2.1.1  2.1.1 Ulkomaalaislaki ja siihen liittyvä Euroopan unionin lainsäädäntö

Ulkomaalaislaissa (301/2004) säädetään sekä kolmannen maan kansalaisten että Euroopan unionin kansalaisten ja heihin rinnastettavien henkilöiden määräämisestä maahantulokieltoon. Sitä koskevaa sääntelyä on myös Euroopan unionin lainsäädännössä. Euroopan parlamentti ja neuvosto antoivat 16 päivänä joulukuuta 2008 direktiivin jäsenvaltioissa sovellettavista yhteisistä vaatimuksista ja menettelyistä laittomasti oleskelevien kolmansien maiden kansalaisten palauttamiseksi (2008/115/EY), jäljempänä ”paluudirektiivi”. Se on pantu kansallisesti täytäntöön ulkomaalaislain muuttamisesta annetulla lailla 195/2011. Vuoden 2004 huhtikuun 29 päivänä annettiin Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi Euroopan unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeudesta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella, asetuksen (ETY) N:o 1612/68 muuttamisesta ja direktiivien 64/221/ETY, 68/360/ETY, 72/194/ETY, 73/148/ETY, 75/34/ETY, 75/35/ETY, 90/364/ETY, 90/365/ETY ja 93/96/ETY kumoamisesta (2004/38/EY), jäljempänä ”vapaan liikkuvuuden direktiivi”. Vapaan liikkuvuuden direktiivi on pantu kansallisesti täytäntöön ulkomaalaislain muuttamisesta annetulla lailla 360/2007.  

Ulkomaalaislain 144 §:n mukaan maahantulokiellolla tarkoitetaan kyseisessä laissa määräaikaista tai toistaiseksi voimassa olevaa kieltoa saapua yhteen tai useaan Schengen-valtioon. Paluudirektiivin 3 artiklan 6 alakohdan mukaan maahantulokiellolla tarkoitetaan hallinnollista tai oikeudellista päätöstä tai muuta toimenpidettä, jolla kielletään määrätyksi ajaksi tulo jäsenvaltioiden alueelle ja siellä oleskelu ja joka liittyy palauttamispäätökseen.  

Ulkomaalaislain 150 §:n 1 momentin mukaan maahantulokielto voidaan määrätä muulle ulkomaalaiselle kuin Euroopan unionin kansalaiselle ja häneen rinnastettavalle henkilölle pääsyn epäämistä, käännyttämistä tai maasta karkottamista koskevassa päätöksessä. Näissä harkinnanvaraisissa tilanteissa maahantulokiellon määrääminen riippuu pääsyn epäämisen, käännyttämisen tai karkottamisen perusteesta. Säännös on linjassa paluudirektiivin 11 artiklan kanssa ja koskee direktiivin soveltamisalaan kuuluvan maahantulokiellon määräämistä.  

Pääsyn epäämisellä tarkoitetaan ulkomaalaislain 142 §:n 1 momentin mukaan ulkomaalaislaissa kolmannen maan kansalaisen maahantulon estämistä siten kuin siitä säädetään Schengenin rajasäännöstön 13 artiklassa. Viimeksi mainitussa artiklassa viitatun Schengenin rajasäännöstön 5 artiklan 1 kohdan mukaan maahantulon epääminen voi tapahtua esimerkiksi maahantuloon oikeuttavan matkustusasiakirjan puuttumisen tai maahan tulossa olevalle määrätyn maahantulokiellon vuoksi. Ulkomaalaislain 3 §:n 21 kohdan mukaan siinä laissa Schengenin rajasäännöstöllä tarkoitetaan henkilöiden liikkumista rajojen yli koskevasta yhteisön säännöstöstä (Schengenin rajasäännöstö) annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EY) N:o 562/2006.  

Ulkomaalaislain 3 §:n 21 kohdassa viitattu Schengenin rajasäännöstö on kumottu henkilöiden liikkumista rajojen yli koskevasta unionin säännöstöstä (Schengenin rajasäännöstö) annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU) 2016/399. Sen 44 artiklan mukaan viittauksia kumottuun asetukseen pidetään viittauksina uuteen asetukseen sen liitteessä olevan vastaavuustaulukon mukaisesti. Uudessa asetuksessa aikaisemman asetuksen 5 artiklan 1 kohtaa vastaa 6 artiklan 1 kohta ja 13 artiklan 1 kohtaa vastaa 14 artiklan 1 kohta.  

Käännyttämisen perusteita ovat ulkomaalaislain 148 §:n 1 momentin kohtien mukaan esimerkiksi se, että ulkomaalainen ei täytä 11 §:n 1 momentissa säädettyjä maahantulon edellytyksiä (hänellä ei esimerkiksi ole vaadittavaa rajanylitykseen oikeuttavaa matkustusasiakirjaa; 1 kohta), hän kieltäytyy antamasta tarpeellisia tietoja henkilöllisyydestään tai matkastaan taikka antaa tahallaan näistä vääriä tietoja (2 kohta), hänen voidaan tuomitun vankeusrangaistuksen perusteella tai muutoin perustellusta syystä epäillä syyllistyvän rikokseen, josta on Suomessa säädetty vankeusrangaistus, tai epäillä syyllistyvän toistuvasti rikoksiin (8 kohta) taikka hänet on tuomittu rikoksesta rangaistukseen Suomessa oleskelunsa aikana (9 kohta).  

Ulkomaalaislain 149 §:n 1 momentin nojalla maasta voidaan karkottaa oleskeluluvalla oleskellut ulkomaalainen, 1) joka oleskelee Suomessa ilman vaadittavaa oleskelulupaa, 2) jonka on todettu syyllistyneen rikokseen, josta on säädetty enimmäisrangaistuksena vähintään yksi vuosi vankeutta taikka jonka on todettu syyllistyneen toistuvasti rikoksiin, 3) joka on käyttäytymisellään osoittanut olevansa vaaraksi muiden turvallisuudelle taikka 4) joka on ryhtynyt taikka jonka voidaan aikaisemman toimintansa perusteella tai muutoin perustellusta syystä epäillä ryhtyvän Suomessa kansallista turvallisuutta vaarantavaan toimintaan. Pykälän 3 momentin mukaan pakolaisen saa karkottaa 1 momentin 2—4 kohdassa tarkoitetussa tapauksessa. Pykälän 4 momentin mukaan ulkomaalainen, jolle on Suomessa myönnetty pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen EU-oleskelulupa, voidaan karkottaa maasta vain, jos hän muodostaa yleiselle järjestykselle tai yleiselle turvallisuudelle välittömän ja riittävän vakavan uhan. 

Ulkomaalaislain 150 §:n 1 momentin mukaan maahantulokielto määrätään, jos aikaa vapaaehtoiselle paluulle ei ole 147 a §:n 2 momentin nojalla määrätty tai jos ulkomaalainen ei ole paluulle määrätyssä ajassa poistunut maasta vapaaehtoisesti, jollei 146 §:stä muuta johdu. Maahantulokieltoa ei määrätä 52 a §:n perusteella oleskeluluvan saaneelle (ihmiskaupan uhri), jolle ei ole myönnetty uutta oleskelulupaa tai jonka oleskelulupa on peruutettu, paitsi jos hän ei ole noudattanut paluuvelvoitetta tai hän on uhka yleiselle järjestykselle tai turvallisuudelle. Maahantulokielto voidaan määrätä erillisenä päätöksenä silloin, kun ulkomaalainen ei ole annetussa ajassa poistunut maasta vapaaehtoisesti. 

