Irina Krohn /vihr:

Arvoisa puhemies! Ed. Ulla Anttilan aloite sai täällä sellaisen juhlallisen ja vakavan tunnelman, että on helpompi tulla puhumaan tästä asiasta, mitä tämä aloite koskee, eli siitä, että sotilasvammalakia sovellettaisiin partisaaniuhreihin.

Muistan itse lapsena, kun äitini... Olen syntynyt 17 vuotta sodan jälkeen. Minä ajattelen, että jos menisi siitä taaksepäin tätä aikaa 17 vuotta, niin sehän olisi 1985. Se olisi hyvin lähellä. Kun minä olen vuonna 62 syntynyt, niin se sodan päättyminen oli hyvin lähellä. Muistan sanan desantti, joka oli tietysti, kun äiti on vielä itärajan puolelta, sellainen asia, minkä pelko siirtyi minuunkin, vaikka en ymmärtänyt, mistä asiasta oli kysymys.

Todella meillä Suomessa on sellainen kansallinen häpeätahra, että johtuen sodan jälkeen vallinneesta historiallisesta tilanteesta kaikkia sotarikoksia, mitä Suomessa tehtiin, ei koskaan tuotu julki. Eli sodan aikana neuvostoliittolaiset desantit tai sotarikolliset tekivät räikeitä ihmisoikeusrikkomuksia itärajalla tappaen ja silpoen ja tuhoten kyliä ja naisia ja lapsia joko niin, että kaikki tuhottiin, tai niin, että jäi näitä silminnäkijöitä. Näitä silminnäkijöitä on vielä elossa Suomessa ainakin 1 500 ihmistä. Heidän silloin lapsena kokemansa järkytys on vaikuttanut heidän elämäänsä niin, että he ovat vammautuneet.

Voidaan vielä sanoa, että kannamme kaikki kollektiivista syyllisyyttä siitä, että tämä järkyttävä tapahtuma vaiettiin. Iloitsimme kyllä Yya-sopimuksen tuomista kahdestakymmenestä miljoonasta samanlaisen miesten puvun tai saappaan tilauksesta ja sen hintana sitten hyväksyimme sen, että emme kertoneet historiaa niin kuin se tapahtui. Silloin nämä ihmiset, jotka tiesivät, mitä siellä itärajalla tapahtui — he näkivät, mitä siellä itärajalla tapahtui — joutuivat kantamaan ehkä suurimman hinnan siitä neuvostovalheesta, jota suomalainen yhteiskunta eli Neuvostoliiton romahtamiseen saakka ja jota, voi sanoa, jollain tavalla ehkä joillakin elementeillä vieläkin elämme. Me emme ole koskaan käsitelleet oikeastaan meidän historiaamme samalla tavalla kuin voi ajatella, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Itä-Euroopan maat käsittelivät avoimesti sen.

Todella tämä aloite tarkoittaisi sitä, että nämä partisaaniuhrien silminnäkijät, jotka vammautuivat tästä näkemästänsä, saisivat sotilasvammalain mukaista korvausta. Tämmöinen psyykkisen haitan korvaaminen ei ole ainutlaatuista, vaan myös sotavankileireillä olleet ihmiset voivat tällaista psyykkisistä syistä saada.

Tähän aloitteeseen ei ole kerätty nimiä yli puoluerajojen. En oikeastaan osaa sanoa, miksi. Jos syy on joku typerä, pyydän sitä jo nyt anteeksi, koska tämä asia on sen kaltainen, joka pitäisi hoitaa, koska nämä ihmiset ovat itse järjestäytyneet ja alkaneet ajaa tätä asiaa. Sen lisäksi, että tämä asia on aikanaan jätetty hoitamatta ja vaiettu, nämä ihmiset ovat tulleet tietoisiksi ja alkaneet ajaa sitä asiaa ja ainakin saaneet ... Heidän oikeudenmukaisuuden tajunsa ja suomalaisten suuren osan oikeudenmukaisuuden tajun mukaan tämä asia pitää hoitaa. Eli se, että tätä asiaa ei hoideta, se ei enää ole neutraali unohtaminen, vaan se on suora kielteinen vastaus hyvin perusteltuun oikeudenmukaisuuspyyntöön.

