Perustelut
Lausumat
Valiokunta on käsitellyt hallituksen kertomukseen sisältyviä sosiaali-
ja terveysvaliokunnassa syntyneitä lausumia. Lausumien
toteutumiseen on kiinnitetty huomiota erityisesti sitä silmällä pitäen,
onko niiden johdosta ryhdytty sellaisiin toimenpiteisiin, joiden
perusteella asiassa on edetty lausuman mukaisesti siten riittävästi,
että lausuma voidaan poistaa.
Edellä sanottuun viitaten valiokunta esittää seuraavien
lausumien poistamista:
- hammashuollon korvaukset, HE 104/1995
vp
- sairausvakuutuslain mukainen matkakorvaus, HE
28/1996 vp
- pienten lasten hoitojärjestelmän kehittäminen, HE
208/1996 vp
- kansaneläke, HE 7/1997 vp
- sosiaali- ja terveydenhuollon käyttökustannusten
valtionosuus, HE 216/1997 vp
- kansaneläkkeen pohjaosan vähentäminen, HE
141/1998 vp
- yliopiston apteekin oikeudet, HE 76/1998 vp
- sosiaali- ja terveydenhuollon voimavarapäätöksen
muuttaminen, HE 79/1999 vp
- eläke kunnan palvelukseen siirryttäessä, HE
48/1999 vp (opetusministeriö)
- hammashuollon korvaukset, HE 82/1999 vp.
Hallituksen kertomuksessa on lisäksi esitetty eräiden
muiden lausumien osalta, etteivät ne enää anna
aihetta toimenpiteisiin. Valiokunta pitää kuitenkin
tarpeellisena, että myös vuodelta 2001 annettavassa
hallituksen toimenpidekertomuksessa seuraavia lausumia edelleen
seurataan:
Valiokunta on useissa yhteyksissä korostanut köyhyyden
ja syrjäytymisen vastaisten toimenpiteiden tehostamisen
tärkeyttä. Syrjäytymisen ja köyhyyden
ehkäisemisessä on tärkeintä luoda edellytykset
henkilön työllistymiselle. Valiokunta pitää edelleen
merkittävänä köyhyyttä ja syrjäytymistä ehkäisevänä toimena
ensisijaisten etuuksien tason turvaamista siten, ettei ensisijaisia
etuuksia saavilla olisi säännönmukaista
tarvetta turvautua toimeentulotukeen. Valiokunta viittaa tässä yhteydessä aiempaan
kantaansa (StVL 14/2000 vp), että myös
toimeentulotukeen tulee tehdä tasokorotus.
Perustoimeentuloturvaan samoin kuin ansioperusteiseen toimeentuloturvaan
tehtiin 1990-luvulla valtiontaloudellisten säästötoimien vuoksi
muutoksia, jotka merkitsivät heikennyksiä etuuksien
tasoon. Tällaisia muutoksia olivat muun muassa lapsikorotusten
pienennykset, työssäoloehdon tiukennus ja indeksikorotusten toteuttamatta
jättäminen. Näiden, lähinnä vuosina
1995—1997 tehtyjen muutosten yhteydessä myös
perustuslakivaliokunta antoi lausuntonsa mainittujen uudistusten
suhteesta hallitusmuodossa säädettyyn oikeuteen
perustoimeentuloturvaan. Joitakin mainituista säästötoimista
on viime vuosina purettu, muun muassa peruspäiväraha
ja työmarkkinatuki on vuoden 1998 alusta sidottu elinkustannusten
muutoksiin. Kuitenkin suuri osa turvan tasoon vaikuttaneista muutoksista
on edelleen voimassa. Valiokunnan käsityksen mukaan etuuksien
tasossa saattaa olla jälkeenjääneisyyttä,
mistä syystä valiokunta pitäisikin tarpeellisena,
että kattavasti selvitettäisiin, onko perustoimeentuloturvan
ja ansiosidonnaisen vähimmäisturvan taso riittävä takaamaan etuuksia
saavien perustoimeentulon perustuslain 19 §:n edellyttämällä tavalla.
Sosiaali- ja terveydenhuollon käyttökustannusten
valtionosuutta sekä perustamiskustannusten valtionosuutta
koskevien eduskunnan lausumien (HE 216/1997 vp ja HE
151/1998 vp) johdosta valiokunta toteaa, että se
pitää välttämättömänä kunnille
sosiaali- ja terveydenhuollon käyttökustannuksiin
osoitettavien valtionosuuksien tasokorotuksia. Valtionosuuksien
tasokorotuksilla voidaan varmistaa, että kunnilla on tosiasialliset
edellytykset selviytyä sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen
tuottamisesta kansalaisten tarpeet tyydyttävällä tavalla.
