1. Rikoslaki
10 luku. Menettämisseuraamuksista
1 §. Menettämisseuraamuksen yleiset edellytykset.
Pykälässä säädetään menettämisseuraamuksen yleisistä edellytyksistä. Pykälään ehdotetussa 3 momentissa säädetään prosessuaalisista edellytyksistä tuomita menettämisseuraamus, vaikka rikoksen tai teon tekijää ei saada selville tai vaikka häntä vastaan ei nosteta syytettä tai tuomita rangaistukseen. Valiokunta ehdottaa momentin sanamuodon kielellistä täsmentämistä niin, että siitä käy selkeästi ilmi, että siinä mainitut menettämisseuraamuksen tuomitsemisen edellytykset ovat vaihtoehtoisia.
2 §. Hyödyn menettäminen.
Pykälässä säädetään rikoshyödyn menettämisen lähtökohdista. Pykälän 1 momenttia täsmennetään niin, että säännöksestä käy jatkossa ilmi, mitä rikoshyödyllä tarkoitetaan. Rikoshyödyllä tarkoitetaan momentin mukaan välittömästi rikoksella saatua omaisuutta tai sen sijaan tullutta omaisuutta sekä näiden tuottoa, omaisuuden ja tuoton arvoa sekä rikoksella saadun säästön arvoa. Lakivaliokunta korostaa, että momentissa oleva luettelo ei sisällä etusijajärjestystä siitä, mitä tuomitaan menetetyksi rikoshyötynä. Tuomioistuimen harkinnassa siten on, tuomitaanko hyöty menetetyksi esimerkiksi esineellisenä vai arvona. Hyödyn määritelmän ottamisella lakiin ei ole tarkoitettu vaikuttaa tuomioistuinten käytäntöön siitä, että useimmiten tuomitaan hyödyn arvo menetetyksi. Lakivaliokunta pitää ehdotusta perusteltuna ja määritelmän sisällyttämistä myös perustuslain 8 §:n rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen kannalta merkityksellisenä. Myös perustuslakivaliokunta on kiinnittänyt tähän huomiota esityksestä antamassaan lausunnossa (PeVL 8/2016 vp).
Pykälään ehdotettu uusi 4 momentti koskee kolmannen tuomitsemista menettämään rikoshyöty. Sen mukaan rikoshyödyn menettämiseen voitaisiin tuomita rikoksesta hyötyneen lisäksi jatkossa myös se, jolle hyöty on menettämisseuraamuksen tai korvausvelvollisuuden välttämiseksi siirtynyt, jos hän tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää kyseessä olevan rikoshyödyn tai sitä vastaavan omaisuuden tai jos hänellä on ollut perusteltu syy sitä epäillä taikka jos hän sai omaisuuden vastikkeetta. Lakivaliokunta kiinnittää huomiota siihen, että ehdotettu säännös ei ole yhtenevä sen kanssa, mitä direktiivin 6 artiklassa vaaditaan. Artikla edellyttää menetetyksi tuomitsemisen mahdollistamista ainakin tapauksissa, joissa luovutuksensaaja tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää, että siirron tai hankinnan tarkoituksena on menetetyksi tuomitsemisen välttäminen. Ehdotetun 4 momentin säännöksen mukaan tietoisuuden kohde puolestaan liittyy omaisuuden luonteeseen rikoshyötynä.
Lakivaliokunta katsoo, että 4 momentin muotoilu on syytä täsmentää vastaamaan direktiivin muotoilua tietoisuuden kohteen osalta niin, että tietoisuuden kohde liittyy omaisuuden siirtymisen tarkoitukseen. Valiokunta ehdottaa tätä koskevaa muutosta. Lakivaliokunta painottaa, että muutos ei poista tietoisuuden tai perustellun epäilyn vaatimusta. Käytännössä myös asiallinen muutos on suhteellisen vähäinen, sillä mikäli henkilö tietää tai epäilee omaisuuden siirron tarkoituksen olevan menettämisseuraamuksen tai korvausvelvollisuuden välttäminen, vastaavasti hän tietää tai hänen on syytä epäillä, että omaisuus on rikoshyötyä tai sitä vastaavaa muuta omaisuutta.
