Perustelut
Työttömyysturvan perusoikeusmerkitys
Yleistä.
Työttömyysturvalakiehdotus liittyy perustuslain
18 ja 19 §:n säännöksiin. Perustuslain 18 §:n
1 momentin mukaisesti jokaisella on oikeus lain mukaan
hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä,
ammatilla tai elinkeinolla. Julkisen vallan on huolehdittava työvoiman
suojelusta. Pykälän 2 momentin mukaan julkisen vallan
on edistettävä työllisyyttä ja
pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus työhön.
Perustuslain 19 §:n 2 momentin perusteella lailla taataan
jokaiselle oikeus perustoimeentulon turvaan työttömyyden
aikana.
Työttömyysetuuksista työttömyyspäivärahan peruspäiväraha
ja sitä suuruudeltaan vastaava ansiopäivärahan
perusosa sekä työmarkkinatuki, joka täysimääräisenä on
peruspäivärahan suuruinen, ovat perustuslain 19 §:n
2 momenttiin liittyviä sosiaaliturvan etuusjärjestelmiä (PeVL
16/1996 vp, s. 1/II ja PeVL
17/1996 vp, s. 1/II). Perustuslain
19 §:n 2 momentti asettaa perusoikeusuudistuksen esitöiden
mukaan lainsäätäjälle velvoitteen
"taata jokaiselle perustoimeentuloturvaa tarvitsevalle subjektiivisen oikeuden
tällaiseen laissa säädettävään
julkisen vallan järjestämään
turvaan" (PeVM 25/1994 vp, s. 10/II).
Perustuslaki ei kuitenkaan sinänsä estä asettamasta
ehtoja perustoimeentuloa turvaavan etuuden saamiselle (PeVL
17/1995 vp, s. 2—3, PeVL
16/1996 vp, s. 2, PeVL 17/1996 vp,
s. 2, PeVL 34/1996 vp, s. 1—2, PeVL 25/1997
vp, s. 3, PeVL 44/2000 vp,
s. 3/I ja PeVL 43/2001 vp,
s. 2—3). Valiokunta on käytännössään
katsonut, että nämä ehdot voivat rakentua
sen varaan, että asianomainen itse aktiivisesti myötävaikuttaa
sellaisiin toimiin, jotka viime kädessä ovat omiaan
edistämään hänen työkykynsä ylläpitämistä ja
työllistymistä. Turvan saamisen ehdot voivat siten
olla tuensaajan vastasuorituksia edellyttäviä.
Sanktiona käytetyn etuuden epäämisen
pitää kuitenkin olla asiallisesti perustellussa
suhteessa siihen, minkälaisia työllistymisen edistämistä tarkoittavia
toimintoja on ollut tarjolla ja mitä työttömänä olevan
henkilön syyksi voidaan lukea. Korvauksetta jääviä ajanjaksoja
ei myöskään voi kehittää niin
pitkiksi, että ne muodostuisivat perustuslaista aiheutuvan
velvoitteen kiertämiseksi.
Työttömyysetuuden saamisedellytykset.
Työttömyysetuuteen on 2 luvun 1 §:n
nojalla lähtökohtaisesti oikeus työttömällä,
joka on vailla kokoaikatyötä ja joka sitä hakee,
joka on työmarkkinoiden käytettävissä ja
jolle ei ole tarjolla työtä tai voida osoittaa
koulutusta. Työkyvyttömänä puolestaan
pidetään 3 luvun 3 §:n 1 momentin perusteella
henkilöä, joka on joko sairausvakuutuslain tai
eläkelakien mukaisesti työkyvytön. Tällaisella
henkilöllä ei ole oikeutta työttömyysetuuteen.
Työkyvyttömyyden määrittelystä muiden
lakien avulla voi aiheutua käytännön
ongelmia, jos muiden lakien nojalla työkyvyttömäksi
todettu henkilö on kuitenkin jäänyt niiden
mukaisien etuuksien ulkopuolelle. Jos tällainen, esimerkiksi
sairausvakuutuslain mukaista päivärahaa 300 päivän
enimmäisajan saanut henkilö on edelleen työkyvytön,
on hän joka tapauksessa perustuslain 19 §:n 2
momentissa säädetyn perustoimeentulon turvan piirissä.
Hänen jäämisensä turvan
ulkopuolelle merkitsisi perustuslain vastaista väliinputoajatilannetta.
Tämä seuraus on estettävissä viime
kädessä perusoikeusmyönteisen
tulkinnan avulla. Asianmukaisinta seurauksen estäminen
kuitenkin on jo lainsäädännön
keinoin.
Lakiehdotuksen 3 luvun 3 §:n 3 momenttiin näyttääkin
sisältyvän tältä kannalta kelvollinen ratkaisu.
Työnhakijalla, joka on jo saanut sairauspäivärahaa
enimmäismäärän ja joka on edelleen
terveydellisistä syistä kykenemätön
työhönsä, on nimittäin oikeus
työttömyysetuuteen, jos hänen työkyvyttömyyseläkehakemuksensa on
vireillä tai hylätty. Työkyvyttömyyseläkkeen hakeminen
toisin sanoen ehkäisee väliinputoajatilanteen.
Jos työnhakijalle myönnetään
eläke, saa hän perustoimeentulon sen kautta, ja
jos eläkehakemus hylätään, hän
saa työttömyysturvaa. Toinen asia on, onko tällaisessa
tilanteessa tarkoituksenmukaista järjestää perustoimeentulon turva
työttömyysetuuden vai sairauspäivärahan avulla.
