Pentti Tiusanen /vas:

Arvoisa rouva puhemies! Kysymyksessä on hallituksen esitys 167 eli esitys eduskunnalle maankäyttö- ja rakennuslain muuttamisesta. Esityksessä ehdotetaan muutettavaksi maankäyttö- ja rakennuslakia, ja tavoitteena on luoda kunnille paremmat edellytykset ylläpitää kohtuuhintaista asuntotuotantoa ja muun rakentamisen turvaamiseksi riittävää tonttitarjontaa ilman, että kaavojen toteuttamisesta aiheutuvat kustannukset olisivat esteenä.

Arvoisa puhemies! Tämä hallituksen esitys on ainoalaatuinen. Nimittäin kunta voi tehdä tässä hallituksen esityksen mukaan kaavoitukseen ja kaavojen toteuttamiseen liittyvän maankäyttösopimuksen, jos kaavoitus on johtanut merkittävään hyötyyn. Kunnalla on mahdollisuus tämän vapaaehtoisen sopimuksen kautta saada kuluista korvausta maanomistajalta, joka siis on saanut merkittävää hyötyä kaavoituksen tuloksena. Tällainen tilannehan on ollut tähänkin saakka, mutta asia muuttuu siltä osin, että säädetään kehittämiskorvaus. Eli jos maanomistajan kanssa ei ole syntynyt sopimusta hänen osallistumisestaan yhdyskuntarakentamisesta aiheutuviin kustannuksiin, niin tällainen korvaus voidaan määrätä. Kuitenkin tässä laissa, sen 91 c §:ssä, on maininta siitä, että kehittämiskorvausta ei saa määrätä maanomistajalle, jonka omistamille alueille osoitetaan asemakaavassa rakennusoikeutta vain asuntorakentamiseen eikä rakennusoikeuden tai rakennusoikeuden lisäyksen määrä ylitä 500:aa kerrosneliömetriä.

Arvoisa puhemies! Aikaisemmin tässä hallituksen esityksessä oli 400 kerrosneliömetriä. Ympäristövaliokunta yksimielisesti totesi tämän 500 kerrosneliömetrin tarpeen. Mutta kunta voi päättää myös nimenomaan sovellettavan korkeampaakin rajaa kuin tämä 500 kerrosneliömetriä, siis päätösvalta on kunnalla.

Edelleen, arvoisa puhemies, kehittämiskorvauksen enimmäismäärä on myös säädelty tässä laissa. Se lähtee siitä, että tätä kehittämiskorvausta voidaan tästä merkittävästä hyödystä periä enintään 60 prosenttia. Kuitenkin kunnanvaltuusto voi päättää alhaisemmastakin prosenttiluvusta, ja jälleen tässä siis päätäntävalta on kunnalla.

Kaiken kaikkiaan tämä on siis positiivinen hallituksen esitys. Tähän ympäristövaliokunnan mietintöön on jätetty myös vastalause, joka esiteltiin asian ensimmäisessä käsittelyssä. Myöskin vastalauseessa todetaan, että pääpiirteiltään tämä hallituksen esitys on siis hyvä.

Arvoisa puhemies! Tällä tavalla pyritään merkittävää hyötyä, jota kaavoitus aikaansaa, ohjaamaan myös yhteiskunnan kulujen katteeksi.

Haluaisin vielä todeta tuosta maankäyttösopimuksesta, jota käsittelee tämän hallituksen esityksen 91 b § ja joka on hyvin tärkeä asia, että tämän pykälän 1 momentissa todetaan selkeästi, että maankäyttösopimuksessa ei voida sitoa kaavojen sisältöä. Se on hyvin tärkeä asia, koska valtuusto viime kädessä päättää kaavoituksesta ja näin kuntien valtuustoille jää tämä valta. Osapuolia sitovia maankäyttösopimuksia voidaan myöskin tehdä vasta sen jälkeen, kun kaavaluonnos tai -ehdotus on ollut julkisesti nähtävillä. Tämä on tietysti tärkeä asia, jotta perustuslain tarkoittama mahdollisuus vaikuttaa omaan elinympäristöönsä ja sen kehittämiseen tulisi toteutetuksi eli kuntalaiset saavat tietoa siitä, minkä tyyppinen kaavoitusesitys on liikkeellä, jolloin vasta tämän julkipanon jälkeen voidaan maankäyttösopimus yleensä kunnan ja esimerkiksi jonkun maanomistajan välillä solmia. Kuitenkin toistan sen, että myöskään tässä tapauksessa tietenkään ei siis sitovasti voida sopia kaavojen sisällöstä, vaan ne päättää lopulta kunnanvaltuusto.

Kari Uotila /vas:

Arvoisa rouva puhemies! Ihan lyhyesti totean, koska en ollut ensimmäisen käsittelyn keskustelussa mukana, että on erittäin hyvä, että tämä on nyt lopullisessa päätöksenteossa täällä eduskunnassa. On erittäin tärkeää sekä järkevän yhdyskuntarakenteen että myöskin asumiskustannusten hallinnan kannalta se, että kunnille tulee mahdollisuus ulosmitata eräällä tavalla sitä hyötyä, joka maanomistajalle syntyy kaavoittamisesta ja asuinalueiden toteuttamisesta. Tämä perustuu vapaaehtoisuuteen, mutta tällainen mahdollisuus kuitenkin merkittävän hyödyn osittaiseksi siirtämiseksi kunnalle ja sitä kautta veronmaksajille on erittäin tärkeää. Tässä säilyy tietenkin kunnalla hyvin laaja vaikuttamismahdollisuus ja harkinta siitä, millä tavalla tätä tullaan käyttämään, mutta toivottavasti tämä johtaa myöskin käytännössä niihin tavoitteisiin, joita tämän esityksen perusteluissa on todettu.

