuitenkin, että saatavan rahamäärästä tai
sen määräytymisperusteesta säädetään
laissa tai valtioneuvoston asetuksessa eikä saatavan suuruuden
määräämiseen liity merkittävää harkintavallan
käyttöä.
Hallituksen esityksessä ehdotetun momentin mukaan valtioneuvoston
asetuksella voidaan myös säätää,
että tietynlaisten laitosten julkisoikeudelliset
tai niihin rinnastettavat saatavat ovat suoraan ulosottokelpoisia.
Ministeriön asetuksella säädettäisiin,
mitkä ovat näitä laitoksia.
Perustuslakivaliokunta on todennut, että valtuussäännöksen
maininta "tietynlaisista laitoksista" ei epämääräisyydessään
rajaa asetuksenantajan toimivaltaa käytännössä lainkaan. Tältä osin
valtuutusta on perustuslakivaliokunnan mielestä välttämätöntä täsmentää kysymykseen
tulevia laitoksia olennaisesti ehdotettua tarkemmin luonnehtivilla
ilmaisuilla, jotta lakiehdotus voidaan tältä osin
käsitellä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.
Lakivaliokunnan saaman selvityksen mukaan kyseisen valtuussäännöksen
riittävä täsmentäminen on vaikeaa.
Sen vuoksi valiokunta ehdottaa, että säännös
poistetaan lakiehdotuksesta.
5 §. Hakeminen ja asiamies.
Ehdotetun pykälän 2 momentin mukaan
rahoitus- tai luottolaitos, perintätoiminnan harjoittaja
tai muu asiamies ei saa esiintyä velkojan toimeksiannosta hakijana
julkisen saatavan ulosotossa. Perustelujen (s. 87/I)
ja valiokunnan saaman selvityksen mukaan säännöksen
tarkoituksena on kieltää velkojaa käyttämästä asiamiestä julkisen
saatavan ulosotossa.
Ehdotettua säännöstä on
asiantuntijakuulemisessa pidetty tulkinnanvaraisena. Kun siinä kielletään
asiamiestä esiintymästä julkisen saatavan ulosotossa
"hakijana", säännöstä on katsottu
voitavan tulkita siten, että se ei sanamuotonsa mukaan
luettuna estä sitä, että ulosottoasiassa
hakijana esiintyy esimerkiksi kunta ja että asiassa toimii
kunnan valtuuttamana asiamiehenä perimistoimisto.
Valiokunta ehdottaa säännöksen sanamuotoa tarkistettavaksi,
jotta se epäilyksittä vastaa säännöksen
nimenomaista tarkoitusta. Valiokunnan ehdottaman säännöksen
mukaan rahoitus- tai luottolaitos, perintätoiminnan harjoittaja
tai muu toimitsija ei saa esiintyä velkojan toimeksiannosta
hakijana tai asiamiehenä julkisen saatavan ulosotossa.
Säännöksessä kielletään
sekä asiamiehen käyttäminen että julkisen
saatavan siirtäminen perittäväksi. Näin
ollen esimerkiksi perimistoimisto voi vain poikkeuksellisesti esiintyä hakijana
julkisen saatavan ulosotossa. Tällainen tilanne on käsillä silloin,
kun perimistoimisto perii saatavien perinnästä annetun
lain 10 §:n 3 momentissa tarkoitettuja
perintäkuluja, jotka ovat syntyneet verojen ja maksujen
täytäntöönpanosta annetussa
laissa tarkoitettujen saatavien yksityisestä asiamiesperinnästä.
13 §. Myynnin ja tilityksen keskeyttäminen eräissä tapauksissa.
Pykälä sisältää poikkeuksia
12 §:stä, jossa on perussäännös
keskeytysmääräyksen edellytyksistä.
Käsillä olevan pykälän 1
momentin mukaan myynti ja tilitys on tietyissä tapauksissa
keskeytettävä, vaikka se ei olisi 12 §:n
mukaan mahdollista. Pykälän 2 momentin mukaan
myyntiä ei puolestaan tietyissä tapauksissa saa
keskeyttää, vaikka siihen olisi 12 §:ssä tai
käsillä olevan pykälän 1 momentissa
säädetyt edellytykset.