Kunnissa ja kuntayhtymissä on lisäksi lukuisia
kiireellisiä peruskorjaus- ja uudisrakennushankkeita, joiden
toteuttamatta jääminen haittaa sosiaali- ja terveydenhuollon
palvelurakenteiden ja hoitokäytäntöjen
kehittämistä. Toimitilojen peruskorjaukset ovat
kiinteästi yhteydessä sosiaali- ja terveydenhuollon
sisällölliseen ja toiminnalliseen uudistamiseen.
Perustamiskustannuksiin osoitetun valtionosuuden korottamiseen on tästä syystä välttämätön
tarve. Valtionosuusjärjestelmää kokonaisuudessaan
tulisi korjata vastaamaan paremmin eri alueiden mahdollisuuksia
järjestää kansalaisten riittävät
sosiaali- ja terveyspalvelut.
Lisäksi valiokunta kiirehtii veteraanien hammashuoltoa
(HE 62/1999 vp) ja työttömyyseläkettä (HE
93/1999 vp) koskevien eduskunnan lausumien samoin
kuin jo vuoden 1986 valtiopäivillä hyväksytyn
lapsen saattamista rokotukseen työaikana koskevan eduskunnan
lausuman (HE 44/1986 vp) toteuttamista. Pienyrittäjien sosiaaliturvaa
koskevan lausuman osalta (HE 80/1999
vp) valiokunta toteaa, ettei eduskunnassa juuri hyväksytyllä sairausvakuutuksen päivärahauudistuksella
(HE 55/2001 vp) ole kyseistä lausumaa
toteutettu sellaisella tavalla, että lausuma voitaisiin
poistaa.
Omaishoito
Valiokunta on kertomuksen käsittelyn yhteydessä erikseen
paneutunut omaishoidon tilaan ja omaishoitajien asemaan eduskunnan
lausumien HE 166/1997 vp, HE
109/2000 vp ja HE 187/2000
vp johdosta.
Sosiaali- ja terveydenhuollon tavoite- ja toimintaohjelmassa
on tavoitteeksi asetettu, että kunnat parantavat omaishoidon
edellytyksiä sekä huolehtivat omaishoitajien jaksamisesta. Valiokunta
toteaa, ettei Tato-ohjelman ensimmäisen vuoden seurantaraportissa
ole raportoitu tämän tavoitteen edistymistä.
Omaishoidon merkitys julkisia palveluja, erityisesti laitoshoitoa
korvaavana ja täydentävänä toimintana
on kiistaton. Omaishoito korvaa merkittävästi
myös julkista kotihoitoa ja on siten merkittävä yhteiskunnan
kustannusten säästäjä. Valiokunta
korostaa, että omaishoito on kuitenkin aina vapaaehtoista
omaisten omasta tahdosta kotona tapahtuvaa hoitoa. Omaishoidon tarve kasvaa
entisestään väestön ikääntyessä.
Jo nyt omaishoidon piirissä olevista hoidettavista 2/3 on
yli 65-vuotiaita. Myös hoitajista 1/3 on yli 65-vuotiaita.
Omaishoito on siten leimallisesti vanhusten kotihoitoa, mutta myös
vammaisia ja pitkäaikaissairaita hoidetaan omaisten toimesta kotona.
Omaishoito ei ole saanut vakaata asemaa kuntien palvelujärjestelmässä.
Omaishoidon toteutus on joutunut joustamaan usein kunnallistaloudellisen
tilanteen vuoksi. Monessa kunnassa omaishoidon tukeen varatut määrärahat
loppuvat kesken vuotta ja määrärahojen
rajallisuus aiheuttaa jatkuvaa epävarmuutta useille omaishoitajina
toimiville ja estää uusien hoitajien pääsyn tuen
piiriin. Omaishoidon asianmukainen järjestäminen
edellyttää, että omaishoidon asemaa kuntien
palvelujärjestelmässä vahvistetaan ja että omaishoitajien
asemassa oleviin puutteisiin etsitään ratkaisut.
Omaishoidon edellytysten parantaminen vaatii omaishoitoa koskevan
lainsäädännön kehittämistä.