Aikaa vapaaehtoiseen paluuseen ei ulkomaalaislain 150 §:n 1 momentissa viitatun 147 a §:n 2 momentin mukaan määrätä, kun on olemassa pakenemisen vaara, henkilön katsotaan olevan vaaraksi yleiselle järjestykselle tai turvallisuudelle, oleskelulupahakemus on hylätty maahantulosäännösten kiertämisen johdosta tai kysymys on 103 §:ssä tarkoitetusta kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen tutkimatta jättämisestä taikka 104 §:ssä tarkoitetusta nopeutetun menettelyn käyttämisestä. Säännös vastaa paluudirektiivin 7 artiklan 4 kohtaa. Viitatussa 146 §:ssä säädetään pääsyn epäämistä, käännyttämistä ja maasta karkottamista sekä maahantulokiellon määräämistä ja pituutta harkittaessa kokonaisharkinnassa huomioon otettavista seikoista. 

Ulkomaalaislain 150 §:n 2 momentin mukaan maahantulokielto määrätään enintään viiden vuoden määräajaksi tai toistaiseksi. Laadultaan törkeästä tai ammattimaisesta rikoksesta rangaistukseen tuomitulle ulkomaalaiselle maahantulokielto voidaan määrätä toistaiseksi silloin, kun hän muodostaa vakavan uhan yleiselle järjestykselle tai turvallisuudelle. Säännös vastaa paluudirektiivin 11 artiklan 2 kohtaa. 

Ulkomaalaislain 150 §:n 3 momentin mukaan maahantulokielto määrätään kansallisena, jos ulkomaalaisella on toisessa Schengen-valtiossa oleskelulupa, jota ei peruuteta. Jos laittomasti oleskelevalla kolmannen maan kansalaisella on oleskelulupa toiseen jäsenvaltioon, on häntä pyydettävä siirtymään tähän jäsenvaltioon välittömästi. Vaatimusta siirtyä ei kuitenkaan esitetä silloin, kun kyseisen henkilön välitön poistuminen on tarpeen yleisen järjestyksen tai valtion turvallisuuden vuoksi. Yleissääntö on se, ettei henkilöä poisteta maasta toisiin jäsenvaltioihin. Jos kolmannen maan kansalainen ei suostu palaamaan jäsenvaltioon, jossa hänellä on oleskelulupa, tehdään päätös henkilön palauttamisesta suoraan kolmanteen maahan. Henkilö voidaan kuitenkin siirtää takaisin toiseen jäsenvaltioon, jos voimassa olevassa jäsenvaltioiden välisessä kahdenvälisessä sopimuksessa tai järjestelyssä sovitaan tästä mahdollisuudesta tai tietyissä olosuhteissa, joissa paluu tai poistaminen kolmanteen maahan ei ole mahdollista ja oleskeluluvan myöntänyt jäsenvaltio suostuu ottamaan henkilön takaisin. Kun laittomasti oleskeleva kolmannen maan kansalainen käännytetään toiseen jäsenvaltioon, ei maahantulokieltoa voida määrätä koko Schengen-aluetta koskevaksi. 

Maahantulokiellon määräämisestä Euroopan unionin kansalaiselle ja häneen rinnastettavalle henkilölle säädetään ulkomaalaislain 170 §:n 1 momentissa. Säännöksen mukaan, jos unionin kansalaisen tai hänen perheenjäsenensä maasta poistaminen perustuu siihen, että hänen katsotaan vaarantavan yleistä järjestystä tai yleistä turvallisuutta taikka kansanterveyttä, hänelle voidaan käännyttämistä tai maasta karkottamista koskevassa päätöksessä määrätä enintään 15 vuoden pituinen maahantulokielto. Ulkomaalaislain 3 §:n 2 kohdan mukaan unionin kansalaiseen rinnastuvat Islannin, Liechtensteinin, Norjan ja Sveitsin kansalaiset. 

Vapaan liikkuvuuden direktiiviin liittyvien lainsäädäntömuutosten tekemisen yhteydessä muutettiin unionin kansalaista ja hänen perheenjäsentään koskevia yleistä järjestystä ja yleistä turvallisuutta koskevia säännöksiä ja täydennettiin kansanterveyttä koskevia säännöksiä. Ulkomaalaislain 156 §:n 2 momentin mukaan maahantulon estämisen ja maasta poistamisen yleisen järjestyksen tai yleisen turvallisuuden vuoksi tulee perustua yksinomaan yksilön omaan käyttäytymiseen, eikä perusteena voida pitää pelkästään aikaisempia rikostuomioita. Säännöksen mukaan yksilön käyttäytymisen on muodostettava todellinen, välitön ja riittävän vakava uhka, joka vaikuttaa johonkin yhteiskunnan olennaiseen etuun. Ulkomaalaislain 156 §:n 2 momentissa vielä todetaan, että perustelut, jotka eivät liity yksittäiseen tapaukseen tai jotka johtuvat yleistävistä näkökohdista, eivät ole hyväksyttäviä. Ulkomaalaislain 156 a §:n 1 momentin mukaan maahantuloa ja maassa oleskelua voidaan rajoittaa vain sellaisen taudin perusteella, joka on jokin Maailman terveysjärjestön asiaan kuuluvissa asiakirjoissa määritelty, mahdollisesti epidemian aiheuttava tauti tai muu tarttuva tauti, johon sairastuneen tai sairastuneeksi epäillyn Suomen kansalaisen vapautta voitaisiin taudin leviämisen estämiseksi rajoittaa. 

Vapaan liikkuvuuden direktiivin 35 artiklan mukaan jäsenvaltiot voivat toteuttaa tarpeelliset toimenpiteet evätäkseen, lopettaakseen tai peruuttaakseen direktiivissä tarkoitetut oikeudet, jos ne on saatu oikeuksien väärinkäytöllä tai petoksella. Näiden toimenpiteiden on oltava oikeasuhtaisia. Euroopan komission 2 päivänä heinäkuuta 2009 antamassa tiedonannossa Euroopan parlamentille ja neuvostolle Euroopan unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeudesta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella annetun direktiivin 2004/38/EY täytäntöönpanon ja soveltamisen parantamisesta todetaan, että yhteisön lainsäädännössä ei tällä hetkellä säädetä erityisistä seuraamuksista, joita jäsenvaltiot voisivat määrätä väärinkäytön tai petosten yhteydessä. Jäsenvaltiot voivat säätää joko yksityisoikeuteen (esimerkiksi kumotaan todistetun lumeavioliiton vaikutukset oleskeluoikeuteen), hallinto-oikeuteen tai rikosoikeuteen perustuvia seuraamuksia (sakko tai vankeusrangaistus) edellyttäen, että seuraamukset ovat tehokkaita, syrjimättömiä ja oikeasuhteisia. 

