Pentti  Tiusanen  /vas:

Arvoisa rouva puhemies! Kysymyksessä on ympäristövaliokunnan mietintö hallituksen esitykseen 222 viime valtiopäiviltä, joka koskee ehdotusta muuttaa eräitä Valtion asuntorahastosta maksettavia avustuksia ja niistä annettua lakia. Esitys liittyy köyhyyden ja syrjäytymisen ehkäisyn toimenpideohjelmaan, ja siinä ehdotetaan laajennettavaksi erään asuntorahoitusmuodon käyttömahdollisuutta asunnottomuuden vähentämiseksi. Uusien aravavuokratalojen oman pääoman kattamiseen on myönnetty avustusta, jos lainansaaja on sitoutunut osoittamaan omistamiaan vuokra-asuntoja asunnottomille ja pakolaisille. Esityksen mukaan omapääoma-avustuksia voitaisiin myöntää myös silloin, kun mainittuun tarkoitukseen hankitaan vuokrataloja tai vuokra-asuntoja.

Arvoisa puhemies! Tämä asia on ollut ympäristövaliokunnassa yksimielisesti, mutta ympäristövaliokunta on myös yksimielisesti tehnyt hallituksen esitykseen kaksi keskeistä muutosta nimenomaan niin, että on haluttu lyhentää sitä aikajaksoa, minkä nämä asunnot ovat nimenomaan tässä erityisessä käytössä asunnottomilla tai pakolaisilla. Se on nyt meidän esityksemme mukaan viisitoista vuotta; hallitus olisi esittänyt kolmeakymmentä vuotta. Valiokunnan mielestä tämä mahdollistaa paremmin yleensä tällaisten asuntojen löytymisen kuin hallituksen esitys, koska mitään suurta mielenkiintoa tällaisten asuntojen hankkimiseen nimenomaan tähän tarkoitukseen ei todellakaan ole ilmaantunut. Nyt näitä porkkanoita pyritään hankkimaan lisää, jotta Pääkaupunkiseudulla erityisesti oleva asunnottomuus ja asuntopula helpottuisivat.

Toinen muutos on se, ettei osoiteta tiettyä osoitetta mainitun laatuisen asunnon kohteeksi, vaan niin, että asunnonomistaja voi tarvittaessa vuosien mittaan vaihtaa toisen asunnon tähän tarkoitettuun käyttöön, jolloin pidetään ikään kuin tiettyä poolia tämän tyyppisistä erityiseen asunnottomuuden helpottamiseen tarkoitetuista asunnoista. Siis asunnot muodostavat tällaisen ryppään, jota voidaan sitten tarvittaessa kohdistaa eri osoitteisiin. Syy tähän on se, ettei synny tiettyjä osoitteita, joiden voitaisiin sitten katsoa edesauttavan segregaatiota yhteiskunnassa.

Puhemies! Valiokunta on pitänyt hallituksen esitystä sinänsä erittäin tärkeänä ja myöskin toivoo, että yleensä hallituksen esitykset asunnottomuuden helpottamiseksi tulisivat nopeammin eduskunnan käsittelyyn. Edelleenkin valiokunta yksimielisesti on todennut sen, että tarvitsemme lisää tehokkaita toimenpiteitä asunnottomuuden poistamiseksi ja uusien asuntojen, erityisesti vuokra-asuntojen saamiseksi Pääkaupunkiseudulle. Samalla emme unohda sitä kahtiajakoa, mikä maassa on pohjoisen, itäisen ja toisaalta kasvukeskusten välillä, ja tähän on myös ympäristövaliokunta kiinnittänyt useaan kertaan huomiota.

Tarja  Kautto  /sd:

Arvoisa puhemies! Yleisessä keskustelussa asunnottomiin liitetään kielteisiä ennakkokäsityksiä. Usein ajatellaan, että he ovat kaikki päihdeongelmaisia, epäsosiaalisia miehiä. Asunnottomuuden kokonaiskuva on kuitenkin kaikkea muuta. Vuoden 2000 lopulla Suomessa arvioitiin olevan 10 000 yksinäistä asunnotonta ja noin 800 asunnotonta perhettä. Tänään saamani tiedon mukaan marraskuussa 2001 oli 9 964 yksinäistä asunnotonta ja 782 asunnotonta perhettä, joista suurin osa on Pääkaupunkiseudulta. Tämä osoittaa ennen kaikkea sitä, että toimenpiteet asian korjaamiseksi ovat olleet täysin riittämättömiä. Yksinäisistä asunnottomista pääosa on tavallisia työssäkäyviä miehiä, jotka ovat joko itsenäistyviä tai avioeron vuoksi asunnottomia. Yhä useampi asunnoton on nuori ja nainen. Molempia ryhmiä on arvioitu olevan vajaat parituhatta. Esimerkiksi Helsingissä vuonna 2000 alle 30-vuotiaiden naisten osuus heistä oli noin kolmasosa. Toki on myönnettävä, että yhä useammalla asunnottomalla on vähintään niin sanotusti kaksi diagnoosia, eli he ovat usein moniongelmaisia, minkä vuoksi he tarvitsevat myös muuta tukea asumisen onnistumiseksi. Asunnottomat perheet keskittyvät Helsinkiin ja Pääkaupunkiseudulle. Heidän joukossaan on maahanmuuttajia mutta myös muualta Suomesta alueelle muuttaneita. Osa on perheväkivallan vuoksi asunnottomia tai nuoriapareja, joille on syntymässä lapsi. Yhteenvetona voi sanoa, että asunnottomuus tulee yhteiskunnalle kalliiksi. Halvempaa olisi järjestää asunto ja välttyä monilta muilta kustannuksilta. Asunnottomista yli puolet ja lähes kaikki perheet olivat Pääkaupunkiseudulta. Sama ongelma tunnetaan kuitenkin myös muualla Suomessa. Erityisesti Tampereen tilanne on vaikea.

