Arvoisa herra puhemies! Täytyy ihan aluksi sanoa, että olen erittäin tyytyväinen, että meillä vihdoinkin on ministerinä henkilö, joka on itse keski-iän alapuolella ja on hyvin nuorekas ja on hyvin innostunut nuorten asioista. Tämä näkyy myös hyvässä toiminnassa ministerillä siinä, että on myös puututtu esimerkiksi tähän ammattikoulureformiin uusin aloittein. Ja uskon, että tämän hallituskauden aikana tulee varmasti tapahtumaan useita sellaisia muutoksia, joita SDP:nkin Eloranta puheenvuorossaan odotti. Nimittäin nuorisotakuu ei saavuttanut niitä tavoitteita viime vaalikautena, joita täällä vaalikauden alussa luvattiin, vaan ne jäivät torsoiksi monelta osin, ja huomattiin se toimimattomuus, koska ministerit eivät välttämättä ymmärtäneet, mitä se käytännössä tarkoittaa, kun lähdetään toteuttamaan niitä toimenpiteitä, ja mimmoisia tuloksia niillä saadaan.
Arvoisa puhemies! Muutama huomio tästä nuorisolain sisällöstä. — Paljonko tässä on puheaikaa? 5 minuuttia?
Ensimmäinen varapuhemies Mauri Pekkarinen
:Ei ole mitään...
Ei ole rajaa, selvä. — Joo, arvoisa puhemies, ensimmäisenä haluan kiinnittää huomiota siihen, että kun tätä nuorisotakuuta nyt lähdetään muuttamaan, niin siellä täytyy tehdä radikaalisia muutoksia. Kiitän siitä luottamuksesta, että olen itse päässyt sinne mukaan, minut kutsuttiin sinne mukaan, ja olen varmasti omalta osaltani kiinnostunut tuomaan niitä näkökulmia, mitkä koskevat erityisesti syrjäytyneitä nuoria ja siinä riskissä olevia, koska olen heidän parissaan työskennellyt itse pitkän uran ennen eduskuntaan pääsemistäni. Tästä näkökulmasta sallittakoon muutama huomio.
Esimerkiksi Ohjaamoitten valtakunnallistamisessa täytyy kiinnittää huomiota muutamaan asiaan. Ohjaamon tarkoitushan on olla tämmöinen matalan kynnyksen palvelupiste, jossa yhden katon alta saadaan palveluita nuorelle, hänen elämänsä tarvetta vastaavia ohjauksia ja neuvoja ja tukea. Siellä voi saada esimerkiksi terveydenhoitajan palveluita, jos kunta niin hyväksi näkee, tai psykologin palveluita jopa ja sitten tämmöistä jatkokoulutuksen jälkeistä neuvontaa ja ohjausta ja erilaista nivelvaiheen tukea. Joudun kuitenkin toteamaan sen, että jos Ohjaamo-toimintaa nykyisellä toimintamallilla laajennetaan, niin siihen jää yksi iso aukko: Se saavuttaa käytännössä vain ne nuoret, joilla on jonkunnäköinen päämäärä tiedossa tai ainakin valmius sen päämäärän tavoittamiseen. Ohjaamot, ikävä kyllä, eivät minun tietoni mukaan ole saavuttaneet juuri niitä nuoria, joita meidän pitäisi saavuttaa. Niille 45 000 nuorelle, jotka ovat aika pahasti pois kaikesta toiminnasta, täytyy järjestää paljon enemmän kuin pelkästään vastaanottotoimintaa, jossa heidän ongelmansa diagnosoidaan. Heille tulee järjestää tässä ja nyt nonstop-tyyppistä palvelutoimintaa, joka tarttuu heidän kipeimpiin senhetkisiin ongelmiinsa. Ne kipeimmät ongelmat nuorten elämässä yleensä ovat se koulutuksen puute ja se työpaikan puute ja se arjen sisällön puute. Monesti siellä on mukana jopa päihdeongelmia ja mielenterveysongelmia, ja ne yhdistettynä jopa asunnottomuuteen — ei siinä auta mikään neuvonta missään toimistossa.
