Perustelut
Yleistä
Puolustusvaliokunta keskittyy tässä lausunnossaan
niihin lakiesityksen kohtiin, joilla on puolustuspoliittista merkitystä.
Puolustusvaliokunta tarkastelee lausunnossaan lisäksi perusteita Suomen
osallistumisesta EU:n nopean toiminnan valmiusosastoihin, joiden
perustaminen oli keskeinen syy ehdotetulle lakimuutokselle.
Puolustusvaliokunta toteaa, että lakiehdotus nykyisen
rauhanturvaamislain (514/1985) korvaamisesta uudella Suomen
nykyisen toimintaympäristön ja EU-jäsenyyden
paremmin huomioivalla tavalla on perusteltu. Vanhaa lainsäädäntöä on
päivitetty osittaisuudistuksin 20 vuoden kuluessa uusien
kriisinhallintatehtävien myötä, viimeksi
vuosina 1995 ja 2000. Vuoden 1995 muutosten perustana oli rauhanturvaamistoiminnan
luonteen muuttuminen kylmän sodan päättymisen
jälkeen sekä erityisesti Naton kriisinhallintaroolin
kehittyminen ja ensimmäisen Naton toimeenpaneman operaation
käynnistyminen Bosnia ja Hertsegovinassa. Myös
Suomi näki tärkeäksi osallistumisen Naton
toimeenpanemiin operaatioihin Balkanilla. Vuoden 2000 muutosten
perusteena oli tarve mahdollistaa se, että Suomella olisi
mahdollisuus asettaa rauhanturvaamishenkilöstöä tarvittaessa
muiden tehtävien lisäksi myös humanitaarisen
avustustoiminnan ja siviiliväestön suojelemiseen.
Taustalla vaikuttivat vuoden 1998 tapahtumat FYROMissa, jolloin
Suomen oli vedettävä YK-operaatiossa palvelleet
sotilaansa pois Kiinan käytettyä turvallisuusneuvostossa
veto-oikeuttaan operaation mandaatin jatkamisen osalta. Vuoden 2000 lakimuutoksen
yhteydessä muutettiin lisäksi rauhanturvaamistoiminnan
kansallista ohjausta, suunnittelua ja toimeenpanoa siten, että operaatioihin
liittyvät käytännön toimeenpanotehtävät siirrettiin
puolustusministeriöltä puolustusvoimille.
Suomen osallistumismahdollisuudet ja -oikeudet sotilaallisiin
kriisinhallintaoperaatioihin ja niiden suunnitteluun
Ainoa kriisinhallintatehtäviä toimeenpaneva
organisaatio, jonka johtamien operaatioiden valmistelussa Suomi
on täysimääräisesti mukana, on
Euroopan unioni. EU:ssa Suomella on aito mahdollisuus vaikuttaa
sekä operaation suunniteltuun muotoon, operaatiokonseptiin
ja -suunnitelmaan että voimankäyttösääntöihin.
YK-johtoisissa operaatioissa turvallisuusneuvoston kulloinkin antamaa
mandaattia tulkitaan pitkälti virkamiestyönä ja
yksittäiset jäsenmaat voivat vaikuttaa operaation
toimeenpanoon vasta osallistumispäätökseensä liittyen.
Nato-johtoiset operaatiot suunnitellaan pitkälti samalla
tavalla kuin EU-operaatiotkin. Naton rauhankumppanuusmaat — kuten
Suomi — ja muut potentiaaliset partnerit pääsevät
vaikuttamaan operaation jatkokehittämiseen kuitenkin vasta
täytäntöönpanovaiheessa erilaisten
mekanismien kautta.
EU:n sotilaallisten kriisinhallintaoperaatioiden päätöksenteko
ja valmistelu on jaettavissa kahteen eri kategoriaan: nopean toiminnan
operaatiot vs. muut operaatiot. Helsingin Eurooppa-neuvostossa sovittiin
joulukuussa 1999, että EU:n kriisinhallintajoukoille annetun
yleisen 60 vuorokauden valmiuden lisäksi unionilla pitää olla
käytettävissään nopean toiminnan
elementtejä (Headline Goal Rapid Response Elements), joiden
toimintavalmiuden pitää olla huomattavasti korkeampi.
