Seppo Lahtela /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Kun nyt käymme välikysymyskeskustelun jatkoa välikysymyksestä kunnallisten hyvinvointipalvelujen turvaamisesta, minkä koko oppositio on tehnyt, niin minusta on aika mielenkiintoinen tämä tilanne olemassa, kun katsotaan, ketä salissa istuu. Jos nyt jotenkin voisi tätä maailmaa ajatella ja katsoa, niin näen, että ed. Tölli ja ed. Oinonen, molemmat suurina hallituksen puolustajina voinevat ikään kuin korvata tätä hallitusta, ja itseni asetan sitten tietenkin ikään kuin oppositioksi ja koko opposition vastuulle. Jos me saamme tästä nyt välittömän keskustelun aikaiseksi, niin ei tämäkään ilta ole hukkaan mennyt.

Tietenkin koko hankehan on lähtenyt siitä liikkeelle, että välikysymyksessä viitataan hyvinvointipalvelujen saatavuuteen ja niitten turvaamiseen myöskin tulevaisuudessa. Koko hankkeen tausta on tietenkin se, että tämä Paras-palvelurakenneuudistuskeskustelu, mihin on erittäin suuret lataukset ja pohjat luotu, on luonut semmoisen odotusarvon, että tulee todella jotain erityisen hyvää ja vahvaa. Itsekin uskoin, että tästä syntyy jotakin.

Hallitus järjesti 19 paikkakunnalla syksyllä, niin kun nyt talvellakin, keskustelutilaisuudet, missä asiaa valmisteltiin ja kuultiin maakuntien ja kuntien mielipiteitä ja markkinoitiin sillä hengellä, että saa lausua sitten tähän uudistukseen vaikuttavia asioita. Kun seurailin näitä tilaisuuksia ja aina kun kuulin, että tämmöinen tilaisuus oli ollut olemassa, jos ei se tullut muuten tietoon, niin erityisesti kysyin ja tiedustelin, paljonko sitä keskustelua ja palautteen aikaa oli olemassa. Se palauteaika, keskusteluaika, oli muutamia minuutteja. Puheenvuorot olivat ennakkoon tilattuja, ja aitoa vuoropuhelua ja keskustelua ei syntynyt siellä.

Sen sijaan kuntien ja maakuntien lausumista mielipiteistä muodostettiin jonkinlainen yhteenveto, mikä nyt sitten on annettu uudelleen julki ja kerrottu, missä vähän pidemmälle ja paremmalle on päästy, mutta tietenkin tämän hankkeen alkuperäiset tavoitteet eivät ole kyllä alkuunkaan eivätkä tippaakaan edistyneet. Sen pohjalta voi todeta ja arvella, että eihän tämä nyt oikein hyvin ole ainakaan itseni näkemän odotusarvon mukaan edistynyt ja mennyt.

Täällä eilisessä keskustelussa voimakkaasti tuotiin esille se, kuinka niin vanhemmat, aikaisemmat hallitukset kuin nykyinenkin ovat käyneet täällä kuntien kassalla ja valtionosuuksien osalta vuosina 2005—2008 viedään 840 miljoonaa euroa vuositasolla kuntien kassasta. Jos tämän palauttamisesta, aikaistamisesta ja muusta on kysymys, niin ei se sillä tämä maailma tietenkään parane. Siitä on syntynyt vaan hyvä keskustelun pohja. Hallitus puolustaa ja oppositio moittii, mikä minusta kuuluukin tähän pelin henkeen, että on saatu jotain markkoja tai jotain euroja, jotain summia tähän pohjalle.

Kokonaisuutena voisi kuitenkin todeta, että viimeisen runsaan kymmenen vuoden aikana kuntien kassalla on käyty niin, että ne velvoitteet, mitä kunnille on asetettu valtion taholta, ovat suuruusluokkaa noin 4 prosenttiyksikköä vuositasolla. Täytyy kyllä ihmetellä, millä kuntien talous on pystynyt joustamaan, virumaan niin paljon, että se on tämän 4 veroprosentin verran tätä kokonaisuutta saanut kiristettyä ja hoidettua. No, voi tietenkin sen verran lievittää, että valtio lienee jotain kautta antanut jotain kevennyksiä sinne matkaan, ettei se ihan tuota suuruusluokkaa ole, mutta ei paljon muutakaan. Näin ajatellen ja katsottuna kyllä kuntien kassa on ihmeellinen ja talous joustava, kun se näinkin paljon kestää lisärasitteita.