Seppo Lahtela /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Ed. Tiusanen esittelypuheenvuorossaan totesi tämän hyväksi ja erinomaiseksi sisällöltään sekä myöskin määräytymistavaltaan niin, että tämä tukee tonttipolitiikkaa.

Rouva puhemies! Kyllä tässä voi olla hyviäkin periaatteita, mutta kovasti epäilen, että kunnissa syntyy sellainen tapa menetellä, missä tämä kääntyy kokonaan tätä — miten sanoisinkaan — kaavoituksen lisäämistä vastaan eikä synny sellaista näköalaa, että tämä edistäisi asuntotuotantoa. Katsonkin, että tämä jos mikä syö yksityisen maanomistuksen arvonnousun ja halukkuuden sijoittaa ja investoida asuinrakentamisalueeseen tai yleensä kaavoitettavaan alueeseen. Jos se toimii toisin päin, että siitä jotain hyötyä on, niin hyvä on, mutta kovasti epäilen, että tämmöistä ei synny, vaan syntyy vain yksinomaan se kassavirta sinne kunnan kassaan, ja jos se jää sinne makaamaan tyhjän päälle, niin sitten tästä ei ole mitään hyötyä.

Riitta Korhonen /kok:

Arvoisa puhemies! On tietenkin ihan hyvä, että aikanaan pitkän prosessin lopputuloksena tehty maankäyttö- ja rekennuslain muutos saa nyt ne lopulliset niitit, mitä tavallaan siinä lakimuutoksessa avattiin, kun tehtiin tällaisia kehittämisaluevarauksia ja annettiin mahdollisuus tällaiseen kaavoitukseen, tällaisiin yhteishankkeisiin, joita on toki maassa aikaisemminkin toteutettu, mutta jotka ovat olleet toteutustavoiltaan hyvin erilaisia maan eri puolilla. Joissakin kunnissa on rahastettu, joissakin toisissa kunnissa ei, jolloinka on syntynyt sitten tietysti maan tai kiinteistön omistajan suhteen hyvin selvää eriarvoisuutta lain edessä.

Minusta oli asiallista, että pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, että nostimme tuon rajan 500 kerrosneliömetriin perusteluna erityisesti se, että kun kyse on omakoti- tai paritaloista ja maankäyttö- ja rakennuslain muutoksessa niittasimme tilanteen siihen, että nyt kaikki, mitä tontille rakennetaan, kuuluu kerrosalaan, kun sen sijaan aikaisemmin siihen eivät kuuluneet kellarit, eivät ullakot, eivät jätekatokset, autokatokset, varastorakennukset eikä mikään muukaan, joka saattaa muodostaa jopa 25 prosenttia tuosta pinta- tai kerrosalasta — kun jokainen miettii, että tuommoinen autotallikin vie 25 neliötä huoneistoalaa, että siihen auto mahtuu. Tätä silmälläpitäen olisi ollut se tilanne, että tuon 400 neliön sisään ei kovin kummoista omakoti- tai paritalohuoneistoa olisi pystytty rakentamaan.

Kun ympäristövaliokunnan puheenjohtaja tuossa korosti, että kunnilla on harkinnanvaraa, niin minä toivon, että se viesti menee ihan oikeasti monta kautta kuntiin perille, koska on käynyt selkeästi ilmi, että maankäyttö- ja rakennuslain tulkinnassa on ollut äärettömän suurta pedanttiutta ja tarkkuutta ja suinkaan sitä luovaa ja hyvän tuomarin harkinnanvaraa ei ole haluttu kunnissa käyttää, mikä on johtanut siihen, että kaavoitusajat ovat entisestään viruneet, kun valitusoikeuksista on pidetty kiinni ja sinne prosessin alkupäähän on lisätty kaiken näköistä näytilläoloa ja harkintaa, mikä sinällään on hyvä ajatellen yksilön oikeutta vaikuttaa asuinpaikkaansa ja asuinympäristöönsä.

Tuota kehittämiskorvauksen määrää en pidä ongelmattomana. Ajatellaanpa nyt kaupungin keskustaa missä tahansa, jossa on kaksi rinnakkaista tonttia, jotka ovat maanneet käyttämättöminä. Toisella on käyttöoikeutta 2 000 neliömetriä, ja siinä on ollut jonkinnäköistä liiketoimintaa. Naapuritontilla on 12 000 neliömetriä, ja se on ollut osittain varasto- tai teollisuuskäytössä. Nyt molempiin haluttaisiin rakentaa asuntotontteja. Milloinka nuo rakennuttajat ja kehittäjät ovatkaan yhdenvertaisia, kun toinen joutuukin maksamaan ehkä 10 000 kerrosneliöstä enemmän, jos toiselle lasketaankin kunnan harkinnalla se 12 000 eteen hyväksi riippuen tietysti viime kädessä ehkä sitten kehittäjän poliittisesta väristä? Tällaisiakin tilanteita saattaa aivan oikeasti tosielämässä nousta eteen. Eli en pidä tuota pykälää ongelmattomana, mutta katson, että emme päässeet siitä keskusteluyhteyteen.

Myöskin tuo korvausraja 60 prosenttia tuntuu tosi kovalta, käytännössä 30—40 prosenttia olisi ollut oikeudenmukaisempi, mutta tätä perusteltiin sillä, että kun tällaisia määriä ovat jossakin jotkut suostuneet maksamaan, niin sitäpä ei nyt voida laillisesti enää estää. Voidaan ajatella myöskin sitä arkkitehdin silmillä katsoen, että mitä korkeampi kehittämiskorvaus, sen huonompaa rakennettua ympäristöä, koska toteuttajalla ei sitten enää ole varaa panostaa hyvään ja laadukkaaseen rakentamiseen.