Tavoitteeksi asetettiin päämäärä saada
joukot 5—30 vuorokauden kuluttua poliittisesta päätöksestä operaatioalueelle.
Konkreettisesti työ EU:n nopean toiminnan joukkojen kehittämiseksi
alkoi Irlannin EU-puheenjohtajuuskaudella keväällä 2004.
Tuolloin esitettiin ajatus EU:n valmius/taisteluosastojen
perustamista.
Termi valmius/taisteluosasto (Battle Group) on komppaniaan,
pataljoonaan tai prikaatiin verrattava sotilasjoukon yleisnimi.
Se tarkoittaa tietyin tukijoukoin vahvennettua pataljoonaa, joka pystyy
itsenäiseen toimintaan ilman ylemmän johtoportaan
tukea.
Puolustusvaliokunta toteaa, että monikansalliset taisteluosastot
ovat nykyaikaisessa kansainvälisessä kriisinhallinnassa
yleisiä. Vuonna 2000—2001 Suomi osallistui Bosnia
ja Hertsegovinan SFOR-operaatiossa yhdessä Puolan, Ruotsin
ja Tanskan kanssa pohjoismais-puolalaiseen taisteluosastoon (Nordic
Polish Battle Group, NPBG). KFOR-operaatiossa Kosovossa taas Suomi
ja Irlanti muodostivat yhdessä suomalais-irlantilaisen
taisteluosaston (Finnish Irish Battle Group, FINIRBG).
EU:n taisteluosastoja voidaan käyttää kriisinhallinnassa
joko erillisinä joukkoina tai osana laajempaa, vaiheittain
jatkuvaa operaatiota. Valmisteluissa on koko ajan korostettu realistista
lähestymistapaa. Tyypilliseksi taisteluosastojen käyttöajatukseksi
on hahmotettu toimimista jonkin isomman kokonaisuuden osana esimerkiksi turvaamalla
satama tai lentokenttä seuraavaa operaatiota varten (humanitaariset
kuljetukset, hitaammin ryhmittyvä kriisinhallintajoukko, evakuointi).
Valmiusosasto on määritelmänsä mukaisesti
tarkoitettu myös itsenäiseen toimintaan, mutta
ainoastaan vahvuutensa asettamien rajoitusten puitteissa ( = osastossa
n. 1 500 sotilasta).
Aikarajojen osalta tavoitteena on, että unioni kykenee
tekemään päätöksen
operaation käynnistämisestä viiden päivän
kuluessa operaatiota koskevan kriisinhallintakonseptin (Crisis Management
Concept, CMC) hyväksymisestä. Kriisinhallintakonsepti
on neuvoston hyväksymä asiakirja, jolla EU:n jäsenmaat
määrittävät ne keinot, joilla
johonkin tiettyyn kriisiin aiotaan puuttua. EU:n on kyettävä sopimaan
operaation käynnistämisestä 10 päivän
kuluttua kriisinhallintakonseptin hyväksymisestä.
Operaation varsinaisen käynnistämispäätöksen
tekee myös neuvosto. Neuvosto tekee siis EU-johtoisen
sotilaallisen kriisinhallintaoperaation toteuttamiseksi kaksi kertaa
yksimielisen päätöksen. Puolustusvaliokunta
korostaa, että kansallisen päätöksenteon
kannalta kriittinen vaihe on kriisinhallintakonseptin valmisteluvaihe:
ennen kriisinhallintakonseptin hyväksymistä neuvostossa
on Suomen toimintalinjasta oltava selvyys. Puolustusvaliokunta haluaa
lisäksi tuoda esiin sen seikan, että kevään
2007 eduskuntavaalit ajoittuvat ajanjaksolle, jolloin Suomella on päivystysvuoro
yhdessä Saksan ja Hollannin kanssa EU:n valmiusosastossa.