Todella toivon, että sillä nöyryydellä, millä me kaikki olemme saaneet kuitenkin nauttia siitä hyvinvoinnista, jonka Suomi Neuvostoliittoa vastaan käydyn sodan jälkeen kuitenkin pystyi rakentamaan, sitten näin jälkikäteen antaisimme korvauksen myös niille, jotka ensin kokemastaan järkytyksestä ja sitten tämmöisen valheen tai vaikenemisen aiheuttamasta järkytyksestä kärsien ovat joutuneet elämään 60 vuotta, että voitaisiin se asia hoitaa.

Seppo  Lahtela  /kesk:

Arvoisa herra puhemies! On syytä täältä edestä näin myöhäisillan tunteina vielä ottaa tähän asiaan kantaa, erityisesti kantaa muutamalta kantilta niin katsottuna, miten tätä asiaa esitellään ja nähdään ja mikä tämän vaikutuspohja on olemassa.

Mielestäni äsken kuultu ed. Krohnin puheenvuoro ja esittely tämän asian pohjustamiseksi oli erittäin hyvä, sydämellinen ja, sanoisin, suorastaan liikuttava pehmeydeltään, niin kuin nämä vihreiden esitykset yleensäkin ovat olleet tänä iltana lukuun ottamatta verolakikysymyksiä, missä suomalainen teollisuus on yritetty ajaa jos ei polvilleen niin ainakin ontumaan.

Mutta sitä ihailen ja kateudella suuresti ihaillen ihmettelen, että tähän vihreiden vaihtoehtobudjettiin sisältyvät kaikki hyvät asiat, sotilasvammat, vammaiset, kaikki muut, mikä yleensäkin eduskunnassa jollakin lailla esille on tullut. Siltä osin, jos nyt oikein muistan, niin suurin piirtein samoilla sanoilla, samoilla sisällöillä, oleva lakialoite oli täällä ed. Huutolan tekemänä muutamia aikoja sitten. On hyvä, että asiassa nähdään kaikkien eduskuntaryhmien edustajien taholta tärkeänä tämän asian kuntoon saattaminen, ja sen pohjalta ei ollenkaan, mutta se, että tämä liittyy vaihtoehtobudjettiin, sitä suuresti arvostan. Vaikka itsellänikin on mielikuvitusta joskus niin, että sitä jää tähteeksi seuraavallekin päivälle, tämmöistä en olisi ikinä osannut kytkeä tähän samaan pottiin, missä käsitellään vaihtoehtobudjettia.

Sellaisenaan, mitä tulee ed. Krohnin esittelypuheenvuoroon, mielestäni siinä oli erinomainen hyvä termi ja näköala se, että kansalle ja kansalaisille selvitetään ja puretaan se paine, missä suomalaiset ovat olleet yli 50 vuotta tämän neuvostovalheen alla, missä historiaa ei ole kerrottu niin kuin historia on ollut olemassa ja meidän on ulkopoliittisista syistä ollut pakko vaieta näistä tapahtuneista kauheuksista, mitä Suomen maaperällä on tehty ja toteutettu. Siltä osin tämä asia on hyvä, ajatuksemme on yhteinen ja myönteinen tässä olemassa.

Mutta kun esityksen perusteluissa todetaan erinomaisen oikein, että eduskunnan lausumana on todettu, että tämä asia pitää toteuttaa, siihen pitää esittää rahat ja tämä pitää saattaa korvauksen pariin, niin tässä myöskin perusteluissa todetaan, että tarvittavat määrärahat tuli sisällyttää keväällä 2002 annettavaan lisätalousarvioon. Näin oli ja näin piti tehdä, mutta nyt se asian ydin, mitä tässä ajoin takaa, kun tämä liittyy tähän vaihtoehtobudjettiin: Silloin kun hallitus valmisteli kevään 2002 lisätalousarviota, vihreät istuivat vielä erittäin topakasti hallituksen riveissä ja hoitivat näitä asioita sieltä käsin siellä paikalleen. Silloin olisin toivonut, että tämä asia olisi tullut näin näkyviin, taikka sitten, ettei yritettäisi syöttää tällaista näköalaa, että tämä on nyt löytynyt jälkeenpäin erinomaisen hyvänä asiana. Asia on yhteinen, vaikka esitänkin tämän syytöksen aika lailla kriittisesti, mutta valitettavasti tässä täytyy olla kriittinen, ettei totuus taustan osalta myöskin unohtuisi niin, että tulisi se käsitys, että tämä on nyt keksitty asia ja nyt hoidettavissa oleva asia.

