Perustelut
Yksityisten alojen työeläkejärjestelmä
Yleistä.
Eläkelainsäädännön
muutosten valtiosääntöoikeudellinen arviointi
on vakiintuneesti perustunut ennen muuta perustuslain 15 §:ssä säänneltyyn
omaisuudensuojaan ja perustuslain 19 §:n 2 momentissa
tarkoitettuun perustoimeentulon turvaan.
Eläkkeiden omaisuudensuoja pohjautuu valiokunnan käytännön
mukaan ajatukseen, että tietty ansiosidonnainen etuus,
ennen kaikkea oikeus työeläkkeeseen,
ansaitaan palvelussuhteen kestäessä. Tällä tavoin
ansaittavaa mutta vasta myöhemmin maksettavaa etuutta pidetään työsuorituksen
vastikkeen osana (PeVL 9/1999 vp, s.
2/I, PeVL 60/2002 vp, s. 2/I).
Perustuslakivaliokunta on todennut eläkeoikeuksien
perustuslainsuojassa olevan kysymys nimenomaan ansaituksi katsotun
konkreettisen taloudellisen edun, ei sen sijaan esimerkiksi tietyn
voimassa olevan eläkejärjestelmän suojaamisesta.
Valtiosäännön mukaisena lähtökohtana
on siten pidetty sitä, että tavallisella lailla voidaan
säätää eläkejärjestelmän
sisällöstä myös palvelussuhteessa
oleviin vaikuttavasti. Tavallisella lailla järjestettäviin,
jollei jostakin erityisestä syystä muuta johdu,
ovat kuuluneet muun muassa säännökset
eläkeiästä, eläkkeen kertymisestä ja
eläkkeiden tavoitetasosta. Tarkoitetunlaisen erityisen
syyn on katsottu voivan muodostua lähinnä siitä,
että eläkejärjestelyn muutokset toteutetaan
tavalla, joka joltain osin saisi aikaan ansaittuina pidettävien
eläke-etujen kohtuuttoman heikentymisen (PeVL
13/1995 vp, s. 2/I, PeVL
60/2002 vp, s. 2/II).
Esityksessä on pääasiassa kysymys
vuoden 2005 alussa voimaan tulleen työeläkeuudistuksen
lainsäädäntöteknisestä tarkistuksesta.
Tarkoitus on selkeyttää sääntelyä kokoamalla
säännökset yksityisten alojen palkansaajien
työeläketurvasta yhteen lakiin. Ehdotetut muutokset eläketurvan
sisältöön ovat merkitykseltään
vähäisiä. Esityksen 2. lakiehdotus sisältää muun ohella
sellaisia siirtymäsäännöksiä,
jotka asianmukaisella tavalla pehmentävät ehdotettujen muutosten
vaikutuksia eläkkeensaajille. Sääntelystä ei
valiokunnan vakiintuneen käytännön valossa
ole huomautettavaa omaisuudensuojan näkökulmasta.
Perustuslain 19 §:n 2 momentin mukaan lailla taataan
jokaiselle oikeus perustoimeentulon turvaan muun muassa työkyvyttömyyden
ja vanhuuden aikana sekä huoltajan menetyksen perusteella.
Perustuslaki asettaa lainsäätäjälle
velvoitteen taata jokaiselle perustoimeentulon turvaa tarvitsevalle
subjektiivinen oikeus tällaiseen julkisen vallan järjestämään
turvaan (PeVM 25/1994 vp, s. 10/II).
Perustoimeentuloa turvaavien järjestelmien tulee olla sillä tavoin
kattavia, ettei synny väliinputoajaryhmiä (HE 309/1993
vp, s. 70/II). Perustuslain 19 §:n 2
momentissa ei kuitenkaan turvata esimerkiksi jotakin työeläkejärjestelmää sinänsä
vaan
ylipäätään yksilön
oikeutta perustoimeentulon turvaan (PeVL 60/2002
vp, s. 4/I). Ehdotettu sääntely
ei muodostu tältä kannalta ongelmalliseksi.