Mahdollisen operaation käynnistäminen maalis-huhtikuussa 2007
asettaa erityisiä haasteita suomalaiselle päätöksentekojärjestelmälle.
Sotilaallisten kriisinhallintaoperaatioiden määritelmä
Asiantuntijakuulemisissa on tullut esiin, että käsite
"sotilaallinen kriisinhallinta" on osin ongelmallinen. Nykyisen
rauhanturvaamislain 1 §:n ensimmäisen momentin
sanamuodossa käytetään sotilaallista
kriisinhallintaa ja rauhanturvaamistoimintaa määritelminä rinnakkain.
Rauhanturvaamistoiminnalla on perinteisesti ymmärretty
YK-johtoisia operaatioita. Kylmän sodan päättymisen
jälkeen on myös rauhanturvaoperaatioiden luonne
muuttunut. Kriisinhallinta-termi ilmentää yhtäältä sitä,
että toiminnan tavoitteet ovat moninaisemmat kuin kylmän
sodan ajan rauhanturvaamisessa. Kriisit ovat entistä useammin
valtioiden sisäisiä kuin niiden välisiä.
Ne eivät kunnioita rajoja sotilaiden ja siviilien välillä,
vaan ne kohdistuvat kokonaisiin yhdyskuntiin. Kriisinhallinta edellyttää kansainväliseltä
yhteisöltä yhtä hyvin
sotilaallisten kuin siviilivälineidenkin käyttöä.
Puolustusvaliokunta toteaa, että kansainvälisistä organisaatioista Euroopan
unionilla on käytettävissään
ainutlaatuiset siviili- ja sotilasvoimavarat puuttua kriiseihin
koko niiden elinkaaren ajan; tässä onkin EU:n
lisäarvo kriisinhallinnassa.
EU:n piirissä sotilaallinen kriisinhallinta -termi
on käytännössä vakiintunut tarkoittamaan
Petersbergin tehtäviä, jotka Amsterdamin sopimuksessa
sisällytettiin unionin toimivaltaan 1.5.1999. Kyseisiin
tehtäviin kuuluvat humanitaariset ja pelastustehtävät,
rauhanturvaaminen sekä taistelujoukkojen tehtävät
kriisinhallinnassa mukaan lukien rauhanpalauttaminen. Perustuslakiluonnoksessa
ehdotetaan Petersbergin tehtäviä laajennettavaksi
sisältämään myös toimet
aseidenriisunnan alalla, neuvonnan ja tuen sotilasasioissa, konfliktinestotoimet
sekä konfliktin jälkeiset vakauttamistoimet. Laajennus sisältää myös
mahdollisuuden tukea kolmansia maita edellä mainituissa
tehtävissä terrorismin torjumiseksi näiden
alueilla. Uudet Petersbergin tehtävät on listattu
myös joulukuun 2003 Eurooppa-neuvostossa hyväksytyssä EU:n
turvallisuusstrategiassa.
Puolustusvaliokunta toteaa, että kriisinhallinta-käsitteen
tietystä tulkinnanvaraisuudesta huolimatta se on unionissa
ollut jo pitkään vakiintunut termi ja kriisinhallintaoperaatioilla
ei näin ollen voida ymmärtää varsinaisiin
sotatoimiin osallistumista (esim. Kosovo 1999). Puolustusvaliokunta
korostaa lisäksi, että kansallinen päätöksentekojärjestelmä turvaa
sen, että eduskunnalla on mahdollisuus valvoa sitä,
ettei lakia sovelleta muihin kuin siinä tarkoitettuihin kriisinhallintaoperaatioihin.
Lakinimikettä on tätä taustaa vasten
pidettävä perusteltuna.
Yhdistyneiden Kansakuntien rooli ja eduskunnan asema päätöksenteossa
YK:n turvallisuusneuvostolla on pääasiallinen vastuu
kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisestä.