3 §. Laajennettu hyödyn menettäminen.
Pykälä sisältää säännökset laajennetusta hyödyn menettämisestä. Laajennetussa hyödyn menettämisessä on kyse siitä, että henkilöltä voidaan tietyin edellytyksin tuomita menetetyksi omaisuus joka on peräisin rikollisesta toiminnasta. Tämä merkitsee sitä, että menetetyksi voidaan tuomita myös omaisuutta, joka ei ole peräisin tietystä nimenomaisesti syyksi luetusta rangaistavaksi säädetystä teosta. Laajennettu hyödyn menettäminen on mahdollista jo voimassaolevan lain mukaan. Esityksessä laajennetaan mahdollisuuksia laajennetun hyödyn menetetyksi tuomitsemiseen.
Pykälän 1 momentti sisältää muun muassa laajennetussa hyödyn menettämisessä sovellettavat harkintakriteerit. Esityksen mukaan laajennetun hyödyn tuomitseminen menetettäväksi on harkinnanvaraista. Harkinnassa on muiden seikkojen ohella otettava erityisesti huomioon, onko omaisuus ilmeisesti peräisin muusta kuin vähäisenä pidettävästä rikollisesta toiminnasta ja onko menettämisseuraamuksen tuomitseminen tarpeen uusien rikosten ehkäisemiseksi sekä saadaanko rikollisella toiminnalla toistuvasti merkittävä osa asianomaisen tuloista.
Lakivaliokunta on esitystä arvioidessaan kiinnittänyt huomiota siihen, tuleeko laajennettua menetetyksi tuomitsemista koskevan säännöksen olla esityksestä poiketen pakottava, sekä siihen, supistavatko ehdotetut harkintakriteerit mahdollisuuksia tuomita menettämisseuraamus.
Lakivaliokunta toteaa, että myös voimassa olevassa laissa menettämisseuraamus on harkinnanvarainen. Esinekonfiskaation osalta lainsäädännössä on lähdetty siitä, että pakottava sääntely on tarpeen silloin, kun omaisuus on laadultaan erityisen vaarallista. Muuten on pidettävä riittävänä, että tapauskohtaisesti harkitaan menettämisseuraamuksen tarpeellisuus (HE 80/2000 vp, s. 16). Laajennetun hyödyn menettäminen voi olla varsin ankara seuraamus kohdistuessaan arvokkaaseen omaisuuteen, joten pakollinen menettämisseuraamus voi johtaa kohtuuttomiin tilanteisiin ja muodostua tosiasiallisesti rangaistukselliseksi. Menettämisseuraamus on kuitenkin luonteeltaan turvaamistoimi, eikä sitä saa käyttää rangaistuksellisiin tarkoituksiin (HE 80/2000 vp, s. 15). Harkinnanvaraisuus toimii myös vastapainona sille, että vastaajalla on esityksen mukaan todistustaakka omaisuuden laillisesta alkuperästä. Direktiivi ei edellytä laajennetun hyödyn pakollista menettämistä. Lakivaliokunta katsoo, että ehdotetun säännöksen on perusteltua esityksessä tarkoitetuin tavoin olla harkinnanvarainen.
