Esa Lahtela /sd:

Arvoisa herra puhemies! Viime perjantaina aloitettiin tämä keskustelu, ja tästä on hyvä jatkaa. On hyvä, jotta eduskunnan oikeusasiamies on paikalla kuuntelemassa meidän eväitämme. Ihan muutama kohta.

Ensinnäkin tästä yleisemmästä puolesta: Kertomuksessa todetaan, jotta vanhojen kanteluiden määrä on lisääntynyt. Se ongelma varmaan aina näkyy siinä tilanteessa, kun oikeusasiamies tai -kansleri muuttuu. Silloin tulee odotteita ihmisiltä, että nyt saadaan uudelleen käsiteltyä, jos sieltä kuitenkin löytyy vielä joku semmoinen oljenkorsi, millä voisi muuttaa tätä asiaa. Sinällään oljenkorsi-sana on huono siinä, koska monissa tapauksissa, joita itsellekin on näiden ihmisten osalta tullut esiin, kun ovat paperia kantaneet ja soittaneet ja valituksia, vanhoja asiakirjoja, toimittaneet, joissakin tapauksissa tuntuu, että nämä ihmiset eivät ole saaneet oikeutta. Silloin ymmärtää heidän katkeruutensa siitä, jotta suomalainen oikeusjärjestelmä ei ole antanut maalaisjärjen mukaista oikeutta, mikä koetaan oikeudeksi. Kieltämättä varmasti monissa tapauksissa sen tyyppisiä on, onpa kyse jostakin hometalokaupasta tai joistakin tieriidoista tai joissakin tapauksissa eläkekysymyksistä tai korvausten saannista. Kyllä siellä hyvin mutkikkaita tapauksia on, ja ihmiset kokevat, jotta oikeus ei ole toteutunut heidän osaltaan.

En osaa sanoa ratkaisua siihen, minkä tyyppinen uusi järjestelmä voisi olla, mutta monesti ovat edellisetkin puhuneet sitä, olisiko meidän uudelleen pantava nämä kaksi organisaatiota, Oikeuskanslerinvirasto ja Oikeusasiamiehen kanslia, samaan pussiin ja rumpsutettava ja tehtävä semmoinen ihan kokonaan uusi virasto, mikä olisi niin kuin putki vain, olisi yksi päällikkö ja yksi organisaatio, jolloin ainakin organisaatiota jonkin verran kevennettäisiin. En tiedä, paranisiko käsittelyn laatu siitä, mutta ainakin odottaisi sen paranevan.

Sinällään kun tätä lukee, nykyinen eduskunnan oikeusasiamies on aika paljon terästänyt otettaan. Siitä pitää hänelle kiitos antaa. Kun täältä lukee, niin sellaisten köyhien asioihin on otettu ihan hyvästi kantaa, jotka ovat hakeneet oikeutta vaikka toimeentulotuen puolelta tai sen suuntaisissa asioissa.

Yksi asia, joka täällä nousi viime perjantaina esiin ja joka on iäisyyskysymys, on eläkehylyt. Se on ikävä piirre, että vaikka lakia ei ole tiukennettu eikä ohjeita siihen suuntaan annettu, joka tapauksessa eläkelaitokset näköjään ovat hyvin nihkeitä, nihkeämpiä kuin aikaisemmin, myöntämään eläkkeitä. Syytä en tiedä, mistä se johtuu. Onko maksaja antanut ohjeen vakuutuslääkäreille, jotta ei niin herkällä pidä myönteisiä lausuntoja antaa? Päätöksentekoelimet ovat ilmeisesti tiukentaneet otettaan. Siinä mielessä se on ikävää niiden ihmisten osalta. Jotkut eivät kestä sitä. Muun muassa vajaat kaksi viikkoa sitten juuri tämmöinen melkein kymmenen vuotta eläkevalituksia tehnyt henkilö ei jaksanut elää vaan on tehnyt oman ratkaisunsa. Ne ovat ikäviä ratkaisuja siinä mielessä, koska kyse on kuitenkin henkilöstä, joka ei pystynyt minkään järjen mukaan työntekoon, ja kaikki lääkärinlausunnot olivat sitä mieltä, että hän on ainakin entiseen ammattiin täysin työkyvytön. Silmät kyllä ihmisellä liikkuivat ja puhelimen kampea pystyi vielä toisella kädellä veivaamaan. Sen verran työkykyä oli, mutta semmoista ammattia ei ilmeisesti ainakaan maaseutupaikkakunnilla löydy.

Sitten pääasia, minkä takia tänne tulin. Kertomuksesta ei suoraan käy tämän tyyppinen asia ilmi, mutta näitä tapauksia sivutaan. Yhä enemmän on tullut esiin viime aikoina semmoinen ilmiö, että kun haetaan toimeentulotukea ja tietysti kun talous on kunnissa tiukalla, kaikesta pyritään nipistämään ja tekemään tiukennuksia, niin ihmiset joutuvat toimeentulotukipäätöksessään ennakkotapauksen kohteiksi, koska sosiaalitoimi voi tehdä päätöksen, jotta okei, sille ihmiselle joku etuus ei kuulu, vaikka tuntuisi, että lain mukaan kuuluisi. Sitten kun joutuu siihen pyöritykseen, jotta lähtee hakemaan hallinto-oikeuden kautta korjausta asiaan, ne ovat hyvin ikäviä ja pitkiä prosesseja. Siinä vaiheessa ihminen on niin kuin tyhjän päällä. Tähän jotenkin pitäisi saada, en tiedä, mikä se järjestelmä olisi, pitäisikö hallinto-oikeudessa olla joku erillinen järjestelmä, joka katsoisi nopeutetusti nämä asiat, lausunnonantojärjestelmä, jossa todettaisiin, jotta tässä pitäisi näin menetellä.

Ihan muutama esimerkki. Yksi esimerkki kuvaa hyvin tilanteen. Kyseessä oli aikuisopiskelijan kesäaikainen toimeentulo. Hän ei ollut ottanut opintolainaa ollenkaan vaan oli sinnitellyt pienellä opintotuellaan koko opiskeluajan. Hän meni hakemaan kesäksi toimeentulotukea Joensuussa. Sosku sanoi, että ei sinulle kuulu, mene ottamaan lainaa. Jos miettii tilannetta, jotta ihminen lähtee ensimmäisen kerran hakemaan lainaa kesäajaksi, jo anomus vie pitkälle kesään ja toisaalta lain henki on semmoinen, jotta mietinnössä todettiin, jotta jos ei ole velkaantunut, ei pidä velkaantua senkään takia, jotta kesäajan takia pitää opintolainaa ottaa. Siinä on yksi esimerkkitapaus, joka kesti. Se meni hallinto-oikeuteen, ja se taisi viedä jonkun aikaa. Oli jo kesäkin mennyt ja taisi tulla toinenkin kesä, kun tuli päätös, jossa todettiin, jotta se ihminen oli oikeassa. Mutta pitkälti se ihminen joutui elämään toisten varassa, sukulaisten varassa ja pyytämään apua sieltä.

Toinen tapaus on ihan veres ja kuvaa sen tilanteen, voidaanko kilometrikorvaus lukea tuloksi. Se on tapaus, jossa satunnaisia myyntitöitä tekevä ihminen sai kilometrikorvausta. Sosiaalitoimi oli tulkinnut sen niin, että osa kilometrikorvauksesta olikin tuloa. Se oli muistaakseni niin, jos markkoja muistelee, jotta 1,20 markkaa eli onko se nykyistä uutta rahaa 20 senttiä oli menoja autoilusta, niistä matkoista kilometriä kohti, ja loppu oli tuloa kilometrikorvauksesta. Minusta se ei ole oikein kestävä peruste, jos ajatellaan, jotta ihminenhän joutuu muutakin kuin ostamaan bensan tai dieselin, siinähän on valtion matkustussäännön mukaan määrätyt liksat, mihin lasketaan katsastukset, huollot ja renkaat ja kaikki mahdolliset kustannukset. Silloin minusta oikeamman tarkastelukulman pitäisi olla ehdottomasti se, jotta menot eivät koskaan voi olla tuloja, niin kuin siinä tapauksessa. Näitä tapauksia on ihan riittävästi myös muun tyyppisiä. Niistä kun lähdetään hakemaan ennakkopäätöstä, se ihminen on aika tiukalla siinä koko ajan, vaikka hänellä kaiken maalaisjärjen mukaan pitäisi olla oikeus toimeentulotukeen. Sitten se tulee joskus myöhemmin hallinto-oikeudesta. Kun katsoo näitä tapauksia, on hirveän paljon niitä, joissa haetaan tämän tyyppistä sen takia, jotta on pyritty soskun menoja säästämään.