Asiaa pohtinut työryhmä jätti ehdotuksen tilanteen korjaamisesta vuosi sitten. Se esitti asian ratkaisemiseksi muun muassa seuraavia keinoja: Kasvukeskusalueitten kuntien on otettava huomioon tontin luovutuksessa asunnottomien ja erityisryhmien asuntotarve edellyttämällä rakennettavista taloista asuntoja edellä mainituille ryhmille; on käynnistettävä erityyppisiä muunneltavia kerros- ja rivitalohankkeita, joiden korkeammat rakentamiskustannukset huomioidaan Aran kustannus- ja laatuohjauksessa; yleisen asumistuen kehittämistä; tyhjenevien laitosasuntojen hyväksi käyttämistä; Raha-automaattiyhdistyksen tuottojen käyttämistä palvelu- ja tukiasuntojen hankintaan; EU:n ja muiden eurooppalaisten rahoituslähteiden hyödyntämistä; vähintään 1 000 asunnon vuosittaista kohdentamista asunnottomille; asian huomioimista osana syrjäytymiskehityksen estämisohjelmaa ja saumattomien palveluketjujen luomista jne. Eli keinoja on. On kyse siitä, halutaanko niitä käyttää.

Käsittelyssä oleva lakiesitys on myös osa työryhmän esitystä. Työryhmä esitti nykyisen omapääoma-avustusjärjestelmän kehittämistä seuraavasti: Avustusvaltuuden tasoa korotetaan nykyisestä 20 miljoonasta markasta 50 miljoonaan markkaan vuonna 2002 ja sama taso säilytetään vuoteen 2005, mikä on jatkossa huomioitava. Samoin esitettiin avustusten kohdentamista uudisrakentamisen lisäksi hankintaan ja sen korottamista 25 000 markasta Helsingin seudulla 60 000 markkaan ja 50 000 markkaan muualla maassa. Hankintalainoitusta voidaan käyttää myös lainansaajasta riippumatta vuokratalojen hankintaan edellyttäen, että 20—30 prosenttia asunnoista osoitetaan asunnottomille.

Tähän asti myönnettyä valtionavustusta ovat hyödyntäneet kunnat ja kuntayhtymät 97-prosenttisesti. Yleishyödylliset yhteisöt ovat käyttäneet vain 3:a prosenttia. Eli yksi ongelma on ollut laajapohjaisuuden puute. Siitä huolimatta valtiovarainministeriön toimesta oli intoa heikentää jo työryhmän tekemää esitystä uudella 30 vuoden rajoitusajalla perustelemalla sitä korotettavalla avustusosuudella. Valiokunta piti yksimielisesti esitettyä rajoitusajan pidentämistä tarpeettomana, koska koko määräraha on sinänsä jatkossakin valtion käsissä. Rajoitusajan pidentäminen nykyisestä 15 vuodesta olisi ollut turha myös siksi, että omapääomarajoitusajan päättymisenkin jälkeen vuokra-asuntoihin kohdentuvat 45 vuoden aravarajoitukset. Aravarajoitusajan pidentäminen olisi vain ennestään vaikeuttanut käytännössä asian hoitamista ja halukkuutta avustuksen hakemiseen vähentäen siten asunnottomille tarkoitettujen asuntojen tarjontaa.

Arvoisa puhemies! Käsittelyssämme on siis laki, jolla voidaan todella konkretisoida käytännön ratkaisuiksi huoltamme asunnottomista ja segregaation kasvamisesta. Samalla haluan kuitenkin korostaa sitä, että asunnottomat eivät ole samana pysyvä ryhmä, vaan yhteiskuntamme tuottaa asunnottomia lisää. Sitä ongelmaa emme pysty ratkaisemaan muutoin kuin lisäämällä kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen ja tuki- ja palveluasuntojen tuotantoa ja muuttamalla järjestelmiä niin, ettemme lisää ja kasvata asunnottomien määrää.

Pekka Kuosmanen /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa rouva puhemies! Totean ed. Kautolle, että on ihmeellistä asuntopolitiikkaa Suomessa, kun esimerkiksi Kolarin kunnasta puretaan valmiita, 20 vuotta vanhoja, hyviä rivitaloasuntoja. Taas toisaalta täällä asuntopolitiikka on niin, että kaavoitus estää rakentamista Etelä-Suomessa ja varsinkin Helsingissä. Otetaan Yhdysvalloista mallia, mobiiliasunnot esimerkiksi, liikkuvat asunnot. Näille ei edes kaavoiteta mitään lisää rakentamistilaa Suomeen. Kolmas esimerkki: Meillä Helsingissä on 40 000 asuntoa vapaana. Eikö näitä pitäisi meidän pyrkiä vuokraamaan valtion ja kunnan keinoin mieluummin kuin täällä puhua puuta heinää?

Tarja Kautto /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! En tiedä, oliko puheen tarkoitus se, että säätäisimme lain, joka estää ihmisiä liikkumasta Etelä-Suomen alueelle tai yleensä kasvukeskuksiin, tai toisaalta, pitäisikö meidän pakkomuuttaa täällä olevia asunnottomia ihmisiä muualle Suomeen. Me maksamme niitä virheitä, joita on tehty maan kokonaisen asuttamisen suhteen, mutta se, kuten kaikki hyvin tietävät, ei ole mikään yksiselitteinen asia.

Mitä tulee Helsingin tonttipolitiikkaan, en ole helsinkiläinen mutta minun saamieni tietojen mukaan vaikeutena tällä hetkellä on nimenomaan se, että ei ole riittävästi alueita, joille voidaan nopeasti näitä kaavoittaa. Sinänsä Helsinki on hoitanut vertailussa sangen hyvin asunnottomien ja vuokra-asuntojen tarpeessa olevien ongelmia.

Rakel   Hiltunen  /sd:

Arvoisa rouva puhemies! En minäkään ymmärtänyt täysin ed. Kuosmasen puheenvuoroa.