Saadun selvityksen mukaan harkintakriteerit tuomita laajennettu hyöty menetetyksi ovat nykyisessä oikeuskäytännössä varsin tiukat. Esityksen tarkoituksena on kuitenkin mahdollistaa se, että laajennettu hyöty tuomitaan aikaisempaa useammin menetetyksi. Mikäli säännös on harkinnanvarainen ilman harkintaa ohjaavia kriteereitä, on mahdollista, ettei oikeuskäytännön linja muutu uuden säännöksen myötä. Säännöksen harkintakriteereillä ja niitä koskevilla perusteluilla pyritään nimenomaan edistämään sitä, että jatkossa tuomitaan entistä laajemmin laajennettu hyöty menetetyksi. Edellä todetun perusteella lakivaliokunta katsoo olevan perusteltua sisällyttää säännökseen harkintaa ohjaavat kriteerit ja puoltaa säännöstä ehdotetussa muodossaan.
Lakivaliokunta huomauttaa, etteivät pykälässä olevat harkintakriteerit ole yksinomaisia tai kumulatiivisia. Kuten säännöksessä todetaan, nimenomaisesti mainitut kolme kriteeriä otetaan huomioon muiden seikkojen ohella eikä kaikkien käsillä oloa edellytetä. Jos esimerkiksi on selvää, että omaisuutta käytetään uusien rikosten tekemiseen, jo tämä voi olla riittävä syy tuomita menettämisseuraamus. Toisaalta säännöksessä tarkoitetut muut seikat voivat olla jo yksinään riittäviä perustelemaan menettämisseuraamuksen, vaikka pykälään kirjatut harkintakriteerit eivät tapaukseen juuri soveltuisikaan. Kuten hallituksen esityksessä todetaan, kysymys on kokonaisharkinnasta (HE s. 41).
9 §. Menettämisseuraamusasian käsittely.
Pykälä sisältää säännökset menettämisseuraamusta koskevan asian käsittelystä. Pykälän 4 momentti sisältää säännökset menettämisseuraamuksia koskevista väittämis- ja todistustaakoista. Momentin mukaan kantajan on vedottava niihin seikkoihin, joihin hänen vaatimuksensa perustuu, sekä näytettävä ne toteen. Kantajalla ei kuitenkaan ole todistustaakkaa 3 §:ssä eli laajennettuna hyötynä menetettäväksi vaaditun omaisuuden alkuperästä. Tällainen omaisuus voidaan tuomita menetetyksi, jollei vastaaja saata todennäköiseksi, että omaisuus on peräisin muusta kuin rikollisesta toiminnasta. Mainittu säännös sisältää käännetyn todistustaakan omaisuuden alkuperän osalta koskien laajennettua hyödyn menettämistä (3 §).
Todistustaakkasääntelyssä on kyse oikeudenmukaisen rikosoikeudenkäynnin keskeisistä periaatteista. Asian arvioinnissa keskeistä on niin sanottu syyttömyysolettama, joka merkitsee sitä, että syytettyä on pidettävä syyttömänä, kunnes hänen syyllisyytensä on laillisesti näytetty toteen. Syyttömyysolettama perustuu muun muassa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 2 kappaleeseen ja on perustuslain 21 §:n 2 momentissa tarkoitetun oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin osa-alue (PeVL 60/2010 vp). Rikosprosessin peruslähtökohtiin kuuluu syyttäjän todistustaakka eli velvollisuus näyttää syyllisyys toteen.