Yrittäjät.
Lakiehdotuksessa käytetään yrittäjä-käsitettä osoittamaan,
milloin henkilöön tulevat sovellettaviksi lain
yrittäjiä koskevat erityissäännökset,
kuten säännökset työssäoloehdosta (5
luvun 7 §) ja ansiopäivärahan suuruudesta
(6 luvun 5 §). Lakiehdotuksen pelkästään
palkansaajaa koskevia säännöksiä ei
sovelleta 1 luvun 6 §:ssä määriteltyihin
yrittäjiin. Tämä määritelmä kiinnittyy
asianmukaisesti vakuuttamisvelvollisuuteen tai työskentelemiseen
yrityksessä.
Yrityksessä työskentelemisen vaikutuksia työttömyysetuusoikeuteen
sääntelevät 2 luvun 4 ja 5 §.
Yrittäjän määritelmä ei
näin ollen yksinään ratkaise kysymystä työttömyysetuusoikeudesta,
vaan sen olemassaolo määräytyy viimeksi
mainittujen säännösten mukaisesti. Yrittäjien
työttömyysetuusoikeuden kannalta on valtiosääntöoikeudellisesti
tärkeää, että oikeus 2 luvun
4 ja 5 §:ään nojaavan päättelyn
nojalla kytkeytyy siihen, että asianomainen ei enää työllisty
päätoimisesti yrittäjänä.
Tässä tilanteessa yrittäjällä on
5 luvun 6 §:n mukaan nykyisenlainen oikeus peruspäivärahaan,
jos hän on täyttänyt yrittäjän
työssäoloehdon, ja ansiopäivärahaan,
jos hän on ollut vakuutettuna vähintään 24 edellistä kuukautta
ja vakuutettuna ollessaan on täyttänyt yrittäjän
työssäoloehdon. Työssäoloehto
puolestaan täyttyy voimassa olevan lain tavoin, kun henkilö on
lähinnä edellisten 48 kuukauden aikana työskennellyt
yhteensä 24 kuukautta yrittäjänä siten,
että yritystoiminta on ollut laajuudeltaan olennaista.
Jos työssäoloehto ei toteudu, yrittäjä täyttää tältä osin
työmarkkinatuen saamisedellytyksen. Sääntelystä ei
näin ollen ole huomauttamista perustuslain 19 §:n 2 momentin
kannalta. Yritystoiminnan tai oman työn alkamisen ja päättymisen
ajankohta sekä aika, jonka kuluessa yritystoiminnassa
aiemmin työllistyneen voidaan katsoa vakiintuneesti työllistyneen
kyseisen yrityksen ulkopuolella, on määriteltävä laissa.
Perheenjäsenten osalta valiokunta on kiinnittänyt
huomiota 2 luvun 5 §:n 2 momentin 1 kohtaan ja 3 momenttiin.
Niiden mukaan työttömyysetuusoikeuden edellytystä aiemmin
päätoimisen yritystoiminnan lopettamisesta tai
keskeyttämisestä ei sovelleta, jos päätoiminen
työllistyminen yrityksessä on ollut satunnaista.
Perheenjäsenen työllistymistä puolestaan
pidetään satunnaisena, jos hänellä itsellään
ei ole määräysvaltaa yrityksessä ja
hän on työllistynyt siinä yhteensä enintään
kuuden kuukauden ajan. Ehdotukset ovat valiokunnan käsityksen
mukaan sopusoinnussa perusoikeuksien yksilöllisen luonteen
kanssa.
Työn vastaanottamisvelvollisuus.
Lakiehdotuksen 2 luvun 12 §:n mukaan työnhakija
menettää oikeuden työttömyysetuuteen
kieltäytyessään hänelle yksilöidysti
tarjotusta sopivasta työstä. Työttömyysetuusoikeus
alkaa uudestaan 60 päivän kuluttua tästä.
Valiokunta tähdentää työttömän
työkyvyn kaikinpuolisen sopivuuden arvioimista
sen kannalta, syntyykö hänelle velvollisuus ottaa
vastaan tietty tarjottu työ. Valtiosääntöoikeudellisesti
oleellisia arvioinnissa ovat perustuslain 11 §:ssä turvattuun
uskonnon ja vakaumuksen vapauteen pohjautuvat henkilökohtaiset
sopimattomuuskäsitykset. Seikan merkitys on lisääntynyt
suomalaisen yhteiskunnan monikulttuuristumisen myötä,
mutta myös eräiden perinteisten uskonnollisten
vähemmistöjen arvot ovat tässä suhteessa
merkittäviä. Kysymys voi olla myös yleisen
käsityksen mukaan eettisesti tai moraalisesti arveluttavina
pidettävien työtarjousten sopimattomuudesta.
Perusoikeusjärjestelmän kokonaisuus huomioon
ottaen ei ole mahdollista, että myös tällaisiin
syihin palautuvaan kieltäytymiseen kytkeytyy työttömyysetuuden
menettäminen, vieläpä karenssiaikoineen
etuusoikeuden uudistumiseen nähden. Nämäkin
valtiosääntöoikeudelliset seikat voidaan
kieltämättä tyydyttää,
jos asiaa tulkitaan perusoikeusmyönteisesti. Valiokunnan mielestä on
kuitenkin syytä painokkaasti harkita kyseisen säännöksen
1 kohdan täydentämistä sanonnallisesti
esimerkiksi siten, että kysymys on työstä,
jota voidaan "työnhakijan kaikki seikat huomioon ottaen"
pitää hänelle sopivana. Tämä ilmaisu
kattaisi myös lapsen hoidon järjestämisen.