Tämä lähtökohta on kaikkien unionimaiden
yhteisesti hyväksymä päämäärä sotilaallisessa
kriisinhallinnassa. Euroopan unionin joulukuussa 2003
hyväksymä turvallisuusstrategia toteaa asiasta
seuraavaa: "Euroopan unionin ensijaisena tavoitteena on Yhdistyneiden
Kansakuntien vahvistaminen ja sen varustaminen siten, että se
voi täyttää tehtävänsä ja toimia
tehokkaasti. EU:n on tuettava Yhdistyneitä Kansakuntia,
kun se käsittelee kansainvälistä rauhaa
ja turvallisuutta uhkaavia tekijöitä. EU on sitoutunut
vahvistamaan yhteistyötään YK:n kanssa
konflikteista selviytyneiden maiden avustamiseksi sekä lisäämään
tukeaan YK:lle lyhytaikaisissa kriisinhallintatilanteissa."
EU:n valmiusosastojen kehittäminen on nähty
myös YK:ssa tervetulleeksi askeleeksi, jolla syntyviin
kriiseihin pystytään puuttumaan aiempaa paremmin
ja nopeammin. YK:n myönteinen suhtautuminen EU:n nopean
toiminnan joukkojen kehittämiseen tulee esiin mm. YK:n
pääsihteerin 21.3.2005 päivätyssä raportissa
"In Larger Freedom: Towards Development, Security and Human Rights
for All" .Dokumentti toteaa esim. seuraavaa: "I appeal to Member
States to do more to ensure that the United Nations has effective
capacities for peacekeeping, commensurate with the demands that
they place upon it. In particular, I urge them to improve our deployment options
by creating strategic reserves that can be deployed rapidly, within
the framework of United Nations arrangements. United Nations
capacity should not be developed in competition with the admirable
efforts now being made by many regional organizations but in co-operation
with them. Decisions by the European Union to create standby battle
groups, for instance, and by the African Union to create African
reserve capacities, are a very valuable complement to our own efforts."
Suomen rauhanturvalainsäädännön
muuttuminen on etenkin 1990-luvulla kuvastanut siirtymistä kohti
laajempaa ja moniulotteisempaa kriisinhallinnan käsitettä.
Muutos on merkinnyt irtaantumista rauhanturvatoiminnalle aiemmin tyypillisestä voimankäyttörajoitteesta
ja luopumista YK-mandaatin alkuperäisestä tiukasta
sisällöstä. Hallituksen esityksessä Suomen
osallistumista kriisinhallintaoperaatioihin eivät sido YK:n
rauhanturvatoiminnan vanhat kriteerit. Tasavallan presidentti, valtioneuvosto
ja eduskunta harkitsevat jatkossa tapauskohtaisesti, minkälaisiin
operaatioihin Suomen on tarkoituksenmukaista osallistua. Eduskunnan
myötävaikutus operaatioista päätettäessä on
erittäin vahva.
Puolustusvaliokunta pitää tiukasta YK-mandaattivaatimuksesta
luopumista perusteltuna. Hallituksen esityksen perusteluissa on
selkeästi tuotu esiin ne tapaukset, jolloin poikkeuksellisesti YK-mandaattia
ei syystä tai toisesta voida saada. Tällöinkin
operaation tavoitteiden pitää olla sopusoinnussa
YK:n peruskirjan ja kansainvälisen oikeuden tavoitteiden
kanssa. Puolustusvaliokunta haluaa lisäksi korostaa, että nyt
tehtävällä lainmuutoksella Suomi tulee
samaan asemaan muiden unionimaiden kanssa; ainoastaan Suomella ja
Irlannilla on ollut lainsäädännössään
ehdoton vaatimus YK-mandaatista osallistumisessaan sotilaallisiin
kriisinhallintaoperaatioihin.
Lakiehdotusta eduskunnan osallistumisesta päätöksentekoon
(3 §) voidaan pitää eduskunnan kannalta
riittävänä ja tarkoituksenmukaisena.
Puolustusvaliokunta haluaa kuitenkin nostaa esiin sen tietyn epäselvyyden,
joka liittyy unionin valmiusjoukkoja koskevaan selontekomenettelyyn.
