2.2.1  2.2.1 Aviovarallisuusasetus

Asetuksessa säännellään kansainvälisen yksityisoikeuden piiriin kuuluvia kysymyksiä, joita syntyy, kun avioliitolla on jokin liittymä yhtä useampaan valtioon. Näihin kuuluvat kysymykset siitä, minkä valtion lakia avioliiton varallisuussuhteisiin on sovellettava, minkä valtion tuomioistuimilla on toimivalta ratkaista näihin suhteisiin liittyviä riitoja, ja kysymykset jäsenvaltiossa tehtyjen tällaisten ratkaisujen tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta muissa jäsenvaltioissa. Asetuksessa ei siten suoraan säädetä aviopuolisoiden oikeuksista ja velvollisuuksista. 

Asetuksen aineellinen soveltamisala osoitetaan sen 1 artiklassa. Sen 1 kohdan mukaan asetusta sovelletaan aviovarallisuussuhteisiin. Aviovarallisuussuhteilla tarkoitetaan asetuksen 3 artiklassa olevan määritelmän mukaan kaikkia niitä sääntöjä, jotka koskevat avioliiton tai sen purkamisen seurauksena syntyneitä varallisuussuhteita puolisoiden välillä tai puolisoiden suhteissa kolmansiin osapuoliin. Esimerkiksi kysymykset siitä, miten puolisoiden omaisuus avioliiton päätyttyä jaetaan ja millainen oikeus puolisolla avioliiton aikana on puolisoilla olevaan omaisuuteen, kuuluvat asetuksen aineelliseen soveltamisalaan. 

Asetuksen aineellista soveltamisalaa on täsmennetty luettelemalla sen 1 artiklan 2 kohdassa asiaryhmiä, jotka eivät kuulu asetuksen alaan. Näitä ovat ensinnäkin kysymykset puolison oikeuskelpoisuudesta ja oikeustoimikelpoisuudesta. Nämä kysymykset luetaan tavallisesti kansainvälisen henkilöoikeuden tai kansainvälisen edunvalvontaoikeuden alaan, ja niistä ei ole tällä hetkellä yhteisiä säännöksiä Euroopan unionissa. Asetuksen johdanto-osan 20 kappaleessa todetaan, että poissulkeminen ei kuitenkaan saisi käsittää omaisuutta koskevia erityisiä valtuuksia ja oikeuksia, joita puolisoilla voi olla suhteessa toisiinsa tai kolmansiin osapuoliin. Tätä lienee tulkittava niin, että avioliitosta johtuvat erityiset kelpoisuudet, esimerkiksi kelpoisuus tehdä velkaa, josta toinenkin puoliso vastaa, kuuluvat asetuksen alaan. 

Asetuksen soveltamisalaan eivät myöskään kuulu kysymykset avioliiton olemassaolosta, pätevyydestä ja tunnustamisesta. Jokaisen jäsenvaltion viranomaiset päättävät siten oman lainsäädäntönsä pohjalta, onko kysymyksessä oleva avioliitto syntynyt ja pätevä. Jos jokin jäsenvaltio ei pidä suhdetta, esimerkiksi kahden samaa sukupuolta olevan solmimaa liittoa, avioliittona, se ei ole velvollinen soveltamaan asetuksen toimivaltasäännöksiä suhteesta johtuvia riitoja ratkaistaessa. Toisessa jäsenvaltiossa annettu aviovarallisuussuhdetta koskeva ratkaisu on sitä vastoin tunnustettava avioliiton pätevyyttä tutkimatta, sillä jäsenvaltiolla, jossa tunnustamista pyydetään, ei ole oikeutta tutkia ratkaisua uudelleen (40 artikla). 

Asetuksen ulkopuolelle jäävät myös elatusvelvoitteet, esimerkiksi kysymys puolison oikeudesta elatusapuun avioeron jälkeen, ja kysymykset perimyksestä kuolleen puolison jälkeen. Näistä molemmista on jo olemassa yhteistä EU:n lainsäädäntöä. Elatuksesta säädetään elatusapuasetuksessa (EY) N:o 4/2009 ja elatusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevassa Haagin pöytäkirjassa (EUVL L 331, 16.12.2009). Perintökysymyksiä koskevat säännökset ovat puolestaan perintöasetuksessa (EU) N:o 650/2012. 

Myös kysymys vanhuus- ja työttömyyseläkeoikeuksien siirtämisestä ja jakamisesta on eräissä tilanteissa jätetty asetuksen ulkopuolelle. Asetuksen 1 artiklan 2 kohdan f alakohdan mukaan asetuksen soveltamisalaan ei kuulu avioeron, asumuseron tai avioliiton mitätöinnin tapauksissa oikeus siirtää tai tasata sellaisia puolisoiden kesken avioliiton aikana karttuneita vanhuus- tai työkyvyttömyyseläkeoikeuksia, jotka eivät ole tuottaneet eläketuloa avioliiton aikana. Asetuksen johdanto-osan 23 kappaleen mukaan tätä rajausta olisi kuitenkin tulkittava suppeasti. 

Asetuksen ulkopuolelle jääviin kysymyksiin kuuluu myös omaisuuteen liittyvien esineoikeuksien luonne (1 artiklan 2 kohdan g alakohta). Mitä tällä on tarkoitettu, käy ilmi asetuksen johdanto-osan 24 kappaleesta. Jos puolisolla on aviovarallisuussuhteeseen sovellettavan lain nojalla sellainen esineoikeus, jota toisen jäsenvaltion laki ei tunne, viimeksi mainitulta jäsenvaltiolta ei edellytetä, että se tunnustaa tällaisen, alueellaan sijaitsevaa omaisuutta koskevan esineoikeuden sellaisenaan. Asetuksen 29 artiklan mukaan kyseisellä jäsenvaltiolla on sitä vastoin velvollisuus muuntaa tällainen oikeus sitä lähinnä vastaavaksi kyseisen valtion lain mukaiseksi esineoikeudeksi. 

Asetuksen ulkopuolelle jäävät myös kysymykset kiinteään tai irtaimeen omaisuuteen liittyvien oikeuksien kirjaamisesta rekisteriin (1 artiklan 2 kohdan h alakohta). Rekisteriä pitävä valtio päättää siten oman lainsäädäntönsä mukaisesti, kirjataanko puolisolla oleva oikeus rekisteriin, mitkä vaikutukset kirjaamisella on ja mitä asiakirjoja tällöin tarvitaan. Asetuksen johdanto-osan 27 kappaleen mukaan rekisteriviranomaisen olisi kuitenkin hyväksyttävä sellaiset toisen jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen laatimat asiakirjat, joiden liikkuvuudesta säädetään asetuksessa. 

Asetuksen alaan eivät myöskään kuulu sosiaaliturvan piiriin kuuluvat kysymykset. Tällaisia ovat esimerkiksi kysymykset puolison oikeudesta saada tukea ja apua yhteiskunnalta avioeron sattuessa tai toisen puolison kuollessa. 

2.2.2  2.2.2 Parisuhdevarallisuusasetus

Aviovarallisuusasetuksen tavoin myös parisuhdevarallisuusasetus koskee kansainvälisyksityisoikeudellisia kysymyksiä. Asetuksessa ei siten suoraan säädetä rekisteröidyn parin osapuolten oikeuksista ja velvollisuuksista. Siinä ei myöskään velvoiteta jäsenvaltioita säätämään rekisteröidystä parisuhteesta omassa aineellisessa lainsäädännössään. Asetuksessa säännellyt kansainvälisyksityisoikeudelliset kysymykset ovat samat kuin aviovarallisuusasetuksessa, jota parisuhdevarallisuusasetus muutoinkin suuresti muistuttaa. 

Asetuksen aineellinen soveltamisala osoitetaan sen 1 artiklassa. Sen mukaan asetusta sovelletaan rekisteröityjen parisuhteiden varallisuusoikeudellisia vaikutuksia koskeviin asioihin. Rekisteröidyllä parisuhteella tarkoitetaan laissa säädettyä kahden henkilön yhteiselämää, jonka rekisteröinti on pakollista kyseisen lain mukaan ja jonka on syntyäkseen täytettävä kyseisessä laissa edellytetyt muotovaatimukset (3 artikla 1 kohdan a alakohta). Tämä tarkoittanee sitä, että asetusta sovelletaan parisuhteeseen, joka on rekisteröity rekisteröinnin toimittaneen valtion laissa säädetyt muotovaatimukset täyttävällä tavalla, jos rekisteröinti on kyseisen valtion lain mukaan rekisteröintiin liittyvien oikeusvaikutusten välttämätön edellytys. Asetusta sovelletaan riippumatta siitä, onko parisuhde rekisteröity jäsenvaltiossa vai kolmannessa valtiossa. Asetusta ei sitä vastoin sovelleta avoliittoihin eli pareihin, jonka osapuolet elävät yhdessä ilman suhteen rekisteröintiä. 