Ulkomaalaislain 144 §:n perusteella maahantulokiellossa voi olla kysymys kiellosta saapua useaan Schengen-valtioon. Henkilöiden liikkumista rajojen yli koskevasta unionin säännöstöstä (Schengenin rajasäännöstö) annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 399/2016 6 artiklan 1 kohdan d ja e alakohdan mukaan kolmannen maan kansalaisen maahantulo edellyttää sitä, että häntä ei ole määrätty maahantulokieltoon Schengenin tietojärjestelmässä (SIS) ja että hänen ei katsota voivan vaarantaa minkään jäsenvaltion yleistä järjestystä, sisäistä turvallisuutta, kansanterveyttä eikä kansainvälisiä suhteita eikä häntä ole etenkään jäsenvaltioiden kansallisissa tietokannoissa samoin perustein määrätty maahantulokieltoon.  

Toisen sukupolven Schengenin tietojärjestelmän (SIS II) perustamisesta, toiminnasta ja käytöstä annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 1987/2006 (jäljempänä ”SIS II-asetus”) 24 artiklassa ovat säännökset maahantulokieltoa koskevien kuulutusten tekemisen edellytyksistä. Artiklan 1 kohdan mukaan maahantulokieltoon määrättyjä kolmansien maiden kansalaisia koskevat tiedot tallennetaan järjestelmään kansallisen kuulutuksen perusteella, joka perustuu toimivaltaisten hallintoviranomaisten tai tuomioistuinten kansallisessa lainsäädännössä määrättyjä menettelytapasääntöjä noudattaen ja yksilöllisen arvioinnin perusteella tekemään päätökseen. Kuulutus tehdään artiklan 2 kohdan mukaan, kun 1 kohdassa tarkoitettu päätös perustuu yleiseen turvallisuuteen ja järjestykseen tai kansalliseen turvallisuuteen kohdistuvaan uhkaan, jonka kolmannen maan kansalaisen läsnäolo jäsenvaltion alueella aiheuttaa. Kuulutus saadaan tehdä myös silloin, kun 1 kohdassa tarkoitettu päätös perustuu siihen, että kolmannen maan kansalainen on ollut sellaisen käännytys- tai karkotustoimenpiteen kohteena, jota ei ole kumottu tai keskeytetty ja johon sisältyy tai liittyy maahantulokielto tai tapauksen mukaan oleskelukielto ja joka perustuu kolmannen maan kansalaisen maahantuloon tai oleskeluun liittyvien kansallisten säädösten rikkomiseen (artiklan 3 kohta).  

Henkilöiden liikkumista rajojen yli koskevasta unionin säännöstöstä (Schengenin rajasäännöstö) annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 399/2016 14 artiklan 1 kohdan mukaan pääsy jäsenvaltion alueelle on evättävä kolmannen maan kansalaiselta, joka ei täytä kaikkia 6 artiklan 1 kohdassa säädettyjä maahantuloedellytyksiä. Tämä koskee siis myös tapauksia, joissa kolmannen maan kansalainen on määrätty maahantulokieltoon kohdan d tai e alakohdan mukaisesti.  

Ulkomaalaislain 185 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan ulkomaalainen, joka tahallaan tulee maahan, vaikka hänelle on määrätty maahantulokielto yleiseen järjestykseen tai yleiseen turvallisuuteen taikka kansanterveyteen liittyvistä syistä, on tuomittava ulkomaalaisrikkomuksesta sakkoon. 

Ulkomaalaislain 185 §:n 1 momentin 4 kohta lisättiin lakiin (laki ulkomaalaislain muuttamisesta 360/2007), kun vapaan liikkuvuuden direktiivi pantiin täytäntöön. Lain esitöissä (HE 205/2006 vp, s. 45/I) todetaan, että kun Schengen-alueen sisärajoilla ei tehdä rajatarkastuksia, maahantulokieltoon määrätty henkilö voi tulla maahan ilman, että maahantuloa rajalla estetään. On perusteltua, että tällaisessa tilanteessa maahantulokieltoa rikkoneelle ulkomaalaiselle voidaan määrätä seuraamus. Perustelujen mukaan seuraamus koskee niin unionin kansalaisia kuin kolmannen maan kansalaisiakin.  

Euroopan unionin tuomioistuin on ratkaisuissaan käsitellyt paluudirektiivin soveltamisalaan kuuluvan maahantulokiellon vaikutusten alkamisen ajankohtaa ja maahantulokiellon rikkomisesta määrättäviä seuraamuksia. Asiassa C—297/12, Filev ja Osmani, 19.9.2013 annetun tuomion 37 kohdassa unionin tuomioistuin on vahvistanut epäsuorasti, että direktiivin soveltamisalaan kuuluvan maahantulokiellon rikkomisesta voidaan määrätä rikosoikeudellisia seuraamuksia. Edellytyksenä on, että kiellon vaikutusten pysyttäminen on direktiivin 11 artiklan 2 kohdan mukaista. Viitatun säännöksen mukaan maahantulokiellon kestoa määritettäessä on otettava asianmukaisesti huomioon kaikki yksittäistapauksen erityispiirteet. Asiassa C—290/14, Celaj, 1.10.2015 annetun tuomion 33 kohdassa unionin tuomioistuin katsoi, että paluudirektiiviä on tulkittava siten, ettei se lähtökohtaisesti ole esteenä jäsenvaltion säännöstölle, jossa säädetään vankeusrangaistuksen määräämisestä sellaiselle laittomasti oleskelevalle kolmannen maan kansalaiselle, joka aikaisemman palauttamismenettelyn yhteydessä alkuperämaahansa palattuaan tulee uudelleen laittomasti kyseisen jäsenvaltion alueelle vastoin maahantulokieltoa. Euroopan unionin tuomioistuin on 26.7.2017 asiassa C—225/16, Mossa Ouhrami, antamassaan tuomiossa katsonut (kohdat 49 ja 53), että maahantulokiellon vaikutukset alkavat siitä ajankohdasta, jolloin kolmannen maan kansalainen on palannut paluudirektiivin 3 artiklan 3 alakohdassa tarkoitettuun alkuperämaahan, kauttakulkumaahan tai muuhun kolmanteen maahan.  

2.1.2  2.1.2 Rikoslaki

Rikoslain 17 luvun 7 §:ssä säädetään rangaistavaksi valtionrajarikos. Pykälän 1 momentin mukaan mainitusta rikoksesta tuomitaan se, joka 1) ylittää tai yrittää ylittää Suomen rajan ilman siihen oikeuttavaa matkustusasiakirjaa, viisumia, oleskelulupaa tai matkustusasiakirjaan rinnastettavaa muuta asiakirjaa tai muualta kuin luvallisesta maahantulo- tai maastalähtöpaikasta tai vastoin lakiin perustuvaa kieltoa, 2) muuten rikkoo rajan ylittämisestä annettuja säännöksiä tai 3) oleskelee tai liikkuu rajavyöhykkeellä tai ryhtyy siellä kiellettyyn toimeen rajavartiolain 51 §:n vastaisesti tai ilman mainitun lain 52 §:ssä edellytettyä lupaa. Rangaistukseksi tuomitaan sakkoa tai enintään yksi vuosi vankeutta. 

Rikoslain 17 luvun 7 §:n pykälän perusteluissa (HE 6/1997 vp, s. 122/II ja 123/I) käsitellään sitä, mitä tarkoitetaan pykälän 1 momentissa olevalla ilmauksella ”vastoin lakiin perustuvaa kieltoa”. Perusteluissa viitataan siihen, että tuolloin voimassa olleen ulkomaalaislain (378/1991) 43 §:n nojalla ulkomaalainen voitiin määrätä maahantulokieltoon enintään viideksi vuodeksi tai toistaiseksi. Kielto voitiin antaa maasta karkottamista tai ulkomaalaisviraston tekemässä käännyttämistä koskevassa päätöksessä. Käytännössä maahantulokieltoon määrättiin perustelujen mukaan lähinnä ulkomaalaisia, jotka karkotettiin täällä tekemiensä rikosten johdosta.  

