Marjatta Vehkaoja /sd:
            		
         
         
         Arvoisa herra puhemies! Kun keskusteltiin talon johdon kanssa
            siitä, mihin kohtaan päiväjärjestykseemme
            tämä mielenterveyslain uudistus olisi syytä asettaa,
            tulin todenneeksi, että kysymys on aika vaikeasta asiasta
            ja voi olla, että ei mitään raflaavaa
            keskustelua siitä syystä tässä suuressa
            salissa voida saada aikaan, josta syystä ei tätä asiaa
            varten ehkä tarvita mitään prime-aikaa.
            Näin se nyt sitten on edessämme vasta, kun kello
            lyö kohta kahdeksan.
         
         
         Arvoisa puhemies! Tässä on kysymys erittäin merkittävästä uudistuksesta.
            Hallitus haluaa täsmentää ja täydentää mielenterveyslain
            säännöksiä, jotka koskevat mielenterveyslain
            nojalla tarkkailuun, hoitoon tai tutkimukseen määrätyn henkilön
            itsemääräämisoikeutta. Kysymys
            on esimerkiksi siitä, miten kohdellaan potilasta, joka
            on sidottu tai eristetty tai jonka yhteydenpitoa on rajoitettu.
         
         
         Sosiaali- ja terveysvaliokunnan mietintö on yksimielinen,
            ja tämä tietysti asian laadun osalta kuuluu sellaisiin
            kysymyksiin, joissa mielikuvitus ei oikein tuota sellaisia ajatuksia,
            että olisi mitään poliittisia rintamia.
            Näkemyseroja voi silti olla, mutta ne eivät perustu
            niinkään poliittisiin linjoihin kuin mahdollisiin
            muihin näkökulmiin.
         
         
         Suomi johtaa pakkohoitotilastoja, mikä on tietysti
            kova lähtökohta, kun tällainen lakimuutos lähtee
            liikkeelle. Mistä tämä sitten voi johtua? Asiantuntijoiden
            käsitys on se, että riittämätön avohoito
            on siihen suurimpana syynä. Kun ei ole riittäviä avohoitotoimenpiteitä,
            asiakkaat — potilaat, mielenterveysongelmaiset — tulevat
            liian myöhäisessä vaiheessa hoitoon ja
            mitään muita vaihtoehtoja ei hädän
            hetkellä, kriisin hetkellä, eskaloituneella hetkellä,
            jää jäljelle kuin pakkohoitotilanteita,
            tai niitä joudutaan siis käyttämään
            apuna, jotta tilanne rauhoittuisi.
         
         
         Psykiatria on ollut yhteiskunnallisen keskustelun kohteena,
            ja eduskunnassakin siitä on paljon puhuttu menneitten vuosien
            aikana, eikä syyttä, sen johdosta että palvelurakennemuutos,
            joka on toteutettu, laitoshoitoa radikaalisti vähennetty,
            ei ole johtanut tarkoitettuun resurssilisäykseen avohoidossa.
            Meillä on lasten ja nuorten kysymyksiä ollut esillä,
            mutta nyt ihan uutena asiana lokakuussa tänä vuonna
            sosiaali- ja terveysministeriö on julkaissut mielenterveyspalvelujen
            laatusuositukset, joiden avulla pyritään kunnissa
            annettavaa mielenterveyspalvelua kohentamaan, lisäämään
            varmaankin määrää ja tehostamaan laatua.
            Kyllä laatusuositusten osalta on käymässä tässä asiassa
            niin kuin vähän muidenkin kohdalla, että kun
            tyydytään pelkkiin suosituksiin, ne eivät
            välttämättä muuta maailmaa kovin
            paljon. Jäämme seuraamaan valiokunnassakin varmasti
            kiinnostuksella, miten nämä suositukset purevat,
            ja tulemme varmasti palaamaan asiaan, jos aihetta ilmenee.
         