Rekisteröidyn parisuhteen varallisuusoikeudellisilla vaikutuksilla tarkoitetaan asetuksessa kaikkia niitä sääntöjä, jotka koskevat osapuolten keskinäisiä varallisuussuhteita tai osapuolten varallisuussuhteita suhteessa kolmansiin osapuoliin, jos ne ovat seurausta parisuhteen rekisteröinnin tai sen purkamisen tuloksena syntyvästä oikeussuhteesta (3 artikla 1 kohta b alakohta). Asetuksen aineellinen soveltamisala on siten laaja. Parisuhteen osapuolilla voi kuitenkin olla sellaisiakin varallisuusoikeudellisia suhteita, joihin asetusta ei sovelleta. Esimerkiksi Suomen lain mukaan parisuhteen osapuolet voivat parisuhteen sitä rajoittamatta tehdä kauppoja tai muita varallisuusoikeudellisia oikeustoimia keskenään samalla tavoin kuin ne, jotka eivät ole rekisteröidyssä parisuhteessa. Jos tällaisesta oikeustoimesta syntyy riita, siihen ei sovelleta asetuksen säännöksiä. 

Samalla tavoin kuin aviovarallisuusasetuksessa myös parisuhdevarallisuusasetuksessa on pyritty täsmentämään asetuksen soveltamisalaa luettelemalla asiaryhmiä, jotka eivät kuulu asetuksen alaan (1 artikla 2 kohta). Rajaukset ovat samat kuin aviovarallisuusasetuksessa, minkä vuoksi niitä ei tässä selosteta uudelleen. 

On kuitenkin tarpeen selostaa 1 artiklan 2 kohdan b alakohtaa, jonka mukaan rekisteröidyn parisuhteen olemassaolo, pätevyys ja tunnustaminen eivät kuulu asetuksen alaan. Tämä merkitsee sitä, että kysymykset rekisteröidyn parisuhteen olemassaolosta ja tunnustamisesta sekä parisuhde-eron tunnustamisesta ratkaistaan kunkin jäsenvaltion oman lainsäädännön pohjalta. Jos jokin jäsenvaltio ei lainsäädännössään tunne rekisteröityä parisuhdetta tai ei yksittäisessä tapauksessa tunnusta rekisteröityä parisuhdetta tai parisuhde-eroa, se ei ole velvollinen käyttämään toimivaltaa parisuhteesta tai parisuhde-erosta johtuvien varallisuuskysymysten ratkaisemiseksi. Toimivallan käytöstä pidättyminen antaa kuitenkin tavallisesti toimivallan jollekin toiselle jäsenvaltiolle (9 artikla). Jos viimeksi mainittu jäsenvaltio käyttää toimivaltaansa, sen ratkaisu on tunnustettava muissa jäsenvaltioissa siitä riippumatta, miten ne suhtautuvat rekisteröityyn parisuhteeseen instituutiona tai parisuhteen olemassaoloon yksittäistapauksissa. Tätä kautta parisuhteen varallisuusvaikutuksiin sovellettava laki voi saada merkitystä myös sellaisessa jäsenvaltiossa, jossa ei tunnusteta rekisteröityjä parisuhteita. 

2.3.1  2.3.1 Yleistä

Asetusten toimivaltaa koskevissa säännöksissä säännellään kansainvälistä toimivaltaa eli kysymystä siitä, minkä jäsenvaltion tuomioistuimille avio- tai parisuhdevarallisuutta koskevan riidan ratkaiseminen kuuluu. Kysymys, miten toimivaltainen tuomioistuin määräytyy jäsenvaltion sisällä, on jätetty kansallisesti ratkaistavaksi. 

Toimivaltaa koskevia säännöksiä on sovellettava silloin, kun jäsenvaltion tuomioistuimessa käsitellään avioliiton tai vastaavasti rekisteröidyn parisuhteen varallisuusoikeudellisia vaikutuksia koskevaa asiaa. Mitä tuomioistuimella tarkoitetaan, on osoitettu asetusten 3 artiklan 2 kohdassa. Näiden säännösten mukaan tuomioistuimella tarkoitetaan oikeusviranomaisten lisäksi kaikkia muita viranomaisia ja oikeusalan ammattilaisia, jotka ovat toimivaltaisia aviovarallisuussuhteita tai vastaavasti rekisteröityjen parisuhteiden varallisuusoikeudellisia vaikutuksia koskevissa asioissa ja hoitavat oikeudellisia tehtäviä tai jotka toimivat oikeusviranomaisen antaman valtuutuksen nojalla tai oikeusviranomaisen valvonnassa. Niiden viranomaisten osalta, jotka eivät ole oikeusviranomaisia, ja oikeusalan ammattilaisten osalta edellytetään lisäksi, että ne täyttävät mainitussa 2 kohdassa olevat vaatimukset, jotka koskevat menettelyn puolueettomuuden takeita, osapuolten kuulemista, päätöksen oikeusvoimaa ja mahdollisuutta hakea päätökseen muutosta tai uudelleentarkastelua. 

Suomen lainsäädännössä pesänjakaja, joka on avioliittolain (234/1929) 98 §:n ja perintökaaren (40/1965) 23 luvun 3 §:n nojalla määrätty toimittamaan puolisoiden omaisuuden ositusta tai erottelua, täyttää tuomioistuimelle asetusten 3 artiklan 2 kohdassa asetetut vaatimukset. Suomi on sen vuoksi ilmoittanut, että omaisuuden ositusta tai erottelua toimittamaan määrätty pesänjakaja on asetusten 3 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu tuomioistuin. 

Asetusten johdanto-osien 32 kappaleissa todetaan toimivaltasääntelyn tavoitteena olevan, että kaikki toisiinsa liittyvät oikeusasiat käsiteltäisiin saman jäsenvaltion tuomioistuimessa. Tähän on pyritty säätämällä, että puolison perintöoikeutta tai avioliiton taikka rekisteröidyn parisuhteen purkamista koskevaa asiaa käsittelevä tuomioistuin on useassa tapauksessa toimivaltainen ratkaisemaan myös parin varallisuussuhteita koskevia kysymyksiä. Kaikki varallisuussuhteita koskevat asiat eivät kuitenkaan ole liitännäisiä parisuhteen purkamista tai eloonjääneen osapuolen perintöoikeutta koskeviin asioihin, minkä vuoksi näille tapauksille on säädetty omat toimivaltaperusteet. Asetuksissa on myös säännöksiä osapuolten oikeudesta sopia toimivallasta, vastaajan saapuville tuloon perustuvasta toimivallasta sekä eräitä muita säännöksiä, joilla pyritään turvaamaan se, että toimivaltainen tuomioistuin tarvittaessa löytyy jostakin jäsenvaltiosta. 

2.3.2  2.3.2 Aviovarallisuusasetus

Asetuksen 4 artiklassa säädetään puolison perimystä koskevaa asiaa käsittelevän tuomioistuimen toimivallasta ratkaista aviovarallisuussuhteita koskevia kysymyksiä. Sen mukaan, jos jäsenvaltion tuomioistuimessa pannaan EU:n perintöasetuksen nojalla vireille puolison perimystä koskeva kanne, kyseisen valtion tuomioistuimella on toimivalta ratkaista kyseiseen perintöasiaan liittyvät aviovarallisuussuhteita koskevat kysymykset. Toimivalta syntyy siten ainoastaan, jos puolison perimystä koskeva asia on saatettu vireille ja toimivaltaan perintöasiassa sovelletaan EU:n perintöasetusta. Asetuksen tulkinnasta jää riippumaan, miten välittömästi kanteen tulee koskea lesken perintöoikeutta synnyttääkseen toimivallan aviovarallisuutta koskevassa asiassa ja milloin viimeksi mainitun asian on katsottava liittyvän kyseiseen perintöasiaan. Säännöksen tavoite huomioon ottaen kovin suppea tulkinta ei liene puolustettavissa. 

Asetuksen 5 artiklassa on vastaava säännös niiden tilanteiden varalle, joissa avioliitto puretaan molempien puolisoiden eläessä. Jos jäsenvaltion tuomioistuimelle tehdään avioeroa, asumuseroa tai avioliiton mitätöintiä koskeva hakemus niin sanotun Bryssel IIa –asetuksen (Neuvoston asetus (EY) N:o 2201/2003) nojalla, kyseisen valtion tuomioistuimella on toimivalta ratkaista myös hakemukseen liittyvät aviovarallisuussuhteita koskevat kysymykset. Tämän säännön alaa on kuitenkin artiklan 2 kohdassa rajoitettu säätämällä, että jos tuomioistuimen toimivalta avioliiton purkamista koskevassa asiassa perustuu tiettyihin 2 kohdassa lueteltuihin seikkoihin, tuomioistuimella on toimivalta aviovarallisuutta koskevassa asiassa vain, jos puolisot ovat siitä sopineet. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että avioliiton purkamista koskevaa asiaa käsittelevälle tuomioistuimelle syntyy ilman puolisoiden sopimusta toimivalta aviovarallisuutta koskevassa asiassa vain, jos avioliiton purkamista koskeva asia on saatettu vireille puolisoiden yhteisen asuinpaikkavaltion, puolisoiden viimeisen yhteisen asuinpaikkavaltion, vastaajan asuinpaikkavaltion tai puolisoiden yhteisen kansalaisuusvaltion tuomioistuimessa. Tämä vähentää jossakin määrin 5 artiklan sääntelyyn liittyvää oikeuspaikkakeinottelun vaaraa. 

