Peruspalveluministeri Osmo Soininvaara

Arvoisa puhemies! Suomessa käytetään kuntoutukseen rahaa määritelmästä riippuen noin 1,2 miljardia euroa eli 7,2 miljardia markkaa. Summa on kasvanut nopeasti 1990-luvulla samalla, kun muihin terveyspalveluihin käytettävä rahasumma on suurin piirtein samalla tasolla kuin vuonna 1990.

Paitsi että kuntoutus maksaa paljon, sillä saavutetaan suuria hyötyjä, niin taloudellisia kuin inhimillisiä. Kuntoutuksen taloudellista merkitystä korostaa väestön ikääntyminen, joka uhkaa heikentää elatussuhdetta merkittävästi samalla, kun vanhustenhuollon kustannukset pyrkivät kasvamaan. Kuntoutuksen eräs tavoite on edistää työkyvyn säilymistä.

Tämän selonteon kantava teema on kuntoutuksen vaikuttavuus. Kun kuntoutukseen panostetaan rahaa todella paljon, maksajilla on oikeus edellyttää, että toiminnan hyödyllisyydestä voidaan varmistua. (Hälinää)

Myös eduskunta vaati kuntoutuksen vaikuttavuuden selvittämistä käsitellessään edellistä kuntoutusselontekoa vuonna 1998. Tämän selonteon liitteenä on raportti kuntoutuksen kustannuksista ja vaikuttavuudesta. Tämän lisäksi Stakesissa on valmistunut asiantuntijakatsaus "Kannattaako kuntoutus?"

Vaikka näitä selvityksiä on nyt aika paljon tehty, on tunnustettava, että tiedämme tästä asiasta luvattoman vähän. Kuntoutustoiminnassa ei ole ollut tapana mitata toiminnan tuloksellisuutta. Siksi tulokset kuntoutuksen vaikuttavuudesta ovat vasta suuntaa antavia, hajanaisia ja yleispiirteisiä. Tiedot osoittavat, että kuntoutus on sinänsä hyödyllistä. Jos tietäisimme enemmän, osaisimme kuitenkin suunnata kuntoutukseen käytettävät voimavarat vielä nykyistäkin paremmin. Tämä on sitäkin tärkeämpää, kun on ilmeistä, ettei kuntoutukseen käytettävä rahamäärä voi nykyisestään enää merkittävästi kasvaa.

Aivan ilmeisesti työtä kuntoutuksen vaikuttavuuden selvittämiseksi kannattaa jatkaa ja tätä tutkimusta kannattaa rahoittaa nykyistä selvästi enemmän. On syytä nyt muuttaa myös vallitsevaa kulttuuria niin, että tietojen kerääminen hoitojen tuloksellisuudesta muuttuu jokapäiväiseksi rutiiniksi.

Miten vaikutusselvitysten sitten pitäisi ja miten niiden ei pitäisi vaikuttaa päätöksentekoon? Osa kuntoutuksesta on niin itsestäänselvästi hyödyllistä, jopa välttämätöntä, ettei sen vaikuttavuuden tutkimiseen kannata paljon aikaa tuhlata. Jos ihminen saa aivoinfarktin, on aivan selvää, että häntä kannattaa kuntouttaa, eikä siinä ole paljon laskemista.

Suuri osa kuntoutusta kuuluu kuitenkin alueelle, jolla toiminnan tuloksellisuus ei ole luotettavasti havaittavissa ilman kunnollisia tutkimuksia. Helpoin tilanne on silloin, kun osoittautuu, että kuntoutukseen uhratut rahat tulevat maksajalle, esimerkiksi veronmaksajille, enemmän kuin kokonaan takaisin myöhempinä säästöinä. Kysymys on silloin jopa taloudellisestikin kannattavasta investoinnista, eikä rahan säästäminen tällöin säästäisi vaan lisäisi menoja.

Astetta vaikeammasta tapauksesta on kyse, kun kuntoutusrahat tulevat kyllä takaisin mutta eivät veronmaksajille vaan jollekin muulle taholle, esimerkiksi eläkejärjestelmälle koituvina säästöinä. Juuri tämän takia osa kuntoutuksesta on sälytetty eläkejärjestelmän vastuulle, koska säästötkin koituvat sinne.

Elämän tarkoitus ei kuitenkaan ole tuottaa vain säästöä, vaan hyvä elämänlaatu on päämäärä sinänsä. Kuntoutuksen hyviä vaikutuksia ei ole läheskään aina muutettavissa rahaksi, koska kuntoutuksella yleensä tähdätään kuntoutettavan elämänlaadun paranemiseen ja rahan säästö muualla on vain seurausta tästä. Huomattava osa kuntoutuksesta kuuluu tähän kategoriaan. Kuitenkin myös laadullisia vaikutuksia on mahdollista mitata ja niitä tulee mitata.

Aina ei kuitenkaan ole mahdollista selvittää kuntoutuksen vaikuttavuutta. Joko asiaa ei ole ehditty tutkia, tai sitten asian selvittäminen on metodologisesti vaikeata tai suorastaan mahdotonta. Se ettei vaikutusta ole mitattu, ei tarkoita, että vaikutusta ei olisi. Tieteelliseen näyttöön perustuvan tiedon lisäksi on olemassa kokemusperäistä tietoa toimintojen hyödyllisyydestä, eikä tätä tietoa pidä jättää käyttämättä, eikä se tietona ole vähempiarvoista.

On myös tilanteita, joissa kuntoutuksen vaikuttavuus voidaan suhteellisen luotettavasti mitata ja vaikutus osoittautuu olemattomaksi. Tällaisessa tapauksessa on syytä vapauttaa käytetyt voimavarat muuhun, tuloksellisempaan toimintaan.

Alustavat tiedot kuntoutuksen vaikuttavuudesta osoittavat, että esimerkiksi työkyvyn heikkenemiseen kannattaa puuttua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, selvästi varhaisemmin kuin nykyisin on tehty. Kuntoutustoimia kannattaa keskittää aiempaa nuorempiin ja hyväkuntoisempiin. Kuntoutuksen perinteinen määritelmähän lähtee siitä, että kuntoutus on jo heikentyneen kunnon palauttamista. Raja kuntoutuksen ja ennaltaehkäisyn välillä on kuitenkin veteen piirretty viiva, ja vaikuttaa siltä, ettei tarkan rajan vetäminen ole edes järkevää. Tätä rajaa tarvitaankin enemmän taloudellisen vastuun selvittämiseen kuin itse toiminnan suunnitteluun. Miksi pitäisi odottaa, että kunto ensin heikkenee, ennen kuin toimiin sen parantamiseksi ryhdytään? Kuntoutus ja työkyvyn ylläpito ovat kuin siamilaiset kaksoset, joita ei kannata edes yrittää erottaa toisistaan. Vaikutusanalyysista voidaan myös lukea, että moniammatillinen, asiakkaan koko elämäntilanteeseen puuttuva kuntoutus tuottaa parhaita tuloksia.

Nuorten huolestuttava syrjäytymiskehitys tuo kuntoutukselle uusia haasteita. Se näyttää myös puoltavan kuntoutusmäärärahojen ohjaamista nykyistä enemmän lapsiin ja nuoriin.

Tiedot päihdekuntoutuksen vaikuttavuudesta ovat ristiriitaisia. Osa päihdekuntoutuksesta on hyvinkin tuloksellista, mutta suuri osa näyttää jäävän tuloksettomaksi. Päihdekuntoutuksen menetelmiä ja eri menetelmiin soveltuvia kohderyhmiä kannattaa selvästi selvittää lisää.

Kuntoutus ei ole aina muodoltaan toimintaa, jota perinteisesti on kuntoutukseksi mielletty. Mielenkiintoinen tulos esimerkiksi on, että tuettu työllistäminen on kuntoutustoimintana varsin tehokasta, tehokkaampaa kuin muu työhön kuntouttava toiminta.

Arvoisa puhemies! Kuntoutuksen kenttä on hyvin monitahoinen, ellei suorastaan sekava. Siinä on hyvin monenlaista toimintaa sekä monenlaisia toimijoita eikä kuntoutuksen määrittelykään ole aivan ongelmatonta. Monesta toimijasta johtuu, että kenttä on pirstonainen eivätkä vastuukysymykset aina ole selvillä. Esiintyy sekä päällekkäistä toimintaa että katvealueita. Kuntoutuksen kentän ohjaamiseksi STM:ssä toimii osapuolten yhteistyöelimenä kuntoutusasiain neuvottelukunta. Asiakkaan aseman selkeyttämiseksi STM:n tarkoituksena on antaa eduskunnalle esitys laiksi kuntoutuksen asiakasyhteistyöstä. Tämän tarkoituksena on estää näitä katvealueita ja sitä, että jonkun henkilön osalta vastuut yhtäkkiä katkeavat, kun esimerkiksi taloudellinen vastuu siirtyy yhdeltä instanssilta toiselle instanssille.

Arvoisa puhemies! Sotaveteraanien ja sotainvalidien kuntoutukseen käytetään vuodessa 84 miljoonaa euroa. Tämä määrä tulee vähenemään veteraanien ja invalidien määrän vähentyessä. Osa näin vapautuvasta kapasiteetista on mahdollista ja järkevää siirtää muun vanhuskuntoutuksen käyttöön. Osa tästä rahasta on kuitenkin käytetty toimintaan, joka on pikemminkin virkistystoimintaa kuin kuntoutusta ja joka on nähtävä hyvin ansaittuna palkintona niistä uhrauksista, joita maan itsenäisyyden eteen on tehty. Tätä toimintaa ei ole syytä ulottaa muuhun väestöön veronmaksajien kustantamana.

Arvoisa puhemies! Kuntoutuksen haasteet lähivuosina ovat ikääntyvien työtoiminta, pitkäaikaistyöttömyys, syrjäytymisvaarassa olevat nuoret, mielenterveyspotilaat, kaiken ikäiset vaikeavammaiset ihmiset sekä vanhusväestö. Tämä selonteko sisältää yhteensä 32 kehittämistoimenpidettä, joilla hallitus vastaa tähän haasteeseen. Oikein kohdennettuna ja tuloksellisilla menetelmillä toteutettuna kuntoutus lisää ihmisen elämänlaatua ja myös säästää muiden palvelujen ja sosiaaliturvan kustannuksia.

Sosiaali- ja terveysministeri Maija Perho

Arvoisa puhemies! Terveyden ja toimintakyvyn säilyttäminen kuuluu sekä hallituksen että sosiaali- ja terveysministeriön keskeisiin linjauksiin. Tästä tavoitteesta, uskon, vallitsee hyvin laaja yhteisymmärrys myös muun muassa työmarkkinaosapuolten kanssa ja kesken. Myös syrjäytymisen ehkäisyä koskevat toimet merkitsevät toiminta- ja työkyvyn sekä elämänhallinnan palauttamista. Työkykyä on edistetty laajalla työssäjaksamisen tutkimus- ja toimenpideohjelmalla, jonka tärkeä elementti on kuntoutustarpeen varhainen toteaminen ja kuntoutuksen oikea-aikaisuus. Työterveyshuoltolakia on uudistettu, ja esitykseen uudeksi työturvallisuuslaiksi on kirjattu sekä psyykkiset että ergonomiset tekijät.

Viime vuosien aikana vammaisten ja vajaakuntoisten ammatilliseen kuntoutumiseen on kiinnitetty huomiota muun muassa parantamalla oikeuksia kuntoutusrahaan ja työllistämistä tukevaan kuntouttavaan työtoimintaan sekä poistamalla työllistymistä estäviä sosiaaliturvasäännöksiä. Tilanne kohenee edelleen, kun vammaisten ja vajaakuntoisten työllistämistä edistävä lainsäädäntö tulee voimaan huhtikuun alussa. Lakipaketilla uudistetaan vanhentuneita säännöksiä suojatyöstä ja työtoiminnasta. Leimaavaksi koettu suojatyö-sana poistuu lainsäädännöstä. Sosiaalihuollon tehtävänä on järjestää työtä ja työllistymistä tukevia toimenpiteitä niin vammaisille kuin henkilöille, joille työvoimapoliittiset toimenpiteet eivät riitä työllistymiseen. Tämän vahvistamiseksi on työllisyyslain muutoksella otettu myös vajaakuntoiset henkilöt prioriteettiryhmäksi nuorten ja pitkäaikaistyöttömien rinnalle työllisyysmäärärahojen kohdentamisessa. Työkyvyttömyyseläkkeen lepäämään jättämistä koskevien säännösten täsmennyksillä ja parantamalla työkyvyttömyyseläkettä saavan oikeutta sairauspäivärahaan halutaan helpottaa eläkkeellä olevan työhön paluuta.

Jo hallituksen ohjelmaan on kirjattu tavoite, että työelämässä jatkettaisiin nykyistä keskimäärin kaksi kolme vuotta pidempään. Siksi tarvitaan, paitsi työeläkelainsäädännön muutoksia, muutoksia työelämässä ja työelämässä olevien työkyvyn ylläpitämistä kohentavia toimia ja varhaiskuntoutusta ja kuntoutusta. Valmistelussa loppusuoralla on muun muassa työkyvyttömyyden uhkan havaitsemiseen liittyvä lakiesitys ammatillisesta kuntoutuksesta. Tämä on osa tulopoliittista sopimusta, jonka pohjalta työeläkelaitokset ovat tätä esitystä valmistelleet. On aivan selvää, että tämän uhkan havaitseminen ja kuntoutustarpeen selvittäminen edellyttävät moniammatillista työotetta, jossa tarvitaan niin työterveyshuoltoa kuin yleistä terveydenhuoltoakin sekä työeläkelaitoksia ja työvoimahallintoa.

Moniammatillista työotetta tarvitaan myös syrjäytymisvaarassa olevien pitkäaikaistyöttömien kuntouttamisessa oman elämänsä hallintaan ja heidän työnhaku- ja -saantivalmiuksiensa parantamiseksi. Työvoimahallinnon, sosiaali- ja terveystoimen sekä Kelan yhteispalvelupisteet, jotka ovat aloittaneet tänä vuonna, antavat konkreettisen mahdollisuuden yksilöllisesti selvittää kuntoutustarpeet. Olennaista onkin se, että eri toimijatahot sitoutuvat tarpeellisiin kuntouttaviin jatkotoimenpiteisiin.

Mielenterveyden ongelmat ovat yhä kasvava kansanterveysongelma ja työkyvyttömyyseläkkeiden myöntämisperuste. Psykoterapiat ovat yksi nopeimmin kasvaneita Kansaneläkelaitoksen rahoittaman kuntoutuksen osa-alueita. Vuonna 90 Kelan harkinnanvaraisen kuntoutuksen psykoterapiaa saaneita henkilöitä oli noin 3 200 ja kustannuksia maksettiin 36 miljoonaa markkaa. Vuonna 94 saajamäärä oli miltei kaksinkertaistunut ja kustannukset nousseet noin 47 miljoonaan. Vuonna 99 saajia oli yli 6 000, kustannuksia 56 miljoonaa, vuonna 2000 liki 7 000, kustannuksia 64 miljoonaa. Vuonna 2000 harkinnanvaraista psykoterapiaa saavien ryhmästä 18 prosenttia oli 16—24-vuotiaita, 25—34-vuotiaista 32 prosenttia eli puolet oli varsin nuoria ihmisiä.

Otin esimerkiksi psykoterapian siitä syystä, että niin kuin ministeri Soininvaara totesi, kuntoutusselonteon yksi keskeinen selvityksen kohde on ollut kuntoutuksen vaikuttavuus. Psykoterapia on kiistellyimpiä alueita tässä suhteessa. Siksi Kelan toimesta onkin käynnissä varsin mittava ja samalla myös varsin kallis selvitys eri psykoterapiamuotojen vaikuttavuudesta. Se valmistuu vasta vuonna 2006, koska luonnollisesti tällaisessa tutkimuksessa tarvitaan varsin pitkä seuranta-aika. Olennaista on tietysti varhainen puuttuminen, varhainen interventio, ja ennen kaikkea se, että koulusta lähtien, työelämästä lähtien voimme paremmin ja nopeammin puuttua näihin ongelmiin, ovat keinot sitten työterveyshuoltolakiin tai työturvallisuuslakiin kirjattuja.

Ministeriön toimesta työtä on tehty monessa projektissa, ja apuna tämän sektorin kehittämisessä ovat muun muassa Mielekäs elämä -hanke ja mielenterveystyön ja avohoidon kuntoutuksen laatusuositukset.

Pirkko Peltomo /sd:

Arvoisa puhemies! Kuntoutuspalveluiden oikea-aikaisuus ja saatavuus kuuluvat hyvinvointivaltion tunnusmerkkeihin. Vaikka termit kuntoutus tai kuntoutuspalvelut saattavat olla alan asiantuntijoille selkeästi hahmotettava kokonaisuus, tavalliselle ihmiselle tilanne voi olla jo täysin toinen. Esimerkiksi jo perustiedot siitä, minkälaista apua voi eri tilanteissa saada ja kenen puoleen kannattaa kääntyä, voivat tuntua ylipääsemättömältä käsiteviidakolta.

Epäselvyyteen on monia syitä. Ensinnäkin kuntoutuspalveluja järjestävät useat eri tahot. Kuntoutuspalvelujen rahoituksesta vastaavat muun muassa Kansaneläkelaitos, Valtiokonttori ja työeläke-, tapaturma- ja liikennevakuutuslaitokset. Kuntien sosiaali- ja terveydenhuollolla on erittäin keskeinen rooli sekä kuntoutuspalvelujen rahoittajana että tuottajana. Lisäksi kuntoutuspalveluja tuottavat yksityiset sairaalat, fysikaaliset hoitolaitokset ja useat eri sosiaali- ja terveysalan järjestöt.

Kuntoutusta, hoitoa ja palveluja annettaessa ja tuettaessa ei pitäisi katsoa niinkään henkilön matkamittarissa olevia kalenterivuosia vaan henkilön kuntoa ja kuntoutuksen sekä palvelujen tarvetta. Tilanteet, joissa ihmiset tarvitsevat kuntoutusta, poikkeavat hyvin paljon toisistaan. Jo lapset tai nuoret saattavat joutua tilanteeseen, jossa elämän oikeille raiteille saaminen edellyttää kuntouttavia toimenpiteitä. Työikäiset saattavat joutua tapaturman, sairastumisen tai työelämän paineiden takia tilanteeseen, jossa omat voimat eivät enää riitä. Iän karttuessa on yhä useammin tarvetta turvautua kuntoutuspalveluihin, jotta hyvin ansaittuja eläkepäiviä voisi jatkaa terveenä. Lisäksi vajaakuntoisuuteen ja vammaisuuteen, mielenterveydellisiin seikkoihin sekä päihteiden käyttöön liittyy usein ongelmia, joista selviäminen vaatii tehokkaita ja laadukkaita kuntoutustoimia.

Edellä on lueteltu vain osa niitä tilanteita, joissa kuntoutuspalvelujen pitäisi tavoittaa ihminen. Ei siis ihme, että kansalaisen on välillä hyvin vaikea tiedostaa, mitä keinoja on käytettävissä oman tilanteen parantamiseksi. Tilannetta vaikeuttaa vielä se, että kuntoutusjärjestelmissä on edelleenkin toisaalta aukkoja ja toisaalta päällekkäisyyksiä ja ajoittain kuntoutusta tarvitseva asiakas jää palvelujärjestelmien väliin.

Sosialidemokraattien eduskuntaryhmä pitää tärkeänä, että asiakaslähtöisyys saadaan turvattua niin kuntoutuspalveluja koskevassa lainsäädännössä kuin myös käytännön toiminnassa. Jo vuoden 1998 kuntoutusselonteon yhteydessä on todettu, että kuntoutujalla tulee olla tosiasialliset mahdollisuudet saada tietoa kuntoutuksesta ja kuntoutustarpeen selvittämisestä. Lisäksi on keskeistä, että kuntoutuja itse pystyy tarvittaessa olemaan mukana suunniteltaessa kuntoutuksen sisältöä.

Parhaaseen tulokseen päästään, kun kuntoutuksesta vastaavat tahot toimivat yhteistyössä. Organisaatioiden työnjaon tulee olla aukoton. Tietokatkokset, toimintojen päällekkäisyydet tai vajavaiset kuntoutustoimenpiteet aikaansaavat tilanteita, jotka viime kädessä tulevat kalliiksi sekä kuntoutettavalle että yhteiskunnalle. Kuntoutustoimenpiteiden tulee lähteä asiakkaan todellisista tarpeista. Kuntoutukseen pääsy ei saa riippua siitä, osataanko apua hakea heti oikealta luukulta. Sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän mielestä on tärkeää, että kuntoutuksen asiakasyhteistyöstä saadaan valmisteltua lakiesitys, joka mahdollistaa kuntouttajaorganisaatioiden toimivan yhteistyön ja helpottaa asiakkaan pääsyä laadukkaaseen kuntoutusprosessiin.

Arvoisa puhemies! Miten määrittelemme kuntoutuksen? Sitä voidaan kutsua esimerkiksi yksilön elämänlaadun ja elämänhallinnan parantamiseksi. Kuntoutus on yhteiskunnallinen investointi, ei kuluerä, kuten joskus virheellisesti ja yksipuolisesti ajatellaan. On sekä inhimillistä että yhteiskunnan kokonaisedun mukaista, jos kuntoutuksen jälkeen henkilö on saanut takaisin edellytykset pärjätä arjen haasteissa.

Kuntoutustakin tehokkaampaa on kuitenkin terveyden edistäminen jo silloin, kun terveys on vielä tallella. Monet urheilu-, nuoriso- ja muut järjestöt tekevät hyvää ennalta ehkäisevää työtä. Terveellinen ruokavalio, liikunta ja riittävä uni auttavat pysymään terveenä. Päihteiden väärinkäytön, tuki- ja liikuntaelinten sairauksien, sydän- ja verisuonitautien ja tapaturmien osalta on paljon tehtävissä jo ennakolta. Voidaankin useissa tilanteissa perustellusti kysyä, ollaanko jo pahasti myöhässä, kun joudutaan turvautumaan kuntoutustoimenpiteisiin.

Selonteossa on paljon kiinnitetty huomiota kuntoutuksen vaikuttavuuteen. Vaikuttavuustietojen kartoitusta ja tutkimusta puoltaa se, että yhteiskunnan panostukset kuntoutukseen ovat yli miljardi euroa vuodessa. Kuntoutuksella voidaan kuntoutuksen onnistuessa saavuttaa huomattavia taloudellisia ja inhimillisiä arvoja. Vaikka kuntoutuksen vaikuttavuuden tutkimuksessa on tullut myös katvealueita esiin, on saatu näyttöä siitä, miten kuntoutuksen vaikuttavuutta saadaan lisättyä. Parhaimmaksi tavaksi toimia on havaittu useiden eri ammattiryhmien yhteistyöhön perustuva toimintamalli. Esimerkiksi vaikeista mielenterveysongelmista kärsivien tehostettu, moniammatilliseen tiimityöhön perustuva avohoito on osoittautunut normaalia avohoitoa tehokkaammaksi. Ikääntyneiden kuntoutuksessa on moniammatillisen työryhmän työskentelystä saatu hyviä tuloksia, kun kuntoutettavan toimintakyky on sairauden vuoksi heikentynyt.

Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä katsookin, että tulevaisuudessa on yhä keskeisempää saada tieto vaikuttavista ja tehokkaista kuntoutusmuodoista ulotetuksi sinne, missä käytännön kuntoutustoimintaa tehdään. Tämä mahdollistaisi myös sen, että käyttäisimme jo olemassa olevia resurssejamme tehokkaammin.

Arvoisa puhemies! Olemme tilanteessa, jossa työvoiman ikärakenne on selkeästi vanhenemassa. Lähivuosina työmarkkinoilta poistuu enemmän väkeä kuin sinne tulee. Yhä useampi työvoimaan kuuluva on yli 50-vuotias. Ihminen ei ole kone, joka väsymättä kestäisi kaikki hänelle asetetut vaatimukset. Nykyisen hallituksen keskeisiä tavoitteita on ollut työelämässä olevien työkyvyn säilyttäminen sekä keskimääräisen eläkkeellesiirtymisajan myöhentäminen. Mielenterveydelliset syyt ovat usein olleet syynä myönnettyihin työkyvyttömyyseläkkeisiin, mutta myös monet muut syyt johtavat aikaiseen eläköitymiseen. Työvoiman ikärakenteen vanheneminen edellyttääkin, että löydetään toimivia käytäntöjä, joilla huolehditaan työntekijöiden työssäjaksamisesta, ammattitaidosta ja työmotivaatiosta. Suomalaisella yhteiskunnalla ei ole varaa siihen, että eläkkeelle lähdetään alle 60-vuotiaina. Yhteiskunnalla ei ole varaa myöskään siihen, että ikääntyvän työvoiman ammattitaidosta ja työhyvinvoinnista ei huolehdita.

Viimeisten kymmenen vuoden aikana työkykyä ylläpitävä toiminta on hiljalleen yleistynyt työpaikoilla. Tutkimuksin on osoitettu, että työkykyä ylläpitävä toiminta lisää työn tuottavuutta ja samalla säästää sairaus- ja eläkekustannuksia. Tällä hetkellä löytyykin jo työpaikkoja, joiden tyky-toiminta on hyvin laaja-alaista. Toiminnan tavoitteena on fyysisen työkyvyn ylläpitäminen, työyhteisöjen toimivuus sekä psyykkisen ja sosiaalisen työkyvyn varmistaminen.

Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä katsoo, että työssäjaksaminen ja työhyvinvointi ovat työelämän suurimpia haasteita tulevina vuosina. Työelämässä olevien työkyvyn ylläpitäminen ja kuntoutus eivät onnistu, ellei työpaikoilla huomiota kiinnitetä henkilöstön riittävyyteen, esimiestyöhön ja työn organisointiin, työn kuormitustekijöihin, työoloihin ja työturvallisuuteen sekä osaamisen, työhön vaikuttamisen ja uudistuskyvyn vahvistamiseen. Toisaalta työpaikoille on annettava mahdollisuudet huolehtia työhyvinvoinnista. Työeläkekuntoutus ja muu ammatillinen kuntoutus, ehkäisevä työterveydenhuolto sekä työturvallisuus- ja muun lainsäädännön kehittäminen työhyvinvointia tukevasta näkökulmasta ovat keskeisellä sijalla. Myös työmarkkinajärjestöjen yhteistoiminnalla on löydettävissä ratkaisuja, jotka auttavat kehittämään työelämää työhyvinvointia kasvattavaan suuntaan.

Työelämän kehittämisen lisäksi on kiinnitettävä huomiota pitkäaikaistyöttömien terveyteen, kuntouttamiseen ja työllistymiseen. Pitkään jatkuva työttömyys heikentää ammatillisia valmiuksia tehdä työtä, vaikeuttaa työkyvyn ylläpitoa sekä lisää vaaraa syrjäytyä yhteiskunnan keskeisistä toiminnoista.

Arvoisa puhemies! Kuntoutusstrategiamme linjauksiin tulee vaikuttamaan koko väestön ikääntyminen. Yli 65-vuotiaiden osuus väestöstä tulee lähivuosina kasvamaan huomattavasti — vuonna 2000 yli 65-vuotiaita oli väestöstä 15 prosenttia, kun vuonna 2015 ikäryhmän suuruuden arvioidaan olevan 21 prosenttia. On selvää, että ikääntyminen lisää kuntoutuksen tarvetta.

Perusteltuna tavoitteena on jatkossakin ikäihmisten toimintakyvyn ylläpitäminen mahdollisimman pitkään. Kotona asuminen ja tarvittaessa avohoidon palvelut ovat ehdottomasti ensisijainen vaihtoehto vanhusten pitkäaikaiseen laitoshoitoon verrattuna. Pelkistäen voidaankin todeta, että sosialidemokraattien tavoitteena on olla mukana luomassa kuntoutusstrategiaa, jolla parannetaan yli 65-vuotiaiden arjessa selviytymistä.

Yli 65-vuotiaiden kuntoutus on tällä hetkellä pääosin kuntien sosiaali- ja terveydenhuollon vastuulla, kun taas Kansaneläkelaitoksen järjestämä geriatrinen kuntoutus on ollut volyymiltaan vähäisempää. Veteraanien kuntoutuksen kautta Suomeen on kehittynyt suuri määrä kuntoutustietoa, joka on tukenut veteraanien itsenäistä selviytymistä arjen askareissa. Sekä veteraanien että muutoinkin vanhusväestön osalta ollaan tulevaisuudessa tilanteessa, jossa kuntoutuspalveluiden painopiste siirtyy yhä enemmän kotiin ja avohoidon palveluihin. Keskeinen tulevaisuuden haaste on löytää yhdistelmä, jossa olemassa olevaa laitoskapasiteettia voidaan hyödyntää tehokkaasti ja oikeudenmukaisesti koko kuntoutuspalveluja tarvitsevan väestön tarpeita vastaavasti.

Yksi tämän hetken ongelma koskee 65 vuotta täyttäneiden sekä eläkkeellä olevien vaikeasti vammaisten henkilöiden kuntoutusta, koska Kansaneläkelaitoksen vaikeavammaisten kuntoutus päättyy 65 vuoden iässä. Myöskään kuntien terveydenhuolto ei ole kyennyt vastaamaan ikääntyvän väestön kuntoutustarpeeseen. Tältä osin tulisikin kiinnittää huomio niihin tilanteisiin, joissa kuntoutuspalveluiden tarjonta heikkenee sen jälkeen, kun Kansaneläkelaitoksen kuntoutustoimenpiteet ovat päättyneet.

