Perustelut

Yleistä

Puolustusvaliokunta keskittyy tässä lausunnossaan niihin lakiesityksen kohtiin, joilla on puolustuspoliittista merkitystä. Puolustusvaliokunta tarkastelee lausunnossaan lisäksi perusteita Suomen osallistumisesta EU:n nopean toiminnan valmiusosastoihin, joiden perustaminen oli keskeinen syy ehdotetulle lakimuutokselle.

Puolustusvaliokunta toteaa, että lakiehdotus nykyisen rauhanturvaamislain (514/1985) korvaamisesta uudella Suomen nykyisen toimintaympäristön ja EU-jäsenyyden paremmin huomioivalla tavalla on perusteltu. Vanhaa lainsäädäntöä on päivitetty osittaisuudistuksin 20 vuoden kuluessa uusien kriisinhallintatehtävien myötä, viimeksi vuosina 1995 ja 2000. Vuoden 1995 muutosten perustana oli rauhanturvaamistoiminnan luonteen muuttuminen kylmän sodan päättymisen jälkeen sekä erityisesti Naton kriisinhallintaroolin kehittyminen ja ensimmäisen Naton toimeenpaneman operaation käynnistyminen Bosnia ja Hertsegovinassa. Myös Suomi näki tärkeäksi osallistumisen Naton toimeenpanemiin operaatioihin Balkanilla. Vuoden 2000 muutosten perusteena oli tarve mahdollistaa se, että Suomella olisi mahdollisuus asettaa rauhanturvaamishenkilöstöä tarvittaessa muiden tehtävien lisäksi myös humanitaarisen avustustoiminnan ja siviiliväestön suojelemiseen. Taustalla vaikuttivat vuoden 1998 tapahtumat FYROMissa, jolloin Suomen oli vedettävä YK-operaatiossa palvelleet sotilaansa pois Kiinan käytettyä turvallisuusneuvostossa veto-oikeuttaan operaation mandaatin jatkamisen osalta. Vuoden 2000 lakimuutoksen yhteydessä muutettiin lisäksi rauhanturvaamistoiminnan kansallista ohjausta, suunnittelua ja toimeenpanoa siten, että operaatioihin liittyvät käytännön toimeenpanotehtävät siirrettiin puolustusministeriöltä puolustusvoimille.

Suomen osallistumismahdollisuudet ja -oikeudet sotilaallisiin kriisinhallintaoperaatioihin ja niiden suunnitteluun

Ainoa kriisinhallintatehtäviä toimeenpaneva organisaatio, jonka johtamien operaatioiden valmistelussa Suomi on täysimääräisesti mukana, on Euroopan unioni. EU:ssa Suomella on aito mahdollisuus vaikuttaa sekä operaation suunniteltuun muotoon, operaatiokonseptiin ja -suunnitelmaan että voimankäyttösääntöihin. YK-johtoisissa operaatioissa turvallisuusneuvoston kulloinkin antamaa mandaattia tulkitaan pitkälti virkamiestyönä ja yksittäiset jäsenmaat voivat vaikuttaa operaation toimeenpanoon vasta osallistumispäätökseensä liittyen. Nato-johtoiset operaatiot suunnitellaan pitkälti samalla tavalla kuin EU-operaatiotkin. Naton rauhankumppanuusmaat — kuten Suomi — ja muut potentiaaliset partnerit pääsevät vaikuttamaan operaation jatkokehittämiseen kuitenkin vasta täytäntöönpanovaiheessa erilaisten mekanismien kautta.