Jari Leppä /kesk:

Herra puhemies! Kiinnitän huomiota kahteen asiaan oikeusasiamiehen kertomuksen yhteydessä. Molemmat liittyvät maa- ja metsätalouden hallinnonalaan.

Suomalaiset viljelijät ovat olleet aiheesta ja täysin syystä huolissaan omasta oikeusturvastaan, eivätkä enää pelkästään viljelijät, vaan nyt monet muutkin ovat liittyneet tähän joukkoon, kun on selkeästi nähty, että nykyinen järjestelmä ei kaikilta osin takaa viljelijöille sitä samaa oikeusturvaa kuin se takaa muille kansalaisille. Tästä on myöskin kertomuskirjassa omia kannanottojaan tehnyt oikeusasiamies ja kiinnittänyt asioihin erityistä huomiota.

Haluan edelleenkin korostaa sitä, että tätä seikkaa valvottaisiin aivan erityisen tarkasti senkin vuoksi, että Stakes muutama viikko sitten julkisti tutkimuksen, jonka mukaan peräti 72 prosenttia harvaan asutun maaseudun väestä luottaa poliittiseen valtakunnantason päätöksentekoon. Kyllä siellä taustalla aika paljon ovat nämä viimeaikaiset tapahtumat viljelijäin oikeusturvan puutteissa. Toivoisin, että me kaikki voisimme olla positiivisesti vaikuttamassa, että usko tähän päätöksentekojärjestelmään säilyisi ja vahvistuisi. Siinäkin mielessä tuntuvat aivan käsittämättömiltä viimeksi tänne taloon esitetyt uudet sanktio- ja tarkastusjärjestelmät, joita viljelijät joutuvat nielemään. Uskon vahvasti kuitenkin, että ne tässä talossa muuttuvat.

Toinen asia, johon haluan kiinnittää huomiota, ovat erilaiset lunastustoimenpiteet, jotka liittyvät erilaisten tielinjojen, muiden linjauksien tai luonnonsuojelualueiden maanlunastuskysymyksiin. Oma kantani on se, että riitatilanteissa ja erimielisyyksissä täytyy aina tulla yksittäisen ihmisen, yksittäisen maanomistajan puolelle. Oikeusoppineet ovat linjanneet asiaa (Puhemies koputtaa) mielestäni aivan oikein, että aina ensin tulee ihminen, sitten vasta tulevat luonto ja eläimet.

Seppo Lahtela /kesk:

Arvoisa herra puhemies! Useassa puheenvuorossa on niin perjantaina kuin tänäänkin, ainakin ed. Esa Lahtelan puheenvuorossa, todettu, että tässä on yksittäistä kansalaista kohdeltu ja nähty hyvin, ja näin ymmärränkin, ja aivan oikealla lailla. Mutta kyllä siellä jonkin näköistä niin sanotun parempiosaisen edun ajamistakin on nähtävissä.

Ottaisin tässä esille muun muassa tällaisenkin kysymyksen kuin lentolehtisten jakamisen yleisötilaisuudessa Tuusulan asuntomessuilla, missä joku kansanedustaja on protestoinut asuntomessuilla ja jakanut kiihottavaa materiaalia portilla. Epäilen, että on ollut joku hallituspuolueen edustaja todennäköisesti. Kun jakajaa on pyydetty siirtymään kolme metriä kauemmaksi, lippusiiman ulkopuolelle, ja kun poliisi ei ole tätä siirtoa perustellut, niin tässä on selkeästi, kun tätä lukee, oikeusasiamies todennut, että ei pidä kahlita eikä rajoittaa sananvapautta. Tätä pidän aika erikoisena maailmankuvana, että kun joku järjestää jonkun tapahtuman, kun Suomessa on tämä sananvapaus ja julkaisuvapaus olemassa, niin sinne voi mennä joku kansanedustajatason ihminen terrorisoimaan tilaisuutta, messutapahtumaa, kielteisillä jakeluillansa. Tällä pohjalla hän tässä on saanut arvaamattoman paljon myönteisyyttä oikeusasiamieheltä. Ehkä tämä kuuluu toimenkuvaan, että pidetään huolta köyhistä sekä siinä sivussa vielä kansanedustajistakin.

Erkki Kanerva /sd:

Arvoisa puhemies! Esitellessään perjantaina nyt käsillä olevan kertomuksen oikeusasiamies Riitta-Leena Paunio lainasi muun ohessa apulaisoikeusasiamies Ilkka Rautiota ja totesi tämän pohtivan kertomuksen omassa puheenvuorossaan, onko poliisin ja vankeinhoidon viranomaisten sisäinen valvonta jäänyt tulosohjauksen tai säästöjen jalkoihin. Onko sisäinen valvonta jäänyt tulosohjauksen tai säästöjen jalkoihin? Mielestäni vakavasti otettava kysymys. Tunnen vankeinhoitoa sen verran huonommin, että pitäydyn tämän kysymyksen tarkastelussa vain poliisitoimessa.

Onko sisäinen valvonta jäänyt tulosohjauksen vai säästöjen jalkoihin, vai onko se kenties jäänyt syytehakuisen tulosohjauksen jalkoihin? Muutama esimerkki.

Käsillä olevan kertomuksen sivulla 129 on käsitelty melko tunnettua Nostokonepalvelun juttua. Se on käsitelty sillä tahdikkuudella ja sillä pieteetillä, jonka vain eduskunnan oikeusasiamies osaa. Asiaa on tarkasteltu lähinnä esitutkinnan julkisuuden näkökulmasta ja siitä näkökulmasta, että kaikkea esitutkinnan aloittamisen arviointiin käytettyä aineistoa ei ollut liitetty esitutkintapöytäkirjaan. Tässä asiassa on paljon muitakin kriittisesti tarkasteltavia näkökulmia, mutta oikeusasiamies luonnollisesti on ottanut kantaa niihin kysymyksiin, joihin kantelija on kiinnittänyt huomiota. Erityisesti ammattieettinen tarkastelu tuo tästä asiasta esiin huolestuttavia piirteitä. Näyttää siltä, että siinä esitutkintaa ja sen varhaista julkistamista on käytetty esitutkinnalle vieraisiin tarkoituksiin tai että siihen ainakin näytetään pyrityn. Siinä nimittäin ei lopullisesti onnistuttu.

Käsissäni on ollut jo vuosia sitten selvästi veroviranomaisilta lähteneitä allekirjoittamattomia eri aikakausilehtiin, sanoisiko tamperelaisiin lehtiin, tarjottuja kirjallisia ilmiantoja, joiden perimmäisenä tarkoituksena näyttäisi olevan raivata tilaa uuden tyyppiselle verotarkastuskulttuurille, jonkinlaiselle kommandomaiselle, ryskäävälle verotarkastuskulttuurille. Kun mikään ilmiannon saaneista aikakauslehdistä ei tähän täkyyn tarttunut, se tarjoiltiin poliisille. Kun poliisikaan ei arvannut käydä itse asiaan käsiksi, se vuodettiin maan suurimmalle päivälehdelle lähdesuojan suojissa. Sen jälkeen ilmiannoissa formuloitu rikos ikään kuin löydettiin lehdestä ja sitä alettiin tutkia mahdollisimman julkisesti ja todella tehokkaasti.