Työssäkäyntialue.
Lakiehdotuksen 1 luvun 9 §:n mukaan henkilön
työssäkäyntialue on, ellei erityisistä syistä muuta
johdu, hänen asuinkuntansa sekä kunnat, joissa
henkilön asuinkunnasta yleisesti käydään
työssä tai joissa henkilön asuinkunnasta
tavanomainen päivittäinen työssäkäynti
on vastaavassa ajassa ja vastaavin kustannuksin mahdollista. Säännöksen
2 momentin mukaan työssäkäyntialueet
määritellään työvoimatoimikuntien
valmistelun pohjalta työministeriön asetuksella.
Pientä muutosta lukuun ottamatta säännös
vastaa nykyisin voimassa olevan lain työssäkäyntialueen
määrittelyä.
Perustuslain 9 §:n 2 momenttiin viitaten valiokunta
korostaa, että ilman tapauskohtaista harkintaa työn
vastaanottovelvollisuuden soveltaminen työssäkäyntialueen
sisälläkin saattaa johtaa asuinpaikan valintaa
koskevan perusoikeussäännöksen
vastaiseen lopputulokseen, jos esimerkiksi julkinen liikenne tarjotun
työn ja työnhakijan asuinpaikan välillä on
sillä tavoin heikosti järjestetty, että työpäivästä muodostuu kohtuuttoman
pitkä työstä saatuun ansiotuloon nähden.
Ongelma on yksittäistapauksittain ratkaistavissa perusoikeusmyönteisellä laintulkinnalla.
Lain täydentämistä kohtuusharkintaa koskevalla
lisäyksellä on kuitenkin syytä harkita.
Odotusajat.
Työttömyysturvan odotusajat, karenssit ja
omavastuuajat ovat hyväksyttäviä perustuslain
19 §:n 2 momentin näkökulmasta, kunhan
ne eivät ole niin pitkiä, että perustoimeentulon
turva vaarantuu. Työmarkkinatuessa säilyy 8 luvun
4 §:n mukaisesti viiden kuukauden odotusaika ammatillista
koulutusta vailla olevalla työnhakijalla, joka ei ole täyttänyt
työssäoloehtoa. Kun odotusajan lisäksi
otetaan huomioon työmarkkinatuen omavastuuaika (7 luvun
9 §) ja enimmillään kolmen kuukauden
pituinen korvaukseton määräaika silloin,
kun työnhakija on ilman pätevää syytä eronnut
työstään tai on itse aiheuttanut työsuhteen
päättymisen (2 luvun 9 §), päädytään
siihen, että työmarkkinatuki voi tulla evätyksi
kaikkiaan yli kahdeksaksi kuukaudeksi.
Näinkään pitkä työttömyysetuudeton
aika ei sellaisenaan muodostu valiokunnan mielestä ongelmaksi
perustuslain kannalta, koska ammatilliseen koulutukseen hakeutumisen
kannustaminen on viiden kuukauden odotusaikaa tarkoittavan sääntelyn
tavoitteena hyväksyttävä ja koska kolmen
kuukauden korvaukseton aika johtuu yksiselitteisesti työnhakijan
omasta käyttäytymisestä. Odotusaika voi
kuitenkin muodostua ongelmalliseksi varsinkin sellaisissa tilanteissa, jolloin
työstä kieltäytymisen syyt johtuvat esimerkiksi
kohtuuttoman pitkistä ja vaikeakulkuisista työmatkoista
tai perheen lasten hoidon järjestämiseen liittyvistä vaikeuksista. — Valiokunta
tarkastelee jäljempänä ammatillista koulutusta
vailla olevien nuorten erityiskohtelua perustuslain 6 §:n
valossa.
Lisäksi 8 luvun 2 §:n 3 momentista johtuu, että hyvin
nuorena kerran ilman pätevää syytä tapahtunut
kieltäytyminen koulutuksesta, työharjoittelusta
tai muusta työmarkkinatoimenpiteestä tai jättäytyminen
hakeutumatta ammatilliseen koulutukseen aiheuttaa työmarkkinatuen
menetyksen usean vuoden ajaksi. Tämä seuraus kumoutuu,
jos asianomainen hankkii ammatillisen koulutuksen tai kun hän
täyttää 25 vuotta. Tällaisen
itse aiheutetun työmarkkinatuen epäämissyyn
merkityksen tulee kuitenkin väistyä, kun asianomainen
vastaavasti muuttaa käyttäytymistään
ja esimerkiksi osallistuu säännöksessä tarkoitettuun
työvoimapoliittiseen toimenpiteeseen (vrt. PeVL
15/1997 vp, s. 2/II). Lakiehdotuksen
täydentäminen tältä osin on edellytys
tavallisen lainsäätämisjärjestyksen käyttämiselle.
Työnhakusuunnitelma.