EU:n sotilaallisten kriisinhallintaoperaatioiden päätöksenteko ja valmistelu on jaettavissa kahteen eri kategoriaan: nopean toiminnan operaatiot vs. muut operaatiot. Helsingin Eurooppa-neuvostossa sovittiin joulukuussa 1999, että EU:n kriisinhallintajoukoille annetun yleisen 60 vuorokauden valmiuden lisäksi unionilla pitää olla käytettävissään nopean toiminnan elementtejä (Headline Goal Rapid Response Elements), joiden toimintavalmiuden pitää olla huomattavasti korkeampi. Tavoitteeksi asetettiin päämäärä saada joukot 5—30 vuorokauden kuluttua poliittisesta päätöksestä operaatioalueelle. Konkreettisesti työ EU:n nopean toiminnan joukkojen kehittämiseksi alkoi Irlannin EU-puheenjohtajuuskaudella keväällä 2004. Tuolloin esitettiin ajatus EU:n valmius/taisteluosastojen perustamista.

Termi valmius/taisteluosasto (Battle Group) on komppaniaan, pataljoonaan tai prikaatiin verrattava sotilasjoukon yleisnimi. Se tarkoittaa tietyin tukijoukoin vahvennettua pataljoonaa, joka pystyy itsenäiseen toimintaan ilman ylemmän johtoportaan tukea.

Puolustusvaliokunta toteaa, että monikansalliset taisteluosastot ovat nykyaikaisessa kansainvälisessä kriisinhallinnassa yleisiä. Vuonna 2000—2001 Suomi osallistui Bosnia ja Hertsegovinan SFOR-operaatiossa yhdessä Puolan, Ruotsin ja Tanskan kanssa pohjoismais-puolalaiseen taisteluosastoon (Nordic Polish Battle Group, NPBG). KFOR-operaatiossa Kosovossa taas Suomi ja Irlanti muodostivat yhdessä suomalais-irlantilaisen taisteluosaston (Finnish Irish Battle Group, FINIRBG).

EU:n taisteluosastoja voidaan käyttää kriisinhallinnassa joko erillisinä joukkoina tai osana laajempaa, vaiheittain jatkuvaa operaatiota. Valmisteluissa on koko ajan korostettu realistista lähestymistapaa. Tyypilliseksi taisteluosastojen käyttöajatukseksi on hahmotettu toimimista jonkin isomman kokonaisuuden osana esimerkiksi turvaamalla satama tai lentokenttä seuraavaa operaatiota varten (humanitaariset kuljetukset, hitaammin ryhmittyvä kriisinhallintajoukko, evakuointi). Valmiusosasto on määritelmänsä mukaisesti tarkoitettu myös itsenäiseen toimintaan, mutta ainoastaan vahvuutensa asettamien rajoitusten puitteissa ( = osastossa n. 1 500 sotilasta).

Aikarajojen osalta tavoitteena on, että unioni kykenee tekemään päätöksen operaation käynnistämisestä viiden päivän kuluessa operaatiota koskevan kriisinhallintakonseptin (Crisis Management Concept, CMC) hyväksymisestä. Kriisinhallintakonsepti on neuvoston hyväksymä asiakirja, jolla EU:n jäsenmaat määrittävät ne keinot, joilla johonkin tiettyyn kriisiin aiotaan puuttua. EU:n on kyettävä sopimaan operaation käynnistämisestä 10 päivän kuluttua kriisinhallintakonseptin hyväksymisestä. Operaation varsinaisen käynnistämispäätöksen tekee myös neuvosto. Neuvosto tekee siis EU-johtoisen sotilaallisen kriisinhallintaoperaation toteuttamiseksi kaksi kertaa yksimielisen päätöksen. Puolustusvaliokunta korostaa, että kansallisen päätöksenteon kannalta kriittinen vaihe on kriisinhallintakonseptin valmisteluvaihe: ennen kriisinhallintakonseptin hyväksymistä neuvostossa on Suomen toimintalinjasta oltava selvyys. Puolustusvaliokunta haluaa lisäksi tuoda esiin sen seikan, että kevään 2007 eduskuntavaalit ajoittuvat ajanjaksolle, jolloin Suomella on päivystysvuoro yhdessä Saksan ja Hollannin kanssa EU:n valmiusosastossa. Mahdollisen operaation käynnistäminen maalis-huhtikuussa 2007 asettaa erityisiä haasteita suomalaiselle päätöksentekojärjestelmälle.