Haluan kertoa, että Helsingissä on nyt jo 50 000 vuokra-asuntoa. Todella ongelma on siinä, että meiltä puuttuu riittävästi kaavoituskelpoista maata. Tässä yhteydessä haluan tuoda eduskunnalle esille sen, että Helsingille ja Pääkaupunkiseudulle on erittäin tärkeää se, kuinka edistyy näiden kuntien ja valtion välinen maa-alueiden vaihto tai ostaminen ja myyminen. Toisaalta kaavoitusta hankaloittaa nykypäivänä, uskoakseni muuallakin Suomessa, se että kaavoitus hidastuu, koska kaikkia uusia asuntokäyttöön tulevia kaavaehdotuksia käsitellään 2—3 vuotta, koska aina löytyy myös sellaisia tahoja, jotka katsovat, että alueelle ei tulisi rakentaa asuntoja, eli valitusmenettelyt hidastuttavat kaavoitustyötä.

Mielestäni tämä hallituksen lakiesitys on erittäin hyvä. Se tähtää syrjäytymisen ehkäisyyn osaltaan. Olen ed. Kauton kanssa aivan samaa mieltä siitä, arvoisa puhemies, että asunnottomuus ja epäsosiaalisuus eivät liity yhteen. Asunnottomuus koettelee hyvin helposti näillä kovilla asuntomarkkinoilla tavallisia ihmisiä avioerotilanteiden jälkeen ja itsenäistymisvaiheessa olevia nuoria.

Mutta on todettava myös se, että vaikka asunnottomuus sinänsä ei ole ihmisen pääongelma, siitä saattaa muodostua sellainen tekijä, että silloin, kun ihmisellä muutoin on heikommat edellytykset oman elämänsä hallinnointiin, ongelmat kasautuvat. Hyvin paljon asunnottomien joukossa on ihmisiä, jotka kärsivät mielenterveysongelmista, ovat pitkään olleet työttöminä tai kokeneet elämässään kriisin. Näissä tilanteissa ihmisillä ei ole riittävästi omia voimavaroja pärjätä näillä kovilla asuntomarkkinoilla.

Tämä lakiehdotus sinänsä on ehkä pieni keino tässä kokonaisuudessa, jota ed. Kautto ansiokkaasti myös luonnehti, mutta se on erittäin hyvä, räätälöity keino.

Ympäristövaliokunta perehtyi asiaan syvällisesti ja teki muutoksen hallituksen lakiehdotukseen nimenomaan rajoitusajan korottamisen suhteen. Ympäristövaliokunnan ehdotus on se, että 15 vuotta riittää, jotta tämä laki saataisiin toimivaksi. Mielestäni on myös erittäin hyvä, että yhteisöt, muutkin kuin rakennuttajayhteisöt, voisivat tulla näihin talkoisiin mukaan ja käyttää nimenomaan hyväkseen sitä mahdollisuutta, jonka laki nyt tuo, että vanhasta asuntokannasta voidaan ostaa tai hankkia avustuksen myötä asunnottomille yksittäisiä asuntoja. On myös hyvä, että asuntoja voidaan hankkia eri yhtiöistä ja että yhteisön, joka näin menettelee, ei edellytetä pitävän sitä samaa asuntoa 15 vuoden ajan tässä käytössä, vaan että tarvittaessa voidaan osoitetta muuttaa. Mielestäni tämä joustavuus on erittäin hyvä.

Katson, että vaikka nyt Helsinki ja Pääkaupunkiseutu tässä korostuvat, samoja ongelmia ilmeisesti on muissakin kasvukeskuksissa. Helsingin tilanteesta haluan nyt kertoa käyttäen puheenvuoroani hyväksi sen, että meillä on asuntojonoissa lähes 10 000 ihmistä edelleen ja heistä lähes 3 600 ihmistä on todella asunnottomia. Osa asuntojonoissa olevista on myös ihmisiä, jotka asuvat tilapäisessä asuntolamajoituksessa. Arvoisa rouva puhemies! Se ei ole meille sivistysvaltiolle ja Suomelle eduksi. Katson, että se on kunnan vastuulla mutta myös yhteisesti meidän vastuullamme.

Paula  Kokkonen  /kok:

Arvoisa puhemies! Kaksi minuuttia ei aivan taida riittää, siksi tulin tänne korokkeelle.

Olen samaa mieltä edellä puhuneitten kanssa siitä, että asunnottomuus on meidän yhteiskuntamme häpeäpilkku. Nyt näyttää siltä, että siihen ollaan vihdoin ja viimein tarttumassa aivan tosissaan. Pääministeri on puhunut asiasta ja mobilisoinut joukkoja asunnottomuuden purkamisen taakse. Ed. Taipaleella, kuten kaikki tiedämme, on tässä oma vankka osuutensa.

Pääkaupunkiseudun kaupunginjohtajat ovat myöskin lyöneet hynttyyt yhteen, jos niin voi sanoa, ja ovat ryhtymässä tähän yhteiseen hankkeeseen. Raha-automaattiyhdistyksen hallituksessa asiasta on moneen kertaan keskusteltu. Raha-automaattiyhdistys on osoittanut jo tänä vuonna rahoja joittenkin hankkeitten tukemiseen, joissa ryhdytään asuntoloita saneeraamaan siihen kuntoon, että ne olisivat inhimillisempiä kuin ne tänä päivänä ovat.

Meillä on asuntoloita esimerkiksi Pursimiehenkadulla, joka sinänsä on siisti, mutta ei ole kovin inhimillistä, jos ihminen joutuu vuositolkulla asumaan ehkä 18 hengen makuusalissa. Hänellä on muovikassi, jossa hänen omaisuutensa on, tai jokin pieni lokerikko jne. Minusta se ei ole ihmisarvoista elämää. Sinänsä Pursimiehenkadun asuntola on minusta hyvin hoidettu ja toimii kiitettävällä tavalla, mutta aika on tehnyt tehtävänsä senkin kohdalla.

Olen myöskin käynyt katsomassa Pelastusarmeijan asuntolassa. Se on myös mielestäni erittäin hyvin hoidettu ja toimii hyvin, mutta ei minusta voi ajatella, että ihmiset pitkäaikaisesti asuvat tuon tyyppisissä tiloissa, vaan jokainen kaipaa kotia, jossa voi asua sillä tavalla kuin jokainen kodissaan asuu, jossa on saniteettitilat ja keittomahdollisuudet jne., jotka antavat todellisen elämisen vapauden.