Luultavasti kaikkikin muistamme, kuinka televisiokamerat olivat kuin tilauksesta ani varhain aamulla paikalla, kun yksi maamme massiivisimmista etsintäoperaatioista alkoi Turussa. Eri puolilla maata tehtiin samanaikaisesti lukuisia etsintöjä epäillyksi leimatun yrityksen liikekumppaneiden luona, ilman että sen toimenpiteen varsinainen suorittaja välttämättä edes tiesi, millä perusteella.

Voidaan arvailla, mitä massiivisella operaatiolla ja erityisesti sen aktiivisella julkistamisella tavoiteltiin. Voidaan kysyä, noudatettiinko siinä esitutkintalain ehdottomia hienovaraisuuden tai vähimmän haitan periaatteita, siis ehdottomia periaatteita, tai toimiko siinä rikosprosessin johtava periaate: syyttömyysolettama.

Kaikki tiedämme, että tässä asiassa tuomittiin vain Helsingin Sanomat. Siis Helsingin Sanomat tuomittiin mittaviin vahingonkorvauksiin. Kolmasosa kantajan näyttämästä vahingosta jäi tuomitsematta sillä perusteella, että se katsottiin tuntemattomaksi jääneen viranomaisen aiheuttamaksi, siis kolmasosa siitä vahingosta. Jutun kirjoittaneella toimittajalla oli tietenkin lähdesuoja, jossa hän pitäytyi loppuun saakka ja todennäköisesti uhrasi myös työsuhteensa. Ei se tietolähde tietenkään aivan tuntematon ole. On johonkin mittaan saakka vastenmielistä pitää samaa lähdettä asiantuntijana täällä valiokunnassa.

Tämän Nostokonepalvelu-jutun tutkintaa ohjasi paitsi tarkoitus käyttää esitutkintaa tarkoitukseen, johon sitä ei saa käyttää, myös syyte- ja julkisuushakuisuus, tässä mielessä kenties Ilkka Raution tarkoittama väärä tulosohjaus.

Olisiko vuosi aikaa siitä, kun luimme lehdistä päätöksen tuomion purkamisesta, päätöksen, jonka taustalla on jonkin verran kummallista. Tuomion purkua haki poliisin käyttämä huumausaineen ostaja, jolle nähtävästi oli vakuutettu, että hänen tekoaan ei koskaan tutkittaisi tai että häntä ei ainakaan syytettäisi. Kun hänet sitten varsinaisten syytettyjen vaatimuksesta pantiin syytteeseen ostamastaan vähäpätöisestä huume-erästä, hän itse syytettynä ja tutkinnan suorittaneet poliisimiehet todistajina vakuuttivat, että toimeksiantoa huumausaineen ostamiseen ei ollut. Siihen aikaan ei olisi voinutkaan olla, kun valeostoa ei silloin vielä ollut sallittu. Ostaja tuomittiin sitten alioikeudessa ja hovioikeudessa siitä huumausainerikoksesta. Korkeimmasta oikeudesta hakemansa purkutuomion yhteydessä tuomittu joutui paljastamaan, että hän oli tehnyt tämän ostotoimenpiteen poliisin toimeksiannosta. Hänen tuomionsa purettiin, mutta tietämäni mukaan poliisin toimenpiteitä ei ole sen kummemmin arvioitu. Palaan taas apulaisoikeusasiamies Ilkka Rautioon, joka pohtii, onko poliisiviranomaisten sisäinen valvonta jäänyt tulosohjauksen tai säästötoimenpiteiden jalkoihin.

Voidaan tietysti sanoa, että hyvä tarkoitus, tässä tapauksessa todella ison huumausaine-erän paljastaminen, pyhitti keinot. Voidaan sanoa, että niin saakin tehdä. Hyvä tarkoitus voi pyhittää tämmöiset keinot. Näin voidaan sanoa. Mutta tunnen sen maailman ja tunnen niitä ihmisiä. Tämäkään asia ei saata päättyä siihen korkeimman oikeuden päätökseen.

Nähtävästi jokaisen poliisimiehen pihamaalle kannetun kranaatin tai poliisiaseman nurkalle viritetyn pommin taakse kätkeytyy jokin vastaava tapahtuma, siis tapahtuma, jossa etiikka tai moraali on pettänyt. On pelattu oikeata peliä väärin kortein. Keinoja kaihtamattomasta syytehakuisesta esitutkinnasta saatetaan maksaa pitkässä juoksussa kova hinta. Kilpavarustelu on alkanut tässäkin salissa.

Vielä, arvoisa puhemies, kolmas esimerkki: Hankin asiakirjat siitä aktiivisesti julkisuuteen saatetusta epäilyksestä, että apulaispoliisipäällikkö Erkki Hämäläinen olisi ajanut yksityisellä kerrostalon pihamaalla autoa ajokiellon vallitessa. Kun kysymyksessä oli poliisimieheen, tosin sillä hetkellä virasta pidätettyyn, mutta kuitenkin poliisimieheen kohdistunut epäilys, tutkintaa johti Espoon syyttäjä. Erkki Hämäläinen esitti tälle taatusti asiantuntevasti seuraavat lisätutkintapyynnöt osoittaakseen oman ja puolisonsa syyttömyyden. Hän pyysi kuulustelemaan niitä ihmisiä, jotka näkivät, kuka ajoi sitä autoa tiellä. Hän pyysi kysymään asiaa mahdollisesti liikenteessä olleilta takseilta. Hän pyysi kehittämään valvontakameroiden filmit. Hän pyysi tutkimaan, kumman, hänen vai puolison, vaatteiden kuituja oli kuljettajan etuistuimella. Tutkinnanjohtaja kieltäytyi kaikista näistä toimenpiteistä kirjallisesti, vaikka esitutkintalaki selvästi velvoittaa tekemään niin. Hämäläinen teki osan tutkimuksesta itse ja teetti kuitututkimuksen kustannuksellaan Ruotsissa. Se näyttää olleen ratkaiseva todiste, jolla hänet ja hänen puolisonsa vapautettiin heti esitutkinnan alussa varsin aktiivisesti julistetusta epäilyksestä.

Mielestäni tämä Hämäläisen esimerkki on kaikkein selkein esimerkki esitutkinnan syytehakuisuudesta. Esitutkintaa johti syyttäjä, joka oli asettanut tavoitteekseen hankkia näyttö ilmiannon mukaiseen syytteeseen. Ei muuta johtopäätöstä asiakirjat lukemalla voi tehdä.

90-luvulle saakka Suomessa suoritettu esitutkinta nautti jokseenkin varauksetonta ja erityisesti kansainvälistä luottamusta. Sen laatu ja erityisesti sen objektiivisuus voitiin ani harvoin asettaa kyseenalaiseksi. Viimeisten kymmenen vuoden aikana on tapahtunut käänne huonompaan suuntaan. Esitutkinnan johtavat periaatteet on heitetty sivuun ja syytteen nostamisesta tehty koko esitutkintaa ohjaava tavoite. Olen miettinyt, selittyykö syyttömästi vangittujen määrä ja syyttömästi vangitsemisesta maksettujen korvausten voimakas kasvu tästä esitutkinnan syytehakuisuudesta. Nimittäin 80-luvulla syyttömästi vangittujen määrä oli luettavissa sormin, ja tuskin tarvittiin edes molempien käsien sormia. Vuonna 96 syyttömästi vangittuja oli 160 ja heille maksettiin korvauksia yhteensä 478 000 euroa, siis puoli miljoonaa euroa. Viime vuonna syyttömästi vangittuja oli 441, ja vuonna 2000 maksettujen korvausten määrä ylitti 1 100 000 euroa. Tämä on huolestuttava kehitys oikeusvaltiossa.