Mutta mitä tähän hyvinvointiin tulee, niin kuntalaisille tietenkin on tärkeää palvelujen saatavuus, palvelujen hinta ja palvelujen tavoitettavuus, mihin jo eilenkin yritin puheenvuorossani kovasti tarttua kiinni. On vanhastaan lähdetty siitä liikkeelle, että kunnallisten palvelujen tulee olla julkisia ja yhteiskunnan järjestämiä. Toisaalta tässä uudistuksessa on lähdetty siitä liikkeelle, että palvelut pitää pystyä järjestämään myöskin kilpailuttamalla edullisesti. Keskustelussa tietenkin niitten edullisuuden osalta, kilpailuttamisen osalta, on kaksi mahdollisuutta: sen julkisen palvelun lisäksi ostettavat yksityistetyt palvelut tai kunnalliset osakeyhtiöt, mitkä mielestäni eivät kovin kaukana tästä yksityistämisestä ole olemassa.

Tämän osalta olen joutunut todistamaan monessakin paikassa tämän kuluneen talven aikana sitä, kuinka paljon tämän hankkeen kautta pyritään saamaan yksityistä rintamaa tänne mukaan ja kuinka uhattuja nämä julkiset palvelut kuntien järjestäminä ovat olemassa. Presidentinvaalin yhteydessä jouduin jopa todistamaan sellaistakin väittämää, että jos kokoomus nyt sitten tulee saamaan presidentin paikan tavallaan taustoiltaan ja vallan tässä maassa, niin kuinka tämä julkisten palveluitten tulevaisuus on olemassa. Luulen, että ei ole laajempaa kannatusta eduskunnassa todennäköisesti sille rintamalle, että näitten julkisten palveluitten lisäksi pitää palveluja saada siltä yksityiseltä rintamalta ehkä yksi kolmasosa taikka jotain sitä suuruusluokkaa, mutta luulen, että tuskin sen suuremmasta on kysymys. Oleellinen osa on, että kuntalainen saa ne palvelut silloin, kun tämä kuntalainen niitä tarvitsee.

Mitä tulee tähän Paras-hankkeeseen, mihin on liittynyt se, että myöskin näissä keskusteluissa on puhuttu palvelurakenneuudistamisesta, kuntarakenneuudistamisesta — tarkistin vielä, niin kuntaministeri eilen teroitti, että on aina puhunut tästä asiasta kunta- ja palvelurakanneuudistamisena — tämän osalta kuntaministerin eilen kertomaa oli se, että kuntien kate viimeisissä tilinpäätöksissä oli hyvä suurissa, yli 100 000 asukkaan kunnissa. Kate oli myöskin hyvä ja kehittyvä alle 2 000 asukkaan kunnissa, sekä se kate parani myös 10 000—20 000 asukkaan kunnissa. Mutta tuleekin tästä mieleen, missä ovat ne kunnat ja niitten kuntien kate ja taloudellisuus, missä on asukkaita 20 000—100 000, mikä nyt ilmeisesti jonkinlainen malli ja ihanne on siihen olemassa, jos katsotaan, että tässä maassa olisi noin 80—100 kuntaa, niin kun on heitelty.

Näin katsottuna se kunnan koko ei yksin ratkaise mitään, vaan se, kuinka ne toiminnot järjestetään. Tähän nähden tämä kuntien lukumäärä ei myöskään ratkaise mitään, vaan se, kuinka ne toiminnot järjestetään. Tämän osalta nyt keskustellaan vaan kuntaliitoskeskustelua: liitosrahat, porkkanarahat jne. Tästä on tullut eräänlainen pakkomielle, sellainen pakkomielle, missä järki ja järkeistäminen on kokonaan unohdettu. Näkisinkin niin, että kunnalliselle puolelle pitäisi luoda rauha ja toimintarauha siihen, että kunnat voisivat mitoittaa menonsa ja kulunsa sillä mitalla ja palvelunsa myöskin, että ne kunnan verovarat ja taloudelliset varat riittävät ja toiminnat voidaan panna kuntoon ja järjestykseen. Jos tämä mahdollisuus nähdään myöskin niissä harvaanasutuissa kunnissa, että mitoitetaan tämä palveluverkko sellaiseksi, mihin se varallisuus riittää, niin se on vaihtoehto sille, että sen jälkeen, kun kuntaliitos tehdään — puhutaan nyt vapaaehtoisesta liitoksesta, koska muitten takana en voi olla — on varmaa, että syrjäisessä maalaiskunnassa sen jälkeen ei ole mitään palveluja. Tielaitos auraa sinne tien, mutta siinä ne yhteiskunnan palvelut varmaan muualta ovat olemassa. Ja sitä kunnallista päätöksentekijää, kaupunginjohtajaa, kunnanjohtajaa taikka sitten pormestaria, sitä et tapaa kuin matkojen päästä mennen, silloin kun lääkärissä käyt taikka lehdistä näet, kuka tätä kuntaa johtaa.