Rikoslain 17 luvun 7 §:n 1 momentin perusteluista ilmenee, että ”vastoin lakiin perustuvaa kieltoa” ei koske pelkästään maahantulokiellon rikkomista. Perusteluissa mainitaan ensinnäkin tuolloisen ulkomaalaislain 54 §:n mukainen maastapoistumiskielto. Harvoin sovellettu pykälä kuitenkin kumottiin ulkomaalaislain muuttamisesta annetulla lailla 1269/1997, ja ulkomaalaisen maastapoistumiskieltoa koskevia säännöksiä ei ole otettu nykyiseen ulkomaalaislakiin.  

Rikoslain 17 luvun 7 §:n 1 momentin perusteluista ilmenee, että valtionrajarikokseen kysymyksessä olevan rikoksen tekotavan perusteella saattoi syyllistyä myös se, joka oli joutunut lapsen elatuksen turvaamisesta annetun lain (122/1977) 34 §:ssä tarkoitettujen toimenpiteiden kohteeksi ja joka lähtee maasta ilman voimassa olevaa passia sen takia, ettei hänelle ole passia myönnetty tai myönnetty passi on passilain säännösten nojalla peruutettu. Mainitussa pykälässä säädettiin passin myöntämiskiellosta, jota ei ole kuitenkaan enää sisällytetty vuoden 1999 alussa kumottua lapsen elatuksen turvaamisesta annettua lakia seuranneisiin säädöksiin. 

Rikoslain 17 luvun 7 §:n 1 momentin perusteluissa todetaan edelleen, että lainkohdassa tarkoitettuna kieltona ei ole pidettävä tuolloisen pakkokeinolain (450/1987) 2 luvussa tarkoitettua matkustuskieltoa. Matkustuskiellossa olevan yritys matkustaa ulkomaille oli pidättämisen tai vangitsemisen peruste. Perustelujen mukaan matkustuskieltoon asetetun yritys matkustaa vastoin kieltoa on kuitenkin rangaistava valtionrajarikoksena silloin, kun hänellä ei ole voimassa olevaa passia tai kun myönnetty passi on peruutettu.  

Matkustuskiellosta säädetään voimassa olevan pakkokeinolain (806/2011) 5 luvussa. Siinä oleva matkustuskieltoa koskeva sääntely pääsääntöisesti vastaa aikaisemmassa pakkokeinolaissa ollutta kuitenkin niin, että huomioon on otettu myös mahdollisuus käyttää henkilökorttia matkustusasiakirjana. Luvun 2 §:n 1 momentin 7 kohdan mukaan matkustuskieltopäätöksessä voidaan kieltoon määrätty velvoittaa luovuttamaan passinsa ja matkustusasiakirjaksi hyväksyttävä henkilökorttinsa poliisille. Luvun 3 §:n mukaan matkustuskieltoon määrätylle ei saa myöntää passia tai matkustusasiakirjaksi hyväksyttävää henkilökorttia, jos se vaarantaa matkustuskiellon tarkoituksen. Näissä tilanteissa saattaa tulla kysymykseen myös matkustusasiakirjan peruuttaminen passilain (671/2006) ja henkilökorttilain (663/2016) säännösten perusteella. Jos matkustuskieltopäätöksen sisältönä on pakkokeinolain 5 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaisesti velvollisuus pysyä päätöksessä mainitulla paikkakunnalla tai alueella, on kuitenkin mahdollista katsoa, että matkustuskieltoon määrätty syyllistyy maasta poistuessaan valtionrajarikokseen riippumatta siitä, onko hänellä matkustusasiakirjaa vai ei. 

Rikoslain 17 luvun 7 §:n säätämisen jälkeen on säädetty konkurssilaki (120/2004), jonka 4 luvun säännösten mukaan velallinen voidaan määrätä maastapoistumiskieltoon. Kieltoon määrätylle ei saa myöntää passia tai matkustusasiakirjaksi hyväksyttävää henkilökorttia. Jos hänelle on myönnetty passi tai matkustusasiakirjaksi hyväksyttävä henkilökortti, hänen on luovutettava se poliisin haltuun kiellon voimassaoloajaksi. Myös tässä tapauksessa matkustusasiakirja on peruutettavissa passilain ja henkilökorttilain säännösten perusteella. Rikoslain 17 luvun 7 §:n 1 momentin matkustuskieltoa koskevista perusteluista on pääteltävissä, että konkurssivelallinen syyllistyy valtionrajarikokseen sellaisessa tilanteessa, jossa hänellä ei ole voimassa olevaa matkustusasiakirjaa tai se on peruutettu. Toisaalta myös tässä tapauksessa on katsottavissa, että velallisen maasta poistuminen maastapoistumiskiellon aikana täyttää valtionrajarikoksen tunnusmerkistön matkustusasiakirjasta riippumatta.  

Rikoslain 17 luvun 7 §:n 2 momentin mukaan valtionrajarikoksesta ei tuomita ulkomaalaista, joka 1 momentissa tarkoitetun teon johdosta käännytetään tai karkotetaan maasta, eikä ulkomaalaista, joka pakolaisuuden perusteella hakee turvapaikkaa tai oleskelulupaa Suomessa. Valtionrajarikoksesta ei tuomita myöskään ulkomaalaista, joka on tehnyt 1 momentissa tarkoitetun teon sen vuoksi, että hän on ollut 25 luvun 3 tai 3 a §:ssä tarkoitetun ihmiskaupan kohteena.  

Rikoslain 17 luvun 7 §:n 2 momentin perusteluissa (HE 6/1997 vp, s. 124/I) todetaan, että ulkomaalaisen tekemä valtionrajarikos voi olla rajalta käännyttämisen tai maasta karkottamisen peruste. Perustelujen mukaan valtionrajarikosta on pidettävä verraten lievänä rikoksena, joten käytännöllistä tarvetta ulkomaalaisen rankaisemiseen ei ole, jos hänet maahantuloon tarvittavien asiakirjojen puuttumisen takia käännytetään rajalta tai karkotetaan maasta. Näissä tapauksissa ilmeisesti tulevat sovellettavaksi toimenpiteistä luopumista koskevat säännökset. Perusteluissa todetaan tarkoituksenmukaisempaa olevan, että passin tai muiden asiakirjojen puuttumisen takia selvissä rajalta käännyttämis- tai maastakarkotustapauksissa ulkomaalaisen oleskelua ei valtionrajarikosta koskevan esitutkinnan, syyteharkinnan ja oikeudenkäynnin vuoksi tarpeettomasti pitkitetä. 