Valtakunnansyyttäjä on perustellut syyttäjän mahdollisimman varhaista osallistumista esitutkintaan sillä, että tutkinta voidaan rajata alusta alkaen oleelliseen. Näin varmaan onkin, ja näin tämä syyttäjän osallistuminen varmaan toimiikin. Mutta nyt on pysähdyttävä miettimään, onko tässä tapahtumassa jotakin muutakin. Olemmeko uhraamassa suuremman edun, esitutkinnan objektiivisuuden, tälle tehokkuuden alttarille? Esitutkinnalla osoitettu syyttömyyskin on esitutkinnan tulos. Näin oli aina 80-luvun lopulle saakka. Syyttäjän asenne sopii esitutkinnan johtajan rooliin äärimmäisen huonosti. Nyt näyttää, että ilmeisesti apulaisoikeusasiamiehenkin tarkoittama tulosohjaus lukee tulokseksi vain nostetut syytteet. Näyttää, että on otettu askel väärään, pitkällä tähtäimellä kenties kohtalokkaaseen suuntaan.

Antero  Kekkonen  /sd:

Herra puhemies! Tämä kysymys on syvästi eettistä laatua, mistä ed. E. Kanerva tässä viimeksi puhui. Esitutkinnasta yhä enemmän on tullut ikään kuin kilpailua siitä, pystytäänkö syyte nostamaan ja viemään päätökseen, siis toisin sanoen esitutkinnan ja syyttämisen raja on ymmärtääkseni hämärtynyt, aivan niin kuin ed. E. Kanerva sanoi.

Laboratorioesimerkki tästä on Nostokonepalvelu-juttu. Se kulki aikoinaan juuri sillä tavoin kuin edeltävä puhuja kertoi. Nämä paperit kuljeskelivat toimittajien käsissä, ja kun niihin papereihin tarttui tarpeeksi massiivinen väline, siis tarpeeksi iso väline, jolla on arvovaltaa, sen jälkeen tämä prosessi lähti käyntiin tavalla, joka ei kuitenkaan johtanut sellaiseen lopputulokseen kuin julkisuus oli asiaa käsitellyt. Elettiin jo semmoista aikaa, jossa ikään kuin syytteet olisi luettu, mutta selvisikin, että mitään ei ollut. Kun sitten näiden papereiden perusteella voi tehdä myös johtopäätöksen, että kyseessä oli ilmianto, joka tulee viraston sisältä, joka saattoi — tätä en tiedä, mutta saattoi — johtua kyseisen viraston sisäisistä tulehtuneista suhteista, kun lopputulos se, mikä se oli, ja kun siinä pyöriteltiin ihmisiä löysässä hirressä niinkin kauan kuin pyöriteltiin, tämä ei antanut kovin hyvää kuvaa esitutkinnasta yleensä eikä järjestelmästä erityisesti. Tässä mielessä se, mihin ed. Kanerva puuttui, oli aivan olennaista suhteessa nyt käsiteltävään asiaan.

Petri Salo /kok:

Arvoisa herra puhemies! Sen kokemuksen mukaan, mitä minulla on eduskunnan oikeusasiamiehen toiminnasta viime kolmen ja puolen vuoden aikana perustuslakivaliokunnan näkökulmasta, moneen eduskunnan antamaan toimintaohjeeseen on puututtu. Erityisen tyytyväinen olen siitä, että oikeusasiamies on kertomuksessaan monesti sanonut, että myös sellaisen virkamiehen asemaa, joka syyttömästi roikkuu kanteluhirressä, on helpotettu siten, että muun muassa perusteettomia kanteluja tutkitaan niin sanotusti nopeutetulla menettelyllä, ja se on erittäin hyvä asia.

Sen sijaan, mitä tulee esitutkintaan, johon äsken viitattiin ed. E. Kanervan ja ed. Kekkosen puheenvuoroissa, mielestäni tällä hetkellä kansalaisten oikeusturvaa loukkaa kaikkein eniten se työpaine ja se kiire, joka näkyy siinä, että niistäkin rikoksista, joista on poliisille tehty rikosilmoitus, selviää vain 5—10 prosenttia, esimerkiksi varkausrikollisuudesta. Tässä minä kysyn, pitäisikö tämän päivän poliisin pystyä kertomaan avoimesti rikosilmoituksen tehneelle, joka kysyy, mitä hänen asialleen on tehty, että sille ei ole ehditty tehdä yhtään mitään, sitä ei ole ehditty tutkia, puhumattakaan, että olisi saatu tekijä selväksi ja olisi saatu vietyä asia syyttäjälle. En yhdy siihen näkemykseen, että tämän päivän suomalainen poliisi olisi mitenkään syytehakuinen.

Raimo  Vistbacka  /ps:

Arvoisa puhemies! Viime perjantaina käytin oman puheenvuoroni, jossa käsittelin osittain sitä, minkä ed. P. Salo otti esiin, eli sitä, että tällä hetkellä tulee hyvin paljon viestejä siitä, että poliisi liian nopeasti tekee tutkinnan lopettamispäätöksen ja monta kertaa ei edes kuulustele ketään, ja sitten kun tulee kantelu, vanhan periaatteen mukaisesti haluaa puolustaa esimiehiään eikä kerro totuutta eli ei ole resursseja.

Kun kuuntelee ed. E. Kanervan puheenvuoroa, määrätyiltä osin voin yhtyä siihen mutta jäin itse pohtimaan, kun meillä muutettiin pidätysaikoja koskeva lainsäädäntö, saattaisiko tämä nykyinen tendenssi, väärät vangitsemiset, tai miten se nyt pitää ilmaista, ja niistä maksetut korvaukset, olla jollakin tavoin yhteydessä siihen, että vangitsemispäätös periaatteessa pitää tehdä niin nopeasti. Aikaisemmin, kun meillä oli kolme vuorokautta ja sitten voitiin jatkaa neljätoista vuorokautta ja sitten vielä joitakin matkapäiviä päälle mahdollisesti, ei tarvinnut monta kertaa suorittaa tällaisia vangitsemistoimenpiteitä. Mutta silloin kun tämä lainsäädäntö tässä salissa muutettiin, minä ja muistamani mukaan ed. Aittoniemi kritisoimme sitä hyvinkin paljon. Epäiltiin juuri tällaista tulevaisuudenkuvaa, ja nyt se on ed. E. Kanervan puheenvuoron mukaisesti konkretisoitunut.

Erkki  Kanerva  /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Tämä laittomasti vangittujen määrän lisääntyminen ei ajoitu siihen 90-luvun taitteeseen, jolloin vangitseminen siirtyi tuomioistuimille, vaan se ajoittuu 90-luvun jälkipuoliskolle. Sen vuoksi ainakaan ainut selitys ei voi olla ed. Vistbackan, se voi olla yksi selitys mutta ei ehkä ainut.

Petri  Salo  /kok:

Arvoisa herra puhemies! Minä taas yhdyn aika pitkälle ed. Vistbackan näkemykseen nimenomaan aiheettomien vangitsemisten määrässä. Haluan kyllä muistuttaa myöskin siitä, että kolmen neljän päivän aikana esitutkinnan jälkeen tutkinnanjohtaja vie vangitsemispäätöksen nimenomaan alioikeuden päätettäväksi, joka sillä hetkellä olevan aineiston pohjalta harkitsee sitä, onko riittäviä todennäköisiä syitä vangitsemiselle. Monesti käy niin, että viikon tai kahden aikana siitä, kun tutkinta on aloitettu, tutkinnanjohtaja välittömästi, kun hän saa tietää, että kysymyksessä on vangittuna väärä henkilö, vie asian oikeuteen, ja oikeus sen jälkeen vapauttaa tämän henkilön välittömästi.