Omaishoidosta tulee tehdä sopimus hoitajan ja kunnan
välillä ja sopimukseen tulee liittää hoito-
ja palvelusuunnitelma. Selvitysten mukaan palvelusuunnitelma puuttuu
joka kolmannelta hoidettavalta. Valiokunta korostaa, että sosiaalihuollon
asiakkaan asemasta ja oikeuksista annetun lain (812/2000)
mukainen palvelu- ja hoitosuunnitelma tulee aina tehdä ja
sen yhteydessä on suunniteltava hoidon kokonaisuutta niin,
että omaishoitoa täydennetään
tarvittavilla palveluilla. Palvelusuunnitelmassa tulisi arvioida
myös omaishoitajan mahdollisuuksia selviytyä vaativasta
hoitotyöstä ja sisällyttää siihen myös
hoitajan tarvitsemat oheispalvelut. Järjestely olisi omiaan
lisäämään sosiaalihuollon vastuuta
hoidon asianmukaisesta järjestämisestä.
Omaishoitajat kaipaavat tutkimusten mukaan nykyistä enemmän
tukea hoitotyölleen. Omaishoitajat tarvitsevat paitsi taloudellista
tukea myös koti- ja tukipalveluja sekä henkistä tukea.
Erityistä huomiota tulisi kiinnittää iäkkäiden
hoitajien selviytymiseen ja tukemiseen. Julkisen palvelujärjestelmän
ei koeta riittävästi opastavan ja tukevan hoitajaa
raskaassa työssään, mikä tulee
ottaa kehittämistyössä vakavasti huomioon.
Valiokunta korostaa, että omaishoito on nähtävä yhtenä osana
kotihoidon palvelukokonaisuutta, johon liittyvät kaikki
kotiin annettavat palvelut kuten kotisairaanhoito ja kotisairaalatoiminta
samoin kuin päiväkeskustoiminta ja sijaishoito.
Omaishoidon tueksi annettavat palvelut ja niistä perittävät
maksut vaihtelevat kunnittain suuresti. Valtaosa kunnista perii
omaishoidon tukeen liittyvistä palveluista asiakasmaksuja. Maksujen
suuruus vaikuttaa osaltaan siihen, ettei palveluja oteta vastaan.
Jotta hoidon taso olisi asianmukainen palvelujen antamiseen tulee
sitoutua sopimuksia tehtäessä. Maksujen tason
ja hoidon laadun väliseen suhteeseen tulee jatkossa kiinnittää huomiota.
Myös maksupolitiikan pitää tukea avohoitoa.
Omaishoidon tukea koskevat päätökset
ovat määrärahasidonnaisuudesta johtuen
usein määräaikaisia. Tukea on haettava
vuosittain uudelleen, mikä aiheuttaa tarpeetonta epävarmuutta hoitajalle.
Menettely on epätarkoituksenmukainen tilanteissa, joissa
hoidon tarve on jatkuva ja menettely aiheuttaa myös hallinnolle
tarpeetonta lisätyötä. Määräaikaisen
sopimuksen vuoksi myös indeksikorotukset palkkioihin jäävät
saamatta.
Hoitajien palkkioissa on suuria kunnittaisia eroja. Omaishoitajalle
maksettavan palkkion tulisi ensisijaisesti määräytyä hoidon
sitovuuden ja vaativuuden perusteella. Nykyiset palkkioiden arviointijärjestelmät
ottavat selvitysten mukaan hyvin eri tavoin huomioon hoidettavan
fyysisen ja psyykkisen avun tarpeen. Hoidettavat ja hoitajat ovatkin
käytännössä eriarvoisessa asemassa
maan eri osissa ja jopa saman kunnan sisällä.
Jotta hoitajien yhdenvertainen asema toisiinsa nähden toteutuisi,
tulisi hoitopalkkioiden suuruuden määrittelyyn
luoda selkeämpi järjestelmä; vähemmän
hoitoa tarvitsevat saisivat vähemmän hoitopalkkiota
ja enemmän hoitoa tarvitsevat saisivat enemmän
hoitopalkkiota. Valiokunnan näkemyksen mukaan lainsädännöllä tulisikin
määritellä esimerkiksi kolme palkkioluokkaa
ja palkkaan vaikuttavat hoitoisuuden arvioinnin perusteet
Omaishoitaja on oikeutettu saamaan yhden palkallisen vapaapäivän
sellaista kalenterikuukautta kohden, jonka aikana hän on
yhtäjaksoisesti tai vähäisin keskeytyksin
sidottu hoitoon ympärivuorokautisesti tai päivittäin.
Hoitajan mahdollisuus pidempikestoiseen lomaan toteutuu, jos vapaapäivien
kerryttäminen pidemmältä ajalta mahdollistetaan.