Lakiehdotuksen 3 §:ssä todetaan, että ennen
valmiusosaston asettamista koskevan ratkaisuehdotuksen tekemistä valtioneuvoston
on kuultava eduskuntaa antamalla selonteko. Ennen ratkaisuehdotuksen
tekemistä Suomen osallistumisesta kriisinhallintaan valmiusosastolla valtioneuvoston
on kuultava eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaa.
Käytännössä ensimmäinen
unionin valmiusjoukkoja koskeva selonteko annettaneen eduskunnalle
marras-joulukuussa 2006, ja Saksan, Hollannin ja Suomen muodostama
valmiusosasto aloittaa puoli vuotta kestävän päivystysjakson
1.1.2007. Ajallisesti selonteon antamisen ja mahdollisen operaation
käynnistämisen välillä saattaa
kulua siis lähes puoli vuotta. Kaikissa tapauksissa selonteossa
ei välttämättä pystytä ennakoimaan
niitä mahdollisia operaatioalueita tai niiden operaatioiden
vaativuutta, joissa valmiusosastoja voidaan joutua käyttämään.
Tällöin kyseeseen voi tulla uuden selonteon laatiminen eduskunnalle
pelkän ulkoasiainvaliokunnan kuulemisen sijasta. Tämä on
kysymys, johon ulkoasiainvaliokunnan tulee ottaa mietinnössään tarkemmin
kantaa.
Rikosoikeudellinen vastuu ja voimakeinojen käyttö
Voimassa olevasta rauhanturvaamislaista puuttuu voimakeinojen
käyttöä koskeva säännös. Voimakeinojen
käyttö operaatioissa perustuu tällä hetkellä osin
keinotekoisesti rikoslain 4 luvun hätävarjelu-
ja pakkotilannesäädöksiin sekä valtio-,
päivystys- ja poliisitehtävää suorittavan sotilaan
45 luvun 26 a §:ssä säädettyihin
valtuuksiin.
Edellä mainittu on ristiriidassa perustuslain ja rikosoikeudellisten
periaatteiden kanssa. Kaiken julkisen vallan käytön
on perustuttava lakiin, ja erityisesti voimakeinojen käytöstä on säädettävä yksityiskohtaisesti
kutakin erityisalaa koskevassa lainsäädännössä.
Nyt esitetty muutos on välttämätön
myös sotilaalliseen kriisinhallintatehtävään
osallistuvan henkilön oikeusturvan varmistamiseksi sekä suomalaisen kriisinhallintajoukon
toimintakyvyn turvaamiseksi.
Lakiehdotuksessa säädetään
voimankäytöstä rikoslain luvun edellyttämällä tavalla.
Sen lisäksi lain perusteluissa korostetaan operaatiosuunnitelman
(Operations Plan, OPLAN) ja voimankäyttösääntöjen
(Rules of Engagement, ROE) merkitystä. EU:ssa nämä molemmat
asiakirjat kutakin operaatiota varten käsitellään
neuvostossa ja niiden hyväksyminen edellyttää yksimielisyyttä.
Voimankäytön ohjeistus perustuu ensisijaisesti
kansallisiin säädöksiin, mutta EU:n jäsenmaat
ovat lokakuussa 2002 myös laatineet yhteisen ohjeen (EU
Use of Force Concept), joka pyrkii ohjeistamaan ja yhdenmukaistamaan
operaation voimankäyttöohjeiden ja -sääntöjen
laatijoiden toimia suunnittelusta vastaavassa operaatioesikunnassa
(Operations Headquarters, OHQ).
Puolustusvaliokunta toteaa, ettei EU:n voimankäyttökonsepti
sisällä suoria ohjeita siitä, millainen
ohjeistus kuhunkin operaatioon tulisi laatia. Konseptissa on sen
sijaan hahmoteltu sellaisten voimankäyttöoikeuksien
kokonaisuus, joka pääsääntöisesti
tulisi harkita sisällytettäväksi ROE:hen.