Sotilaallisten kriisinhallintaoperaatioiden määritelmä

Asiantuntijakuulemisissa on tullut esiin, että käsite "sotilaallinen kriisinhallinta" on osin ongelmallinen. Nykyisen rauhanturvaamislain 1 §:n ensimmäisen momentin sanamuodossa käytetään sotilaallista kriisinhallintaa ja rauhanturvaamistoimintaa määritelminä rinnakkain. Rauhanturvaamistoiminnalla on perinteisesti ymmärretty YK-johtoisia operaatioita. Kylmän sodan päättymisen jälkeen on myös rauhanturvaoperaatioiden luonne muuttunut. Kriisinhallinta-termi ilmentää yhtäältä sitä, että toiminnan tavoitteet ovat moninaisemmat kuin kylmän sodan ajan rauhanturvaamisessa. Kriisit ovat entistä useammin valtioiden sisäisiä kuin niiden välisiä. Ne eivät kunnioita rajoja sotilaiden ja siviilien välillä, vaan ne kohdistuvat kokonaisiin yhdyskuntiin. Kriisinhallinta edellyttää kansainväliseltä yhteisöltä yhtä hyvin sotilaallisten kuin siviilivälineidenkin käyttöä. Puolustusvaliokunta toteaa, että kansainvälisistä organisaatioista Euroopan unionilla on käytettävissään ainutlaatuiset siviili- ja sotilasvoimavarat puuttua kriiseihin koko niiden elinkaaren ajan; tässä onkin EU:n lisäarvo kriisinhallinnassa.

EU:n piirissä sotilaallinen kriisinhallinta -termi on käytännössä vakiintunut tarkoittamaan Petersbergin tehtäviä, jotka Amsterdamin sopimuksessa sisällytettiin unionin toimivaltaan 1.5.1999. Kyseisiin tehtäviin kuuluvat humanitaariset ja pelastustehtävät, rauhanturvaaminen sekä taistelujoukkojen tehtävät kriisinhallinnassa mukaan lukien rauhanpalauttaminen. Perustuslakiluonnoksessa ehdotetaan Petersbergin tehtäviä laajennettavaksi sisältämään myös toimet aseidenriisunnan alalla, neuvonnan ja tuen sotilasasioissa, konfliktinestotoimet sekä konfliktin jälkeiset vakauttamistoimet. Laajennus sisältää myös mahdollisuuden tukea kolmansia maita edellä mainituissa tehtävissä terrorismin torjumiseksi näiden alueilla. Uudet Petersbergin tehtävät on listattu myös joulukuun 2003 Eurooppa-neuvostossa hyväksytyssä EU:n turvallisuusstrategiassa.

Puolustusvaliokunta toteaa, että kriisinhallinta-käsitteen tietystä tulkinnanvaraisuudesta huolimatta se on unionissa ollut jo pitkään vakiintunut termi ja kriisinhallintaoperaatioilla ei näin ollen voida ymmärtää varsinaisiin sotatoimiin osallistumista (esim. Kosovo 1999). Puolustusvaliokunta korostaa lisäksi, että kansallinen päätöksentekojärjestelmä turvaa sen, että eduskunnalla on mahdollisuus valvoa sitä, ettei lakia sovelleta muihin kuin siinä tarkoitettuihin kriisinhallintaoperaatioihin. Lakinimikettä on tätä taustaa vasten pidettävä perusteltuna.