Hallituksen esitys on erittäin tervetullut. Tämä antaa juuri sitä joustovaraa, jolla uskon vuokra-asuntoja, joita nyt vapaita on mutta joita ei voida vuokrata, saatavan myöskin käyttöön.

On vihdoin ja viimein ymmärretty, että erilaiset ihmiset tarvitsevat erityyppisiä asuntoja. Ed. Taipale on usein puhunut siitä, että tarvitaan tukiasunnon tyyppisiä, ehkä pieniä asuntoja vaikka omakotitalojen ja rivitalojen yhteyteen, joissa ihmisillä olisi hieman sosiaalista seuraa ja ehkä sosiaalisia päällekatsojiakin vähän. Uskon, että ihmiset tarvitsevat myös toinen toisiansa.

Kannattaa muistaa, että ne ihmiset, jotka ovat pitkään olleet asunnottomia, tarvitsevat kenties hyvinkin monimuotoista tukea, kun he saavat asunnon. Asuminen on taito, jota kaikilla ei enää ole tai ei vielä ole. Se on hyvin vakava asia. Noin tuostansa eivät kaikki enää osaa taikka vielä osaa asua.

Kun nyt ehkä nopeallakin aikataululla lisätään asuntokantaa, on myös huolehdittava siitä, ettei mielenterveysongelmaisia säilötä jonnekin omiin gettoihinsa. He tarvitsevat tukea. Tämä tuli ilmi esimerkiksi juuri Pelastusarmeijassa käydessäni. He kokivat hieman sen, että nyt avohuolto toimii niin, että potilaat on heitetty erilaisten majoitustilojen niskoille ilman, että heitä seurattaisiin, että heillä olisi tukihenkilö. Monelle mielenterveysongelmaiselle on katastrofaalista, jos hänet heitetään täyteen yksinäisyyteen. Hän ei ehkä uskalla lähteä sieltä omin avuin minnekään.

Kuten ed. R. Hiltunen totesi, asunnottomat eivät suinkaan ole kaikki sosiaalisesti syrjäytyneitä eivätkä rikoksen poluilla olleita jne., vaan usein parisuhteen kariutuminen, työttömyys ja mielenterveysongelmat suistavat ihmiset asunnottomuuteen. Silloin meidän tehtävämme sivistysvaltiona on huolehtia tästä asiasta niin, että me voimme myös siitä ylpeillä maailmalla niin kuin monista muista saavutuksistamme.

Kari Uotila /vas:

Arvoisa rouva puhemies! Yhdyn ed. Kokkosen käsitykseen siitä, että meillä edelleen vallitseva asunnottomuus on kansallinen häpeä. On välttämätöntä, että hallituksen tasolla, eduskunnan tasolla ja myöskin kunkin kunnan tasolla päättäväisesti otetaan lähtökohdaksi kerta kaikkiaan asunnottomuuden poistaminen.

Espoossa, omassa kotikaupungissani, asunnottomuusongelma ei ole sitä luokkaa kuin se on esimerkiksi Helsingissä, mutta tällä hetkellä Espoossa valmisteilla olevaan asuntostrategiaan on selkeästi kirjattu tavoitteeksi "poistamme asunnottomuuden Espoosta". Tällainen tavoite pitäisi asettaa jokaisen suomalaisen kunnan asuntopoliittiseen linjaukseen ja sitoutua myöskin etsimään ne keinot, joilla asunnottomuus poistetaan.

Asunnottomien kannalta, mielenterveyskuntoutujien, päihdekuntoutujien kannalta tarvitaan monipuolinen valikoima toimenpiteitä ja mahdollisuuksia. Asuntoloiden pitää olla inhimillisiä. Niiden pitää tarjota inhimilliset elinolosuhteet, mutta niitäkin varmasti tarvitaan ainakin jonkin aikaa. Tarvitaan sellaisia paikkoja, joissa on, voisiko sanoa, ympärivuorokautinen ei valvonta vaan auttaminen, ohjaaminen ja sillä tavalla seuraavana askeleena itsenäisempi mahdollisuus asumiseen, tukiasuntoja jne. Nyt käsittelyssä olevassa lakiehdotuksessa on erittäin hyvä lisäys siitä, että olemassa olevasta asuntokannasta asuntoja ostamalla pystyttäisiin myöskin asunnottomia asuttamaan.

Mietinnössä todetaan aivan oikein, että asunnottomuuden vähentämiseen vaikutetaan parhaiten yleisellä asuntopolitiikalla. Tärkeintä on luoda edellytykset kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen tarjonnalle kasvukeskuksissa. Tämä on ilman muuta totta. Minä muistutan, että tämä sali on yksimielisesti hyväksyessään tämän vuoden budjetin, valtiovarainvaliokunnan budjettimietinnön, edellyttänyt ponnessaan, että aravalainaehtoja korjataan, parannetaan pikaisesti niin, että ne ehdot ottavat huomioon arava-asunnoissa olevien tulotason, mahdollistavat aravatuotannon lisääntymisen ja mahdollistavat sen, että arava-asuntokannassa pystytään myöskin tekemään välttämättömiä korjaustoimenpiteitä ja pitämään sillä tavalla elinkaariajattelulla myöskin nämä asunnot kunnossa.

Me tiedämme, että tällä hetkellä käydään tiukkoja neuvotteluja ympäristöministeriön ja valtiovarainministeriön välillä ara-remontista. Minä uskon, että me olemme kaikki sitä mieltä, että meidän on syytä odottaa ja edellyttää, että näissä neuvotteluissa syntyy tulos, joka johtaa niihin tavoitteisiin, mitä eduskunta on yksimielisesti budjettimietinnössään asettanut. Minä toivon, että valtiovarainministeriössä todella löytyy ymmärtämystä siihen, että tähän ongelmaan on todella tartuttava ja siihen on myös tarvittaessa satsattava voimavaroja.