Vuoden 2005 alussa voimaan tullut työeläkeuudistus
on säädetty perustuslakivaliokunnan myötävaikutuksella
(PeVL 60/2002 vp). Valiokunta on tuolloin
arvioinut esimerkiksi elinaika- ja palkkakerrointen käyttöön
perustuvaa sääntelyä. Esityksen 1. lakiehdotuksen
82 ja 83 sekä 96—100 §:n säännökset
näistä kertoimista ovat sisällöltään
valiokunnan aiemmin esittämien kantojen mukaisia.
Työeläkevakuutusmaksu.
Yksityisten alojen palkansaajien työeläketurva
ehdotetaan kustannettavaksi nykyiseen tapaan työnantajan
ja työntekijän osuuksista koostuvalla työeläkevakuutusmaksulla
(1. lakiehdotuksen 152 §). Pääasiallinen
rahoitusvastuu eläketurvasta kuuluu työnantajalle.
Perustuslakivaliokunta on pitänyt tällaista
ansioeläkejärjestelmän sisällä tapahtuvaa
kustannusvastuun jakamista työnantajien ja työntekijöiden
kesken tavallisella lailla säänneltävänä asiana.
Valiokunta on lisäksi katsonut, ettei tämän
järjestelmän mukaisia eläkemaksuja voida pitää valtiosääntöoikeudellisessa
mielessä veroina (PeVL 8/1992 vp,
s. 1—2). Kysymys on perusluonteeltaan yksityisoikeudellisten
vakuutusmaksujen ja työstä maksettavien osavastikkeiden
yhdistelmästä, josta eläkelaitoksille kertyneet
varat tuloutetaan viime kädessä vakuutetuille
heidän ansaitseminaan eläkkeinä (ks. myös PeVL
7/2005 vp, s. 7—8).
Eläketurvakeskus
Eläketurvakeskus on 3. lakiehdotuksen 1 §:n mukaan
yksityisten alojen työeläketurvan toimeenpanon
ja kehittämisen yhteiselin, jolla on 2 §:n
perusteella runsaasti julkisia hallintotehtäviä.
Osaan niistä liittyy julkisen vallan käyttöä.
Eläketurvakeskus ei ole viranomainen. Kysymys on siten
julkisen hallintotehtävän antamisesta muulle kuin
viranomaiselle, mikä tässä tapauksessa
on — kun otetaan huomioon Eläketurvakeskuksen
historia ja nykyinen asema yksityisten alojen työeläkejärjestelmässä — lähtökohtaisesti
valiokunnan mielestä perustuslain 124 §:ssä tarkoitetulla
tavalla "tarpeen tehtävän tarkoituksenmukaiseksi
hoitamiseksi".
Eläketurvakeskus kuuluu hallinnon yleislakien,
kuten hallintolain, kielilain ja viranomaisten toiminnan julkisuudesta
annetun lain soveltamisalaan. Lakiehdotuksissa ovat säännökset oikeudesta
hakea muutosta Eläketurvakeskuksen päätökseen
(3. lakiehdotuksen 3 § ja 1. lakiehdotuksen 128 §),
minkä lisäksi asioita Eläketurvakeskuksessa
käsittelevät ovat rikosoikeudellisessa
virkavastuussa. Sääntely täyttää perustuslain
124 §:ssä säädetyt
perusoikeuksien, oikeusturvan tai hyvän hallinnon
muodolliset vaatimukset.
Valiokunta on hyvän hallinnon vaatimusten näkökulmasta
kiinnittänyt huomiota siihen, että Eläketurvakeskuksen
valvottavat (3. lakiehdotuksen 2 §:n 2 momentin 11 kohta)
yksityisten alojen eläkelaitokset vastaavat keskuksen kustannuksista
(3. lakiehdotuksen 5 § ja 1. lakiehdotuksen 180 §).
Tällainen järjestely ei kokonaisuutena tarkastellen
ole aivan ongelmatonta valvonnan puolueettomuuteen, uskottavuuteen
ja muuhun asianmukaisuuteen liittyvien vaatimusten kannalta. Eläketurvakeskuksen
tehtävien lisääntyessä ja niiden
muuntuessa eläkelaitosten yhteiselimen tehtävistä entistä selvemmin
julkisiksi hallintotehtäviksi alkaa vastaavasti eläkelaitosten
kustannusvastuu keskuksen toiminnasta saada verovelvollisuudelle
ominaisia piirteitä. Näistä syistä valtioneuvoston
piirissä on valiokunnnan mielestä syytä ryhtyä selvittämään Eläketurvakeskuksen
rahoitusjärjestelmän muuttamismahdollisuuksia
taikka mahdollisuuksia siirtää Eläketurvakeskuksen
hallintotehtäviä valtion viranomaisille tai järjestää Eläketurvakeskus
osaksi valtion viranomaiskoneistoa.