Arvoisa puhemies! Yksi yhteiskunnan perustehtävistä on taata lasten ja nuorten edellytykset elää ja kasvaa terveellisessä ja turvallisessa ympäristössä. On huolestuttavaa kuulla tietoja, että mielenterveyshäiriöiden yleisyys korostuu nuoremmissa ikäryhmissä. Sosialidemokraattien eduskuntaryhmä katsoo, että mielenterveyden ongelmista kärsiville lapsille ja nuorille pitää viipymättä pystyä tarjoamaan psykiatrian erikoistunutta hoitoa ja kuntoutusta. Lapsipotilaat eivät voi odottaa kuukausia hoitoon pääsyä, sillä kehittyvän ja kasvavan lapsen ongelmat helposti moninkertaistuvat hoidon odotusaikana. Seurauksena on, että kuntoutuminen vie aina pidemmän ajan. Siksi on perusteltua tarjota elämän hallintaa ja sosiaalista selviytymistä tukevaa kuntoutusta mielenterveysongelmiin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

Syksyllä 2001 alkanut kuntouttava työtoiminta antaa yhden lisäkeinon edistää erityisesti alle 25-vuotiaiden elämän hallintaa sekä helpottaa heidän pääsyään työmarkkinoille. Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä pitää hyvänä aktiivisen sosiaalipolitiikan kokeiluhankkeita, joilla halutaan estää syrjäytymiskierteeseen joutuminen. Esimerkiksi nuoret, jotka ovat keskeyttäneet peruskoulun tai ammatilliset opinnot, eivät yleensä ole ehtineet hankkia niitä taitoja ja valmiuksia, joilla nykypäivän työelämässä pärjätään. Nuorten työpajatoiminta, kuntoutuksen kytkeminen nuorten asuinympäristöön sekä yhteistyö nuorten läheisten kanssa luovat edellytyksiä sille, että sopeutuminen aikuisten maailmaan tapahtuu hallitusti. On varmasti parempi vaikuttaa henkilöiden elämäntilanteeseen silloin, kun elämä on vielä edessä, kuin yrittää jälkikäteen korjata syrjäytymisestä aiheutuneita ongelmia.

Arvoisa puhemies! Sosialidemokraatit pitävät tärkeänä sitä, että vanhusten ja vammaisten kotona selviytymistä tutkitaan ja tuetaan yhteiskunnan toimesta. Vaikka näissä asioissa on viime vuosina edetty, voi ongelmaksi edelleen tulla esimerkiksi kotona selviytymisen ehtona olevien apuvälineiden saatavuus. Usein virikkeellinen kotiympäristö on yksi tekijä, joka muutoinkin kokonaisvaltaisesti edistää kuntoutumista. Tältäkin osin on tärkeätä, että jatkamme linjalla, jolla pyritään erityisesti nuorempien ikäryhmien osalta välttämään tilanteita, joissa joudutaan turvautumaan pitkäkestoiseen laitoshoitoon.

1.4.2002 on voimaan tulossa lainsäädäntöä, jolla edistetään vammaisten ja vajaakuntoisten työllistymistä. Varmasti me kaikki pidämme tärkeänä, että vammaisten ja vajaakuntoisten työllistymistä tukeva laki lähtisi myös käytännössä hyvin liikkeelle.

Arvoisa puhemies! Sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän mielestä Kuntoutusselonteko 2002 kattavuudessaan ja laajuudessaan antaa hyvän pohjan tulevalle eduskuntakäsittelylle. Toisaalta selontekokin tuo esille seikkoja, jotka meidän tulee viisaasti harkiten ratkaista, jotta meillä on myös tulevina vuosina asiakaslähtöinen ja toimiva kuntoutusjärjestelmä, joka pystyy antamaan kuntoutusta tarvitsevalle oikea-aikaisesti kuntoutuspalveluja.

Niilo  Keränen /kesk:

Arvoisa puhemies! Edellinen kuntoutusselonteko annettiin neljä vuotta sitten. Sen käsittelyn yhteydessä eduskunta nosti esille eräitä kuntoutukseen liittyviä ongelmia ja kehittämistarpeita. Näitä olivat muun muassa kuntoutuksen käsite, tavoitteet, rahoitus, apuvälinehuolto, yhteistyötarpeet, kuntoutuksen asiakaslähtöisyys sekä vanhusten, vammaisten ja päihdeongelmaisten kuntoutus.

Eduskunnan silloisessa vastauksessa kiinnitettiin huomiota myös kuntoutustarpeen riittävän aikaiseen tunnistamiseen, toimeentulo-ongelmiin kuntoutuksen aikana, psykologien antaman terapian korvattavuuteen ja kotipalvelujen kuntouttavaan näkökulmaan. Vastaako nyt annettu selonteko tuolloin esitettyihin haasteisiin?

Rouva puhemies! Psykologin terapiat eivät vieläkään ole korvattavia, apuvälinehuollosta on tullut säästökohde, tulottomien toimeentulo ei korjauksista huolimatta ole kuntoutuksen aikana kunnossa, eikä kuntoutustarpeen varhaisempaan toteamiseen ole löytynyt kovinkaan paljon uutta. Silti voidaan kyllä sanoa, että selonteko vastaa neljän vuoden takaisiin haasteisiin pääpiirteissään hyvin.

Selonteossa ja tausta-aineistossa on paneuduttu erityisesti kahteen keskeiseen kysymykseen: kuntoutustoiminnan kehittymiseen ja kuntoutuksen vaikuttavuuteen. Vaikuttavuuden osalta huomioidaan myös ulkomaiset tutkimukset niiltä osin kuin kotimaisia ei riittävästi ole. Kuntoutuksen vaikuttavuus on esitetty hyvin, eikä siihen juuri lisättävää ole, sen verran kuitenkin, että kuntoutusasiakkaan omat toiveet ja lähtökohdat tulee jatkossa huomioida entistä paremmin. Siitä seuraa merkittävästi parempi kuntoutusmotivaatio, ja se taas aivan varmasti parantaa kuntoutuksen tuloksia. Selonteko ei siis riittävästi korosta asiakaslähtöisyyden merkitystä.

Keskustan näkökulmasta selonteon eräät muutkin kohdat vaativat vahvempaa otetta. Selonteossa on muutamia puutteita, joihin eduskunnan tulee puuttua. Näistä seuraavassa joitakin huomioita.

Arvoisa puhemies! Ensinnäkin kuntoutuksen käsite. Vammaispalvelulain mukaiset toimet tai koulun erityisopetus eivät ole kuntoutusta. Näiden kustannusten sisällyttäminen kuntoutuskustannuksiin on sikäli perusteltua, että niin on tehty aiemminkin. Niiden osuus kokonaiskustannuksista on kuitenkin noin viidennes ja kokonaissumma muodostuu siten merkittävästi hämääväksi. Jatkossa tämä on syytä tarkistaa.

Sairaalahoitoihin, esimerkiksi tapaturmiin, leikkauksiin tai halvauksiin, liittyvä perinteinen fysikaalinen hoito ja kuntoutus on niin lähellä varsinaista sairauden hoitoa, että sen kustannusten erottaminen hoidon kustannuksista on mahdoton tehtävä. Erottaminen ei liene edes tarpeen. On perusteltua, että kuntoutus näiltä osin sisällytetään hoitosuosituksissa yhdeksi osaksi hyvää hoitoa.

Työkykyä ylläpitävä tyky-toiminta tai muu siihen verrattava hyvinkin varhainen ja hyvinkin ammatillisesti suuntautunut toiminta on selonteon tapaan syytä sisällyttää kuntoutukseen. Oma rajanvetonsa on myös erilaisissa yksilö-, perhe- tai työyhteisöterapioissa. Joskus ne ovat sairauden hoitoa, mutta kuntoutusta ne ovat ainakin silloin, kun niiden tavoitteet ovat kuntoutuksen tavoitteiden kaltaisia.

Rouva puhemies! Keskustan näkökulmasta ikääntyneiden kuntoutus kaipaa enemmän painoa. Vanhusten määrä kasvaa: vuonna 2030 neljännes meistä on 65 täyttäneitä. Minkään yhteiskunnan voimavarat eivät riitä hoitamaan meitä sitten samalla tavalla kuin hoiva nyt on järjestetty, vaikka jo nykyisessä on puutteita ja ongelmia.

Erityisen tärkeää on luoda ikääntyneiden kuntoutukseen sellaisia omaehtoisia ja ennalta ehkäiseviä kuntoutusmuotoja, joilla omatoimisuus ja itsenäinen selviytyminen voidaan turvata. Ikääntyvien ja tietysti myös kaikkien muiden kuntoliikunta, kuntoutuspainotteinen virkistystoiminta ja psyykkisen vireyden ylläpitäminen ovat tärkeitä jo ennaltaehkäisyssä ja niihin tulee luoda kannustavat toimintamallit. Käynnistyvässä geriatrisen kuntoutuksen kehittämishankkeessa tällaisen ohjelman laatimisen tulee olla yksi tavoite. Myös varsinaisissa kuntoutustoimenpiteissä tulee päästä vaikutuksiltaan perusteltuihin ohjelmiin, joihin kuntoutustarpeessa oleva ikääntynyt voidaan ohjata. Tällä on suuri merkitys myös silloin, kun vanhus sairastaa ja siitä pitäisi jaksaa toipua.

Selonteko toteaa aivan oikein, että ikääntyneiden kaikessa hoito- ja hoivatyössä kuntoutusnäkymän tulee olla esillä, lähihoitajien ja kotiavustajien työ mukaan luettuna. Tässäkin on tärkeää mahdollisimman varhainen kuntoutustarpeen näkeminen. Sen sijaan selonteko jättää kokonaan huomiotta yhä laajemmaksi hoivamuodoksi kehittyvän omaishoidon. Miten aiotaan järjestää omaishoidossa olevien ja toisaalta myös yksinäistä työtä puurtavien omaishoitajien kuntoutus, ennalta ehkäisevä liikunta ja psyykkinen virkistystoiminta? Miten omaishoitajien kuntoutusorientaatio herätetään? Miten kuntoutustarpeiden arviointiin koulutetaan? Keskustan mielestä omaishoidon asemaa olisi lainsäädännössä kokonaisuudessaan parannettava.

Jo pitkään on kuntoutuksessa myös pantu toivo niin kutsuttuun uuteen tekniikkaan. Uusi hieno tekniikka onkin tuonut joitakin erinomaisia apuvälineitä vaikeavammaisten elämään ja työssä pärjäämiseen. Jotakin on tullut myös työpaikoille, mutta ikääntyneille sopivat uuden tekniikan apuvälineet ovat toistaiseksi varsin harvalukuisia. Jokin turvapuhelin on kuitenkin hyvä esimerkki siitä, että apuvälineen ei tarvitse kovin kummoinen olla, kun siitä on jo erinomaista hyötyä.

Arvoisa puhemies! Yksi ongelma, joka koskettaa kaikkien kuntoutustarpeessa olevien kuntoutusta, ovat terveydenhuollon resurssit. Kun rahaa ja työntekijöitä on niukasti, panostetaan helposti vain sellaiseen työhön, joka on pakollista välittömän hengenvaaran torjumiseksi. Tämän päivän terveydenhuollossa jokseenkin kaikki ehkäisevä toiminta kituu, eikä selontekokaan erityisemmin painota ehkäisevän toiminnan merkitystä. Suunnittelua ja moniammatillista osaamista vaativaan tiimityöhön, jollaista hyvän kuntoutuksen tulisi olla, ei riitä väkeä eikä edes tarmoa. Toivoa sopii, että kansallisessa terveydenhuoltoprojektissa selvästi esiintuodut lisäresurssitarpeet huomioidaan jatkossa.

Vammaisten, vajaakuntoisten ja syrjäytymisvaarassa olevien työttömien elämäntilanteeseen ja kuntoutumiseen on viime vuosina tullut uutta lainsäädäntöä. Erilaisissa hankkeissa on testattu paitsi kuntoutusreittejä myös eri vastuutahojen yhteistoimintaa ja toimintojen joustavuutta. Hyviäkin yksittäisiä tuloksia on saatu, mutta yleensä ottaen vammaiset eivät työllisty. Muun muassa eläkkeen lepäämäänjättämissäännöksiä on korjattu hyvään suuntaan, mutta tätä kautta vammaisten työllistymiset ovat toistaiseksi laskettavissa vain muutamissa kymmenissä.

Syitä on varmaan monia. Yksi on edelleen kuntoutussuunnitelmien puutteellisuus: moniammatillista työtä ei osata käyttää. Myös asiakkaan omat toiveet ja näkemykset jäävät järjestelmien rattaissa monesti vähälle huomiolle. Vammaisen ja vajaakuntoisen työhön kuntoutumisessa ovat tärkeitä myös riittävät apuvälineet ja vammaispalvelut. Vammaisten kohdalla eläköitysmisvaara mielletään tavallista suuremmaksi, ja jos eläkevastuu lankeaa viimeiselle työnantajalle, ei monikaan työnantaja tällaista "riskisijoitusta" tee. Vammaisen kohdalla eläkevastuu tulee jatkossa jakaa yhtä työnantajaa laajemmalle ja työhön ottamiseen tulee miettiä myös muita kannusteita työnantajille.

Selonteko vaikenee häveliäästi siitä suurimmasta syystä, miksi kuntoutus työhön ja työelämään ei onnistu. Suurin syyhän on se, että työtä kaikille ei yksinkertaisesti ole. Niin ikään ammatillinen kuntoutus on edelleen pitkälti rutiininomaista. Suunnittelussa ei kiinnitetä huomiota siihen, mikä on asiakkaan todellinen mahdollisuus työllistyä uuteen ammattiin kotipaikkakunnallaan, jos hän on hyvinkin kotipaikkasidonnainen vaikkapa perhesyistä. Tältä osin kuntoutus on hyvin samanlaisessa asemassa työllistämistoiminnan kanssa.

Mikäli kuntoutustoiminnalla aiotaan todella auttaa pitkäaikaistyöttömiä ja syrjäytyneitä sekä erilaisia vajaakuntoisia, kuntoutustoimiin tulisi liittää sellaisia työllisyyspolitiikan osia, että yrittäjille ja työnantajille luodaan myös todellisia mahdollisuuksia ottaa ihmisiä työhön.

Arvoisa puhemies! Erityisryhmiä, joiden ongelmiin ja väliinputoamisiin selonteko ei anna selkeitä vastauksia, on muitakin. Yksi on mielenterveyskuntoutujat. Mielenterveysongelmat ovat yhä suureneva ennenaikaiselle eläkkeelle jäämisen syy. Kuntoutukseen panostaminen ja uusien kuntoutuskeinojen kehittely ovat tärkeitä. Lääketieteellisen hoidon lisäksi potilaan omien näkemysten, perheen, työympäristön ja lähiyhteisön asenteiden merkitys kuntoutumisessa on erittäin suuri. Mielenterveysongelmien vuoksi on helppo eristäytyä, jäädä sairaslomalle ja syrjäytyä. Sosiaalisten näkökulmien huomioiminen kuntoutuksessa tulee erityisesti mielenterveyspotilaiden kohdalla ottaa painokkaasti mukaan kuntoutussuunnitelmissa.

Jokseenkin samat ongelmat koskevat myös päihdekuntoutusta. Alkoholiongelmat ovat kenties suurin syrjäytymistä aiheuttava yksittäinen tekijä. Muualla maailmassa päihdekuntoutuksessa on saavutettu erinomaisiakin tuloksia. Meillä taas asenteet ovat myös ammattilaisten piirissä usein sellaisia, että päihdekuntoutus jää tärkeysjärjestyksessä viimeiseksi. Myös kotimaassa on käytössä tehokkaita menetelmiä, mutta rahaa niiden käyttämiseen ei haluta panna. Syy on se sama kuin edellä: niukkuutta jaetaan "veritulpat ensin" -järjestelmän mukaisesti. Vaikuttaa todellakin siltä, että viimeaikaiset hallitukset ovat tahallaan sulkeneet silmänsä jos korvansakin päihdeongelmien suhteen.

Rouva puhemies! Työikäisten ja työssä ikääntyvien kuntoutus on tulevien vuosien kenties suurin haaste. Selonteko kiinnittääkin tähän kohtuullisesti huomiota. Väestörakenne muuttuu lähivuosikymmeninä niin, että on ehdottoman välttämätöntä, että eläkkeelle siirtymisikää saadaan nostetuksi. Uuden työterveyshuoltolain soveltaminen saattaakin tarjota tähän mahdollisuuksia, samoin monet kokeiluhankkeet. Toivottavasti työterveyshuollossa osataan jatkossa nähdä, että työssä olevan kuntoutus on aina yksilöllistä; kuntoutettavaa massaa ei ole olemassa missään. Erityisesti pienyritykset ja itse yrittäjät jäävät helposti kuntoutustoimien väliinputoajiksi, ellei asiaan kiinnitetä erityistä huomiota.

Kuntoutustarve tulee osata tunnistaa entistä varhemmin. Varhain aloitetut kuntoutustoimet ovat tuottaneet parhaita tuloksia. Perinteisesti on kyllä osattu jonkin verran tunnistaa fyysisten sairauksien aiheuttamia työkykyongelmia. Tämän ajan suureneva ongelma on kuitenkin psyykkinen ja työyhteisöllinen työssäjaksaminen. Selonteon perusteella näyttää, että näiden varhaiseen tunnistamiseen ei oikein kunnon keinoja ole; selontekokaan ei painota asian tärkeyttä riittävästi. Miten voitaisiin esimerkiksi lisätä työntekijän tai työyhteisön rohkeutta, että piilevä kuntoutustarve uskallettaisiin tunnustaa?

Psyykkisten ja työyhteisöllisten työkykyä uhkaavien ongelmien hoitaminen ja siten tavallaan koko työyhteisön kuntouttaminen ei toki ole helppoa eikä halpaa. Ilman työyhteisön mukana olemista ei yksilön kuntouttaminen työuupumuksessa kovinkaan paljon auta. Jos kuntoutettava työntekijä kokee, että ongelmat sairauslomalta palatessa ovat heti samat, ei kuntoutumismotivaatio ole kummoinen. Myös työpaikkojen ja kuntoutuksen rahoittajien asennemuutosta tarvitaan: hyvin varhainen kuntoutusehdotus — niitäkin sentään on! — saa usein niin työpaikoilla kuin maksavilla tahoillakin nihkeän vastaanoton. Ratkaisuja on helppo työntää tuonnemmaksi, ja nykyisessä työllisyystilanteessa eläke on monesti helpompi kuin kuntoutusprosessi. Vaikka työeläkelaitokset ovatkin lisänneet kuntoutuspanostaan, tulevaisuudessa niiden tulee ottaa kuntoutuksesta vielä suurempi vastuu.

Arvoisa puhemies! Olen keskittynyt tässä puheenvuorossa vain muutamaan merkittävään asiaan, joihin eduskunnan käsittelyssä on syytä puuttua. Yksi merkittävimmistä keskustelua vaativista asioista on kuntoutuksen rahoitus. Kuntoutusta tulee jatkossa rahoittaa niin paljon kuin kuntoutuksella todella on merkitystä ihmisten ja yhteiskunnan hyvinvointiin. Vakiintuneeseen toimintaan on oltava vakiintunut rahoitus, kokeiluja taas voidaan rahoittaa edelleen erilaisilla hankerahoituksilla. Eri toimijatahojen yhteistyössä sekä työn ja rahoitusvastuun oikeassa jakamisessa on yksi tulevien vuosien suurimmista haasteista.

Rouva puhemies! Hallituksen selonteko antaa jatkokeskusteluille hyvän pohjan. Selontekomenettely on myös varsin paikallaan kuntoutuksen kohdalla, jonka asema ja muodot perinteisten hoitojen ja tavallisen sosiaalisen elämän välimaastossa ovat edelleen jossain määrin vakiintumattomat. Selontekofrekvenssi — joka neljäs vuosi — on kuitenkin ehkä turhan tiheä. Sosiaali- ja terveydenhuollossa on nimittäin varmasti muitakin yhtä merkittäviä osa-alueita, joissa tällaista selontekoautomaattia ei ole.

Lasse Virén /kok:

Arvoisa rouva puhemies! Hallituksen eduskunnalle antama selonteko kuntoutuksesta käsittelee erittäin tärkeää asiaa. Olen itse ollut leikkauksen jälkeisessä kuntoutuksessa jonkin aikaa. Ehkä tämä oli syy, miksi minut valittiin pitämään juuri tämä ryhmäpuheenvuoro. No, onneksi olen kuitenkin jo toipunut niin hyvin, että pystyn seisomaan täällä puhujakorokkeella enkä tarvitse enää kyynärsauvoja.

Nyt käsittelyssä oleva selonteko on kolmas kuntoutusta koskeva. Edelliset selonteot annettiin vuosina 1994 ja 1998. Näinä vuosina ovat kuntoutukseen käytettävät voimavarat kasvaneet myös reaalisesti. Kun vuonna 1992 käytettiin kuntoutukseen 817 miljoonaa euroa, vuonna 2000 siihen käytettiin 1 213 miljoonaa euroa. Samanaikaisesti on myös kuntoutukseen osallistuvien henkilöiden määrä kasvanut selvästi. Tähän ovat vaikuttaneet väestön ikääntyminen, laaja työttömyys ja pyrkimys myöhentää eläkkeelle siirtymistä. Koulutusmenojen kasvu johtuukin pääasiassa kuntoutusta saaneiden henkilöiden määrän kasvusta.

Käsitteenä kuntoutus on hyvin laaja. Toiset ymmärtävät kuntoutuksena pelkästään leikkauksen jälkeisen kuntoutuksen, jonka tavoitteena on henkilön fyysisen toimintakyvyn palauttaminen. Toiset ovat keskittyneet päihdekuntoutukseen. Veteraanikuntoutus on perinteisesti ollut yksi keskeinen kuntoutuksen muoto. Viime vuosina on mielenterveyskuntoutukseen kiinnitetty yhä enemmän huomiota. Kasvaneen pitkäaikaistyöttömyyden myötä on kuntoutus tullut osaksi työllisyyspolitiikkaa.

Valtioneuvoston selonteossa on kuntoutukselle annettu hyvä määritelmä, joka kattaa hyvin monenlaisen kuntouttavan toiminnan. Selonteossa määritellään kuntoutus muutosprosessiksi, jonka tavoitteena on toimintakyvyn, itsenäisen selviytymisen, hyvinvoinnin ja työllisyyden edistäminen.

Tavoitteena korkea työllisyysaste.

Nykyisen hallituksen tavoitteena on kehittää työelämää ja sosiaaliturvaa siten, että työssä jaksetaan 2—3 vuotta pitempään kuin nyt. Tämä tavoite on keskeinen, mikäli haluamme selvitä väestön ikärakenteen muutoksen tuomasta haasteesta. Kun vielä tällä hetkellä 65 vuotta täyttäneitä on 773 000, on heidän määränsä vuoteen 2030 noussut 1 350 000 henkilöön. Tämä tulee merkitsemään eläke- ja hoivamenojen merkittävää kasvua. Kun suuret ikäluokat ovat jäämässä eläkkeelle kymmenen vuoden kuluessa, on Suomessa ennätyksellisen vähän työikäistä väestöä eläkeväestöön verrattuna.

Eläkkeelle siirtymisen myöhentämisen ohella on tärkeää, että mahdollisimman moni työikäinen olisi työelämässä. Kuntoutuksen merkitys työikäisten työkyvyn ylläpitämisessä ja parantamisessa on keskeinen. Lääketieteellinen kuntoutus mahdollistaa yhä useamman vaikean toimintakyvyn aleneman palauttamisen lähes ennalleen kuntoutuksen avulla.

Riittävän varhainen ammatillinen kuntoutus, joka toteutuu niin, että toimenpiteet kohdistetaan sekä yksilöön että työelämään ja työoloihin, on osoittautunut seurantatutkimuksissa vaikutuksiltaan parhaaksi. Tällä tavoin voidaan siirtää ennenaikaista eläköitymistä ja parantaa ikääntyneen työvoiman työkykyä työmarkkinoilla.

Toinen tärkeä ehkäisevän kuntoutuksen muoto on niin sanottu tyky-toiminta eli työkykyä ylläpitävä toiminta. Tätä toimintaa on viime vuosien aikana merkittävästi lisätty työpaikoilla. Oleellista toimintaa vaikuttavuuden kannalta on se, että tyky-toiminta on jatkuvaa luonteeltaan ja osa työpaikan normaalia toimintaa.

Usein julkisessa keskustelussa unohdetaan yksi tärkeimmistä kuntoutuksen muodoista eli liikunta. (Ed. Saarinen: Selonteko ei puhu sanaakaan siitä!) Liikunta on tärkeä erityisesti leikkauksen jälkeisessä kuntoutuksessa. Liikunnan merkitys on myös erittäin suuri pyrittäessä etukäteen ehkäisemään toimintakyvyn alentuminen.

Kun nyt puhun liikunnasta, en missään tapauksessa tarkoita huippu-urheilua enkä kilpaurheilua, vaan tarkoitan sellaista kuntoilua, jota jokainen voi harjoittaa oman kykynsä mukaan. Koulujen ja työpaikkojen rooli liikunnan pariin ohjaamisen kannalta on erittäin keskeinen. Olen ilolla pannut merkille, että tällä hetkellä merkittävä osa työnantajista kannustaa työntekijöitä liikunnan pariin. Suuressa osassa työpaikkoja työnantajat taloudellisesti tukevat tätä toimintaa. Uskon, että sillä on suuri merkitys työntekijöiden työ- ja toimintakyvyn parantamisen kannalta.

Kuntouttavaan työtoimintaan on syytä panostaa.

1990-luvun laman seurauksena on maahamme muodostunut suuri pitkään työttömänä ollut työnhakijoiden joukko. He eivät työllistyneet edes vuosikymmenen lopun talouskasvun vuosina. Tätä ryhmää varten tarvitaan aivan erityisiä palveluja. Perinteiset työhallinnon tarjoamat toimenpiteet ovat vaikeimmin työllistettävien osalta osoittautuneet riittämättömiksi.

Tämän vuoksi ryhdyttiin järjestämään erityyppistä kuntouttavaa toimintaa niille pitkään työttöminä olleille henkilöille, joilla on erityisen suuria vaikeuksia työllistyä. Toimintaa järjestettiin Euroopan sosiaalirahaston, Kelan, kuntien, työvoimahallinnon ja Raha-automaattiyhdistyksen rahoittamana. Kokemukset tästä toiminnasta ovat monelta osin hyviä. Ongelma on kuitenkin toiminnan hajanaisuus ja projektiluontoisuus.

Kesäkuussa 2000 hallitus päätti aktiivisen sosiaalipolitiikan toimenpidekokonaisuudesta, jonka tärkein osa oli kuntouttavaa työtoimintaa koskevan lainsäädännön laatiminen. Lainsäädäntö tuli voimaan 1.9.2001. Sen tärkein tavoite on velvoittaa kunnat ja työhallinto käytännön yhteistyöhön kaikkialla Suomessa. Lain mukaan pitkään työttömänä olleelle henkilölle laaditaan aktivointisuunnitelma, joka sisältää työttömälle yksilöllisesti laaditun palvelukokonaisuuden. Kysymys on siten ainutlaatuisesta hankkeesta, johon kohdistuu paljon myönteisiä odotuksia.

Uutena palveluna laki velvoitti kunnat järjestämään kuntouttavaa työtoimintaa. Kuntouttavan työtoiminnan tavoite on parantaa pitkään työttöminä olleiden elämänhallintaa ja luoda edellytyksiä jatkossa työllistyä avoimille työmarkkinoille tai osallistua työhallinnon aktiivitoimenpiteisiin.

Tammikuun loppuun mennessä on työhallinnon ja sosiaalitoimen toimesta laadittu 2 740 aktivointisuunnitelmaa. Kuntouttavan työtoiminnan on aloittanut 250 pitkään työttömänä ollutta työnhakijaa.

Kuntouttava työtoiminta on käynnistynyt eri puolilla Suomea hyvin vaihtelevasti. Joissakin kunnissa on järjestetty erinomaista toimintaa, jonka kuntouttavaan vaikuttavuuteen on todella panostettu. Toisaalta on olemassa kuntia, jotka eivät ole vielä päättäneet, ryhtyäkö noudattamaan lakia vai ei. Erot eri kuntien välillä eivät ole selitettävissä kuntien taloudellisten resurssien eroilla. Syyt johtuvat lähinnä kuntien virkamiesten erilaisesta suhtautumisesta siihen, että erityisesti pitkään työttöminä olleille syrjäytymisvaarassa oleville nuorille pitäisi järjestää kuntouttavaa työtoimintaa.

Olen varma, että panostukset nuorille järjestettävään kuntouttavaan työtoimintaan tuottavat jatkossa. Mikäli kuntoutuksen ansiosta saadaan nuori työelämään verojen ja sosiaalivakuutusmaksujen maksajaksi, on tilanne varsin erilainen kuin jos hän on loppuelämänsä tukien varassa ja käyttää runsaasti koko elämänsä erilaisia sosiaali- ja terveyspalveluja.

Sosiaali- ja terveysministeriö tulee antamaan tämän vuoden loppuun mennessä eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnalle selvityksen kuntouttavaa työtoimintaa koskevan lain toimeenpanosta. Uskon, että tuolloin voidaan jo arvioida, miten lain toimeenpanoa voitaisiin parhaalla mahdollisella tavalla jatkossa edistää.

Kokoomuksen eduskuntaryhmän mielestä jatkossa erityisesti nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen tarkoitetut kuntouttavat ja muut toimenpiteet muodostavat toimivan aktivointisuunnitelman. Syrjäytymisen torjunnassa ei ole tärkeintä järjestää näyttäviä kokouksia ja keksiä aina vain uusia temppuja, vaan antaa riittävät resurssit juuri voimaan tulleen erinomaisen lainsäädännön toteuttamiseen. Oleellista on myös varmistaa, että syrjäytymisen torjunta otetaan vakavasti kaikkialla Suomessa.

Puhemies! Osana aktiivisen sosiaalipolitiikan toimenpidekokonaisuutta käynnistettiin kaksi uutta kuntoutuskokeilua. Toinen suunnattiin 15—17-vuotiaille nuorille ja toinen 45 vuotta täyttäneille, pitkään työttöminä olleille. Tarkoitus on kokeilun jälkeen vakiinnuttaa hyviksi havaitut yhteistyökäytännöt osaksi normaalia toimintaa. Rahaa kokeiluihin käytettiin kolmen vuoden aikana yhteensä 6,7 miljoonaa euroa.

Nuorille tarkoitettu kokeilu on tarkoitettu erityisesti niille, jotka eivät ole kyenneet suorittamaan peruskouluaan tai ovat suorittaneet sen huonoin arvosanoin ja joita uhkaa sosiaalinen syrjäytyminen. Tarkoitus on löytää nämä nuoret riittävän aikaisessa vaiheessa. Juuri tämä on tällä hetkellä suurin ongelma. Riittävän ajoissa aloitetuilla kuntoutustoimenpiteillä voidaan vielä saavuttaa hyviä tuloksia. Jo nyt kokeilun piirissä on havaittu, että toimenpiteet on usein suunnattava myös koko nuoren perheelle, mikäli halutaan todellinen käänne parempaan nuoren elämässä.