Yhdistyneiden Kansakuntien rooli ja eduskunnan asema päätöksenteossa

YK:n turvallisuusneuvostolla on pääasiallinen vastuu kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisestä. Tämä lähtökohta on kaikkien unionimaiden yhteisesti hyväksymä päämäärä sotilaallisessa kriisinhallinnassa. Euroopan unionin joulukuussa 2003 hyväksymä turvallisuusstrategia toteaa asiasta seuraavaa: "Euroopan unionin ensijaisena tavoitteena on Yhdistyneiden Kansakuntien vahvistaminen ja sen varustaminen siten, että se voi täyttää tehtävänsä ja toimia tehokkaasti. EU:n on tuettava Yhdistyneitä Kansakuntia, kun se käsittelee kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta uhkaavia tekijöitä. EU on sitoutunut vahvistamaan yhteistyötään YK:n kanssa konflikteista selviytyneiden maiden avustamiseksi sekä lisäämään tukeaan YK:lle lyhytaikaisissa kriisinhallintatilanteissa."

EU:n valmiusosastojen kehittäminen on nähty myös YK:ssa tervetulleeksi askeleeksi, jolla syntyviin kriiseihin pystytään puuttumaan aiempaa paremmin ja nopeammin. YK:n myönteinen suhtautuminen EU:n nopean toiminnan joukkojen kehittämiseen tulee esiin mm. YK:n pääsihteerin 21.3.2005 päivätyssä raportissa "In Larger Freedom: Towards Development, Security and Human Rights for All" .Dokumentti toteaa esim. seuraavaa: "I appeal to Member States to do more to ensure that the United Nations has effective capacities for peacekeeping, commensurate with the demands that they place upon it. In particular, I urge them to improve our deployment options by creating strategic reserves that can be deployed rapidly, within the framework of United Nations arrangements. United Nations capacity should not be developed in competition with the admirable efforts now being made by many regional organizations but in co-operation with them. Decisions by the European Union to create standby battle groups, for instance, and by the African Union to create African reserve capacities, are a very valuable complement to our own efforts."

Suomen rauhanturvalainsäädännön muuttuminen on etenkin 1990-luvulla kuvastanut siirtymistä kohti laajempaa ja moniulotteisempaa kriisinhallinnan käsitettä. Muutos on merkinnyt irtaantumista rauhanturvatoiminnalle aiemmin tyypillisestä voimankäyttörajoitteesta ja luopumista YK-mandaatin alkuperäisestä tiukasta sisällöstä. Hallituksen esityksessä Suomen osallistumista kriisinhallintaoperaatioihin eivät sido YK:n rauhanturvatoiminnan vanhat kriteerit. Tasavallan presidentti, valtioneuvosto ja eduskunta harkitsevat jatkossa tapauskohtaisesti, minkälaisiin operaatioihin Suomen on tarkoituksenmukaista osallistua. Eduskunnan myötävaikutus operaatioista päätettäessä on erittäin vahva.

Puolustusvaliokunta pitää tiukasta YK-mandaattivaatimuksesta luopumista perusteltuna. Hallituksen esityksen perusteluissa on selkeästi tuotu esiin ne tapaukset, jolloin poikkeuksellisesti YK-mandaattia ei syystä tai toisesta voida saada. Tällöinkin operaation tavoitteiden pitää olla sopusoinnussa YK:n peruskirjan ja kansainvälisen oikeuden tavoitteiden kanssa. Puolustusvaliokunta haluaa lisäksi korostaa, että nyt tehtävällä lainmuutoksella Suomi tulee samaan asemaan muiden unionimaiden kanssa; ainoastaan Suomella ja Irlannilla on ollut lainsäädännössään ehdoton vaatimus YK-mandaatista osallistumisessaan sotilaallisiin kriisinhallintaoperaatioihin.