Rikoslain 17 luvun 7 §:n 2 momentin perusteluissa (HE 6/1997 vp, s. 124) viitataan siihen, että turvapaikan hakemista ja antamista koskevat säännökset perustuvat Geneven pakolaisten oikeusasemaa koskevaan yleissopimukseen (SopS 77/1968) ja siihen liittyvään pakolaisten oikeusasemaa koskevaan pöytäkirjaan (SopS 78/1968). Pakolaisten oikeusasemaa koskevasta yleissopimuksesta ja pakolaisten oikeusasemaa koskevasta pöytäkirjasta annetulla lailla (660/2004) yleissopimus ja pöytäkirja on saatettu laintasoisina voimaan Suomessa. Yleissopimus ja pöytäkirja tulevat huomioon otetuiksi myös Euroopan unionin perusoikeuskirjassa (2016/C 202/02), jonka 18 artiklan mukaan oikeus turvapaikkaan taataan muun ohessa pakolaisten oikeusasemaa koskevan Geneven yleissopimuksen ja pakolaisten oikeusasemaa koskevan pöytäkirjan määräysten mukaisesti.  

Rikoslain 17 luvun 7 §:n 2 momentin perusteluissa todetaan, että ulkomaalaiselta, joka on joutunut vainotuksi koti- tai asuinmaassaan rodun, uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen tai poliittisen mielipiteen johdosta, ei monissa tapauksissa voida kohtuudella edellyttää matkustamisoikeuden osoittavaa asiakirjaa.  

Maahan tulemista koskevien säännösten rikkomisen kannalta merkityksellinen on Geneven pakolaisten oikeusasemaa koskevan yleissopimuksen 31 artiklan 1 kappale, jonka mukaan sopimusvaltiot eivät ryhdy rankaisutoimenpiteisiin laittoman maahan saapumisen tai oleskelun johdosta niitä pakolaisia kohtaan, jotka tulevat suoraan maasta, missä heidän elämänsä tai vapautensa on ollut uhattuna 1 artiklassa tarkoitetulla tavalla ja jotka ovat luvatta tulleet tai luvatta oleskelevat sopimusvaltion alueella, kuitenkin edellyttäen, että nämä ilmoittautuvat viipymättä viranomaisille ja esittävät hyväksyttäviä syitä laittomalle saapumiselleen tai oleskelulleen. Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2013:21 perusteella kappaleeseen perustuva rankaisemattomuus voi ulottua myös maahan tulemisen yhteydessä tehtyihin rikoksiin, kyseisen ratkaisun mukaan väärennykseen.  

Rikoslain 17 luvun 7 §:n 2 momentissa oleva ihmiskaupparikoksia koskeva virke liittyy siihen, että kansainväliset velvoitteet edellyttävät mahdollisuutta jättää rankaisematta ihmiskaupparikosten uhreja, jotka ovat osallistuneet laittomaan toimintaan pakotettuina. Tästä on määräyksiä ihmiskaupan vastaisesta toiminnasta tehdyn Euroopan neuvoston yleissopimuksen (SopS 44/2012) 26 artiklassa ja ihmiskaupan ehkäisemisestä ja torjumisesta tehdyn Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (2011/36/EU) 8 artiklassa. Ihmiskaupan vastaisesta toiminnasta tehdyn Euroopan neuvoston yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta annetulla lailla (227/2012) yleissopimus on saatettu laintasoisena voimaan Suomessa. Direktiivin täytäntöönpano ei nyt kysymyksessä olevilta osin edellyttänyt lainsäädäntömuutoksia, jotka tuli tehdä viimeistään 6 päivänä huhtikuuta 2013. 

Rikoslain 17 luvun 7 a §:n 1 momentin mukaan rikoksentekijä on tuomittava lievästä valtionrajarikoksesta sakkoon, jos valtionrajarikos on luvattoman oleskelun tai liikkumisen lyhytaikaisuus, kielletyn toimen laatu taikka muut rikokseen liittyvät seikat huomioon ottaen kokonaisuutena arvostellen vähäinen. Pykälän 2 momentissa todetaan, että 1 momentissa tarkoitettua tekoa koskee 7 §:n 2 momentissa säädetty.  

Lievää valtionrajarikosta ei säädetty rangaistavaksi samalla kertaa valtionrajarikoksen kanssa, vaan ensiksi mainittua koskevat säännökset tulivat voimaan kaksi vuotta myöhemmin vuoden 2001 alussa. Syitä lievän tekomuodon säätämiselle on selostettu rikoslain 17 luvun 7 a §:n yksityiskohtaisissa perusteluissa (HE 38/2000 vp, s. 56). Valtionrajarikoksen enimmäisrangaistus oli yksi vuosi vankeutta, mistä seurasi, että valtionrajarikokset oli aina käsiteltävä varsinaisessa oikeudenkäynnissä eikä niitä voitu käsitellä rangaistusmääräysmenettelyssä. Tämä ei ollut pykälän perustelujen mukaan tarkoituksenmukaista, koska monet valtionrajarikokset olivat luonteeltaan varsin vähäisiä ja siksi sopivia rangaistusmääräysmenettelyssä ratkaistaviksi. Esimerkkeinä yksityiskohtaisissa perusteluissa mainitaan tapaukset, joissa veneilijä jättää ilmoittautumatta passintarkastuspaikkana toimivalle meri- tai rajavartioasemalle tai henkilö pitää rajavyöhykkeellä hallussaan valokuvauskoneita ja -tarvikkeita ilman lupaa. Tuossa yhteydessä ei käsitelty uuden rangaistussäännöksen soveltuvuutta maahantulokiellon rikkomiseen. 

2.4.1  2.4.1 Maahantulokiellon rikkomisen rangaistavuus

Valtionrajarikosta koskevan rikoslain 17 luvun 7 §:n 1 momentin perusteluista (HE 6/1997 vp, s. 122/II) on pääteltävissä, että pykälän soveltamisalaan on ollut tarkoitus sisällyttää tuolloin voimassa olleen ulkomaalaislain nojalla määrättyjen maahantulokieltojen rikkomiset. Silloisen ulkomaalaislain 63 §:n mukaan kiellon rikkominen ei tuolloin ollut rangaistavaa ulkomaalaisrikkomuksena.  

Vapaan liikkuvuuden direktiivin kansallisen täytäntöönpanon yhteydessä vuonna 2007 ulkomaalaislain 185 §:n 1 momenttiin lisättiin 4 kohta, jossa säädetään ulkomaalaisrikkomuksena rangaistavaksi maahantulokiellon rikkominen tilanteissa, joissa kielto on määrätty yleiseen järjestykseen tai yleiseen turvallisuuteen taikka kansanterveyteen liittyvistä syistä. Lain esitöissä ei käsitelty kyseisessä kohdassa rangaistavaksi säädettävän teon suhdetta valtionrajarikokseen. On mahdollista katsoa, että näissä tapauksissa maahantulokiellon rikkoja voidaan tuomita rangaistukseen vain ulkomaalaisrikkomuksesta, eikä valtionrajarikosta koskevia säännöksiä voida soveltaa. Kohta koskee sanamuotonsa ja perustelujensa (HE 205/2006 vp, s. 45/I) mukaisesti Euroopan unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä lisäksi myös kolmansien maiden kansalaisia. Tämän tulkintatavan mukaan ulkomaalaislain rikkomussäännös on myöhemmin säädetty erityissäännös, joka syrjäyttää aikaisemmin säädetyn yleisen säännöksen.  