Anne Huotari /vas:

Arvoisa puhemies! Ed. Kokkosen ja muidenkin pitämät puheenvuorot ovat olleet todella hyviä ja tuoneet asunnottomuuden ongelmaa esille monipuolisesti. On muistettava, että asuminen on kaikille perusoikeus, myös niille, joita kutsutaan niin sanotusti epäsosiaalisiksi henkilöiksi eli joilla on päihdeongelmia ja muita ongelmia. Eli jokaisella pitää olla mahdollisuus asua omassa kodissa. Mutta samalla pitää kuitenkin muistaa, että ehkäistään slummiutumisen syntymistä.

Katsoin eilen illalla amerikkalaista elokuvaa televisiosta. Siinä näkyi se, mihin johtaa tilanne, missä yksityinen slummiparoni, niin kuin elokuvassa sanottiin, huolehti vuokrataloista. Eli käytännössä hän ei huolehtinut niistä ollenkaan. Rangaistukseksi viranomaiset määräsivät, että slummiparonin pojan piti asua tässä talossa. Kun poika tutustui näihin asukkaisiin, hän huomasi ja vakuutti myös isälleen, että kysymys on ihan tavallisista ihmisistä.

Minusta se oli hyvin opettavainen elokuva siinä mielessä, että monta kertaa meillä suomalaisillakin on tiettyjä asenteita toisia ihmisiä kohtaan ja kun esimerkiksi tukiasuntoja yritetään rakentaa, alueen asukkaat nousevat vastarintaan. On aikamoinen ongelma ympäri Suomea, mihin tukiasunnot voidaan sijoittaa. Mielestäni parasta yhteiskuntapolitiikkaa ja yhdyskuntapolitiikkaa kaupungeissa on se, että näitä asuntoja sijoitellaan ympäri kaupunkia eikä muodosteta sellaista aluetta, missä kaikki nämä ovat yhdessä paikassa.

On myös pureuduttava asunnottomuuden syihin ja mietittävä, mistä johtuu, että 90-luvun alkupuolella, silloin kun lama koetteli pahiten, asunnottomuusongelma oli pienempi. Siinä minusta on nähtävissä se, että kun asuntojen hinnat ovat alhaisemmat, silloin myöskin pienituloisemmilla on varaa ottaa myös vuokra-asunto yksityisiltä markkinoilta, mutta kun hinnat alkavat kohota, silloin yksityisen puolen vuokra-asunnot karkaavat ihmisten käsistä, ihan tavallisten palkkatyöläistenkin käsistä.

Toinen syy on tietysti voimakas muuttoliike, jota kasvuaikana yleensä aina tapahtuu ja joka johtaa tähän paradoksiin, mistä ed. Kuosmanen provokatiivisesti aikaisemmin kertoi: asuntoja jää tyhjilleen. Esimerkiksi Suomussalmella yksi kokonainen kerrostalo on koipussissa. Kun siellä asunto- ja ympäristöjaosto viime kesänä kävi tutustumassa, eräs virkamies sanoi, että hän asuu tällä hetkellä huonommassa asunnossa kuin ne asunnot, joita käytiin katsomassa. Kysymys on 70- ja 80-luvun taitteessa rakennetuista, kohtuullisen hyväkuntoisista taloista, mutta voimakas muuttoliike on näistä vuokra-asunnoista vienyt ihmiset. He ovat olleet pakotettuja muuttamaan työn perässä kasvukeskuksiin. Tähän tietenkin vaikutetaan parhaiten sellaisella tehokkaalla aluepolitiikalla, jossa pystytään luomaan uusia työpaikkoja, että ihmisten ei tarvitsisi muuttaa ainakaan pakosta minnekään muualle.

Tällaisessa muuttoliiketilanteessa yleensä paikkakunnalla jo olevat heikoimmassa asemassa olevat ihmiset jäävät jalkoihin. Muuttoliikkeen perheille pitää järjestää asunto. Tiedän kyllä monia sellaisia yksittäisiä ihmisiä, jotka ovat joutuneet palaamaan takaisin esimerkiksi Kainuuseen sen vuoksi, että ovat asuneet täällä monta kuukautta jonkun sukulaisen luona. Työpaikka olisi mutta asuntoa ei, ja on joutunut sitten palaamaan mahdollisesti työttömäksi takaisin. Tämä on aikamoinen ongelma.

Sitten kolmannen sektorin rooli. Asunnottomuusongelmaa ei pidä jättää yksistään kolmannen sektorin vastuulle, vaan minusta luontevaa kolmannelle sektorille on nimenomaan tukiasuntotoiminnan järjestäminen yhdessä kunnan kanssa.

Asuntola-asuminen on todella ongelmallista tällä hetkellä nimenomaan sen vuoksi, että yksityisyys silloin monta kertaa on tosi heikkoa. Olen tavannut henkilöitä, jotka joutuvat kuljettamaan mustassa jätesäkissä omaisuutensa, koska sitä ei voi jättää minnekään: ei ole semmoista paikkaa, mihin sen voisi jättää. Se ei kuulu minusta sivistysvaltioon, niin kuin ed. Kokkonenkin aikaisemmin totesi.

Muutama vuosi sitten jotkut ehdottivat, että sosiaalinen asuntotuotanto pitäisi lopettaa. Nyt pitää muistella, ketkä tällaisia puheita ovat puhuneet. Toivottavasti he ovat nyt nähneet, mihin tällaiset puheetkin sosiaalisen asuntotuotannon vähentämisestä voivat johtaa. Sillä on paikka yhä edelleen ja tulee olemaan varmasti tulevaisuudessakin. Yhteiskunnan on otettava vastuu asunnottomuuden hoitamisesta. Tämä laki on yksi askel siihen suuntaan.

Pentti   Tiusanen  /vas:

Arvoisa puhemies! Täydennän vielä aikaisempaa puheenvuoroani ja viittaan siihen, että osaomistusasuntojärjestelmäkin on nyt etenemässä ainoastaan hitaasti, ja siihen vaikuttaa myöskin muun muassa ed. Kauton ja ed. Uotilan esiin ottama ja ympäristövaliokunnan mietinnössä selkeästi todettu aravajärjestelmän ja aravalainaehtojen puutteellisuus. Tuotantoa haittaavat siis vanhat aravalainaehdot, jotka tekevät nykyiset vuokrat korkeiksi, näin toteaa ympäristövaliokunta mietinnössään.