Lakivaliokunnan kuulemien asiantuntijoiden näkemykset todistustaakan kääntämistä koskevassa asiassa ovat jakautuneet. Esityksessä ehdotettua muutosta puoltavat erityisesti käytännön soveltamistilanteisiin liittyvät voimassaolevan lainsäädännön haasteet. Saadun selvityksen mukaan laajennettu hyöty on oikeuskäytännössä tuomittu menetetyksi lähinnä silloin, kun etsinnässä on löytynyt merkittäviä summia kätkettyä käteistä rahaa, jonka määrä on ollut selvässä epäsuhteessa vastaajan taloudelliseen asemaan nähden eikä vastaaja ole pystynyt esittämään mitään uskottavaa näyttöä rahojen laillisesta alkuperästä. Suurimmassa osassa tapauksia laajennetun hyödyn menettämisen perusteena eli niin sanottuna liipaisinrikoksena on ollut huumausainerikos, joissain tapauksissa dopingrikos. Kuvatunlaisissa tilanteissa syyttäjän on mahdollista täyttää nykyinen kevennetty todistustaakkansa eli se, että on syytä epäillä omaisuuden olevan peräisin rikollisesta toiminnasta. Myöskin esitutkinnassa vastaajan varallisuusaseman selvittäminen on mahdollista. Tällaisissa tapauksissa voimassa oleva säännös on toimiva. Tilanne on kuitenkin olennaisesti erilainen tilanteessa, jossa hyödyn saamistarkoituksessa tapahtuvan rikollisen toiminnan yhteydessä ryhdytään peittelemään hyödyn jälkiä. Tilanteessa, jossa ryhdytään monimutkaisiin järjestelyihin omaisuuden alkuperän häivyttämiseksi ja sen naamioimiseksi laillisesti saaduksi esimerkiksi turvautuen niin sanottuihin veroparatiiseihin, omaisuuden laittoman alkuperän selvittäminen esitutkinnassa on saadun selvityksen mukaan toisinaan jopa mahdotonta. Tällaiset tilanteet voivat liittyä erityisesti vakavaan talousrikollisuuteen. Asiaa arvioituaan lakivaliokunta katsoo, että edellä mainitun kaltaisiin tilanteisiin puuttumiseksi esitetyllä muutoksella voi sinällään katsoa olevan painava yhteiskunnallinen tarve ja hyväksyttävä peruste. Valiokunta kiinnittää huomiota siihen, että jos kysymys on laillisesta omaisuudesta, sen haltijan on lähtökohtaisesti helppo hankkia tarvittava näyttö ja saattaa todennäköiseksi omaisuuden laillinen alkuperä.
Menettämisseuraamuksen vaatijan todistustaakka liittyy kuitenkin keskeiseen ja vakiintuneeseen rikosprosessioikeudelliseen periaatteeseen, ja tämän periaatteen kääntämisen osalta on merkityksellistä arvioida asiaa erityisesti syyttömyysolettaman kannalta.
Perustuslakivaliokunta on esityksestä antamassaan lausunnossa (PeVL 8/2016 vp) todennut, että rikoslain 10 luvun 9 §:n 4 momentin valtiosääntöoikeudellisessa arvioinnissa on olennaista se, että käännetty todistustaakka ei koske lainkaan syyttömyysolettaman kumoavaa ratkaisua eli rikoksen syyksilukemista. Lausunnon mukaan perustuslaki ja ihmisoikeussopimus edellyttävät, että syyttäjällä on näyttötaakka paitsi itse rikoksesta myös siitä, että vastaaja on rikokseen syyllistymisen aikoihin saanut rahavaroja. Kun syyttäjä on täyttänyt todetut näyttövelvoitteensa, tämän jälkeen todistustaakka voi kääntyä vastaajalle ja hänen velvollisuudekseen voidaan lailla osoittaa uskottava vaihtoehtoinen selitys varojen lisääntymiselle. Tällaisten laissa säädettyjen olettamien tulee ihmisoikeustuomioistuimen käytännön mukaan pysyä kohtuuden rajoissa ja ottaa puolustuksen oikeudet asianmukaisesti huomioon. Näiltä osin ehdotus mahtuu lausunnon mukaan perustuslain 21 §:n ja ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 2 kappaleen sallimiin rajoihin. Asiassa saadun selvityksen ja perustuslakivaliokunnan lausunnon perusteella lakivaliokunta katsoo, että ehdotuksen hyväksymiselle ei ole syyttömyysolettamaan liittyvää estettä. Lakivaliokunta painottaa, että kyseessä on vain omaisuuden alkuperää eikä syyllisyyskysymystä koskeva näyttötaakka.