Lakiehdotusta eduskunnan osallistumisesta päätöksentekoon (3 §) voidaan pitää eduskunnan kannalta riittävänä ja tarkoituksenmukaisena. Puolustusvaliokunta haluaa kuitenkin nostaa esiin sen tietyn epäselvyyden, joka liittyy unionin valmiusjoukkoja koskevaan selontekomenettelyyn. Lakiehdotuksen 3 §:ssä todetaan, että ennen valmiusosaston asettamista koskevan ratkaisuehdotuksen tekemistä valtioneuvoston on kuultava eduskuntaa antamalla selonteko. Ennen ratkaisuehdotuksen tekemistä Suomen osallistumisesta kriisinhallintaan valmiusosastolla valtioneuvoston on kuultava eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaa.

Käytännössä ensimmäinen unionin valmiusjoukkoja koskeva selonteko annettaneen eduskunnalle marras-joulukuussa 2006, ja Saksan, Hollannin ja Suomen muodostama valmiusosasto aloittaa puoli vuotta kestävän päivystysjakson 1.1.2007. Ajallisesti selonteon antamisen ja mahdollisen operaation käynnistämisen välillä saattaa kulua siis lähes puoli vuotta. Kaikissa tapauksissa selonteossa ei välttämättä pystytä ennakoimaan niitä mahdollisia operaatioalueita tai niiden operaatioiden vaativuutta, joissa valmiusosastoja voidaan joutua käyttämään. Tällöin kyseeseen voi tulla uuden selonteon laatiminen eduskunnalle pelkän ulkoasiainvaliokunnan kuulemisen sijasta. Tämä on kysymys, johon ulkoasiainvaliokunnan tulee ottaa mietinnössään tarkemmin kantaa.

Rikosoikeudellinen vastuu ja voimakeinojen käyttö

Voimassa olevasta rauhanturvaamislaista puuttuu voimakeinojen käyttöä koskeva säännös. Voimakeinojen käyttö operaatioissa perustuu tällä hetkellä osin keinotekoisesti rikoslain 4 luvun hätävarjelu- ja pakkotilannesäädöksiin sekä valtio-, päivystys- ja poliisitehtävää suorittavan sotilaan 45 luvun 26 a §:ssä säädettyihin valtuuksiin.

Edellä mainittu on ristiriidassa perustuslain ja rikosoikeudellisten periaatteiden kanssa. Kaiken julkisen vallan käytön on perustuttava lakiin, ja erityisesti voimakeinojen käytöstä on säädettävä yksityiskohtaisesti kutakin erityisalaa koskevassa lainsäädännössä. Nyt esitetty muutos on välttämätön myös sotilaalliseen kriisinhallintatehtävään osallistuvan henkilön oikeusturvan varmistamiseksi sekä suomalaisen kriisinhallintajoukon toimintakyvyn turvaamiseksi.

Lakiehdotuksessa säädetään voimankäytöstä rikoslain luvun edellyttämällä tavalla. Sen lisäksi lain perusteluissa korostetaan operaatiosuunnitelman (Operations Plan, OPLAN) ja voimankäyttösääntöjen (Rules of Engagement, ROE) merkitystä. EU:ssa nämä molemmat asiakirjat kutakin operaatiota varten käsitellään neuvostossa ja niiden hyväksyminen edellyttää yksimielisyyttä. Voimankäytön ohjeistus perustuu ensisijaisesti kansallisiin säädöksiin, mutta EU:n jäsenmaat ovat lokakuussa 2002 myös laatineet yhteisen ohjeen (EU Use of Force Concept), joka pyrkii ohjeistamaan ja yhdenmukaistamaan operaation voimankäyttöohjeiden ja -sääntöjen laatijoiden toimia suunnittelusta vastaavassa operaatioesikunnassa (Operations Headquarters, OHQ).