Liittyen kaavoitukseen, mihin ed. R. Hiltunen viittasi, näin varmasti on, että on valituksia. Maankäyttö- ja rakennuslaki, jonka ympäristövaliokunta eduskunnassa käsitteli, vielä varsin uusi laki, painottaa alkupään keskustelua ja yhteydenottoa kaavoittajan ja asukkaiden välillä. Se ontuu vielä. Ontumisesta paljolti johtuu, ettei loppupääkään ole kunnolla oikein edennyt. Tässä varmasti paikalliset kaavoittajat voisivat aktivoitua lain tarkoittamalla tavalla.

Arvoisa puhemies! On hyvä, että eduskunta käy asumisesta ja asunnottomuudesta keskustelua. Tämä varmasti ei riitä, mikä käytiin tänään perjantaina, mutta jatkossa lisää.

Katja  Syvärinen  /vas:

Arvoisa puhemies! Köyhyyden ja syrjäytymisen vastainen työ on todella yksi hallitusohjelman keskeisistä tavoitteista, ja edelleenkin se on juuri se osio, joka ehkä on kaikkein heikoimmalla hoidolla, ja todella kaikki tämän kaltaiset instrumentit, joita voidaan rakentaa poistaaksemme köyhyyttä ja syrjäytymistä, ovat tervetulleita uudistuksia.

Asunnottomuudella todella on monenlaiset kasvot, ja tietysti on ymmärrettävää, että täällä Pääkaupunkiseudulla tämä on suuri ongelma, mutta asunnottomuutta, kuten täällä on jo sanottu, on myös muualla Suomessa. Se liittyy usein mielenterveysongelmiin, mielenterveyskuntoutujien asunnottomuus on yleistä. Myös päihdeongelmista kuntoutuvat ihmiset siitä kärsivät, ja myös monenlaisten sosiaalisten ongelmien ja yhä enenevässä määrin myös työttömyyden seurauksena on asunnottomuutta. Pääkaupunkiseudulla on myös hyvin paljon sellaisia ihmisiä, jotka ovat työssä, mutta esimerkiksi osapäivätyössä tai niin pienipalkkaisessa työssä, että kerta kaikkiaan palkka ei tahdo siihen elämiseen riittää ja vuokrat jäävät rästiin ja tulee häätöjä ja tällaisia. Myös työssä olevia ihmisiä on asunnottomina. Tämä on erittäin valitettava asia.

On hyvä, että valiokunta on osoittanut hyvää sosiaalista mieltä tehdessään mietintöä ja kiinnittää huomiota esimerkiksi tällaisen segregaation estämiseen, siihen että ei syntyisi slummialueita, jonne kaikki asunnottomat tultaisiin laittamaan. Sama koskee myös pakolaisia. Se aiheuttaa helposti ketjureaktionomaisesti myös muita ongelmia. Monissa kaupungeissa ympäri Suomen ja myös pienemmissä kunnissa, missä pakolaisia on, on huomattu, jälkikäteen valitettavasti usein, se tilanne, mihin joudutaan, kun kaikki pakolaiset ja maahanmuuttajat on laitettu samalle alueelle. Jo ihan kielen oppimisen vaikeudet johtavat siihen, että syntyy myös muita ongelmia, sosiaalisia ongelmia enimmäkseen.

Oli myös erittäin viisasta, että valiokunta osoittaa sen, että myös vanhasta asuntokannasta hankittavissa asunnoissa pitää noudattaa sitä samaa käytäntöä kuin uustuotannossa elikkä osoitteet voivat vaihtua. Se on ihan tärkeää. Kyllähän se saattaa innostaa myös taloyhtiöitä käyttämään paremmin tätä mahdollisuutta, ja se vastustus, joka ehkä asenteissa saattaisi olla tätä työkalua kohtaan, voi lieventyä tämän kautta.

Ihan niin kuin valiokunta toteaa tässä mietinnössään, asunnottomuuteen vaikutetaan parhaiten yleisellä asuntopolitiikalla, ja olenkin iloinen siitä, että hallitus on nähnyt asuntopolitiikan nimenomaan myös itsenäisenä politiikan lohkona. Me teemme ihan oikeasti asuntopolitiikkaa, eikä asuntopolitiikka ole vain osa esimerkiksi aluepolitiikkaa tai työllisyyspolitiikkaa tai sosiaalipolitiikkaa tai sivistyspolitiikkaa, niin kuin monta kertaa on ollut. Totta kai myöskin työllisyyttä vahvistava politiikka parantaa asuntotilannetta, mutta meidän täytyy nähdä, että asunnottomuutta pitää hoitaa ensi sijassa asuntopoliittisilla toimenpiteillä.

Olen sitä mieltä, että tämä esillä oleva lakimuutos on erittäin hyvä uusi työkalu asuntopoliittiseen työkalupakkiin.

Ilkka  Taipale  /sd:

Arvoisa puhemies! Suomi oli vuoteen 95 mennessä ainoa maa Euroopassa, jossa asunnottomuus väheni. Kansainvälisen asunnottomuuden vuonna 86 päätettiin poistaa asunnottomuus, siis kokonaan. Se kyettiin puolittamaan 20 000:sta 10 000 asunnottomaan, joka sekin oli suuri saavutus. Tällä hetkellä asunnottomuus on ollut lievästi nousussa, ja kyse on nyt nousun pysäyttämisestä ja ensimmäisistä askeleista ruveta alentamaan asunnottomuutta. Käytännössä Lipposen hallitusten aikana asunnottomuuden määrä ei ole siis laskenut lainkaan, jonkin verran lisääntynyt.

Tämä kevät on ensimmäinen kerta, kun tällä hallituskokoonpanolla vakavasti puututaan asunnottomuuteen. Olen itse pitänyt tätä hyvin masentavana. Meidän olisi pitänyt ottaa alun perin tavoitteeksi hallituskautena asunnottomuuden puolittaminen, kuten aikanaan otettiin työttömyyden puolittaminen. Mutta uskon tulevaisuuteen ja luulen, että seuraavan hallituskauden aikana asunnottomuus saatetaan puolittaa. Se edellyttää kyllä kovempia toimenpiteitä kuin tämä esitys.