Työttömällä työnhakijalla
on 1 luvun 3 §:n nojalla oikeus työnhakusuunnitelmaan
siten kuin julkisesta työvoimapalvelusta annetussa laissa
säädetään (HE 225/2002
vp, 1. lakiehdotus). Tätä oikeutta vastaa
työnhakijan velvollisuus toteuttaa "yhdessä työvoimatoimiston
kanssa laadittua työnhakusuunnitelmaa". Yksilöidyn
työnhakusuunnitelman toteuttamatta jättäminen
ilman pätevää syytä johtaa 2
luvun 20 §:n perusteella työttömyysetuusoikeuden
menettämiseen 60 päivän ajaksi. Koska
työvoimaviranomaiselle ei ole säädetty
velvollisuutta toteuttaa työnhakusuunnitelmaa omalta osaltaan,
täytyy työnhakijan pätevänä syynä suunnitelman
toteuttamatta jättämiseen pitää sitä,
että suunnitelman toteuttaminen estyy viranomaisesta johtuvasta
syystä. Asia on välttämätöntä selventää lakitekstissä.
Työmarkkinatuen tarveharkinta.
Tarveharkinta ulottuu 9 luvun 3 §:ssä työttömän
omien tulojen lisäksi myös hänen puolisonsa
tuloihin. Työmarkkinatukeen on sisältynyt tällainen
tarveharkinta alusta alkaen. Kun laki työmarkkinatuesta säädettiin
vuonna 1993, siis ennen perusoikeusuudistusta, valiokunta ei kiinnittänyt
asiaan huomiota (PeVL 32/1993 vp; ks.
myös PeVL 17/1996 vp, s. 2/II).
Valiokunnan käsityksen mukaan nykyisin voimassa oleva
ja esityksessä ehdotettu asiaintila ei ole vaivatta sopusoinnussa
perusoikeuksien yksilöllisen luonteen kanssa.
Perustuslain kanssa parhaiten sopusoinnussa on järjestely, jossa
tarveharkinta kohdistuu vain työttömän omiin
tuloihin.
Osittainen työmarkkinatuki.
Lakiehdotuksen 9 luvun 6 §:n perusteella
työmarkkinatuki maksetaan voimassa olevan lain tapaan osittaisena (= 60
prosenttia muutoin lasketusta määrästä) vanhempiensa
taloudessa asuvalle henkilölle, joka ei ole täyttänyt
työssäoloehtoa. Nykyinen säännös
säädettiin ennen perusoikeusuudistusta vuonna
1993, jolloin valiokunta ei pitänyt sääntelyä "toimeentulon
perusturvaa heikentävänä", kun otettiin
huomioon vanhempien luona asumisen tavanomainen vaikutus asianomaisen
todellisiin elinkustannuksiin (PeVL 32/1993 vp, s. 3/II).
Ehdotus on perusoikeuksien yksilöllisen luonteen näkökulmasta
kovin kaavamainen, koska sääntelyssä ei
oteta huomioon, saako asianomainen taloudellista tukea vanhemmiltaan.
On mahdollista, että vanhemmatkin ovat työmarkkinatuen
saajia. Ehdotuksen vaikutukset kumuloituvat 4 §:n 1 momentissa
säädetyn tarveharkinnan johdosta, etenkin jos
kyseistä henkilöä pidetään
perheettömänä ja kun hänen omat
tulonsa joka tapauksessa leikkaisivat 6 §:n perusteella
alennettavaa työmarkkinatukea.
Osittaista työmarkkinatukea tarkoittava ehdotus on
merkityksellinen myös Kansainvälisen työjärjestön
(ILO) työllisyyden edistämistä ja työttömyysturvaa
koskevan yleissopimuksen nro 168 kannalta. Sopimuksen mukaisesti
etuuksien tulee vastata, silloin kun ne eivät perustu suoritettuihin
maksuihin tai aikaisempiin työtuloihin, vähintään
50 prosentin tasoa — korkeimman perusteen mukaan — lakisääteisestä vähimmäispalkasta
tai tavallisen työläisen palkasta taikka tasoa,
joka turvaa peruselinkustannusten kattamiseen tarvittavan vähimmäismäärän.
Yleissopimuksessa tarkoitetut arviointikriteerit eivät
ole selkeät. Jos kuitenkin peruspäivärahan
ja työmarkkinatuen arvioidaan yltävän
kattamaan peruselinkustannukset, on 60-prosenttinen työmarkkinatuki
selvästikin alle ILO-sopimuksen mukaisen tason. Ehdotettu
osittainen työmarkkinatuki on valiokunnan käsityksen
mukaan myös alhaisempi kuin perustuslain 19 §:n 2 momentin
tarkoittama, laissa säädettävä perustoimeentulon
turvan taso. Lakiehdotusta on tältä osin muutettava
niin, että työmarkkinatuen määrän
alentaminen suhteutetaan kyseisen työnhakijan todelliseen
taloudelliseen tilanteeseen vanhempiin nähden, joiden taloudessa
hän elää. Tämä on edellytys
lakiehdotuksen käsittelemiselle tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.
Perustuslain yhdenvertaisuussäännökset
Työttömyysetuuksien sääntelemistavan
yksityiskohdat voivat muodostua merkityksellisiksi myös
perustuslain 6 §:n säännösten
kannalta. Valiokunta on pitänyt mahdollisena, ettei kaikkien
työttömyyden aikaista toimeentuloa turvata samalla
tavoin (PeVL 17/1995 vp, s. 2/I, PeVL
17/1996 vp, s. 2—3, PeVL 32/1997
vp, s. 3—4, PeVL 32/2000
vp, s. 2 ja PeVL 43/2001 vp,
s. 3). Esimerkiksi lisäetuutena myönnettävän
matka-avustuksen saamisehdot voivat olla erilaisia eri työttömyysetuuksien
saajille. Erottelujen tulee kuitenkin olla hyväksyttäviä perusoikeusjärjestelmän
kannalta.