Puolustusvaliokunta toteaa, ettei EU:n voimankäyttökonsepti sisällä suoria ohjeita siitä, millainen ohjeistus kuhunkin operaatioon tulisi laatia. Konseptissa on sen sijaan hahmoteltu sellaisten voimankäyttöoikeuksien kokonaisuus, joka pääsääntöisesti tulisi harkita sisällytettäväksi ROE:hen. Näissä säännöissä on lähinnä kysymys sellaisesta toiminnasta, joka joidenkin maiden kansallisen lainsäädännön mukaan saattaa olla itsepuolustuksen piiriin kuuluvaa, mutta joissakin toisissa maissa puolestaan ylittää sen. Voimankäyttökonseptilla EU pyrkii vähentämään voimankäyttösäännöksissä esiintyviä kansallisia eroja. Eroavaisuudet ja kansalliset varaumat joukkojen käytöstä on ehdotetun lainkin perusteluissa todettu ongelmallisiksi. Sotilaallisessa kriisinhallintaoperaatiossa on aina varauduttava äärimmäisenä keinona myös sotilaallisen voiman käyttöön. Tässä yhteydessä on käytännölle vieraita määrittelyjä pyrittävä välttämään. Operaatiolle hyväksytyt voimankäyttösäännökset ovat sellaisenaan ainoa oikea lähtökohta voimankäytölle.

Puolustusvaliokunta korostaa, ettei monikansallisessa joukossa voida hyväksyä voimankäytön osalta erilaisia kansallisia käytäntöjä. Selkeä ja yhtenäinen voimankäyttökäytäntö lisää henkilöstön turvallisuutta ja vahvistaa joukon uskottavuutta tehtävässään. Selkeä voimankäyttöä koskeva ohjeistus ei alenna voimankäytön kynnystä eikä siten lisää voimankäyttöä. Operaatioissa toimivien sotilaiden oikeusturvan kannalta on välttämätöntä, että voimankäytön perusteista on säädetty kansallisessa lainsäädännössä.

Kriisinhallintahenkilöstön palvelussuhteen ehdot

Perustuslain 80 §:n 1 momentti edellyttää, että yksilön oikeuksista sekä asioista, jotka muutoin kuuluvat lain alaan, on säädettävä lailla. Tämän mukaisesti annetun lain 12 §:ssä ehdotetaan säädettäväksi kriisinhallintahenkilöstön peruspalkan määräytymisestä vaativuuden mukaisesti, päivärahojen määräytymisestä palvelusolosuhteiden perusteella sekä kriisinhallintahenkilöstön tehtävien hoidosta syntyvien kustannusten korvaamisesta. Tarkemmin kriisinhallintahenkilöstön palkkauksen ja palvelussuhteen ehtojen perusteista säädettäisiin puolustusministeriön asetuksella. Sotilaallisella kriisinhallintahenkilöstöllä tarkoitetaan lakiehdotuksen 7 §:ssä tarkoitettua henkilöstöä.

Puolustusvaliokunta toteaa, että EU:n nopean toiminnan joukkojen korkea valmiusaika ei ole enää realistisesti saavutettavissa tähän asti käytössä olleilla rekrytointimenetelmillä. Siksi on välttämätöntä näiden joukkojen osalta siirtyä ennalta rekrytoituihin, palkallisessa palveluksessa jo kotimaassa oleviin ja palvelussitoumuksen tehneisiin sotilaisiin perustuvaan järjestelmään. Puolustusvaliokunta pitää erittäin tärkeänä, että kriisinhallintatehtävien hoito perustuu vapaaehtoisuuteen. Vain tätä kautta voidaan varmistaa riittävä motivaatio operaatioihin osallistumiselle ja säilyttää nykyisenlainen tilanne, jossa rekrytoitavien henkilöiden määrä on jatkuvasti huomattavasti suurempi kuin mahdollisuus lähettää kaikkia halukkaita käynnistettäviin operaatioihin.

Kriisinhallintahenkilöstöllä ei ole työsopimus- tai virkasuhdetta, vaan kyse on niin sanotusta muusta julkisoikeudellisesta palvelussuhteesta, joka ei ole mukana kollektiivijärjestelmässä. Palvelussuhteen ehdot määrittää puolustusministeriö hallinnollisin päätöksin kuitenkin siten, että järjestelmään sisältyy puolustusvoimien henkilöstöjärjestöjen todellinen vaikuttamismahdollisuus niitä valmisteltaessa ja toteutettaessa.