Sen pohjalta todetaan perusteluissa myöskin erinomaisen hyvin, että Neuvostoliitto hyökkäsi suomalaisiin siviilikyliin, aiheutti lapsille, naisille, myöskin silloisille vanhuksille, joita siviilikylissä oli, pääsemättömiä, kohtuuttomia ongelmia, siis pääsemättömiä henkisiä kärsimyksiä kaiken kaikkiaan. Sen pohjalta täytyy nähdä ja toivoa, että tähän vihreiden aloitteeseen liittyy myöskin se aloitteellisuus eteenpäin, mitä tulee Suomen puolustukseen, asevelvollisuuteen ja yleensäkin kansakunnan maanpuolustusasenteisiin, että tätä asiaa nähdään eteenpäin sen näköisenä, ettei Suomen puolustamista jätetä sillä lailla heitteille, että näin voisi tulevaisuudessa käydä, jos niin onnettomasti kävisi, että joskus mahdollisesti joutuisimme aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. Tältä osin toivon, että yhdistätte tämän asian myöskin tähän asiaan, mitä tulee suomalaisten maanpuolustusvalmiuksiin ja maanpuolustustahtoon.

En ollenkaan esitä sitä, että tässä olisi niin kuin vesitetty tätä tahtoa millään lailla taikka tämä olisi kyseenalainen, mutta monissa teidän esityksissänne kuultaa se näköala — ehkä saattaa olla niin, että yksittäisten puhujien ja yksittäisten edustajien takaa se tulee — että kansan pitäisi vaan niin kuin luottaa rauhanomaiseen rinnakkaiseloon ja todeta, että koskaan ei meitä kukaan aseellisesti uhkaa, ja myöskin unohtaa tämä näköala, niin kuin on jouduttu tämän äsken todetun neuvostovalheen aikana koko ajan käsittämään, että tämä oli harhakuva, näin ei voi olla eikä näin voi nähdä. Kyllä nämä ihmiset, nämä kansalaiset, jotka ovat sen kokeneet, nyt järjestäytyneet, saaneet kohtuullista julkisuuttakin tällä asialla, ovat vilpittömässä mielessä tämän asian matkassa, ja siinä mielessä varmaan ne kokemukset, mitä siviiliväki on kokenut tässä asiassa, ovat olleet ylipääsemättömiä, mutta he kuitenkin ovat niistäkin yli päässeet.

En malta olla tässä asiassa ottamatta esille myöskin sellaista näköalaa, että moni suomalainen sotaorvoksi jäänyt kasvava nuori lapsi, joka odotti isää rintamalta, sai sen, mutta saikin puuarkussa. Tältä osin kyllä ne järkytykset siinäkin vaiheessa varmaan ovat olleet yhtä kovia, yhtä puhuttelevia, ja sen pohjalta tätä asiaa pitäisi katsoa myöskin siltä rintamalta ja siltä näköalalta katsoen.

Tämän pohjalta toivon, että tälle löytyy myönteinen käsittely ja myönteinen päätöksenteko. Siitä huolimatta, että tämä sisältyykin vihreiden vaihtoehtobudjettiin, uskon, että täällä eduskunnassa on niin paljon eloa ja tahtoa olemassa, että tämä asia tulee hoidettua tämän talousarvion puitteissa, mihin tätä nyt tarjotaan ja esitetään. Ellei näin tule käymään, niin luulen sitten niin, että hallituspuolueiden kovat rivitkin — vaikka näyttää nyt siltä, että parhaat voimat ovat täällä hallituspuolueesta paikan päällä, ed. Petri Salo ja ed. Seppo Kanerva, muuta puolustusta ei täällä tavallaan ole olemassakaan — tämän sulattavat ja tämä mahtuu sinne budjettiin sisälle. Onhan kysymys olemassa yleensäkin ottaen miljoonan euron suuruisesta rahasta, ja tässä asiassa voidaan käyttää sitä paljon kehuttua, paljon mainostettua näköalaa, mitä keskustaoppositio on aina tuonut julki, että näistä suurista veronalennuksista suurituloisilta tulee luopua ja pienituloisia tulee tässä asiassa keventää ja heille tulee enempi osoittaa tästä myöskin jaettavaa. Luulen niin, että tämän esityksen pohjalla ovat nimenomaan nämä pienituloiset ja vähäosaiset, joita on pääosa saajien joukosta.