Näissä säännöissä on
lähinnä kysymys sellaisesta toiminnasta, joka
joidenkin maiden kansallisen lainsäädännön
mukaan saattaa olla itsepuolustuksen piiriin kuuluvaa, mutta joissakin
toisissa maissa puolestaan ylittää sen. Voimankäyttökonseptilla
EU pyrkii vähentämään voimankäyttösäännöksissä esiintyviä kansallisia
eroja. Eroavaisuudet ja kansalliset varaumat joukkojen käytöstä on
ehdotetun lainkin perusteluissa todettu ongelmallisiksi. Sotilaallisessa
kriisinhallintaoperaatiossa on aina varauduttava äärimmäisenä keinona
myös sotilaallisen voiman käyttöön.
Tässä yhteydessä on käytännölle
vieraita määrittelyjä pyrittävä välttämään.
Operaatiolle hyväksytyt voimankäyttösäännökset
ovat sellaisenaan ainoa oikea lähtökohta voimankäytölle.
Puolustusvaliokunta korostaa, ettei monikansallisessa joukossa
voida hyväksyä voimankäytön
osalta erilaisia kansallisia käytäntöjä. Selkeä ja
yhtenäinen voimankäyttökäytäntö lisää henkilöstön
turvallisuutta ja vahvistaa joukon uskottavuutta tehtävässään.
Selkeä voimankäyttöä koskeva
ohjeistus ei alenna voimankäytön kynnystä eikä siten
lisää voimankäyttöä.
Operaatioissa toimivien sotilaiden oikeusturvan kannalta on välttämätöntä,
että voimankäytön perusteista on säädetty
kansallisessa lainsäädännössä.
Kriisinhallintahenkilöstön palvelussuhteen ehdot
Perustuslain 80 §:n 1 momentti edellyttää,
että yksilön oikeuksista sekä asioista,
jotka muutoin kuuluvat lain alaan, on säädettävä lailla.
Tämän mukaisesti annetun lain 12 §:ssä ehdotetaan
säädettäväksi kriisinhallintahenkilöstön
peruspalkan määräytymisestä vaativuuden
mukaisesti, päivärahojen määräytymisestä palvelusolosuhteiden
perusteella sekä kriisinhallintahenkilöstön
tehtävien hoidosta syntyvien kustannusten korvaamisesta.
Tarkemmin kriisinhallintahenkilöstön palkkauksen
ja palvelussuhteen ehtojen perusteista säädettäisiin
puolustusministeriön asetuksella. Sotilaallisella kriisinhallintahenkilöstöllä tarkoitetaan
lakiehdotuksen 7 §:ssä tarkoitettua henkilöstöä.
Puolustusvaliokunta toteaa, että EU:n nopean toiminnan
joukkojen korkea valmiusaika ei ole enää realistisesti
saavutettavissa tähän asti käytössä olleilla
rekrytointimenetelmillä. Siksi on välttämätöntä näiden
joukkojen osalta siirtyä ennalta rekrytoituihin, palkallisessa
palveluksessa jo kotimaassa oleviin ja palvelussitoumuksen tehneisiin
sotilaisiin perustuvaan järjestelmään. Puolustusvaliokunta
pitää erittäin tärkeänä,
että kriisinhallintatehtävien hoito perustuu vapaaehtoisuuteen.
Vain tätä kautta voidaan varmistaa riittävä motivaatio
operaatioihin osallistumiselle ja säilyttää nykyisenlainen
tilanne, jossa rekrytoitavien henkilöiden määrä on
jatkuvasti huomattavasti suurempi kuin mahdollisuus lähettää kaikkia
halukkaita käynnistettäviin operaatioihin.
Kriisinhallintahenkilöstöllä ei ole
työsopimus- tai virkasuhdetta, vaan kyse on niin sanotusta
muusta julkisoikeudellisesta palvelussuhteesta, joka ei ole mukana
kollektiivijärjestelmässä. Palvelussuhteen
ehdot määrittää puolustusministeriö hallinnollisin
päätöksin kuitenkin siten, että järjestelmään
sisältyy puolustusvoimien henkilöstöjärjestöjen
todellinen vaikuttamismahdollisuus niitä valmisteltaessa
ja toteutettaessa.