Sosiaalihuollon ja terveydenhuollon menojen kasvua voidaan selkeästi vähentää rakenteellisella terveys- ja sosiaalipolitiikalla. Tämä puuttui kokonaan selvitysmies Huttusen Kansallisesta terveysohjelmasta. Siinä on ainoastaan pohdittu sairaanhoitoa, terveyskeskuksia ja rahoitusta, mutta ei yhteiskunnan rakenteellista uudistusta niin, että terveys kohentuu.

Asunnottomuuteen puuttumalla voidaan vähentää myös poliisin lisääntyviä menoja olennaisesti ja parantaa yhteiskuntarauhaa. Se on keskeisimpiä seikkoja. Jos pidämme kurjalistostamme, ei pelkästä köyhälistöstä, huolta, yhteiskuntarauha paranee. Asunnottomuus jakautuu kahtia maassa siten, että puolet on Pääkaupunkiseudulla ja puolet muualla. Muissa kunnissa ja kaupungeissa asia on helppo järjestää, jos halutaan. Hämeenlinnassa on 120 vaikeasti asutettavaa, Järvenpäässä sama määrä, Lappeenrannassa sama määrä. Nämä eivät ole kohtuuttomia ongelmia, mutta edellyttävät räätälin töitä. Tampereella, mahdollisesti Turussa, Oulussa ja erityisesti Pääkaupunkiseudulla ongelmat ovat suurempia, eli me vaadimme seudullista ratkaisua.

Useimmiten teille selostetaan ainakin 20 menetelmää, jotka pitää tehdä, jotta asunnottomuus poistuu, kuten tässä hallituksen tekemässä ohjelmassa, jossa aiottiin vähentää asunnottomuutta vain 2 000:lla. On kolme keskeistä tapaa vähentää asunnottomuutta.

Ensimmäinen on rakentaa yleensä pienasuntoja. Helsingissä on rakennettu 20 vuoden aikana 8 prosenttia yksiöitä koko uudisrakennuskannasta. Joka toisen postiluukun takana on yksinäinen ihminen, yksinäinen ruokakunta. Tämä on keskeisin pulma. Me emme voi jättää yksinäisiä ihmisiä yleisen asuntopolitiikan rattaisiin. Hyväksytyille yksinäisten ryhmille eli opiskelijoille ja vanhuksille rakennetaan erityisasuntoja. Varakkaammat yksinäiset voivat mennä ostamaan yksiöitä, mutta tavalliset keskiluokan yksinäiset ja köyhät yksinäiset jäävät jalkoihin. Me tarvitsemme todella yksiöitä. Omakotitaloihin ja rivitaloihin on saatava rakentaa pienasuntoja myöskin. Se on käynnistettävä koko maassa.

Toiseksi: Me tarvitsemme palveluasuntoja ja valvottuja asuntoja myös alle 65-vuotiaiden ryhmille, ei vain vanhuksille vaan moninaisille ryhmille yksilöimättä heitä nyt tarkemmin. Mielenterveyspotilaat tarvitsevat parituhatta asuntoa, kehitysvammaiset saman verran ehkä, ja on muita erityisryhmiä, joissa valvonta tai palvelut ovat ratkaiseva sana. Jos halutaan hiukan kärjistää, voisi jokaiselta teistä kysyä: Mikä vanhusten ohella on Suomessa suurin ryhmä, jolla on palveluasunnot käytössä? Yksikään ei ole kyennyt vastaamaan oikein kysymykseen. Se on nimittäin perheelliset. Meillä on kunnon kämpät ja ympärivuorokautinen valvonta tai palvelut. Kännykällä soitetaan, milloin tulet kotiin, käy kaupan kautta ja osta kissalle ruokaa. Meistä huolehditaan. Yksinäiset ihmiset joutuvat asumaan kuin orpo piru itsekseen eikä heistä välitetä, jos ovat omaisettomia.

Meillä on noin 70 000 takakamarin aikuista ihmistä. Heistä on 85 prosenttia, noin 50 000, poikaa tai miestä. Aika jättää heidän vanhemmistaan joskus ja asuntomarkkinoille tulee painetta. Koko tästä ryhmästä ei Suomessa ole tehty yhtä ainutta tutkimusta toistaiseksi. Ainoa kunnon tutkimus on Oiva-Antti Mäen väitöskirja 4 000:sta noin nelikymppisestä kehitysvammaisesta, jotka asuvat seitsemänkymppisten vanhempiensa luona. Tämän kirjan nimi on oireellinen: Toivoisin eläväni päivän kauemmin kuin lapseni. Tämä porukka on asuntopolitiikassa myös otettava huomioon.

Kolmas seikka, siis yksiöiden ja palveluasuntojen jälkeen, on, että toimet kohdistetaan selkeästi ja vain asunnottomiin. Heille on luotava oma asuntojen jakelujärjestelmä. He eivät pärjää yleisen jakelun alalla. Kun meillä Helsingissä esimerkiksi on 6 000 asunnotonta, on yli tuhat sosiaali- ja terveystyöntekijäperhettä asuntojonossa. Jos nämä pannaan samaan jonoon, aivan hyvin tiedätte, kumpi saa asunnon. Oma ehdotukseni olisikin, että yksi asunto sairaanhoitajalle ja toinen hänen asiakkaalleen, yksi asunto poliisille ja toinen poliisin asiakkaalle. Asunnottomuus olisi poissa kättelyssä, jos edes tämäntapainen demokratia otettaisiin varteen.

Monet ovat puhuneet täällä yleisen asuntopolitiikan merkityksestä. Siinä on yksi harha. Se on todistettu asuntopolitiikassa jyrkästi ja selkeästi, esimerkiksi Markku Lankinen on tehnyt selvityksen, ja se on niin sanottu suodattumisteoria, käsitys siitä, että kun keskiluokka ja varakkaammat luokat rakentavat asuntoja ja niitä tehdään hyvätuloisille, sitten heidän aiemmat huonompikuntoiset asuntonsa valuvat köyhemmille. Tällä tavalla ei ole kyetty koskaan ratkaisemaan asunnottomuutta, vaan asunnottomille pitää olla oma markkinamekanismi myöskin. Y-säätiö on esimerkiksi edustanut tätä.