Herra puhemies! Lyhyesti vielä todeten voisi tässä asiassa nähdä, että tämä liittyy siihen pakettiin, mikä on itsenäisyytemme turvaajien, puolustajien, maan jälleenrakentajien ja tämän hyvän yhteiskunnan luojien, meidän kouluttajiemme ja meidän tulevaisuutemme turvaajien asia olemassa elikkä sodan jälkeen vaikuttaneiden sukupolvien, jotka tässä Suomessa ovat yhteiskunnassa valtaa kantaneet ja työtä tehneet. Tämä olisi yhdeltä osaltansa myöskin kunnianosoitus heille, ja siinä mielessä tämän kuntoon saattaminen kaikella tavalla, olkoon nimike mikä tahansa, pitää saattaa nyt järjestykseen.

Irina Krohn /vihr(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Tiedän, että tämä asia on ollut ministeri Osmo Soininvaaran sydämenasia. Hallituksessa hän silloin sitä esitti, mutta siellä käytiin kai lopulta lääketieteellistä debattia siitä, voiko psyykkinen järkytys aiheuttaa sen kaltaisia vammoja, joita tulisi korvata sotilasvammalain perusteella. Tästä syystä tämä työ, mitä ministeri Soininvaara varmasti hyvin monen muun ministerin tukemana hallituksen sisällä teki, ei tuottanut tulosta. Todella toivon, että eduskunnassa tämä asia sitten hoidetaan.

Marja-Leena  Kemppainen  /kd:

Arvoisa herra puhemies! Sodan aikaiset tapahtuvat ovat jättäneet moniin kansalaisryhmiin semmoisia jälkiä, joita ei voida välttämättä mitata jollakin tietyllä vammalla. Tarkoitan niin kuin tässäkin lakialoitteessa tulee esille, järkytyksen aiheuttamia henkisiä, psyykkisiä vammoja, jotka ihmisille ovat jääneet. Siihen, voiko niitä mitata millä tavalla, minusta kyllä tämän päivän lääketiede löytää erittäin hyvät vastaukset, ja ihmettelen jos sen kaltaisia keskusteluja vielä tänä päivänä käydään.

Tämä asia on erittäin tärkeä, ja henkilökohtaisesti voin sanoa, että kun tästä ensimmäisiä kertoja alkoi tulla esille niitä tosiasioita, mistä lapsuudessa oli ehkä jotain kuullut, niin tämä asia kiinnosti niin, että olen perehtynyt ja tutustunut siihen materiaaliin, mitä näistä partisaanien tuhoasioista on kerrottu, käynyt tutustumassa paikalla näihin kyliin. Niissä on vielä erittäin paljon jälkiä näistä ajan tapahtumista, ja olen tavannut näitä ihmisiä, joita kuuluu myös omaan sukuuni, ja miettinyt, miten voi olla mahdollista, että meidän maassamme on tämmöinen asia pystytty moneksi kymmeneksi vuodeksi hautaamaan niin, että tämmöisistä asioista ei ole keskusteltu ja siitä on vaiettu. Kun siitä tänä päivänä keskustellaan, niin toivon, että siitä pystyttäisiin keskustelemaan todella avoimesti ja rohkeasti ja edes sillä tavalla vastaamaan näitten ihmisten elämäntilanteeseen, missä he ovat. Heillä monella varmasti voi olla aineelliset asiat kunnossa, mutta sitä järkytystä, mikä heille on tunnetasolle jäänyt noista tapahtumista, ei varmasti poista se, että eduskunta tietyllä tavalla siihen paneutuu ja sen korvauksen antaa, mutta se on niille ihmisille merkki siitä, että myös heistä välitetään.

Tuija Brax /vihr (vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Kun ed. Kemppainen ihmetteli sitä, miten tämä on haudattu, niin haluaisin kuitenkin muistuttaa, että virallisella tasolla haudattu. Kyllä varmaan ed. Kemppaisen ja meidän monen muunkin lähipiirissä ja perhepiireissä, suvuissa, kansalaisyhteiskunnan keskuudessa nämä tarinat ovat aina eläneet, niin kuin koko se trauma neuvostovallasta. Kyllä ainakin itse mummoni muistelmat Taivalkosken osuuskaupalle saapuneesta hiihtäjästä ja siitä, mitä syrjäkylällä oli tapahtunut ja mitä sen jälkeen mummoni ja muut naiset yrittävät vielä tehdä ja pelastaa, ovat kiertäneet suvussa ja tulevat varmasti, kun se minusta ja minun serkuistani on kiinni, siirtymään vielä seuraavillekin sukupolville.