Osmo Soininvaara /vihr:

Arvoisa puhemies! Käytän jonkin verran tilaisuutta arvioidakseni Suomen maapoliittista lainsäädäntöä yleensä, koska tähän asiaan liittyy paljon yhteiskunnallisia ongelmia. Tulin joitakin vuosia sitten sanoneeksi julkisuudessa, että Suomen maapoliittinen lainsäädäntö on Latinalaisen Amerikan tasolla. Sain vihaisen viestin eräältä Suomessa asuvalta meksikolaissyntyiseltä naiselta, joka sanoi, että Meksikossa nämä asiat ovat kyllä paljon paremmalla tolalla kuin Suomessa.

Jotain perin kummallista on siinä, että hyvin hyvin harvaan asutussa Suomessa tonttimaa on niin kallista ja kaupunkien kehitystä jarruttaa pula maasta. Ongelma tässä on siinä, että Suomi suhtautuu maapohjan siihen arvonnousuun, joka syntyy kaupunkien kasvusta, aivan toisella tavalla kuin yksikään muu länsimaa. Muissa teollisuusmaissa tuo arvonnousun valuminen maanomistajan taskuun joko on estetty kokonaan tai sitä on suuressa määrin hillitty. Tähän arvonnousun hillitsemiseen on käytetty kolmea eri tapaa: joko verotetaan vuotuista maankorkoa korkeilla kiinteistöveroilla, näin tehdään esimerkiksi Yhdysvalloissa ja osittain Britanniassa; tai kaavoitushyöty leikataan kokonaan yhteiskunnalle, kuten tehdään Sveitsissä, itse asiassa 90-prosenttisesti; tai lunastetaan maa yhteiskunnan haltuun ennen kuin se kaavoitetaan, menetelmä, jota noudatetaan Saksassa.

Suomessa jostakin syystä tuon arvonnousun katsotaan kuuluvan maanomistajalle silloinkin, kun tämä ei ole mitenkään myötävaikuttanut niihin tekijöihin, jotka maan arvoa nostavat. Saksassa esimerkiksi pidetään aivan luonnollisena, että kaupungit voivat kasvaa vain yhteiskunnan omistamalle maalle, ja yleinen käytäntö on, hieman osavaltiosta riippuen, että kaupunki kasvaessaan lunastaa tuon maan. Peltomaasta maksetaan silloin käypä peltomaan hinta. Kun näin on tehty aina, ei kaupunkien liepeillä sijaitsevalle peltomaalle myöskään ole muodostunut mitään spekulatiivista arvoa, koska tiedetään, että se tullaan aikanaan peltomaan hinnalla lunastamaan. Onko tämä jollakin tavoin väärin, että yhteiskunta lunastaa peltomaata ja käyttää sitä aivan toiseen tarkoitukseen? Näinhän meilläkin tehdään, jos lunastetaan maata esimerkiksi tiepohjan alle tai armeijan käyttöön tai rautatien käyttöön. Ei silloin makseta mitään spekulatiivista tiepohjan arvoa, vaan silloin siitä saa sen korvauksen, joka vastaa sitä menetettyä käyttötarkoitusta, siis sitä vanhaa käyttötarkoitusta eikä uutta käyttötarkoitusta.

Kysymys ei ole taloudellisesti aivan vähäpätöisestä asiasta. Kun Pääkaupunkiseudulle rakennetaan asuntoja noin 500 000 kerrosneliön verran vuodessa ja kun siinä maksetaan maapohjan arvonnoususta noin 200 euroa asuinneliöltä keskimäärin, niin tarkoittaa tämä sitä, että noin 100 miljoonaa euroa asuntomäärärahoja valuu johonkin aivan muualle vuosittain. Onko tämä markkinataloutta? Lottovoitoilla, joita kaavoituksessa jaetaan maanomistajille, ei ole mitään tekemistä markkinatalouden kanssa. Päinvastoin, tämmöisillä win fall -voitoilla, sattumavoitoilla, on yleensä ollut markkinataloudessa sen toimintaa heikentävä vaikutus. Markkinatalouden tehtävänä on palkita niistä ponnistuksista, joita ihmiset tekevät, siitä työstä ja kaikesta muusta, eikä jakaa aivan ansiottomia lottovoittoja sinne tänne.

Tässä on toinenkin ongelma: Kun infrastruktuurin rakentamisesta koituva hyöty valuu ansiottomiin taskuihin, niin sitä ei tule ansiokkaisiin taskuihin. On esimerkiksi arvioitu, että jos Espooseen rakennettaisiin metro, koko se metro voitaisiin rahoittaa sen maan arvonnousulla, joka tapahtuu asemien ympärillä, mutta kun ei ole mitään keinoa rahastaa tätä näin koituvaa hyötyä, niin metro jää rakentamatta. Tästä on aivan konkreettinen esimerkki: kun Helsinki rakensi metron Ruoholahteen, niin Helsinki omisti pääosan siitä maasta, joka oli aseman ympärillä, ja tuo metroasema tuotti tavattomasti voittoa Helsingille, koska se maan hinta nousi paljon enemmän kuin oli se 250 miljoonaa markkaa, mikä tarvittiin sen metropätkän rakentamiseen.

Meillä on Helsingissä toinenkin esimerkki: niin sanottu keskustatunneli ilmeisesti lisäisi sen piirissä olevien kortteleitten arvoa enemmän kuin tuo tunneli tulee maksamaan, mutta kun ei ole tapaa rahastaa, tunneli jää rakentamatta. Espanjassa esimerkiksi on käytäntö, että tällaisissa tapauksissa ylimääräisellä kiinteistöverolla voidaan rahastaa vuotuisena korkona sitä hyötyä, jonka esimerkiksi uuden ratayhteyden rakentaminen maanomistajalle tuottaa, ja näin tällä tavalla rahoittaa ne investoinnit. Tällä tavalla saadaan aikaan se, että kannattavat investoinnit ovat todellakin kannattavia ja maksavat itse itsensä.