Asetuksessa ei säädetä siitä, milloin avioeroasian vireille tuloon perustuva toimivalta lakkaa. Sen vuoksi jää epäselväksi, voidaanko aviovarallisuutta koskeva asia panna 5 artiklan nojalla vireille vielä sen jälkeen, kun avioliiton purkamista koskeva asia on ratkaistu ja lakannut olemasta vireillä. Säännöksen oikeuspoliittinen tavoite, avioerosta johtuvien oikeuskysymysten keskittäminen saman valtion tuomioistuimiin, puoltaa myöntävää vastausta ainakin silloin, kun aviovarallisuutta koskeva asia pannaan vireille vain vähän aikaa avioeroasian ratkaisemisen jälkeen. 

Asetuksen 6 artiklassa on säännös toimivallasta tapauksissa, joissa 4 ja 5 artikla eivät osoita millekään tuomioistuimelle toimivaltaa. Toimivalta kuuluu tällöin ensisijaisesti sen jäsenvaltion tuomioistuimelle, jonka alueella puolisoiden asuinpaikka on, kun asia pannaan vireille. Jos puolisoilla ei ole asuinpaikkaa samassa jäsenvaltiossa, toimivaltainen on sen jäsenvaltion tuomioistuin, jonka alueella puolisoiden viimeinen asuinpaikka tuolloin oli, edellyttäen että toinen puolisoista asuu siellä edelleen. Jos tämäkään säännös ei osoita toimivaltaa, toimivalta kuuluu jäsenvaltiolle, jossa vastaajalla on asuinpaikka, tai jos vastaajalla ei ole asuinpaikkaa missään jäsenvaltiossa, sille jäsenvaltiolle, jonka kansalaisuus molemmilla puolisoilla on asian vireillepanon ajankohtana. Jos nämä säännökset eivät anna millekään jäsenvaltiolle toimivaltaa, jonkin jäsenvaltion tuomioistuin saattaa silti olla toimivaltainen asetuksen 11 artiklassa säädetyn varatoimivallan tai kiinteän omaisuuden osalta myös 10 artiklassa säädetyn toissijaisen toimivallan nojalla. 

Asetuksen 7 artiklassa puolisoille annetaan oikeus prorogaatioon eli mahdollisuus sopia tietyn jäsenvaltion tuomioistuinten toimivallasta. Näin sovittu toimivalta on 7 artiklan mukaan yksinomainen. Oikeus on kuitenkin sangen rajoitettu. Sellaista prorogaatiosopimusta, joka koskisi kaikkien tulevaisuudessa mahdollisesti viriävien riitojen oikeuspaikkaa, ei voida tehdä, vaan sopimisen mahdollisuus koskee ainoastaan 6 artiklassa tarkoitettuja tapauksia, toisin sanoen tilanteita, joissa 4 ja 5 artikla eivät anna toimivaltaa. Lisäksi niiden tuomioistuinten piiri, jotka voidaan valita oikeuspaikaksi, on rajoitettu sen jäsenvaltion tuomioistuimiin, jonka lakia puolisoiden aviovarallisuussuhteisiin sovelletaan tai jossa avioliitto solmittiin. 

Se, mitä on pidettävä avioliiton solmimisvaltiona, on tulkinnanvarainen tilanteessa, jossa avioliitto on solmittu jäsenvaltiossa jonkin toisen jäsenvaltion viranomaisen edessä. Asetuksen johdanto-osan 37 kappaleessa esitetyn tulkinnan mukaan jäsenvaltiolla, jossa avioliitto solmittiin, tarkoitetaan tällöin jäsenvaltiota, jonka viranomaisten edessä avioliitto solmittiin.  

Oikeuspaikka- eli prorogaatiosopimuksen muodosta säädetään 7 artiklan 2 kohdassa. Sen mukaan sopimus on tehtävä kirjallisesti ja kaikkien asianosaisten on päivättävä ja allekirjoitettava se. Kirjallisena pidetään myös kaikkea sähköisin keinoin tapahtunutta viestintää, josta jää sopimuksen pysyvä tallenne. Samaa muotovaatimusta on asetuksen 5 artiklan 3 kohdan mukaan noudatettava myös silloin, jos ennen aviovarallisuutta koskevan asian vireille tuloa sovitaan avioliiton purkamista koskevaa asiaa käsittelevän tuomioistuimen toimivallasta 5 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla. 

Asetuksen 8 artiklassa säädetään toimivallasta vastaajan saapuville tulon perusteella. Se, että vastaaja tulee oikeudenkäyntiin saapuville kiistämättä toimivaltaa, synnyttää tuomioistuimelle toimivallan, jos asia on saatettu vireille jäsenvaltiossa, jonka lakia puolisoiden aviovarallisuussuhteisiin on asetuksen mukaan sovellettava. Saapuville tulo muuhun tuomioistuimeen ei sitä vastoin anna tuomioistuimelle toimivaltaa, vaan tuomioistuimen on viran puolesta tutkittava toimivaltansa. Vastaajan saapuville tulo ei myöskään synnytä toimivaltaa, jos toimivalta asetuksen 4 artiklan tai 5 artiklan 1 kohdan nojalla kuuluu puolison perimystä tai avioliiton purkamista käsittelevälle tuomioistuimelle. Puolison perimystä koskevaa kannetta käsittelevän tuomioistuimen toimivaltaa ei siten voida rajoittaa siten, että vastaaja vastaa toisen jäsenvaltion tuomioistuimessa. Sama koskee tilanteita, joissa avioliiton purkamista koskevaa asiaa käsittelevä tuomioistuin on toimivaltainen puolisoiden aviovarallisuutta koskevassa asiassa ilman puolisoiden tekemää sopimusta toimivallasta. 

Asetuksen 9 artiklassa säädetään vaihtoehtoisesta toimivallasta tilanteista, joissa toimivaltaisen jäsenvaltion tuomioistuin katsoo, että kyseessä olevaa avioliittoa ei asianomaisessa jäsenvaltiossa voida tunnustaa. Tuomioistuin voi tällöin artiklan mukaan poikkeuksellisesti jättää asian tutkimatta toimivallan puuttumisen vuoksi. Jos tuomioistuin jättää asian tällä perusteella tutkimatta, sen on annettava tätä koskeva päätös ilman aiheetonta viivytystä, jotta kantajalle avautuu tilaisuus panna asia vireille toisessa jäsenvaltiossa. 

Jos asia on edellä mainitulla perusteella jätetty tutkimatta, asianosaiset voivat asetuksen 9 artiklan 2 kohdan mukaan sopia toimivallan siirtämisestä toisen jäsenvaltion tuomioistuimelle 7 artiklan mukaisesti. Viittaus 7 artiklaan tarkoittanee sitä, että tuomioistuimen, jonka toimivallasta sovitaan, tulee olla joko sen jäsenvaltion tuomioistuin, jonka lakia aviovarallisuussuhteeseen sovelletaan, tai jossa avioliitto solmittiin. Jos tällaista sopimusta ei tehdä, toimivaltainen on asetuksen 9 artiklan 2 kohdan toisen kappaleen mukaan mikä tahansa muun jäsenvaltion tuomioistuin, jolla on toimivalta 6 tai 8 artiklan nojalla tai sen jäsenvaltion tuomioistuin, jossa avioliitto solmittiin. Toimivalta on tässä tapauksessa rinnakkainen; jos yhtä useampi jäsenvaltio on toimivaltainen, asia voidaan viedä minkä tahansa toimivaltaisen jäsenvaltion tuomioistuimeen. 

Aviovarallisuusasetuksen 9 artikla on kirjoitettu ikään kuin tuomioistuin voisi harkintansa mukaan päättää, tutkitaanko asia, vaikka avioliittoa ei tunnusteta. Jos asia tulee vireille Suomessa, harkinnanvaraa ei kuitenkaan tavallisesti ole. Jos puolisoiden välistä suhdetta ei avioliittolain säännösten mukaan pidetä pätevänä avioliittona, sen perusteella ei myöskään voida esittää aviovarallisuussuhteesta johtuvia vaatimuksia eikä saada niille oikeussuojaa. Vaatimus, joka perustuu osapuolten aviovarallisuussuhteisiin, on tällöin jätettävä tutkimatta. Jos avioliiton varallisuussuhteisiin sovellettavan lain mukaan pätemättömäänkin avioliittoon liittyy varallisuusoikeudellisia vaikutuksia, niitä koskeva vaatimus voitaneen asetuksen nojalla kuitenkin tutkia, vaikka avioliittoa ei tunnusteta. 

Mainittua 9 artiklaa ei sen 3 kohdan mukaan sovelleta, jos asianosaisille on myönnetty avioero tai asumusero taikka avioliitto on mitätöity päätöksellä, jonka tuomioistuinjäsenvaltio voi tunnustaa. Valtio, joka tunnustaa avioeron, mutta ei tunnusta sitä edeltänyttä avioliittoa, on siten velvollinen käyttämään toimivaltaa. Toimivallan käyttäminen tällaisessa tilanteessa johtanee kuitenkin aina siihen lopputulokseen, että kanne hylätään, sillä olemattomaan avioliittoon perustuville varallisuusvaatimuksille ei voida antaa oikeussuojaa.  