Henkilötietojen suoja
Yleistä.
Henkilötietojen suojasta säädetään
perustuslain 10 §:n 1 momentin mukaan tarkemmin lailla.
Perustuslakivaliokunta on vakiintuneesti pitänyt henkilötietojen
suojan kannalta tärkeinä sääntelykohteina
ainakin rekisteröinnin tavoitetta, rekisteröitävien
henkilötietojen sisältöä, niiden
sallittuja käyttötarkoituksia mukaan luettuna
tietojen luovutettavuus sekä tietojen säilytysaikaa
henkilörekisterissä ja rekisteröidyn
oikeusturvaa. Näiden seikkojen sääntelyn lain
tasolla tulee lisäksi olla kattavaa ja yksityiskohtaista
(PeVL 14/2002 vp, s. 2).
Henkilötietojen suojan kannalta merkityksellisiä säännöksiä sisältyy
erityisesti 1. lakiehdotuksen 14 lukuun tietojen antamisesta, saamisesta
ja salassapidosta. Ehdotus täyttää pääosiltaan perustuslakivaliokunnan
aiemmassa käytännössä tällaiselle
sääntelylle asetetut vaatimukset (PeVL
14/2002 vp, s. 2—6, PeVL 15/2002
vp, s. 2).
Oikeus saada tietoja.
Eläkelaitoksella, Eläketurvakeskuksella ja
muutoksenhakuelimellä on 1. lakiehdotuksen 198 §:n
perusteella oikeus saada salassapitosäännösten
ja tiedon saantia koskevien muiden rajoitusten estämättä pykälän 1
kohdassa mainitulta toimijalta asian ratkaisemiseksi välttämättömien
tietojen lisäksi sellaiset tiedot, jotka muuten ovat tarpeellisia 1 kohdassa
tarkoitettujen tehtävien toimeenpanossa.
Sääntelyyn ei perustuslakivaliokunnan aiemman
käytännön valossa liity ongelmia siltä osin kuin
tietojensaantioikeus on säännöksessä rajattu
asian ratkaisemista varten välttämättömiin tietoihin.
Muilta osin tietojensaantioikeus kohdistuu tehtävien toimeenpanossa
tarpeellisiin tietoihin. Perustuslakivaliokunta on pitänyt
tällaisessa hyvin väljässä ja
ulottuvuudeltaan laajassa sääntely-yhteydessä erityisen
tärkeänä, että tietojensaantioikeutta
ei erikseen sanonnallisesti venytetä ja että tietojensaantioikeus
rajataan koskemaan ainoastaan välttämättömiä tietoja.
Pykälän tarkistaminen tällä tavoin
on edellytys lakiehdotuksen käsittelemiselle tavallisen lain
säätämisjärjestyksessä (PeVL
14/2002 vp, s. 3—4, PeVL
15/2002 vp, s. 2/I). — Sama säätämisjärjestyshuomautus
on tehtävä 1. lakiehdotuksen 199 §:n
1 momentista.
Tietojensaantioikeus kohdistuu 1. lakiehdotuksen 198 §:n
perusteella myös lääkärillä ja muilla
vastaavilla 2 kohdassa mainituilla toimijoilla oleviin tietoihin
eläkkeensaajan potilasasiakirjoista, kuntoutuksesta, terveydentilasta, hoidosta
ja työkyvystä. Lainkohdasta ilmenee kyllä se,
että kysymys on välttämättömistä tiedoista,
mutta ei se, miltä kannalta välttämättömiä tietoja
säännös koskee. Pykälää on
tältä osin tarpeen tarkistaa (PeVL 14/2002
vp, s. 4/I).