Marja-Leena Kemppainen /kd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Todella tarkoitin tässä puheenvuorossani sitä, että tämä on vaiettu virallisella taholla, vaikka asia on näinkin pitkään kytenyt ihmisissä ja ollut ihmisten ajatuksissa. Mutta voiko maan poliittinen tilanne olla niin, että tietyistä asioista vaietaan, se minua askarruttaa.

Hannes  Manninen  /kesk:

Arvoisa puhemies! Partisaaniasia on sellainen kysymys, jonka olisi toivonut hoidettavan ilman, että siitä olisi tarvinnut tehdä poliittista ja puolueiden välistä kiistakysymystä. Kun toimin viime vuonna Lapin kansanedustajien puheenjohtajana, vetosin silloin Lapin kansanedustajien puolesta hallitukseen, pääministeri Lipposeen muun muassa, siitä, että hallitus hoitaisi tämän asian, jotta tämä asia ei politisoituisi. Kun näin ei ole tapahtunut, niin on syytä kertoa, mistä tämä asia kiikastaa.

Ensinnäkin on syytä todeta, että täällähän on ollut ed. Huutolan ensimmäisenä allekirjoittama aloite, joka oli Lapin kansanedustajien yhteisaloite, lukuun ottamatta tietysti ministereitä, jotka eivät tavan mukaan allekirjoita näitä aloitteita. Minusta ei ole mitään syytä tuntea mustasukkaisuutta siitä, että vihreät ovat tehneet tämän aloitteen. Pääasia on, että tämä asia tulisi hoidettua aivan siitä riippumatta, kenen aloitteen pohjalta tämä hoidetaan.

Ensimmäinen oma henkilökohtainen kosketukseni tähän asiaan ajoittuu lapsuuteen. Muistan alle kouluikäisenä lapsena, kun kotiin tuli outo mies ja rupesi kyselemään isästä ja perheen voinnista, kun hänellä oli sellainen tieto ja käsitys, että desantit olivat tappaneet meidän isän. Onneksi näin ei ollut tapahtunut ja väärinkäsitys selvisi ja asia oli sillä hyvä meidän kohdallamme. Mutta monien muiden kohdalta tilanne ei ollut näin onnellinen. Eräs ystäväni Savukoskella, jonka äiti tapettiin hänen silmiensä edessä niin, että tämä pieni lapsi oli piilopaikassa ja pystyi siellä olemaan kuitenkin hiljaa niin, että hän pelastui tästä tilanteesta, muistelee nyt vesissä silmin sitä tilannetta, että hän ei ole kuuteenkymmeneen vuoteen voinut julkisesti puhua tästä eikä surra tätä asiaa ja sen on varmasti täytynyt olla valtava henkinen kärsimys ja trauma hänen elämässään.

Edelleen on syytä todeta, että kun tämä asia ministeri Soininvaaralle esitettiin, hän aluksi oli suhtautunut hyvin epäilevästi, mutta kun tämä lähetystö oli kertonut tämän asian, ministeri Soininvaara oli ilmoittanut, että hän omalta osaltaan kyllä tekee kaikkensa, että tämä asia hoituu. Hänen perustelunsa oli paitsi se, että tämä vaiettu vääryys pitää korvata, myöskin se, mikä on syytä tuoda esille, että myöskin Suomen viranomaiset saavat ottaa osavastuuta tästä tilanteesta, sillä nuo alueet, joissa pääosa partisaanien tuho- ja tihutöistä tapahtui, olisi pitänyt evakuoida jo paljon aiemmin. Jostakin syystä, vaikka evakuointia oli pyydettykin, Suomen viranomaiset eivät sitä tehneet. Sekin on selkeä peruste sille, että korvausta pitäisi voida myöntää.