Sotilaallisen kriisinhallintahenkilöstön neuvottelu- ja osallistumisjärjestelmän perusteista päästiin yhteisymmärrykseen puolustusministeriön, Pääesikunnan, Päällystöliitto ry:n, Sotilasammattiliitto SoAL ry:n sekä Upseeriliitto ry:n kesken 28.9.2005. Osapuolet allekirjoittivat tuolloin pöytäkirjan, jossa sovittiin neuvottelu- ja osallistumisjärjestelmän perusteista. Pöytäkirja antaa puolustusvoimien henkilöstöjärjestöille todellisen vaikutusmahdollisuuden kriisinhallintahenkilöstön palvelussuhteita ja palvelussuhteen ehtoja koskevaa päätöksentekoa valmisteltaessa ja toteutettaessa. Pöytäkirja ei ole voimassa virka- ja työehtosopimuksena, mutta ilmaisee osapuolten yksimielisen käsityksen pöytäkirjassa käsitellyistä asioista.

Puolustusvaliokunta toteaa, että puolustushallinnon ja puolustusvoimien henkilöstöjärjestöjen kesken saavutettu yhteisymmärrys neuvottelu- ja osallistumisjärjestelmästä sekä uudistettu kuulemismenettely takaavat henkilöstöjärjestöille aidon mahdollisuuden vaikuttaa palvelussuhteensa ehtoihin.

Sotilaalliseen kriisinhallintalakiin liittyvät lakimuutosehdotukset

Sotilaalliseen kriisinhallintalakiin liittyvä lakinimikkeen muutos edellyttää teknistä muutosta rikoslakiin, sotilasoikeudenkäyntilakiin, valtioneuvoston oikeuskanslerin ja eduskunnan oikeusasiamiehen tehtävien jaosta annettuun lakiin sekä siviilihenkilöstön osallistumisesta kriisinhallintaan annettuun lakiin. Merkittävä substanssimuutos sisältyy lakiin asevelvollisten lähettämisestä ulkomaille.

Ulkoasiainministeriön asettaman rauhanturvaamislain ja siihen liittyvän lainsäädännön uudistamistarvetta tarkastelevan työryhmän mietintöön sisältyi ehdotus asevelvollisuuslain muuttamisesta. Muutos nähtiin tarpeelliseksi asianmukaisen säädösperustan luomiseksi asevelvollisten lähettämiseksi ulkomaille erilaisissa tilanteissa. Lausuntokierroksen jälkeen hallituksen esitys valmisteltiin työryhmän työn pohjalta puolustusministeriön ja ulkoasiainministeriön välisenä yhteistyönä.

Mietinnöstä saatujen lausuntojen perusteella hallituksen esitykseen tehtiin useita tarkennuksia. Asevelvollisuuslain 3 a ja 3 b §:n sanamuotoa tarkennettiin jatkovalmistelussa seuraavasti:

3 a §.

Varusmiespalveluksen tarkoituksena on kouluttaa ja harjaannuttaa asevelvolliset sotilaallisen maanpuolustuksen tehtäviin ja siten luoda osaltaan edellytykset sodan ajan varalta tarvittavien joukkokokonaisuuksien tuottamiselle.

Varusmiespalveluksen ja kertausharjoituksen aikana voidaan antaa lyhytaikaisesti koulutusta sotilaallisen kriisinhallinnan edellyttämien valmiuksien luomiseksi niille asevelvollisille, jotka vapaaehtoisesti hakeutuvat sellaiseen koulutukseen.

3 b §.