Sotilaallisen kriisinhallintahenkilöstön neuvottelu-
ja osallistumisjärjestelmän perusteista päästiin
yhteisymmärrykseen puolustusministeriön, Pääesikunnan,
Päällystöliitto ry:n, Sotilasammattiliitto
SoAL ry:n sekä Upseeriliitto ry:n kesken 28.9.2005. Osapuolet
allekirjoittivat tuolloin pöytäkirjan, jossa sovittiin
neuvottelu- ja osallistumisjärjestelmän perusteista.
Pöytäkirja antaa puolustusvoimien henkilöstöjärjestöille
todellisen vaikutusmahdollisuuden kriisinhallintahenkilöstön
palvelussuhteita ja palvelussuhteen ehtoja koskevaa päätöksentekoa
valmisteltaessa ja toteutettaessa. Pöytäkirja
ei ole voimassa virka- ja työehtosopimuksena, mutta ilmaisee
osapuolten yksimielisen käsityksen pöytäkirjassa
käsitellyistä asioista.
Puolustusvaliokunta toteaa, että puolustushallinnon
ja puolustusvoimien henkilöstöjärjestöjen
kesken saavutettu yhteisymmärrys neuvottelu- ja osallistumisjärjestelmästä sekä uudistettu
kuulemismenettely
takaavat henkilöstöjärjestöille
aidon mahdollisuuden vaikuttaa palvelussuhteensa ehtoihin.
Sotilaalliseen kriisinhallintalakiin liittyvät lakimuutosehdotukset
Sotilaalliseen kriisinhallintalakiin liittyvä lakinimikkeen
muutos edellyttää teknistä muutosta rikoslakiin,
sotilasoikeudenkäyntilakiin, valtioneuvoston oikeuskanslerin
ja eduskunnan oikeusasiamiehen tehtävien jaosta annettuun
lakiin sekä siviilihenkilöstön osallistumisesta
kriisinhallintaan annettuun lakiin. Merkittävä substanssimuutos
sisältyy lakiin asevelvollisten lähettämisestä ulkomaille.
Ulkoasiainministeriön asettaman rauhanturvaamislain
ja siihen liittyvän lainsäädännön
uudistamistarvetta tarkastelevan työryhmän mietintöön
sisältyi ehdotus asevelvollisuuslain muuttamisesta. Muutos
nähtiin tarpeelliseksi asianmukaisen säädösperustan
luomiseksi asevelvollisten lähettämiseksi ulkomaille
erilaisissa tilanteissa. Lausuntokierroksen jälkeen hallituksen
esitys valmisteltiin työryhmän työn pohjalta
puolustusministeriön ja ulkoasiainministeriön
välisenä yhteistyönä.
Mietinnöstä saatujen lausuntojen perusteella hallituksen
esitykseen tehtiin useita tarkennuksia. Asevelvollisuuslain 3 a
ja 3 b §:n sanamuotoa tarkennettiin jatkovalmistelussa
seuraavasti:
3 a §.
Varusmiespalveluksen tarkoituksena on kouluttaa ja harjaannuttaa
asevelvolliset sotilaallisen maanpuolustuksen tehtäviin
ja siten luoda osaltaan edellytykset sodan ajan varalta tarvittavien
joukkokokonaisuuksien tuottamiselle.
Varusmiespalveluksen ja kertausharjoituksen aikana voidaan antaa
lyhytaikaisesti koulutusta sotilaallisen kriisinhallinnan edellyttämien
valmiuksien luomiseksi niille asevelvollisille, jotka vapaaehtoisesti
hakeutuvat sellaiseen koulutukseen.
3 b §.