Näin katsottuna olisi parempi panna ne asiat järjestykseen aikojen kuluessa ja mitoittaa sille pohjalle kuin tämä käy, luoda tähän keskusteluun työrauha ja antaa näitten kuntien panna asiansa kuntoon, ja jos eivät ne saa kuntoon, niin eilen esittämäni mallin mukaisesti valtio haltuunottaa ja sijoittaa sinne, minne parhaaksi katsoo, niin että syntyy rauha työlle, rauha keskustelulle ja myöskin palvelurakenteet tulevat semmoisiksi, että kansalaiset ovat tyytyväisiä siihen, kun kerrotaan, mihin se voi johtaa jos vaihtoehtona on kuntaliitos johonkin isompaan kuntaan, missä tämä syrjäalue ei koskaan tule mitään saamaan.

Rouva puhemies! Sen verran tässä on nähtävissä, mihin tämä peli juontaa ja käypi, että valtiovarainministeripuolue SDP on linjannut tänään muun muassa niin, että kuntauudistuksessa ei peruutella, ja todetaan, että mitään peruutuspeilifilosofiaa ei ole puolueen puheenjohtajan lausuman mukaan. Hänen puheisiinsa liittyy myöskin se, että kunnallista verotusoikeutta pitää laajentaa ja parantaa, mikä tarkoittaa sitä, että ansiotuloverotusta siirrettäisiin entistä enemmän kuntien harteille, kuntien kannettavaksi. Silloin tämä yhteiskunnallinen tasapuolisuus olisi mielestäni erinomaisen paljon epätasapainoisempi kuin se tänä päivänä on olemassa.

Lauri Oinonen /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Ed. Seppo Lahtelan erinomaiseen puheenvuoroon on ilo yhtyä, ja hän on tällä hetkellä ainoana kuulijana, näin huomaan, täällä eduskunnan istuntosalissa. Uskon, että sankat joukot edustajia ovat työhuoneissa myöskin seuraamassa, jotenka puhetta varmasti kuullaan paljon laajemmaltikin kuin istuntosalissa.

Tämän kysymyksen osalta, mikä liittyy nyt kuntatalouteen välikysymyksen muodossa, on hyvä todeta, että on aiheellista pohtia kuntatalouden kantokykyä. 1990-luvun alussa, palautan vielä muistiin ajan noinkin kaukaa, valtionosuudet olivat kuntien menoista keskimäärin kaksi kolmattaosaa. Taloudellisen laman seurauksena 90-luvulla valtionosuudet melko nopeasti asteittain laskivat, ja nyt ne ovat siellä yhdessä kolmasosassa kuntien menoista, jos sitäkään, kunnista hieman riippuen ja vaihdellen. Toisin sanoen on tultu siihen tilanteeseen, että valtio on väistänyt vastuunsa kansalaisten perustarpeisiin vastaamisessa. Tämä on tosiasia, josta haluan aina ja usein muistuttaa.

Tässä yhteydessä on todettava, että kunnissa on kyllä tehty aivan ihmeellinen selviytymisen sankarityö, että tehtävät on voitu hoitaa, usein lisääntyvät ja haasteelliset tehtävät, vähenevän veronmaksajajoukon ollessa veronmaksajina hyvinkin monissa nimenomaan pienimmissä kunnissa. Kuntapäättäjät ovat tässä tilanteessa todella ahtaalla, samoin kunnallisjohtajat valmistellessaan talousarvioita ja hoitaessaan niitä tehtäviä, joita varten he ovat kuntiin palkatut.

Kyllä voin sen todeta, että aivan oikea asia on keskustella kuntataloudesta, mutta tässä yhteydessä en voi olla toteamatta sitä, että perin kylmä oli myös edellisen hallituksen ja sitä edellisenkin hallituksen aikana se kohtelu, mitä kunnallisiin asioihin nimenomaan talouden osalta hallitusten taholta tuli.