Asetuksen 11 artiklassa säädetään varatoimivallasta tilanteissa, joissa minkään jäsenvaltion tuomioistuimella ei ole toimivaltaa, mutta oikeussuojan tarve puoltaisi asian tutkimista. Kysymys on tilanteista, joissa aviovarallisuussuhteen selvä painopiste on kolmannessa valtiossa. Jäsenvaltio, johon asialla on riittävä liittymä, voi tällöin poikkeuksellisesti ratkaista asian, jos oikeudenkäyntiä ei voida kohtuudella panna vireille tai toteuttaa tai se olisi mahdoton kolmannessa valtiossa, johon asialla on läheinen liittymä. 

2.3.3  2.3.3 Parisuhdevarallisuusasetus

Asetuksen toimivaltasäännökset ovat samankaltaiset kuin aviovarallisuusasetuksessa ja niiden numerointi on yhtenevä aviovarallisuusasetuksen vastaavien säännösten kanssa. Asetuksen 5, 6, 8 ja 9 artiklat poikkeavat kuitenkin yksityiskohtien osalta siitä, mitä aviovarallisuusasetuksessa säädetään. Tämä johtuu osittain siitä, että kaikissa jäsenvaltioissa ei ole säännöksiä rekisteröidystä parisuhteesta, ja osittain siitä, että EU:lla ei ole yhteisiä säännöksiä toimivallasta parisuhde-eroa koskevassa asiassa. Seuraavassa selostetaan näitä eroja. 

Kun rekisteröidyn parisuhteen purkamista koskeva asia on pantu vireille, asiaa käsitelevälle tuomioistuimelle ei 5 artiklan mukaan milloinkaan synny suoraan lain nojalla toimivaltaa ratkaista parisuhteen varallisuusoikeudellisia vaikutuksia koskevaa asiaa, vaan toimivalta syntyy ainoastaan osapuolten siitä sopiessa. Sääntely on siten toinen kuin aviovarallisuusasetuksessa, jonka mukaan tietyt, Bryssel II a –asetuksen mukaan avioliiton purkamista koskevassa asiassa toimivaltaiset tuomioistuimet ovat suoraan asetuksen nojalla toimivaltaisia myös aviovarallisuutta koskevissa asioissa.  

Asetuksen 6 artikla koskee samalla tavoin kuin aviovarallisuusasetuksen 6 artikla tilanteita, joissa millään tuomioistuimella ei ole toimivaltaa 4 tai 5 artiklan, toisin sanoen parisuhteen osapuolen perimystä tai parisuhde-eroa koskevan asian vireillä olon nojalla. Toimivaltaisten tuomioistuinten luettelo on yhtenevä aviovarallisuusasetuksen kanssa kohtien a—d osalta, mutta niiden lisäksi artiklassa on e kohta, jota ei ole aviovarallisuusasetuksessa. Sen mukaan toimivaltaisia ovat viime kädessä sen jäsenvaltion tuomioistuimet, jonka lain mukaisesti parisuhde on rekisteröity. Tällä on turvattu se, että toimivaltainen tuomioistuin löytyy silloinkin, kun muut toimivaltaperusteet osoittavat toimivaltaiseksi sellaisen valtion tuomioistuimen, jossa ei tunneta rekisteröityä parisuhdetta. 

Asetuksen 8 artikla koskee toimivaltaa vastaajan saapuville tulon perusteella. Samalla tavoin kuin aviovarallisuusasetuksen 8 artiklan mukaan sen jäsenvaltion tuomioistuin, jonka lakia rekisteröidyn parisuhteen varallisuusoikeudellisiin vaikutuksiin on sovellettava, on toimivaltainen, jos vastaaja vastaa siellä kiistämättä toimivaltaa. Eroavuus aviovarallisuusasetukseen on sitä vastoin siinä, että vastaajan saapuville tulo synnyttää toimivallan silloinkin, kun parisuhteen purkamista koskeva asia on vireillä toisen jäsenvaltion tuomioistuimessa ja riippumatta siitä, millainen liittymä osapuolilla on viimeksi mainittuun valtioon. Rekisteröidyn parisuhteen osapuolilla on siten aviopuolisoita jossakin määrin paremmat mahdollisuudet määrätä siitä, minkä jäsenvaltion tuomioistuimessa riita ratkaistaan. 

Asetuksen 9 artiklassa säädetään vaihtoehtoisesta toimivallasta tilanteessa, jossa asetuksen nojalla toimivaltainen jäsenvaltion tuomioistuin toteaa, että sen soveltamassa lainsäädännössä ei säädetä rekisteröidystä parisuhteesta. Tuomioistuin voi tällöin jättää asian tutkimatta, ja päätös tästä on tehtävä ilman aiheetonta viivytystä. Asetuksen johdanto-osan 36 kappaleen mukaan artiklassa tarkoitetaan tilanteita, joissa tuomioistuinvaltion lainsäädännössä ei tunneta rekisteröidyn parisuhteen instituutiota. Säännös ei siten koske Suomen tuomioistuimia, sillä Suomessa on laki rekisteröidystä parisuhteesta (950/2001). Se, että parisuhdetta ei Suomessa enää voida rekisteröidä, ei vaikuta asiaan. 

Jos tuomioistuin 9 artiklan 1 kohdan nojalla jättää asian tutkimatta, parisuhteen osapuolet voivat artiklan 2 kohdan mukaan sopia minkä tahansa muun jäsenvaltion tuomioistuimen toimivallasta. Sopimus on tehtävä 7 artiklan mukaisesti, millä lienee tarkoitettu viitata 7 artiklan 2 kohdassa oleviin sopimuksen muotoa koskeviin vaatimuksiin. Sopimismahdollisuus on siten huomattavan laaja siihen verrattuna, mikä se on aviovarallisuusasetuksessa. Jos toimivallasta ei sovita, toimivalta on millä tahansa muun jäsenvaltion tuomioistuimella 6 tai 8 artiklan nojalla. Näin turvataan se, että toimivaltainen tuomioistuin aina löytyy, vaikka valtio, jossa asia ensisijaisesti olisi tutkittava, ei tunne rekisteröidyn parisuhteen instituutiota ja sen vuoksi pidättäytyy käyttämästä toimivaltaa. 

Mainittua 9 artiklaa ei sovelleta, jos osapuolten välinen suhde on purettu tai mitätöity päätöksellä, joka voidaan tunnustaa tuomioistuinjäsenvaltiossa. Tällaisen tilanteen syntyminen on periaatteessa mahdollista, sillä valtio, joka ei hyväksy rekisteröityä parisuhdetta instituutiona, saattaa hyvinkin tunnustaa ratkaisut, joissa tällainen parisuhde on mitätöity tai purettu. Jos asia on näin, toimivaltaisen valtion tulee käyttää toimivaltaansa puretun parisuhteen varallisuusvaikutuksia koskevan riidan ratkaisemiseksi. Valtio, joka ei tunnusta rekisteröityä parisuhdetta, ei kuitenkaan ole velvollinen soveltamaan siihen rekisteröidyn parisuhteen varallisuusoikeudellisiin vaikutuksiin sovellettavaa lakia. Tällaisessa valtiossa nostettava kanne jäänee siten tavallisesti hyödyttömäksi. 

Parisuhdevarallisuusasetuksessa ei lainkaan säädetä tilanteesta, jossa tuomioistuinvaltio tosin tuntee rekisteröidyn parisuhteen, mutta ei oman lainsäädäntönsä mukaan tunnusta sitä rekisteröityä parisuhdetta, jonka varallisuusvaikutuksista on kysymys. Tällöin olisi johdonmukaista soveltaa 9 artiklaa ja katsoa, että asia voidaan sen osoittamalla tavalla viedä muualle. Tätä puoltaa myös se, että aviovarallisuusasetuksen 9 artiklassa asiasta säädetään näin.  

2.5.1  2.5.1 Aviovarallisuusasetus

Sovellettavan lain ala 

Sovellettavan lain soveltamisala on osoitettu asetuksen 27 artiklassa. Siinä esitetty luettelo ei kuitenkaan ole tyhjentävä, vaan myös sellainen asiaryhmä, jota luettelossa ei mainita, kuuluu sovellettavan lain alaan, jos kysymys on aviovarallisuussuhteesta eli avioliiton tai sen purkamisesta johtuvasta varallisuussuhteesta puolisoiden välillä tai puolison ja kolmannen osapuolen välillä. Joistakin asioista, kuten avioehtosopimuksen muodolliseen pätevyyteen sovellettavasta laista (25 artikla), on kuitenkin säädetty erikseen, jolloin erityissäännöstä sovelletaan sovellettavaa lakia koskevan yleissäännöksen asemesta. 