Jos meilläkin hyöty maapohjan arvonnoususta leikattaisiin yhteiskunnalle, niin kuin tehdään Yhdysvalloissa, verotettaisiin, ei meidän tarvitsisi verottaa sitten muita asioita näin paljon. Me tiedämme, että kiinteistöveron vaikutus Yhdysvaltain julkisen talouden rahoittamiseen on huomattava.

Mutta tämä ei ole asian varsinainen ongelma, vaan varsinainen ongelma on se, että kun meillä maapoliittinen lainsäädäntö on siis Latinalaisen Amerikan maita heikompaa, johtaa se siihen, että kaupunkien rakentaminen ei tapahdu järkevästi. Kaupunki on hyvin monimutkainen kone, jossa hyvin paljon pitäisi kiinnittää huomiota sen toimivuuteen, päivittäisten matkojen lyhyyteen, palvelujen saatavuuteen, liikenteen haittoihin ja kaikkinaisiin kaupungin käyttökustannuksiin. Niissä maissa, joissa maapolitiikka on kunnossa, voidaan kunnioittaa kaupunkisuunnittelijoitten ammattitaitoa ja rakentaa kaupungeista niin hyviä kuin osataan. Meillä kaavoitusta ei ohjaa toimivuus, vaan maanomistusolot. Siksi esimerkiksi Tampereen Hervanta rakennettiin 11 kilometrin päähän, kun 6 kilometrin päässä olisi ollut hyvää maata, mutta väärässä omistuksessa. Tämän seurauksena hervantalaiset kulkevat päivittäin 40 000 kilometriä, kerran maapallon ympäri, ylimääräisinä matkoina. Yleensäkin meillä kaupunkien rakenne hajautuu erilaisiksi etiöiksi, ei voida tehdä kompakteja, järkeviä kaupunkeja. Tämä on seikka, josta me maksamme pitkään. Se on itse asiassa huomattavasti suurempi munaus ja moka kuin tämä maan arvonnousu.

Aikanaan parjatut aluerakentamisen sopimukset toimivat itse asiassa taloudellisesti järkevästi, koska niissä se, joka rakensi maan ja sai sen arvonnousun, rakensi sinne sitten myös kaiken infrastruktuurin ja osan julkisista palveluista. Sääli, että tuon järjestelmän maine pilattiin kertakaikkisen surkealla laadulla. Sillä itse asiassa ei ollut tämän rahoitusjärjestelmän kanssa mitään tekemistä.

Ainoana kaupunkina Suomessa Helsinki aikanaan, ei enää, mutta aikanaan, on noudattanut saksalaista käytäntöä, ostanut raakamaata raakamaan hinnalla. Nyt maanvuokratuloilla on huomattava merkitys kaupungin taloudelle. Olennaisinta on kuitenkin, mitä se on merkinnyt kaupunkirakenteelle. Verratkaapa Espoon ja Helsingin kaupunkirakennetta, sitä, kuinka pitkät matkat Espoossa on keskimäärin kauppaan, kuinka pitkät matkat Helsingissä on kauppaan, miten julkinen liikenne saadaan toimimaan, kuinka pitkät ovat koulumatkat jne.

Miten lainlaatijat sitten Suomessa ovat olleet niin pöhköjä, että sallivat maapohjan ansiottoman arvonnousun valuvan ansiottomiin käsiin ja estävät hyvien kaupunkien suunnittelun? Alun perin he eivät olleet näin pöhköjä. Eduskunta on aikanaan säätänyt ensin pakkolunastusoikeudesta ja sitten lunastusoikeudesta, ja silloin kun niistä säädettiin, lähtökohtana oli, että lunastushinta vastaa maan sen hetkistä käyttötarkoitusta eikä siinä oteta huomioon sen tulevaa käyttötarkoitusta. Sen jälkeen tuomioistuimet pikkuhiljaa ovat muuttaneet tätä käytäntöä sillä tavalla, että lunastushinta tällä hetkellä käytännössä vastaa sitä tulevaa käyttötarkoitusta ja koko tämä lunastuskäytännön merkitys on vesittynyt. Valtionyhtiö Arsenal on vielä vahvistanut tätä neuvotellessaan kuntien kanssa vaatien aina tämän tulevan käyttötarkoituksen mukaista hintaa, mikä sitten tulee ohjaamaan vielä tuomioistuinkäytäntöä.

Kun katsoo tätä lainsäädäntöä, niin hyvin epäjohdonmukaisesti meillä yleensäkin lainsäädäntö suhtautuu maanomistajien oikeuksiin. Kun maata lunastetaan tien, rautatien tai puolustusvoimien käyttöön, mitään spekulaatiota maan tulevasta arvosta ei oteta hintaa määrättäessä huomioon. Katumaaksi tontista voidaan ottaa viidesosa korvauksetta, ja aikaisemmin voitiin ottaa kuinka monta kertaa peräkkäin tahansa, vaikka päivän välein, nykyisin tosin vain kerran. Vielä tänään, kunnes tämä laki on vahvistettu, on voimassa se käytäntö, että jos katua ei rakennetakaan ja tuo ilmaiseksi otettu tontti palautetaan, maanomistaja joutuu maksamaan siitä maasta, jonka hän ensin on ilmaiseksi antanut, kun tilanne palautetaan entiseksi. Vielä tätäkin huonompi tuuri kohdistuu siihen, jonka maaperästä löytyy muinaismuistoja. Maapohjan käyttörajoituksista ei makseta pennin hyrrää korvausta, vaan maanomistaja joutuu päinvastoin omalla kustannuksellaan maksamaan vielä arkeologiset kaivauksetkin. Näitä eri lakeja verrattaessa ei löydä minkäänlaista johdonmukaisuutta. Aivan osattomia siihen, että maapoliittinen lainsäädäntömme ei toimi, eivät ole kunnatkaan. Ne eivät käytä edes niitä mahdollisuuksia, mitä on olemassa, ja tämä tietysti on vaikeuttanut monia asioita.