Kokoomuksen eduskuntaryhmä odottaa suurella mielenkiinnolla vuonna 2003 valmistuvaa loppuraporttia kokeilusta. Tällöin on syytä tehdä päätökset toiminnan laajentamisesta koko maahan.

Mielenterveyskuntoutuksen voimavarat ovat riittämättömät.

Suomalaisten mielenterveysongelmat ovat viime vuosien aikana lisääntyneet merkittävästi. Nykyään hyvin harva työ on fyysisesti erittäin raskasta tai vaarallista. Myöskin kodin askareista selviydytään nykyisin huomattavasti paljon vähemmällä fyysisellä vaivalla kuin vielä sotien jälkeen. Fyysinen kuormitus on siten oleellisesti vähentynyt. Sen sijaan henkinen kuormitus on lisääntynyt oleellisesti. Suurin osa suomalaisista työskentelee ammateissa, joissa työn vaativuus on lähinnä henkistä. Myöskin vapaa-ajan ja perhe-elämän vaatimukset aiheuttavat lähinnä henkistä painetta.

Työelämän vaatimustason kiristyminen on johtanut vanhemmissa ikäluokissa masennus- ja työuupumusoireiden lisääntymiseen. Ongelma on lisääntynyt myös nuorten keskuudessa. Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiön tietojen mukaan vakavista mielen ongelmista kärsivien opiskelijoiden määrä on selvästi lisääntynyt.

Vanhusväestön kuntoutus tukee kotona selviytymistä.

Vanhusväestön määrän voimakas lisääntyminen lisää merkittävästi heille suunnattujen hoivapalveluiden tarvetta. Kehittämällä määrätietoisesti vanhusväestön kuntoutusta voidaan ehkäistä vanhusten ennenaikaista laitostumista. Hyvä kuntoutus antaa vanhuksille mahdollisuuden jatkaa kotona asumista mahdollisimman pitkään.

Jatkossa veteraaneilta vapautuvia kuntoutuslaitoksia voidaan yhä enemmän käyttää vanhusväestön kuntoutukseen. Tämän mahdollisuuden käyttäminen edellyttää toki vanhusväestön kuntoutuksen rahoituksen turvaamista. Erityistä huomiota on kiinnitettävä siihen, että veteraanien puolisoiden kuntoutukseen varataan riittävät resurssit.

Tässä yhteydessä on tärkeää huomauttaa, että vanhusväestön kuntoutuksen tavoite on kuntoutettavien itsenäisen selviytymisen ja toimintakyvyn vahvistaminen, ei erilaisten kuntoutuslaitosten kapasiteettien ylläpitäminen. Usein on niin, että kuntoutettavan asuinpaikan lähellä järjestettävän avokuntoutuksen, jota voidaan toteuttaa pitkäjaksoisesti, merkitys on paljon suurempi kuin sen, että kuntoutettava käy joka toinen vuosi jossain kylpylässä kuntoutettavana. Kuntoutuslaitosten toiminnan vaikuttavuuteen on jatkossa kiinnitettävä nykyistä paljon enemmän huomiota. Pelkkää matkailu- ja virkistystoimintaa ei ole syytä rahoittaa kuntoutukseen varatuilla määrärahoilla.

Vammaisten ja vajaakuntoisten työllistämisedellytyksiä on parannettava.

Muutokset työelämässä ovat johtaneet siihen, että vammaisten ja vajaakuntoisten on entistä vaikeampaa sijoittua työelämään. Aiemmin työpaikoilta löytyi nykyistä huomattavasti enemmän tehtäviä, joiden suorittaminen oli mahdollista myös vammaisille ja vajaakuntoisille. Toki ennenkin tarvittiin kuntoutusta ja erityisjärjestelyjä työpaikoilla.

Vammaisten ja vajaakuntoisten lääketieteellinen kuntoutus on kehittynyt merkittävästi viimeisten vuosikymmenien aikana, mutta saavutukset tällä puolella eivät riitä, kun samanaikaisesti työelämä on muuttunut sellaiseksi, että osa täysin työkykyisistäkin uhkaa tippua työelämän ulkopuolelle. Tällaisessa tilanteessa vammaisen tai vajaakuntoisen, vaikka kuinka hyvin kuntoutetun, työllistäminen on äärimmäisen vaikeaa.

Sellaisen vammaisille ja vajaakuntoisille suunnatun kuntoutuksen, joka tähtää työelämään, tulee olla toteutettu niin, että siinä on otettu huomioon työelämän todelliset vaatimukset. Mukautettu ammatillinen kuntoutus ei saa olla niin pitkälle mukautettua, että se luo kuntoutettavalle epärealistisia odotuksia onnistumisesta työelämässä.

Ensi kuun alusta tulee voimaan lainsäädäntö, jolla nykyistä paremmin pyritään edistämään vammaisten ja vajaakuntoisten henkilöiden työllistymistä. Toivottavasti tässä onnistutaan, sillä suurin osa vammaisista ja vajaakuntoisista todella haluaisi olla mukana työelämässä. Monen osalta tämä on mahdollista, mikäli työolosuhteiden tukemiseen varataan riittävät resurssit.

Kuntoutuksessa tarvitaan yhteistyötä.

Juhannusviikolla viime vuonna hallituspuolueiden eduskuntaryhmät sopivat ennakolta eräistä tämän vuoden budjetin painopisteistä. Tällöin sovittiin muun ohella, että vuoden 2002 alusta luodaan ja toteutetaan kuntien, työhallinnon ja muiden paikallisten toimijoiden yhteisiä asiakaspalvelupisteitä. Tähän kokeiluun valittiin 20 palvelupistettä.

Yhteispalvelupistekokeilu tukee erinomaisesti kuntouttavaa työtoimintaa koskevan lain tavoitteita. Yhteispalvelupiste on erinomainen toimija laadittaessa pitkään työttömänä olleille henkilöille aktivointisuunnitelmaa.

Yhteispalvelupistekokeilun onnistumisesta tehdään seurantatutkimus. Sen väliraportti valmistuu ensi vuonna. Lopullinen raportti valmistuu vuonna 2004. Kokoomuksen eduskuntaryhmä toivoo, että jo ensi vuonna voitaisiin tehdä päätöksiä yhteispalvelupisteiden vakinaistamisesta ainakin niiltä osin, kun kokeilussa on saavutettu hyviä tuloksia.

Kuntoutuksen vaikuttavuutta on seurattava.

Koska kuntoutukseen käytetään vuosittain erittäin paljon yhteisiä varojamme, olisi perusteltua, että kuntoutuksen vaikuttavuutta tarkasti seurataan. Tämän vuoksi onkin ongelmallista, että kuntoutuksen kustannusvaikuttavuutta on tutkittu vain vähän ja monilla osa-alueilla taloudelliset arviointitutkimukset puuttuvat kokonaan.

Olisi tärkeää, että rajalliset kuntoutuksen resurssit voitaisiin suunnata sellaiseen toimintaan, jossa vaikuttavuus panostukseen nähden olisi mahdollisimman hyvä. Selvää nimittäin on, että läheskään kaikki kuntoutuksen nimen alla harjoitettu toiminta ei johda juuri minkäänlaiseen kuntoutettavan toimintakyvyn parantumiseen. Kuntoutukseen käytettäviä voimavaroja ei luonnollisestikaan voida jatkossakaan suunnata vain puhtaasti taloudellisten kustannus—vaikutus-laskelmien perusteella. Viime kädessä kysymys on arvovalinnoista, kun päätetään, miten kuntou-tukseen käytettävissä olevat voimavarat jaetaan eri väestöryhmien kesken.

Puhemies! Kokoomuksen ryhmäpuheenvuorossa ei ole käsitelty kaikkia niitä kuntoutuksen muotoja, jotka on esitelty hallituksen selonteossa ja sen oheismateriaalissa. Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisimme niitä jotenkin vähäarvoisempina. Emme kuitenkaan halua toistaa kaikkea sitä samaa, mitä jo selonteossa on, varsinkaan niiltä osin kun yhdymme selonteossa esitettyihin arvioihin ja linjauksiin.

Olen halunnut keskittyä tiettyihin asioihin, joista on löytynyt jotain uutta sanottavaa.

Mikko Kuoppa /vas:

Arvoisa puhemies! Sosiaali- ja terveysvaliokunta 22. tammikuuta 1999 antamassaan mietinnössä edellytti uuden kuntoutuspoliittisen selonteon antamista eduskunnalle. Vasemmistoliitto pitää tärkeänä, että eduskunta pääsee määräajoin perusteellisesti käsittelemään kuntoutuspoliittista tilannetta, johon nyt annettu hallituksen selonteko antaa hyvän mahdollisuuden.

Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän mielestä kuntoutusjärjestelmää tulee kehittää ja selventää niin, että kuntoutuksen tarpeessa oleva saa tarpeellisen kuntoutuksen, tietää, mihin hänellä on oikeus ja mitä häneltä edellytetään. Kuntoutuksen pitäisi tulla yhdestä putkesta ja sisältää selkeä suunnitelma, joka on laadittu yhdessä kuntoutujan kanssa.

Yhteiskunnassa on tapahtunut parina viimeisenä vuosikymmenenä merkittävä muutos suhtautumisessa ihmisten kuntoutukseen. Teollisuudessa on jo useita kymmeniä vuosia käytössä ollut koneiden ja laitteiden ennakkohuoltojärjestelmä. Jokaisella pienelläkin sähkömoottorilla oli oma ennakkohuoltosuunnitelma. Samoin atk-laitteiden tulo työpaikoille toi myös usein tullessaan ilmastoinnin, jota aikaisemmin henkilöstön esityksestä huolimatta ei työpaikoille ollut rakennettu. Koneitten ja laitteiden virheetön toiminta ja mahdollisimman pitkä toiminta-aika pyrittiin varmistamaan ennakkohuollolla ja hyvällä ilmastoinnilla, joka samalla paransi työympäristöä ja työturvallisuutta. Vasta viime vuosikymmeninä on kuntoutuspolitiikasta tullut osa ihmisten ennakkohuoltoa, joka on ihmiselle itselleen mutta myös yhteiskunnalle taloudellisesti kannattavaa, tavattoman tärkeää toimintaa ja jonka merkitys tulee tulevaisuudessa entisestään kasvamaan.

Kuntoutukseen käytetyt varat olivat vuonna 2000 arviolta 1 200 miljoonaa euroa; reaalista kasvua vuoteen 1997 verrattuna 9 prosenttia selonteon mukaan. Menojen kasvu johtuu kuntoutusta saaneiden henkilöiden määrän lisääntymisestä. Kuntoutukseen laskettavat varat koostuvat hyvin laajasta kakusta, joka pitää sisällään muun muassa Raha-automaattiyhdistyksen kuntoutuslaitosinvestointeja ja perusparannusmenoja. Kannattaisi miettiä, mikä osuus näistä menoista on perusteltua laskea varsinaisiin kuntoutusmenoihin.

Kuntoutuksen määrällinen tarve tulee lisääntymään huomattavasti erityisesti suurten ikäluokkien ikääntyessä ja suurtyöttömyyden jatkuessa. Myös päihteiden ja huumeiden käytön lisääntyminen asettaa kuntoutukselle entistä suurempia ja kalliimpia haasteita. Niiden rahoittamiseen on löydettävä uusia ratkaisuja. Kuntoutuksen laadullista tasoa on myös kehitettävä entistä paremmin vastaamaan muuttuviin kuntoutustarpeisiin.

Sosiaali- ja terveysvaliokunta otti mietinnössään kantaa, että uudistettaessa lähihoitajakoulutusta kuntoutuksen suuntautumisvaihtoehto toteutetaan. Näin on tapahtunut. Samoin valiokunta totesi, ettei kuntoutuksen alalla ollut yhtään professuuria. Tällä hetkellä on kaksi professuuria, mutta ne ovat vielä väliaikaisia. Kuntoutuksen suuren taloudellisen merkityksen ja asiakkaiden elämänlaadun parantumisen johdosta pitäisi korkein tutkimus ja opetus vakinaistaa.

Kuntoutusmenojen jakaantumisessa eri instanssien välillä on kiinnitetty erityistä huomiota työeläkelaitosten pieneen osuuteen. Yleinen terveydenhuolto vastaa kustannuksista 20 prosentilla, Kela 19 prosentilla. Nämä ovat suurimmat kuntoutuksen rahoittajat. Työeläkelaitokset ovat lisänneet omaa osuuttaan kuntoutuksesta, mutta lisäyksestä huolimatta työeläkelaitokset rahoittavat kuntoutuksesta vain 2 prosenttia, vaikka erityisesti työeläkelaitokset ovat huomattavia taloudellisen hyödyn saajia, kun kuntoutuksella voidaan henkilön työkykyä parantaa ja usein siirtää eläketapahtumaa myöhemmäksi. Työeläkelaitosten osuutta kuntoutuksen rahoituksessa on lisättävä. Tämä vaatii kuitenkin muutoksia lakeihin. Erityisesti työeläkelaitosten pitäisi ottaa vastuuta niistä pitkäaikaistyöttömistä, jotka ovat pitkän työuran jälkeen joutuneet pois työelämästä ja ovat kuntoutuksen tarpeessa.

Kuntoutukseen hakeutuvan tai pääsevän henkilön kuntoutusajan toimeentuloturvan on oltava sellainen, että se motivoi kuntoutujaa. Selonteon mukaan vuonna 2000 kuntoutusrahakustannukset olivat pienemmät kuin vuonna 1997 siitä huolimatta, että kuntoutusrahan saajien määrä lisääntyi. Kuntoutujan taloudellinen asema heikkeni, mitä ei voi pitää oikeana ja kuntoutukseen kannustavana tekijänä. Suurin hyöty onnistuneesta kuntoutuksesta tulee tietenkin kuntoutujalle itselleen, mutta taloudellista puolta ei voi sivuuttaa, sillä monet ovat hyvin pienituloisia ja erityisesti pitkäaikaistyöttömyys ja sairaudet ovat aiheuttaneet köyhyyttä. Onnistunut kuntoutus parantaa kuntoutusasiakkaan elämänlaatua, mutta se tuo myös huomattavia säästöjä yhteiskunnalle.

Suurimmalla osalla kuntoutuspalvelujen saaneista oli syynä jokin tuki- ja liikuntaelinsairaus. Toinen suuri ryhmä on mielenterveyden häiriöt. Näistä kahdesta ryhmästä kertyi vuonna 2000 yhteensä yli 50 000 kuntoutuksen saajaa. Mielenterveyshäiriöistä johtuva kuntoutuksen tarve on lisääntynyt 44 prosentilla vuodesta 1997 vuoteen 2000, joten mielenterveyskuntoutuksen tulee edelleen olla yksi kehittämisen pääkohteita. On pyrittävä vaikuttamaan myös niihin syihin, jotka aiheuttavat yhteiskunnassa ja työelämässä mielenterveyshäiriöitä.

Työnteon fyysistä kuormittavuutta on uusi tekniikka monilla aloilla merkittävästi vähentänyt. Fyysisesti raskaita ja kuluttavia töitä on kehityksestä huolimatta edelleen olemassa, ja näillä aloilla on työkykyä ylläpitävää toimintaa ja siihen liittyvää kuntoutusta kehitettävä niin, että kaikki työtekijät myös pienissä yrityksissä pääsevät suunnitelmallisen kuntoutuksen piiriin. Uusi tekniikka on tuonut henkisen jaksamisen työssä uudella tavalla esille. Mielenterveyshäiriöt ovat yleistyneet. Puhutaan hyvinkin nuorten kohdalla loppuun palamisesta. Tähän kehitykseen ei tyky-toiminta työpaikoilla ole pystynyt riittävästi vastaamaan.

Työpaikan työkykyä ylläpitävää toimintaa eli tykyä on toteutettu tämän käsitteen alla vuoden 1990 tulopoliittiseen sopimukseen liittyvän suosituksen perusteella. Tämä toiminta on käytännössä pääosin kohdistunut työntekijöiden fyysisen kunnon ylläpitoon ja edistämiseen. Sellaisena sillä on ollut myönteisiä vaikutuksia niillä työpaikoilla, joilla sitä ylipäätään toteutetaan.

Samanaikaisesti ovat työelämän asettamat vaatimukset kiristyneet henkisellä ja fyysisellä puolella. On syytä kysyä, onko meillä työelämä tullut liian kireäksi, ovatko työpäivät liian pitkiä. Löytyisikö vastaus ajoissa suoritetusta kuntoutuksesta, jota pitäisi lisätä ja estää työntekijöiden henkinen loppuun palaminen?

Tavoite eläkkeelle siirtymisajan nostamiseksi ei ole pelkästään lainsäädännöllä ratkaistavissa, vaan työolosuhteilla, ammatillisen kuntoutuksen laadulla ja määrällä voidaan vaikuttaa ihmisten jaksamiseen todelliseen eläkkeellesiirtymis-ikään.

Erityisesti vajaakuntoisten työttömien kuntoutus on tärkeää, sillä vuonna 2000 vajaakuntoisia työnhakijoita oli noin 83 000 henkilöä, joista työttömiä oli 83 prosenttia. Vajaakuntoisten työttömien määrä on edelleen kasvanut ja on nyt noin 90 000. Näin heidän kuntoutustarpeensa kasvaa. Ilman hyvää työkykyä ja kuntoa on mahdoton menestyä työnsaantikilpailussa.

Hallituksen selonteon kehittämislinjauksista puuttuu lähes kokonaan yksi näkökulma: pitkäaikaissairaitten kuntoutus. Ainoastaan terveydenhuollon kuntoutustehtävää arvioitaessa on viitattu eri sairaus- ja vammaisryhmien kuntoutustarpeeseen. Pitkäaikaissairaus ja -vammaisuus on kuitenkin keskeinen syy kuntoutuksen tarpeeseen, onhan kysymyksessä sairauden toteamishetkestä elämän loppuun asti kestävä tila, joka vaatii paitsi jatkuvaa hoitoa myös monenlaista kuntoutusta, jotta eläminen pitkäaikaissairauden kanssa on mahdollista. Diabetes, sydän- ja verisuonisairaudet ovat tyypillisiä pitkäaikaissairauksia, joiden ehkäisy ja hoito vaativat kuntoutusta.

Pitkäaikaissairaiden kuntoutustarve olisi ensin arvioitava kattavasti sairausryhmittäin. Monien sairauksien kohdalla kuntoutusta ovat järjestelmällisesti kehittäneet asianomaiset potilasjärjestöt Raha-automaattiyhdistyksen tuella. Kuntoutus on virallisesti terveydenhuollon tehtävä, mutta se on usein määrältään ja laadultaan puutteellista. Kuntoutustarvetta on ryhdyttävä selvittämään ja kuntoutusta johdonmukaisesti kehittämään yhteistyössä potilas- ja terveydenhuollon ammattilaisten ja järjestöjen kanssa.

Kuntoutukseen tulisi liittää osaksi myös potilaiden varsinaisen hoidon päivittäminen, sillä monissa sairauksissa hoito on saattanut kehittyä suurinkin harppauksin, mutta potilaat, jotka ovat sairastuneet vuosikymmeniä sitten, eivät välttämättä koskaan saa riittävää hoidonohjausta uusiin hoitomuotoihin.

Työeläkelaitosten kuntoutus kohdistuu vain henkilöihin, joilla on vielä tulevan ajan oikeus tallella.

Usein työntekijä on menettänyt paitsi työkykynsä entiseen työhönsä myös työpaikkansa. Kuntoutusajan työsuhdeturva pitäisi saada nykyistä paremmaksi, sillä on esimerkkejä, että kuntoutuksessa oleva työntekijä irtisanotaan. Näiden henkilöiden työkyvyn ja kuntoutustarpeen arvioinnissa kuntoutuksesta ja uudelleenkoulutuksesta tulisi työeläkelaitoksille asettaa selkeä vastuu. Vastuu pitäisi määritellä työssäoloajan mukaan. Oikeus kuntoutustoimenpiteisiin pitäisi olla, jos on ollut työelämässä 15—30 vuotta. Laman aikana työpaikkansa menettäneet ovat jääneet syvenevään köyhyyskierteeseen, jossa kukaan ei tahdo ottaa vastuuta kuntoutuksesta.

Työeläkerahastoissa oli vuoden vaihteessa yli 400 miljardia markkaa, joita pitäisi voida käyttää nykyistä merkittävästi enemmän myös kuntoutukseen. Kuntoutukseen sijoitettavat työeläkerahastojen lisärahat tulisivat huomattavalta osin takaisin myöhempänä eläköitymisenä. Lisäksi kuntoutettujen elämänlaatu paranisi merkittävästi.

Kuntoutujan kannalta ongelmallisimpia asioita ovat kuntoutujan toimeentulon epävarmuus silloin, kun sairauden laatu ei selviä pikaisesti eikä kuntoutus voi käynnistyä nopeasti. Erityisen ongelmallinen tilanne on silloin, kun sairaus kehittyy vähitellen eikä sairauden syytä ja työkyvyn alenemaa pystytä nopeasti selvittämään. Tutkimuksiin ja hoitoon pääsy viivästyy nykyisin usein myös pitkien jonojen vuoksi. Tutkimusten valmistuminen ei riipu vain jonoista vaan usein siitä, että on vaikea saada selville oireiden syitä. Tutkimukset vievät kuukausia, kun tarvitaan monia erikoisalojen selvityksiä.

Sairauspäivärahan ja kuntoutusrahan myöntäminen pitäisi yhdistää niin, että tilanteen mukaan toimeentulon turvaamiseksi voidaan myöntää päivärahaa myös tutkimusten ajaksi ja tutkimuksien odotusajaksi, kun on todettu tarve laajempiin selvittelyihin henkilön sairauden sekä työ- ja toimintakyvyn selvittämiseksi. Korvausjärjestelmästä toiseen siirtymisen pitäisi tapahtua niin, ettei väliaikoja tule eikä tästä johtuvia toimeentulovaikeuksia.

Saman sairauden perusteella tulee voida myöntää uudelleen sairauspäivärahaa ja työeläkettä sairauden keston mukaan ilman vaatimusta vuoden yhtäjaksoisesta työkykyisyydestä. Tämä säädös on kohtuuttomimpiin väliinputoamistilanteisiin johtava säädös, jolla ei ole mitään pätevää perustelua.

Mielenterveyskuntoutus on kaikkein puutteellisinta sekä palvelujen tarjonnan että kuntoutusajan toimeentulon turvaamiseksi. Mielenterveyskuntoutujien omaiset ja läheiset tulisi kytkeä mukaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, jos kuntoutuja on siihen halukas. Mielenterveyskuntoutujien omat voimat ovat usein niin vähäiset, etteivät he kykene hakemaan tarvittavia palveluja ja etuuksia ja siksi joutuvat erityisen helposti väliinputoajiksi.

Arvoisa puhemies! Vaikeavammaisten kuntoutuksen 65-vuoden ikäraja tulee poistaa Kelan kuntoutuksesta. Asianmukaisen kuntoutuksen jatkaminen on myös vanhuuseläkeiässä turvattava. Vanhusväestön kuntoutuksen keskeiseksi lähtökohdaksi on otettava toimintakyvyn ylläpitäminen ja sen kautta elämänlaadun parantaminen.

Kuntoutuksella on saavutettu merkittäviä tuloksia, mutta nykyisillä voimavaroilla ei pystytä vastaamaan lisääntyvään kuntoutuksen tarpeeseen, joka on kannattavaa sijoitusta tulevaisuuteen yhteiskunnalta. Eläkevakuutusyhtiöiden rahoitusvastuuta kuntoutuksen kustannuksista on tämän johdosta tuntuvasti lisättävä ja turvattava kuntoutuksen laadullinen ja määrällinen kasvu tarvetta vastaavasti.

Pehr Löv /r:

Värderade fru talman, arvoisa rouva puhemies! För en människa innebär livskvalitet och god självkänsla att man har balans mellan arbete, familjeliv och vila. Detta gäller alla medborgargrupper, också de handikappade. Många drabbas under livet av sjukdom och olyckor som åtminstone tillfälligt nedsätter funktionsförmågan. Åtgärder som återställer funktionsförmågan efter den egentliga vårdtiden är viktiga både för människans livskvalitet och effektiviteten i arbetslivet.

Vi ger i Finland en god kurativ vård. Alltför stor andel av finländarna förblir dock arbetsoförmögna efter olika sjukdomstillstånd. Det här beror till stor del på en bristande helhetssyn i sjukvården. Man reparerar det akuta tillståndet, men tar inte ansvar för att patienten slutligen fungerar hemma och på arbetsplatsen. Vårdkedjan bryts för tidigt. Rehabiliteringen tas ofta inte med i vårdplaneringen på våra sjukhus. Det här beror på bristande kunskap, men också på resursbrist eller felaktig prioritering i kommunerna. En beklaglig brist som på sikt blir dyr både för patienten och samhället. Rehabilitering är precis så som man i redogörelsen säger en framtidsinvestering.

Puhemies! Hallituksen mukaan tulevaisuuden haasteet ovat vanhenevan työvoiman työkyvyn ja vanhenevan väestön toimintakyvyn ylläpitämisessä, kuntoutuksen riittävän varhaisessa vaiheessa käynnistämisessä, moniammatillisen työotteen kehittämisessä ja kuntoutuksen vaikutuksia koskevan tutkimuksen lisäämisessä. Kyse on aivan oikeista tarkastelukulmista. Mikäli tavoitteenamme on yli 70 prosentin työllisyysaste, sen ehdottomana edellytyksenä on vammaisten ja vajaakuntoisten kuntouttaminen takaisin työelämään. Jo tässä vaiheessa voidaan todeta, että suositellut tulevat toimenpiteet koskien asiakkaan oikeuksia ja viranomaisyhteistyön parantamista ovat varsin tärkeitä. Soveltaminen jää pitkälti riippuvaiseksi siitä, miten henkilöstön kuntoutuskoulutuksessa sekä palvelu- ja laatuohjauksessa onnistutaan. Toisin sanoen kyse on siitä, miten onnistutaan parantamaan motivaatiota ja halua työskennellä kuntouttavalla tavalla terveydenhuollon piirissä.

Kuntoutuksen paikalliset asiakasyhteistyöryhmät ovat toimineet hyvin eri tavoin kunnissamme. Tässä ryhmässä tulee olla edustettuina kaikkien kuntoutusasioita käsittelevien viranomaisten, ja ryhmän on tehtävä arvio siitä, millä viranomaisella on ensisijainen toimeenpanovastuu, ja annettava lausunto asiakkaalle sopivista kuntoutustoimenpiteistä. Selonteon mukaan kuntoutuksen asiakastyöryhmän asemaa halutaan vahvistaa. Tämä on oikein hyvä! Asiakkaalle turvattaisiin parempi osallistumismahdollisuus ryhmän työhön. Asiakkaalle nimettäisiin yhteyshenkilö, joka pitäisi koko ajan yhteyttä prosessin aikana. Asiakasyhteistyöryhmää kehitettäisiin toisin sanoen elimeksi, joka vastaisi siitä, ettei kukaan putoaisi järjestelmästä. Ryhmä vastaisi siitä, että kaikki vajaakuntoiset saisivat kuntoutusta, heille osoitettaisiin työtä tai että he saisivat eräissä tapauksissa työkyvyttömyyseläkkeen. Ruotsalainen eduskuntaryhmä toivoo, että lain uudistamisen jälkeen annettavat ohjeet ovat niin selkeät, etteivät kunnat tai eläkelaitos pääse vastuutaan pakoon.

On hyvä, että selonteossa kiinnitetään huomiota vammaisten kuntoutukseen työelämässä, mielenterveysongelmista ja päihteiden väärinkäytöstä kärsiviin henkilöihin ja erityisesti vanhuksiin. Kuitenkin unohduksiin on jäänyt eräitä asiakasryhmiä, joiden osalta kuntoutuksen hyödyt niin elämänlaatuna kuin hoitokustannuksinakin ovat merkittävät. Haluan erityisesti mainita sydänpotilaat, dementiaa sairastavat ja kehitysvammaiset.

Talman! Hjärtpatienterna är en klientgrupp som skulle dra stor nytta av en förbättrad rehabilitering. I Finland görs årligen 4 200 koronaroperationer och varje operation kostar cirka 10 000 euro. I brist på tillräcklig eftervård och rehabilitering fortsätter 11 procent av patienterna att röka. Andelen överviktiga av de opererade har en tendens att öka, hälften av de opererade har fortfarande förhöjda kolesterolvärden och förvånansvärt ofta är blodtrycksmedicineringen i dåligt skick. Brist på kunskap eller dålig planering leder till att eftervården och rehabiliteringen inte fungerar. Man satsar stort i akutvård, men bryr sig inte om patientens livsstil och förutsättningar att klara sig bra efter ingreppet. Därför, gott folk, har vi så många som söker sjukpension i Finland!

Rehabiliteringsredogörelsen konstaterar att många rehabiliteringsformer inte har stöd i en vederhäftig medicinsk forskning. När det gäller rehabiliteringen av koronarpatienterna finns däremot mycket tydliga bevis på rehabiliteringens effekt, också för äldre patienter. Varför satsar vi inte på sådant som lönar sig för både patient och samhälle? Ja, det är väl brist på kunskap, men den kunskapsluckan måste regeringen se till att blir fylld. Enligt spörsmålssvar inom detta område har social- och hälsovårdsministeriet noterat att ansvaret för denna rehabilitering vilar på kommunerna. I praktiken idag är det likväl enstaka FPA-kurser och tredje sektorns insatser som ansvarar för en stor del av denna patientkategoris rehabilitering.

Vid undersökning av rehabiliteringsresultaten för äldre har det framkommit att effekten är stor när insatsen sätts in på äldre som tillfälligt förlorat funktionsförmågan. Det är glädjande att det här nu redovisas så tydligt. De äldre som vill bo hemma blir i snabb takt fler och endast genom ett kontinuerligt program för hälsomotion och snabbt insatta rehabiliteringsåtgärder vid funktionsnedsättning lyckas vi klara både vårdkvaliteten och kostnadsbelastningen för de äldre i vården. Institutionsvården är relativt sett mindre human och dyr. Här kan ytterligare nämnas att förutom rehabiliteringsinsatser har boendestandarden och öppenvårdsservicen för de äldre stor betydelse för en värdig omsorg om dem, som är ansvariga för vårt nuvarande välstånd.