Kysymyksessä ovat riippumattoman oikeuden tekemät vangitsemispäätökset, ja ne kuuluvat tietenkin oikeuden harkintaan sen perusteella, kuinka hyvin esitutkinta on tehty ja minkälaiset ovat sillä hetkellä todennäköiset syyt. Väitän, niin kuin ed. Vistbacka kertoi, että välttämättä se lainmuutos, mitä aikanaan jouduttiin tekemään tässäkin eduskunnassa aikoinaan, ei johtanut toivottuun tulokseen, koska silloin kun poliisin toimesta oltiin pidempään esitutkinnassa, näitä määriä oli huomattavasti vähemmän.

Kalervo Kummola /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa herra puhemies! Täällä mainittiin ed. Aittoniemi, joka vastusti uutta lakiesitystä. Ymmärrän sen hyvin, mutta jos muistelemme sitä, mikä tähän johti, eräs syy oli se, että silloinen ylikomisario Aittoniemi piti ihmisiä kaapissa seitsemäntoista vuorokautta. Useille ei syntynyt minkään näköistä syytettä siitä loppujen lopuksi, ja näin syyttömät ihmiset saivat elinikäisiä haavoja sieluunsa. Tämä oli aivan yleistä silloin ed. Aittoniemen kohdalla, joka ilmeisesti teki jo silloin omaa vaalikampanjaansa.

Antero Kekkonen  /sd:

Arvoisa puhemies! Ilman että nyt haluan mainita ed. Aittoniemen nimeä, haluan kyllä korostaa sitä seikkaa, että tästä problematiikasta selvitään hiukan liian yksinkertaisella tavalla, jos sanotaan sen johtuvan siitä, että häkissäpitämisajat ovat lyhentyneet. Olin itse tekemässä sitä lainmuutosta aikoinaan, ja voi olla, että sillä on joku marginaalinen merkitys tässä asiassa. Mutta minusta sen keskustelun, jonka ed. E. Kanerva viritti äsken, ei tarvitsisi päättyä siihen, että tämä koko juttu nahistuu siihen pikku yksityiskohtaan, johon täällä nyt on tartuttu.

Eduskunnan oikeusasiamies Riitta-Leena Paunio

Arvoisa puhemies! Eduskunnan oikeusasiamiehen viime vuoden toimintakertomuksesta täällä käydyssä keskustelussa on tullut esille joitakin sellaisia oikeusasiamiehen toimintaan liittyviä näkökohtia, joihin mielelläni vastaan tässä yhteydessä lyhyesti. Olen toki tarkkaavaisesti kuunnellut kaikkia niitä puheenvuoroja, joita keskustelussa on esitetty, vaikka en niitä tässä yhteydessä käsittelekään.

Aivan ensimmäiseksi ottaisin esille kysymyksen siitä, tulisiko oikeusasiamiehellä olla nykyistä enemmän harkintavaltaa sen suhteen, mitkä kantelut hän ottaa käsiteltäväkseen ja tutkittavakseen, mitkä siirtää toisille viranomaisille. Nythän oikeusasiamies ei yleensä siirrä hänelle osoitettua ja hänen valvontaansa kuuluvaa kantelua toiselle viranomaiselle. Kanteluiden tutkimiskynnys on haluttu pitää Suomessa matalana ja on korostettu jokaisen oikeutta kääntyä asiassaan suoraan oikeusasiamiehen puoleen. Tämän mukaisesti oikeusasiamiehen käsittely- ja tutkimisvelvollisuus on muotoutunut hyvin laajaksi.

Kun nyt kuitenkin perusoikeusuudistus on tuonut vuodesta 1995 lähtien uusia painotuksia laillisuusvalvontatyöhön ja kokemuksia on kertynyt jo siitä, mitä vaatimuksia tämä tehtävä asettaa, on ehkä aika ja aihetta arvioida uudelleen noudatettuja periaatteita.

Kanteluiden määrästä, joihin täällä keskustelussa on viitattu, toteaisin tässä yhteydessä vain sen, että tänä vuonna kanteluasioiden kokonaismäärä ei ole kasvanut viime vuodesta. Niiden asioiden määrä näyttää kuitenkin edelleen kasvavan, jotka johtavat oikeusasiamiehen puolelta moittivaan tai ohjaavaan käsitykseen.

Kuten viime perjantaina totesin, kanteluiden käsittelyajat ovat edelleen pitkiä. Korostan tässä yhteydessä kuitenkin sitä, että esimerkiksi työttömän henkilön työttömyysturvan tai muunkaan etuuden myöntämisessä ei oikeusasiamiehen kanteluasian käsittelyajalla ole merkitystä. Oikeusasiamiehen kanslian käsittelyajoissa on kuitenkin tapahtunut myönteistä kehitystä. Viime vuoden aikanahan kantelujen käsittelyajat eivät enää pidentyneet kanteluiden kasvaneista määristä huolimatta. Kuluneen vuoden aikana keskimääräiset käsittelyajat ovat lyhentyneet. Erityisesti on panostettu vanhimpien kanteluiden käsittelyyn.

Oikeusasiamiehen ratkaisujen seurantaan, jota keskustelussa tiedusteltiin, on jo edeltäjäni ja itse asiassa jo hänen edeltäjänsä aikana kiinnitetty huomiota ja toimintaa on kehitetty sillä tavoin, että mikäli toimenpideratkaisu edellyttää viranomaiselta jonkinlaisia toimia, näistä toimista pyydetään ilmoittamaan oikeusasiamiehelle tiettyyn määräaikaan mennessä. Kertomukseen sisältyvien tapausselosteiden lopussa on useissa tapauksissa tieto siitä, mihin toimiin viranomainen on ryhtynyt ratkaisun johdosta, sikäli kuin tällainen tieto on saatu ennen kertomuksen valmistumista. Tällaista ratkaisujen vaikutusten seurantaa on siis pyritty kehittämään, mutta kaikki toimenpideratkaisut eivät ole kuitenkaan luonteeltaan seurantaa edellyttäviä.

Kertomuksesta täällä esitettyjen monien kiittävien arvioiden ohella on esitetty myös arvostelua sen liian tiiviistä ja yksityiskohtaisesta kerronnasta.

Tässä yhteydessä haluaisin kiinnittää huomiota siihen, että puheenvuorojen ja oikeusasiamiehen toimintaa kuvaavan katsauksen jälkeen kertomuksessa seuraa jakso perus- ja ihmisoikeuksien valvonnasta. Tuon jakson tarkoitus on tuoda esille niitä kysymyksenasetteluja ja kannanottoja, joita siinä mainituista nimenomaisista perusoikeuksista on kertomusvuoden aikana esitetty. Kysymys ei siis ole perustelemattomista ratkaisuselosteista vaan perusoikeuskannanotoista sellaisissa asioissa, joiden tapausselosteet löytyvät yleensä kertomuksessa jäljempänä olevista hallinnonalakohtaisista tai asiaryhmäkohtaisista jaksoista. Kertomukseen nimittäin sisältyy myös tällaisia jaksoja ja yleiskatsauksia noin 20 tärkeimmältä alueelta mukaan lukien tuomioistuin, poliisi, vankeinhoito, ympäristöasiat, sosiaalihuolto, sosiaalivakuutus, lasten oikeudet jne. Näihin jaksoihin sisältyy runsaasti myöskin selostuksia toimenpideratkaisuista perusteluineen. Kertomuksen jaksojen järjestystä tulee kuitenkin pohtia jatkossa.

Eräässä puheenvuorossa kiinnitettiin huomiota siihen, että laillisuusvalvoja piti viranomaisen, siinä tapauksessa poliisin, menettelyä arveluttavana. On aivan totta, että laillisuusvalvojien kannanottoihin ei aikaisemmin ole sisältynyt tämän tyyppisiä arvioita. Kuitenkin tämän ajan laillisuusvalvontaan kuuluu se, että jotakuta menettelyä ei todeta kategorisesti lainmukaiseksi tai lainvastaiseksi. Menettelyä on usein arvioitava myös sitä silmälläpitäen, miten se turvaa perusoikeuksien toteutumisen.