Ministeri Soininvaarahan esitti asian vuoden 2002 varsinaiseen budjettiin, ja kun se ei hallituksessa mennyt läpi, valtiovarainvaliokunnan sosiaali- ja työjaostossa hyvässä yhteisymmärryksessä ministeri Soininvaaran kanssa sovimme, että me teemme tästä eduskunnan lausuman, jolla tämä asia hoidetaan lisätalousarviossa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Valtiovarainministeri tyrmäsi jälleen lisäbudjetin yhteydessä tämän hankkeen. Kun ensi vuoden budjettia käsiteltiin, jo alustavassa käsittelyssä valtiovarainministeri karsi ministeri Biaudet’n esityksestä tämän määrärahan. Sen jälkeen kun tämä tuli tietoon ja ministeri Biaudet oli sanonut, että hänen on turha sitä esittää enää budjettiriihessä, ministeri Vilén antoi lehtilausunnon, että hän huolehtii siitä, että tämä asia tulee budjettiriiheen. Kun näin oli ilmoitettu, ministeri Biaudet toi tämän asian budjettiriiheen mutta ministeri Vilén oli ollut hiljaa eikä ollut puhunut mitään tämän asian suhteen. Tällaista peliä tässä asiassa on tehty, ja minusta tällainen toiminta on täysin tuomittavaa. Tästä jo selvinnee pitkälti se, ketkä ovat vastuussa siitä, että tätä asiaa ei ole hoidettu.

Tämä vastenmielisyys ei varmasti koske myöskään kaikkia hallituspuolueiden edustajia. Tiedän, että varmasti esimerkiksi täällä istuvat kokoomuksen edustajat haluaisivat hoitaa tämän asian. Kuitenkin tällaista tämän asian ympärillä on tapahtunut, ja se noin suomeksi sanottuna ottaa kyllä päähän, että tätä asiaa ei voitu hoitaa ilman, että ryhdyttiin pelaamaan tällaista arvotonta peliä tällaisella asialla, jossa ei missään tapauksessa saisi tätä harrastaa.

Tämän vuoksi toivon sydämestäni, että eduskunta pitää kiinni omasta lausumastaan ja näyttää hallitukselle kaapin paikan, millä tavalla asioita pitää hoitaa, koska kysymys ei ole eikä voi olla rahasta, kysymys on halusta ja tahdosta hoitaa näiden ihmisten asioita. Nämäkin ihmisethän ovat jo iäkkäitä, yli seitsemänkymmenen ikäisiä ihmisiä, jotka ovat nämä kauhut kokeneet. Olisi jo vihdoin aika tunnustaa se, että heidän kärsimyksensä ovat olleet kohtuuttomat ja että syynä ovat paitsi neuvostopartisaanien rikolliset teot myöskin Suomen viranomaisten osittaiset laiminlyönnit.

Petri  Salo  /kok:

Arvoisa herra puhemies! Ymmärrän tietenkin ed. Mannisen aika liikuttavankin puheenvuoron siltä osin, että hän on lappilainen kansanedustaja ja tuntee omakohtaisesti tämän ongelman ehkä paljon paremmin kuin me paljon nuoremmat länsisuomalaiset. Hänen aloituksensakin oli hyvä, että tällaisten aloitteiden eteenpäinmenon vuoksi ei ole hyvä, että nämä olisivatkaan poliittisia tai puoluepoliittisia. Jostakin syystä puoluepolitiikka kuitenkin sinne jälleen värittäytyi, ja harmikseni joudun vain sanomaan, ettei minulla ole mitään syytä ketään puolustella, mutta sen vain totean, että kyllä kuudenkymmenen vuoden aikana on ollut aikaa tähän asti korjausta saada monellakin hallituspohjalla, jos siihen halua olisi ollut.

Me kävimme eduskuntaryhmän työvaliokunnan ja ministeriryhmän kanssa paikalla tutustumassa tähän asiaan. Saimme sen lähetystön kanssa kuulla ja omakohtaisesti tietää, mitä tässä on tapahtunut. Kyllä me kaikki tiedämme, etteivät sosiaali- ja terveysministeriön kaikki virkamiehet, varsinkaan lääketieteen asiantuntijat, ole olleet ollenkaan vakuuttuneita siitä, miten me pystymme tulevaisuudessa määrittelemään, onko todennäköisillä syillä juuri siitä tapahtumasta aiheutunut sellainen vamma, että voitaisiin yksiselitteisesti katsoa, että tämä asia olisi pläkkiselvä.

Luulen, että tähän lakialoitteeseen ei varmasti, jos mihinkään, liity mitään puoluepoliittisia intohimoja vaan kysymys on siitä, että asiantuntijatkin ovat aika lailla erimielisiä siitä, voidaanko kuudenkymmenen vuoden takaisen henkisen järkytyksen, syvän kansanmurhan vaikutukset näyttää lääketieteellisesti ja psykiatrisesti ja muuten, että ne johtuvat siitä tapauksesta ja ne voitaisiin korvata. Mutta toivon silti, että tähän asiaan löytää viisas eduskunta ratkaisunsa.