Puhemies! Dementiaa sairastavat tarvitsevat erityistä sopeutumisvalmennusta ja kuntoutusta. Tässä prosessissa omaisten on oltava vahvasti mukana. Sairautena dementia synnyttää paljon ahdistusta ja stressiä koko perheessä, minkä vuoksi tämä kuntoutus voi tuottaa varsin hyviä tuloksia. Kuntien nykyisissä kuntoutuspalveluissa ehkä kaikkein suurimmat puutteet ovat dementiaa sairastavien kuntoutuksessa. Suuressa osassa kuntiamme ei ylipäänsäkään ole minkäänlaista sopeutumisvalmennusta ja dementiaa sairastavien neuvontaa. Meillä on edelleenkin kuntia, joilla ei ole edes dementiaa sairastaville soveltuvia asumisyksikköjä.

Paikalliset dementia- ja alzheimeryhdistykset vastaavat suureksi osaksi nykyisestä dementianeuvonnasta, ja ne toimivat usein varsin niukkojen varojen turvin. Hankkeita on voitu käynnistää Raha-automaattiyhdistyksen tuen avulla, mutta hankkeet ovat määräaikaisia, minkä vuoksi kuntien on otettava vastuu niistä. Kuntien velvollisuutena on järjestää arvokasta kuntoutusta kasvavalle dementiaa sairastavien ryhmälle ja heidän omaisilleen.

Tässä yhteydessä on syytä kiinnittää huomiota veteraanikuntoutukseen. Meillä on nykyisin ainoastaan 145 000 veteraania elossa. Monissa kunnissa veteraanit saavat kuntoutusta vain joka neljäs—viides vuosi. Osa veteraaneista ei voi heikon terveytensä vuoksi hyödyntää perinteistä laitoskuntoutusta. Kunniavelkamme veteraaneille edellyttää, että otamme suuren vastuun heidän kuntoutuksestaan. Tämän vuoden määrärahojen lisäys veteraanikuntoutukseen tulee ministeriön mukaan riittämään kaikkien veteraanien kuntoutusjaksoihin noin joka toinen vuosi. Hyvä asia näin. On tärkeää, että terveyskeskukset hakevat sellaisia kuntoutusmuotoja, joista veteraanit saavat parhaan hyödyn omassa elämäntilanteessaan. Avohoidon piirissä tapahtuva kuntoutus on usein hyvä vaihtoehto.

Erityishankkeena käynnistetään vanhusten kuntoutusohjelma Raha-automaattiyhdistyksen tuella. Kaikkein vanhimpiin veteraaneihin kohdistuvalla ohjelmalla haetaan kuntoutusmuotoja, jotka ottavat huomioon yksilön kokonaistilanteen ja myös omaishoitajista huolehtimisen. Tästä hankkeesta saatavia kokemuksia tullaan käyttämään geriatrisessa kuntoutuksessa kaikkien hyväksi tulevaisuudessa. Olemme veteraanivaltuuskunnassa hyvin tyytyväisiä siihen, että tämä ohjelma on saanut tukea, ja ruotsalaisen eduskuntaryhmän mielestä tämä on viisasta rahojen käyttöä.

Talman! Vi har gjort en del lagreformer för att göra det lättare för handikappade att komma med i arbetslivet. Förutom dessa reformer behöver vi en revidering av handikappservicelagen så att resor, assistenter och tolktjänster blir subjektiva rättigheter. Endast på detta sätt får de handikappade en jämlik ställning i det dagliga livet i nordisk anda. Svenska riksdagsgruppen hoppas att det finns politiskt mod att avdela medel för denna reform i kommande budgetomgång i enlighet med regeringsprogrammet.

De utvecklingsstörda är en grupp handikappade som vill och kan mycket i arbetslivet. De behöver dock anpassade arbetsplatser. De traditionella skyddade verkstäderna är inte tillräckliga för allas ambitioner. I Finland behöver vi därför sociala företag, som får förmåner ifall de anställer handikappade och långtidsarbetslösa. Svenska riksdagsgruppen hoppas att handels- och industriministeriets arbetsgrupp om sociala företag leder till resultat. Personligen hoppas jag att de goda idéerna i min lagmotion om sociala företag tas tillvara i verkställigheten.

Arvoisa puhemies! Haluaisin vielä mainita erityisopetuksen. Tutkimusten mukaan vuosiluokassa voi jopa 25 prosentilla lapsista olla erityistarpeita. 60 000 oppilaalla arvioidaan olevan jonkinlainen puhe- ja lukihäiriö. On hyvinkin tärkeää, että lasten ongelmat huomataan mahdollisimman nopeasti. Pieni ryhmä, jolla on erityistarpeita, on suomenruotsalaiset kuurot. Tälle pienelle vähemmistölle on saatava erityisiä ratkaisuja. Ruotsalaisen eduskuntaryhmän mielestä suomenruotsalaisilla kuuroilla on myös oltava oikeus koulunkäyntiin omassa maassaan, integroituina tavallisiin luokkiin omilla erityisopettajilla tai omissa erityisluokissa. Tällaisia erityisluokkia tarvitaan sekä Pohjanmaalla että Etelä-Suomessa.

Kuntoutuksen tuloksen seuranta ja tutkimus on hyvin tärkeää. Tutkimukset näyttävät, että aikaisin tehdyt kuntoutustoimenpiteet ovat yleensä kannattavia. Tiedämme myös, etteivät kaikki nykyiset kuntoutusmuodot tuota tulosta, ja täytyisi myös voida käyttää hyväksi menetelmiä, jotka kansainvälisissä tutkimuksissa ovat osoittaneet tuottavansa hyviä tuloksia. Haluaisin erityisesti mainita naprapatian, joka on kansainvälisesti käytetty kuntoutusmuoto mutta joka Suomessa ei ole sairausvakuutuskorvauksen alainen.

Puhemies! Ruotsalainen eduskuntaryhmä pitää kuntoutusselontekoa tervetulleena ja katsoo, että siinä on eräistä puutteistaan huolimatta oikea tarkastelukulma. Selonteko ansaitsee huolellisen tarkastelun valiokunnassa. Toivomme, että tavoitteet eivät resurssien puutteen vuoksi jäisi unelmiksi. Kuntouttava panostus inhimilliseen pääomaan tuottaa taatusti tuloksia.

Talman! Svenska riksdagsgruppen anser att rehabiliteringsredogörelsen är välkommen. Den har riktig infallsvinkel, trots vissa brister. Redogörelsen förtjänar en gedigen analys i utskottet. Vi hoppas att målsättningarna inte förblir drömmar på grund av resursbrist. En rehabiliteringsinvestering i humankapitalet ger garanterat avkastning.

Merikukka Forsius /vihr:

Arvoisa rouva puhemies! Valtioneuvosto hahmottaa selonteossaan kuntoutuksen kenttää kattavasti ja erittelee eri väestöryhmien kuntoutustarpeita ja niihin vastaamista. Tämä on paikallaan, mutta yleisesti ottaen selonteon näkökulma on hiukan kapea. Olisi tarpeen jäsentää asiaa syvällisemmin ja laajemmin. Kuntoutus ei ole hyvinvointipolitiikan erillinen viipale, vaan monet muut sosiaali- ja terveydenhuollon sekä työ- ja eläkelainsäädännön alalla tehtävät poliittiset päätökset vaikuttavat siihen. Siksi on syytä pohtia ennen kaikkea sitä, mistä tarve kuntoutukseen syntyy.

Katsomalla kuntoutusta laajemmasta näkökulmasta nousee keskeiseksi kysymys, millaisella politiikalla voidaan luoda hyvinvointia siten, että kuntoutuksen tarve olisi pienempi. Kuntoutuksen tarvetta vähentävää ennalta ehkäisevää toimintaa on ennen kaikkea panostaminen peruspalveluihin. Tähän selonteossa ei juurikaan puututa, vaikka resurssien puute peruspalveluissa on omiaan lisäämään kuntoutuksen tarvetta. Esimerkiksi ylisuuret opetusryhmät peruskoulussa tai henkilöstöpula terveyskeskuksissa vaikuttavat varmasti siihen, että yhä useampi tarvitsee kuntoutusta. Tämä on syytä pitää mielessä. Kun mietitään keinoja kuntoutustarpeen vähentämiseen, on kiinnitettävä huomiota myös pitkiin jonoihin esimerkiksi kaihi-, sydän- tai lonkkaleikkauksiin. Leikkausten odottelu lisää kuntoutuksen tarvetta ja aiheuttaa kustannuksia ja inhimillistä kärsimystä.

Vihreän eduskuntaryhmän mielestä on ensiarvoisen tärkeää, että kuntoutustoimenpiteet aloitetaan riittävän varhaisessa vaiheessa. Jos kuntoutus aloitetaan tarpeeksi varhain, voidaan hoidossa käyttää lyhytaikaista tehokuntoutusta pitkän kuntoutusprosessin sijaan. Nykyisin kuntoutuksen käynnistäminen venyy usein liikaa. Esimerkiksi aivohalvauksesta toipuvat tarvitsisivat kuntoutusta kolmen kuukauden kuluessa halvauksesta, mutta monesti kuntoutuspaikkaa ei saa puoleen vuoteen. Silloin kuntoutus ei enää juuri hyödytä potilasta eikä yhteiskuntaa ja kuntoutujan riski siirtyä eläkkeelle kasvaa. Aivohalvauskuntoutujien kohdalla lisäongelmana on, ettei kaikissa kunnissa ole tarjolla heidän kaipaamiaan palveluja, aivohalvauksesta toipuvat kun tarvitsevat sekä vesijumppaa, fysioterapiaa että puheterapiaa.

Varhain aloitetun kuntoutuksen merkityksestä kerrotaan Stakesin tuoreessa Kannattaako kuntoutus? -raportissa. Siinä on selvitetty aivoverenkiertohäiriöistä kärsineiden potilaiden kuntoutuksen vaikuttavuutta. Raportissa todetaan, että kuntoutuksen tuloksellisuudella on selvä yhteys kuntoutuksen varhaiseen aloittamiseen. Paras tulos saadaan, kun kuntoutus aloitetaan kahdenkymmenen vuorokauden kuluessa sairauden alusta. Alkuvaiheen aktiivisen kuntoutuksen hyödyt voidaan raportin mukaan havaita lyhentyneinä sairaalassaoloaikoina, lyhentyneinä laitoshoitoaikoina ja kymmenen vuoden kuluttua pienempänä kuolleisuutena, vähäisempänä sairastavuutena sekä parempana elämänlaatuna.

Kuntoutuksella saavutettavia rahallisia hyötyjä korostetaan selonteossa moneen otteeseen. Tämä on toki kansantaloudelle tärkeää, mutta inhimillinen puoli näyttää hukkuneen laskelmien alle. On syytä huomata, että meillä on ihmisryhmiä, joita ei kuntoutuksenkaan avulla saada työelämään, eikä tämä ole tarkoituksenmukaistakaan eikä voi tavoitteena ollakaan esimerkiksi hyvin vaikeasti vammaisten kohdalla. Silti kuntoutuksella voidaan tuottaa näille ihmisille elämänlaatua. Kaikelta kuntoutustoiminnalta ei siis tarvitse eikä pidäkään odottaa rahassa mitattavaa tulosta, eikä kuntoutuksen tavoitteena voi aina olla työkyvyn palauttaminen tai kohentaminen vaan elämänlaadun ja elämänhallinnan parantaminen.

Työ- ja toimintakyvyn ylläpitämisessä on ennalta ehkäisevillä toimenpiteillä, kuten terveyden edistämisellä, toimintakykyä yleisesti ylläpitävillä toimenpiteillä tai työympäristön edellytyksiin vaikuttamisella, oleellinen merkitys. Tämä puoltaisi työpaikoilla osana lakisääteistä työterveyshuoltoa tehtävän työkykyä ylläpitävän toiminnan eli tyky-toiminnan entistä selkeämpää nivomista osaksi kuntoutusprosessia. Tämä on kuitenkin syytä toteuttaa siten, että sen piiriin saataisiin myös nuoret ikäluokat riippumatta siitä, millaisessa pätkä-, määräaikais- tai muussa työsuhteessa he toimivat. Avoin, keskusteleva ja työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksia korostava ilmapiiri työpaikalla parantaa työntekijöiden työssäjaksamista, heidän työhyvinvointiaan samoin kuin työntekijöiden sitoutumista työhönsä.

Valtioneuvoston edellisen kuntoutusselonteon tarkastelujaksoon verrattuna kuntoutettavien määrä on kasvanut. Väestön vanheneminen näkyy kuntoutuksen tarpeen kasvuna. Suurimpana kuntoutettavien ryhmänä ovat pysyneet tuki- ja liikuntaelinsairauksista kärsivät henkilöt. Sen sijaan mielenterveyskuntoutujien osuus on kasvanut selvästi. Selonteossa todetaan, että mielenterveyshäiriöiden osuus työkyvyttömyyden syynä on kasvanut merkittävästi ja että mielenterveyden häiriöiden yleisyys korostuu etenkin nuoremmissa ikäryhmissä. Tästä on paljon puhuttu myös eduskunnassa. Lasten ja nuorten samoin kuin työssäkäyvien pahoinvointi kasvaa, ja pahimmillaan se näkyy erilaisina mielenterveysongelmina. Myös opiskelijoiden henkinen pahoinvointi on lisääntynyt ja jonot opiskelijoiden mielenterveyspalveluihin pitenevät.

Vihreä eduskuntaryhmä haluaa kiinnittää huomiota työelämästä syrjäytymisvaarassa olevien nuorten kuntoutukseen. Kun edellisellä seurantakaudella yksi kuntoutuksen painopisteryhmä olivat ikääntyneet työntekijät, olisi painopiste jatkossa suunnattava myös nuoriin ikäryhmiin ja myönnettävä tälle työlle riittävät resurssit. Meillä ei ole inhimillisesti eikä taloudellisesti ottaen varaa siihen, että nuoret ikäpolvet syrjäytyvät.

Siksi aktiivisen sosiaalipolitiikan kokeiluhanke kuntouttavan työtoiminnan suuntaamisesta 45 vuotta täyttäneiden pitkäaikaistyöttömien lisäksi myös 15—17-vuotiaisiin nuoriin on erittäin kannatettava. Syrjäytymisvaarassa olevien nuorten kuntouttamiseen on selkeä tarve. Siitä kielii jo kokeiluhankkeen piiriin ehdolla olleiden paikallisten kuntoutushankkeiden suuri määrä. Kokeiluhankkeen toteuttamisessa on pidettävä huolta siitä, että kuntouttavasta työtoiminnasta ei tule nuorelle rangaistuksenomainen pakko, vaan että sen puitteissa todella otetaan lähtökohdaksi nuorten omat voimavarat ja taipumukset ja että heidän toiveitaan kuunnellaan.

15—17-vuotiaiden lisäksi on kiinnitettävä huomiota myös peruskoulun yläastetta käyviin nuoriin, joilla on vaikeuksia saada opintojaan päätökseen tai muuten hallita elämäänsä. Heidän syrjäytymistään tulee ehkäistä entistä tehokkaammalla koulun, sosiaalitoimen ja työhallinnon yhteistyöllä.

Selonteossa todetaan, että veteraanien kuntoutusta on kehitettävä avokuntoutuksen suuntaan. Siinä viitataan myös esitykseen antaa oikeus sotilasvammalain mukaiseen laitoshoitoon myös lievästi vammautuneille sotainvalideille. Tämä on myös veteraaniliittojen toive. Nyt olisikin syytä vakavasti harkita tämän ehdotuksen toteuttamista.

Kun kyse ei ole esimerkiksi sairauskohtauksen jälkeisestä kuntoutumisesta vaan ennalta ehkäisevämmästä, vaikkapa työkykyä ylläpitävästä toiminnasta, kuntoutuksen ei tulisi olla niin sanottua kertakuntoutusta, josta on joskus käytetty ilkeästi termiä "kylpyläkuntoutus". Sen sijaan kuntoutuksen pitäisi olla säännölliseen elämäntapamuutokseen ohjaavaa ja kuntoutujalta pitäisi edellyttää henkilökohtaista sitoutumista kuntoutumiseen. Siksi vihreä eduskuntaryhmä pitää hyvänä selonteossa tehtyä linjausta, jonka mukaan jatkossa tullaan entistä enemmän korostamaan kuntoutujien omaa osallisuutta kuntoutusprosessissa samoin kuin vaikuttamista kuntoutujan ympäristöön.

Paikallaan on myös selonteon kanta, että kuntoutujien oikeutta saada tietoa kuntoutusmahdollisuuksista vahvistetaan. Kuntoutuksen järjestäjien tulee jakaa tietoa ilman, että asiakkaan tarvitsee sitä nyhtää. Kuntoutujaa pitää siis oikeasti auttaa ja neuvoa. Velvollisuus jakaa tietoa poistaisi esimerkiksi sellaisia joissakin kunnissa omaksuttuja käytäntöjä, ettei kuntoutujalle kerrota, mitä apuvälineitä hän voi kunnalta saada.

Selonteossa korostetaan apuvälinepalvelujen merkitystä, ja sosiaali- ja terveysministeriössä ollaan nyt laatimassa apuvälinepalveluista valtakunnallisia laatusuosituksia. Kunpa näiden suositusten kanssa ei kävisi siten kuin vanhustenhuollon ja mielenterveyspalvelujen laatusuositusten kohdalla tapahtui. Strategioita laatusuositusten noudattamiseksi kyllä kunnissa laaditaan, mutta ne eivät monestikaan johda mihinkään, koska velvoittavuutta ei ole. Esimerkiksi lain keinoin voitaisiin siis asettaa minimikriteerejä apuvälinepalveluille.

Kunnille täytyy myös turvata riittävät resurssit apuvälineiden tarjoamiseen. Nykyisin Suomessa käytetään julkisia varoja apuvälineiden hankintaan selkeästi vähemmän kuin muissa Pohjoismaissa. Apuvälinepalveluita tarvitsevat monet erilaiset kuntoutujaryhmät, ja apuvälineiden saanti vaihtelee suuresti niin kuntoutujien asuinkuntien kuin eri kuntoutujaryhmien välillä. Esimerkkinä usein katveeseen jäävästä ryhmästä voi mainita puhevammaiset. Heidän on monesti vaikeaa saada kipeästi kaivattuja apuvälineitä, kuten kommunikaattoreita. Samoin tulkki- ja avustajapalveluista on pulaa.

Vihreän eduskuntaryhmän mielestä on paikallaan, että kuntoutuksen vaikuttavuus saa selonteossa paljon huomiota. Selonteosta käy kuitenkin hyvin selkeästi ilmi, ettei kuntoutustoiminnan vaikuttavuuden seuraamista ole vielä täysipainoisesti käynnistetty. Kuntoutusjärjestelmän monitahoisuus ja alan toimijoiden suuri määrä aiheuttavat sen, että malleja vaikuttavuuden seurantaan on vielä kehitettävä. Kuntoutuksen vaikuttavuuden tutkimusta on koordinoitava, ja sille on myönnettävä riittävät resurssit. Tämä olisi otettava huomioon kuntoutusmäärärahoja jaettaessa.

Ilman riittävää vaikuttavuuden seurantaa ei kuntoutusjärjestelmään sijoitettaville rahoille välttämättä saada täyttä vastinetta. Kuntoutuksen vaikuttavuuden seuranta on siten myös kuntoutusta koskevan päätöksenteon kannalta ensiarvoisen tärkeää. Myös Kansaneläkelaitosta olisi velvoitettava kehittämään tutkimustoimintaansa. Esimerkiksi ratsastusterapian epäämistä on Kelassa perusteltu tutkimusnäytön riittämättömyydellä, vaikka vaikeavammaisten parissa työskentelevät tietävät terapian oleva monella tapaa tuloksellista.

Arvoisa rouva puhemies! Eduskunta on omilla päätöksillään konkreettisesti vaikuttanut muun muassa siihen, että lasten ja nuorten mielenterveyspalvelujen riittävyyttä ja saatavuutta parannettiin myöntämällä lasten- ja nuortenpsykiatriseen kuntoutukseen lisämäärärahaa vuosina 2000 ja 2001.

Valtion ja kuntien on nyt huolehdittava siitä, että psykiatrisen kuntoutuksen määrärahat riittävät turvaamaan monipuoliset mielenterveyspalvelut tasapuolisesti kaikkialla Suomessa niin lapsille, nuorille kuin aikuisväestöllekin. Mielenterveyspalveluihin tulisi osoittaa rahat valtion budjetin sisältä.

Kuntoutustoiminnan haasteeksi nousevat jatkossa edellä mainituista painopisteistä huolimatta tai niiden lisäksi yhä voimakkaammin ikääntyvät työntekijät. Kuntoutusjärjestelmän on yhä paremmin pystyttävä vaikuttamaan siihen, että suuret ikäluokat jaksaisivat mahdollisimman pitkään pysyä työelämässä. Kun on kerran tehty tietoinen valinta pyrkiä nostamaan keskimääräistä eläkkeellejäämisikää, täytyy kuntoutukseen jatkossa osoittaa riittävästi resursseja. Tämän tulisi olla itsestäänselvää.

Vihreän eduskuntaryhmän mielestä sosiaali- ja terveysvaliokuntaa olisi ollut hyvä kuulla kuntoutusselonteon valmistelussa. Valiokuntaan asia tulee vasta huomenna. Esitämmekin, että jatkossa eduskunnan käsiteltäväksi ei tuotaisi kuntoutusjärjestelmän kehitystä kuvaavaa selontekoa. Sen sijaan ehdotamme, että jatkossa kuntoutusjärjestelmän kehitystä seurattaisiin säännöllisin väliajoin valtioneuvoston sosiaali- ja terveysvaliokunnalle antamien selvitysten avulla.

Ismo Seivästö /kd:

Arvoisa puhemies! "Kunnossa kaiken ikää" oli jokin aika sitten lentävä lause ja on edelleenkin hyvä tavoite. Selonteko tuo selvästi esiin ne taloudelliset panokset niin henkilökunnan kuin välineidenkin kautta, jotka kuntoutukseen maassamme sijoitetaan. Vuonna 2000 summa oli yli 7 miljardia markkaa, nykyrahassa siis 1,2 miljardia euroa. Kasvua kokonaismenoihin on vuodesta 1997 vuoteen 2000 miljardia markkaa eli 168 miljoonaa euroa. Riittävän varhainen ongelmien toteaminen ja kuntoutuksen aloitus takaavat parhaan tuloksen.

Vuoden 1998 selonteko nosti haasteiksi työikäisten työkyvyn ylläpitämisen, vajaakuntoisten ja vammaisten työllistymismahdollisuuksien parantamisen, vammaisten ja pitkäaikaissairaiden toimintamahdollisuuksien lisäämisen ja vanhusväestön toimintakyvyn ylläpitämisen. Vaikka tavoitteet nousevatkin viime vuosituhannelta, ovat ne edelleen hyvin ajankohtaisia.

Tähän luetteloon kannattaa painokkaasti lisätä työssäjaksamiseen liittyvät monet kysymykset, mukaan lukien työilmapiirin kehittäminen. Päättäjät saavat lähes päivittäin kuulla siitä, miten stressi, työuupumus ja rasitusvammat jatkuvasti lisääntyvät. Epäviihtyisä ja epäterveellinen työympäristö koskee koko yhteiskuntaa ja siitä syntyneet kustannukset nousevat tutkimusten mukaan vuositasolla jopa kymmeniin miljardeihin markkoihin. Sijoitukset työympäristön parantamiseen vähentäisivät myös eläkeiän nostamisen tarvetta.

Myös työn jakamiseen tähtäävät toimenpiteet, kuten työvuorottelun ja osa-aikatyön vapaaehtoinen lisääminen, ehkäisevät osaltaan työuupumusta ja edesauttavat jaksamista pitempään työelämässä. Kuitenkaan esimerkiksi kristillisdemokraattien toive työvuorottelujärjestelmän kehittämisestä vakiintuneemmaksi sapattivapaajärjestelmäksi ei ole edennyt. Myöskään lukuisat puheet työn ja perheen yhteensovittamisesta eivät ole johtaneet toimenpiteisiin. Ei voi olla oikein, että juuri silloin kun lapset tarvitsisivat kipeimmin vanhempiensa aikaa, työelämäkin vaatii heiltä eniten.

Ennalta ehkäisevää työtä ovat kaikki ne toimenpiteet, jotka tähtäävät pitkäaikaistyöttömyyden nujertamiseen ja pitkäaikaissairaiden elämäntilanteen helpottamiseen. Sosiaalisen syrjäytymisen torjunta ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ylläpito ovat hyvä vakuutus kansakunnan tulevaisuutta ajatellen.

Syrjäytymisen ehkäiseminen ei tietenkään ole yhteiskunnalle pelkkä taloudellinen kysymys, vaan vahvasti myös elämänlaatuun liittyvä asia. Elämänlaadun kohottaminen koko kansakunnan kohdalla on merkittävä asia. Mikrotasolla tapahtuvat myönteiset liikahdukset heijastuvat makrotason elämään. Arjen sujuvuuden paraneminen taloudellisen liikkumavaran kautta vaikuttaa luonnollisesti eniten pienemmissä tuloluokissa. Siksi nämä väestöryhmät tulee huomioida erityisesti myös kolmikantaneuvotteluissa.

Edelleen pelottavan korkealla olevan työttömyyden lisäksi löytyy maastamme toki paljon muita huolenaiheita. Moni joutuu odottelemaan liian kauan hoitoon pääsemistä. Etenkin pitkissä leikkausjonoissa oleville odotusajat ovat kohtuuttomia. Hoitoonpääsyn odottaminen maksaa lukuisia euroja niin yhteiskunnalle kuin yksilölle itselleenkin ja aiheuttaa odottajalleen myös henkisen vireyden heikkenemistä. Tähän ongelmaan on onneksi hallituksen taholta, muun muassa ministeri Perhon suulla, kiinnitetty vakavaa huomiota. Luotan siihen, että vaikka edustankin kristillisdemokraattista oppositiota, ministeri ja ministeriö ryhtyvät pikimmiten toimenpiteisiin, jotta potilasjonoissa viruville ihmisille koittaa valoisampi huomen. Tämä on myös taloudellisesti kannattavampaa kuin jonotuksessa pitäminen.

Edellisen selonteon jälkeen on eräs ongelma kasvanut maassamme merkittävällä tavalla, nimittäin huumeongelma. Alaikäisten huumekokeilut lisääntyvät 10 prosenttia vuosittain. Euroopan unioni, Suomi siinä mukana, ei ole onnistunut torjumaan ongelmaa rajoillaan, vaan salakuljetus läpäisee edelleen viranomaisten seulan hyvistä yrityksistä huolimatta. Huumebisnes kaikkine lieveilmiöineen on kovan luokan rikollisuutta. Salakuljetuksen ehkäisy ja oikean suuntainen valistus toisivat merkittäviä säästöjä ja inhimillisen kärsimyksen lieventymistä.

Suomi on tunnetusti kärkisijoilla Euroopan tilastoissa humalajuomisessa. Päihteiden käytön aiheuttamat taloudelliset ja henkiset kustannukset ovat päihteiden käytön lisääntymisen myötä kasvaneet ja luoneet lisääntyviä tarpeita myös päihdekuntoutukselle. Kaikkiaan sosiaali- ja terveyspalveluihin hakeutuu vuositasolla arviolta 60 000—80 000 päihdeongelmaista asiakasta. Päihdekuntoutuksella saadaan aikaan Suomessa varsin hyviä tuloksia kansainvälisesti vertailtuna. Kuitenkin päihdekuntoutuksen resurssit ovat vähentyneet. Päihdeongelmien ennaltaehkäisy vapauttaisi varoja kuntoutukseen muille sektoreille.

Arvoisa puhemies! Stakesin tutkimusraportissa "Kannattaako kuntoutus?" on käsitelty kuntoutuksen monia eri muotoja varhaiskuntoutuksesta ja ammatillisesta kuntoutuksesta psykiatriseen ja geriatriseen kuntoutukseen. Yhteenvedossa todetaan: "Kuntoutuksen eri osa-alueita koskevien selvitysten mukaan moniammatillinen, useiden eri ammattiryhmien (esimerkiksi lääkäri, psykologi, sosiaalityöntekijä, fysioterapeutti jne.) tiimityöskentelyyn perustuva kuntoutustoiminta on havaittu vaikuttavaksi useissa ongelmaryhmissä." Tutkimus osoitti, että kuntoutuksen onnistuminen vaatii usein työssä ja työpaikalla toteutettuja muutoksia. Tuki- ja liikuntaelinsairauksien hoidossa ja kuntoutuksessa kaivataan jatkossa vaikuttavuustutkimusta ja sille rahoitusta. Selonteon mukaan tule-sairauksista kärsivät ovat pysyneet suurimpana kuntoutujaryhmänä. Mielenterveyskuntoutujien määrä ja osuus ovat sen sijaan selvästi kasvaneet niin aikuisten kuin lastenkin kohdalla.

Stakesin raportin mukaan mielenterveyspotilaiden kuntoutuksen kohdentaminen ja ajoitus vaikuttavat merkittävästi lopputulokseen. Toiminnan kannalta on tärkeää, että tutkimustieto ja menetelmien kehittyminen saatetaan viiveittä suoritusportaan tietoon. Stakesin mukaan lyhyt- ja pitempikestoiset psykoterapiat ennaltaehkäisevät myös uudelleen sairastumista. Ongelmana on mielenterveysongelmaisten kohdalla laitoshoitopaikkojen puutteen ohella muun muassa omaishoidon tuen heikko saatavuus sekä asumispalveluiden ja palveluasumisen huutava tarve. Sairaalahoidosta joudutaan kotiuttamaan henkilöitä, jotka eivät selviä omin avuin, mutta joille ei ole riittävästi avopalveluja tarjolla.

