Perustelut
Elinkeinovapaus
Ehdotetulla lailla pyritään laajentamaan ja selkeyttämään
palvelusetelijärjestelmän käyttöä yhtenä kunnan
sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämismuotona.
Lakia sovelletaan sellaisiin kuntien ja kuntayhtymien järjestämiin
sosiaali- ja terveyspalveluihin, joiden tuottamisesta vastaavat
yksityiset sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen tuottajat.
Kunta päättää ne sosiaali-
ja terveyspalvelut, joiden järjestämisessä se
käyttää palveluseteliä. Kunnan
tulee myös hyväksyä ne yksityiset palvelujen
tuottajat, joiden palvelujen maksamiseen asiakas voi käyttää palveluseteliä.
Palvelujen tuottajien hyväksymisen edellytyksistä säädetään
lain 5 §:ssä.
Valiokunta toteaa, että palvelujen tuottajien hyväksymisessä ei
ole kyse elinkeinovapauden rajoittamisesta esimerkiksi rekisteröintimenettelyyn
(ks. esim. PeVL 15/2008 vp, s. 2/II, PeVL 45/2001
vp, s. 2 ja PeVL 24/2000 vp,
s. 2/I) rinnastuvalla tavalla. Ehdotetulla lailla ei puututa yksityisten
sosiaali- ja terveyspalvelujen tarjontaan sinänsä,
vaan annetaan kunnalle mahdollisuus valita markkinoilla toimivista
palvelujen tuottajista ne, joiden tarjonta vastaa kunnan tarpeita
ja jotka täyttävät laissa säädettävät
hyväksymisen edellytykset. Ehdotus ei siksi ole merkityksellinen
perustuslain 18 §:n 1 momentin kannalta (vrt. PeVL
2/2002 vp).
Valiokunta on kiinnittänyt huomiota 5 §:n 1 momentin
5 kohtaan, jonka mukaan palvelujen tuottajan tulee täyttää "kunnan
erikseen asettamat vaatimukset". Valiokunnan mielestä edellytys
jää tällaisessa riittävien sosiaali-
ja terveyspalvelujen saatavuuteen kytkeytyvässä yhteydessä epäasianmukaisen
avoimeksi. Siksi sosiaali- ja terveysvaliokunnan tulisikin harkita säännöksen
täydentämistä esimerkein kyseeseen tulevista
vaatimuksista. Näistä on hallituksen esityksen
perusteluissa mainittu, että kunta voisi muun muassa edellyttää palveluilta
tavallista korkeampaa laatua tai asettaa eri asiakasryhmien erityistarpeille
perustuvia hyväksymiskriteereitä.
Palvelusetelin arvo
Palveluseteli on yksi tapa toteuttaa julkiselle vallalle perustuslain
19 §:n 3 momentissa asetettua velvollisuutta turvata,
sen mukaan kuin lailla säädetään,
jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut.
Yksilön näkökulmasta tämän
velvollisuuden kannalta on ensiarvoisen tärkeää, miten
palvelusetelin arvo määräytyy.
Palvelusetelijärjestelmää koskevan
lain 7 §:n 1 momentin mukaan kunnan tulee määrätä palvelusetelin
arvo niin, että se on asiakkaan kannalta kohtuullinen.
Kohtuullisuutta arvioitaessa on otettava huomioon kustannukset,
jotka aiheutuvat kunnalle vastaavan palvelun tuottamisesta kunnan
omana tuotantona tai hankkimisesta ostopalveluna, sekä asiakkaan
maksettavaksi jäävä arvioitu omavastuuosuus.
Pykälän 2 momentissa säädetään
erikseen niistä tapauksista, joissa asiakkaalle ei saa
jäädä maksettavaksi omavastuuosuutta.
Voimassa olevan sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetun
lain 12 §:n 2 momentin mukaan palvelun käyttäjältä ei
saa periä asiakasmaksua kunnan järjestäessä palveluja
palvelusetelillä eikä palvelun käyttäjän
maksettavaksi tuleva omavastuuosuus saa ylittää kunnan
tai kuntayhtymän vastaavasta palvelusta perittävää asiakasmaksua,
ellei toisin ole erikseen säädetty. Uudistuksen
myötä palveluseteli irtautuu asiakasmaksujärjestelmästä,
jolloin — kuten hallituksen esityksen säätämisjärjestysperusteluissa
todetaan — palvelusetelillä järjestettävät
palvelut saattavat siirtyä palveluja tarvitsevien ulottumattomiin.
Edellä mainituista syistä lain 8 §:ssä ehdotetaan,
että palvelusetelin arvo voidaan määrätä 7 §:n
1 momentissa säädettyä perusarvoa korkeammaksi,
jos asiakkaan tai hänen perheensä toimeentulo
tai asiakkaan lakisääteinen elatusvelvollisuus
muutoin vaarantuu taikka se on tarpeen muut huollolliset näkökohdat
huomioon ottaen. Palvelusetelin arvon korottaminen tulee hallituksen
esityksen perustelujen mukaan arvioida yksittäistapauksittain.
Säännöksen tarkoituksena on alentaa asiakkaalle
palvelun hinnasta maksettavaksi jäävää osuutta.
Edelleen perusteluissa mainitaan palvelusetelin arvon korottamisen
voivan näin olla ensisijainen toimenpide suhteessa toimeentulotuen
myöntämiseen.