Tuossa yksittäisessä tapauksessa, johon puheenvuorossa viitattiin, oli kysymys siitä, miten siinä tapauksessa painotettiin yhtäältä sananvapautta ja toisaalta yksityisyyden suojaa. Kyseessä oli apulaisoikeusasiamiehen käsityksen mukaan rajatapaus, jossa kummankin suuntaisia kannanottoja voitiin pätevin perustein puoltaa eikä poliisin menettelyä voitu pitää lainvastaisena. Näiden perusoikeuksien, siis yhtäältä sananvapauden ja toisaalta yksityisyydensuojan, punnintaan liittyi arvio siitä, että vaikka poliisin menettely ei ollut lainvastaista, oli kuitenkin jossain määrin arveluttavaa, että poliisi käynnisti yleistä yhteiskunnallista keskustelua julkistamalla tietyssä yksittäisessä virka-asiassa esiin tulleita arkaluonteisia seikkoja. Tällainen punninta ja pohdinta on nykyisessä laillisuusvalvonnassa arkipäivää. Juuri tämä on se lisä, jonka perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen valvonta on tuonut tähän työhön.

Sähköpostin ohjeistamisesta kysyttiin aivan erityisesti, ja siihen toteaisin omana käsityksenäni sen, että sähköposti tietysti edellyttää jokaiselta viranomaiselta palvelutoimintansa kehittämistä. On selvää, että yleisiä tiedusteluja ja mielipidekirjoituksia tulee kaikille viranomaisille sähköpostitse aikaisempaa runsaammin ja myös sellaisille, joille asiat eivät lainkaan kuulu. Usein tällaisia sähköpostiviestejä ei voida siirtää toimivaltaiselle viranomaiselle. Tähän asiantilaan tulee mielestäni viranomaiskohtaisesti pyrkiä löytämään toimivia ratkaisuja.

Esimerkiksi Oikeusasiamiehen kansliassa neuvontalakimiehet vastaavat lyhyesti moniin sähköpostiviesteihin arvioiden ensisijaisesti sitä, onko asia sellainen, että oikeusasiamies voi kysyjää auttaa. Eri asia ovat tietysti sähköpostitse tulevat tavanomaiset kantelut, jotka tutkitaan normaalikäytännön mukaisesti. Eräs mahdollisuus on luonnollisesti vaikkapa se, että parhaillaan eduskunnassa käsiteltävänä olevan hallintolain yhteydessä asetetaan joitakin suuntaviivoja viranomaistoiminnalle tämän uuden ilmiön johdosta.

Tässä olen vastannut eräisiin oikeusasiamiehen toimintaa koskeviin puheenvuoroihin, mutta kuten alussa totesin, olen toki kiinnittänyt huomiota kaikkiin niihin näkökohtiin, joita täällä keskustelussa on esitetty, ja ne otetaan huomioon laillisuusvalvontaa edelleen kehitettäessä.

Marjatta Stenius-Kaukonen  /vas:

Arvoisa puhemies! Olen pahoillani, että vasta nyt tulin keskusteluun, kun ilmeisesti oli jo tarkoitus päättää keskustelu.

Olin työhuoneessani keräämässä perustuslakivaliokunnalle aineistoa, koska perustuslakivaliokunta on ilokseni päättänyt nimenomaan perusoikeusnäkökulmasta selvittää väliinputoajatilanteita eli sitä, tapahtuuko 19 §:n 2 momentin tarkoittamaa väliinputoamista työkyvyttömyyseläkettä, sairauspäivärahaa ja työttömyysturvaa koskevissa asioissa.

Haluan nyt, koska tämä liittyy nimenomaan perusoikeuskysymykseen, pikkuisen valottaa asiaa ihan tämän yhden tapauksen kannalta. Olen kolme vuotta yrittänyt hallitusta tuomaan esityksen siitä, että sairauspäivärahaa voitaisiin maksaa pidempään kuin 300 päivää saman sairauden perusteella ja että työeläkelakien mukaista työkyvyttömyyseläkettä voitaisiin myöntää lyhyemmältä ajalta kuin vuoden yhdenjaksoiselta työkyvyttömyysajalta. Kun nykyiset säännökset ovat voimassa, mihin se johtaa? Tämä viimeinen asia ei oikeastaan tässä tapauksessa tule esille, mutta otan tämän tapauksen lyhyesti esille.

Henkilö on vuonna 99 saanut hylkypäätöksen täydestä työkyvyttömyyseläkkeestä. Hänellä on se onni, että hänellä on edes osaeläke pohjana. Vuoden 2001 syksyllä vakuutusoikeus on hylännyt hakemuksen. Tämän jälkeen uusi hakemus on laitettu vireille. Ihme ja kumma, tämä johti kesällä väliaikaiseen ratkaisuun ja kahden hylyn jälkeen, ja nyt helmikuun alusta on myönnetty vuodeksi kuntoutustuki. Täysi työkyvyttömyyseläke on hylätty sillä perusteella, että ei ole katsottu, että henkilö on työkyvytön. Häntä on pidetty siis työkykyisenä.

Samanaikaisesti tämän henkilön sairauspäiväraha on hylätty sillä perusteella, että häntä on pidetty työkyvyttömänä. Hänelle on tullut 300 sairauspäivää täyteen 30.4.1999. Minulla on tässä ainakin kolme neljä päätöstä, joissa minun mielestäni aivan oikein Tampereen kaupungin sairauskassa ja viimeksi Kela ovat hylänneet sairauspäivärahahakemuksen sillä perusteella, että tämä henkilö on ollut koko ajan työkyvytön. Hänellähän olisi ollut oikeus saman sairauden perusteella saada uudestaan 12 kuukauden kuluttua päiväraha, kun eläkelaitos oli katsonut, että hän on työkykyinen. Silloin tietysti ajatellaan, että sairausvakuutuksessakin katsotaan, että hän on työkykyinen. Silloin hänelle olisi tullut oikeus uuteen 300 päivän jaksoon saman sairauden perusteella vuoden kuluttua. Mutta, niin kuin sanoin, sairauskassa ja Kela viimeksi on mielestäni aivan oikein hylännyt sairauspäivärahan sillä perusteella, että on pitänyt tätä henkilöä työkyvyttömänä koko ajan.

Se, miksi tässä tapauksessa pidän sairauskassan ja Kelan päätöstä oikeana, perustuu erityisesti siihen, että tämä henkilö on saanut työnantajan kuvauksen, jonka mukaan hänelle on yritetty järjestää kaikkea mahdollista toimistotyötä ja 1.5.93 alkaen osa-aikatyötä, josta hän on siis saanut osatyökyvyttömyyseläkkeen. Hän ei ole selviytynyt työstä terveydellisten syiden takia. Tämä on eläkehakemuksen liitteeksi lähetetty työnantajan kuvaus. Lopulta hänet on irtisanottu, vaikka hänellä oli virkasuhde. Tampereen sosiaali- ja terveyslautakunta on vielä käsitellyt asian, koska tästä oli tehty muistutus, ja hyväksynyt irtisanomisen. Irtisanominen tapahtui siis sillä perusteella, että hän oli työkyvytön. Sairauskassan ja työnantajan näkemys oli sama, ja myöskin Tampereen sosiaali- ja terveyslautakunta on tämän näkemyksen hyväksynyt.

Ja sitten vielä, mitä työvoimatoimisto on tehnyt: työvoimatoimisto on hylännyt työttömyyspäivärahan sen vuoksi, että henkilö ei ole ollut työtön, koska hänellä oli viime syksyyn saakka voimassa oleva työsuhde Tampereen kaupungilla.

Neljä päätöstä, joista kahdessa päätös on perustunut siihen, että henkilö on työkykyinen, ja kahdessa päätös on perustunut siihen, että henkilö on työkyvytön. Näin ei mielestäni voi olla.