Hannes Manninen /kesk(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Minusta nämä virkamiesten epäilyt ja puheet, voidaanko todistaa jne., ovat sellaista tyypillistä byrokraatin näpertelyä, josta pitäisi tällaisissa asioissa päästä vähitellen ja lähteä kansalaisnäkökulmasta ja, jos puhutaan, että he ovat asiakkaita, asiakkaan edusta. Asiat voidaan ratkoa, jos on halua ja tahtoa. Mutta jos ei ole halua eikä tahtoa, aina voidaan pykälänikkareiden toimesta asioita venytellä ja vanutella ja tuoda sellaisia esteitä esiin, ettei muka voitaisi ratkaista.

Kyllä ministeriössä ministerillä on viime kädessä päätösvalta. Jos hänellä on valtuudet tehdä, asiat kyllä hoituvat. Tässä on tietysti vähän ongelmana myöskin se, että (Puhemies koputtaa) sekä vihreät että Rkp ovat suhteellisen pieniä hallituspuolueita ja voima ei ole riittänyt tämän asian ratkaisuun viemiseksi.

Marja-Leena Kemppainen /kd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! On varmaan niin, että ei ole helppo määritellä sitä, mistä mikäkin vamma tunnetasolla ja henkisellä puolella syntyy. Minun käsitykseni on kyllä tämän asian suhteen, että mikäli tahto ja näkemys löytyy, nämä eivät nouse edes kysymyksiksi, että pitäisi jollakin mittarilla mitata sitä, minkälaisen henkisen vamman mikäkin on aiheuttanut. Tämä kokonaisuus asiana on jo niin iso, että jokainen varmaan ymmärtää sen, että eivät nämä ihmiset ihan vammoitta ole näistä tilanteista jääneet, kyllä ne niin rajuja ovat. Kun näihin tapauksiin monen kymmenen vuoden jälkeen terve ihminen tutustuu, ja niillä on oma vaikutuksensa ja merkityksensä järkyttävyydellään, niin mitä se on aiheuttanut niille ihmisille, jotka ovat kohdanneet sen silmästä silmään.

Irina  Krohn  /vihr(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa herra puhemies! Määrittelyn vaikeudesta: En usko, että ongelma oikeastaan oli ensisijaisesti se, että virkamiestasolla oli varmasti tällaisia epäilyjä. Ongelma nimenomaan oli se, että hallituksen sisällä jouduttiin ministerin taholta ikään kuin lääketieteelliseen kiistaan. Siksi aloitteessa juuri korostettiin sitä, että kuitenkin tällaisen psyykkisen järkytyksen mukaan voidaan esimerkiksi sotavangeille korvata. Sitä varten tämä todella sitten kaatui, koska tämä oli erään ministerin kanta, että tämä ei ole sellainen trauma.

Matti Väistö /kesk:

Herra puhemies! Ed. Manninen kuvasi hyvin tilanteen. Mielestäni on tärkeää, että tämä lakialoite kyetään nyt viemään päätökseen ja toteuttamaan eduskunnan lausuma. On ollut hieno asia, että Suomessa on kyetty monin tavoin parantamaan sotiemme veteraanien taloudellista asemaa ja kuntoutusta ja jotenkin korvaamaan heille niitä mittavia menetyksiä, joita he ovat kokeneet taistellessaan itsenäisen isänmaan puolesta, luodessaan perustan hyvinvoinnille ja rakentaessaan Suomen, maksamaan sitä kunniavelkaa.

Mielestäni tilinteko menneisyyden kanssa pitäisi tältäkin osin saada päätökseen. Samoin sotaorpojen kohdalta pitäisi miettiä, mitä heidän osaltaan kyetään tekemään. Itse kun olen lapsuuteni ja nuoruuteni itärajan pinnassa mökin poikana elänyt, olen monin tavoin näitä tarinoita kuullut. Ne ovat olleet vaiettu asia. Niistä on virallisesti vaiettu. Nyt olisi vihdoin tärkeää, että päästäisiin näiltä osin todella päätökseen ja tämä lakialoite toteutettaisiin ja tunnustettaisiin, että myös henkinen järkytys, psyykkinen järkytys, voidaan korvata edes tällä vähäisellä osalla, mitä tämä lakialoite toteutuessaan merkitsee.