Perustuslain 19 §:n 1 momentin mukaan jokaisella,
joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän
edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään
toimeentuloon ja huolenpitoon. Säännöksellä jokaiselle
on perustettu subjektiivinen oikeus, jolla on läheinen
yhteys juuri toimeentulotukeen (ks. HE 309/1993
vp, s. 69/II), vaikka perustuslain normi ei lähtökohtaisesti olekaan
riippuvainen sitä täydentävistä alemman
asteisista säännöksistä. Perustuslain
edellä mainitun 19 §:n 3 momentin säännöksessä puolestaan
edellytetään riittävien palvelujen turvaamista
jokaiselle. Palvelujen riittävyyttä arvioitaessa
voidaan lähtökohtana pitää sellaista
palvelujen tasoa, joka luo jokaiselle ihmiselle edellytykset toimia
yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä (ks. HE
309/1993 vp, s. 71/II). Valiokunta on
jo aiemmin todennut, että perustuslain 19 §:n
3 momenttiin kiinnittyvät sosiaali- ja terveyspalveluista
perittävät asiakasmaksut eivät suuruudellaan
saa siirtää palveluja niitä tarvitsevien
ulottumattomiin (ks. PeVL 8/1999 vp,
s. 2/I ja PeVL 39/1996 vp,
s. 2/I). Valiokunta huomauttaa, että "riittävät
palvelut" eivät perustuslain 19 §:n 3
momentissa tarkoitetussa mielessä myöskään
voi samastua saman pykälän 1 momentin mukaiseen
viimesijaiseen turvaan (vrt. PeVM 25/1994 vp,
s. 10/II). Nyt ehdotetun säännöksen
sanamuodosta syntyy kuitenkin käsitys, että palvelusetelin
arvon korottaminen on saman tyyppinen viimekätinen toimenpide
kuin toimeentulotuen myöntäminen — olkoonkin
että toimeentulotuen taso ei sinänsä ole
perustuslain 19 §:n 1 momentin mukainen vähimmäistaso (ks. PeVL
31/1997 vp, s. 3/I).
Valiokunnan mielestä palvelusetelin arvon korottamista
koskeva 8 § ei täytä vaatimusta riittävien
sosiaali- ja terveyspalvelujen turvaamisesta, koska arvon korottaminen
tulee säännöksen sanamuodon mukaan kyseeseen
vain äärimmäisiksi luonnehdittavissa
tilanteissa. Siksi tavallisen lain säätämisjärjestyksen
käyttämisen edellytyksenä on, että kunnalle
asetetaan lain 8 §:ssä kuvatuissa tilanteissa
velvollisuus korottaa palvelusetelin arvoa.
Muutoksenhaku
Palvelusetelijärjestelmän käyttöön
ottaminen on edellä kuvatuin tavoin kunnan harkinnassa.
Niin ikään kunnan vapaasti päätettävissä on
myös se, myöntääkö se
palvelusetelit tulosidonnaisina vai tasasuuruisina. Tämä harkintavalta
ei ole sidoksissa myöskään siihen seikkaan,
onko vastaavasta palvelusta perittävä asiakasmaksu
säädetty sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista
annetussa laissa tasasuuruiseksi vai tulosidonnaiseksi. Lain 13 §:n
mukaan tulosidonnaisen palvelusetelin arvoa koskevaan päätökseen
saa hakea muutosta valittamalla hallinto-oikeuteen sen jälkeen,
kun asianomaisen palvelun järjestämisestä kunnassa
vastaava monijäseninen hallintoelin on ratkaissut asiaa
koskevan oikaisuvaatimuksen. Hallinto-oikeuden päätökseen
ei saa hakea muutosta valittamalla.
Valiokunta on edellä katsonut, että palvelusetelin
arvon korottaminen tulee pykälässä säädetyin
edellytyksin muodostaa jokaisen asianomaisen asiakkaan oikeudeksi.
Siksi kaikissa palvelusetelin arvoa koskevissa asioissa tulee perustuslain
21 §:n 1 momentin vuoksi olla mahdollisuus hakea
paitsi laissa erikseen säänneltyä oikaisua
myös valittamalla muutosta hallinto-oikeudelta.
Tämä on edellytys tavallisen lainsäätämisjärjestyksen
käyttämiselle.
Vaikka kunta käyttäisikin palvelusetelijärjestelmää,
sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaalla ei sinänsä ole
ehdotonta oikeutta saada palveluseteliä, vaan kunnalla
on aina mahdollisuus tarjota asiakkaalle myös toisella
tavalla järjestetty palvelu. Asiakkaan kieltäytyessä palvelusetelin
vastaanottamisesta hänelle ei toisaalta myöskään
synny parempaa oikeutta saada kunnan itse tuottamia tai ostopalveluna
hankkimia palveluja kuin hänellä lain mukaan muutoin
olisi. On kuitenkin epäjohdonmukaista, jos palvelusetelin
arvon määräytymisestä saa tehdä oikaisuvaatimuksen
ja tämän jälkeen hakea muutosta valittamalla
hallinto-oikeuteen, mutta muissa palvelusetelin saamista koskevissa
kysymyksissä muutoksenhaku on kokonaan kielletty. Siksi valiokunta
katsoo, että valitusoikeuden avaamista myös muissa
palvelusetelin myöntämistä koskevissa
asioissa on syytä harkita. Asiallisesti ottaen kysymys
on esimerkiksi siitä, että valitusmahdollisuus
on tarpeen viranomaistoiminnan asianmukaisuuden ja muun tasapuolisuuden
valvomiseksi (vrt. PeVL 13/2005 vp,
s. 3—4 ja PeVL 46/2002 vp,
s. 9/II).