Itse olen nyt vuoden verran askarrellut tämän asian kanssa, ja niin kuin sanoin, suureksi yllätyksekseni sitten lopulta heinäkuussa yhtäkkiä eläkelaitos antoikin väliaikaisen päätöksen ja myönsi helmikuun alusta kuntoutustuen. Mutta hänelle jäi siis melkein kolme vuotta välissä sellaista aikaa, jolloin hän ei saanut ensin mitään. Hän sai marraskuun alusta lopulta työttömyyspäivärahan, kun irtisanominen oli tullut voimaan. Hän oli reilun kaksi ja puoli vuotta ilman mitään etuutta. Neljän lain perusteella tätä tilannetta tulkittiin ja päädyttiin kahteen erilaiseen ratkaisuun. Mielestäni tämä ei voi olla perustuslain mukaista.

Kun nyt tein asiasta selvitystä perustuslakivaliokunnalle, mietin vielä sitä, olisiko hän voinut saada jotakin saada. Periaatteessa hän olisi voinut saada kansaneläkettä. Täyttääkö se sitten sen perustuslain 19 §:n 2 momentin vaatimuksen, että perustoimeentulo on sairauden ja työkyvyttömyyden aikana turvattu, siihen toivon nyt vastausta. Mutta mielestäni se ei voi sitä täyttää. Ensinnäkään tällä henkilöllä, jos hän olisi saanut täyden eläkkeen, ei olisi ollut kansaneläkkeeseen oikeutta.

Tässä tapauksessa muistaakseni hän ei ole sitä hakenut, mutta minulla on useita muita tapauksia, joissa henkilö on pyrkinyt hakemaan kansaneläkettä, mutta hänelle on Kelassa sanottu, että et sinä voi hakea sitä kansaneläkettä, nimenomaan ei ole neuvottu hakemaan, kukaan ei ole neuvonut hakemaan tällaisessa tilanteessa. Ehkä se on oikeammin sanottu: ei ole sanottu, että et voi hakea, mutta kukaan ei ole neuvonut hakemaan kansaneläkettä sellaisessa tilanteessa. Se olisi tuonut ehkä muutaman satasen osatyökyvyttömyyseläkkeen lisäksi. Se olisi periaatteessa ollut mahdollista, koska kansaneläke voidaan myöntää vaikka kuukauden ajaksi.

Mutta jos Kela olisi sen myöntänyt, silloin se olisi tehnyt ristikkäisen päätöksen työeläkelaitoksen kanssa, ja varsinkin, kun tässä oli tilanne, että henkilö ei olisi ollenkaan saanut kansaneläkettä, jos hänelle olisi myönnetty täysi työkyvyttömyyseläke. Nykyäänhän katsotaan, että on työeläkelaitoksen oikeus määrätä, onko ihmisellä oikeus työkyvyttömyyseläkkeeseen vai ei. Usein ei edes hakemusta tehdä ja sitten ei lähdetä myöskään myöntämään. Olen kyllä aika varma siitä, että vaikka hän olisi hakenut, hänelle olisi yhtä lailla tullut hylkypäätös.

Sitten tiedän vielä sellaisia tilanteita joissakin tapauksissa, joissa valitukset ovat edelleen vireillä, että Kela kyllä myöntää, tekee eläkeosastolla Helsingissä päätöksen, että eläke myönnetään, mutta kun nykyään asia siirretään paikallistoimistoon toimeenpantavaksi, niin paikallistoimisto ei anna päätöstä. Miksi se paikallistoimisto ei anna sitä päätöstä? Se sanoo, että emme voi antaa päätöstä, koska emme tiedä, kuinka suuri se kansaneläke tulee olemaan, kun työeläkevalitus on vireillä, vaikka on olemassa tämä regressiomenettely ja periaatteessa heillä olisi mahdollisuus se myöntää.

Tämä kaikki johtaa sellaiseen naruun, jossa on niin paljon solmuja, että tämä ihminen yksin ei kykene niitä solmuja avaamaan. Ikävä kyllä hän ei kykene avaamaan niitä solmuja työpaikalla olevan luottamusmiehen avulla, ei näiden eri virkailijoiden kautta. Mielestäni tässä ainoa tapa, miten tätä voidaan muuttaa, on se, että tätä järjestelmää yksinkertaistetaan ja tehdään se sellaiseksi, että jokin etuus tulee. Ei ainakaan voi olla niin, että samanaikaisesti kaksi eri viranomaista hylkää: toinen sillä perusteella, että sanoo, että henkilö on työkykyinen, ja toinen sillä perusteella, että sanoo, että henkilö on työkyvytön. Tämä mielestäni on selvästi semmoinen tilanne, että näin ei voi olla. Jokin ratkaisu tähän pitää löytää.

Sitten vielä työeläkkeen myöntämisestä. Siinä ei pidä vaatia vuoden yhtäjaksoisuutta. Kansaneläkelaissa tämä mahdollisuus on ollut kautta kansaneläkelain historian käsitykseni mukaan, mutta työeläkelaissa ei. Nyt edelleen partit vastustavat sitä. Meillä on parhaillaan valiokunnassa auki laki, jossa tätä voitaisiin korjata, ja toivon mukaan se on mahdollista. Lähetän nämä paperit nyt perustuslakivaliokunnalle, mutta ehkä lähetän tämän nipun vielä oikeusasiamiehelle siltä varalta, että tämä asia ei muuten lähde etenemään. Toivon, että hän selvittelee tätä kokonaisuutta myöskin, koska tämä on aivan olennainen asia ihmisten väliinputoamisen estämiseksi.

Raimo  Vistbacka  /ps:

Arvoisa puhemies! Jatkan ihan lyhyesti, kun eduskunnan oikeusasiamies omassa puheenvuorossaan äsken pohti harkintavaltaa siirtoon. Kun itse aika paljon saan näitä kirjeitä, voisi sanoa näin, että tällä hetkellä suurin osa on tyytyväisiä nykyiseen menettelyyn, muutos saattaisi aiheuttaa aikamoisen yllätyksen tavallisten kansalaisten osalta, mutta ymmärrän tietysti toisaalta myös sen, että aika ajoin on sellaisia henkilöitä, jotka lähestyvät laillisuusvalvojia lähes päivittäin, eli saattaa olla, että sieltä voi tulla nopeammin sitten sellainen epäasiallinen arvostelu. Mutta itse näkisin nimenomaan sen, että kannattaa kyllä tarkasti pohtia sitä, onko järkevää muuttaa, ainakaan ihan vielä, tätä siirtomahdollisuutta. Silloin ainakin täytyisi taata se, että jos siirretään, niin päätös siellä, missä se asia on käsitelty, tulisi tietoon myöskin eduskunnan oikeusasiamiehen kansliassa. En tiedä, olenko täällä ensi kaudella vai en, mutta kansanedustajan ominaisuudessa ajattelisin, että olisi kertomuksessa hyvä mainita myöskin niitä lopputuloksia, mihin seuraava on päätynyt.

Herra puhemies! Itse otin tämän "arveluttavana"-asian esille viime perjantaina, ja tämä oikeusasiamiehen antama selvitys tyydyttää minua kyllä sikäli, että en tullut ajatelleeksi nimenomaan sitä, mihin säädöstöön ja muuhun vastaavaan tällainen "arveluttava"-sana perustuu, joka oli kirjattu tähän kertomukseen.

Herra puhemies! Sitten siirryn siihen, mihin ed. Stenius-Kaukonen puuttui. Sen johdosta oikeastaan tulin tänne, koska kahdessa minuutissa en ehdi omaa käsitystäni siitä sanoa. Itse olen joutunut painiskelemaan toistakymmentä vuotta hyvinkin tiiviisti tämän suuntaisten asioitten kanssa, ja tällä hetkellä juuri on mielenkiintoinen tilanne siltä osin, mikä liittyy siihen, mitä ed. Stenius-Kaukonen toi esiin. Nyt toisella kierroksella, niin sanotulla toisella kierroksella, kun haetaan työkyvyttömyyseläkettä ja siihen liittyviä etuuksia, Kelasta on tullut tieto, että Kela katsoo, että henkilö on työkyvytön. Mutta tämä toinen linja nyt on edennyt vakuutusoikeuteen saakka ja on siellä nyt ollut kohta yksitoista kuukautta, ja jännityksellä vain odotetaan, onko siellä sitten toinen kanta.