Varusmiespalvelusta suorittava tai kertausharjoitukseen osallistuva asevelvollinen voidaan määrätä palvelukseen ulkomaille, jos hän: 1) osallistuu 3 a §:n 2 momentissa tarkoitettuun koulutukseen; 2) suorittaa 1 kohdassa tarkoitettuun koulutukseen liittyviä tukitehtäviä; 3) kuuluu virka-apuosastoon, jonka tehtävänä on antaa virka-apua Suomen rajojen ulkopuolella; 4) osallistuu tavanomaiseen laivapalvelukseen Suomen aluevesien ulkopuolella; 5) osallistuu nimenomaisen suostumuksensa nojalla kansallista puolustusta edistävään kansainväliseen vastavuoroisuuteen perustuvaan lyhytaikaiseen sotilaalliseen harjoitukseen; 6) osallistuu vierailuihin, esiintymismatkoihin, urheilukilpailuihin tai muihin vastaaviin palvelukseensa liittyviin sellaisiin tehtäviin, joihin ei sisälly sotilaallisia harjoituksia.

Hallituksen esityksen 3 b §:n 3 kohdan perusteluissa viitataan epäsuorasti uudessa perustuslaillisessa sopimuksessa ehdotetun EU:n solidaarisuuslausekkeen asettamien velvollisuuksien huomioon ottamiseen asevelvollisten mahdollisen käytön kannalta. EU:n jäsenmaat sitoutuivat poliittisesti lausekkeeseen maaliskuun 2004 Eurooppa-neuvostossa Madridin traagisten pommi-iskujen seurauksena. EU:n yhteisvastuulausekkeen mukaan jäsenvaltioiden tulee avustaa terrori-iskun, luonnonkatastrofin tai muun suuronnettomuuden sattuessa jäsenvaltiota, jos tämä pyytää apua, kaikin käytettävissään olevin välinein mukaan luettuna sotilaalliset voimavarat.

Mainitun lainkohdan osalta hallituksen alkuperäinen esitys ei sisältänyt perusteluja. Puolustusministeriö on 6.10.2005 lähettämällään lausunnolla tarkentanut kyseisen kohdan perusteluja. Selvityksessä todetaan, että lainkohdassa tarkoitettu virka-avun antamisen suunnittelu ja sen harjoittelu on ollut pohjoisella kalottialueella käytännön tasolla Suomen puolustusvoimien ja muiden Pohjoismaiden viranomaisten välistä normaalia yhteistyötä. Mahdollisia virka-aputilanteita, joihin on varauduttu, saattaisivat olla esimerkiksi kevään 2005 tulvia laajemmat tulvat, mahdolliset pato-onnettomuudet, laajat metsäpalot sekä etsinnät ihmishenkien pelastamiseksi. Toisena käytännön esimerkkinä lähiajoilta voidaan mainita virka-apu, jota puolustusvoimat antoi maan rajojen ulkopuolella Tallinnan edustalla elokuun 2005 alussa tapahtuneen helikopterionnettomuuden yhteydessä. Tuolloin varusmiehet eivät osallistuneet varsinaiseen virka-aputehtävään, vaan olivat pelastussukeltajien käyttämällä tukialuksella mukana aluksen turvallisen kulun varmistamiseksi. Itämeren alueella on kuitenkin tarpeellista varautua virka-avun antamiseen myös esimerkiksi mahdollisen öljyvahingon yhteydessä. Tällöin saattaisi olla tarvetta käyttää asevelvollisia todennäköisesti myös varsinaiseen virka-aputehtävään.

Puolustusvaliokunta toteaa, että perustelut asevelvollisuuslain muuttamisesta yllä kuvatulla tavalla ovat hyvät. Esitetyn kaltaisen tarkoituksenmukaisen virka-avun antamisen sekä etukäteen tapahtuvan harjoittelun mahdollistamiseksi säädöspohjan tulee olla erityisesti asevelvollisten oikeusturvanäkökohdat huomioon ottaen mahdollisimman selkeä.