Eläketurvakeskuksella on 1. lakiehdotuksen 199 §:n
1 ja 2 momentin perusteella oikeus saada työnantajien ja
eläkelaitosten valvontaa varten erinäisiä tietoja
veroviranomaisilta joukkotietoina. Esityksen
perusteluista käy ilmi, että näin saatuja
tietoja on tarkoitus käyttää muun ohella
vertailuseulontojen tekemiseen. Vertailuseulonta taas merkitsee
käytännössä veroviranomaisilta
saatujen joukkotietojen yhdistämistä Eläketurvakeskuksen
käytettävissä oleviin muihin rekistereihin.
Perustuslakivaliokunta on aiemmin katsonut, ettei pelkkä perustelumaininta
riitä rekisteritietojen yhdistelyperusteeksi, vaan tästä tulee
säätää laissa (PeVL
14/2002 vp, s. 5/II). Lakiehdotusta
on näin ollen tarpeen täydentää säännöksillä,
joiden perusteella rekisteritietojen yhdistäminen on laissa
mainittavien hyväksyttävien tarkoitusten saavuttamiseksi
mahdollista. Lakiin on lisäksi aiheellista ottaa säännökset
yhdistettyjen tietojen säilytysajasta sekä kiellosta
luovuttaa yhdistettyjä henkilötietoja edelleen.
Asiakirjojen säilyttäminen.
Sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella voidaan
1. lakiehdotuksen 218 §:n nojalla säätää eläketurvan
järjestämiseen ja eläkeasiaan liittyville
asiakirjoille sellainen säilytysaika, joka ei vaaranna
työntekijän tai hänen edunsaajansa oikeutta
eläkkeeseen.
Perustuslakivaliokunnan käytännössä on
vakiintuneesti katsottu henkilörekisteriin otettavien
tietojen säilytysajat seikoiksi, joista on perustuslain
10 §:n 1 momentin mukaan säädettävä lailla
(esim. PeVL 35/2004 vp, s. 2/II).
Tavallisen lainsäätämisjärjestyksen
käytön edellytyksenä siten tältä osin
on, että asetuksenantovaltuus poistetaan lakiehdotuksesta.
Mahdollisesti tarvittavat erityissäännökset
henkilötietoja sisältävien asiakirjojen
säilytysajoista tulee antaa lailla.
Rekisteritiedon oikaiseminen.
Rekisteröidyt tiedot työsuhteen alkamis-
ja päättymisajasta oikaistaan 1. lakiehdotuksen
145 §:n mukaan vain työnantajan ilmoituksen
perusteella. Ehdotus merkitsee poikkeusta virheellisen tiedon oikaisua
koskevista henkilötietolain 29 §:n säännöksistä.
Niiden mukaan rekisterinpitäjän on nimittäin
ilman aiheetonta viivytystä oma-aloitteisesti tai rekisteröidyn
vaatimuksesta oikaistava, poistettava tai täydennettävä rekisterissä oleva, käsittelyn
tarkoituksen kannalta virheellinen, tarpeeton, puutteellinen tai
vanhentunut henkilötieto.
Ehdotus on ongelmallinen Euroopan neuvoston tietosuojasopimuksen
5 ja 8 artiklan määräysten
kannalta henkilötietojen oikeellisuudesta ja oikeudesta
saada virheellinen rekisteritieto oikaistuksi. Sääntelyä on
siksi täydennettävä säännöksillä rekisteröidyn
henkilön oikaisuoikeudesta. Vaihtoehtoisesti
145 § on poistettava lakiehdotuksesta, jolloin sääntely
jää tältä osin henkilötietolain
yleissäännösten varaan.
Muutoksenhakurajoitukset
Eläkelaitoksen päätökseen
ammatillisen kuntoutuksen sisällöstä ja
kuntoutusavustuksesta ei 1. lakiehdotuksen 128 §:n
4 momentin mukaan saa hakea muutosta valittamalla.