Pykälään on tehty sanonnallisia tarkistuksia, jotta
säännösten edellä kuvatut keskinäiset
suhteet kävisivät selvästi ilmi lakitekstistä.
20 §. Vanhentumisaika.
Pykälästä ehdotetaan poistettavaksi
tarpeettomana sana "lopullisesti". Tämä vastaa
edellä ehdotettua muutosta ulosottokaaren 2 luvun 27 §:ään.
3. Laki oikeudenkäymiskaaren 7 luvun muuttamisesta
7 luku. Turvaamistoimista
3 §.
Ehdotetun pykälän 3 momentin mukaan pykälän
1 momentissa tarkoitetun kiellon tai määräyksen
voimaantulo edellyttää, että hakija asettaa
ulosottomiehelle ulosottokaaren 8 luvun 2 §:ssä tarkoitetun
vakuuden, jollei tämän luvun 7 §:stä muuta
johdu.
Säännöksen ottamista lakiin on hallituksen esityksessä (s. 97/I)
perusteltu sillä, että pykälässä tarkoitettu
muu turvaamistoimi on usein sen laatuinen, että voi olla
epäselvää, tarvitseeko hakijan lainkaan
hakea turvaamistoimipäätöksen täytäntöönpanoa
ulosottomieheltä.
Ehdotetun säännöksen sisältö on
epätarkoituksenmukaisen suppea säännöksen
tarkoitukseen nähden. Näin ollen säännöksestä ei muun
muassa ilmene se perusteluissa (s. 97/II) mainittu
seikka, että silloinkin, kun tuomioistuin on
7 §:n nojalla vapauttanut hakijan asettamasta vakuutta,
hakijan olisi haettava täytäntöönpanoa
ulosottomieheltä, jolloin vastaajalle tarjoutuu mahdollisuus
ulosottokaaren 8 luvun 3 §:ssä tarkoitetun
vakuuden asettamiseen. Valiokunta ehdottaa sen vuoksi momenttia
tarkistettavaksi. Valiokunnan ehdottaman säännöksen mukaan
1 momentissa tarkoitetun kiellon tai määräyksen
voimaantulo edellyttää, että hakija hakee
turvaamistoimen täytäntöönpanoa
siten kuin ulosottokaaren 8 luvussa säädetään.
Ehdotetun säännöksen tarkoituksena
on selventää sitä, että myös
tässä pykälässä tarkoitetun
turvaamistoimen täytäntöönpanoon
sovelletaan ulosottokaaren 8 luvun säännöksiä.
Mainitun luvun 2 §:n 1 momentin mukaisesti myös nyt
kysymyksessä olevan turvaamistoimen täytäntöönpano
edellyttää, että hakija asettaa ulosottomiehelle
vakuuden vahingosta, joka voi syntyä vastaajalle turvaamistoimesta.
Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 7 §:n
mukaan tuomioistuin voi kuitenkin tietyin edellytyksin vapauttaa hakijan
asettamasta vakuutta. Ulosottokaaren 8 luvun 3 §:n
mukaisesti vastaaja voi torjua turvaamistoimen täytäntöönpanon
asettamalla vakuuden.
Ulosottokaaren 8 luvun 12 §:n nojalla myös tässä pykälässä tarkoitetun
turvaamistoimen täytäntöönpanossa
tulevat sovellettaviksi ulosottokaaren 3 luvun 43—47 §:ssä olevat
vakuuksia koskevat yleissäännökset.
4. Laki velan vanhentumisesta annetun lain 8 ja 17 §:n
muuttamisesta
8 §. Vanhentumisaika muissa tapauksissa.
Ulosottokaaren 2 luvun 27 §:ään
ehdotetun terminologisen muutoksen vuoksi myös käsillä olevan
pykälän 3 momenttia on vastaavasti tarkistettava.