Käytännössä vapaapäivän
järjestelyt ovat toimineet heikosti. Muun muassa tulkintaerimielisyydet
hoidon keskeytyksistä ovat tavallisia. Esimerkiksi kehitysvammaisen
lapsen koulunkäynti tai hoidettavan lyhytaikainen hoito
päiväsairaalassa, päivähoitokeskuksessa
tai vastaavassa laitoksessa on saattanut johtaa tulkintaan, ettei
hoito ole ollut keskeytyksetöntä. Hoidettavan
joutuminen tilapäisesti sairaalahoitoon johtaa usein omaishoidon tuen
katkaisemiseen.
Omaishoitajan loman aikana hoito korvautuu yleensä terveyskeskuksen
vuodeosastolla tai vanhainkodissa. Hoitajat ja hoidettavat toivovat kuitenkin
yleisemmin sijaishoitoa kotiin. Kotipalvelun avulla sijaishoitoa
järjestetään kuitenkin alle kolmasosassa
tapauksista. Sijaishoidon puutteiden vuoksi omaishoitajat jättävät
vapaapäivänsä usein käyttämättä.
Lisäksi maksun periminen tilapäishoidosta on yleistä,
mikä myöskin alentaa hoitajien halukkuutta vapaapäivien viettämiseen.
Valiokunta pitää tärkeänä,
että sijaishoitoa kehitetään asiakkaiden
toiveiden ja tarpeiden mukaisesti ja asiakkaan kanssa yhdessä pyritään
etsimään ratkaisu, jolla tilapäishoito tuottaisi
mahdollisimman suuren hyödyn. Yhteisen näkemyksen
etsimisen tulee sosiaalihuollon asiakaslain mukaisesti olla lähtökohtana
jo laadittaessa palvelusuunnitelmaa. Valiokunnan näkemyksen
mukaan sijaishoito tulisi omaishoitajien vapaapäivien osalta
säätää maksuttomaksi.
Omaishoito on tarkoitettu kotona tapahtuvaksi hoidettavalle
läheisen antamaksi hoidoksi. Joissakin kunnissa omaishoidon
tuella on palkattu myös vierashoitajia, joka käytännössä merkitsee
normaalin työsuhteen korvaamista omaishoidon tuella. Tällöin
työntekijät jäävät
vaille työsuhteeseen liittyvää turvaa
eikä järjestely vastaa omaishoidon periaatteita.
Omaishoitajien asemassa on myös puutteita, jotka merkitsevät
hoitajalle heikkoa sosiaaliturvaa. Hoitopalkkio on veronalaista
tuloa, josta maksetaan eläkevakuutusmaksu, jos palkkio
on vähintään minimin suuruinen. Näin
työstä kertyy omaishoitajalle pientä eläkettä.
Sen sijaan kunnan ei tarvitse maksaa palkkiosta työttömyys-
tai tapaturmavakuutusta, eivätkä kunnat yleensä vakuuta
omaishoitajaa tapaturman varalta. Omaishoitajilla ei myöskään
ole oikeutta verottomiin kulukorvauksiin, vaikka tällaiseen esimerkiksi
kuljetuskustannusten osalta olisi selvästi tarvetta. Omaishoitajan
sairastuessa sairauspäivärahan 10 päivän
omavastuuajalta ei hoitajalle makseta mitään korvauksia.
Valiokunta pitää välttämättömänä,
että omaishoito ja sen järjestäminen
otetaan perusteelliseen tarkasteluun. Omaishoitoa on kehitettävä lisäämällä hoitajien
tasavertaisuutta etuuksien ja palvelujen saamisessa. Hoitajien jaksamista
raskaassa hoitotyössä tulee edistää parantamalla
vapaa-aikajärjestelyjä sekä tarjoamalla hoitajille
työn ohjausta ja tukipalveluja. Hoidettavien kannalta on
ensisijaista monipuolistaa oheispalveluja sekä sijaishoitomahdollisuuksia. Aivan
erikseen tulisi selvittää psykiatristen potilaiden
omaishoidon tilanne. Nykyisten avuntarvetta mittaavien kriteerien
soveltuvuus psyykkisiin sairauksiin tulisi tutkia, jotta pääsy
tuen piiriin toteutuisi yhdenvertaisesti muita sairauksia sairastavien
kanssa. Myös psyykkisesti sairaan läheisten saamaa
neuvontaa ja tukea mielenterveysalan ammattilaisilta tulisi tehostaa.
Valiokunta toteaa, että julkisiin hoitojärjestelmiin kohdistuva
lisääntyvä kysyntä merkitsee
omaishoidon tarpeen korostumista hoitojärjestelmän osana.
Tästä syystä omaishoidon edellytykset
tulee järjestää siten, että omaishoito
sekä määrärahojen, kattavuuden
että tukimuotojen osalta saa vakaan aseman kuntien palvelujärjestelmässä.