Mitä harvemmassa asutaan, sitä vähemmän merkitystä maapohjan ansiottomalla arvonnousulla on. Tämä selittää sen, miksi Suomessa asiat ovat niin alkeellisella tasolla. Meillä maapoliittinen lainsäädäntö on tehty maaseutua varten. Siellä se toimii varsin hyvin, se toimii 99 prosentissa Suomen pinta-alasta, mutta se ei toimi kaupungeissa, ja sen takia me tarvitsisimme kaupunkeja varten kunnon nykyaikaisen eurooppalaisen, länsimaisen maapoliittisen lainsäädännön, joka tekisi mahdolliseksi rakentaa Suomeen hyviä kaupunkeja.

Tämä tänään hyväksyttävä laki on askel oikeaan suuntaan, mutta kyllä kovin pieni askel.

Tytti Isohookana-Asunmaa /kesk(vastauspuheenvuoro):

Puhemies! Ed. Soininvaara puheensa lopussa sanoikin sen, mikä oli hyvä, eli hän eritteli Pääkaupunkiseudun ja muun maan. Hänen puheensa oli kyllä kovin pääkaupunkikeskeinen ja erityisesti Helsinki-keskeinen. Ne ongelmat, joita täällä Pääkaupunkiseudulla on rakentamisessa ja maanomistuksessa ja maan hankinnassa, johtuvat kyllä monista asioista, sellaisista asioista, joihin ed. Soininvaara ei lainkaan viitannut, kuten esimerkiksi grynderiperinteestä, mikä täällä on kovinkin merkittävä. Täällä olisi hyviä arsenaaleja: kiinteistövero ja pakkolunastus. Niitä on käytetty muun muassa Oulun alueella erittäin tehokkaasti ja saatu viehättävä, moderni kaupunki sinne.

Kun ed. Soininvaara puhui ulkomaisista esimerkeistä, niin kyllä täytyy sanoa, että sen verran tiedetään, mitä Keski-Euroopassakin on menneisyydessä tapahtunut: rikkaat ovat nyhtäneet siellä iät ja ajat maalaisia ja talonpoikia. Minusta näin yksioikoisesti ei voida verrata Suomen tilannetta moniin muihin maihin. Tilanne on niin erilainen eri maissa, ja jo historialliset perinteet ovat vaikuttaneet. Siellä on paljon vanhoja (Puhemies koputtaa) kaupunkeja, siellä ei tarvitakaan sillä tavalla maata kuin täällä.

Lauri Oinonen /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! On aivan totta, kuten ed. Isohookana-Asunmaa sanoi, että ed. Soininvaaran puhe käsitteli nimenomaan enemmän ongelmia, joita on Pääkaupunkiseudulla. Maaseudulla tilanne on toinen, ja siellä saattaa olla juuri ongelmia kehittämiskorvauksen maksussa, siellä saattaa tulla vaikeita tulkintatilanteita. Kun muistetaan se, että kunnat ovat rahapulassa, niin kunnilla on vain halu rahastaa, mistä vain suinkin saa. Tämä saattaa olla yksityiselle pienkiinteistön omistajalle osaltaan ongelmallinen tilanne.

Aivan kuten sitten perustuslakivaliokunta toteaa, lakiehdotuksessa jää avoimeksi myös se, otetaanko ja miten otetaan myöhemmässä kaavamuutostilanteessa huomioon kerran maksettu sopimusperusteinen kehittämiskorvaus esimerkiksi muutoksen merkitessä aiemmin korvatun lisärakentamisoikeuden supistamista. Todetaan, että asiaa on aiheellista täsmentää jatkossa. Olisin toivonut, että lainsäädäntö olisi ollut tältä osin valmis, että maanomistajan turva olisi ollut selkeä kaikissa tilanteissa.

Erkki Pulliainen /vihr:

Arvoisa puhemies! Ed. Soininvaara varsin hyvin käsitteli näitä historiallisia asioita, mutta tuota esitystä voidaan vielä täydentää sellaisella historiallisella havainnolla, milloin ja millä poliittisella lohkolla ratkesi se, että tonttimaan ansiottoman arvonnousun leikkaus ei toteutunut. Tämä taistelu Suomessa käytiin 1960-luvulla, ja se oli jopa eräitten 60-luvun vaalien keskeinen teema Helsingin alueella. Siinä olivat vastakkain liberaalinen kansanpuolue ja kansallinen kokoomus. Liberaalinen kansanpuolue jopa julkaisi erityisen lehden tästä asiasta 60-luvulla ja ajoi voimakkaasti tätä leikkausta. Kansallinen kokoomus sitä voimakkaasti vastusti, ja kansallinen Kokoomus voitti, ja nyt ollaan siinä tilanteessa, jonka ed. Soininvaara tässä kuvasi. Todettakoon, että esimerkiksi Oulun kaupungissa mitään tällaista ongelmaa ei ole. Kaupunki omistaa sen maan ja sillä siisti.