Alle 25-vuotiaat.
Ammatillista koulutusta vailla olevalla alle 25-vuotiaalla
ei 8 luvun 2 §:n perusteella ole oikeutta työmarkkinatukeen,
ellei hän ole 18—24-vuotias ja ole jatkuvasti
hakeutunut työmarkkinoille ja ammatilliseen koulutukseen.
Ehdotus vastaa nykyistä lainsäädäntöä, joka
on tältä osin syntynyt perustuslakivaliokunnan
myötävaikutuksella (PeVL 17/1995
vp, s. 1—2 ja PeVL 17/1996
vp, s. 2—3).
Sääntelyn merkitsemää, iän
mukaan määräytyvää erityiskohtelua
on pidetty mahdollisena perustuslain yhdenvertaisuussäännösten
kannalta nuorisotyöttömyyden erityisongelmien
takia. Maaliskuussa vuonna 1996, jolloin ikärajan nostaminen
18- ja 19-vuotiaista kattamaan myös 20—24-vuotiaat
oli käsiteltävänä, oli 15—24- vuotiaista
nuorista työttöminä jopa 33,8 prosenttia.
Jo usean vuoden ajan noudatetun ikärajan vaikutuksista
nuorten kouluttautumiseen ja työllistymiseen pitäisi
tänä päivänä olla esitettävissä sellaisia
tietoja, joiden pohjalta on mahdollista arvioida ikärajan
entisellään säilyttämisen hyväksyttävyys
perustuslain kannalta. Tällaista selvitystä tulee
vaatia hallitukselta. Valiokunta ei tässä vaiheessa
pidä ehdotusta perustuslain vastaisena, koska nuori voi
omin aktiivisin toimin varmistaa työmarkkinatukioikeuden.
Lisäpäiväoikeus.
Iäkkäiden työttömiksi jääneiden
henkilöiden toimeentulo ennen vanhuuseläkeikää on
nykyisin turvattu työttömyyspäivärahalla
ja työttömyyseläkkeellä. Työttömyyspäivärahaa
maksetaan lisäpäiviltä henkilölle,
joka on täyttänyt 57 vuotta ennen 500 päivän
päivärahakauden (enimmäisaika) päättymistä.
Lisäpäiväoikeus ulottuu 60 vuoden ikään
saakka.
Lisäpäiväoikeutta koskee lakiehdotuksen 6 luvun
9 §. Sen 2 momentin sisältämän
muutoksen mukaan vuonna 1950 tai sen jälkeen syntyneiden
osalta lisäpäiväoikeuden ikäraja
nousee 59 vuoteen. Lisäpäiväoikeuden
edellytyksenä on myös, että tällaisella
henkilöllä on enimmäisajan täyttyessä työhistoriaa
vähintään viisi vuotta viimeisten viidentoista
vuoden aikana. Lisäpäiväoikeus ulottuu
65 vuoden ikään saakka. Lisäpäiväoikeuden
on tarkoitus korvata näille henkilöille työttömyyseläke.
Työttömyysturvan lisäpäiväoikeus
ei voimassa olevan lain eikä lakiehdotuksen mukaan koske
yrittäjiä ja muita omaa työtään
tekeviä, mitä on pidettävä ongelmana.
Ketään ei saa perustuslain 6 §:n
2 momentin mukaan asettaa ilman hyväksyttävää perustetta eri
asemaan iän perusteella. Ehdotuksesta aiheutuvalle erilaiselle
kohtelulle ei löydy esityksestä muuta perustelua
kuin se, että työmarkkinajärjestöjen
keskusjärjestöjen välisen periaatesopimuksen
perusteella on tarkoitus luopua työttömyyseläkkeestä ja
että hallituksen suunnitelmien mukaan työttömyysetuuksien
rahoitusta uudistetaan. Ehdotus kuitenkin merkitsee siirtymäjärjestelyn
kaltaista ja vain vähäisehköä ikään perustuvaa
sääntelyn eriyttämistä, jolla
ei valiokunnan käsityksen mukaan ole vaikutusta lakiehdotuksen
käsittelyjärjestykseen.
Lakiehdotuksen 6 luvun 11 §:n 2 momentin 1 kohdasta
puolestaan johtuu, että lisäpäiväoikeuden
työssäoloaikaedellytykseen ei lueta kausia, joina
henkilö on saanut äitiys-, isyys-, erityisäitiys-,
erityishoito- tai vanhempainrahaa. Tällaisia kausia on
naisilla tosiasiallisesti merkittävästi enemmän
kuin miehillä, minkä seurauksena naiset jäävät
miehiä useammin vaille lisäpäiväoikeutta.
Ehdotus on näin ollen valtiosääntöoikeudellisesti
merkityksellinen, sillä perustuslain 6 §:n 2 momentissa
on kielletty ilman hyväksyttävää syytä eri
asemaan asettaminen sukupuolen perusteella. Työssäoloaikaedellytys
on kuitenkin ehdotuksessa sillä tavoin väljä,
että se täyttyy, kun asianomainen on ollut työssä vähintään
viisi vuotta viimeisen 15 vuoden aikana. Siksi valiokunta katsoo,
ettei kyseisten kausien jättäminen lukematta työssäoloehtoon
merkitse perustuslain vastaista syrjintää.