Varusmiespalvelusta suorittava tai kertausharjoitukseen osallistuva
asevelvollinen voidaan määrätä palvelukseen
ulkomaille, jos hän: 1) osallistuu 3 a §:n 2 momentissa
tarkoitettuun koulutukseen; 2) suorittaa 1 kohdassa tarkoitettuun
koulutukseen liittyviä tukitehtäviä;
3) kuuluu virka-apuosastoon, jonka tehtävänä on
antaa virka-apua Suomen rajojen ulkopuolella; 4) osallistuu tavanomaiseen
laivapalvelukseen Suomen aluevesien ulkopuolella; 5) osallistuu nimenomaisen
suostumuksensa nojalla kansallista puolustusta edistävään
kansainväliseen vastavuoroisuuteen perustuvaan lyhytaikaiseen
sotilaalliseen harjoitukseen; 6) osallistuu vierailuihin, esiintymismatkoihin,
urheilukilpailuihin tai muihin vastaaviin palvelukseensa liittyviin
sellaisiin tehtäviin, joihin ei sisälly sotilaallisia harjoituksia.
Hallituksen esityksen 3 b §:n 3 kohdan perusteluissa
viitataan epäsuorasti uudessa perustuslaillisessa sopimuksessa
ehdotetun EU:n solidaarisuuslausekkeen asettamien velvollisuuksien
huomioon ottamiseen asevelvollisten mahdollisen käytön
kannalta. EU:n jäsenmaat sitoutuivat poliittisesti lausekkeeseen
maaliskuun 2004 Eurooppa-neuvostossa Madridin traagisten pommi-iskujen
seurauksena. EU:n yhteisvastuulausekkeen mukaan jäsenvaltioiden
tulee avustaa terrori-iskun, luonnonkatastrofin tai muun suuronnettomuuden
sattuessa jäsenvaltiota, jos tämä pyytää apua,
kaikin käytettävissään olevin
välinein mukaan luettuna sotilaalliset voimavarat.
Mainitun lainkohdan osalta hallituksen alkuperäinen
esitys ei sisältänyt perusteluja. Puolustusministeriö on
6.10.2005 lähettämällään
lausunnolla tarkentanut kyseisen kohdan perusteluja. Selvityksessä todetaan,
että lainkohdassa tarkoitettu virka-avun antamisen suunnittelu
ja sen harjoittelu on ollut pohjoisella kalottialueella käytännön
tasolla Suomen puolustusvoimien ja muiden Pohjoismaiden viranomaisten
välistä normaalia yhteistyötä.
Mahdollisia virka-aputilanteita, joihin on varauduttu, saattaisivat
olla esimerkiksi kevään 2005 tulvia laajemmat
tulvat, mahdolliset pato-onnettomuudet, laajat metsäpalot
sekä etsinnät ihmishenkien pelastamiseksi. Toisena
käytännön esimerkkinä lähiajoilta
voidaan mainita virka-apu, jota puolustusvoimat antoi maan rajojen
ulkopuolella Tallinnan edustalla elokuun 2005 alussa tapahtuneen
helikopterionnettomuuden yhteydessä. Tuolloin varusmiehet
eivät osallistuneet varsinaiseen virka-aputehtävään,
vaan olivat pelastussukeltajien käyttämällä tukialuksella
mukana aluksen turvallisen kulun varmistamiseksi. Itämeren
alueella on kuitenkin tarpeellista varautua virka-avun antamiseen
myös esimerkiksi mahdollisen öljyvahingon yhteydessä.
Tällöin saattaisi olla tarvetta käyttää asevelvollisia
todennäköisesti myös varsinaiseen virka-aputehtävään.
Puolustusvaliokunta toteaa, että perustelut asevelvollisuuslain
muuttamisesta yllä kuvatulla tavalla ovat hyvät.
Esitetyn kaltaisen tarkoituksenmukaisen virka-avun antamisen sekä etukäteen
tapahtuvan harjoittelun mahdollistamiseksi säädöspohjan
tulee olla erityisesti asevelvollisten oikeusturvanäkökohdat
huomioon ottaen mahdollisimman selkeä.