Rikoslain 17 luvun 7 §:n säätämisen jälkeen on säädetty nykyinen ulkomaalaislaki, jossa maahantulokiellon määräämisen perusteista säädetään aikaisemmasta ulkomaalaislaista poikkeavalla tavalla. Tästä ei voida kuitenkaan tehdä sellaista johtopäätöstä, että kiellon rikkomiseen syyllistynyttä ei voitaisi enää tuomita rangaistukseen valtionrajarikoksesta tai lievästä valtionrajarikoksesta ainakin niissä tapauksissa, joissa kielto on määrätty muista kuin yleiseen järjestykseen tai yleiseen turvallisuuteen taikka kansanterveyteen liittyvistä syistä. Maahanmuuttokiellon rikkomisesta voidaan siten tapauksesta riippuen määrätä rangaistus valtionrajarikosta, lievää valtionrajarikosta tai ulkomaalaisrikkomusta koskevien säännösten perusteella.  

Käytännössä ulkomaalaisrikkomusta koskevan lainmuutoksen seurauksena maahantulokiellon rikkomiseen sovelletaan lähes poikkeuksetta ulkomaalaislain rikkomussäännöstä, joka mahdollistaa vain sakkorangaistuksen määräämisen. Yhtenä syynä ulkomaalaisrikkomussäännöksen laajaan käyttöön saattaa edellä todetun lisäksi olla myös se, että kiellon rikkojista suurin osa on virolaisia eli EU-kansalaisia, joille voidaan määrätä maahantulokielto vain rikkomussäännöksessä mainituilla perusteilla. Syynä voi olla myös se, että valtionrajarikossäännös koskee rajan ylittämistä eli rajavalvontaa, kun taas ulkomaalaisrikkomussäännöksen soveltaminen on väljempää myös maassa oleskeleviin kohdistuvaa ulkomaalaisvalvontaa. Kun Schengen-alueen sisärajoilla ei tehdä rajatarkastuksia, maahantulokieltoon määrätty henkilö voi tulla maahan ilman, että maahantuloa rajalla estetään (HE 205/2006 vp, s. 45/I). 

Nykyisten maahantulokiellon rikkomista koskevien rangaistussäännösten perusteella on jossakin määrin epäselvää se, miten rangaistavuuden piiriin kuuluvat sellaiset tapaukset, joissa rikotaan toisen Schengen-valtion määräämää Schengen-aluetta koskevaa maahantulokieltoa. Käytännössä säännöksiä on tulkittu ja sovellettu niin, että rikosilmoituksia on kirjattu ja sakkoja määrätty myös sellaisten maahantulokieltojen rikkomisista. Tätä puoltaa erityisesti ulkomaalaislain 144 §, jonka mukaan maahantulokiellolla tarkoitetaan siinä laissa määräaikaista tai toistaiseksi voimassa olevaa kieltoa saapua yhteen tai useaan Schengen-valtioon. Valtionrajarikosta koskevan rikoslain 17 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdankin on sen säätämisen yhteydessä tarkoitettu kattavan kaikki maahantulokiellon rikkomiset, joskin sitä säädettäessä huomioon ei ole voitu ottaa tulevaa Euroopan unionin lainsäädäntöä soveltamiskäytäntöineen. Paluudirektiivillä on ollut tarkoitus luoda järjestelmä, jossa käytettävällä maahantulokiellolla kielletään saapuminen kaikkien jäsenvaltioiden alueelle ja oleskelu siellä.  

Toisaalta uuden rangaistussäännöksen sisällössä on otettava huomioon paluudirektiivistä ja sitä koskevasta Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännöstä aiheutuvat rajoitukset. Maahantulokiellon rikkominen ei voi olla rangaistavaa ennen kuin sen vaikutukset ovat alkaneet. Tämä tapahtuu, kun kolmannen maan kansalainen on palannut direktiivin 3 artiklan 3 alakohdassa tarkoitettuun alkuperämaahan, kauttakulkumaahan tai muuhun kolmanteen maahan. Näitä tapauksia koskien voidaan myös säätää vankeusrangaistus seuraamukseksi maahantulokiellon rikkomisesta. 

2.4.2  2.4.2 Maahantulokiellon rikkomisen rangaistusasteikko

Hallituksen turvapaikkapoliittisen toimenpideohjelman mukaan maahantulokiellon rikkomisesta tulee säätää seuraamukseksi vankeusrangaistus. Valtionrajarikoksesta voidaan nykyisin tuomita sakkoa tai enintään yksi vuosi vankeutta, lievästä valtionrajarikoksesta ja ulkomaalaisrikkomuksesta sakkoa. 

Rangaistusasteikkoja arvioitaessa ja uudesta rangaistusasteikosta säädettäessä huomioon on otettava kysymyksessä olevan rikoksen ajateltavissa olevien ilmenemismuotojen osoittama teon paheksuttavuus, vahingollisuus ja vaarallisuus sekä tekotyypin ilmentämä tekijän syyllisyys. Puhutaan rikoksen rangaistusarvosta. Rangaistusseuraamuksen ankaruuden tulee olla oikeassa suhteessa teon moitittavuuteen ja rangaistusjärjestelmän kokonaisuudessaan tulee täyttää suhteellisuuden vaatimukset (esimerkiksi PeVL 26/2014 vp, s. 2/II). Rangaistusasteikon tulee olla riittävän laaja vakavuudeltaan eriasteisten tekojen kattamiseksi. Rangaistusasteikko tulee mahdollisuuksien mukaan suhteuttaa muiden vastaavien rikosten rangaistusasteikkoihin.  

Pääsääntöisesti tulee hyödyntää Suomessa yleisimmin käytettäviä rangaistusasteikkoja, jotka ovat seuraavat:  

* sakko  

* sakko—6 kuukautta vankeutta  

* sakko—1 vuosi vankeutta  

* sakko—2 vuotta vankeutta  

* 4 kuukautta—4 vuotta vankeutta  

* 1—10 vuotta vankeutta  

* 2—10 vuotta vankeutta. 

Rikoslain kokonaisuudistuksen yhteydessä vakiintuneilla rangaistusasteikoilla lainsäätäjä ohjaa lainkäyttäjää niin, että oikeuskäytäntö muodostuu mahdollisimman yhtenäiseksi. Vakiintuneesti käytetyistä asteikoista poikkeaville asteikoille on oltava erityiset perusteet.  

Rikoslain kokonaisuudistuksessa omaksutun keskittämisperiaatteen mukaan niistä rikoksista, joista voidaan tuomita vankeusrangaistus, tulee pääsääntöisesti säätää rikoslaissa. Poikkeaminen tästä edellyttää hallituksen esityksen perusteluissa esiin tuotuja erityisiä perusteita ja voi koskea vain tekoja, joihin ehdotetaan matalaa vankeuden enimmäismäärää. Käytännössä rikoslain ulkopuolisissa vankeuden uhan sisältävissä rangaistussäännöksissä merkittävässä osassa enimmäisrangaistus on kuusi kuukautta vankeutta tai yksi vuosi vankeutta. Keskittämisperiaatteen kannalta perusteltua on yhden vuoden enimmäisrangaistuksen sisältävän rangaistussäännöksen sijoittaminen rikoslakiin. 

Joissakin Suomen kannalta perinteisissä vertailuvaltioissa on säädetty maahantulokiellon rikkomisesta Suomea korkeampia enimmäisrangaistuksia. Tanskassa ja Saksassa enimmäisrangaistus on kolme vuotta vankeutta ja Norjassa kaksi vuotta vankeutta. Toisaalta Ruotsissa enimmäisrangaistus on yksi vuosi vankeutta, ja tiedossa ei ole, että Ruotsissa olisi harkittu tai harkittavana rangaistustasoon vaikuttavien lainsäädäntömuutosten tekeminen. 