Aviovarallisuussuhteisiin sovellettavan lain alaan kuuluu ensinnäkin puolisoiden omaisuuden luokittelu eri omaisuuslajeihin avioliiton aikana tai sen jälkeen (a kohta) sekä kysymys omaisuuden siirtämisestä omaisuuslajista toiseen (b kohta). Aviovarallisuussuhteisiin sovellettava laki eli aviovarallisuusstatuutti määrää siten esimerkiksi sen, tuleeko puolisoiden omaisuus avioliiton solmimisen seurauksena puolisoiden yhteiseksi tai avio-oikeuden taikka muun samantyyppisen oikeuden alaiseksi, ja miltä osin näin tapahtuu. Aviovarallisuusstatuutti määrää myös sen, vastaako puoliso avioliiton solmimisen seurauksena toisen puolison veloista tai muista vastuista (c kohta). Aviovarallisuusstatuutin mukaan määräytyvät myös kummankin puolison valtuudet, oikeudet ja velvollisuudet, jotka koskevat omaisuutta (d kohta). Tähän ryhmään kuuluvat muun muassa kysymykset siitä, voiko puoliso myydä puolisoiden omaisuutta ilman toisen suostumusta ja millä tavoin puolison tulee hoitaa omaisuutta avioliiton aikana tai sen jälkeen. 

Myös kysymys avioehtosopimuksen aineellisesta pätevyydestä ratkaistaan aviovarallisuusstatuutin nojalla (g kohta). Sopimuksen aineelliseen pätevyyteen sisältyvät muun muassa kysymykset siitä, ovatko puolisot voineet sopia avioliiton varallisuusoikeudellisista vaikutuksista sillä tavoin ja siinä laajuudessa kuin sopimuksessa on sovittu. Kysymys avioehtosopimuksen muodollisesta pätevyydestä ei sitä vastoin kuulu aviovarallisuusstatuutin alaan, sillä asiasta on erikseen säädetty asetuksen 25 artiklassa. 

Aviovarallisuusstatuutin alaan kuuluu myös aviovarallisuussuhteiden purkaminen ja omaisuuden ositus, jako tai myynti (e kohta). Aviovarallisuusstatuutin nojalla ratkaistaan siten esimerkiksi se, voidaanko aviovarallisuussuhde purkaa jo avioliiton aikana vai vasta sen jälkeen, jaetaanko puolisoiden omaisuutta jollakin tavoin ja mitä omaisuutta puolison tai tämän oikeudenomistajien tulee saada osuuteensa. Kun pesänjakaja toimittaa suomalaisen tuomioistuimen määräämänä omaisuuden osituksen tai muun jaon, Suomen lakia sovelletaan kuitenkin pesänjakajan menettelyä koskeviin kysymyksiin, kuten toimitukseen kutsumiseen, aineelliseen prosessinjohtoon ja jakokirjan laatimiseen. Tämä johtuu siitä, että pesänjakajaa on pidettävä asetuksen 3 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuna tuomioistuimena. Asetuksessa ei säädetä tuomioistuimen menettelystä, vaan se siihen sovelletaan tuomioistuinjäsenvaltion omaa lakia. 

Aviovarallisuusstatuutin nojalla arvioidaan myös aviovarallisuussuhteiden vaikutukset puolison ja kolmansien osapuolien välisiin oikeussuhteisiin (f kohta). Tällainen vaikutus voi koskea esimerkiksi kysymystä siitä, onko puolison ja kolmannen välinen oikeustoimi pätevä, vaikka toisen puolison suostumusta ei ollut kysytty. Kolmansia on kuitenkin pyritty suojaamaan aviovarallisuusstatuutin vaikutuksilta säätämällä, että puoliso voi vedota aviovarallisuussuhteisiin sovellettavaan lakiin kolmanteen nähden vain, jos kolmannen on katsottava olleen tietoinen kyseisestä laista. Mainitun 28 artiklan 2 kohdassa säädetään siitä, milloin kolmannen on katsottava olleen laista tietoinen. 

Oikeus sopia sovellettavasta laista 

Minkä valtion lakia aviovarallisuusstatuuttina on sovellettava, riippuu siitä, ovatko puolisot valinneet aviovarallisuussuhteisiinsa sovellettavan lain sopimalla siitä vai ei. Asetuksen 22 artiklassa on osoitettu ne vaihtoehdot, jotka puolisoilla tai tulevilla puolisoilla on käytettävissä lainvalintasopimusta tehtäessä. Sen mukaan he voivat valita sovellettavaksi joko sen valtion lain, jossa molemmilla tai toisella heistä on asuinpaikka sopimuksen tekohetkellä, tai sen valtion lain, jonka kansalainen jompikumpi heistä on sopimuksen tekohetkellä.  

Jos puolisot myöhemmin haluavat vaihtaa aviovarallisuussuhteisiinsa sovellettavaa lakia eli aviovarallisuusstatuuttia sopimalla asiasta uudelleen, heillä on käytettävissään samat vaihtoehdot. Aviovarallisuusstatuutin vaihtaminen vaikuttaa pääsäännön mukaan ainoastaan vastaisuudessa. Näin voi syntyä vaikeasti arvioitavia tilanteita, joissa avioliiton varallisuussuhteisiin joudutaan soveltamaan yhtä useampaa aviovarallisuusstatuuttia. Puolisot voivat kuitenkin estää tällaisten tilanteiden syntymisen sopimalla siitä, että uutta aviovarallisuusstatuuttia sovelletaan taannehtivasti. Kolmansien osapuolten suojasta statuutin taannehtivasta vaihtumisesta aiheutuvia haittoja vastaan säädetään artiklan 3 kohdassa. Sen mukaan sovellettavan lain taannehtiva vaihtaminen ei saa vaikuttaa haitallisesti aiemmin sovellettuun lakiin perustuviin kolmansien oikeuksiin. 

Sovellettavaa lakia koskevan sopimuksen muotovaatimuksista säädetään asetuksen 23 artiklassa. Sen 1 kohdan mukaan sopimus on tehtävä kirjallisesti ja päivättävä ja kummankin puolison on allekirjoitettava sopimus. Tämä säännös tulee kuitenkin vain harvoin yksinään sovellettavaksi, sillä artiklan 2—4 kohtien mukaan on noudatettava muotovaatimuksia, jotka puolison tai toisen puolison asuinpaikkavaltio on säätänyt avioehtosopimuksille, jos nuo muotovaatimukset poikkeavat 1 kohdassa säädetyistä. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että jos puolisoilla on sopimuksen tekohetkellä asuinpaikka Suomessa tai jos Suomen lakia muutoin on artiklan 3 tai 4 kohdan mukaan sovellettava sopimuksen muotovaatimuksiin, sovellettavasta laista tehty sopimus on rekisteröitävä avioehtosopimuksen tavoin. Sääntely muuttuu näin ollen nykyisestä, sillä avioliittolain 130 §:n mukaan sovellettavaa lakia koskevaa sopimusta ei tarvitse rekisteröidä, jotta se olisi puolisoiden välillä sitova. 

Sovellettava laki sopimuksen puuttuessa 

Jos aviovarallisuussuhteisiin sovellettavasta laista ei ole tehty sopimusta, aviovarallisuusstatuutti määräytyy asetuksen 26 artiklan 1 kohdassa säädetyn ensisijaisuusjärjestyksen, eräänlaisen portaikon osoittamalla tavalla. Ensisijaisesti sovelletaan sen valtion lakia, jossa on puolisoiden ensimmäinen yhteinen asuinpaikka avioitumisen jälkeen (a kohta). Jos tämä ei ole mahdollista, sovelletaan sen valtion lakia, jonka kansalaisia molemmat puolisot ovat avioitumishetkellä (b kohta). Jos tämä ei ole mahdollista, koska yhteistä kansalaisuutta ei ole, tai molemmat puolisot ovat useamman kuin yhden saman valtion kansalaisia, siirrytään portaikon kolmannelle askelmalle. Sovellettavaksi tulee tässä tapauksessa sen valtion laki, johon puolisoilla yhdessä on kaikki olosuhteet huomioon ottaen läheisin liittymä avioitumishetkellä (c kohta). 

Asetuksen 26 artiklan nojalla määräytynyt aviovarallisuusstatuutti ei suoraan lain nojalla muutu, vaikka liittymä, johon aviovarallisuusstatuutti perustui, lakkaisi olemasta esimerkiksi sen vuoksi, että puolisot vaihtavat asuinpaikkavaltiotaan tai kansalaisuuttaan. Jos aviovarallisuusstatuutti on määräytynyt puolisoiden ensimmäisen yhteisen asuinpaikan nojalla, oikeusviranomainen, jolla on toimivalta ratkaista aviovarallisuussuhteita koskevia asioita, voi kuitenkin jommankumman puolison hakemuksesta poikkeuksellisesti päättää, että aviovarallisuussuhteisiin on sovellettava toisen valtion kuin ensimmäisen yhteisen asuinpaikkavaltion lakia (26 artikla 3 kohta). Näin voidaan menetellä, jos puolisoilla oli viimeinen yhteinen asuinpaikka tuossa toisessa valtiossa huomattavasti pitemmän ajan kuin ensimmäisessä yhteisessä asuinpaikkavaltiossaan, ja kumpikin puoliso on tukeutunut tuon toisen valtion lakiin järjestäessään tai suunnitellessaan varallisuussuhteitaan. 