         
         Arvoisa puhemies! Hallituksen esityksestä on ollut
            erittäin laaja kuulemiskierros. Mielenterveyden
            alan potilasjärjestöt ovat tietenkin etunenässä lausuneet
            tässä asiassa oman kantansa, perehtyneet hyvin
            näihin kysymyksiin ja omien kokemustensa perusteella ovat
            parhaita asiantuntijoita tässä asiassa. Voi sanoa,
            että heitä on myös kuunneltu. Heitä ei
            ole pelkästään kuultu vaan myöskin
            kuunneltu. Kun tultiin siihen vaiheeseen, että valiokunnassa
            osin näitä samoja tahoja päästiin
            kuulemaan, tämä mukava palaute saatiin, että heille
            ei jäänyt enää kovinkaan paljon toiveita
            hallituksen esitykseen, joitakin kuitenkin, ja tulen niihin hieman
            myöhemmin.
         
         
         Perustuslakivaliokunta oli ilman muuta valiokunta, jonka tuli
            lausua asiasta, koska tässähän oli ihmisoikeuskysymyksen
            ydinasioita esillä ja oli tärkeä saada
            sen kannanotto kokonaisuuteen. Se oli hyvin työläs
            laki sekä perustuslakivaliokunnalle että myöskin
            sosiaali- ja terveysvaliokunnalle, mitä hyvin ilmentävät
            ne monet muutokset, joita hallituksen esitykseen on ollut pakko
            tehdä etupäässä perustuslakivaliokunnan
            esittämien vaatimusten johdosta. Mutta haluan sanoa, että tietenkin
            samat aiheet ovat olleet valmiiksi myöskin sosiaali- ja
            terveysvaliokunnan näkökulmasta keskustelussa
            esillä. Kuuntelemme aika paljon myöskin samoja
            asiantuntijoita, mikä selittää tämän
            kysymyksen.
         
         
         Mielestäni perustuslakivaliokunta on tehnyt erinomaisen
            hyvää työtä tässä asiassa.
            Haluan tässä yhteydessä siitä kiittää.
            Sosiaali- ja terveysvaliokunta ei voinut kuitenkaan sanatarkasti
            ihan kaikkea, mitä perustuslakivaliokunnan lausunnossa
            oli, ottaa huomioon. Mutta voi sanoa, että tuskinpa meitä kissinpenkillekään
            saadaan. Olemme ymmärtäneet lukemamme ja sujuttaneet
            pykäliin myöskin muutoksia.
         
         
         Arvoisa puhemies! Haluaisin puuttua oikeastaan vain muutamiin
            kohtiin. Nimittäin muutoksia on paljon enemmän
            kuin mihin nyt menen.
         
         
         22 b §:n otsikko kuuluu "Psyykkisen sairauden hoito".
            Siinä olemme tehneet lisäyksen hallituksen esitykseen
            STM:n kannasta poiketen, niin kai voi sanoa. Eivät he pitäneet
            niin välttämättömänä lisäystä psykokirurgiasta.
            Nimittäin asiantuntijakuulemisen yhteydessä tuli
            esille, että näiden potilaiden koskemattomuuteen
            vakavasti tai peruuttamattomasti vaikuttavia hoitotoimenpiteitä saattaa
            esiintyä. Tämän lain yhteydessä olisi
            nyt syytä täsmentää, että tämän
            tyyppiset toimenpiteet pitää kieltää,
            ellei täysi-ikäinen potilas ole kirjallisella
            suostumuksellaan antanut niihin lupaa. Tarkempi keskustelu vielä rajasi
            sähkösokit kuitenkin tästä luettelosta
            pois, eli nyt se koskettaa vain psykokirurgisia tai muita potilaan koskemattomuuteen
            vakavasti ja peruuttamattomasti vaikuttavia hoitotoimenpiteitä.
            Tähän rajaukseen antoivat meidän valiokuntamme
            lääkärijäsenet erittäin
            hyvän panoksen, koska minä luulen, että me
            maallikot emme olisi osanneet tätä rajaa piirtää.
            Kiitän siitä.
         