Riitta Korhonen /kok:

Arvoisa puhemies! Kun nyt ed. Soininvaara tuntui hyppäävän minun ammatilliseen leiriini, niin enpä malta olla tulematta täältä puhujakorokkeelta vastaamaan. Minusta ed. Pulliainen totesi sen, mitä itsekin aioin käyttää perusteena, että kyllähän tämä hyvin pitkästi on kunnallisen politiikan ja päätöksenteon toimintaa. Oulussa olen asunut pitkään aikanani, ja siellä ei ole ollut mitään ongelmaa. Olen toiminut myöskin kaavoittajana, jopa kaupungin palveluksessa. Samoin Kuopiossa ei ole mitään ongelmaa, koska kaupunki kaavoittaa niille alueille, mitä se omistaa.

Se, mikä näissä yhteistoimintasopimuksissa tuli minusta ongelmalliseksi, on ollut se, että kaupunki ei ole kokenut seurakuntaa yhteisönä vertaisenaan, niin että olisi yhteissopimuksella voitu kaavoittaa seurakunnan omistamille maille. Eli siitä on käyty eri kunnissa kaiken näköistä kitkakeskustelua keskenään.

Halusin vielä palata tuohon kehittämiskorvaukseen siinä mielessä, että jos kunta haluaisi harrastaa todella ilkeää rahastuspolitiikkaa, niin tässähän tapahtuisi näin, että mummojen isoille puutarhatonteille kaavoitettaisiin rakennusoikeutta ja sen jälkeen rahastettaisiin, kaavoitettaisiin hieman yli se 500 neliötä niiden 2000, 3000 tai 5000 neliön tonteille tiivistämisen mielessä. Voisi sanoa, että tämä antaa mahdollisuudet myöskin huonoon käytäntöön kuntien sektorilla. Täytyy nyt vain toivoa, että poliittiset päätöksentekijät ovat viisaita ja estävät kunnan virkamiehiltä tämän, koska on muistettava se, että kunnilla on kaavoitusmonopoli. Kunnat päättävät, kuinka hyvää tai huonoa kaavoitusta harjoitetaan.

Kuopion kaupungilla ei ole koskaan ollut eikä Oulun kaupungilla minkäänlaisia ongelmia vanhan rakennuslain aikana. Siellä oli osattu ottaa sekä kaavoitustoimen että päättäjien taholla asiat hanskaan. Minä sanoin aikanaan, kun me teimme uutta maankäyttö- ja rakennuslakia, että se on Lex Vantaa, Lex Espoo, Lex Helsinki, joissa eivät nämä asiat olleet päättäjien hanskassa.

Kun täällä todettiin hyvästä kaavoituksesta, kun kunnilla on monopoli, niin kyllä minä katson myöskin oman ammattikuntani suuntaan. Kyllä meillä joskus kaavakilpailujen kautta lähdetään toteuttamaan päättömiä asioita, joista minusta Asuntomessut on hyvä esimerkki: tuodaan sellaisia malleja ja sellaisia ajatuksia tähän maahan, jotka eivät tämän maan ilmastossa toimi. Meillä on tietyt ekologiset olosuhteet, meillä on tietyt edellytykset rakentaa hyvää ympäristöä, täydennysrakentaa hyvää ympäristöä, niin kuin Oulun kaupungissa on erinomaisen esimerkillisesti tehty. Siellä ei kukaan ole kärsinyt mistään, ja se johtuu vain siitä, että päättäjät ovat osanneet olla viisaita.

Täytyy todeta, että 70-luvulla sen aikaisen muuttoliikkeen seurauksena tulivat nämä lähiöitten niin sanotut nosturikaavat, joissa kavoitus perustui aika pitkälle siihen, että ajetaan nosturilla ja lyödään elementtitaloja pystyyn. Siinä olivat mukana rakennusalan kaikki ammattilaiset, myöskin oma ammattikuntani. Siinä olivat mukana myös kunnan viranomaiset, kaavoittajaviranomaiset ja päättäjät. Turha siitä on syytellä pelkästään rakentajia, jotka tekivät vain sen toteuttavan puolen.

Osmo Soininvaara /vihr(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Minun piti ensin vastata täällä useammillekin puhujille, jotka sanoivat, että tämä ongelma koskee vain Pääkaupunkiseutua, ja huomauttaa, että Hervanta on kyllä Tampereella. Mutta kun ed. Riitta Korhonen sanoi, että tästä pääsee sillä, että kaavoittaa vain yhteiskunnan omistamalle maalle, niin näin juuri Tampereella tehtiin. Se yhteiskunnan omistama maa vain oli hirvittävän kaukana, ja näin syntyi etiö. Minusta ei pidä kaavoittaa vain yhteiskunnan omistamalle maalle, vaan pitää kaavoittaa sinne, mikä kaupunkirakenteen kannalta on järkevää, mutta sitä ennen se maa pitää lunastaa yhteiskunnalle, niin kuin tehdään Saksassa. Näin saadaan aikaan toimivia kaupunkeja eikä niin hirvittävän pitkiä etäisyyksiä, kuten esimerkiksi Tampereen Hervannassa on käynyt. Helsinki on aikanaan toiminut näin. Se on pitänyt maan hinnan alhaalla, kun se on ilmoittanut, että mitään kaavaa ei tule, ennen kuin se on yhteiskunnan hallussa. Mutta nyt oikeuskäytäntö on muuttunut, että näin ei voi enää menetellä.

Riitta Korhonen /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Vastaan ed. Soininvaaralle, että silloin kaupungin täytyy kyetä ennakoimaan, ennen kuin se lähtee hankkimaan maata, miettiä viisaalla kaupunkisuunnittelulla. Se on sitä viisasta kaupunkisuunnittelua, että mietitään, mitkä ovat ne oikeat laajenemispaikat, ja ennen kuin edes lähdetään mitään kaavoittamaan, hankitaan ne maat haltuun. Se tarkoittaa sitä, että ennakoidaan kymmenen—viisitoista vuotta kaupungin kehitystä eteenpäin. Sitä tehdään Oulussa ja sitä tehdään Kuopiossa.