Rikoksen vakavuustasoa ja rangaistusasteikkoja arvioitaessa merkityksellinen on myös maahantulokiellon määräytymisperuste. Tekijän syyllisyyden arvioinnin kannalta merkitystä on sillä, millä perusteella seurannutta maahantulokieltoa hän on rikkonut. Vertailumaissa maahantulokielto liitetään henkilön maasta poistamiseen, yleisimmin karkottamiseen. Siihen puolestaan voi kaikissa näissä maissa johtaa syyllistyminen tietyn vakavuustason rikokseen tai johonkin tiettyyn rikokseen. Toisaalta Norjassa, Tanskassa ja Saksassa maahantulokieltoa ei ole kytketty pelkästään rikosperusteiseen maasta poistamiseen, vaan karkottaminen tai muu maasta poistaminen on voinut perustua esimerkiksi tietynlaisten väärien tai harhaanjohtavien tietojen antamiseen, kansanterveyden vaarantamiseen, tiettyihin rajanylitystilanteisiin tai pois matkustamiseen velvoitetun palaamiseen. Enimmäisrangaistukset eivät vaikuta olevan missään selvässä suhteessa siihen, miten vakavaksi arvioitavista teoista maahantulokielto voi seurata. Vertailumaiden rangaistusasteikoista ei voida tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä siitä, mikä on asianmukainen enimmäisrangaistus maahantulokiellon rikkomisesta. Kansainvälisissä vertailuissa on lisäksi huomattava, että enimmäisrangaistukset ovat rangaistusjärjestelmäsidonnaisia. Enimmäisrangaistuksen suhteuttaminen muiden vastaavien rikosten enimmäisrangaistuksiin kansallisessa järjestelmässä voi aiheuttaa eroja valtioiden välille samanlaisenkin rikoksen kohdalla. 

Enimmäisrangaistuksen korottaminen maahantulokiellon rikkomiselle alkujaan säädetystä yhden vuoden vankeusrangaistuksesta edellyttäisi sitä, että käsitys teon rangaistavuudesta on muuttunut esimerkiksi rikoksen muuttuneiden tekotapojen tai ilmenemismuotojen perusteella. Maahantulokiellon rikkomisen osalta on tiedossa, että viranomaisten tietoon tulleiden tekojen lukumäärä on kasvanut. Tämä liittyy osittain siihen, että samat henkilöt rikkovat kieltoa useasti. Vaikka maahantulokiellon rikkomiset ovat lukumääräisesti lisääntyneet, sellaista tietoa ei ole, että rikoksen tekotavat olisivat muuttuneet aikaisempaa törkeämmiksi. Rikoksen lukumääräinen lisääntyminen ei lähtökohtaisesti ole rikoksen rangaistusarvoon vaikuttava tekijä ja rangaistusasteikon muuttamisessa merkityksellinen seikka.  

Korkean enimmäisrangaistuksen oletetaan jossain määrin ennalta ehkäisevän rikoksia. Ankarampaan rangaistustasoon johtavien lainsäädäntömuutosten rikoksia ennalta ehkäisevä vaikutus on tutkimusten mukaan kuitenkin rajallinen ja rajoittuu yleensä korottamista välittömästi seuraavaan aikaan, minkä jälkeen tilanne usein palautuu korotusta edeltävään tasoon. 

Lisääntyneissä teoissa saattaa olla kuitenkin sellaisia, joiden osalta on aihetta huolehtia siitä, että rangaistusasteikko mahdollistaa niistä teon paheksuttavuutta vastaavan rangaistuksen. Riittävän laaja rangaistusasteikko tekee mahdolliseksi sen, että rangaistusta määrättäessä voidaan asianmukaisesti ottaa huomioon rangaistuksen määräämisessä sovellettavassa rikoslain 6 luvun 4 §:ssä mainitut teon vaikuttimet ja rikoksesta ilmenevä muu tekijän syyllisyys.  

Maahantulokiellon rikkomisen toistuessa ankarampaan rangaistukseen saattaa johtaa rikoslain 6 luvun 5 §:ssä säädetty koventamisperuste. Sen mukaan huomioon otetaan tekijän aikaisempi rikollisuus, jos sen ja uuden rikoksen suhde rikosten samankaltaisuuden johdosta tai muuten osoittaa tekijässä ilmeistä piittaamattomuutta lain kielloista tai käskyistä. Tästä voi olla kysymys maahantulokieltoa toistuvasti rikkovien henkilöiden kohdalla. Rikoslain 6 luvun 3 §:n mukaan koventamisperuste ei vaikuta pelkästään rangaistuksen mittaamisessa vaan myös rangaistuslajin valinnassa esimerkiksi sakon ja vankeuden välillä. Jotta koventamisperusteella olisi merkitystä rangaistuslajin valinnassa, rangaistusasteikon on mahdollistettava myös vankeusrangaistuksen määrääminen.  

Maahantulokiellon rikkojien osalta erottautuvat myös tapaukset, joissa kieltoa rikkovat tulevat maahan tarkoituksessa tehdä täällä rikoksia. Maahantulokielto on jo alun perin saatettu määrätä tällaiselle henkilölle hänen yleiselle järjestykselle tai turvallisuudelle aiheuttamansa uhkan vuoksi. Tekijän syyllisyyttä arvioitaessa merkitystä voi olla myös muilla maahantulokieltoon johtaneilla syillä. Tällaisessa tilanteessa vankeusrangaistuksen määrääminen saattaa olla perusteltua, joskin rikoskokonaisuudesta riippuu, mikä vaikutus maahantulokiellon rikkomisesta tuomittavalla rangaistuksella tulee olemaan rikoslain 7 luvun säännösten mukaisesti määrätyssä yhteisessä vankeusrangaistuksessa.  

Rangaistusasteikosta säädettäessä tärkeä arviointiperuste on rangaistusjärjestelmän sisäinen johdonmukaisuus, joka edellyttää, että yleisesti moitittavuudeltaan toisiinsa rinnastettavien tekojen rangaistusasteikot mahdollisimman pitkälle vastaavat toisiaan. Tässä arvioinnissa on erityisesti otettava huomioon se, että maahantulokiellon rikkomisena on rangaistavaa Suomeen tuleminen sinänsä ilman rikkomisesta aiheutuvaa vahinkoa tai vaaraa taikka teon muuta vastaavaa haitallista seurausta.  

Maahantulokiellon rikkomista lähellä ovat eräät rikoslain 17 luvussa rangaistaviksi säädetyt teot, jotka kohdistuvat valtionrajaan tai Suomen alueeseen taikka joilla edistetään laitonta maahantuloa. Niistä valtionrajarikosta ja lievää valtionrajarikosta on jo käsitelty aikaisemmin. Mainitun luvun 7 b §:ssä säädetään rangaistavaksi alueloukkaus, johon syyllistyy vieraan valtion sotilas taikka vieraan valtion valtionaluksen tai valtionilma-aluksen päällikkö. Alueloukkauksena ovat rangaistavia tietyt aluevalvontalain (755/2000) rikkomiset, esimerkiksi tutkimustoiminnan harjoittaminen ilman asianmukaista lupaa ja oleskelu liian lähellä puolustusvoimien kohdetta, jolle pääsy on kielletty. Alueloukkauksesta tuomitaan sakkoa tai enintään yksi vuosi vankeutta. Maahantulokiellon rikkomisen ja alueloukkauksen erilaisista tekotavoista huolimatta näistä rikoksista ei voida kumpaakaan lähtökohtaisesti ja selvästi pitää toista vakavampana.  