Alle 63-vuotiaalla työntekijällä on
lakiehdotuksen 25 §:ssä mainituilla edellytyksillä oikeus saada
työkyvyttömyyden estämiseksi tai työ-
ja ansiokyvyn parantamiseksi tarkoituksenmukaista ammatillista kuntoutusta,
jonka sisällöstä ehdotetaan säädettäväksi
26 §:ssä. Eläkelaitoksen päätös
ammatillisen kuntoutuksen sisällöstä on mainittujen
25 ja 26 §:n takia siinä määrin
yhteydessä perustuslain 21 §:n
1 momentissa tarkoitettuun yksilön oikeuteen, että valituskielto on
valiokunnan mielestä poistettava lakiehdotuksesta.
Kuntoutusavustus on harkinnanvarainen etuus, joka lakiehdotuksen
31 §:n perusteella voidaan myöntää kuntoutuspäätöksen
antamisen ja kuntoutuksen alkamisen väliseltä ajalta sekä kuntoutusjaksojen
väliseltä ajalta samoin kuin kuntoutussuunnitelman
laatimista varten. Valituskielto ei etuuden harkinnanvaraisuuden takia
ole sinänsä ongelmallinen perustuslain 21 §:n
1 momentin näkökulmasta. Perustuslakivaliokunta
on käytännössään kuitenkin
katsonut perustuslain 21 §:n 2 momentissa turvatun muutoksenhakuoikeuden
puoltavan tällaisiakin etuuksia koskevien päätösten
saattamista valitusmahdollisuuden piiriin (esim. PeVL 55/2002 vp,
s. 4/I, PeVL 13/2005 vp, s.
3—4). Asiallisesti ottaen kysymys on esimerkiksi siitä,
että valitusmahdollisuus on tarpeen viranomaistoiminnan
asianmukaisuuden ja muun tasapuolisuuden valvomiseksi sekä soveltamiskäytännön
yhdenmukaisuuden varmistamiseksi. Valituskiellon poistamista on
siksi harkittava vakavasti.
Muita seikkoja
Syrjintäkielto.
Esityksen 2. lakiehdotuksen 19 §:ssä säädetään
1.7.1950 tai sitä ennen syntyneen naislesken oikeudesta
leskeneläkkeeseen. Ehdotus merkitsee, että miesleskellä ei
ole samaa oikeutta. Perustuslakivaliokunta on aiemmin pitänyt
tällaista sääntelyä sukupuoleen
perustuvana erotteluna, jolle ei ole perustuslain 6 §:n
2 momentin mukaista hyväksyttävää perustetta
(PeVL 13/1995 vp, s. 3/II).
Säännös on muutettava sukupuolineutraaliksi,
jotta 2. lakiehdotus voidaan tältä osin käsitellä tavallisen lain
säätämisjärjestyksessä.
Vakuuttamisen valvonta.
Työnantajaan kohdistuvan vakuuttamisvelvollisuuden
yleisvalvonta kuuluu 1. lakiehdotuksen 186 §:n 1 momentin mukaan
Eläketurvakeskukselle. Eläkelaitoksen tehtävänä taas
on 1. lakiehdotuksen 187 §:n 1 momentin
perusteella valvoa, että eläketurvan laitoksessa
järjestänyt työnantaja täyttää käsiteltävänä olevan
lain mukaiset velvoitteensa.
Sääntelystä ei sinänsä ole
huomautettavaa perustuslain 124 §:n näkökulmasta.
Eläkelaitoksen tehtävä näyttäisi
kuitenkin 187 §:n 1 momentin sanamuodon perusteella muodostuvan verraten
laajaksi, koska siinä — toisin kuin 186 §:n
1 momentissa — viitataan yleisesti työntekijän
eläkelain mukaisiin työnantajan velvollisuuksiin.
Perustelujen mukaan tarkoitus kuitenkin on, että eläkelaitos
valvoo vain vakuuttamisvelvollisuuden täyttämistä omien asiakkaittensa
osalta. Säännöksen sanamuotoa on tarpeen
täsmentää esityksen tarkoitusta paremmin
vastaavaksi.
Eläkelaitos ja Eläketurvakeskus voivat 187 §:n
2 momentin nojalla sopia valvonnan tarkemmasta toimeenpanosta. Sopimismahdollisuus
voi valiokunnan mielestä koskea vain esimerkiksi valvonnan
asianmukaiseen järjestämiseen liittyviä käytännön
seikkoja. Säännöksen perusteella ei sen
sijaan ole perustuslain 2 §:n 3 momentin takia
mahdollista tehdä sopimuksia esimerkiksi eläkelaitoksen
ja Eläketurvakeskuksen toimivaltuuksista tai tehtävistä (PeVL 52/2001
vp, s. 5). Näin ymmärrettynä ja
sovellettuna sääntely ei muodostu perustuslain
kannalta ongelmalliseksi.