Ed. Stenius-Kaukonen toi esiin, että monta kertaa tällaisessa tilanteessa henkilö on usean kuukauden ja jossakin tilanteessa toista vuotta ollut ilman mitään etuutta. Tuntuu joskus kohtuuttomalta näitten ihmisten osalta se, kun eri viranomaistahot pallottelevat heitä luukulta toiselle. Työvoimaviranomaiset sanovat, että sinulla on työsuhde, ja jos sieltä on heitetty ulos, sanotaan, että olet työkykyinen. Kaikissa tutkimuksissa ja muissa hoitava lääkäri toteaa, että ei ole työkykyinen, ei sovellu niihin töihin, taikka usein on sanottu, että ei mihinkään muuhun vastaavaan, eikä voida kouluttaa. Systeemeissä todetaan nimenomaan tämä tilanne.

Itse olen pohtinut sitä, pitäisikö meidän lainsäädäntöämme muuttaa sillä tavoin, että meillä olisi periaatteessa yksi linja, taikka ainakin on outoa, että samassa tilanteessa kahta eri lakia käytetään rinnakkain ja saadaan eri tulkinnat. Eduskunnan oikeusasiamies on selvittänyt näitä tilanteita niin paljon, että uskon, että siinä ei hänen toimestaan kovinkaan paljon tarvitse käyttää selvittelyä. Ainakin jonkinlainen selvä kannanotto syntyy, kun muistelee joitakin päätöksiä, joita hän eduskunnan apulaisoikeusasiamiehenä aikoinaan teki.

Antero  Kekkonen  /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ed. Vistbacka pohdiskeli tärkeätä asiaa: Onko tämä kaksilinjaisuus sittenkään järkevää? Minulla on mielessäni tapaus, jossa nämä kaksi linjaa kuitenkin kohtaavat, ja ne kohtasivat sellaisessa tapauksessa, jossa toinen linja hukkasi potilaan paperit, minkä jälkeen se aiemmin ikään kuin itsenäisesti toiminut järjestelmä vetosikin toisessa järjestelmässä tapahtuneeseen hukkaamiseen. Toisin sanoen nämä järjestelmät löysivät toisensa silloin, kun tapahtui tämmöinen hirvittävä katastrofi, että sairaala hukkasi potilaan paperit. En halua tätä yleistää, tämä on yksi yksittäistapaus ja sellaisenaan fakta. Jotta tällaista ristisiitosta ei pääsisi syntymään silloin, kun vahinko tapahtuu viranomaisten puolella, potilaan ja asiakkaan vahingoksi, sellaiseen vastaus voisi olla yksilinjaisuus, jota ed. Vistbacka pohdiskeli.

Mauri Salo /kesk:

Herra puhemies! Pankkikriisin alkamisesta on kulunut jo yli kymmenen vuotta. Säästöpankit pilkottiin ja synnytettiin Arsenal. Arsenal ryhtyi valtioneuvoston toivomuksen mukaisesti etsimään syyllisiä pankkikriisiin. Pankinjohtajat ja pankkien luottamusmiehet joutuivat poliisitutkintaan. Mutta nyt kuitenkin, kun on jo kymmenen vuotta kulunut, vielä on aika paljon asioita auki. Erityinen huolenaihe on tietenkin luottamusmiesten asemasta. He ovat olleet kymmenen vuotta löysässä hirressä, ja kun asiaa tiedustellaan, ei tahdo löytyä vastausta, koska he saavat oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin päästäkseen taas elämään normaalia elämää.

Tämä on erittäin suuri asia. Tästä ei ole varmaan tullut oikeusasiamiehelle kantelua, mutta tämä on mielestäni sen luokan kysymys kuitenkin. Se koskettaa useita kymmeniä, jopa satoja ihmisiä, ja kysymys on heidän oikeusturvastaan, joten toivon, että oikeusasiamies ottaa tämän asian selvitettäväkseen, muuten siitä joudutaan tekemään kantelu.

Pentti  Tiusanen  /vas:

Arvoisa puhemies! Kun kansanedustajat puhuvat työkyvyttömyydestä ja eläkeratkaisuista, voivat käsitteet mennä hiukan sekaisin joskus. Puhutaan kahdesta linjasta. Tietysti on olemassa kansaneläkelainsäädäntö ja toisaalta se lainsäädäntö, joka ratkaisee nimenomaan ammatillisen työkyvyttömyyden, niin kuin B-lausunnossa lukee. Sekä B1- että B2-lausunnossa todetaan nimenomaan, onko henkilö ammattiinsa tai siihen verrattavissa olevaan työhön kykenemätön tai kykenevä. Tämä ei liity mihinkään sairaalaan. Sairaala ei ole mikään linja tässä asiassa, eivätkä siellä hukatut paperit ole missään linjassa tapahtunutta hukkaamista.

Puhemies! Nythän kansaneläke on väistymässä. Tässähän myöskin Kansaneläkelaitoksen rooli on väistymässä johtuen nimenomaan pohjaosan maksamisen lopettamisesta, jolloin Kansaneläkelaitos ei ole useimmiten lainkaan mukana itse prosessissa, vaan sen tekevät työeläkelaitokset. Tämä, mitä ed. Stenius-Kaukonen kuvaili, on paljon mutkikkaampi ja isompi asia, jossa on monta muuta lainsäädäntöä mukana.

Kalervo Kummola /kok:

Arvoisa herra puhemies! Ed. Stenius-Kaukonen ja ed. Vistbacka puhuivat erittäin vakavasta asiasta. Ed. Stenius-Kaukosen esiin tuoma tapaus ei ole lainkaan harvinainen. Niitä on monta meilläkin, yhdessä olemme pohtineet näitä. Näitä tulee kansanedustajille, ja sitten on aika voimaton, kun ei pysty tekemään asiassa oikeastaan yhtään mitään. Ei voi olla oikein, että työkyvyttömyyseläkepäätöksiä tekevät lääkärit, jotka eivät ole edes nähneet potilasta, palauttavat paperit jatkuvasti ja toteavat, että kyseinen henkilö ei voi saada työkyvyttömyyseläkettä, vaikka kaikki hoitavat lääkärit ovat sitä mieltä, että potilas on täysin työkyvytön. Tähän eläkevakuutuskäytäntöön pitää saada jokin muutos. Toivon, että oikeusasiamies puuttuu vakavasti tähän todella pahaan ongelmaan, jos ajatellaan yksittäistä ihmistä, miten huonossa asemassa hän on.

Pentti  Tiusanen  /vas:

Arvoisa puhemies! Käytän ikään kuin vastauspuheenvuoron vielä ed. Kummolalle sikäli, että lääkärithän eivät tee eläkepäätöksiä. He ovat ainoastaan asiantuntijoina. (Ed. Kummola: Lausunto ratkaisee!) Jos puhutaan siitä, ketkä tekevät päätöksen kollokviumissa, siinä ovat varmasti useimmiten oikeusoppineet päätöksen tekijöinä. Mutta nimenomaan, aivan oikein, tämä työ, jonka nykyinen oikeusasiamies on tehnyt apulaisoikeusasiamiehenä, on ollut erittäin arvokasta, ja hän on kiinnittänyt nimenomaan näihin asioihin huomiota. Uskon, että sekä vakuutusoikeudessa että muutenkin on menty oikeaan suuntaan, mutta paljon on vielä tehtävissä. Näitä traagisia yksittäistapauksia on paljon, ja ne muodostavat aikamoisen joukon yhteensä.