Arvoisa puhemies! Erityisen huolenaiheen meille kristillisdemokraateille muodostaa mielenterveysongelmien ja häiriökäyttäytymisen lisääntyminen ja ulottuminen entistä nuorempiin ikäluokkiin. Perheissä, kodeissa ja kouluissa ei voida hyvin. Selonteko osoittaa, että peruskoulun erityisopetuksen menot ovat kasvaneet viime vuosina nopeasti. Työttömyys, toisaalta työuupumus, perheiden kriisit ja päihdeongelmat ovat verottaneet vanhempien voimia ja kykyä kasvatusvastuuseen. Lasten mielenterveyden kohdalla laman huippua ei ole ilmeisesti vielä edes saavutettu. Stakesin arvioiden mukaan lähes joka kolmas suomalainen lapsi voi huonosti. Vakava syrjäytymisriski ei ole enää marginaalisen lapsiryhmän uhka vaan suuren luokan kansanterveysongelma. Lasten psykiatrisen hoidon tarve ja etenkin masentuneisuus ja itsemurhayritykset ovat lisääntyneet rajusti aivan muutamassa vuodessa. Hoidon lisäämisestä ja STM:n ja Kuntaliiton mielenterveystyön laatusuosituksista huolimatta lasten ja nuorten odotusajat psykiatriseen hoitoon pääsylle ovat edelleen kovin pitkiä, jopa yli vuoden mittaisia.

Huostaanottoa ja kodin ulkopuolelle sijoitusta tarvitsevien lasten määrä kasvaa jatkuvasti. Lähes päivittäin joudumme lukemaan lehdistä käsittämättömistä nuorten ihmisten tekemistä rikoksista. Perheiden kasvatusvastuuta tukevia palveluja on viime vuosina rajusti leikattu. Koulujen ja päiväkotien ryhmäkokojen kasvaminen on vaikeuttanut ongelmien varhaista havaitsemista ja niihin puuttumista. Suuret ryhmät ovat myös otollista maaperää koulukiusaamiselle, minkä seuraukset näkyvät muun muassa psykosomaattisten sairauksien muodossa. Kouluterveydenhoidon, lapsiperheiden kunnallisen kotipalvelun ja psykososiaalisten erityispalveluiden vähentäminen on osaltaan lisännyt lasten ja nuorten syrjäytymisriskiä.

Nuorten ikäryhmän kohdalla mielekäs yhdessäolo ja niin henkistä kuin fyysistäkin terveyttä edistävien harrastusten tukeminen on tärkeää. Ennaltaehkäisyn taloudellistakin kannattavuutta alleviivaa sanonta siitä, että lapsi- ja nuorisoliikuntaan sijoitettu markka tuo tulevaisuudessa neljän markan säästön. Sijoitus on siis kohtuullisen hyvä pörssimaailmankin taholta asiaa tarkasteltaessa.

Arvoisa puhemies! Kuntoutusta tarvitsevista ryhmistä eräs merkittävä on jo ikärakenteenkin vuoksi sotiemme veteraanit ja kotirintamalla palvelleet. Veteraanit ja heidän puolisonsa tai leskensä kantoivat raskaan taakan maamme kamppaillessa vapaudestaan sodan raskaina vuosina. Heidän kuntoutuksestaan, siis rintamamiesten kuntoutuksesta, huolehditaan tyydyttävällä tavalla. Silti kuntoon vaikuttaa myös kotona vietetty aika ja arjen sujuminen siinä.

Osa kunnista tukee sotaveteraaneille kohdistettua kotiavustajapalvelua yhdessä veteraaniyhdistysten kanssa. Tämän palvelun tulisi olla koko maan kattavaa ja siten verovaroin tuettua. Kuntoutusjaksojen lisääminen veteraanien puolisoille, leskille ja kotirintamanaisille olisi tärkeää, näin varsinkin, kun veteraani-ikäluokkien vuosittainen poistuma on ollut noin 12 000 henkilöä. Sotaleskethän uurastivat pitkät päivät huolehtiessaan lapsista, puolustuksemme tarvitsemista ponnistuksista ja jälleenrakennuksesta.

Selonteossa todetaan: "Suomalaisessa kuntoutusjärjestelmässä vastuu kuntoutuksen järjestämisestä jakaantuu monelle eri taholle. Sosiaali- ja terveydenhuollolla, sosiaalivakuutuksella ja työhallinnolla on jokaisella omat kuntoutustehtävänsä."

"Monitoimijaisessa järjestelmässä on tärkeää, että jokaisen osapuolen varat riittävät sille säädettyjen tehtävien hoitamiseen."

Järjestelmää tulee tämän lisäksi tarkastella myös asiakkaan eli kuntoutujan kannalta. Erityistä huomiota tulee kiinnittää pienituloisten ja tulottomien mahdollisuuteen kuntoutukseen jo kansalaisten yhdenvertaisuudenkin kannalta. Kaikki eivät voi laittaa niukoista tuloistaan sukanvarteen pahan päivän varalle. Mikäli katvealueita tai harmaita vyöhykkeitä löytyy, niin niihin on suunnattava täsmätoimenpiteitä. Perusturva, peruspalvelut ja kuntoutus kuuluvat kaikille ihmisille tuloihin ja varallisuuteen katsomatta.

Kristillisdemokraattinen eduskuntaryhmä korostaa, että työikäisten työkyvyn ylläpitäminen on tärkeä tavoite etenkin ikääntyneiden työntekijöiden kohdalla, mutta se ei saa syrjäyttää muiden kuntoutusta tarvitsevien ryhmien kuten eläkeläisten, psyykkisesti sairaiden lasten, vammaisten, työttömien tai muiden työelämän ulkopuolella olevien ryhmien tarpeita ja mahdollisuutta päästä osallisiksi kuntoutuksesta.

Raimo Vistbacka /ps:

Arvoisa puhemies! Perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenvuorossa valtioneuvoston edellisen kuntoutusselonteon lähetekeskustelussa eduskunnassa lokakuussa 1998 todettiin, että kuntoutustoimintaa vaivasi tuolloin liika summittaisuus rahojen jakamisessa. Kaikki kuntoutuksen nimissä tehty toiminta kelpasi, rahaa riitti ja koko toiminnasta puuttui riittävän selkeä ja yksityiskohtainen vaikuttavuusseuranta. Pidin tuolloin ensiarvoisen tärkeänä ja kiireellisenä tehtävänä luoda senhetkistä tarkempi kartoitus kuntoutusrahojen virroista ja toiminnan avulla saaduista hyödyistä ja vaikutteista. Valvonnan lisäksi kaipaamani kartoitus palvelisi toiminnan suunnittelun ja kehitystyön lisäksi myös meitä määrärahoista päättäviä.

Valtioneuvoston nyt eduskunnan käsittelyyn tullut järjestyksessään kolmas kuntoutusselonteko täyttää ainakin osittain edellä esiin ottamani, runsaat kolme vuotta sitten esittämäni toiveet. Selonteon liiteaineistona on mukana paikoin varsin seikkaperäinenkin selvitys kuntoutuksen kustannuksista ja vaikuttavuudesta. Eduskunnan vuonna 1999 mietintöönsä kirjaamiin, perussuomalaisten ryhmäpuheenvuorossakin esiin nostamiin puutteisiin on siis ainakin osittain puututtu kyseisen selvityksen avulla. Luonnollisesti emme vielä nytkään saa tyhjentävää vastausta eri kuntoutusmuotojen ja kohderyhmien kuntoutuksen vaikuttavuuteen ja kustannusvastaavuuteen. Tuskin se on mahdollistakaan, mutta eteenpäin asiassa on menty.

Yhteiskunnassamme on lukuisia eri ryhmiä, jotka tarvitsevat kuntoutusta selvitäkseen itsenäisesti jokapäiväisestä elämästä, toipuakseen sairaudesta tai onnettomuudesta, kuntoutuakseen jälleen työkykyisiksi tai saadakseen helpotusta vaivoihinsa. Kuntoutustarpeet ja vaatimukset sen sisällöstä lisääntyvät ja monipuolistuvat jatkuvasti. Myös tarvittavan kuntoutuksen kokonaisvolyymi kasvaa nopeasti väestön ikääntyessä ja eläessä pidempään, uusien sairauksien ja uusien hoitomuotojen kehittyessä sekä työkykyisyyden entistä pidempään säilymisen tärkeyden korostuessa väestön niin kutsutun elatussuhteen väärentymisvaaran takia. Näin ollen voimme olettaa, että kuntoutustoiminnan merkitys tulee edelleen kasvamaan ja sen vaatimat määrärahat lisääntymään.

Kun jo tänä päivänä puhutaan yli 1,2 miljardista eurosta eli noin 7,2 miljardista markasta jo pelkästään julkisen sektorin ja työeläkelaitosten kuntoutukseen käyttäminä varoina, tulee kyseinen määrä nousemaan varmasti varsin nopeasti lähelle 2:ta miljardia euroa eli noin 10:tä miljardia markkaa. Varat tähän on löydettävä, tuntuipa siihen olevan resursseja tai ei.

Selonteossa todetaan, että kuntoutusta järjestetään sekä lakisääteisenä että harkinnanvaraisena. Lakisääteistä kuntoutusta on järjestettävä kaikille ehdot täyttäville henkilöille, kun taas puolestaan lakisääteistä mutta käytettävistä varoista riippuvaa kuntoutusta järjestetään vain määräraharaamien puitteissa. Jäljempänä mainittuja kuntoutuspalveluja ovat muun muassa suuri osa sosiaali- ja terveydenhuollon kuntoutuksesta, peruskoulun erityisopetus ja työhallinnon ammatillinen kuntoutus.

Perussuomalaisten mielestä tämä on eräs vakavimmista puutteista kuntoutusta tarvitsevien kansalaisten osalta, koska havaittavissa on selviä eroja vastaavassa kuntoutustarpeessa olevien kansalaisten mahdollisuudessa päästä kuntoutukseen riippuen siitä, missä he asuvat ja mistä kuntoutusmuodosta on kysymys. Näin ei saisi olla, vaan samassa tilanteessa olevilla kansalaisilla tulee olla yhdenvertainen mahdollisuus kuntoutukseen riippumatta asuinpaikasta, varallisuudesta, ammatista tai muista henkilökohtaisista seikoista. Mielestämme ensimmäinen ja merkittävin muutos nykykäytäntöön olisi se, että tällä hetkellä lakisääteinen mutta harkinnanvarainen työeläkejärjestelmän kuntoutus muutettaisiin niin sanotuksi subjektiiviseksi oikeudeksi, jolloin työeläkelaitosten varsin kirjavaksi osoittautunut harkintavalta kuntoutuksen korvattavuudesta poistuisi. Mielestämme työeläkelaitokset olisivat luonnollinen rahoituslähde kuntoutukselle, hyötyväthän ne jokaisesta päivästä, minkä kansalaisen työkyky säilyy pidempään. Tämä lopettaisi sen tiedossa olevan "venkoilun", jota työeläkelaitokset ja vakuutusyhtiöt harjoittavat korvaus- ja eläkepäätöksissään.

Arvoisa puhemies! Perussuomalaisten mielestä tulevina vuosina on kuntoutustoiminnassa panostettava erityisesti vanhusväestön itsenäisen toimintakyvyn ylläpitämiseen mukaan lukien veteraanien ja kotirintamanaisten kuntoutus, lasten ja nuorten psyykkisen kuntoutuksen riittävän tarjonnan varmistamiseen, huume- ja päihdeongelmaisten nykyistä tehokkaampaan hoitoon sekä luonnollisesti työikäisen väestön työkyvyn säilyttämiseen entistä pidempään. Luonnollisesti muitakaan kohderyhmiä ei sovi unohtaa, kuten vammaisia ja pitkäaikaissairaita, mutta mielestämme nämä kolme kohdetta nousevat muiden edelle laajuutensa ja siitä johtuvan yhteiskunnallisen merkittävyytensä takia.

Tässä yhteydessä haluan todeta, että perussuomalaiset eivät hyväksy työmarkkinaosapuolten kesken neuvoteltua linjausta, jonka pohjalta ollaan kaavailemassa yksilöllisestä varhaiseläkkeestä ja työttömyyseläkkeestä luopumista. Nämä järjestelmät ovat olleet takaamassa monille ikääntyville pitkäaikaistyöttömille ihmisarvoisen elämän ilman jatkuvaa epävarmuutta tulevasta ja pompottelua tukitoimesta toiseen. Mielestämme sen sijaan tulisi tehostaa ja lisätä toimia pitkäaikaistyöttömien eläke-edellytysten selvittämiseksi ja eläkepäätösten toteuttamiseksi. Tämän tarpeellisuutta korostaa muun muassa selonteossakin mainittu 3 000 pitkäaikaistyöttömän tutkimus, jossa suurimmalla osalla todettiin niin vaikeita psyykkisiä ja ruumiillisia sairauksia, että he olivat pysyvästi työkyvyttömiä ja eläkkeeseen oikeutettuja. Ketään ikääntynyttä pitkäaikaistyötöntä ei tulisi vasten tahtoaan pakottaa useimmiten turhaksi osoittautuvaan kuntoutukseen ja koulutukseen.

Mielestämme työmarkkinaosapuolten ja hallituksen kaavailemat työeläkemuutokset voidaan toteuttaa vasta sitten, kun työttömyyskortistoista on siirretty todellisuudessa työkyvyttömät ikääntyneet pitkäaikaistyöttömät heidän omalla suostumuksellaan eläkkeelle. Tämän jälkeen voidaan uskottavasti olettaa, että mittaviin eläkkeelle pääsyä vaikeuttaviin lakimuutoksiin voidaan ryhtyä. Tämänkin jälkeen suhtaudumme työttömyyseläkemahdollisuuden poistamiseen varsin ennakkoluuloisesti ja kriittisesti.

Eduskunta on viime vuosina ilahduttavasti kiinnittänyt huomiota lasten ja nuorten psykiatrisen kuntoutuksen taloudellisten voimavarojen riittävyyteen. Valtioneuvoston selonteosta ei mielestämme käy riittävän selkeästi ilmi sitä, aikooko hallitus jatkossa omin toimin turvata tämän kuntoutustoiminnan riittävyyden siten, ettei yksikään hoitoa tarvitseva lapsi tai nuori jää määrärahojen niukkuuden takia kuntoutuksen ulkopuolelle tai joudu odottamaan sitä yli puolta vuotta. Pidän tätä kysymystä kansanterveydellisenä aikapommina, mikäli sen perusteellinen ja ripeä hoitaminen laiminlyödään. Tämän päivän oireileva nuori on huomispäivän sairastava aikuinen. Kyse on niin kansantaloudellisesti kuin inhimillisesti tarkasteltuna mittavasta ja alati paisuvasta ongelmasta. Toivonkin, että valiokuntakäsittelyn aikana mietintöön liitetään hallitusta riittävästi velvoittava ponsi tämän asian kuntoon saattamiseksi ilman eduskunnan vuosittaista "joululahjalistaa". Muutoinkin mielenterveydellinen kuntoutus nousee päivä päivältä merkittävämpään asemaan työn fyysisen rasittavuuden vaihtuessa henkiseksi kuormitukseksi.

Selonteossa todetaan aivan oikein, että kansainvälisten tutkimusten valossa päihdekuntoutus on vaikuttavaa niin kansanterveydellisesti kuin yksilöllisen kuntoutumisen tai kustannusvaikuttavuuden näkökulmasta. Perussuomalaiset ovat korostaneet tätä asiaa jo molempien aikaisempien kuntoutusselontekojen yhteydessä. Mielestämme Suomessa ei vielä kuitenkaan kiinnitetä riittävästi huomiota erilaisten hoito-ohjelmien vaikuttavuuteen ja sitä kautta kustannusvaikuttavuuteen. Liian paljon ja liian yksisilmäisesti luotetaan perinteiseen päihdehuoltojärjestelmään, vaikka varsin aukottomasti on voitu todistaa, että erityiskuntoutuksella päästään merkittävästi parempaan vaikuttavuuteen. Haluan tässä yhteydessä nostaa jälleen esiin myllyhoidon eli niin kutsutun Minnesota-mallin, jota maassamme käytetään Kalliolan klinikoilla. Pian kaksikymmentä vuotta jatkuneen seurannan pohjalta on voitu todeta, että sen tarjoaman hoidon ansiosta saa yli 30 prosenttia päihteettömän elämäntavan ja joillain erityisryhmillä päästään vaikuttavuudessa jopa yli 90 prosenttiin. Tämän perusteella voidaan väittää, että vaikka kyseinen hoitomuoto on hinnaltaan korkeampi, tulee se pitkässä juoksussa myös kansantaloudellisesti edullisemmaksi kuin vähemmän vaikuttava mutta halvempi perinteinen kuntoutus. Valtion ja ennen kaikkea kuntien tulisi ottaa tämä tosiseikka huomioon päättäessään maksusitoumustensa määristä ja käyttökohteista.

Vanhusväestön osuus tulee lähitulevaisuudessa kasvamaan räjähdysmäisesti suurten ikäluokkien ehtiessä eläkeikään. Tästä johtuen vanhusväestön kuntoutus on suurin yksittäinen asia koko kuntoutustoiminnassa jatkossa. Mikäli ikääntyvät ihmiset saadaan pysymään niin henkisesti kuin ruumiillisestikin siinä kunnossa, että he selviytyvät itsenäisesti tai kotiavun turvin kotonaan nykyistä pidempään, säästää yhteiskunta vuosittain valtavia rahamääriä laitoshoidon osalta. Se ei ole kuitenkaan mahdollista ilman kuntoutuksen tehostamista. Vanhuspoliittinen strategia on hyvä ja tarpeellinen, mutta vielä tarpeellisempaa on valtiovallan toimesta varmistaa se, että kaikilla kunnilla on taloudelliset edellytykset tasavertaisten kuntoutuspalvelujen tarjoamiseen vanhusväestölle. Mikäli kunta on jo nyt konkurssitilassa, ei se pysty selviytymään vanhuskuntoutushaasteestaan tulevaisuudessa. Taloudellinen vetoapu valtion ja eläkejärjestelmien taholta on välttämätöntä.

Kaikkein kiireellisin kuntoutustoiminnan osa vanhusväestön osalta on veteraanien kuntoutus. Se on hyvinvointi-Suomen kunniavelka maamme itsenäisyyden pelastaneille ja jälleenrakennuksen toteuttaneille naisille ja miehille. On häpeällistä, että yhteiskunta odottaa vain veteraanien rivien harvenevan riittävästi, jotta riittävä kuntoutus lopuille ei enää maksa liikaa. Perussuomalaisten mielestä kyse on kuitenkin suhteellisen pienistä lisäsatsauksista, jotta kaikki veteraanit, heidän puolisonsa ja kotirintamanaiset pääsevät riittävän usein kuntoutukseen.

Minulle on useiden veteraanien taholta kirjoitettu siitä, että nykyisin veteraanikuntoutuksessa tuijotetaan liikaa hoitojakson pituuteen ja hoitopaikkaan sen sijaan, että tarkasteltaisiin hoidon tehokkuutta. Pelkkä kauas kotoa pääseminen ja oleskelu hienossa kylpylässä ei ole kaikille tärkeintä. Monasti tehokkaampaa ja halvempaa olisi käyttää kotipaikkakunnan tai lähiympäristön kuntoutuspalveluja mukaan lukien laillistettujen hierojien omalla vastaanotollaan tarjoamat palvelut, joita nyt jostain syystä halutaan syrjiä.

Arvoisa puhemies! Perussuomalaisten mielestä kuntoutustoiminta on kansantaloudellisesti merkittävä asia niin kustannustensa kuin myös vaikutustensa takia. Alueellinen ja muu tasa-arvo on pystyttävä turvaamaan kaikissa yhteyksissä, ja siihen on selonteon valiokuntakäsittelyssä kiinnitettävä erityistä huomiota, kuten muihinkin puheessani aikaisemmin esiin nostamiini seikkoihin.

Sosiaali- ja terveysministeri Maija Perho

Arvoisa puhemies! Tämä käyty keskustelu ja pidetyt ryhmäpuheenvuorot osoittavat sen, kuinka monitahoiseksi kuntoutuksen käsite mielletään. Sen yhteydessä on käsitelty koko terveydenhuollon kirjoa, koska ei ole tietysti kovin helppo määritellä, milloin hoito loppuu ja kuntoutus alkaa ja milloin ne kulkevat rinnakkain. Täällä on käsitelty työvoimapolitiikkaa, täällä on käsitelty sosiaalipalvelujen eri toimenpiteitä, ja hyvä näin sinänsä, jotta nähdään asioiden keskinäinen yhteys.

Kun täällä on puhuttu syrjäytymisen ehkäisemisestä, siinä väistämättä nousee esille yksi olennaisimpia kuntoutuksen onnistumisen edellytyksiä eli se, että tarvitaan moniammatillista yhteistyötä, tarvitaan myös sitä, että aina löytyy se taho, joka viime kädessä kantaa vastuun siitä, että tilanne ei pysähdy vaan yhdessä tärkeiksi nähdyt ja sovitut toimenpiteet toteutetaan ja kuntoutusta viedään määrätietoisesti eteenpäin.

Täällä on, aivan oikein, hyvin monessa puheenvuorossa korostettu ja alleviivattu kuntoutustarpeen varhaista toteamista ja kuntoutustoimenpiteiden riittävän varhaista aloittamista. Jos me mietimme elämänkaarta, silloin on kysymys siitä, miten hyvin lapsille tarkoitetut palvelujärjestelmät, neuvola, päivähoito, koulu, kouluterveydenhuolto, tunnistavat näitä ongelmia ja miten näihin ongelmiin puututaan. Kun täällä on myös nostettu esille yhä kasvavat lasten mielenterveysongelmat, niin olennaisia ovat kaikki ne toimenpiteet, jotka voidaan tehdä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, puuttua ongelmiin silloin, kun ennuste on hyvä ja toisaalta kun voidaan puuttua ongelmiin vähäisemmin kustannuksin. Tämä ei tietenkään vähennä sitä, etteikö psykiatriseen hoitoon pääsy pitäisi taata ja toteuttaa.

Jos ajatellaan työelämää, josta täällä on hyvin paljon puhuttu, on puhuttu tyky-toiminnasta ja on puhuttu myös siitä, että tyky-toiminta ei riitä eikä auta, ellei ole näitä työllistymisen mahdollisuuksia tai muita työssä pysymisen mahdollisuuksia. Ensinnäkin tyky-toiminta on ymmärrettävä hyvin monialaisena ja monitahoisena työhyvinvointikäsitteenä, ja sen alla on monia toimenpiteitä, joista varhainen kuntoutus on yksi. Jotta tämä onnistuu, työterveyshuollolta vaaditaan hyvin paljon, mutta vaaditaan myöskin työyhteisöltä, vaaditaan avoimuutta, vaaditaan ennakkoluulotonta asioihin puuttumista silloin, kun on kysymys esimerkiksi mielenterveysongelmista tai päihdeongelmista.

Olen kuitenkin hyvin optimistinen siinä, että tämä tyky-toiminta ja työhyvinvoinnin edistäminen nähdään yhä laajemmin ja ymmärretään se kokonaisuus, jonka olennaisten osien puuttuminen ei johda toivottuihin tuloksiin.

Täällä on myös korostettu työeläkejärjestelmän osuutta kokonaisuudessa. Nyt se valmistelutyö, jota tehdään tupossa sovittujen toimenpiteiden toteuttamiseksi työeläkelaitosten asiantuntija- ja vakuutuslääkäreiden yhteistyönä, tähtää ensinnäkin siihen, että toimijoita työterveyshuollossa, työsuojelussa, myös totta kai työyhteisöjen yritysten työnjohdossa koulutetaan havaitsemaan näitä asioita ja käyttämään oikeita reittejä ja oikeita keinoja. Konkreettisena keinona on ammatillisen kuntoutuksen vahvistaminen, johon tulee oikeus työkyvyttömyyden uhkan toteamisen perusteella. Tämän uhkan toteuttaminen totta kai edellyttää asiantuntemusta, osaamista ja moniammatillista työtä. Tämän tulevan käytännön kouluttautumiseen ja kouluttamiseen on jo ryhdytty työeläkelaitosten toimesta.

Täällä puututtiin myös suunnitelmiin koskien varhaiseläkejärjestelmiä. Viimeinen ryhmäpuheenvuoron pitäjä, ed. Vistbacka, ilmoitti, että hän vastustaa kaavailtuja muutoksia. Olennaistahan varhaisessa eläköitymisessä on se, että se ei tapahdu sen takia, että työelämästä on työntöä, toisin sanoen työolosuhteet ovat sellaiset, että yksittäinen työntekijä kokee syystä tai toisesta mahdottomaksi tai hyvin vaikeaksi jatkaa esimerkiksi juuri siitä syystä, että hän on tullut vajaakuntoiseksi sairauden seurauksena, vaan monta kertaa on myös kysymys osaamispuutteista tai siitä, että työntekijä kokee, että hänellä ei ole vaikutusmahdollisuuksia työpaikalla, tai kokee aivan aidosti ikäsyrjintää, ikärasismia. Minusta asenteilla on erittäin suuri merkitys. Kun toteutettiin ikääntyneiden pitkäaikaistyöttömien palvelukartoitus, niin sanottu Ip-projekti, niin sen tulokset jäivät vaatimattomiksi siitä syystä, että näillä ikääntyneillä ei ollut motivaatiota osallistua toimenpiteisiin, koska he kokivat, että heitä ei kuitenkaan huolita töihin. Nämä toimenpiteet, jotka sitten kuntoutuksen nimissä tai muulla tavoin kohdistetaan ikääntyviin työttömiin tai ikääntyviin pitkäaikaistyöttömiin, onnistuvat sitä paremmin, mitä tehokkaammin ikärasistiset rasitteet työelämästä pystytään kitkemään ja mitä paremmin kuntoutuksen ja muun työhyvinvointia edistävän toiminnan avulla pidetään huolta tästä työntekijäryhmästä.

Peruspalveluministeri Osmo Soininvaara

Arvoisa puhemies! Eduskunnan keskusteluksi tämä on ollut hyvin yksituumaista ja samaan hiileen puhaltamista. Minusta täällä on käyty hyvin korkeatasoinen ja mielenkiintoinen keskustelu, ja itse koen, että on hyvin voimakkaasti tuettu pääosin niitä tavoitteita, mitä kuntoutusselonteossa on esitetty. Täällä on käytetty myös paljon puheenvuoroja ja aikaa keskusteluun sellaisesta, joka ei ainakaan virallisen määritelmän mukaan ole kuntoutusta. Mutta on aivan hyvä, että näin on tehty, koska ei ole lainkaan tarkoituksenmukaista tavallaan eristää kuntoutusta ikään kuin omaksi kokonaisuudeksi ja siitä ympäristöstä ja niistä asioista, joihin sillä pyritään vaikuttamaan. Totta kai rinnan kuntoutuksen kanssa kannattaa katsoa elämäntapoja ja ennaltaehkäisyä ja myös sellaisia hoitotoimenpiteitä, jotka ovat niin rankkaa kuntoutusta, että ne itse asiassa ovatkin jo sairaanhoitoa, jne. Itse asiassa kuntoutus käsitteenä on hyvin epämääräinen eikä sitä kannata ympäristöstään kovin tarkkaan rajatakaan siitä huolimatta, että meillä on nyt sitten usean miljardin markan erimielisyys siitä, kuinka paljon Suomessa kuntoutukseen rahaa käytetään riippuen aivan määritelmistä, mutta en näe sitä kovin ongelmalliseksi.

Täällä on käytetty myös paljon puheenvuoroja erilaisten kuntoutusmenetelmien puolesta. Tämä on hyödyllistä keskustelua. Selonteossa ei ole haluttu poliittisella päätöksenteolla päättää, että tämä kuntoutus on parempaa kuin tuo, vaan korkeintaan laatia niitä pelisääntöjä, joilla näitä joskus koviakin oppiriitoja voidaan ratkaista. Sen takia, että täällä ei oteta kantaa siihen, onko myllyhoito parempaa päihdekuntoutusta kuin muu kuntoutus. Itse olen ed. Vistbackan kanssa samaa mieltä, että se saattaa eräissä ryhmissä olla hyvinkin tehokasta, mutta se on vain henkilökohtainen mielipiteeni enkä halua sitä miksikään päätökseksi kirjata. Päätökseksi sen sijaan voin kirjata sen, mitkä ovat ne keinot, joilla tähän oppiriitaan päästään käsiksi ja miten se ratkaistaan. Se on minusta asia, joka kuuluu enemmän poliitikoille, mutta nämä itse oppikysymykset kuuluvat kyllä ehkä enemmän asiantuntijoille.

Vihreitten puheenvuorossa kiinnitettiin huomiota siihen, että selonteossa kovin paljon kiinnitetään huomiota kuntoutuksen taloudelliseen kannattavuuteen. Näin ei ole ollut tarkoitus, vaan on ollut tarkoitus puhua kuntoutuksen vaikuttavuudesta yleensä. Kuntoutuksen ensisijainen tarkoitus on vaikuttaa ihmisten elämänlaatuun, mutta senkin osalta voidaan tutkia vaikuttavuutta, vaikuttaako se vai eikö vaikuta. Sitä voidaan mitata henkilökohtaisilla haastatteluilla, ja on olemassa tapoja pisteyttää tilannetta ennen kuntoutusta ja kuntoutuksen jälkeen, tai voidaan verrata ryhmiä, jotka ovat saaneet kuntoutusta, sellaisiin, jotka eivät ole saaneet kuntoutusta, ja arvioida, miten kuntoutus on elämänlaatuun vaikuttanut. Tiedämme esimerkiksi, että veteraanikuntoutus, erityisesti sotainvalideille annettu kuntoutus, näyttää olevan hyvin tehokasta, koska sotainvalidit ovat itse asiassa pitkäikäisempiä kuin vastaava muu väestö, mikä osoittaa, että tämä kuntoutus on tehokkaampaa kuin olemme luulleetkaan.