Korotettu ansio-osa.
Työttömyyspäivärahan ansiopäiväraha
muodostuu peruspäivärahan suuruisesta perusosasta
ja ansio-osasta. Ansio-osa maksetaan korotettuna, jos 6 luvun 3 §:n
mukaiset edellytykset täyttyvät. Korotettu ansio-osa on
tarkoitettu korvaamaan nykyinen eroraha, ja sitä maksetaan
tilanteissa, joissa henkilö on irtisanottu taloudellisista
tai tuotannollisista syistä taikka vastaavista julkisen
alan syistä.
Nykyiseen, lainsäädännölliseltä pohjaltaan kumottavaksi
tarkoitettuun erorahaan verrattuna uudistuksen oleellinen ero on
siinä, että erorahaan oikeutettuja ovat myös
peruspäivärahan piirissä olevat. Sosiaali-
ja terveysvaliokunnan on syytä kiinnittää huomiota
tällaiseen työttömyysturvan heikennykseen.
Tietojen saaminen, luovuttaminen ja rekisteröinti
Lakiehdotuksen 13 luvun säännökset
tietojen saamisesta ja luovuttamisesta vastaavat yleisesti ottaen
perustuslakivaliokunnan vakiintuneessa tulkintakäytännössä ilmaistuja
kantoja (PeVL 14/2002 vp). Joihinkin
huomautuksiin on kuitenkin aihetta.
Etuudensaajan tietojenantovelvollisuus.
Lakiehdotuksen 11 luvun 2 § koskee työttömyysetuuden
hakijan ja saajan velvollisuutta antaa tietoja. Valiokunta on pitänyt
sääntelyn täsmällisyyden ja
tarkkarajaisuuden kannalta ongelmallisena eläkkeensaajan
yleisluonteista velvollisuutta ilmoittaa sellaisista muutoksista,
jotka vaikuttavat eläkeoikeuteen tai eläkkeen
määrään (PeVL 15/2002
vp, s. 2—3). Vastaavanlainen ongelmallisuus sisältyy
ehdotuksen 3 momenttiin, koska ilmoitusvelvollisuus on siinä kytketty
siihen, että etuudensaajan olosuhteissa tapahtuu sellainen
muutos, joka saattaa vaikuttaa oikeuteen saada etuutta tai pienentää etuuden
määrää. Momentissa tulee säätää yksilöidysti,
mistä olojensa muuttumista koskevista tiedoista etuudensaaja
on ilmoitusvelvollinen. Tämä on edellytys lakiehdotuksen
käsittelemiselle tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.
Tiedot rahalaitoksilta.
Kansaneläkelaitoksella ja työttömyysturvalain
mukaisella muutoksenhakuelimellä on 13 luvun 2 §:n
perusteella oikeus saada tietoja rahalaitoksilta. Ehdotus
on valiokunnan käytännön (PeVL
14/2002 vp, s. 4—5) näkökulmasta
päällisin puolin asianmukainen. Sääntelystä ei
kuitenkaan käy täsmällisesti ilmi, keiden
talletustiedoista on kysymys. Säännöstä on
välttämätöntä muokata
tässä suhteessa. Säännöstä on
syytä myös täydentää luonnehdinnoin
siitä, mikä merkitys on Kansaneläkelaitoksen
ja etuuden hakijan tai saajan välisessä suhteessa
niillä puuttuvilla tiedoilla ja selvityksillä,
joita rahalaitokselta hankittavat tiedot on tarkoitettu korvaamaan.
Etuudensaajarekisteri.
Lakiehdotuksen 13 luvun 10 §:n mukaan Vakuutusvalvontavirastossa pidetään
etuudensaajarekisteri-nimistä henkilörekisteriä.
Viraston tietojensaantioikeutta rekisterin ylläpitämiseksi
koskee 2. lakiehdotuksen 58 a §.
Valiokunnan vakiintuneen tulkintakäytännön (PeVL
14/2002 vp, s. 2) mukaan perustuslain 10 §:n
1 momentin näkökulmasta tärkeitä henkilötietojen
suojan sääntelykohteita ovat ainakin rekisteröinnin
tavoite, rekisteröitävien henkilötietojen
sisältö, niiden sallitut käyttötarkoitukset
mukaan luettuna tietojen luovutettavuus, myös mahdollisuus
luovuttamiseen teknisen käyttöyhteyden avulla,
sekä tietojen säilytysaika henkilörekistereissä ja
rekisteröidyn oikeusturva. Näiden seikkojen
sääntelyn lain tasolla tulee lisäksi
olla kattavaa ja yksityiskohtaista.
Ehdotetut säännökset eivät
selvästikään täytä näitä vaatimuksia
rekisteröitävien henkilötietojen sisällön
ja niiden käyttötarkoitusten osalta. 1. ja 2.
lakiehdotuksen kyseisten säännösten täydentäminen
näiltä osin muodostuu edellytykseksi lakiehdotusten
käsittelemiselle tavallisen lain säätämisjärjestyksessä. — Valiokunta
huomauttaa, että lakiehdotusten valossa tietojen säilytysaika
ja rekisteröidyn oikeusturva määräytyvät henkilötietolain
perusteella.