En haluaisi niinkään katsoa peruutuspeiliin vaan katsoa eteenpäin. Näkisin, että tästä eteenpäin valtion on tunnettava kyllä paremmin vastuunsa niitten perustarpeitten hoitamisesta, mitkä on kuntien vastuulle uskottu. Nehän ovat niitä asioita, jotka ovat ihmisiä kaikkein lähinnä. Hoito- ja hoivatyö on entistä tärkeämpää tänä aikana. Sairaanhoitajat sairaaloissa, erikoissairaanhoitoa tarjoavissa sairaaloissa, terveyskeskuksissa, hoitolaitoksissa ovat todella ylikuormitettuja. Kuten olen havainnut, juoksuaskelin joutuvat hoitamaan normaalia työtehtäväänsä milteipä jatkuvasti. Tämän vuoksi katson, että kyllä meidän on kannettava vastuumme niistä asioista, mitkä ovat ihmisille tärkeitä. Hoito- ja hoivatyö on yksi tällainen niin sairaaloissa kuin myöskin muissa laitoksissa, mutta myös se hoito- ja hoivatyö, jota tehdään kodeissa omaishoitajien toimesta.

Valitettavasti kunnat ovat kaikilta osin joutuneet supistamaan menojaan ja niitä resursseja, mitä näihin perusasioihin, ihmistä lähellä oleviin palveluihin, on voitu sijoittaa, jopa niin, että omaishoitoon ja kotona tapahtuvaan hoitoonkin käytettäviä rahoja on jouduttu näennäisen säästäväisyyden nimissä vähentämään, vaikka tämä säästö tulee kaikkein kalleimmaksi. Samoin kouluverkkoa on jouduttu myös säästäväisyyssyistä supistamaan, ei pelkästään lasten ja koululaisten vähentymisen vuoksi, ja missä kouluja on jouduttu sulkemaan, se on aina hyvin kielteinen kehitys juuri sille kylälle tai yhdyskunnalle.

Näin kunnat ovat joutuneet tahtomattaankin keskittämisprosessin toteuttajiksi. Palvelut keskittyvät ei vain kuntakeskuksiin vaan seudullisiin keskuksiin, ja mielestäni tämä on aikamoinen maaseudun autioittamistoimi tai ainakin siihen suuntaan tähtäävä toimi, jota en missään tapauksessa maaseudulle haluaisi. Haluaisin, että Suomi voisi olla kauttaaltaan, pitäjät reunojaan myöten ja kaikki kylät, asuttuina ja elävinä, kunnat ja kaupungit kukoistavia viihtyisiä asumisen ja elinkeinojen paikkoja.

Mutta valitettavasti muun muassa vaikka omasta kotikunnastani Keuruun kaupungista on todettava, että on myös kunnallisilla ratkaisuilla — itsekin olen kuntapäättäjänä ja tiedän, miten kipeä tuo tehtävä on — jouduttu vauhdittamaan sitä kehitystä, mitä en voi pitää hyvänä. Tätä pidän hyvin valitettavana ja haluan tämän tuoda näin myöskin tässä valtion foorumilla, mitä eduskunnan täysistunto on, esille ja tietoon. Pidän hyvänä sitä, että kansanedustajissa on kuntapäättäjiä, jotka ovat valtuustoissa, hallituksissa, lautakunnissa. Silloin tiedetään se tuska, mikä on kunnissa ja ihmistä lähellä olevien palvelujen tuottamisessa.

Täällä on paljon puhuttu kuntauudistuksesta, palvelurakenneuudistuksesta. Kuntauudistus on vain väline, välineestä ei saa tulla itsetarkoitus. Lähidemokratia on mielestäni arvo, jota pitää vaalia. Otan taas esimerkkiä: Keuruun naapurissa on liitettyjä kuntia eri ajoilta, 60-luvun lopulta myöhäisimpiin vuosiin. Kyllä nämä liitetyt kunnat suurempiin kuntayksiköihin liittyessään ovat ikävä kyllä kuihtuneet, ja valitettavasti sama on sitten myöhemmin osaltaan eri muodoissaan seurannut myös seurakunnallisessa kehityksessä. Ei ole tapahtunut kuntaliitoksen myötä liitetyn kunnan alueella sitä positiivista kehitystä, jota kenties jotkut saattoivat odottaa ja toivoa. Valitettava kehitys on ollut tätä. Tietysti kuitenkin niistä peruspalveluista, mitkä ovat välttämättömiä, on sitten tämä suurempi kuntayksikkö jollakin tapaa pystynyt vastuun kantamaan.