Minä ymmärrän, että ne Ohjaamot rakennetaan jollain konseptilla, mutta nyt, jotta saataisiin onnistumaan tämä homma, pitää ehdottomasti saada sellaisia toimijoita mukaan siihen palvelurakenteeseen, jotka osaavat ottaa kopin niistä nuorista sillä hetkellä, kun se tilanne sen vaatii. Oman kokemukseni mukaan siihen eivät pysty muut kuin kolmannen sektorin toimijat ja järjestöt, jotka sillä tasolla työtä tekevät, ja ero on siinä, että he eivät toimi kello 8:n ja 16:n välillä, he voivat toimia 24/7-periaatteella. Meillä on Suomessa valtavasti hyviä kolmannen sektorin toimijoita, jotka ovat menestyksekkäästi tehneet sellaista jälkeä nuorten auttamisessa, että ne pitäisi hyödyntää nytten tämän Ohjaamo-toiminnan valtakunnallistamisessa.
Ongelmahan on siinä, että kunnat saavat nyt itse määritellä, tekevätkö he vai eivätkö tee kolmannen sektorin kanssa töitä. Toinen ongelma on siinä, että kolmas sektori ei yleensä saa sitä rahaa, mikä nuorisotakuustakin tulee. He saavat kyllä paljon kauniita puheita ja saavat sitä yhteistyöhön kannustusta, mutta rahaa ei tule. Ja ilman rahaa on turha odottaa myöskään ammattitoimijoilta laadukasta ja nopeaa palvelua. Voidaan esimerkiksi olettaa, että jos nuori, joka tarvitsee tukea, haluaa päästä vaikka työelämään tai koulutukseen, niin kun meillä nyt ammattikoulujärjestelmästä putoaa noin 15—17 prosenttia joka ikäluokasta pois, niin hän tippuu pois, ei mene ammattikouluun. Ammattikoulua ei saada niin houkuttelevaksi joidenkin nuorten kohdalla, vaikka se tehtäisiin osakoulutustoimintaa olevaksi tutkinnoksi, koska monet nuoret eivät vain yksinkertaisesti mene sinne kouluympäristöön. Siinä mielessä esimerkiksi Suomessa toimii jo hyviä toimijoita, kuten esimerkiksi tutustuin viime syksynä Setlementtisäätiön osakoulutustoimintaan, Samaria ry:n toimintaan, joissa he eri valmennusmalleilla pystyvät kouluttamaan nuoria sellaiseen valmiuteen, että nämä voivat muutaman kuukauden tai korkeintaan vuoden koulutuksen saatuaan saada työpaikan. Ja ne tulokset, mitä näistä heidän koulutusohjelmansa läpikäyneitten nuorten määristä on, ovat aika huikaisevia, koska parhaimmillaan he pystyvät saamaan 80 prosenttia niistä osakoulutuksen käyneistä työelämään kiinni — keskiarvo on kuitenkin jokaisessa tapauksessa yli 50.
Ja nyt kun puhutaan niistä nuorista, jotka ovat tippuneet jo tämän järjestelmän ulkopuolelle — niistä, joita me emme ole saavuttaneet — niin ei voida olettaa, että kunta pystyy heidät saavuttamaan, vaikka sinne kannettaisiin kuinka paljon rahaa. Se raha ei enää ratkaise tätä ongelmaa. Tähän tarvitaan luovuutta ja uudenlaisia toimenpiteitä. Ja minä toivon sydämestäni ja uskonkin siihen, että ministeri havaitsee tämän näkökulman, että kun me rupeamme uudistamaan tätä koko järjestelmää, me otamme voimakkaasti ne toimijat mukaan, jotka osaavat kohdata ne nuoret ja viedä heidät maaliin saakka, vaikka he kompuroisivat kuinka monta kertaa. Siinä eivät koulutukset auta, siinä eivät auta mitkään asemat eivätkä kokemukset, vaan siihen tarvitaan pohjimmiltaan vain ihminen, luotettava aikuinen, joka pystyy rakastamaan ja välittämään siitä nuoresta ja viemään hänet niitten kompurointien kautta maaliin saakka.