Asetuksenantovaltuudet
Esityksen yhtenä tarkoituksena on ottaa huomioon
ennen muuta perustuslain 80 §:stä johtuvat vaatimukset
oikeasta säädöstasosta ja valtuutussäännösten
asianmukaisuudesta.
Valiokunta kiinnittää huomiota lakiehdotuksen
2 luvun 4 §:n 2 momentin (yritystoiminnan ja oman työn
aloittamisajankohta), 5 §:n 1 momentin (yritystoiminnan
ja oman työn päättyminen tai keskeyttäminen)
ja 14 §:n 1 momentin (sopivan asunnon kohtuulliset ehdot)
valtuussäännöksiin. Ne kohdistuvat työttömyysturvan saamisedellytysten
kannalta tärkeisiin seikkoihin. Siksi on tähdennettävä,
että yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteiden
pitää näistäkin seikoista pohjautua
lakiin, jolloin valtioneuvoston asetuksella voidaan antaa vain perusteita tarkentavia
säännöksiä.
Samat näkökohdat koskevat 8 luvun 3 §:n 1 momentin
ja 10 luvun 7 §:n 2 momentin valtuussäännöksiä.
Ne koskevat aktiivisesta ja jatkuvasta koulutukseen hakeutumisesta
sekä riittävästä korkeakouluopinnoissa
edistymisestä säätämistä valtioneuvoston
asetuksella. Lisäksi 5 luvun 4 §:n 5 momentissa
on syytä täsmentää ainakin se,
mihin suuntaan tai millä tavoin viikottaisesta työaikaedellytyksestä voidaan
poiketa.
Lakiehdotuksen 9 luvun 4 §:n 4 momentin valtuutus tarkoittaa
maan yleisen palkkatason olennaista muutosta vastaavassa suhteessa
toteutettavaa rahamäärien muuttamista valtioneuvoston
asetuksella. Valiokunta pitää tärkeänä, että laissa
ilmaistaan, minkä kriteerien tai muiden seikkojen kannalta
palkkatason muutoksen olennaisuus arvioidaan. — Momentin
viittaukset lain muihin säännöksiin näyttävät
kaipaavan tarkistamista.
Sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella voidaan
14 luvun 4 §:n 2 momentin nojalla säätää tarkemmin
työttömyyskassoissa noudatettavasta menettelystä etuuksia
myönnettäessä, maksettaessa ja takaisin
perittäessä. Menettelyn perusteet tällöin
määräytyvät 2. lakiehdotuksen 2
a §:n nojalla hallintomenettelylain mukaisesti. On selvää,
ettei ehdotetun valtuuden perusteella voida tuossa laissa säädetyin
tai muiltakaan osin säätää yksilön
asemaa menettelyssä koskevista perusteista.
Säännökset toimeenpanosta ja muutoksenhausta
Kirjallinen päätös.
Etuutta koskevista ratkaisuista tulee 11 luvun 3 §:n
nojalla yleensä antaa hakijalle tai etuudensaajalle kirjallinen
päätös. Sellaista ei kuitenkaan anneta,
jos etuutta tarkistetaan yksinomaan indeksitarkistuksen johdosta tai
muusta vastaavasta lain tai asetuksen perusteella suoraan määräytyvästä perusteesta.
Perustuslain 21 §:ään liittyvistä syistä on
asianmukaista, että näissäkin tapauksissa
asianosainen saa kirjallisen päätöksen
ainakin pyynnöstä.
Työvoimapoliittinen lausunto.
Työvoimatoimisto tai työvoimatoimikunta antaa
Kansaneläkelaitosta ja työttömyyskassaa
sitovan lausunnon työttömyysetuuden saamisen työvoimapoliittisista
edellytyksistä. Asiasta on säännöksiä 1 luvun
4 §:n 3 momentissa sekä 11 luvun 3 §:n 2
momentissa ja 4 §:ssä. Lausunnosta ei saa valittaa
12 luvun 1 §:n 5 momentin perusteella.
Työvoimatoimikunnan intressiedustuspohjaisuudesta
(ks. HE 225/2002 vp., 1. lakiehdotuksen
11 luvun 3 §) saattaisi yksittäistapauksessa aiheutua
ongelmia oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin kannalta
silloin, jos työmarkkinajärjestöjen edustajilla
on yhteinen intressi rajoittaa yksilön oikeutta työttömyysetuuteen.Vrt.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisu vuodelta 1989 asiassa Langborger
v. Ruotsi (20/1987/143/197), jossa
EIT piti ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleessa turvatun
oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin loukkauksena sitä,
että asunto-oikeudessa oli kahden ammattituomarin lisäksi kaksi
maallikkojäsentä. Vaikka heidän henkilökohtaista
puolueettomuuttaan ei ollut syytä epäillä,
heidän objektiiviseen puolueettomuuteensa vaikutti, että heidät
oli nimitetty kiinteistönomistajia ja vuokralaisia edustavien
valtakunnallisten järjestöjen ehdotuksesta ja
että kummankin järjestön edun mukaista
oli ylläpitää vuokrasopimuksen sisältämä neuvottelulauseke, jonka
mukaan muun muassa huoneiston vuokra määräytyi
järjestöjen välisen sopimuksen mukaisesti. Koska lausunnon
sitovuus ei ulotu vakuutusoikeuteen, tämä seikka
ei sellaisenaan muodostu merkitykselliseksi perustuslain 21 §:n
näkökulmasta. Tämä asetelma
kuitenkin jää mahdollisesti vaikuttavaksi hallintopäätösvaiheen
jälkeenkin, koska niin ensi asteen muutoksenhakuelin työttömyysturvalautakunta
(12 luvun 3 §) kuin vakuutusoikeuskin (HE 101/2002
vp) rakentuvat intressiedustuksen varaan. Asian näin
kertautuva ongelmallisuus vain kärjistyy siitä,
että sitovan lausunnon kohteena olevat etuuden saamisen
"työvoimapoliittiset edellytykset" itse asiassa ovat laadultaan
hallinnollisessa päätöksenteossa
varsin tavanomaisia etuuksien myöntämisedellytyksiä. — Sosiaali-
ja terveysvaliokunnan on tarpeen ehdottaa eduskunnan hyväksyttäväksi
lausumaa hallituksen tehtävästä selvittää intressiedustuksen
mukanaolon tarkoituksenmukaisuutta eri asteissa näin kattavasti
yksilön perusoikeussuojan toteuttamisessa. Työttömyysetuuksia
koskevien riitojen viimekätinenkin ratkaiseminen jää yksinomaan
intressiedustuksen varaan rakentuville lainkäyttöelimille, koska
vakuutusoikeuden päätöksiin ei enää 12 luvun
1 §:n 1 momentin takia saa hakea muutosta valittamalla.