         
         Samassa pykälässä käsitellään
            myöskin potilaan hoitosuunnitelmaa. Mielenterveysjärjestöt näkivät,
            että hallituksen esitystä täytyy siinä täsmentää niin,
            että ei voi olla semmoista syytä olemassa, ettei
            tämmöistä hoitosuunnitelmaa laadittaisi.
            Tämä täsmennys tehtiin.
         
         
         Arvoisa puhemies! Kaikkein vaikeimmaksi pykäläksi
            osoittautui valiokunnan työskentelyssä 22 f §.
            Siinä on samassa pykälässä eri
            momenteissa käsitelty monenlaisia asioita. Me pahkuloitsimme,
            taisiko mennä päivä tai puolitoista, tämmöisen
            yksittäisen kysymyksen kimpussa kuin miten muotoillaan
            pykälään se, miten tiiviisti lääkärin
            on seurattava potilasta, jota pidetään kiinni,
            joka eristetään tai joka on sidottu. Perustuslakivaliokunta
            oli toivonut, että lakiin vietäisiin ajatus siitä,
            että vähintään kaksi kertaa vuorokaudessa.
            Mutta pitkien pohdintojen jälkeen, ja itse asiassa ensimmäisessä käsittelyssä asiasta
            piti jopa äänestääkin, päädyimme
            kompromissimuotoiluun, joka on mielestäni hyvinkin nokkelasti
            löytynyt. Potilasta hoitavan lääkärin on
            arvioitava eristetyn tai sidotun potilaan tila niin usein, kuin
            tämän terveydentila edellyttää,
            ja päätettävä toimenpiteen jatkamisesta
            tai lopettamisesta. Hallituksen esityksen perusteluja emme ole tältä osin
            halunneet tietenkään muuttaa. Siellä puhutaan
            vähintään kahdesta kerrasta vuorokaudessa.
            Se tietysti voi tässäkin lopputuloksessa antaa
            osviittaa lääkärikunnalle. Mielenkiinto tätä yksityiskohtaa
            kohtaan johtui paitsi potilaan oikeuksista myös siitä keskustelusta,
            mitä käytiin myös lääkäreiden
            oikeudesta, koska ehkä nämä ovat juuri
            niitä kysymyksiä, joissa jälkikäteen
            tulee valituksia ja joita joudutaan selvittelemään.
            Nämä ovat juuri ydinkysymyksiä, onko potilaan
            tilaa seurattu riittävän tiiviisti.
         
         
         Toinen tämän pykälän alueeseen
            kuuluva seikka oli edunvalvonta. Siinä mielestämme
            perustuslakivaliokunta oli mennyt vähän ulommas hallituksen
            esityksestä sikäli, että mielenterveyspotilaiden
            edunvalvonnassa on ihan yleisiä puutteita. Mutta kun puhutaan,
            niin kuin tässä pykälässä rajataan,
            potilaista, joille on tehty rajoittavia toimenpiteitä,
            kiinni pitämistä, eristämistä tai sidottuna
            olemista, heidän kohdaltaan edunvalvojaongelma tietysti
            myöskin voi olla ihan todellinen. Mutta me katsoimme, että se
            on liian myöhäinen vaihe ryhtyä etsimään
            tavallaan sitä edunvalvojaa, jos tällaisella potilaalla
            ei sitä ole aikaisemmin ollut. Tietenkin nyt olisi viisasta,
            että ylipäätään mielenterveyspotilaiden
            kohdalla, jotka eivät aina pysty omaa etuaan riittävästi
            valvomaan, tämä puoli asiasta olisi selvitetty
            hyvissä ajoin ja heillä olisi matkan varrelle
            katsottuna edunvalvoja, joka olisi tässäkin yhteydessä käytettävissä.
            Tämän ajatuksen halusimme tuoda myöskin
            mietinnössämme esiin. Toivomme, että asiaa
            jossakin laajemmassa yhteydessä voitaisiin myöskin
            selvitellä.
         