Palvelurakenneuudistus on asia, johonka tällä vaalikaudella joudumme kiinnittämään huomiota. On hyvä, että ennakkoluulottomasti pohditaan, mitenkä ne palvelut ja ihmisten tarpeet voidaan parhaiten ja myöskin edullisimmin täyttää. Mutta tässäkin on muistettava myös henkilöitten jaksaminen, jotka ovat työssä, ja myöskin niitten ihmisten asema, jotka ovat palvelujen kohteena. Ei saisi käydä niin, että hoidettavat ovat huonompilaatuisen hoidon kohteena, ja työssä olevien henkilöittenkin tulisi jaksaa työssään. Kovin monet ovat joutuneet siirtymään myöskin erityisesti hoito- ja hoiva-alalla ennenaikaisesti eläkkeelle ja sairaslomille. Tämä on myös kielteinen kehitys, kun työtehtäviä on paljon eikä tahdota jaksaa. Sairaaloissa esimerkiksi yöaikaan on monillakin paikkakunnilla kovin vähän henkilökuntaa, ja kyllä nämä hoito- ja hoivatyössä olevat ja heidän puolisonsa ovat kertoneet myöskin sen vastuun, mikä on näillä aika yksinäistä työtä tekevillä henkilöillä.

Arvoisa rouva puhemies! Katson, että on aivan oikein, että kuntatalouden jaksamisesta keskustellaan. Toivon, että hallituksen esitykset, joilla on haluttu kuntien voimavaroja vahvistaa, jatkuisivat tämän suuntaisesti, niin että kunnissa myös voitaisiin vastata ihmisten perustarpeitten hoitamisesta.

Seppo Lahtela /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Jotta ed. Oinonen pääsisi tuota puheenvuoroansa jatkamaan, käytän tässä välipuheenvuoron; tähän jää hyvä pyytämisen aika ja mahdollisuus.

Hallituksen toiminnoissahan on erittäin voimakkaasti aina vedottu siihen, mitä hallitusohjelmassa sanotaan. Tästä rakenneuudistuksesta, mikä välikysymyksessä takana on, ei sanota hallitusohjelmassa mitään. Tänä iltana tuli näiden keskustelujen aikana MTV3:n 45 minuuttia -ohjelmassa arvio hallituksen ministerien onnistumisesta kentän silmin katsottuna, ja täytyy sanoa, että tähänkin asiaan liittyvät arviot eivät kovin hääviä arvosanaa siellä ministerille antaneet, ja liekö niin, että kenttäjärjestöväki ei kovin tyytyväinen tähän asiaan ole olemassa.

Mutta se, mikä äskeisessä puheenvuorossa jäi kevyeksi ja pehmeäksi, on tämä veropohjakysymys, sen veropohjan laajentaminen. Siihen liittyy erittäin laaja ongelma ja pelko siitä, että myöskin veropohjaa laajennettaessa syntyy muutakin laajennustarvetta kuin tämä ansiotulojen laajempi perintäpohja ja tämä ansiotuloverotuksen ulottaminen kunnalle ja valtion jääminen siitä enemmän syrjään. Niin kuin sanoin, se luo eriarvoisuutta. Tosin se kaikkein köyhimmissä kuntalaisissa, jos tämä siirtyy progressiivisesta sinnepäin, myöskin keventää, mutta se on sitten tulonsiirto luokasta toiseen jne.

Mutta se, mikä tähän veropohjan laajennukseen ja niihin keskusteluihin liittyy erittäin pelottavana, on tämä veropohjan laajentaminen kiinteistöverojen perimisen osalta ja erityisesti sen ulottaminen maa- ja metsätalousmaan kiinteistöverotukseen. Tältä pohjalta voi nähdä niin — en ole mikään ennustaja, mutta sanon vaan — että keskustan kenttä ei sitä koskaan tule kestämään, ja katsotaan sitten, missä seinät ja ovet paukkuu, jos semmoinen tulee ja syntyy. Ja jos nyt oikein pahasti peilaa ja pelkää, niin saattaapa olla niin, että jossain lokerossa semmoistakin asiaa mietitään ja haudotaan.

Lauri Oinonen /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Ed. Lahtela kiinnitti aivan oikeaan asiaan huomiota. Kysymys kuntien verotuloista on hyvin ajankohtainen ollut muun muassa sen takia, että kun metsän pinta-alavero päättyi menneen vuoden lopussa, niin nyt tämä kunnille tuon tuloveromuodon kautta tullut vero muuttuu toisella tapaa myyntiveron kautta meneväksi veroksi, josta kunnat sitten saavat laskennallisen osuuden, joka jää riittämättömäksi, elikkä kunnat tulivat menettäjiksi tuossa tuloverojärjestelmässä. Minä toivon, että missään tapauksessa menemättä metsän kiinteistöveroon tämä kuitenkin pääomatuloverojärjestelyissä otettaisiin huomioon, että tuo menetys, joka kunnille ja sitä kautta myös seurakunnille tuli, saataisiin kompensoitua veronsaajien osalta.