Arvoisa puhemies! Tästähän voitaisiin paljonkin puhua, mutta tästä varmaan puhutaan nuorisotakuuryhmässä enemmän ja tullaan varmasti esittämään myös ministerille jotain radikaalisia toimenpiteitä näitten järjestelmien tueksi, mitä me olemme nyt tähän yhteiskuntaan jo rakentaneet.
Toinen asia, minkä haluaisin tässä nostaa esiin, on tämä vähemmän mielenkiintoinen asia varmasti itsellenikin, mutta pakko tästä on puhua, kun on tästä niin paljon saanut postia. Se on tämä poliittisten nuorisojärjestöjen saama tuki. Nyt edustaja Elohan tästä jo mainitsi tässä puheenvuorossaan, että OKM on usean vuoden ajan asettanut Perussuomalaiset Nuoret muihin yleisavustuksen hakijoihin verrattuna eriarvoiseen asemaan. Tästähän on tullut myös korkeimman hallinto-oikeuden päätös, ja siinä mielessä, että 2014 annettu päätös on kuitenkin lainvoimainen ja lisäoikeudenkäynti on tulossa näistä muistakin hakemuksista, tuntuu vähän kiusalliselta tästä asiasta puhua. Mutta minä itse haluaisin oikeastaan niin, että me emme antaisi poliittisille nuorisojärjestöille millään tavalla rahaa täältä suoraan automaattisesti, vaan ne joutuisivat käymään sen saman prosessin kuin joka ikinen nuorisojärjestö joutuu avustusta hakiessaan käymään. Me sanomme kyllä, että ne joutuvat käymään ja ne tekevät sen hakemuksen ja ne arvioidaan, mutta kuitenkin se arviointiperuste on, uskallan sanoa, hiukan erilainen kuin muilla nuorisojärjestöillä kuitenkin. Siellä on perinne syntynyt siitä, että jotkut järjestöt saavat automaattisesti jopa 600 000 tai 500 000 euroa tai lähes 700 000 euroa riippumatta siitä, että jäsenmäärä on tippunut vaikka 40—50 prosenttia vuosien saatossa. Siinä mielessä tämmöinen tasa-arvoinen kohtelu näitten osalta olisi ihan kohtuullista, koska tästä tulee semmoinen kiusallinen tilanne, itse kun olen valtiovarainvaliokunnan jäsen ja nuorten asioitten puolestapuhuja: me emme haluaisi tällaista asiaa käydä keskusteluissa, kun me käymme valtion budjettia sitten tuolla jaostossa ja muualla läpi. Toivoisin, että tämä asia tulisi korjattua muulla tavalla kuin meidän keskinäisten keskusteluitten kautta.
Arvoisa puhemies! Olen tosi kiitollinen siitä, että kunnat ovat lisänneet kuitenkin omia määrärahojaan nuorten hyväksi. Osaltaanhan se johtuu tietysti siitä, että tämä etsivä nuorisotyö on tullut pakolliseksi kunnille jo joitain vuosia sitten. Mutta täytyy kuitenkin se mainita, että kuntien käyttämä rahamäärä on kymmenen vuoden aikana, jos ei nyt lähes tuplaantunut, niin on siihen tullut yli kolmannes kuitenkin lisää. Tällä hetkellä se muistaakseni oli noin 220 miljoonaa, jota kunnat käyttävät näitten nuorten palveluitten järjestämiseen. Ja uskon, että avoimella mielellä ja rohkealla, innovatiivisella avauksella me voimme luoda myös sellaisen järjestelmän tähän maahan, joka oikeasti saavuttaa ennen kaikkea nämä syrjäytyneet nuoret ja siellä riskissä olevat nuoret, mutta se vaatii rohkeutta myös virkamiehiltä tehdä uudenlaisia avauksia ja ottaa vähän riskejä, koska riskejä ottamatta mikään ei tule muuttumaan.