Enempää en tässä yhteydessä sano, vaan olen erittäin iloinen, että yli ryhmien on muodostunut vakava koalitio, sen tapainen koalitio, joka tulee varmuudella puolittamaan asunnottomuuden, jos ei neljässä niin seitsemässä vuodessa, varmuudella. Siihen kuuluu Paula Kokkonen kokoomuksesta, Klaus Bremer Helikopterista ja sitten siihen kuuluu jopa Sauri vihreistä, vaikka heillä yleensä ei ole mitään sosiaalipolitiikkaa tähän mennessä ollut. Hän sanoi, että hän luopuu politiikasta vasta sitten, kun asunnottomuus on poistettu Helsingistä, eli hän haastaa Ahasveruksen ja aikoo elää tuhat vuotta. Siihen on liittynyt väkeä tietysti monialta muualtakin, mutta me toivomme täsmällisiä toimenpiteitä ja valitettavasti täsmälliset toimenpiteet ovat usein pieniä. Niitä on Sahaajankadun slummin muuttaminen, niitä on Nubiksen rakentaminen, niitä on yksittäisten palveluasuntojen rakentaminen Niemenmäkeen jne.

Lopetan puheeni erittäin upeaan symboliin. Porvoossa 8.3. vihitään kansainvälisenä naisten päivänä Tellervo-koti 15 mielensairaalle. Sen ovat saaneet aikaan kaksi kovan luokan äitiä, yhtä kovan luokan kuin sotilaiden äidit Venäjällä. Toisen poika poltti kotinsa ja toisen poika ajoi väärää kaistaa moottoritietä. He selviytyivät hengissä, olivat jättäneet lääkkeet käyttämättä. Äidit suuttuivat ja olivat niin hankalia äitejä, että kaupunginjohtajalla ei ollut mitään mahdollisuutta päästä heistä eroon ilman, että nämä palveluasunnot rakennettiin, kunnon kämpät ja valvonta. Siihen rouva Tellervo Koivisto antoi toista miljoonaa markkaa, oman kirjansa kaikki tulot. Tietysti ympäristö valitti, kaksi vuotta kauemmin kesti rakentaminen, mutta nykyään nämä valitukset eivät onneksi mene läpi, eivät missään, turha valittaa. Seuraavat tulevat sitten Raumalle, Vaasaan ja kaikkialle muualle, viimeksi luultavasti Kellokoskelle, josta lähdin aikanani sen takia, että äänestivät 6—5 nurin tällaisen projektin.

Timo E. Korva  /kesk:

Arvoisa puhemies! Yhdyn kaikilta osin ed. Taipaleen esittämään sosiaalipoliittiseen ja asuntopoliittiseen linjanvetoon. Siinä oli sellaista äkshöniä, jota varmasti paitsi asuntopolitiikassa myöskin eräissä muissa politiikan lohkoissa täytyisi toteuttaa.

Olen siis henkilökohtaisesti sitä mieltä, että hallituksen esitys ja myös ympäristövaliokunnan mietintö tästä asiasta ovat erinomaisen hyviä. Tämä puheenvuoro johtuu kuitenkin siitä, että haluan tässä yhteydessä esittää hieman laajemmin näkemyksiä siitä, miksi tilanne maassa on tällainen. Nimittäin asumisen edistämiseen hallituksen ja valtion puoleltahan käytetään vuosittain rahaa noin 15 miljardia entistä markkaa, nykyisin noin 2,7 miljardia euroa, tämän vuoden budjetissa. Tämä kertoo selkeästi sen, että valtion yhteisiä varoja käytetään hirmuisen paljon asumisen edistämiseen ja asunto-olojen parantamiseen. Toisaalta maassa on sellainen tilanne, että Pääkaupunkiseudulla ja kasvukeskuksissa on hirmuinen asumisen ahtaus ja kaiken muun ohella asunnottomuus ja samaan aikaan maassa syntyy kiihtyvällä vauhdilla tyhjiä asuntoja. Puoli vuotta sitten tehty selvitys osoittaa, että tyhjiä asuntoja on noin 8 000 ja se määrä tulee kasvamaan.

Eikö tästä kaikesta pitäisi tehdä se johtopäätös, että hieman avarrettaisiin yhteiskuntapoliittista keskustelua todellakin sillä tavalla, että mietittäisiin, mitä meillä kannattaa kustakin putkesta panna rahaa yhteiskunnan edistämiseen? Eikö pitäisi ryhtyä ihan vakavasti kysymään sitä, että sinänsä tavoitteeksi pitäisi ottaa se, että maan alueellinen kehitys olisi tasapainoisempaa? Se tarkoittaisi silloin sitä, että rakennettaisiin myös erityistoimenpiteitä sen puolesta, että niin monella ihmisellä ei olisi pakollista tarvetta muuttaa asutuskeskuksiin, koska tällä muutolla nostetaan maan hintaa ja asuntojen hintaa, lisätään valtion asumistukimenoja jne. eli varmistetaan se, että on sellainen selkeä automaatti, joka syöttää ihmisiä kasvukeskuksiin, nostaa täällä asuntojen hintaa, lisää valtion menoja ja aiheuttaa asunnottomuutta kuitenkin ja ihmisille ahtaan asumisen kautta kaikenlaisia ongelmia.

Johtopäätökseni kyllä, jota suosittelen lämpimästi aivan kaikille tämän talon päättäjille, on se, että nakataan jo romukoppaan se hillitön viha ja ennakkoluulo aluepolitiikka-sanaa kohtaan ja ryhdytään todellakin miettimään myöskin sellaisia kohtuullisesti maksavia erityistoimenpiteitä, joilla luodaan ihmisille porkkanoita asua omilla kotiseuduillaan ja valmiissa asunnoissaan, jotka jo ovat käytettävissä.