Oikeusviranomainen ei kuitenkaan voi päättää aviovarallisuusstatuutin vaihtumisesta, jos puolisot ovat tehneet avioehtosopimuksen ennen viimeisen yhteisen asuinpaikkansa perustamista tuohon toiseen valtioon (26 artiklan 3 kohdan neljäs alakohta). Puolisot, jotka pitävät haitallisena sitä, että mahdollisuus aviovarallisuusstatuutin vaihtamiseen oikeusviranomaisen päätöksellä aiheuttaa epävarmuutta heidän aviovarallisuussuhteissaan, voivat siten hälventää epävarmuuden tekemällä avioehtosopimuksen ennen muuttoaan. Säännös on kirjoitettu siten, että mainittuna ajankohtana tehty pätevä avioehtosopimus estää oikeusviranomaisen päätöksellä tehtävän aviovarallisuusstatuutin vaihtamisen sisällöstään riippumatta. 

Asetuksessa ei suoraan säädetä siitä, milloin hakemus aviovarallisuusstatuutin vaihtamisesta voidaan tehdä asetuksen 26 artiklan 3 kohdan nojalla. Säännöksessä käytetty sanonta ”viimeinen yhteinen asuinpaikka” viittaa siihen, että tässä kohden on ajateltu tilanteita, joissa puolisoiden yhteiselämä on lakannut. Päätelmä ei kuitenkaan ole luotettava, sillä kaikki kieliversiot eivät ole yhtäpitäviä. Esimerkiksi ruotsinkielisessä kieliversiossa käytetty sanonta ”sin senaste gemensamma hemvist” ei tarkoita viimeistä vaan viimeisintä yhteistä asuinpaikkaa. Puolisolla voi olla oikeudellinen intressi saada jo avioliiton aikana selvyys siihen, kumman valtion lakia aviovarallisuusstatuuttina on sovellettava. Sen vuoksi säännös lienee ymmärrettävä niin, että toimivaltaisen tuomioistuimen on tutkittava vaatimus siitä riippumatta, millaisessa tilassa avioliitto on ajankohtana, jolloin asia saatetaan vireille. 

Asetuksen 26 artiklan 3 kohdan mukaan hakemuksen aviovarallisuusstatuutin vaihtamisesta voi tehdä jompikumpi puoliso. Epäselväksi jää, siirtyykö kuolleen puolison oikeus hänen perillisilleen.  

Kun oikeusviranomainen on päättänyt, että puolisoiden aviovarallisuussuhteisiin on sovellettava toisen valtion kuin puolisoiden ensimmäisen yhteisen asuinpaikkavaltion lakia, tuon toisen valtion lakia sovelletaan avioliiton solmimisesta lähtien, paitsi jos toinen puolisoista ei suostu tähän. Kumpikin puoliso voi siten toisistaan riippumatta estää aviovarallisuusstatuutin taannehtivan vaihtumisen avioliiton alusta pitäen. Tässä tapauksessa tuon toisen lain vaikutus alkaa siitä, kun viimeinen yhteinen asuinpaikka oli perustettu tuohon valtioon, joten muutos on tällöinkin taannehtiva (26 artiklan 3 kohdan toinen alakohta). Kolmansien osapuolien oikeudet, jotka perustuvat puolisoiden ensimmäisen yhteisen asuinpaikkavaltion lakiin, on turvattu säätämällä, että tuon toisen valtion lain soveltaminen ei saa vaikuttaa haitallisesti mainittuihin oikeuksiin (26 artiklan 3 kohdan kolmas alakohta). 

2.5.2  2.5.2 Parisuhdevarallisuusasetus

Parisuhdevarallisuusasetuksen sovellettavaa lakia koskevat säännökset ovat vähäisin poikkeuksin samat kuin aviovarallisuusasetuksessa. Parisuhdevarallisuusasetuksen 22 ja 26 artikla poikkeavat kuitenkin aviovarallisuusasetuksen vastaavista säännöksistä. Tämä johtuu siitä, että kaikkien valtioiden laeissa ei ole säännöksiä rekisteröidystä parisuhteesta eikä siten myöskään tällaisen suhteen varallisuusoikeudellisista vaikutuksista. Tämän vuoksi on ollut tarve säätää sovellettavasta laista niin, että sovellettavaksi ei voi tulla sellaisen valtion laki, jonka laissa ei ole säännöksiä rekisteröidyn parisuhteen varallisuusoikeudellisista vaikutuksista. 

Asetuksen 22 artikla koskee rekisteröidyn parisuhteen osapuolten tai tulevien osapuolten oikeutta päättää parisuhteen varallisuusoikeudellisiin vaikutuksiin sovellettavasta laista sopimuksella. Sovellettavaksi voidaan kyseisen artiklan 1 kohdan mukaan valita vain sellaisen valtion laki, jossa rekisteröidyn parisuhteen instituutioon liitetään varallisuusoikeudellisia vaikutuksia. Lisäksi lain tulee olla joko sen valtion laki, jossa kummallakin tai jommallakummalla osapuolella on asuinpaikka sopimuksen tekohetkellä (a kohta), tai jonka kansalainen jompikumpi tuolloin on (b kohta) taikka sen valtion laki, jonka lain mukaisesti parisuhde on rekisteröity (c kohta). Viimeksi mainitun vaihtoehdon avulla, jota ei ole aviovarallisuusasetuksessa, on pyritty huolehtimaan siitä, että kaikissa tapauksissa on olemassa ainakin yhden valtion laki, jonka soveltamisesta osapuolet voivat sopia. 

Jos rekisteröidyn parisuhteen osapuolet eivät ole sopineet sovellettavasta laista 22 artiklan mukaisesti, parisuhteen varallisuusoikeudellisiin vaikutuksiin sovelletaan 26 artiklan mukaan sen valtion lakia, jonka mukaisesti parisuhde on rekisteröity. Toimivaltaiselle oikeusviranomaiselle on kuitenkin samalla tavalla kuin aviovarallisuusasetuksessa annettu mahdollisuus jommankumman osapuolen hakemuksesta poikkeuksellisesti päättää, että rekisteröidyn parisuhteen varallisuusoikeudellisiin vaikutuksiin on sovellettava toisen valtion kuin rekisteröintivaltion lakia (26 artikla 2 kohta). Tällaisen päätöksen antamisen edellytykset ja vaikutukset ovat samat kuin aviovarallisuusasetuksessa. Päätös voidaan kuitenkin antaa vain, jos kyseisen toisen valtion laissa liitetään rekisteröidyn parisuhteen instituutioon varallisuusoikeudellisia vaikutuksia. 

3.2.1  3.2.1 Tunnustamisesta ja täytäntöönpanokelpoisuudesta päättävä viranomainen

Asetuksissa on jätetty kunkin jäsenvaltion itse ratkaistavaksi, mikä viranomainen päättää toisessa jäsenvaltiossa annetun päätöksen tunnustamisesta ja täytäntöönpanokelpoiseksi julistamisesta, mille tuomioistuimelle muutoksenhaku on osoitettava ja millä tavoin muutoksenhaun johdosta tehty päätös voidaan riitauttaa. Esityksessä ehdotetaan, että nämä kysymykset ratkaistaan pääasiallisesti samaan tapaan kuin ne on ratkaistu toimeenpantaessa niitä EU:n asetuksia, joiden säännökset tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta vastaavat aviovarallisuusasetuksen ja parisuhdevarallisuusasetuksen säännöksiä. 

Päätöksen tunnustamisesta ja täytäntöönpanokelpoiseksi julistamisesta huolehtisi siten ensivaiheessa käräjäoikeus ja käräjäoikeuden päätökseen haettaisiin muutosta hovioikeudelta, mutta tyytymättömyyden ilmoitusta ei tarvittaisi. Muutoksenhakuun sovellettaisiin muutoin oikeudenkäymiskaaren muutoksenhakua koskevia säännöksiä, jollei asetuksista muuta johdu. Tämä tarkoittaisi sitä, että valitettaessa käräjäoikeuden ratkaisusta hovioikeuteen tarvittaisiin oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 5 §:ssä tarkoitettu jatkokäsittelylupa. Muutoksenhakujärjestelmä olisi näin ollen johdonmukainen, sillä myös muiden vastaavien EU-asetusten mukaiset ratkaisut päätösten tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta kuuluvat jatkokäsittelylupajärjestelmän piiriin. 

3.2.2  3.2.2 Esineoikeuksien muuntaminen

Jos henkilö vetoaa esineoikeuteen, johon hänellä on oikeus avioliiton tai rekisteröidyn parisuhteen varallisuusoikeudellisiin vaikutuksiin sovellettavan lain nojalla, mutta Suomen lainsäädäntö ei tunne vastaavaa esineoikeutta, kyseinen oikeus on asetusten 29 artiklojen mukaan tarvittaessa ja mahdollisuuksien mukaan muunnettava lähinnä vastaavaksi Suomen lain mukaiseksi esineoikeudeksi ottaen huomioon kyseisellä esineoikeudella tavoitellut päämäärät ja edut sekä sen vaikutukset. 