Kuntoutuksella on myös suuri taloudellinen vaikutus sen takia, että väestön työkykyisyys ja eläkkeellesiirtymisikä ovat oikeastaan kysymyksiä, jotka ovat niin tärkeitä, että melkein voisi liioittelematta väittää, että ne ratkaisevat koko hyvinvointivaltion tulevaisuuden. Jos siinä epäonnistutaan, niin rahat eivät tahdo oikein riittää kaikkeen siihen, mitä olemme tottuneet verorahoilla saamaan. Jos taas siinä onnistutaan, olosuhteet ovat aika valoisia. Voidaan tietysti sanoa, että ehkä tässä sen takia on puhuttu paljon rahasta, että kun toisaalta tämä on aika kallista toimintaa, niin haluamme osoittaa, että se raha tulee myös suurelta osin takaisin. Ainakaan mitään taloudellista järkeä ei ole säästää sellaisesta kuntoutuksesta, joka itse asiassa säästää rahaa. Mutta sen lisäksi tietysti meidän on pidettävä huolta siitä, että kuntoutusrahoja riittää sellaiseenkin toimintaan, joka ei tule välittömänä säästönä takaisin vaan joka ainoastaan näkyy takaisin tulevana elämänlaatuna.

Täällä on puhuttu paljon myös veteraanikuntoutuksesta ja esitetty se toivomus, että sotainvalidien kuntoutuksen ehtona olevaa invalidiprosenttia laskettaisiin. Näin on tarkoitus tehdä, kuitenkin siinä aikataulussa, että sitä mukaa kuin kapasiteettia enemmän vammaisilta veteraaneilta vapautuu, sitten pidetään se kapasiteetti käytössä. Luulen, että seuraavat portaat tulevat 2004 näissä alennuksissa vastaan. Veteraanikuntoutuksessa on myös aivan, niin kuin ed. Vistbacka täällä toivoi, siirrytty laitoskuntoutuksesta tai sanotaan kylpyläkuntoutuksesta lähikuntoutukseen ja säädöksiä myös tällä tavoin muutettu, koska veteraaniväestö suurelta osin alkaa olla niin huonokuntoista, että se ei muuta kuin lähikuntoutusta pysty enää vastaanottamaan.

Ehkä totean uudestaan sen, että meidän on katsottava koko tätä kenttää, ei ainoastaan kuntoutusta vaan kaikkea siinä ympäristössä olevaa. Esimerkiksi on totta kai tärkeää panna mielenterveyskuntoutukseen rahaa, koska olosuhteet yhteiskunnassa näyttävät muuttuneen sellaisiksi, että mielenterveyskuntoutusta enemmän tarvitaan, mutta kyllä STM:n painopiste kuitenkin on tältä osin voimakkaasti ennaltaehkäisyssä, nimenomaan työsuojelun kehittämisessä siihen suuntaan, että mielenterveyskuntoutustarvetta olisi vähemmän. Ei ole tietenkään mitään järkeä ensin tehdä sairaita ja sitten alkaa hoitaa sairauksia.

Sitten vihreiden ryhmäpuheenvuorossa esitettiin vähän kantaa siitä, ettei ehkä tarvitsisi tulla näin usein näitä selontekoja. Voin sanoa, että ministeriössä ollaan kovin samaa mieltä. Tämä on tullut kuitenkin eduskunnan pyynnöstä, ja tältä osin, täytyy sanoa, tämä prosessi on ollut sen vaivannäön väärti, mikä on ollut. Tämän prosessin aikanahan on selvästi pyritty suuntaamaan uudestaan meidän kuntoutuspolitiikkaamme, nimenomaan korostettu sen vaikuttavuuden kehittämistä ja selvittämistä ja tavallaan voimavarojen suuntaamista sinne, missä kuntoutuksesta on eniten hyötyä. Tämän prosessin yhteydessä tilatut selvitykset, vaikka ne ovat kovin alustavia, jo nyt antavat voimakasta osviittaa siihen, että kuntoutuksen painopistettä kannattaa siirtää nykyistäkin enemmän moniammatilliseen kuntoutukseen. Meidän kannattaa häivyttää ennaltaehkäisyn ja kuntoutuksen raja, koska ilmeisesti juuri tässä rajapinnassa on se toiminta, joka on kaikkein kannattavinta. Siis kannattaa puuttua ihmisen kuntoon, ennen kuin se pääsee laskemaan, eikä odottaa, että kuntoutustarve ensin syntyy. Selvitykset osoittavat, että ikääntymiseen liittyvä kuntoutus kannattaa aloittaa paljon aikaisemmin kuin on aloitettu. Työkyvyn ylläpitämiseen tähtäävä nimenomaan kuntoutustoiminta, ei ainoastaan virkistystoiminta vaan kuntoutustoiminta, kannattaa aloittaa selvästi oletettua nuoremmille. Tämän kaltainen tieto saa aikaan sen, että yli miljardista eurosta, joka tähän käytetään, tulemme sitten tulevaisuudessa saamaan huomattavasti enemmän hyötyä irti, ja siinä mielessä tämä selontekoprosessi tällä kertaa ei suinkaan ole mennyt hukkaan.

Paula  Kokkonen  /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ministeri Soininvaara alkuperäisessä puheenvuorossaan mainitsi, että sotainvalidien ja veteraanien kuntoutuksessa on paljon ollut sellaista toimintaa, mikä on ollut viihdettä. Hän katsoi, että tällaista toimintaa ei pidä verovaroin kustantaa. Kun valtiokonttorilla mielestäni on laatukriteerit, millä veteraanikuntoutusta mitataan, olisin tiedustellut, mitkähän mittarit ministerin mielestä kuvaavat tätä viihdepuolta.

Sitten toteaisin, että minulle jäi täysin epäselväksi ministerin äskeisessä puheenvuorossa, onko ministerin mielestä selvää vai epäselvää, mikä on kuntoutusta.

Jukka Vihriälä /kesk(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa herra puhemies! Selonteko sinänsä on aivan hyvä. Haluaisin nyt todeta, että erityisopetus luetaan kuntoutukseen samoin kuin vammaispalvelulain mukaiset välttämättömät kuljetuskustannukset. Samanaikaisesti tässä puhutaan kuntoutuksesta, miten tärkeää se on. Mielestäni sellaista asiaa ei löydy koko kuntoutusselonteosta kuin perusliikunta. Ministeri Soininvaara äsken totesi, että kuntoon pitää puuttua, ennen kuin se alkaa laskea. Eikö nyt nimenomaan perusliikunta ja kaikki, mikä liikuntaan liittyy, kuntoa paranna meillä jokaisella? En löytänyt tästä kirjasta sellaista ollenkaan.

Toinen asia: myöskin vapaaehtoisten sosiaali- ja terveysjärjestöjen työstä kuntoutuksen edistämisessä hyvin vähän täällä mainitaan, tietenkin ne kustannukset, mitä tältä puolen on, mutta ei muuta.

Pirkko  Peltomo  /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Yksi tämän hetken ongelma koskee 65 vuotta täyttäneiden sekä eläkkeellä olevien vaikeavammaisten henkilöiden kuntoutusta, koska Kansaneläkelaitoksen vaikeavammaisten kuntoutus päättyy 65 ikävuoden iässä ja näyttää siltä, että kuntien terveydenhuolto ei ole kyennyt vastaamaan tähän haasteeseen.

Kysynkin ministereiltä, oletteko te tuomassa lakiesitystä, joka takaa myöskin yli 65-vuotiaiden vaikeavammaisten kuntoutuksen jatkumisen. Toisaalta, eikö nyt jo vihdoin ja viimein olisi aika tehdä ihan oma ikäihmisten kuntoutusohjelma, joka tulisi lähiaikoina?

Myöskin haluaisin kommentoida vihreitten ryhmäpuheenvuoroa siltä osin, että me sosialidemokraatit ainakin katsomme tarpeelliseksi sen, että kuntoutusselonteko tulee koko eduskunnan käsiteltäväksi jatkossakin.

Marjatta Stenius-Kaukonen /vas(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Kaikille viisikymppisille paras syntymäpäivälahja olisi kuntoutuspaketti kaikkien muiden lahjapakettien joukossa. Ovatko ministerit esittäneet harkinnanvaraisen kuntoutuksen määrärahojen lisäämistä? Ensi viikollahan on budjetin kehysneuvottelut.

Ministeri Perho puhui Ip-kuntoutuksesta. Meillä on myöskin it- tai oikeastaan elma-kuntoutus, työkyvyn arviointi. Nyt on todettu, että tämän vuoden rahat oikeastaan työministeriön puolella ovat pienemmät kuin aikaisemmin. Miten tähän aiotaan reagoida? Täällä nyt ei ole työministeri vastaamassa, mutta ehkä sosiaali- ja terveysministerit osaavat tähänkin esittää näkemyksen.

Margareta  Pietikäinen  /r(vastauspuheenvuoro):

Herr talman! Lagen om rehabiliteringspenning har lyfts fram i debatten och jag är ganska besviken på tillämpningen av den.

Kuntoutusrahalain ongelmana on nähdäkseni se, että laki tulkitaan ilmeisesti hyvin suppeasti. Kysynkin, minkä takia. Ilman tukeahan ovat nyt jääneet henkilöt, joitten ammatilliset ansiomahdollisuudet ovat erittäin heikot. Otan esimerkkinä nuoren naisen, joka kirjoittaa tänä keväänä ylioppilaaksi. Hän kärsii hankalasta asymmetrisestä oireyhtymästä, liikkuu vaivalloisesti ja kärsii spastisista vaivoista. Hän pystyy käymään koulua ihan sen takia, että kouluympäristö on sopeutunut hänen ongelmaansa ja että myöskin luokkatoverit auttavat. Mutta Kelan tulkinnan mukaan hän ei tarvitse kuntoutusrahaa. Tämä on mielestäni väärin ja liian suppea tulkinta.

Peruspalveluministeri  Osmo  Soininvaara

Arvoisa puhemies! Minuutissa selviäminen on hieman vaikeata.

Ed. Kokkosen kysymykseen: en puhunut. Puhuin sen kaltaisesta toiminnasta, joka on enemmän luonteeltaan virkistystä kuin kuntoutusta ja joka annetaan ansaittuna palkintona niistä uhrauksista, joita on tehty maan itsenäisyyden eteen. Jos kaikki veteraanikuntoutus olisi sellaista, että se pelkästään terveydellisillä perusteilla olisi perusteltua, me emme tarvitsisi veteraanietuuksia lainkaan, vaan silloinhan veteraanit saisivat nämä etuudet jo pelkästään terveydellisten näkökohtien avulla. Olen sitä mieltä, että sitä kylpyläkuntoutustyyppiä, jonka vaikuttavuus itse kunnon kannalta on aika vähäistä, ei tule laajentaa koko kansan oikeudeksi sen jälkeen, kun veteraaneille annettu kunniavelka on maksettu.

Terveyttä edistävästä liikunnasta puhutaan sivulla 19, siitä valtioneuvoston tekemästä periaatepäätöksestä vielä tässä kuussa. Se on ehdottomasti tärkeä osa. Se on tässä valitettavasti vain vanhuskuntoutuksen osalta, vaikka totta kai se koskee koko kuntoutusta.

Meillä on tulossa laki asiakasyhteistyöstä tai mikä sen tarkka nimi nyt on, jossa sitten ehkä näihin kysymyksiin, joita väliinputoamisesta vaikutti olevan, tullaan vastaamaan.

Varsinaista ikäihmisten kuntoutusohjelmaa erillisenä ei olla tekemässä, mutta STM jatkaa (Puhemies koputtaa) laatusuosituksia vanhusten palvelujen osalta, ja vanhusten palvelujen kokonaisuudesta tullaan antamaan suositus, ei rajaten vain kuntoutukseen.

Sosiaali- ja terveysministeri  Maija  Perho

Arvoisa puhemies! Täällä tiedusteltiin vaikeavammaisten vanhusten eli yli 65-vuotiaiden oikeutta Kelan rahoittamaan kuntoutukseen. Tämä on tietysti ongelma sen takia, että käytännössä on työnjako, joka on tarkoitettu toimivaksi eli että osana vanhustenhuoltoa kunnat tämän asian hoitaisivat. Ed. Peltomon kysymykseen siitä, onko tehty ehdotus tämän laajentamisesta: sitä ei ensi vuoden budjetin kehysehdotukseen sisälly. Meillä on muutenkin varsin suuria ongelmia omien esitystemme kanssa suhteessa näihin raameihin. Tämä liittyy myöskin ed. Stenius-Kaukosen kysymykseen siitä, paljonko harkinnanvaraiseen on esitetty lisäystä. Sinne on esitetty kustannusten nousua vastaavia lisäyksiä ja edelleenkin sitten tapeltu esimerkiksi lasten ja nuorten psykiatrisen kuntoutuksen rahoista.

It-kuntoutuksellahan, jolla yleensä tarkoitetaan Ilkka Taipaleen mallia, on saatu paljon hyvää aikaiseksi. Sen rahan puitteissa tehdään se, mitä pystytään, mutta lisärahan saaminen olisi lisäbudjettikysymys.

Taitaa minuutti päättyä, eli palataan ed. Margareta Pietikäisen kysymykseen myöhemmin.

Lasse Virén /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Kun jouduin ryhmäpuheenvuoron perusteella tutkimaan tätä selontekoa, tosiaan, mitä ed. Vihriäläkin kysyi, liikunnan osuus oli yllättävän pienelle jätetty. Tosiaan niin kuin, ministeri Soininvaara, sanoitte, vanhusväestön kohdalla mainitaan muutamalla virkkeellä sanasta "liikunta". Minun mielestäni pitäisi olla myöskin se, että lasten ja nuorten liikuntaa edistettäisiin ja sitä kautta heille annettaisiin sillä tavalla kuntouttavaa toimintaa, että he saisivat virikkeen ja sitten myöhemmässä elämässä opiskelun ja työelämän puitteissa olisivat liikunnallisia.

Merikukka  Forsius  /vihr(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ministeri Soininvaara sanoi äsken, että ei ole järkevä säästää sellaisesta kuntoutuksesta, joka säästää rahaa. Olisinkin nostanut esille varhaisesta kuntoutuksesta toisenlaisen näkökulman kuin ministeri Perho äsken, eli edelleen leikkausjonoista: Tiedetään, että lonkka-, kaihi- ja esimerkiksi sydänleikkauksiin on pitkät jonot ja sairaus pahenee odotusaikana ja silloin kuntoutus on paljon vaikeampaa ja pitempikestoista ja kalliimpaa. Tässä voisimme säästää paljon rahaa, jos saisimme varhennettua kaikkia, että on yhteinen hoitopaketti.

Ismo  Seivästö  /kd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ministeri Perho viittasi rahahuoliin kuntoutuksen kohdalla. Kysyisin ministeri Soininvaaralta, kun sivulla 11 on lause: "Jatkossa ehkäisevän tason ja työkykyä ylläpitävien ja työkyvyttömyyttä ehkäisevien muiden toimintamuotojen käsitteelliset, sisällölliset ja toiminnalliset rajapinnat tulisi selkiinnyttää." Onko tässä löydettävissä jotain sellaista, mikä tuo lisää henkilöresursseja ja mahdollisesti myöskin vapauttaa varoja toiminnan tehostamiseen?

Peruspalveluministeri  Osmo  Soininvaara

Arvoisa puhemies! Ehkä alan äskeisestä lainauksesta. Se on ilmeisestikin virkamiesten vastaus ministerin tyytymättömyyteen siitä, että tämä rajaus, mitä tarkoitetaan kuntoutuksella, ei mielestäni ollut kovin hyvä ja työnjakoa kannattaisi miettiä tarkkaan, ettei tule katvealuetta, että joku asia ei ole ennaltaehkäisyä eikä kuntoutusta, koska se on niiden välimuoto, ja että työnjako näiden toimintojen välillä tällä hetkellä toimii aika huonosti. Tätä on tarkoitus parantaa.

Mutta sitten tulemme ennaltaehkäisyyn ja kuntoutukseen. Kun kuntoutus periaatteessa on sitä, että kunto ensin laskee ja sitten aletaan sitä nostaa, niin sen takia tässä ei ole kaikkia. Vaikka olen sitä mieltä, että rajaa pitää häivyttää ennalta ehkäisevään toimintaan, niin tässä ei ole kaikkea ennalta ehkäisevää toimintaa mukana, koska se ei oikeastaan alun perin kuulu kuntoutukseen.

STM:llä on kokonaan oma projektinsa terveyttä edistävästä liikunnasta. Me olemme puuttumassa tähän erittäin vankalla otteella ja tuomassa tavallaan tätä, koska olemme huolissamme siitä, että nuoret, keski-ikäiset ja muut liikkuvat aivan liian vähän. Esimerkiksi aikuisiän diabetes kansantautina yleistyy ja kaikkea muuta sellaista. Kysyjä on aivan oikeassa. Tämä toiminta on tärkeätä, mutta (Puhemies koputtaa) sen ei katsottu kuuluvan tämän otsikon alle.

Ed. Forsius on aivan oikeassa siinä, että monet leikkausjonot ovat taloudellisesti aivan mielettömiä. Paitsi että sinä aikana kunto heikkenee ja tulee paljon kallista kuntoutustarvetta (Puhemies koputtaa), sinä aikana pitää maksaa sairauspäivärahoja. Ne saattavat usein olla monta kertaa suurempia kuin itse toimenpiteen hinta.

Sosiaali- ja terveysministeri  Maija  Perho

Arvoisa puhemies! Minäkin vielä todistan liikunnan puolesta myöskin vanhustenhuollossa ja vanhusten toimintakyvyn ylläpidossa. Meillähän on tutkimuksia ja näyttöön perustuvaa tietoa siitä, missä määrin ikäihmisten säännöllinen liikunta, ei sen raskaampi kuin puolen tunnin kävely päivässä, ehkäisee sydän- ja verisuonitauteja jne.

Ed. Pietikäisen kysymykseen kuntoutusrahalaista: Olennaistahan tässä kaiken kaikkiaan on se, että kuntoutusrahan myöntäminen perustuu henkilökohtaiseen opiskelu- ja kuntoutussuunnitelmaan, jonka teon pohjalta tämän sinänsä pitäisi tulla. Kun kuntoutusrahalain muutos on ollut voimassa alle 18-vuotiaiden osalta, se on kyllä osoittanut sen, että se on ollut tarpeellinen.

Siitä kysymyksestä, miksi kriteerit ovat näin tiukat, pitää varmaan ottaa tarkemmin selvää, mutta minusta lain teksti ja henki on kohtalaisen selvä, ja nythän oikeus laajenee alle 20-vuotiaisiin.

Ministeri Soininvaara jo leikkausjonoasiaan pitkälti vastasikin. (Puhemies koputtaa) Olen itse ottanut kantaa nimenomaan siihen, että leikkausjonoissa seisottaminen on epätaloudellista, koska odotusaika maksaa sairauspäivärahoina (Puhemies koputtaa) ja toipumisajat ovat pidemmät. Tämä pitäisi ottaa kokonaisuudessa huomioon, ja se on esillä terveysprojektissa.

Niilo  Keränen  /kesk(vastauspuheenvuoro):

Herra puhemies! Ministeri Perho jokin aika sitten puheenvuorossaan totesi, että työterveyshuollolla on keskeinen rooli tyky-toiminnassa ja kuntoutustarpeen arvioinnissa. Näinhän varmasti on. Mutta nyt kun työelämän ongelmat ovat menossa psyykkiselle puolelle ja työssäjaksamisongelmiin, niin onko kehitteillä mitään keinoja, joilla työterveyshuolto todellakin pystyy rohkeutta työpaikalle valamaan, että tällainen kuntoutustarve tunnistetaan?

Toinen kysymys It-kuntoutusasiasta ja siitä, miten ikärasismia voidaan kytkeä pois: onko siihen keksitty keinoja, olisiko työnantajille mitään porkkanoita, että he ottaisivat ihmisiä töihin?

Vielä lyhyt kolmas kysymys. Otin esille ryhmäpuheenvuorossa omaishoidon ja omaishoitajien kuntouttamisen. Mitä sille aiotaan tehdä?

Rakel  Hiltunen  /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Minä vielä tivaisin ministeri Soininvaaralta aikataulua siitä, mitkä hallituksen suunnitelmat ovat lakiesityksen tuomisessa, joka koskee kuntoutuksen asiakasyhteistyötä. Mielestäni se kyllä kuuluisi tämän kevään aikana antaa siinä vaiheessa, ennen kuin sosiaali- ja terveysvaliokunta mietintönsä saa valmiiksi, jotta se voidaan tähän kokonaisuuteen kytkeä.

Irja   Tulonen  /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Täällä on etsitty kuntoutukselle määritelmää. Minusta kuntoutus tarkoittaa lääkinnällistä kuntoutusta ennen kaikkea. Kaikki se muu, mikä jää ulkopuolelle, on hyvinvointia ja terveyttä edistävää hyvinvointia, on se sitten liikuntaa tai henkisiä arvoja. Itse näen, että kuntoutus parhaimmillaan on lääkinnällistä kuntoutusta.

Ministeri Perho, meillä on aika vaikea tilanne lasten psykiatrisessa kuntoutuksessa. Niin kuin tiedämme, eduskunta lisäsi kuntoutusmäärärahoja 20 miljoonaa markkaa nuorille ja lapsille kuntoutukseen. Miten ensi vuonna kehysriihessä asioiden käy, koska siellä on monia hyviä hankkeita, jotka jäivät kesken?

Matti Vähänäkki /sd(vastauspuheenvuoro):

Herra puhemies! Paheksun myös ministeri Soininvaaran väheksyvää lausumaa sotaveteraanien kylpyläkuntoutuksesta. Monet heistä ovat nimenomaan sanoneet, että se piti heidät pirteinä ja nyt he ovat iän puolesta jo siirtyneet toisenlaisen kuntoutuksen piiriin. Mutta sen sijaan annan paljon anteeksi äskeisestä sen perusteella, että ministeri Soininvaara tavallaan lupaili, että 10—25 prosentin sotainvalidit saattavat pian päästä myös laitoshoidon piiriin. Mutta veteraanit eivät silti lopu tähän. Nyt on tullut hyvin voimakkaita tietoja niin kutsutuista ohiammutuista, jotka ovat loukkaantuneet ja saaneet jonkinlaisen vamman, mutta joka on hoidettu ensiapuna kentällä. Nyt vammat ovat pahentuneet ja monet lääkärit ovat antaneet lausumia, että ne vaativat jopa leikkaushoitoa. Että (Puhemies koputtaa) urakkaa riittää kyllä.

Sosiaali- ja terveysministeri  Maija  Perho

Arvoisa puhemies! Työterveyshuollon puuttumismahdollisuuksia näihin ongelmiin työpaikoilla pyritään parantamaan muun muassa työeläkelaitosten ja Kelan yhteisellä koulutuksella, joka kohdistuu työterveyshuoltohenkilöstöön juuri varhaisen toteamisen edistämiseksi ja jatkotoimenpiteisiin saattamiseksi. Tämä hanke on käynnistynyt kuluvana vuonna ja pohjustaa ammatillisen kuntoutuksen kriteeriä eli työkyvyttömyyden uhkan toteamista, joka uhka, totta kai, liittyy muun muassa uupumiseen ja mahdollisiin mielenterveysongelmiin.

Kuntoutuksen käsitteestä ed. Tuloselle toteaisin sen, että kyllä myöskin sosiaalinen tai psykososiaalinen kuntoutus on hyvin tärkeätä. Usein se liittyy aivan kiinteästi myös lääkinnälliseen kuntoutukseen.

Lasten ja nuorten psykiatrisesta kuntoutuksesta ministeriö on esittänyt 20 miljoonan markan tai mitä se on näitä euroja, runsaan 3 miljoonan euron, varaamista edelleen (Puhemies koputtaa) ensi vuoden budjettiin.

Peruspalveluministeri  Osmo  Soininvaara

Arvoisa puhemies! Ensinnäkin STM:ssä valmistellaan kyllä lakia omaishoidon tuesta ja siihen liittyvistä seikoista, mutta ei ole tarkoitus perustaa erillistä kuntoutusjärjestelmää omaishoitajille, vaan heitä kuntoutetaan siinä missä muutakin väestöä kuntoutetaan.

Laki asiakasyhteistyöstä on ymmärtääkseni valmis. Se on tarkoitus antaa tämän kuun aikana. Meillä on tällä hetkellä STM:ssä tai koko valtioneuvostossa suuri ongelma lakien kääntämisessä ruotsin kielelle. Meillä olisi paljon valmiina olevia lakeja, jotka annettaisiin heti, kun ne saadaan ruotsiksi. Tämä tällä hetkellä hidastaa lainsäädäntötoimintaa varsin paljon.

Tässä selonteossa ei ole rajattu kuntoutusta vain lääkinnälliseen kuntoutukseen. Tämä rajankäynti ei mielestäni olisi järkevää. Ajatellaan henkilöä, jonka työkyky sosiaalisista ja psyykkisistä syistä on rajallinen. Hänelle voidaan tietysti antaa lääkinnällistä kuntoutusta, mutta parhaaksi kuntoutukseksi on havaittu tukityö. Tukityö taas ei mitenkään sovi lääkinnälliseen kuntoutukseen mutta on paljon tehokkaampaa kuin lääkinnällinen kuntoutus.

Antti  Rantakangas  /kesk(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ikäihmisten toimintakyvyn ylläpitäminen ja kuntoutus ovat tärkeitä paitsi ikäihmisten kannalta myöskin yhteiskunnan kannalta. Nyt päävastuu on annettu kuntien sosiaali- ja terveystoimelle. Sosiaali- ja terveysministeriön ja Kuntaliiton toimesta laadittiin viime vuonna yhteinen laatusuositus, joka korostaa vanhuspoliittisen strategian ja palvelurakenteen kehittämisohjelman laatimista ja toteuttamista jokaisessa kunnassa. Tunnetusti kuntien väliset erot ovat suuret.

Kysyisin: Kuinka turvataan palvelurakenteen kehittämisinvestointien rahoitus jatkossa kaikissa kunnissa? Miten muutoinkin turvataan riittävät voimavarat kuntoutustarpeen kasvaessa? Toinen kysymys: Kuinka aiotaan turvata ammattihenkilöstön saatavuus kuntoutustehtävissä, koska tämä on myöskin yksi suuri haaste jatkossa?

Veteraanikuntoutuksen osalta pitäisi ilman muuta määrärahakehykset käyttää jäljellä olevien veteraanien kuntoutukseen.

Timo  Ihamäki  /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Monissa puheenvuoroissa käsiteltiin asiaa, jota haluan korostaa. Kuntoutuslainsäädäntöä tulee kehittää siten, etteivät erikoissairaanhoito ja kuntoutus joudu toimimaan erillään ainakaan silloin, kun saumattomaan toimintaan on selvät perusteet, eli kuntouttaja on aina saattaen vaihdettava toimijalta toiselle. Myös moniammatillista otetta korostetaan. Tähän puuttui ministeri Perho puheenvuorossaan. Tämähän on olennainen vahvuus, mutta kuntoutuksen laatua mitattaessa tämä otetaan joskus huonosti huomioon. On jopa niin, että korkean ammattitaidon erikoistyöntekijöiden osuus kuntoutuslaitoksessa saattaa heikentää kilpailuasetelmaa ja -asemaa kuntoutuksen järjestämistä kilpailutettaessa ja ainakin joskus, kun pisteytyksessä korostetaan viihteellisiä asioita.

Vielä haluan todeta sen, että hotellointi (Puhemies koputtaa) nielee melkoisesti kuntoutusrahaa. Hotellimajoitusta ei voi pitää oleellisena kuntoutuksen (Puhemies koputtaa) kannalta. Toki kuntoutuslaitoksen kannalta se on tärkeää.

Tuula Haatainen /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Palaisin minäkin yli 65-vuotiaiden ja selkeästi ikääntyneiden ihmisten kuntoutustarpeisiin ja siihen, että Kelan harkinnanvarainen kuntoutusraha loppuun 65 ikävuoteen. Mutta jos halutaan terveydenhuoltoon ja hoivapalveluihin kustannussäästöjä, kyllähän selkeästi vanhusten kuntoutuksesta huolehtiminen ja ajoissa siihen puuttuminen on selkeä kustannussäästö, jos maltetaan pitkällä aikavälillä asioita tarkastella.

Minä, kuten monet muutkin, olen ottanut esille Tanskan-mallin mukaisen käytännön, jossa yli 75-vuotiaille tehdään kotikäyntejä. Siellä kartoitetaan koti- ja palvelutarve ja myös kuntoutustarpeet ja tehdään selkeä kuntoutus- ja hoitosuunnitelma. Kysyisinkin, minkälaista suunnitelmaa ollaan tekemässä, koska minusta järjestelmällinen ote vanhusväestöön pitäisi saada, jotta vanhusten selviytyminen mahdollisimman pitkään pysyy kunnossa.

Pekka   Ravi  /kok(vastauspuheenvuoro):

Herra puhemies! Selonteon lopuksi hallitus esittää peräti 32 uutta linjausta kuntoutuksen kehittämiseksi. Kysyisinkin ministereiltä, jos nyt jätetään pois äsken esille tullut asiakaspalvelun yhteistyöstä annetun lain uudistaminen, mitkä olisivat heidän mielestään keskeisimmät ja kiireellisimmät toimenpiteet, joihin kuntoutuksen kehittämiseksi pitäisi ryhtyä.

Sosiaali- ja terveysministeri  Maija  Perho

Arvoisa puhemies! Vanhusten kuntouttaminen on erittäin tärkeää, ja kuntoutusselonteossa on korostettu nimenomaan kuntouttavaa työotetta kaikissa niissä toiminnoissa ja palveluissa, joita vanhuksille järjestetään. Kun edellytetään, että vanhuksille tehdään hoito- ja palvelusuunnitelma sitten, kun he ovat siinä tilanteessa, siihen pitäisi ilman muuta kuulua kuntouttavat toimenpiteet. Kysymys on hyvin paljolti myös työtavoista: mitä tehdään palvelutaloissa, miten kannustetaan omaehtoista liikkumista, miten siinä autetaan ja tuetaan, minkälainen henkilöstö on, onko siellä fysioterapeutteja tai kuntohoitajia tai lähihoitajia jne. Toimintafilosofia lähtee tästä. Mutta toinen kysymys on se, miten kuntouttava työote integroidaan siihen työhön. Tämä sisältyy muun muassa vanhusten hoito- ja laatusuosituksiin yhtenä tärkeänä osana. Voisi sanoa, että tämä on yksi tärkeimpiä asioita, vastauksena ed. Raville. Toinen tärkeä on todella ketju työpaikoilla ja sen toimiminen työterveyshuollosta ja työsuojelusta kuntoutukseen.