Perustuslakivaliokunta toteaa lausunnossaan olevan sinänsä selvää, että tietyn omaisuuden omistussuhteista ja alkuperästä voi yleensä parhaiten esittää näyttöä se, jonka hallusta omaisuus on tavattu. Lausunnossa todetaan, että vastaajan oikeusturvan kannalta on kuitenkin syytä korostaa, ettei todistustaakkaa pidä siirtää vastaajalle, ellei omaisuuden rikollista alkuperää koskeva väite ole objektiivisesti arvioiden perusteltu ja riittävin tosiseikoin tuettu (ks. myös PeVL 33/2000 vp, s. 3/II). Edelleen lausunnossa todetaan, että perustuslakivaliokunnan käsityksen mukaan ehdotettua rikoslain 10 luvun 9 §:n 4 momenttia on syytä täsmentää vastaamaan paremmin tätä näkökohtaa. Lausunnossa on pidetty myös tärkeänä, että menettelyssä ei aseteta kohtuuttomia vaatimuksia sille, milloin vastaajan katsotaan saattaneen omaisuuden laillisen alkuperän todennäköiseksi.
Myös lakivaliokunta katsoo, että on sinänsä selvää, että tietyn omaisuuden omistussuhteista ja alkuperästä voi parhaiten esittää näyttöä se, jonka hallusta omaisuus on tavattu. Esitystä voi näin ollen lähtökohtaisesti pitää todistustaakan jakoa koskevien yleisten periaatteiden mukaisena. Lakivaliokunta kuitenkin painottaa perustuslakivaliokunnan tavoin sitä, että menettelyssä ei käytännön soveltamistilanteissa saa asettaa kohtuuttomia vaatimuksia sille, milloin vastaajan katsotaan saattaneen omaisuuden laillisen alkuperän todennäköiseksi.
Lakivaliokunta yhtyy perustuslakivaliokunnan lausunnossa esiin tuotuun näkemykseen siitä, että todistustaakan ei tule siirtyä vastaajalle, ellei omaisuuden rikollista alkuperää koskeva väite ole objektiivisesti arvioiden perusteltu ja riittävin tosiseikoin tuettu.
Ehdotettu momentti sisältää yleiset menettämisseuraamuksia koskevat säännökset paitsi todistustaakasta myös väittämis- eli vetoamistaakasta, joka koskee kaikkia menettämisseuraamuslajeja. Momentin mukaan kantajan on vedottava niihin seikkoihin, joihin hänen vaatimuksensa perustuu. Väittämistaakka asetetaan momentissa poikkeuksetta kantajalle, toisin sanoen hänen on myös vedottava niihin seikkoihin, joiden perusteella hän katsoo omaisuuden alkuperän rikolliseksi. Väittämistaakka koskee konkreettisia tosiseikkoja tai olosuhteita. Valiokunta kiinnittää huomiota esityksen perusteluissa todettuun seikkaan, jonka mukaan pelkkä viittaus rikolliseen toimintaan ei riitä (HE s. 45). Yleensäkään väittämistaakkaa ei täytetä vetoamalla rikoslain säännöksessä oleviin abstrakteihin tunnusmerkistötekijöihin. Sitä vastoin väittämistaakka voi koskea esimerkiksi tosiseikkoja siitä, millaisia konkreettisia omaisuuseriä vastaajalla on sekä millaiset ovat vastaajan tulot. Samaten pätevästi voidaan vedota esimerkiksi siihen, että vastaajalta on löytynyt tietty määrä käteistä rahaa. Jos syyttäjä vetoaa sellaisiin seikkoihin, joilla ei ole merkitystä asian ratkaisemisen kannalta, seurauksena on vaatimuksen hylkääminen. Sama koskee tilannetta, jossa syyttäjä täyttää väittämistaakkansa puutteellisesti eli jättää vetoamatta vaatimuksen hyväksymisen kannalta välttämättömiin seikkoihin.