Erkki Pulliainen /vihr(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Minä pääsen nyt vähällä: Minä todistan, että ed. Riitta Korhonen sanoi asiat juuri niin kuin ne ovat.

Hannu Aho /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Tätä keskustelua kun kuuntelee, ajattelee sillä tavalla, että kun tässä on aina kaikista ongelmista haukuttu kepua, tekemisistä tai tekemättä jättämisistä, niin tässä voisi nyt sanoa, että olisi joskus kiva kuulla, että niissä kunnissa, jotka ovat kepujohtoisia, nämä asiat ovat kunnossa. (Edustajien Soininvaaran ja Pulliaisen välihuudot) — Tänä päivänä monissa kunnissa on. — Mutta tässä on nimenomaan se arvojärjestys siinä, missä laitetaan, oli maalaiskunta tai kaupunki, mikä on se järjestys, mitä lähdetään toteuttamaan. Sillä kyllä paljon pystytään ratkaisemaan näitä ongelmia. Juuri niin kuin ed. Riitta Korhonen sanoi, pitää kaavoittaa niitä alueita ja ostaa ensin itselle.

Mutta jos Helsinkiäkin katsoo, niin ei tänne kaikki Mannerheimintien ympäristöön sovi, kyllä jonnekin muuallekin pitää mennä. Hyvin lähellä, kun 10 minuuttia ajaa, löytyy maata, kunhan vain oikein tehdään. Uskon, että löytyy kaupungillekin. Pannaan siihen rahaa ja siihen kaavoitetaan. (Eduskunnasta: Eihän 10 minuutissa pääse vielä Tullinpuomiinkaan!) — Kyllä tässä nyt on aika lähellä erämaa täällä Helsingissäkin, ettei se niin kaukana ole siitä. — Maalaiskunnissa on pantu arvot järjestykseen ja haettu sitä väljyyttä, mitä siellä tarvitaan, ja siellä on onnistuttu näissä asioissa aika hyvin mielestäni.

Jari Leppä /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! On aivan totta, että tämä lainsäädäntöuudistus voi tuoda tullessaan myöskin tilanteen, jossa kaavoituskäytäntö ei noudata oikeita latujaan, aivan niin kuin ed. Riitta Korhonen täällä hyvin omassa puheenvuorossaan kertasi. Siksi toivonkin, että tätä lainsäädäntöuudistusta, sen toteuttamista kunnissa, seurataan aivan erityisellä tarkkuudella. Juuri tämän vuoksi me olisimme halunneet tämän lain sisältöön muutamia täsmennyksiä: oikeudenkäyttöön sitä, että olisi valitusosoite ollut maaoikeus hallinto-oikeuden sijasta, ja myöskin niin, että kehittämiskorvauksen olisi maksanut vasta rakennusoikeuden käyttäjä eli hyödyntäjä. Näitä ei kuitenkaan nyt saatu siihen.

Pidämme kuitenkin tätä lainsäädäntöuudistusta tarpeellisena ja tärkeänä. Sen vuoksi näillä saatesanoilla, ed. Riitta Korhosen puheenvuoroa tukien, haluan todeta, kun täällä nyt on myöskin ympäristöministeriön korkeata virkamiesjohtoa paikalla, että se viesti myöskin kulkisi sitten tuonne kuntiin asti ja tämä käytännön työ muodostuisi luottamukselliseksi ja niin, että tässä ei myöskään maanomistajien ja nimenomaan pienmaanomistajien oikeuksia poljeta.

Osmo Soininvaara /vihr:

Arvoisa puhemies! Ed. Riitta Korhonen on oikeassa ainakin menneisyyden suhteen, että näin saattoi aikaisemmin menetellä, saattoi tehdä pitkäaikaisia suunnitelmia ja lunastaa maan raakamaan hinnalla. Mutta nyt oikeusoppineet ovat muuttaneet tämän käytännön sillä tavalla, että kun suunnitelma on olemassa, se otetaankin huomioon maan hinnassa. Sen takia suunnitelma pitäisi tehdä salaa, mutta kun meidän rakennuslakimme ja kaikki muutkin lainsäädännöt edellyttävät avoimuutta, silloin se on heti tiedossa, että aiomme kehittää kaupunkia tuohon suuntaan, ja silloin se nostaa maan hintaa. Näin ei voida tehdä.

Mutta ed. Korhonen ei vastannut siihen toiseen seikkaan, miten tässä rahoitetaan metro, siis sellaiset investoinnit, jotka nostavat maan hintaa. Täytyykö kaikki maa ostaa yhteiskunnalle? Miksi meillä ei voi noudattaa sitä menetelmää kuin Espanjassa, että me voimme kohdennetulla kiinteistöverolla ikään kuin sitä hyötyä, joka syntyy jostakin yhteiskunnan kalliista infrastruktuuri-investoinnista, verottaa sen investoinnin rahoittamiseksi.

Riitta Korhonen /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Vastaan ed. Soininvaaralle, että niin kuin hän itsekin totesi, Pääkaupunkiseudulla on omat ongelmansa, erilaiset kuin meillä muilla. Tämä tarkoittaa siis sitä, että onko sellainen väestön keskittäminen, että puolet väestä keskitetään yhdelle alueelle, kauhean viisasta, koska se tuo mukanaan näitä kaikkia ongelmia. Näitä ongelmia ei ole Uudellamaalla muualla tai sitten muuallapäin Suomea, eli siellä nämä asiat ovat hallinnassa ja siellä voidaan käydä neuvotteluja jopa edelleenkin.