         
         Vielä, arvoisa puhemies, viimeinen asia, jonka otan
            tästä pykälästä esiin,
            koskettaa lääninhallituksia. Perustuslakivaliokunta
            oli muistaakseni toivonut, että jokaisen tällaisen
            eristämistapauksen yhteydessä, joka on kestänyt
            yli 12 tuntia tai jossa potilasta on yli 8 tuntia pidetty sidottuna,
            ilmoitettaisiin lääninhallitukselle tapauskohtaisesti.
            Tämä oli perustuslakivaliokunnan ajatus, jos tahdon
            muistaa oikein. Mutta pitäydyimme siinä ajatuksessa,
            että ilmoitus lääninhallitukselle riittää,
            kun se tehdään "määräajoin"
            kahden viikon välein. Teimme vielä tämmöisen
            täsmennyksen, että "määräajoin"
            tarkoittaa kahden viikon välein. Mutta aina voidaan spekuloida,
            mitä tämmöinen ilmoittaminen auttaa,
            jos ei ole resursseja ilmoituksien johdosta tehdä jotakin.
            Asiantuntijakuulemisessa tuli esille sekin väite, että lääninhallituksella
            ei ole kompetenssia edes tämän tyyppistä kysymystä oikeasti
            valvoa. En tiedä, onko tämä omantunnon
            rauhoittamista. En toivo, että niin vähäiseen
            osaan tämä kohta esityksessä kuitenkaan
            jäisi. Vielä, arvoisa puhemies, lisäsimme
            siihen, että kun lääninhallitus saa näitä ilmoituksia,
            sen täytyy hävittää tunnistetiedot potilaista
            kahden vuoden kuluttua tietojen saamisesta, koska nämähän
            ovat erittäin fataaleja, arkaluontoisia tietoja. Tästä syystä tämäkin
            oli hyvä siihen säätää.
         
         
         Oli totta kai muitakin muutoksia. Niin kuin sanoin, tämä on
            ollut syksyn työläimpiä lakejamme. Toki
            ensi viikolla käsittelemme muitakin vaikeita lakeja, joissa
            tämä talo on mielestäni joutunut liian
            suuren tehtävän eteen, siis työmäärällisesti,
            mutta olemme silti selvinneet tästä, koska meillä on
            ollut erittäin hyvät neuvokset valmistelemassa
            tätä, auttamassa työtämme. Olemme
            tässäkin pälkähässä taas
            kerran pärjänneet.
         
         
         
       
      
         
         Jaana   Ylä-Mononen   /kesk:
            		
         
         
          Arvoisa herra puhemies! Voisi valiokunnan puheenjohtajalle ed.
            Vehkaojalle todeta, että henkinen voimistelu, mitä tämän
            lain valmistumiseksi valiokunnassa on itse kukin joutunut tekemään,
            ei ole todellakaan ollut vähäistä. Harmittaa,
            että valiokunnan jäsenet joutuvat paneutumaan
            valmistelupuoleen ja lähtemään ikään
            kuin tyhjästä monen pykälän
            kohdalla liikkeelle. Kuitenkin pidän lopputulosta vähintäänkin
            kohtalaisena, ellei suorastaan hyvänä. Sellainen
            kysymys, missä on lääkärin vastuu,
            jos se ei aivan täsmällisesti lue pykälässä — esimerkiksi
            ottaen: montako kertaa vuorokaudessa jotakuta potilasta on käytävä katsomassa — ei
            ole suinkaan itsestäänselvä asia. Ei
            se ole sitä lääkärikansanedustajallekaan. Kuitenkin
            pääsimme yhteiseen käsitykseen siitä, että hoitotiimi
            on kaikki ne henkilöt, jotka osallistuvat potilaan hoitoon
            tällaisessa eristämistilanteessa, joka ikinen
            henkilökuntaan kuuluva. Sen lisäksi lääkärillä on
            aina erityinen vastuu, oli hän sitten läsnä hoitotilanteessa
            tai ei.
         