Kotirauhan suoja.
Esityksen 1. lakiehdotuksen 188 §:stä ilmenee
välillisesti, että siinä mainittu tarkastus
ei käytännössä voi ulottua perustuslain 10 §:n
1 momentissa turvatun kotirauhan piiriin kuuluviin tiloihin. Valiokunta
on aiemmin katsonut, että tarkastuskohteen tämän
kaltaisesta rajauksesta on syytä ottaa lakiin maininta
(PeVL 36/2004 vp, s. 4/II, PeVL
37/2004 vp, s. 3/II). Ehdotusta on tärkeää täydentää näin,
etenkin kun asuntoon kohdistuvia tarkastusvaltuuksia voidaan valiokunnan
käytännön mukaan antaa tavallisella lailla
vain viranomaisille (PeVL 46/2001 vp,
s. 4—5, PeVL 48/2001 vp, s.
3/II).
Selvitys työkyvyttömyyden jatkumisesta.
Eläkkeensaaja on 1. lakiehdotuksen 46 §:n
perusteella velvollinen käymään eläkelaitoksen
määräyksestä työkyvyttömyyden
jatkumisen selvittämistä varten tutkittavana lääkärin
luona tai pykälässä mainitussa laitoksessa,
jos eläkelaitoksella on syytä olettaa, että eläkkeensaajan
työkyky on palautunut.
Sääntely puuttuu eläkkeensaajan itsemääräämisoikeuteen
samoin kuin perustuslain 7 §:ssä turvattuihin
henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen (esim. PeVL
39/2001 vp, s. 2/I). Sen vuoksi
ei ole asianmukaista, että eläkkeensaajan velvollisuus
perustuu ehdotetulla tavalla eläkelaitoksen oletukseen.
Perustelujen mukaan määräys tutkittavana
käymisestä tulisi kyseeseen vain poikkeuksellisissa
tapauksissa. Sääntelyä on aiheellista
täydentää tätä tarkoitusta
vastaavalla maininnalla esimerkiksi niin, että määräyksen
antaminen edellyttää perusteltua syytä.
Ohjeiden antaminen.
Vakuutusvalvontavirasto voi 3. lakiehdotuksen 15 §:n
3 momentin perusteella antaa ohjeita saman pykälän
1 momentin soveltamisesta. Valiokunta on pitänyt tällaisia säännöksiä tarpeettomina,
koska viranomainen voi laissa säädetyn tehtävänsä alalla
antaa ohjeita ilman eri valtuuttakin (PeVL 6/2003
vp, s. 4/I, PeVL 20/2004 vp,
s. 4/I). Ohjeiden antamista tarkoittavat säännökset
ovat lisäksi omiaan hämärtämään
lain nojalla annettavaan viranomaismääräykseen
sisältyvien velvoittavien oikeussääntöjen
ja suositusluonteisten ohjeiden välistä eroa.
Säännös ohjeiden antamisesta on asianmukaista
poistaa lakiehdotuksesta. Vaihtoehtoisesti säännöstä tulee
tarkistaa niin, että virasto voi sen nojalla tarvittaessa
antaa pykälän 1 momenttia tarkempia määräyksiä.
Samoista syistä on asianmukaista poistaa 1. lakiehdotuksen
183 §:n 4 momentin ja 3. lakiehdotuksen 2 §:n
1 momentin 6 kohdan säännökset Eläketurvakeskuksen
tehtävästä antaa ohjeita. Valtuudet ovat
erityisen ongelmallisia siksi, että lain nojalla annetut
ohjeet on mahdollista ymmärtää sitoviksi
määräyksiksi, eikä Eläketurvakeskus
ole sellainen muu viranomainen, joka perustuslain 80 §:n
2 momentin nojalla voidaan lailla valtuuttaa antamaan oikeussääntöjä.