Laittoman maahantulon järjestämisestä tuomitaan rikoslain 17 luvun 8 §:n mukaan sakkoa tai enintään kaksi vuotta vankeutta. Kysymys on teoista, joilla mahdollistetaan toisen henkilön laiton maahantulo. Kun laittoman maahantulon järjestäminen on useimmiten järjestäytyneen rikollisuuden toiminnassa tapahtuvaa tai ainakin muuten suunnitelmallisesti toteutettua, sitä voidaan yleisesti ottaen pitää maahantulokiellon rikkomista paheksuttavampana ja ankaramman enimmäisrangaistuksen ansaitsevana rikoksena.  

Ulkomaalaisten tekemiin rikoksiin liittyen on vertailun vuoksi aihetta kiinnittää huomiota myös ulkomaalaislain 185 §:n 1 momentin 1 kohtaan, jonka mukaan vain sakolla rangaistavaan ulkomaalaisrikkomukseen syyllistyy ulkomaalainen, joka tahallaan oleskelee maassa ilman vaadittavaa matkustusasiakirjaa, viisumia tai oleskelulupaa taikka laiminlyö velvollisuutensa rekisteröidä oleskelunsa taikka hakea oleskelulupakortti, oleskelukortti tai pysyvä oleskelukortti. Parhaillaan on erikseen selvitettävänä se, vastaako ulkomaalaisrikkomuksista ainoaksi rangaistukseksi säädetty sakko rikkomusten vakavuutta kaikissa tapauksissa ja onko asteikkoa tässä valossa syytä muuttaa. Perusteita maahantulokiellon rikkomisen ja laittoman maassa oleskelun enimmäisrangaistusten merkittävälle toisistaan eriytymiselle ei ole kuitenkaan havaittavissa.  

Mitä muuten tulee rikoslakirikoksiin, joista säädetty ankarin rangaistus on yksi vuosi vankeutta, niiden joukkoon kuuluvat esimerkiksi rikoksentekijän suojeleminen (15 luvun 11 §), lähestymiskiellon rikkominen (16 luvun 9 a §), omaisuutta koskevan viranomaiskiellon rikkominen (16 luvun 10 §), salakuuntelu (24 luvun 5 §), luvaton käyttö (28 luvun 7 §), vahingonteko (35 luvun 1 §) ja salassapitorikos (38 luvun 1 §). 

Rikoslaissa kahden vuoden enimmäisrangaistus on kytketty tekoihin, joista tunnusmerkistön mukaisesti aiheutuu jo suhteellisen vakavaa vaaraa tai vahinkoa taikka joita voidaan muuten pitää suhteellisen moitittavina. Yleiseen järjestykseen kohdistuvia rikoksia koskevassa rikoslain 17 luvussa kahden vuoden enimmäisrangaistus on säädetty laittoman maahantulon järjestämisen lisäksi koskemaan esimerkiksi julkista kehottamista rikokseen (1 §), järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan osallistumista (1 a §), väkivaltaista mellakkaa (3 §) sekä lapsipornografian valmistamista ja levittämistä (18 §).  

Kahden vuoden enimmäisvankeusrangaistus on säädetty rikoslaissa koskemaan esimerkiksi perätöntä lausumaa viranomaismenettelyssä (15 luvun 2 §), todistusaineiston vääristelemistä (15 luvun 7 §), liiketoimintakiellon rikkomista (16 luvun 11 §), pahoinpitelyä (21 luvun 5 §), kuolemantuottamusta (21 luvun 8 §), heitteillepanoa (21 luvun 14 §), törkeää liikenneturvallisuuden vaarantamista ja törkeää rattijuopumusta (23 luvun 2 ja 4 §), törkeää kotirauhan rikkomista (24 luvun 2 §), vapaudenriistoa (25 luvun 1 §), lapsikaappausta (25 luvun 5 a §), laitonta uhkausta (25 luvun 7 §), vainoamista (25 luvun 7 a §), pakottamista (25 luvun 8 §), törkeää luvatonta käyttöä (28 luvun 8 §), veropetosta (29 luvun 1 §), kiristystä (31 luvun 3 §), rahanpesua (32 luvun 6 §), väärennystä (33 luvun 1 §), matkustamista terrorismirikoksen tekemistä varten (34 luvun 5 b §), petosta (36 luvun 1 §), kiskontaa (36 luvun 6 §), maksuvälinepetosta (37 luvun 8 §), viestintäsalaisuuden loukkausta (38 luvun 3 §), tietomurtoa (38 luvun 8 §), virka-aseman väärinkäyttämistä (40 luvun 7 §), ampuma-aserikosta (41 luvun 1 §), salakuljetusta (46 luvun 4 §) ja huumausainerikosta (50 luvun 1 §). 

Todettujen arvioinnissa merkityksellisten seikkojen kokonaisarvioinnin perusteella maahantulokiellon rikkomiselle valtionrajarikoksen säätämisen yhteydessä alun perin säädettyä rangaistusasteikkoa, jonka enimmäisrangaistus on yksi vuosi vankeutta, on edelleen pidettävä perusteltuna. Koska sellaisen enimmäisrangaistuksen sisältävä rangaistussäännös tulisi sovellettavaksi nykyisin käytännössä sovellettavan ulkomaalaisrikkomusta koskevan ja sakkorangaistuksen määräämisen mahdollistavan rangaistussäännöksen asemesta, teosta säädettävä enimmäisrangaistus ankaroituisi merkittävästi.  

Hallituksen turvapaikkapoliittisen toimenpideohjelman kirjauksen lähtökohtana siis on, että kaikista maahantulokiellon rikkomisista tulisi säätää seuraamukseksi vankeusrangaistus. Valtionrajarikoksesta on nykyisin säädetty lievä tekomuoto. Lievää valtionrajarikosta koskevissa rikoslain 17 luvun 7 a §:n yksityiskohtaisissa perusteluissa (HE 38/2000 vp, s. 56) mainitut esimerkkitapaukset (veneilijä jättää ilmoittautumatta passintarkastuspaikassa tai henkilö pitää rajavyöhykkeellä hallussaan luvattomasti valokuvauskoneita ja -tarvikkeita) eivät kuitenkaan vakavuudeltaan täysin rinnastu maahantulokiellon rikkomista koskeviin tilanteisiin.  

Rangaistusjärjestelmää koskeviin yleisiin johdonmukaisuusnäkökohtiin liittyy se, että yleensä sakolla rangaistava lievä tekomuoto on kytketty vain rikoksiin, jotka on porrastettu kolmeen törkeysasteeseen (lievä, perusmuotoinen ja törkeä). Jos törkeää tekomuotoa ei ole ja jos rikoksesta säädetty rangaistusasteikko ulottuu sakosta yhteen vuoteen vankeutta, sen lisäksi ei ole — valtionrajarikosta koskevin poikkeuksin — säädetty vain sakolla rangaistavaa lievää tekomuotoa. Nämä johdonmukaisuusnäkökohdat puhuvat muiden edellä todettujen seikkojen kanssa sen puolesta, että pelkästään sakolla rangaistavaa lievää tekomuotoa ei säädettäisi.