Peruspalveluministeri  Osmo  Soininvaara

Arvoisa puhemies! Pääsimme taas kysymykseen, miten takaamme köyhien kuntien mahdollisuudet huolehtia palveluistaan. Tässä on nyt yksi miljardi markkaa siirretty rikkailta kunnilta tai ainakin entisiltä rikkailta kunnilta köyhille kunnille. Sen lisäksi STM:n kertoimia muutettiin siten, että ne painottivat vanhusvoittoisia kuntia juuri vanhuspalvelujen ylläpitämiseksi, koska oli myös laatusuositukset.

Kaikkia näitä hyviä asioita, joita täällä on otettu puheeksi, niin kuin ministeri Perho jo sanoi, meidän suosituksissamme tällä hetkellä korostetaan. Siinä, että vastuu vanhusväestön kuntoutuksesta siirtyy Kelalta kunnille, kun täytetään 65 vuotta, on ajatuksena nimenomaan se, että vanhusväestöstä yksi taho pitäisi kokonaisvaltaisesti huolta eikä sillä tavalla, että kunta ja Kela pallottelevat näitä keskenään, koska kuntoutus ja muu hoito alkaa olla niin samassa veneessä oleva juttu. On eri asia, miten kukin kunta näistä tehtävistä huolehtii. Mutta niin kuin on sanottu, kannattaisi huolehtia mieluummin kunnon ylläpitämisestä kuin laitoshoidosta.

Todettakoon, että (Puhemies koputtaa) olemme tähtäämässä nimenomaan kehittämisinvestointeihin, jotta saamme aikaan uusia toimintamuotoja. Tämän maan vanhushoito on niin laitospainotteista, että uusia laitoksia tuskin enää kannattaa rakentaa.

Inkeri  Kerola  /kesk(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa herra puhemies! Erityisopetus on selonteossa yllättävästi otettu kuntouttavan toiminnan piiriin. Mielestäni se on kuitenkin korjaavaa toimintaa, johon on suunnattava oma rahoitusosuutensa.

Salissa ei turhaan ole puhuttu lasten ja nuorten pahoinvoinnista. Kysynkin: miten ministerit tai hallitus yleensä näkevät kasvavan erityisopetuksen rahoitustarpeen katettavan nykyisellä mallilla, vai tarvitaanko joitakin uusia menetelmiä?

Pirjo-Riitta Antvuori /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Useassa puheenvuorossa on korostettu vanhenevan väestön kuntoutumisen ja kuntouttamisen tärkeyttä ja varsinkin siinä mielessä, että työssäoloikää voitaisiin nostaa kaksi kolme vuotta. Tietysti tässä yksi hyvä asia on tyky-toiminta, mutta en tiedä, onko ministereillä lääkkeitä siihen, miten tavallaan ennalta ehkäisevässä mielessä entistä enemmän voitaisiin vaikuttaa työelämän kulttuuriin, koska on ihan varmaa, että jos nykyinen työtahti ja nykyiset vaatimukset ja hypertehokkuusvaatimuskulttuuri työelämässä jatkuvat, on turha kuvitella silloin, että ihmiset jaksavat työssä, vaan ihmiset hakeutuvat eläkkeelle tai sairastuvat. Suomi on aika lähellä Japanin tautia, (Puhemies koputtaa) jossa nyt maksetaan sitä, kun on työelämä ollut liian tehokasta.

Leea   Hiltunen  /kd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Kuntoutusselonteko on tarpeellinen ja oikeaan aikaan osuva. Toivon, että keskustelu tuottaa myöskin toimenpiteitä ja hallituksen esityksiä jatkossa. Kuntoutuksen kehittämislinjauksissa painotetaan myös kuntoutuksen vaikuttavuuden lisäämistä, ja tietysti kysymys on, miten tätä vaikuttavuutta mitataan. Ministeri Soininvaara toi esiin ihan pienen otteen siitä, mikä on hyvää hoitoa, ja sanoitte, että oppikysymykset annetaan asiantuntijoille. Jos näin ajattelee, sen jatkona tulee todella vaikuttavuuden mittaaminen. Haluaisin kysyä: onko valmistelussa tarkasteltu, miten ammatillinen osaaminen, jo olemassa oleva ja myös koulutuksessa ja opetusohjelmissa tarjottava, kulkee yhtä jalkaa näiden merkittävien tavoitteiden kanssa, joita kehittämislinjauksissa on, ja onko suunnitteilla joitakin koulutuspoliittisia uudistuksia, rakenneuudistuksia tai sisällöllisiä uudistuksia?

Lasse Virén /kok(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Monessa puheenvuorossa otettiin liikunta esiin, mutta nyt, kun ministerit lupasivat, että se tulee seuraavassa selonteossa, me liikuntaihmiset jäämme sitä varmasti odottamaan suurella mielenkiinnolla, että saadaan tämäkin asia papereihin ja kansiin.

Sosiaali- ja terveysministeri  Maija  Perho

Arvoisa puhemies! Erityisopetus — tai tavallaan toimet, että välttämättä ei tarvittaisi niin paljon erityisopetusta kuin tarvitaan — liittyy tietysti näihin varhaisiin toimenpiteisiin jo ennen kouluikää ja kouluissa. Totta kai oppilashuollon vahvistaminen on yksi tekijä. Nämä kysymykset olivat esillä eilen, kun olin ministeri Soininvaaran kanssa tilaisuudessa, jossa pohdittiin pääministerin johdolla nuorten osallisuuden edistämistä, työllistymismahdollisuuksien edistämistä ja syrjäytymisen ehkäisemistä. Totta kai se on asia, jossa tarvitaan tekijöitä.

Sitten kysymys työelämästä, että me emme olisi Pohjolan Japani tässä mielessä, kun aikanaan hyvin positiivisessa mielessä olimme. Tämä asiahan on keskusteluissa ollut hyvin vahvasti lasten näkökulmasta työ- ja perhe-elämän yhteensovittamiskysymyksenä, ja meillähän itse asiassa työlainsäädäntö ja työaikalainsäädäntö antavat jo aika paljon mahdollisuuksia. Samoin perhevapaalainsäädäntö, jota on nyt vielä tarkoitus kehittää, antaa mahdollisuuksia. (Puhemies koputtaa) Nyt on kysymys siitä, että työmarkkinaosapuolet, niin kuin juhlallisesti ne näin toteavat, ovat sitä mieltä, että nämä asiat ovat tärkeitä ja pitää niitä kehittää, että ne menevät työpaikoille ruohonjuurille asti.

Peruspalveluministeri  Osmo  Soininvaara

Arvoisa puhemies! Haluan ed. Virénille sanoa, että selontekoa terveyttä edistävästä liikunnasta ei tule vaan se tulee valtioneuvoston periaatepäätöksenä. En usko, että kovin monta selontekoa enää eduskunnan aikatauluun edes mahtuisi.

Ed. Antvuori on aivan oikeassa siinä, että työelämä ei saisi olla liian uuvuttavaa, liian rasittavaa, se ei saisi tuottaa liikaa uhreja. Nimenomaan henkiseen työsuojeluun on kiinnitetty huomiota sekä eduskunnan juuri hyväksymässä työterveyshuoltolaissa että työturvallisuuslaissa, joka tällä hetkellä on ruotsiksi käännettävänä ja toivottavasti vielä tämän vuoden aikana tulee käännetyksi. Mutta joka tapauksessa ollaan kiinnittämässä ja olen myös kehottanut työsuojelupiirejä kiinnittämään tähän toimintaan enemmän huomiota. Se on aika hitaasti kääntyvä laiva, on hyvin vaikea päästä työpaikoille sisään vaikuttamaan. Tietysti toivoisi, että ammattiyhdistysliike ja kaikki muut vastaavat tahot voisivat tässä projektissa olla mukana.

Arvoisa puhemies! Minulta kysyttiin, mikä kuntoutuksen kehittämisessä on keskeisintä. Minusta siinä on keskeisintä se, mikä selonteossa on otettu keskeiseksi, että me saamme suunnatuksi kuntoutuksen voimavaroja sinne, missä kuntoutuksesta on eniten hyötyä. Tältä osin kuntoutuksen tehokkuutta voidaan olennaisesti lisätä.

Inkeri  Kerola  /kesk:

Arvoisa herra puhemies! Hallituksen antama kuntoutusselonteko antaa äkkiseltään luettuna hyvin vakuuttavan kuvan kuntoutusjärjestelmästämme. Muistan kuitenkin elävästi kuvaavan esimerkin veteraanikuntoutuksen rahoitusta valiokunnassa käsitellessämme, kun eräs veteraaniasioiden asiantuntija kritisoi rahoitusvastuun siirtämistä muille kuin valtiolle. Hän ilmaisi asian jotenkin tähän tapaan: "Eihän meitä sotaankaan lähettänyt muu taho kuin valtio. Miksi kuntoutuskorvaukset nyt otetaan muiden tahojen varoista?" Siinä vihjettä rahoitusvastuisiin.

Sosiaali- ja terveysministeriön kannanoton mukaan sydänpotilaiden kuntoutus kuuluu kuntien terveydenhuollon tehtäviin siltä osin kuin kyseessä ei ole vaikeavammaisten eikä ammatillinen kuntoutus, joka kuuluu Kelalle. Kuntien rahoitusvaikeuksien sekä uhkaavan henkilökuntapulan takia tilanne on kuitenkin edelleen heikkenemässä. Sydänpotilaiden kuntoutus onkin jäänyt suurelta osin sydänjärjestön harteille. Sydänpotilaiden jatkohoito ja kuntoutus olisi kuitenkin tärkeää, jotta kalliiden toimenpiteiden ja akuuttihoidon tulokset säilyisivät pitempään. Tällä hetkellä noin puolet kuntoutusta tarvitsevista sepelvaltimotautipotilaista sekä valtaosa muista sydänpotilaista jää kuntoutuksen ulkopuolelle.

Sydänsairauksien akuuttihoito on kallista. Mika Kettulan väitöskirjan mukaan sydäninfarktin akuutin sairaalajakson keskikustannukset olivat noin 3 500 euroa ja infarktin jälkeisen vuoden hoitokustannukset 6 300 euroa. Esimerkiksi sepelvaltimotauti on pitkäaikainen, etenevä ja kallis sairaus. Sen vuoksi olisi sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta tärkeää, että sairauden kulku saataisiin hidastumaan, vaaratekijät ja oireet vähentymään sekä potilaan psyykkinen ja sosiaalinen selviytyminen turvattua. Näihin seikkoihin voitaisiin vaikuttaa oikeanlaisella täsmällisellä kuntoutuksella. Tällä hetkellä kuntoutus ja potilasohjaus muodostavat vain 1,6 prosenttia sydäninfarktipotilaiden hoidon kokonaiskustannuksista. Kuntoutukseen panostamalla voitaisiin vähentää myöhempää kalliin hoidon tarvetta.

Viime vuonna julkaistussa Euroaspire-tutkimuksessa vertailtiin sepelvaltimopotilaiden akuuttihoidon jälkeistä vaaratekijätasoa yhdeksässä Euroopan maassa. Hyvällä jatkohoidolla ja kuntoutuksella pystytään vaikuttamaan moniin keskeisiin sepelvaltimotaudin vaaratekijöihin. Tutkimuksen mukaan Suomessa oli muita maita selvemmin epäonnistuttu monien keskeisten vaaratekijöiden ehkäisyssä. Heikko tulos johtuneekin jatkohoidon ja potilasohjauksen puutteesta.

Sepelvaltimotautipotilaat eivät ole ainoita sydänpotilaita, joiden kuntoutus kangertelee. Esimerkiksi kroonista sydämen vajaatoimintaa sairastavien kuntoutusta ei järjestä mikään julkinen organisaatio. Kuitenkin heidän kuntoutuksestaan on saatu hyviä tuloksia ja asia on tiedostettu muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Arvoisa puhemies! Onko tänä päivänä yhteiskunnan tavoite pelkästään se, että kansalaisistamme imetään kaikki energia työelämässä, minkä jälkeen yhteiskunta tietoisesti unohtaa enemmän tai vähemmän aktiivisen kansantulon kasvattajansa jättämällä hänet oman onnensa nojaan? Tällä hetkellä kansalaisistamme on 15 prosenttia 65-vuotiaita tai sitä vanhempia. Kymmenen vuoden kuluttua heitä on 17 prosenttia ja vuonna 2015 jo 20 prosenttia. Kykenevätkö nämä ihmiset jatkamaan aktiivista seniorielämäänsä omin kuntoutus- tai elämänviritysavuin sekä mentaalisesti että taloudellisesti? Liian monelle tavoite muodostuu haaveeksi.

Ikäihmisten kuntoutus on pitkäaikaisen laitoshoidon vastapainoksi koettu oikein toteutettuna sekä vaikuttavaksi, tehokkaaksi että kustannussäästöjä tuovaksi. Systemaattisen kuntoutuksen tulokset heijastuvat sairaanhoidollisten jaksojen lyhenemisenä ja ennenaikaisen kuolleisuuden vähentymisenä. Ei kannata edes mainita kasvanutta elämänlaadun osuutta.

On välttämätöntä, että työnantajat huolehtivat työntekijöidensä aktiivisesta kuntoutuksesta työssäoloaikana sekä heräävät sen enenevään tarjoamiseen työkyvyn menetyksen uhatessa. Jatkumo kunnon ylläpitämisessä ei muutoin ole mahdollista.

Ehkäisevä, aktiivinen ja kuntouttava ote on välttämätöntä kaikessa palvelutoiminnassa. Asennekasvatukselle löytyy runsaasti tilaa. Nyt olisikin aika miettiä tällä hetkellä kuntoutusta järjestävien ja sen kustannuksia korvaavien kirjavien tahojen tilalle selkeämpiä malleja. Näin koottuina kuntoutusjaksot osuisivat kohdalle entistä useammin ja samalla tehokkaammin. Ehkäisevällä ja etupainotteisella toiminnalla säästettäisiin paitsi raskaat laitoshoidot myös voitaisiin tarjota kuntoutettavalle itselleen vireämpää elämänotetta.

Parasta kuntouttavaa toimintaa on kuitenkin pääsääntöisesti kotioloissa tapahtuva elämä jokapäiväisine askareineen ja sosiaalisine kontakteineen. Hallitus ei liene kuullut tarinoita tosielämästä, jossa samanaikaisesti laitospaikkojen alasajamisen kanssa on menty kotipalvelun vähentämiseen. Näin sylissämme alkaa olla kaksinkertainen kaaos, jonka purkaminen olisi käsien levittelemisen sijaan aloitettava pikaisesti.

Kotioloissa tarvittaisiin monesti kahden putken kuntoutusta. Vaille huomiota jäävät yleensä omaishoitajat, joiden kuntoutus on teoriassa lakisääteisten vapaapäivien mittainen, mutta käytännössä ei monesti sitäkään sijaispaikkojen puuttuessa. Monesti hyvin alkeellisissa oloissa hoitotyötään tekevät omaishoitajat riutuvat hoidettavansa rinnalla ympäri vuorokauden kestävän hoidon jatkuessa keskeytyksettä. Paitsi koulutus, yhä enenevässä määrin kuntoutusjaksot olisivat vähintä, mitä omaishoitajille voitaisiin tarjota edes pienenä huomionosoituksena kuluttavasta työstään.

Näin ollen pitäisin välttämättömänä, että myös kuntoutukseen ohjaavaa koulutusta ja sen koulutuspaikkoja lisättäisiin terveydenhuollon alalla. Välitön apu tai kuntoutus jatkaisi sekä omaishoitajan että hoidettavan laatupäiviä pidempään.

Margareta Pietikäinen /r:

Herr talman! I fråga om rehabilitering inom undervisningssektorn konstateras det i redogörelsen att anslagen för specialundervisning i grundskolorna ökat snabbt under de senaste åren. Från 1997 till 2000 ökade utgifterna för specialundervisning med över 80 procent så att de 2000 var 121 miljoner euro. Detta är helt i linje med de nya skollagarna, som lyfter fram barnen med särskilda behov på ett mycket förtjänstfullt sätt.

Perusopetuslaissa todetaan peruskoululla olevan vastuu kaikista oppilaista, myös erityistarpeita omaavista lapsista. Aiemmin sosiaali- ja terveyssektori kantoi vastuun vaikeavammaisten opetuksesta. Kehitys on ehdottomasti ollut oikean suuntaista: Kaikilla lapsilla tulee olla omien edellytystensä mukaisesti oikeus opetukseen, valmennukseen ja koulutukseen. Koululait korostavat myös voimakkaasti ammatillisen koulutuksen vastuuta erityistarpeita omaavista nuorista. Myös ammattikoulujen on syytä kiinnittää erityistä huomiota erityisistä oppimisvaikeuksista kärsiviin ja vammaisiin oppilaisiin joko tavallisessa oppilasryhmässä tai perustamalla erityisiä linjoja vaikeavammaisille nuorille.

Det finns undersökningar som visar att barn med särskilda behov kan utgöra ända upp till 25 procent i en årskurs. Behovet av specialundervisning är stort. Pedagogiska och övriga förhållanden bör beakta elevens inlärningsförmåga. Integrering av elever som har funktionsnedsättningar eller handikapp i vanlig klass är det primära alternativet, men också specialskolor och -klasser behövs. Vid val av skolform bör barnets bästa vara det utslagsgivande. I vissa fall kan en specialklass eller -skola vara det bästa alternativet.

Om valet är integrerad skolgång i vanlig klass finns det många yttre villkor som bör beaktas. För det första får elevantalet i klassen inte vara för stort. För det andra bör det förutom läraren finnas tillräckligt med övrig stödpersonal i skolan. Det behövs speciallärare, skolgångsbiträden, psykologer, kuratorer och studiehandledare i skolorna. Och sist, men inte minst, bör det finnas välutbildade och motiverade lärare i skolan. Lärare, som redan i sin grundutbildning fått kunskap om olika typer av inlärningssvårigheter och handikapp och som ständigt är beredda att fortbilda sig.

Suurin osa peruskoulun erityisopetuksesta kohdistuu puhe- ja lukemisvaikeuksista kärsiviin oppilaisiin. Arvioiden mukaan 60 000 oppilasta kärsii jonkinlaisesta lukihäiriöstä. Lasten päivähoidossa ja esikoulussa perusperiaatteet ovat samat kuin peruskoulussakin. On tärkeää, että lasten ongelmat havaitaan mahdollisimman varhain. Suurin osa erityistarpeita omaavista lapsista on sijoitettu tavalliseen päivähoitoon. Menestyksellisen integraation edellytyksenä on, että henkilökohtaisia avustajia on käytettävissä. Päivähoidon henkilökunta on jo suuressa erityiskoulutuksen tarpeessa.

Jag vill alldeles särskilt, precis som svenska riksdagsgruppen gjorde i sitt gruppanförande, lyfta fram en speciell grupp av barn med särskilda problem. Det är de döva och hörselskadade barnen. För dem är det viktigt att hela skolmiljön och specifikt naturligtvis klassrummen är anpassade och inredda med tanke på deras behov. Oberoende av om de går i vanlig skolklass eller i specialklass är det viktigt att deras rätt till sitt modersmål, teckenspråket, erkänns och att de får tillräcklig undervisning också i detta ämne.

De finlandssvenska döva är en minoritet inom minoriteten. Det krävs skräddarsydda lösningar för att tillgodose denna lilla grupps behov. Också de finlandssvenska döva skall ha rätt till skolgång i det egna hemlandet integrerade i vanliga klasser med egna speciallärare, eller i egna specialklasser. Dylika specialklasser behövs både i Österbotten och i södra Finland.

Det gladde mig att rehabiliteringen uppfattades så brett i redogörelsen att man också tog upp förhållandena i utbildningen och skolan, för det är precis som ministrarna sade här tidigare, det gäller att så tidigt som möjligt komma åt problemen, och jobba med dem. Allt mera är man medveten om att en del av stora problem kan avhjälpas om man t.ex. redan i förskoleåldern tar itu med problemen.

Pirjo-Riitta  Antvuori  /kok:

Arvoisa puhemies! Käsittelyssämme on nyt valtioneuvoston kolmas kuntoutuksesta antama selonteko. Ensimmäinen selonteko annettiin kahdeksan vuotta sitten vuonna 94. Tuolloin käytiin paljon keskustelua muun muassa mielenterveyspotilaiden asemasta. Mielenterveyspotilaiden kuntoutus oli silloin erityisen ajankohtainen teema sen vuoksi, että tuolloin 90-luvun pahimpina lamavuosina oltiin vähentämässä psykiatrisen laitoshoidon paikkoja eikä avohoidolle luotu samassa tahdissa riittäviä mahdollisuuksia vastata laitoshoidon purkamisen myötä kasvaneisiin haasteisiin. Tärkeänä tavoitteena korostettiin sitä, että psykiatriset potilaat tulee saada takaisin yhteiskuntaan sillä tavoin, että he pystyisivät elämään ja tulemaan toimeen jokapäiväisissä asioissa ja vapautuisivat laitoskierteestä.

Haluan toistaa nämä kahdeksan vuoden takaiset sanani entistäkin painokkaammin käsitellessämme nyt tätä kuntoutusselontekoa. Kaksi yhteiskuntamme tulevaisuutta koskevaa suurta kysymystä korostaa entisestään mielenterveyden häiriöiden hoitamisen ja ennaltaehkäisyn tärkeyttä.

Miten ensinnäkin huolehdimme työvoiman riittävyydestä? Suuret ikäluokat ovat siirtymässä eläkkeelle, ja asiantuntijat arvioivat, että työvoimapula on monilla aloilla täyttä totta jo kahden kolmen vuoden kuluttua. Esimerkiksi hoitoalalla tarvitaan seuraavien reilun kymmenen vuoden aikana 200 000 uutta työntekijää paikkaamaan sitä tarvetta, joka hoitoalalle syntyy nykyisten työntekijöiden eläkkeelle siirtymisen ja palvelujen kysynnän lisääntymisen myötä. On pelottavaa ajatella sitä tulevaisuutta, joka tällä menolla on väistämättä edessämme. Esimerkiksi juuri hoitotyössä henkilöstöresurssit on kiristetty äärimmilleen. Sairausloma- tai vuosilomasijaisia ei oteta, ammattitaitoista henkilökuntaa pidetään määräaikaisissa työsuhteissa ilman varmuutta työpaikan ja työn jatkuvuudesta. Julkisen sektorin työpaikoista melkein joka neljäs on nykyään määräaikainen.

Nämä ongelmat eivät koske pelkästään hoitoalaa. Samassa oravanpyörässä ovat opettajat ja monet muut matalapalkkaiset naisvalta-alat. Miten ihmiset jaksavat tällaista työtahtia ja tätä työkulttuuria? Eivät jaksakaan. Henkiset paineet purkautuvat ennen pitkää fyysisinä oireina ja sairauksina. Itse asiassa koko työyhteisö sairastuu. Pahoinvointi näkyy muun muassa halukkuudessa siirtyä ennenaikaiselle eläkkeelle.

Otan esimerkin: Edellisen, vuonna 1998 annetun kuntoutusselonteon jälkeen valtion palveluksesta työkyvyttömyyseläkkeelle jääneiden vuotuinen määrä on kokonaisuudessaan pienentynyt, mutta mielenterveysongelmien perusteella eläkkeelle jäävien määrä on vain kasvanut. On esitetty tuoreita lukuja, että peräti lähes 40 prosenttia työkyvyttömyyseläkkeelle jäävistä siirtyy eläkkeelle mielenterveyden häiriöiden, kuten vakavan masennuksen, vuoksi, ja mikä hälyttävää, nuorempien ikäluokkien työkyvyttömyyseläkkeistä yli puolet perustuu mielenterveyden häiriöihin. Tämä todetaan myös nyt käsiteltävänä olevassa selonteossa.

Yhteiskuntamme kokonaisuus ei ole enää terve, jos työelämän annetaan ulosmitata ihmisten henkiset ja fyysiset voimavarat ja jos niitä vaurioita korjaamaan tarvitsemme jatkuvasti yhä enemmän veromarkoin kustannettuja kuntoutus- ja eläkemäärärahoja. Käsiteltävänä olevassa selonteossa korostetaan sitä, että kuntoutus on sitä tuloksellisempaa, mitä aikaisemmin se aloitetaan. Työikäisen väestön vähentyessä meillä on edessämme katastrofi, ellemme pidä huolta siitä, että työikäiset suomalaiset jaksavat hyvin ja ne, jotka tarvitsevat apua kuntoutukseen, saavat asiantuntevaa ja oikeanlaista apua. Vastuu tästä kuuluu paitsi kuntoutuksesta vastuussa oleville tahoille myös työnantajille.

Arvoisa puhemies! Kuntoutukseen vuosittain käytetty 1,2 miljardia euroa on valtavan suuri määräraha. Olisi toivottavaa, että kuntoutusselonteon eduskuntakäsittelyn aikana kiinnitettäisiin erityistä huomiota siihen, miten ja mihin nämä määrärahat käytetään ja kuinka pureudutaan vielä nykyistä paremmin kuntoutusta vaativien ongelmien ennaltaehkäisyyn. Katsottiinpa asiaa sitten inhimilliseltä tai kansantaloudelliselta kannalta, ongelmien ennaltaehkäisy ja varhainen puuttuminen niihin on aina edullisempi ja parempi ratkaisu.

Rakel Hiltunen /sd:

Arvoisa puhemies! Kun selontekoon perehtyy ja tätä keskustelua kuuntelee, niin edelleen vaikuttaa siltä, että vastaamatta jää yksi tärkeä kysymys: missä se vastuunkantaja on? Kun ajattelee tilannetta kuntoutusta tarvitsevan ihmisen kannalta, kysymyksessähän on valtava lakiviidakko, mahdollisesti kymmeniä lakeja, jotka sivuavat kuntoutusta, ja toisaalta myös hyvin suuri palvelutarjonnan tai -kirjon määrä. Valtion suunnalta on kunnille tämän selonteon valmistelun aikanakin siirtynyt hyvin paljon lisää tehtäviä. Mielestäni ed. Antvuori kuvasi hyvällä tavalla sitä vaikeata tilannetta, joka on arkea kuntien terveydenhoidossa. Tämän selonteon valmistelun aikana ympäristö on muuttunut tältä osin vielä huonompaan suuntaan verrattuna tilanteeseen neljä vuotta sitten.

Kun miettii ihmistä, joka mielenterveyden ongelmien, pitkäaikaissairauden tai vammautumisen jälkeen joutuu uuteen elämäntilanteeseen, elämäntilanteeseen, jossa entinen ei jatku, vaan jotakin uutta, tuntematonta ja monta kertaa pelottavaa on edessä, mielestäni silloin tämän kuntoutuslainsäädännön ja ylipäätään yhteiskunnan palveluiden tulisi toimia niin, että hädässä oleva ihminen saisi automaattisesti kaikkein parhaimman palvelun.

Tämän kokonaisuuden hallinta on varmasti ministeriöissä, se on ehkä Kelan ja VKK:n kuntoutusjärjestelmissä, mutta onko tämän kokonaisuuden hallintaa siellä, missä kuntoutusta tarvitseva ihminen muuttuneessa elämäntilanteessa kohtaa hoitohenkilöstön ja sen tahon, joka määrittelee sitten, miten lähdetään eteenpäin? Se ensimmäinen havainnoija on tärkeä. Vaikka kunnilla on tässä vastuu, ei riitä myöskään ministerin eikä ministerien taholta esitetty toteamus, että sitten ja sitten kunnat ottavat vastuulleen tämän asian, kun samanaikaisesti kunnissa on tapahtunut myös talouden heikkenemistä. Yhtä hyvin pienissä kuin suurissakin kunnissa käydään myös köydenvetoa siitä, miten vastuu erilaisista ihmisistä jakautuu sosiaali- ja terveydenhoidon kesken.

Täällä on pidetty tästä kokonaisuudesta erittäin hyviä puheenvuoroja tänä iltana. Minä keskityn vain kahteen kolmeen asiaan.

Silloin kun joudutaan tekemään valintoja, mielestäni kuitenkin aina pitäisi olla ensimmäisenä kriteerinä, että sinne, missä ihminen on kaikkein eniten riippuvainen ulkopuolisesta avusta ja ongelmat ovat suurimmat, tulee myös resursseja keskittää.

Täällä on mainittu yli 65-vuotiaat vaikeavammaiset henkilöt. Minä haluan valiokuntatyöhön jättää vakavan evästyksen, että näiden ihmisten kuntoutuksen tarve arvioidaan uudelleen. Se ei välttämättä hoidu siten, että tehdään uusia suunnitelmia koko vanhusväestön kuntoutukseen. Vamman, joka on kestänyt monta kymmentä vuotta ja jonka kanssa ihminen on kuntoutuksen avulla voinut pärjätä ja olla oman elämänsä hallinnoija ja hyvä toimija työssä tai muutoin, vaikutus ei lopu silloin, kun henkilö täyttää 65 vuotta, vaan se kumuloituu ja vaikeutuu.

Tällä samalla ajattelulla toivon, että huomioidaan myös sotiemme veteraanit. Minusta on hyvä, jos tarkastellaan vakavasti tämän 10—25 prosentin kriteerin mahdollisuutta antaa pohja kuntoutukselle.

Selonteosta puuttuu kokonaan maininta omaishoitajista ja samoin veteraanien puolisoista ja leskistä. Toivon, että myös heidän asemaansa tarkastellaan jatkossa.

Arvoisa puhemies! Lopuksi: Tässä selonteossa on mielestäni yksi puute. Se koskee Raha-automaattiyhdistyksen avustuksia saavia järjestöjä. Nämä järjestöt ovat hyvin merkittäviä toimijoita kuntoutuksen saralla sekä varhaiskuntoutuksessa että raskaan kuntoutuksen parissa. Toivon, että valiokuntatyössä kuullaan nyt näitä järjestöjä seikkaperäisesti.

Viimeiseksi lopuksi yksi huolenaihe. Apuvälineet on nostettu täällä esiin. Kerron esimerkin kuulovammaisten kuntoutuksesta. Kun kuulovamma on todettu ja apuvälineen tarve todettu, tänä päivänä saattaa mennä puoli vuotta, lähes vuosi, ennen kuin ihminen pääsee apuvälineen sovitukseen. Näin on Pääkaupunkiseudulla tällä hetkellä. (Ed. Stenius-Kaukonen: Vasta vuonna 2003!) — No, se on sitten vielä pahempi, mutta olkoon tämä nyt esimerkkinä siitä, että pelkällä sanahelinällä tätä asiaa ei hoideta, vaan on ihan käytännössä ryhdyttävä miettimään, miten voidaan kantaa vastuu siitä, mitä nyt perätään.