Tämän säännöksen soveltamisen voidaan ennakoida jäävän Suomessa sangen vähäiseksi. Voi kuitenkin esiintyä esimerkiksi sellaisia tilanteita, joissa puoliso on vieraassa valtiossa toimitetussa omaisuuden jaossa saanut sellaisen käyttöoikeuden, irrottamisoikeuden tai metsänhakkuuoikeuden, johon liittyy Suomen lain mukaan kiellettyjä ehtoja tai aikamääräyksiä. Oikeuden muuntaminen Suomen lainsäädännön mukaiseksi voi tällöin olla tarpeen, jotta oikeus voidaan kirjata esimerkiksi maakaaren nojalla ja saada oikeudelle kirjaamisesta johtuvaa suojaa. Oikeuden muuntaminen voi tulla ajankohtaiseksi myös silloin, jos oikeuteen halutaan perustaa kiinteistöpanttioikeus vahvistamalla siihen kiinnitys. 

Esineoikeuden muuntaminen voi ajankohtaistua erilaisissa tilanteissa. Useimmiten se ajankohtaistunee pyydettäessä oikeuden kirjaamista maakaaren säännösten nojalla. Tällöin muuntamisen suorittaisi kirjaamisviranomainen eli Maanmittauslaitos soveltaen asiaan maakaaren säännöksiä siltä osin kun asetuksesta ei muuta johdu. Muuntaminen voi vastaavasti tulla arvioitavaksi viranomaisessa, joka pitää rekisteriä irtaimeen omaisuuteen kohdistuvista oikeuksista. Esineoikeuden muuntaminen voi tulla esille myös tuomioistuimessa joko erillisen vahvistuskanteen johdosta tai muuten vireillä olevan riita-asian yhteydessä. Tällöin muuntamisesta päättäisi kyseistä riita-asiaa käsittelevä tuomioistuin. Koska asetusta sovelletaan sellaisenaan ja tilanteet voivat olla mainituin tavoin moninaisia, asetuksessa tarkoitettujen tuntemattomien esineoikeuksien muuntamiseen liittyvästä menettelystä ei esitetä täydentäviä säännöksiä. 

3.2.3  3.2.3 Kansainvälisesti pakottavat säännökset

Vaikka avioliiton tai rekisteröidyn parisuhteen varallisuusoikeudellisiin vaikutuksiin olisi sovellettava vieraan valtion lakia, jäsenvaltiot voivat soveltaa oman lakinsa kansainvälisesti pakottavia säännöksiä (30 artiklojen 1 kohdat). Näillä tarkoitetaan säännöksiä, joiden noudattamista asianomainen jäsenvaltio pitää niin olennaisen tärkeänä yleisten etujensa, kuten poliittisen, sosiaalisen tai taloudellisen järjestelmänsä turvaamiseksi, että niitä on sovellettava kaikissa niiden soveltamisalaan kuuluvissa tilanteissa riippumatta siitä, mitä lakia aviovarallisuuteen tai vastaavasti rekisteröidyn parisuhteen varallisuusoikeudellisiin vaikutuksiin sovellettaisiin muutoin (30 artiklojen 2 kohdat).  

Avioliittolain säännöksissä, jotka koskevat aviopuolisoiden varallisuussuhteisiin sovellettavaa lakia, kansainvälisesti pakottaviksi on osoitettu säännökset, jotka koskevat osituksen sovittelua ja lesken asumisoikeutta tietyissä tapauksissa, sekä säännökset, joissa on kielletty puolisoiden yhteisen kodin, koti-irtaimiston ja muun avioliittolaissa yksilöidyn, perheen käyttöön tarkoitetun omaisuuden luovuttaminen ilman toisen puolison lupaa. Näitä säännöksiä sovelletaan myös rekisteröityihin parisuhteisiin rekisteröidystä parisuhteesta annetun lain 8 §:ssä olevan viittaussäännöksen nojalla. 

Mainittujen säännösten, jotka turvaavat aviopuolison ja lesken asemaa ja edistävät osituksen oikeudenmukaista lopputulosta, voidaan katsoa täyttävän ne edellytykset, jotka asetuksissa on asetettu kansainvälisesti pakottaville säännöksille. Tämän vuoksi ehdotetaan, että asetusten soveltamista koskevaan lakiin otetaan viittaussäännös, joka osoittaa, että mainittuja säännöksiä voidaan soveltaa silloinkin, kun sovellettava laki määräytyy aviovarallisuusasetuksen tai parisuhdevarallisuusasetuksen nojalla. 

Avioliittolaissa on myös kansainvälisesti pakottava säännös, joka koskee kolmannen aseman turvaamista. Sitä ei ehdoteta sovellettavaksi asetusten soveltamisen yhteydessä, koska asetuksissa on säännökset, jotka rajoittavat sovellettavan lain vaikutuksia suhteessa kolmansiin (28 artiklat). 

3.2.4  3.2.4 Käännökset

Asetusten 46 artiklojen mukaan siinä tarkoitetuista asiakirjoista on toimitettava tuomion tunnustamisesta tai täytäntöönpanokelpoiseksi julistamisesta päättävälle tuomioistuimelle käännös tai translitterointi, jos tuomioistuin sitä vaatii. Käännöksen on oltava sellaisen henkilön tekemä, jolla on kelpoisuus käännösten tekemiseen jossakin jäsenvaltiossa. 

Asiakirjan kääntäminen suomen tai ruotsin kielelle voi joissakin jäsenmaissa olla vaikeaa. Sen vuoksi on perusteltua, että asiakirjat voitaisiin toimittaa myös käännettyinä englannin kielelle, jota Suomessa yleisesti osataan. Tuomioistuin voisi ehdotuksen mukaan kuitenkin aina vaatia suomen tai ruotsin kielelle tehdyn käännöksen, jos siihen on syytä. Tämä voi olla tarpeen erityisesti silloin, kun puolisolle on annettu oikeus, jonka sisältöä ei voida tarkasti kuvata englannin kielellä sen vuoksi, että kyseinen oikeus on common law -oikeusjärjestelmän omaksuneissa maissa tuntematon. 

3.2.5  3.2.5 Ruotsissa annettujen päätösten tunnustaminen ja täytäntöönpano

Aviovarallisuusasetus 

Kun on kysymys Ruotsissa annettujen päätösten tunnustamisesta ja täytäntöönpanokelpoisuudesta Suomessa, asetuksella on Suomen ja Ruotsin välillä etusija pohjoismaisiin valtiosopimuksiin nähden. Aviovarallisuusasetuksen 62 artiklan 3 kohdassa on kuitenkin säännös, joka antaa mahdollisuuden soveltaa pohjoismaisia sopimuksia osittain myös Suomen ja Ruotsin välisissä suhteissa. Sen mukaan asetus ei estä Suomea ja Ruotsia soveltamasta asetuksen soveltamisalaan kuuluvissa kysymyksissä edelleen pohjoismaista avioliittokonventiota, pohjoismaista tuomiokonventiota ja pohjoismaista perintökonventiota siltä osin kuin niissä määrätään aviovarallisuussuhteisiin liittyvissä asioissa annettujen päätösten tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta yksinkertaistetulla ja nopeutetulla menettelyllä. 

Suomi voi siten asetuksen sijasta jatkaa mainittujen konventioiden soveltamista Ruotsissa tehtyjen päätösten tunnustamiseen ja täytäntöönpanoon, jos konventioissa määrätty menettely on asetuksessa säädettyyn nähden yksinkertaistettu ja nopeutettu. Se, missä laajuudessa pohjoismaisia konventioita voidaan soveltaa, edellyttää siten menettelyjen vertaamista toisiinsa. 

Pohjoismaisen avioliittokonvention 8 artiklan mukaan sopimusvaltion tuomioistuin voi puolisoiden asumus- tai avioeroa koskevan vaatimuksen yhteydessä tutkia muun muassa ositusta ja yhteiselämän väliaikaista lopettamista koskevia kysymyksiä. Toimivaltainen tuomioistuin määräytyy tällöin konvention 7 artiklan nojalla. Tällaisen ratkaisun tunnustamisesta määrätään pohjoismaisen avioliittokonvention 22 artiklassa. Sen mukaan jossakin sopimusvaltiossa muun muassa konvention 7 tai 8 artiklan nojalla annettu lainvoimainen tuomio on voimassa muissa sopimusvaltioissa ilman eri vahvistusta ja ilman että ratkaisun oikeellisuutta tai viranomaisen toimivaltaa tutkitaan. Tunnustamismenettelyä voidaan tässä tapauksessa pitää yksinkertaistettuna ja nopeutettuna asetuksessa säädettyyn menettelyyn nähden, koska avioliittokonventiossa ei ole perusteita, joiden nojalla tunnustamisesta voidaan kieltäytyä. 