Valituskielto.
Päätöksiin työnantajalle
maksettavasta tai matka-avustuksena maksettavasta työmarkkinatuesta
ei 12 luvun 2 §:n mukaan saa hakea valittamalla muutosta.
Valituskielto ei kuitenkaan ulotu sellaiseen päätökseen,
joka koskee matka-avustuksena maksettavan työmarkkinatuen
takaisin perimistä.
Valituskiellon alaisiksi nimenomaisesti ehdotetut päätökset
koskevat viime kädessä harkinnanvaraisesti myönnettäviä etuuksia,
mikä käy selville 7 luvun 5 ja 6 §:stä.
Siksi valituskielloista ei ole huomauttamista perustuslain 21 §:n 1 momentin
perusteella. Saman pykälän 2 momentin johdosta
valiokunta kuitenkin toteaa, että viranomaiselle jätetty
harkintavalta ei sellaisenaan poista muutoksenhaun tarvetta. Tämä näkökohta
korostuu, koska kyseisissä lakiehdotuksen säännöksissä on
päätöksenteon harkinnanvaraisuuden ohella
ilmaistu myös sellaisia kiinnekohtia, jotka muodostuvat
asian ratkaisun laillisuusedellytyksiksi. Tämä puoltaa
perustuslain näkökulmasta viranomaistoiminnan
kontrollin järjestämistä yksilöiden
muutoksenhakuoikeuden avulla. Valitusmahdollisuus on tarpeen esimerkiksi
viranomaistoiminnan tasapuolisuuden valvomiseksi ja soveltamiskäytännön
yhdenmukaisuuden varmistamiseksi. Valiokunta katsoo, että perustuslaista
johtuvista syistä on vakavasti harkittava valituskieltojen
poistamista (vrt. PeVL 32/2000 vp, s.
2—3 ja PeVL 14/2002 vp, s.
6—7).
Valituskieltosäännöksestä on e
contrario pääteltävissä,
että valituskielto kohdistuu päätökseen
työnantajalle maksetun työmarkkinatuen takaisinperinnästä.
Tällainen laillisuusharkintaan nojaava ratkaisu on lähtökohtaisesti
sellainen "oikeuksia ja velvollisuuksia koskeva päätös"
kuin perustuslain 21 §:n 1 momentissa tarkoitetaan. Takaisinperintä voi
suuntautua esimerkiksi yksityiseen elinkeinonharjoittajaan, minkä vuoksi
12 luvun 2 §:n korjaaminen tältä osin
on edellytys lakiehdotuksen käsittelemiselle tavallisen
lain säätämisjärjestyksessä.
Perustuslain 124 §
Työttömyysturvalain mukaiset ansiopäivärahan toimeenpanotehtävät
kuuluvat 1 luvun 4 §:n 2 momentin mukaan työttömyyskassoille.
Kysymyksessä on perustuslain 124 §:ssä tarkoitettu julkisen
hallintotehtävän antaminen muulle kuin viranomaiselle,
mikä tässä tapauksessa on perustuslain
mielessä selvästikin "tarpeen tehtävän tarkoituksenmukaiseksi
hoitamiseksi".
Perustuslaissa säädettyjen muiden edellytysten
kannalta on oleellista, että 2. lakiehdotuksen 2 a §:n
perusteella työttömyyskassan myöntämää lakisääteistä etuutta
ja työttömyyskassan jäsenyyttä koskevan
asian käsittelyssä noudatetaan hallintomenettelylakia,
kielilakia ja saamen kielen käyttämisestä viranomaisissa
annettua lakia. Valiokunnan tulkintakäytännön
(esim. PeVL 19/2002 vp, s. 4) mukaan
oikeusturvan ja hyvän hallinnon vaatimusten toteutumisen
varmistaminen merkitsee myös viranomaisten toiminnan julkisuudesta
annetun lain noudattamista ja sitä, että asioita
käsittelevät toimivat virkavastuulla. Jos asianomainen
yleinen lainsäädäntö ei näiltä osin
johda sanottuihin seurauksiin, tulee 2 a §:ää täydentää,
jotta lakiehdotus voidaan käsitellä tavallisen
lain säätämisjärjestyksessä.