Lakivaliokunta katsoo, että ehdotettu momentti ja sitä koskevat perustelut jo ehdotetussa muodossaan osoittavat ja täyttävät sen välttämättömän edellytyksen, jonka mukaan omaisuuden rikollista alkuperää koskevan väitteen tulee olla objektiivisesti perusteltu ja riittävin tosiseikoin tuettu. Vastaava vaatimus koskee yleisestikin menettämisseuraamuksia riippumatta siitä, miten todistustaakan jaosta on säädetty. Momenttiin tehtävät lisäykset saattavat johtaa tekemään virheellisiä vastakohtaispäätelmiä siitä, että muissa tilanteissa ei väittämistaakka ole voimassa. Tämä olisi ongelma vastaajan puolustautumismahdollisuuksien kannalta. Lakivaliokunta katsoo kuitenkin selvää olevan, että käännetyn todistustaakan tilanteissa konkreettisten olosuhteiden osalta tulee olla pääteltävissä, että omaisuus on peräisin rikollisesta toiminnasta.
Käännettyä todistustaakkaa on perusteltua arvioida myös itsekriminointisuojan kannalta. Itsekriminointisuoja merkitsee oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin peruslähtökohtana olevaa oikeutta olla todistamatta itseään vastaan ja oikeutta olla myötävaikuttamatta oman syyllisyyden toteamiseen. Suoja kuuluu perustuslain 21 §:ssä turvatun oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeisiin (PeVL 34/2012 vp, s. 3, HE 309/1993 vp, s. 74/II). Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä itsekriminointisuojan on katsottu kuuluvan Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 (1) artiklassa turvatun oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ydinalueelle.
Perustuslakivaliokunta on esityksestä antamassaan lausunnossa (PeVL 8/2016 vp) arvioinut esitystä myös itsekriminointisuojan kannalta. Se on lausunnossaan päätynyt siihen, että ehdotus ei ole itsekriminointisuojan kannalta ongelmallinen, koska käännetty todistustaakka ei koske rikoksen syyllisyyskysymystä. Lakivaliokunta kiinnittää huomiota siihen, että merkityksellistä esityksen arvioinnissa on se, että ehdotetulla sääntelyllä ei pakoteta henkilöä todistamaan itseään vastaan tai myötävaikuttamaan oman syyllisyyden toteamiseen. Saamansa selvityksen ja perustuslakivaliokunnan lausunnon johdosta lakivaliokunta katsoo, että esitys ei ole itsekriminointisuojan kannalta ongelmallinen. Lakivaliokunta kuitenkin yhtyy perustuslakivaliokunnan lausunnossa esiin tuotuun näkemykseen siitä, että edellä mainittu ei poista sitä, että ehdotettu sääntely voi tuottaa oikeuskäytännössä tilanteita, joissa vedotaan itsekriminointisuojaan. Lakivaliokunta yhtyy myös perustuslakivaliokunnan lausunnossaan esittämään huomioon siitä, että ehdotettu sääntely ei saa johtaa itsekriminointisuojan loukkaamiseen käytännön soveltamistilanteissa.
Käännettyä todistustaakkaa koskevalla ehdotuksella voi olla vaikutusta myös kansainväliseen yhteistyöhön menettämisseuraamusten täytäntöönpanossa, sillä direktiivi ei edellytä käännetyn todistustaakan omaksumista. Esityksessä (s. 16) on kuitenkin arvioitu, että vaikutus kansainväliseen yhteistyöhön tulee olemaan vähäinen. Lakivaliokunta katsoo, että kansainväliseen yhteistyöhön liittyvät seikat eivät siten aiheuta estettä käännetyn todistustaakan omaksumiselle.
Asiassa saadun selvityksen perusteella ja asiaa kokonaisuutena arvioituaan lakivaliokunta katsoo, että 4 momentin ehdotus käännetystä todistustaakasta voidaan hyväksyä.