Pohjoismaisen avioliittokonvention 22 artikla koskee toisaalta vain sellaisten päätösten tunnustamista, jotka on annettu avioliittokonventiossa olevien toimivaltaa koskevien määräysten, tässä tapauksessa 7 ja 8 artiklan mukaisesti. Kun asetuksen soveltaminen alkaa, Ruotsi ei enää voi Suomen ja Ruotsin välisissä suhteissa soveltaa avioliittokonvention 8 artiklan toimivaltamääräyksiä, koska sen on aviopuolisoiden varallisuussuhteita koskevissa asioissa sovellettava asetusta, lähinnä asetuksen 5 artiklaa. Mainitussa 5 artiklassa toimivalta osoitetaan tuomioistuimelle, joka käsittelee avioliiton purkamista koskevaa hakemusta Bryssel IIa -asetuksen toimivaltasäännösten nojalla. Suomi ja Ruotsi eivät pohjoismaisen avioliittokonvention alaan kuuluvissa tapauksissa sovella Bryssel IIa –asetuksen toimivaltasääntöjä, koska ne ovat mainitun asetuksen 59 artiklan 2 kohdan nojalla ilmoittaneet komissiolle jatkavansa pohjoismaisen avioliittokonvention soveltamista. Tämän vuoksi Suomessa ja Ruotsissa sovelletaan mainitun asetuksen sijasta pohjoismaisen avioliittokonvention 7 artiklaa. Ruotsin toimivalta puheena olevissa asioissa määräytyy siten aviovarallisuusasetuksen 5 artiklan ja pohjoismaisen avioliittokonvention 7 artiklan nojalla. Huomioon ottaen sen, että toimivaltaperusteet ovat samat riippumatta siitä, käytetäänkö toimivaltaa pohjoismaisen avioliittokonvention 7 ja 8 artiklan nojalla vai aviovarallisuusasetuksen 5 artiklan ja pohjoismaisen avioliittokonvention 7 artiklan nojalla, voidaan katsoa, että Ruotsi käyttäessään toimivaltaa edellä selostetulla tavalla toimii pohjoismaisen avioliittokonvention 22 artiklan mukaisesti. 

Sen vuoksi ehdotetaan, että Suomi aviovarallisuusasetuksen estämättä tunnustaa pohjoismaisen avioliittokonvention 22 artiklan mukaisesti Ruotsissa avioeroasian yhteydessä tehdyt, omaisuuden ositusta ja yhteiselämän lopettamista koskevat päätökset, jos päätös koskee puolisoita, joihin on konvention 3 ja 4a artiklan mukaan sovellettava pohjoismaista avioliittokonventiota. 

Jos on kysymys muusta päätöksestä kuin avio- tai asumuseron yhteydessä tehdystä ositusta tai yhteiselämän lopettamista koskevasta päätöksestä, sitä ei tunnusteta pohjoismaisen avioliittokonvention nojalla, mutta se saatetaan joissakin tapauksissa tunnustaa pohjoismaisen tuomiokonvention ja sen johdosta säädetyn lain 588/1977 (Laki yksityisoikeudellista vaatimusta koskevien pohjoismaisten tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta, jäljempänä pohjoismainen tuomiolaki) nojalla. Ensinnäkin päätös, joka koskee puolison kuoleman nojalla toimitettua ositusta, tunnustetaan pohjoismaisen tuomiolain nojalla edellyttäen, että kuollut puoliso oli jonkin sopimusvaltion kansalainen ja että hänellä oli kotipaikka jossakin näistä valtioista. Pohjoismaisen tuomiolain nojalla voidaan lisäksi tunnustaa sellaisia avioliiton varallisuusoikeudellisia vaikutuksia koskevia tuomioita, jotka eivät koske puolisoiden omaisuuden ositusta, edellyttäen, että tuomio on annettu yksityisoikeudellisen vaatimuksen johdosta. 

Pohjoismaisen tuomiolain mukaan tuomio tunnustetaan ilman eri menettelyä. Tältä osin pohjoismainen tuomiolaki ja aviovarallisuusasetus vastaavat toisiaan. Eroa on sitä vastoin siinä, että aviovarallisuusasetuksessa päätökseltä ei toisin kuin pohjoismaisessa tuomiolaissa näytetä vaadittavan lainvoimaisuutta, jotta se voitaisiin tunnustaa. Sekä aviovarallisuusasetuksessa että pohjoismaisessa tuomiolaissa (6 §) on kieltäytymisperusteita, joiden nojalla päätös voidaan jättää tunnustamatta. Oikeusjärjestyksen perusteiden vastaisuuteen ja tuomioiden väliseen ristiriitaan perustuvat kieltäytymisperusteet vastaavat läheisesti toisiaan. Haastehakemuksen liian myöhäinen toimittaminen vastapuolelle ei sitä vastoin pohjoismaisessa tuomiolaissa ole kieltäytymisperuste toisin kuin aviovarallisuusasetuksessa. Pohjoismaisessa tuomiolaissa on puolestaan lukuisia kieltäytymisperusteita, jotka koskevat tuomioistuimen niin sanottua epäsuoraa toimivaltaa. Tämä merkitsee sitä, että hyväksyttävän toimivaltaperusteen olemassaolo on pohjoismaista tuomiolakia sovellettaessa tutkittava. Asetuksessa ei sitä vastoin ole tällaisia kieltäytymisperusteita ja päätöksen antaneen tuomioistuimen toimivallan tutkiminen on kielletty. 

Tehty vertailu osoittaa, että tunnustamista koskeva pohjoismaisen tuomiolain sääntely on joissakin kysymyksissä asetukseen nähden yksinkertaisempi, mutta joissakin toisissa kysymyksissä asia on päinvastoin. Tämän vuoksi ei voida katsoa, että pohjoismaiseen tuomiokonventioon perustuva tunnustamista koskeva sääntely olisi asetukseen verrattuna sillä tavoin yksinkertaistettu ja nopeutettu, että asetuksen 62 artiklan 3 kohdassa sallittaisiin sen soveltaminen. 

Selvitettäessä, voidaanko pohjoismaista tuomiolakia asetuksen 62 artiklan 3 kohdan nojalla soveltaa Ruotsissa annettujen asetuksen alaan kuuluvien päätösten täytäntöönpanoon, on vastaavalla tavalla verrattava toisiinsa asetuksen ja pohjoismaisen tuomiolain säännöksiä. Kieltäytymisperusteiden vertailun osalta voidaan viitata edellä esitettyyn. Mitä tulee täytäntöönpanoa koskevaan menettelyyn, asetuksessa on säilytetty niin sanottu eksekvatuuri, sillä jäsenvaltiossa annettu päätös on täytäntöönpanokelpoinen toisessa jäsenvaltiossa vain, jos se on siellä julistettu täytäntöönpanokelpoiseksi (42 artikla). Pohjoismaisessa tuomiolaissa ei tunneta eksekvatuuria, mutta lakiin on otettu menettely, joka asiallisesti vastaa täytäntöönpanokelpoiseksi julistamista. Toisessa Pohjoismaassa annettua päätöstä ei näet voida viedä suoraan ulosottomiehelle pantavaksi täytäntöön, vaan täytäntöönpanoa koskeva hakemus on osoitettava käräjäoikeudelle (10 §). Käräjäoikeus käsittelee hakemuksen menettelyssä, joka muistuttaa asetuksessa säädettyä eksekvatuurimenettelyä. Päätös hakemuksesta annetaan vastapuolta kuulematta, jollei käräjäoikeus toisin määrää (11 §). Asetuksessa olevaa ehdotonta kieltoa kuulla vastapuolta ei pohjoismaisessa tuomiolaissa siten ole. 

Täytäntöönpanomenettelyjä koskeva vertailu osoittaa, että pohjoismaisen tuomiolain menettelyä ei voida pitää sillä tavoin yksinkertaistettuna ja nopeutettuna, että asetuksen 62 artiklan 3 kohdassa olevaa poikkeusta voitaisiin soveltaa. 

Edellä selostetuista syistä ehdotetaan, että Suomi käyttää hyväkseen aviovarallisuusasetuksen 62 artiklan 3 kohdassa annettua mahdollisuutta siltä osin kuin kysymys on Ruotsin tuomioistuimen antamasta sellaisesta päätöksestä, joka tunnustetaan pohjoismaisen avioliittokonvention 22 artiklan nojalla. Muut Ruotsissa aviovarallisuusasetuksen soveltamisalalla annetut päätökset tunnustetaan siten asetuksen mukaisesti. Asetusta sovelletaan aina, kun on kyse Ruotsissa asetuksen soveltamisalalla annetun päätöksen täytäntöönpanokelpoisuudesta Suomessa. 

Parisuhdevarallisuusasetus 

Rekisteröidyn parisuhteen varallisuusoikeudellisista vaikutuksista ei ole pohjoismaisia valtiosopimuksia, mutta toisessa Pohjoismaassa annettu tuomio, joka koskee tällaisen parisuhteen varallisuusoikeudellisia vaikutuksia, voi ennen asetuksen soveltamisen alkamista olla tunnustettavissa ja pantavissa täytäntöön pohjoismaisen tuomiolain nojalla. Kun asetuksen soveltaminen alkaa, tilanne muuttuu, sillä parisuhdevarallisuusasetukseen ei ole otettu säännöstä, joka vastaisi aviovarallisuusasetuksen 69 artiklan 3 kohdassa olevaa mahdollisuutta poiketa asetuksesta. Ruotsissa annettu päätös rekisteröidyn parisuhteen varallisuusoikeudellisista vaikutuksista tunnustetaan siten aina parisuhdevarallisuusasetuksen säännöksiä noudattaen, jos päätös kuuluu asetuksen ajalliseen soveltamisalaan. Tämä seuraa suoraan asetuksesta, joten asiasta ei ole tarpeen erikseen säätää.