         
         22 f §:ssä itse pidin kiinni siitä,
            että täsmällistä kertamäärää ei
            kirjoiteta pykälään, ja olen todella
            tyytyväinen, että näin myös
            yhdessä päätettiin, koska on tarpeetonta
            tällainen ehdoton edellytys tiettyjen kertojen suorittamiselle
            ja liian tiukkaan määritellylle tutkimiselle tilanteissa, joissa
            pitäisi huomioida, että eristäminen pitäisi lopettaa
            mahdollisimman pian, heti kun se on mahdollista. Muuten voi käydä niin,
            että tiettyjen pykälien takia joku on eristyksissä pidempään
            kuin hänen terveydentilansa edes vaatisi. Mielestäni
            22 f § tässä muodossa on turvallinen, ja
            varmasti hoitokäytännöt kohenevat tämänkin täsmennyksen
            myötä, mikä nyt on tehty.
         
         
         Edelleen valiokunnan puheenjohtaja korosti erityisesti avohoidon
            merkitystä. Itse varsinkin, kun on käynyt läpi
            Lääkäriliiton Lääkärilehdessä julkaisemat
            selvitykset muutaman vuoden takaa eristystilanteista, lisäisin
            hieman painokkaammin sen, että suljetun osaston henkilöstömäärällä,
            sillä lukumäärällä,
            joka on kulloinkin vuorossa, henkilöstön koulutuksella,
            stressinsietokyvyllä ja sillä, millä mielialalla
            henkilökunta siellä on työssä,
            on aivan keskeinen merkitys sen suhteen, pysyykö osasto
            rauhallisena vai tapahtuuko eristämisiä. Siinä mielessä ei
            riitä pelkästään avohoidon resurssien
            lisäys vaan ehdottomasti niillä osastoilla, joilla
            eristämistoimenpiteitä tehdään
            hoidollisina toimenpiteinä, on henkilöstön
            riittävistä resursseista huolehdittava. Ennen
            kaikkea näen, että pakkohoito ei ole sama kuin
            eristäminen eli suljetulla osastolla hoidossaolo ei tarkoita
            sitä, että on automaattisesti eristettynä.
            Eristäminen on täysin oma lukunsa.
         
         
         Kun luin mietintöämme vielä jäljestäpäin,
            tulin siihen tulokseen, että meidän olisi ehkä sittenkin
            valiokunnassa pitänyt vielä enemmän kiinnittää huomiota
            alaikäisten eristämiseen ja siihen problematiikkaan.
            En ole nyt varma asiasta, mutta ajattelin tuoda sen puheenvuorossani
            esille, että se jäi ehkä hiukan muun
            problematiikan alle. Siitä olisi voinut ehkä enemmän
            vielä lausua.
         
         
         Nämä peruuttamattomat ja melkein peruuttamattomat
            toimenpiteet todellakin käytiin läpi, ja rajoitukset
            niiden käyttämisessä ovat ihan hyvä asia.
            Todellakin sähkösokkihoito, jota esitettiin samaan
            kategoriaan psykokirurgian kanssa ja rajoitettavaksi, on tämän
            päivän käypä hoito vakavassa
            masennustilassa ja vielä kaiken lisäksi nopea
            helpotus tuskaisiin oireisiin. On hyvä, että sitä voidaan
            käyttää silloin, kun potilaan henki ja terveys
            on todella vaarassa.
         
         
         Itse sanoisin, että edunvalvontakysymys jäi hiertämään
            varmasti monen papereihin ja mieliin sillä tavalla, että luulenpa,
            että siihen jollakin osiolla ja tavalla valiokunta vielä palaa,
            vaikkei suoranaisesti kenties heti minkään lakiehdotuksen
            puitteissa, mutta muutoin tämä eettinen puoli
            ja ihmisoikeuspuoli pitää käydä läpi.
         
         
         
       
      Yleiskeskustelu päättyy.