Tietysti oikeuskäytännöt ja rahastuskäytännöt siellä, missä maanvalmistus on lopetettu ja missä nähdään, että täällä voidaan rahastaa vapaassa markkinataloudessa, toimivat. Täytyy vielä todeta se, että asuntojen markkinahinnat eivät Pääkaupunkiseudulla toimi, että se on yksi ala, joka on säännelty, mutta se on sitten toisen keskustelun aihe.

Tytti Isohookana-Asunmaa /kesk(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Minä en ymmärrä, minkä takia ed. Soininvaara ei täällä Pääkaupunkiseudulla hyväksy käyttöarsenaaliksi pakkolunastusmenettelyä silloin, kun vapaaehtoisin kaupoin ei päästä eteenpäin. Käsitykseni on, että pakkolunastusmenettely on varsin kohtuullinen tänä päivänä molempien näkökulmasta ja toimii hyvin. Sitä on muun muassa Oulun seudulla jouduttu toteuttamaan silloin, kun vapaaehtoisiin kauppoihin ei ole päästy. Sitä paitsi kunnilla on myöskin kiinteistöveromahdollisuus ja aika hyvä mahdollisuus myöskin siinä, niin että nyt kun nämä vanhat menetelmät on ja sitten tulee vielä käyttökorvaus, niin kyllä odotukset ovat sellaiset, että Pääkaupunkiseudullakin päästäisiin niistä ongelmista, joita täällä on, eteenpäin.

Osmo Soininvaara /vihr(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Kyllä minä hyväksyn pakkolunastuksen ja minusta lunastusmahdollisuutta pitäisi käyttää, mutta olennaista siinä, mitä halusin sanoa, on se, että viimeisen kymmenen vuoden aikana tuomioistuimet ovat muuttaneet käytäntöä lunastuksen hinnasta. Minä en ymmärrä, minkä takia silloin, kun lunastetaan maata asuintarkoituksiin, hinta on erilainen kuin silloin jos maa lunastetaan tien pohjaksi. Minusta pitäisi olla sama periaate kuin tien pohjaksi lunastamisessa, että nykyisten käyttötarkoitusten mukaista hintaa ja vain se. Me tiedämme, mikä on peltomaan hinta. Se on semmoinen korkeintaan 5 000 euroa hehtaarilta, ja se on silloin oikea peltomaan hinta, kun se asuinkäyttöön lunastetaan.

Mutta kun ed. Korhonen sanoi, että tätä ongelmaa on vain Pääkaupunkiseudulla — puhuimme siis julkisen liikenteen rahoittamisesta — hän on oikeassa, että julkista liikennettä alkaa kohta olla vain Pääkaupunkiseudulla, mutta minä en pidä julkista liikennettä varsinaisena ongelmana.

Kari Myllyniemi /kesk:

Arvoisa puhemies! Vielä tämäkin piti kestää, että ihan täällä julkisesti kehuttiin Oulun päättäjiä. Kaksikymmentäviisi vuotta olen kaava-asioissa mukana ollut, mutta ei siellä ihan niin hyvin kaikki asiat kuitenkaan ole kuin täällä nyt on annettu ymmärtää. Oulun kaupunki omistaa 68 prosenttia todennäköisesti kaikesta maa-alasta, ja se on aiheuttanut sen, että yksityisten maita ei kaavoiteta millään, ei sitten millään. Maata siellä kyllä on. Yleensähän ei maata vissiin kannattaisi myydä, kun ei sitä kuulemma uutta enää valmisteta, etten minä tiedä, mitä järkeä kenenkään on sitä myydä.

Mutta kun ed. Soininvaara puhui ongelmasta täällä Helsingin seudulla — mitä se nyt meille sitten oikeastaan kuuluu, nämä ongelmat Helsingin seudulla — se on aivan tekemällä tehty ongelma, tonttipula täällä. Jos minä saisin ottaa entiseltä virkapaikaltani kunnon autonkuljettajan tuohon eduskunnan eteen vaikka nyt ja ottaa ed. Soininvaaran mukaan ja sanoa, että viisitoista minuuttia ajetaan sillä autolla, niin me emme kumpikaan huomiseen istuntoon osaisi tulla takaisin, me olisimme niin korvessa tuolla männikössä, ettei kerta kaikkiaan. Ei voi olla silloin maasta pulaa. Jos me kävelisimme huppu silmillä vielä kaksikymmentä minuuttia sen päälle, niin emme varmasti osaisi takaisin, me olisimme niin kaukana korvessa. Se on aivan tekemällä tehty tämä ongelma täällä. Junalla kun tulee, niin viisitoista minuuttia ennen rupeaa tulemaan taloja tuossa radan varressa, se on aivan täysin männikköä. Täällä on tekemällä tehty ongelma. Voi sanoa sillä tavalla, että Helsingin seudun päättäjät eivät kyllä ole olleet ajan tasalla missään tapauksessa.

Mutta toistettakoon, että tämä laki sinänsä — meinasi unohtua — on täysin puhdas sosialisointilaki, siis se loukkaa yksityistä omaisuutta ihan sitten niin viimeisen päälle, etten ymmärrä, kuinka tässä on kokoomus ja osin keskustakin ollut mukana. Tämä pitäisi kerta kaikkiaan hylätä. Eihän tämmöistä lakia saisi tehdä.

Pentti Tiusanen /vas:

Arvoisa rouva puhemies! Ed. Myllyniemen puheenvuoroa lukuun ottamatta yleensä todella tätä hallituksen esitystä on pidetty vähintään nyt pienenä askelena oikeaan suuntaan. Totean vain tuohon, mitä ed. Leppä totesi keskustan valiokuntaryhmän halusta liittyen maankäyttö- ja rakennuslain 25 lukuun, että keskustan ja kd:n vastalauseessa todetaan tämän luvun suhteen, 189 a ja 189 b §: kuten ympäristövaliokunnan mietinnössä.