Jukka Vihriälä /kesk:

Arvoisa herra puhemies! Me käymme täällä nyt kuntoutuskeskustelua kuntoutusselonteosta. Haluaisin aluksi todeta sen, että hyvin vahvasti tämä on painottunut tietenkin veteraaniväestöön ja ikäihmisten kuntouttamiseen, mikä on sinänsä tärkeää, mutta varmasti yhtä tärkeää on myöskin se, että me keski-ikäinen sukupolvi ja ennen kaikkea nuorempi sukupolvi pitäisimme huolen kunnostamme, että tekisimme ennalta ehkäisevää kuntoutustoimintaa. Kun itse tänä aamuna kello 6.05 lähdin tuonne pyryyn lenkille, voin todeta, että minusta siinä sitä jokainen saa kuntoutusta, ja sitä pitäisi varmasti meidän monenkin harrastaa. Ei tarvitsisi sitten puhua täällä niin voimakkaasti niistä ongelmista, joita on syntynyt. (Ed. Stenius-Kaukonen: Ed. Vihriälä tarvitsee mitalin tästä suorituksesta!) — Eikä tämä ole ainoa aamu. Joka ainoa aamu se tapahtuu, kun täällä Helsingissä ollaan, juuri tällä tavalla.

Arvoisa puhemies! Yhtyisin myöskin siihen, mitä ed. Rakel Hiltunen toi äsken esille, että kun tätä valiokunnassa käsitellään, vapaaehtoisten sosiaali- ja terveysjärjestöjen tekemään tärkeään kuntoutustyöhön kiinnitettäisiin huomiota. Pitää muistaa, että Raha-automaattiyhdistyksen varoja menee veteraanikuntoutukseen liki 500 miljoonaa markkaa, myöskin sairaskotien käyttömenoihin jne., mutta myöskin vapaaehtoisjärjestöille liki 200 miljoonaa markkaa vuodessa. Se on sinänsä erittäin tärkeää ja hyvää työtä, mitä nämä järjestöt tekevät.

Herra puhemies! Ihan lyhyesti palaisin myöskin veteraanien ja sotainvalidien asiaan, jota on paljon käsitelty. Tilastojen mukaan sotainvalidien kuntoutuksen menot vähenivät vuodesta 1997 vuoteen 2000 noin 18 prosenttia. Samanaikaisesti rintamaveteraanien kuntoutuksen menot kasvoivat noin 21 prosentilla. Kaikki tiedämme, mikä poistuma on sekä veteraanien kohdalla että ennen kaikkea sotainvalidien kohdalla. Vaikka tilastollisesti sanotaan, että puolet veteraaneista pääsee lakisääteisen kuntoutuksen piiriin, kuitenkin kuulee väittämiä, että ei pääse tai on kohtuuttoman pitkä aika, kun pääsee seuraavan kerran.

Nyt ajattelisin näin, että kyllä tämä asia, ennen kun viimeinenkin veteraani menee, pitäisi saada hoidettua sillä tavalla, että jokainen veteraani, joka vielä haluaa kuntoutuslaitoksiin, sinne pääsisi. Myös avokuntoutusta ja kotona tapahtuvaa kuntoutusta voitaisiin antaa niin paljon kuin he pystyvät sitä vastaanottamaan. Mielestäni on tänä itsenäisyyden 85-vuotisjuhlavuonna paikallaan, että näin voitaisiin jo tällä hetkellä menetellä. Kun kaikki selvitykset osoittavat kiistatta, että veteraanikuntoutus on kuitenkin ollut hyvää, on selvitetty ja tutkittu, että sekä terveydentilan paranemisen kannalta että ennen kaikkea mielialan kannalta se on ollut tarpeellista, niin mielestäni tämä pitäisi nyt saada loppuun suoritettua.

Arvoisa puhemies! Yhden seikan haluaisin nostaa esille myöskin tässä selontekokeskustelussa, ja se on kilpailuttaminen. Kilpailuttaminen on tullut viime aikoina sosiaali- ja terveyspalvelujen ja myös kuntoutuksen tuottamiseen eivätkä sairas- ja veljeskoditkaan ole kilpailuttamiselta välttyneet. Kilpailuttaminen on varmasti monissa toimissa tarpeen tehokkuuden lisäämiseksi ja päällekkäisyyksien karsimiseksi, mutta se ei kuitenkaan välttämättä kovin hyvin sovellu huonokuntoisten sotainvalidien, -veteraanien tai muidenkaan ikäihmisten pitkäaikaiseen laitoshoitoon, olipa sitten kysymys veljesliiton laitoksesta, sairaskodista tai kunnan tai muun antaman palvelutuotteen järjestelmällisestä hoidosta.

Sairas- ja veljeskodeissa annetaan tänään laadukasta hoitoa ja palvelua unohtamatta inhimillistä vuorovaikutusta asiakkaiden ja henkilökunnan välillä. Korkea laatu ja inhimillinen vuorovaikutus onkin tärkeää pitkäaikaishoidossa ja myöskin kuntoutuksessa, onhan monen asiakkaan, nimenomaan veteraaniasiakkaan, kohdalla kysymys viimeisestä kodista ja myös viimeisistä vuosista. Tähän ilmapiiriin sopii mielestäni huonosti vaatimus nähdä hoitotyö ja kuntoutustyö vain teknisenä suorituksena, josta halvimman tarjouksen pohjalta tehdään sopimukset palvelujen maksajan ja tuottajan välillä ilman, että asiakkaalla, invalidilla tai veteraanilla tai muulla ikäihmisellä, on asiaan juuri mitään sanan sijaa. Mielestäni kilpailuttamista, niin tärkeää kuin se yhteiskunnassa tänä päivänä tuloksen kannalta onkin, ei pitäisi niin määrätietoisesti soveltaa nimenomaan vanhusten ja ikäihmisten hoitoon ennen kaikkea, kun ajatellaan veteraanisukupolven hoitamista.

Marjatta  Stenius-Kaukonen  /vas:

Arvoisa puhemies! Hallituksen näkemykseen kuntoutuksen erityisinä haasteina olevista ryhmistä voi hyvin yhtyä. Ne on mainittu täällä moneen kertaan. Ryhmät kattavat huomattavan osan Suomen kansaa. Kuntoutusta on tarpeen suunnitella ja järjestää väestöryhmätasolla, siis suunnittelemalla ehkäisyä ja korjaavia toimia, joita koko ikääntyvän työvoiman työkyvyn ja koko vanhusväestön toimintakyvyn ylläpitäminen edellyttää.

Pitkäaikaistyöttömät, syrjäytymisvaarassa olevat nuoret ja kaiken ikäiset vaikeavammaiset ovat selkeästi erityisryhmiä, jotka eivät tänä päivänä saa riittävästi kuntoutusta, vaikka heidän kuntoutuksen tarpeensa on tunnistettu ja asetettu painopistealueeksi ainakin koko lamanjälkeisen ajan.

Selonteon kehittämislinjausten lähestymistapa ei kuitenkaan ole riittävän monipuolinen. Vasemmistoliiton ryhmäpuheenvuorossa jo todettiin, että kehittämislinjauksista puuttuu kokonaan pitkäaikaissairaitten kuntoutus. Pitkäaikaissairaiden kuntoutus tulisi kuitenkin ottaa kehittämislinjauksissa keskeiseksi punaiseksi langaksi. Se olisi välttämätöntä, sillä esimerkiksi syrjäytymisvaarassa olevia nuoria tai pitkäaikaistyöttömiä yhdistävänä tekijänä on yleensä pitkäaikaissairaus, pysyvä vamma tai häiriö. Siksi kuntoutustarvetta arvioitaessa tulisi ensin paneutua henkilöllä oleviin pysyviin esteisiin tai haittoihin, jotka vaikeuttavat opiskelusta tai työstä suoriutumista ja johtavat siksi helposti myös pitkäaikaistyöttömyyteen ja syrjäytymiseen.

Perussairauksia tulisi hoitaa mahdollisimman hyvin ja järjestää tarpeellinen kuntoutus. Pitkäaikaissairaudet ovat olennaisia syitä myös mielenterveysongelmiin — siitäkin täällä on jo hyvin puhuttu — sillä pitkäaikaissairaus tai vamma aiheuttaa jatkuvaa haittaa elämässä, niin koulussa, työelämässä kuin vapaa-aikana. Tietysti psyykkiset sairaudet ovat myöskin sinällään pitkäaikaissairauksia. Suvaitsevaisuus on parasta kuntoutusta.

Sydänliitto on kiinnittänyt kansanedustajien huomiota samaan asiaan, pitkäaikaissairaiden perinteisten kansansairauksien kuntoutuksen ongelmiin. Sydänliitto toteaa, että on paradoksaalista, että kaikkein suurinta kuolleisuutta edustavan kansantautiryhmän, sepelvaltimotautipotilaiden, kuntoutusta ei tällä hetkellä hoideta julkisen terveydenhuollon puitteissa, vaan järjestöjen osuus kuntoutuksen järjestämisessä on kaikkein suurin. Vielä paradoksaalisempaa on se, että yleisten kansansairauksien ehkäisy ja hoidon kehittäminen on jätetty pitkälti järjestöjen harteille.

Laman aikana ja laman varjolla toteutettu sosiaali- ja terveyspolitiikka, jossa ehkäisevistä toimista on tehokkaasti ensimmäisenä leikattu, ovat olleet karhunpalvelus sekä potilaille että yhteiskunnalle. Myös koulutusrahat ja kuntien tutkimus- ja kehittämisrahat ovat olleet kiven alla.

Järjestöt haluavat olla mukana kuntoutuksen kehittämisessä osana terveydenhuollon varsinaista toimintaa. Sydäninfarkteja ja aivoinfarktejakin voidaan ehkäistä. Sydän- ja verisuonisairauksien merkittävin riskitekijä on diabetes. Diabetesliitto teki aloitteen diabeteksen ehkäisyn ja hoidon kehittämisohjelman, Dehkon, laatimiseksi, kun kansallista diabetesohjelmaa ei alkanut kuulua kymmenen vuoden odotuksesta huolimatta. Liitto on huolehtinut sen eteenpäin viemisestä lukuisten yhteistyökumppaneiden ja Raha-automaattiyhdistyksen tuella. Kiitos kuuluu kaikille todella vapaaehtoisesti antaumuksella työtä tehneille.

Tyypin 2 diabeteksen ehkäisyn keinot ovat olemassa, tyypin 1 ehkäisyn eivät valitettavasti vielä. Diabeteksen ehkäisy ja hyvä hoito on mitä suurimmassa määrin varhaiskuntoutusta. Tämä asia on ajankohtainen juuri nyt, kun Diabetesliiton aineisto kuntapäättäjille on valmistunut. Diabeteksen hoito lisäsairauksineen aiheuttaa jo nyt yli 11 prosenttia terveydenhuollon menoista, siis noin 3 prosentin väestöosuus, 11 prosenttia, ilman mielenterveyspalveluja, joita diabeetikot käyttävät moninkertaisesti. Jokapäiväisen hoitotasapainon ylläpitämisen vaikeudet, näön heikkeneminen ja sokeus, dialyysihoito ja munuaisensiirrot, umpeutumattomat säärihaavat ja amputaatiot, sydän- ja aivoinfarktit ovat riittäviä uhkia viedäkseen mielenkin maahan. Nyt on alustavat suunnitelmat tehty ehkäisyn ja hoidon kehittämisestä, mutta rahoitusta ei voi jättää vain Raha-automaattiyhdistyksen tuen varaan. Siksi ehdotan, että hallitus varaisi jo tämän vuoden lisäbudjettiin tai ainakin ensi vuoden budjettiin erillisen määrärahan diabeteksen ehkäisyn pilottihankkeiden suunnitteluun ja käynnistämiseen siksi juuri, että kuntien ja sairaanhoitopiirien budjettiin on erittäin vaikea saada tällaisia. Se on nähty esimerkiksi lastenpsykiatrian projektien jatkosta, kun eduskunnan antamat rahat ovat uhanneet loppua.

Tosiasiallisesti diabeetikoiden työ- ja toimintakyvyn ylläpitämiseksi ei ole olemassa kuntoutusta tällä hetkellä, vaikka se olisi tuiki tärkeätä. On sopeutumisvalmennusta, joka on tärkeää, mutta varsinaista kuntoutusta ei ole. Pitäisi olla ainakin vuosikymmenremontti kymmenen vuoden välein.

Kaikkien pitkäaikaissairaiden kuntoutustarve olisi arvioitava kattavasti vastaavalla tavalla, mihin äsken viittasin, ja ryhdyttävä kehittämään kuntoutusta johdonmukaisesti. Potilas- ja terveydenhuollon ammattilaisten järjestöt ovat valmiina olemaan mukana yhteistyössä. Tämä kommenttini koskee yhtä lailla yleisiä kansansairauksia kuin harvinaisia sairauksia. Uusi työterveyshuoltolaki on tärkeä uudistus.

Haluaisin kiinnittää huomiota myöskin lievävammaisten kuntoutuksen ongelmiin. Usein heidän on erittäin vaikea saada kuntoutusta, koska vamman aiheuttamaa haittaa ei aina tunnisteta. Lapsista ja nuorista tehdään usein häiriköitä ja syyllistetään vanhemmat, että he eivät ole kasvattaneet lapsiaan, mutta siitähän ei useinkaan ole kyse. Esimerkiksi lievästi kehitysvammaiset, joille ei voida tehdä diagnoosia, jäävät väliinputoajan asemaan. Esimerkiksi Kehitysvammaisten Tukiliitto on lähtenyt kehittämään uusia työmuotoja, jotka ovat tärkeitä, mutta myöskin niissä pysyvä rahoitus ja nimenomaan pysyvät työpaikat ovat tärkeitä.

Kuntoutusajan toimeentulon tekemisestä aukottomaksi olisin halunnut vielä puhua, mutta viittaan ryhmäpuheenvuoroomme. Lopuksi totean, herra puhemies, että sairaudet eivät kasaudu vain samoille henkilöille. Ne kasautuvat myöskin samoille perheille. Tämä on erittäin vakava asia, johon pitäisi kiinnittää huomiota. Tähän liittyy myöskin esimerkiksi omaishoitajien aseman parantaminen.

Tuula  Haatainen  /sd:

Arvoisa puhemies! Hallituksen antama kuntoutusselonteko antaa kyllä kattavan katsauksen toiminnasta, joka on varmasti inhimillisesti hyvin välttämätöntä, mutta joka myös säästää varoja, jos osaamme sitä oikein käyttää. Selonteossa tarkastelun pääkohteiksi ovat nousseet ikääntyvät työntekijät. Edellisessä kuntoutusselonteossa vuonna 98 kehittämistarpeiden joukossa todettiin muiden aiheiden ohella myös vanhusväestön kuntoutus. Vuoden 97 tilanteeseen verrattuna kuntoutus on kuitenkin kohdistunut aiempaa enemmän yli 45-vuotiaisiin työelämässä oleviin ja pitkäaikaistyöttömiin, joka toki on tärkeä kohde. Myös mielenterveysongelmaisten osuus kuntoutujista on valitettavasti kasvanut, koska ongelmat ovat lisääntyneet. Eniten kuntoutusta saavat edelleen tuki- ja liikuntaelinsairauksista kärsivät ihmiset.

Päävastuu ikäihmisten toimintakyvyn ylläpitämisestä ja kuntoutuksesta on jäänyt kuntien sosiaali- ja terveydenhuollolle. Kuntoutuksen pitäisi olla osa ikäihmisten hoitoa ja muita palveluja. Vanhustenhoidosta ja palveluista nousi julkinen keskustelu. Silloin STM ja Suomen Kuntaliitto julkaisivat laatusuositukset ikäihmisten hoidosta ja palveluista. Kävi ilmi, että meillä on jo ihan perushoivan tuottamisessa valtavat puutteet koko maassa vanhustenhuollossa.

Minä, kuten monet muut, olen esittänyt Tanskan mallista ennakoivien kotikäyntien aikaansaamista maahamme. Tällä keinolla voitaisiin ennalta ehkäisevästi vaikuttaa vanhusten selviytymiseen. Silloin voitaisiin katsoa saman tien asunto-olosuhteet, palvelutarpeet ja tehdä hoito- ja palvelusuunnitelma, jossa myös kuntoutuksen pitäisi olla olennaisena osana mukana.

Ikäihmisten kuntouttamiseen on syytä paneutua ihan vakavuudella, koska se taatusti on taloudellisesti kannattavaa toimintaa. Akuutin sairauden vuoksi sairaalaan joutuneet potilaat hyötyvät hoidon jatkeena suoraan heti hoidon jälkeen tulevasta kuntoutuksesta. Erityisesti aivohalvauksen saaneet vanhukset hyötyvät hoidosta ja kuntoutuksesta ja myös yhteiskunta säästyy suuremmilta hoitomenoilta.

Omaehtoisella toiminnalla on valtavan suuri merkitys terveyden ja toimintakyvyn säilymisessä. Hallitus lupaa selonteossaan kevään aikana periaatepäätöksen terveyttä edistävästä liikunnasta. Sen yhdeksi keskeiseksi kohderyhmäksi on nimetty ikääntyvä väestö. Tarkoitus on aikaansaada ohjatun terveysliikunnan laatukriteeristö. On tärkeää, että käsite ikääntyvä väestö pitää sisällään myös muut kuin ikääntyvät työntekijät tai eläkeikää lähestyvät. Kun paremmin pystymme innostamaan myös kaikki ikäeläkkeellä olevat ihmiset liikkumaan ja pitämään myös monipuolisen liikunnan avulla huolta kunnostaan, sitä mukaa vähennetään samalla myös vanhusten palveluihin tarvittavaa rahamäärää.

Rintamaveteraanien ja sotainvalidien kuntoutus on ollut meillä merkittävää toimintaa. Käytännössä se on ollut lähes ainut resurssi vanhusväestön kuntoutuksessa. Vuonna 2000 kuntoutukseen pääsi 60 000 veteraania tai heidän puolisoaan. Nyt veteraanien määrä luonnollisesti vähenee, mutta toivottavaa olisi, että vanhusväestön kunnon ylläpitämiseen varattuja määrärahoja ei tästä syystä ryhdyttäisi vähentämään, vaan pikemminkin sinne pitäisi suunnata enemmän resursseja.

Vanhustyön keskusliitolla on käynnissä geriatrisen kuntoutuksen kehittämishanke. Odotettavissa on, että hanke osoittaa ikäihmisten kuntouttamisen kannattavuuden paitsi vanhusten elämänlaadun parantajana myös kustannustehokkaana toimintana. Selonteossa todetaan, miten ikäihmisten yksinäisyys ja iäkkäiden omaishoitajien rasittuneisuus aiheuttavat suuria kustannuksia. Selonteossa ei kuitenkaan nosteta esille omaishoidon tukijärjestelmää. Yksi lääke omaishoitajan rasittuneisuuteen olisi heille lainsäädännössä luvattujen vapaapäivien pitomahdollisuus myös käytännössä eikä vain lakipykälinä.

Geriatrisen kuntoutuksen kehittämishankkeen tavoitteena on saada aikaan pohja ikäihmisten kuntoutusohjelmalle. Tälle ohjelmalle on käyttöä, ja toivottavasti kuntoutusohjelma saadaan pikaisesti kuntiin antamaan mallia ikäihmisten kunnon ylläpitämiseen. Toki kuntiin tarvitaan myös resursseja tämän toteuttamiseksi.

Keskustelussa nousi esiin Kelan harkinnanvarainen kuntoutus, joka varsinkin kroonikkopotilaiden kohdalla on ongelmallista, kun se 65 vuoden ikäisenä loppuu kertaheitolla, vaikka vamma ja sen aiheuttamat vaivat ovat edelleenkin olemassa. Kunnissa vallinnut resurssien puute on estänyt kuntoutuksen jatkumisen, ja hyvin kontrollissa ollut sairaus on päässyt jälleen tekemään pidemmälle tuhojaan ja aiheuttanut uusia kustannuksia terveydenhoitopuolella. Tässä tätä hoitoketjuajattelua olisi kyllä syytä tehostaa.

Meillä Suomessa on noin 500 000 vammaista ihmistä, ja apuvälineet ovat monelle vammaiselle ja vanhukselle välttämättömiä selviytymisen kannalta. Apuvälineiden saatavuus ja käytännöt niiden antamisessa vaihtelevat suuresti eri alueiden ja eri kuntien välillä. Kunnat ovat varanneet niihin riittämättömästi varoja, ja jonot ovat varsin pitkät. Stakes ja Kuntaliitto valmistelevatkin parhaillaan laatusuosituksia apuvälinepalveluista. Toivottavasti nämä ohjeet tuovat vanhuksille ja vammaisille tasavertaisen kohtelun maamme kaikissa kunnissa, niin että niitä ei tarvitse perätä oikeusteitse tai peräti korkeimman hallinto-oikeuden kautta.

Vammaisjärjestöthän ovat aiheellisesti muistuttaneet, että vammaisten osallistumis- ja toimintamahdollisuuksien edistäminen on tavoitteena niin Lipposen hallituksen hallitusohjelmassa kuin myös sosiaali- ja terveydenhuollon tavoiteohjelmassa vuosina 2000—2003. Molemmissa ohjelmissa on lähdetty siitä, että vammaistyöryhmä 96:n muistiossa esitettyjen tavoitteiden mukaisesti kehitetään vammaisten sosiaaliturvaa ja osallistumis- ja toimintamahdollisuuksia. Nyt on tärkeää vain huolehtia, että nämä esitykset saadaan pikaisesti toteutetuiksi.

Mikko  Immonen  /vas:

Arvoisa puhemies! Mahdollisesti noin joka viides suomalainen saa sellaista palvelua, jota voidaan kutsua kuntoutukseksi; järjestelmän sekavuuden vuoksi on vaikea laskea tarkkoja lukuja. Kysymys on siis laajasta kansalaisia koskevasta asiasta. Monimutkainen ja päällekkäinen kuntoutusjärjestelmä hidastaa hoitoon pääsyä. Yli puolet kuntoutukseen päässeistä joutui odottamaan sairaslomalaisena yli neljäkin kuukautta. Pelkkä operaatio ei tuo terveyttä takaisin, vaan entisen kaltaisen tai ainakin mahdollisimman hyvän toimintakyvyn palautuminen vaatii lähes aina kuntoutuksen.

Kuntoutuspäiväraha on pääsääntöisesti sairauspäivärahan suuruinen, mutta opiskelijoilla opintorahan ja työttömillä työttömyyskorvauksen suuruinen. Korottaminen voisi houkutella kuntoutukseen, ja tämä taas on tärkeää, koska ikääntyvän väestön tulisi kuntoutua työkyvyn vuoksi ja sitäkin vanhempien pitäisi kuntoutua, jotta itsenäinen asuminen sujuisi. Tämän kaltainen kuntouttaminen tuo rahat valtiolle aikanaan takaisin. Kuntoutuneen terveys ei romahda ja eläkkeen sijasta voi tehdä työtä, ja kuntoutunut vanhus voi välttää ja kalliin ja pahimmillaan laitostuneen vanhainkotiasumisen.

Kuntoutukseen meni rahaa esimerkiksi vuonna 2000 1,2 miljardia euroa. Kunnat maksavat kokonaissummasta noin puolet, Kela vajaan viidenneksen ja työ- ja opetushallinto 12—13 prosenttia kumpikin. Tämä raha on elintärkeä sijoitus ja summan on hyväkin nousta, jos halukkaita kuntoutukseen löytyy lisää hakeutumisen hankaluuksista huolimatta, mutta on vain katsottava, että rahalla saadaan mahdollisimman paljon mahdollisimman hyviä palveluja. Kuntoutuksella juuri estetään, ettei terveydenhuollon järeimmille palveluille olisi tarvetta.

Sosiaaliministeriön laskelmat kuntoutuksen kustannuksista ja palveluiden saajista ovat karkeita arvioita, sillä kuntoutuksen käsitteitä ei ole missään rajattu tarkasti. Esimerkiksi päihdehuollon kustannuksista ministeriö on laskenut kaksi kolmasosaa kuntoutukselle.

Kuntoutuksella ei suinkaan aina saavuteta sitä, mitä on tavoitteena. Työterveyslaitos tutki muutama vuosi sitten kuntoremonttiryhmiä, ja todettavissa oli, etteivät sairauspoissaolot välttämättä vähentyneet remontin jälkeen. Toki on muitakin mittareita kuin sairauspäivien määrä, mutta tämä on selvä viesti, että remontteja tulisi kohdentaa mahdollisesti kokonaan uudella tavalla. Sairauspäivien määrää on tutkimuksissa todettu kohottaneen pieni joukko eri tavoin sairaita henkilöitä, joiden oireet olivat jo täysin kroonistuneet eli muuttuneet pahemmiksi sillä tavoin, että ne ovat toistuvia tai jatkuvia. Herää kysymys, miksi nämä ihmiset joutuvat roikkumaan työssä ja tavoitteeltaan ylimitoitetuissa kuntoremonteissa, sillä heidän olisi oikeutettua siirtyä ennenaikaiselle eläkkeelle, joka varmasti helpottaisi oireilua, ja aikanaan heidän paikkansa olisi kuntoutuksessa, joka auttaa heidän kotona pärjäämistään ja kohentaa elämänlaatua. Kuntoutus on paikallaan, mutta se on kohdennettava paremmin: reilusti yli 50-vuotiaille tämä remontti voi tulla aivan liian myöhään.

Viikko kuntovoimistelua ei tee ihmettä, jos koskaan ennen ei ole liikuttu. Uuteen elämäntapaan siirtyminen ei tapahdu hetkessä. Pitkän aikavälin tutkimukset osoittavat, ettei laitoskuntoutus ole tehokkaampaa kuin avokuntoutus, joka tapahtuu omalla kotipaikkakunnalla ja omana vapaa-aikana. Hinnaltaan vain laitoskuntoutus on paljon kalliimpi kaikille osapuolille, ennen kaikkea yhteiskunnalle.

On järkevää kohdentaa kuntoutusta entistä enemmän työikäisiin. Varmasti olisi syytä huomioida kuntoutuksen tarve jo paljon ennen viittäkymmentä ikävuotta. Aslak-kuntoutukseen esimerkiksi ei pääse kuin vasta iän kartuttua sekä kunnon selkeästi huononnuttua. Näiden määreiden täytyttyä ei välttämättä olekaan aina enää kuntoutus niin tehokasta kuin se olisi ollut hieman nuorempana, jolloin vaivat ja sairaudet olisivat olleet paremmin hallittavissa. Tällä hetkellä esimerkiksi astmaatikko pääsee kuntoutukseen helpommin, jos eläkeikä lähenee ja lääkkeitä kuluu paljon. Nämä henkilöt, jotka täyttävät edellä mainitut kriteerit, ansaitsevat kuntoutuksensa, mutta tulisi olla mahdollista kuntouttaa myös hieman parempikuntoisia, jotta sairaus ei pääsisi erittäin pahaksi ja lääkkeitä ei kuluisi valtavia määriä.

Täytyy muistaa, että työntekijöiden kunto vaihtelee paitsi henkilöittäin myös aloittain. Fyysisesti hyvin raskailla aloilla, kuten rakennusalalla, työntekijän työkyvyn ylläpitäminen on aivan erityinen haaste. Työsuojelulliset kysymykset ovat olennainen osa työkyvyn ylläpitoa, ja nämä seikat pitäisi huomioida olennaisena osana kuntoutusta. Työsuojelun, työterveyshuollon ja työkykyä ylläpitävän kuntoutuksen pitäisi toimia yhtenä kiinteänä linkkinä. Nämä liittyvät olennaisesti toisiinsa, kunhan ne saadaan yhdessä pohtimaan ja toteuttamaan samaa kokonaisuutta.

Vuoden alussa voimaan tullut työterveyshuoltolaki lähtee siitä, että työntekijän työterveydestä huolehtiminen kuuluu työntekijöille, työnantajalle ja työterveyshuollolle yhdessä. Ongelmia vain on valtavasti jo pelkästään työterveyshuollon palveluiden saatavuudessa, silloin kun kysymys on pienyrityksistä. Näissä tapauksissa on turha kuvitella, että työkyvyn ylläpito olisi työnantajasta olennaista. Isoissa yrityksissä sen sijaan on menty eteenpäin isoinkin harppauksin, nämä kun ovat paikka paikoin järjestäneet Aslak-kuntoutuksen jatkonkin erinomaisesti niin, että työkykyä ylläpitävä liikunta- ja muu toiminta on tullut osaksi arkea työnantajan tuella. Monin paikoin liikuntaan kannustetaan niin, että työntekijä saa liikkua veloituksetta tai ainakin tuntuvalla tuella. Aika usein yritykset säästävät, kun hankkivat erilaisia apuvälineitä, jotka vähentävät kantamista tai helpottavat sitä. Keksintöjä on tehty, eri apuvälineitä on, mutta niitä ei oteta aina käyttöön, vaikka pitkällä aikavälillä se ei olisi ainoastaan työntekijän terveyden ja työkyvyn etu vaan yrityksen etu.

Työn haasteet, työkyvyllisessä mielessä oikeat asennot, henkinen kuormittavuus ynnä muut tekijät tulisi huomioida jo koulutettaessa nuoria eri aloille. Työn jatkuttua kymmenen tai kaksikinkymmentä vuotta oikeita työtapoja ei niin vain opitakaan. Eittämättä on totta, että edelleen moni fyysisesti raskasta työtä tekevä kokee, ettei liikuntaa sitten enää tarvita. Näin ei suinkaan ole. Fyysisesti raskasta työtä tekevät tarvitsevat nimenomaan usein yksipuolisen työnsä vastapainoksi liikuntaa, muuten yksipuolinen, rasittava työ aiheuttaa erilaisia vaivoja. Totta myös on, että fyysistä työtä ei jaksa, jos peruskunto on huono. Laiskuus on myös oire, joka vaivaa aika ajoin meitä kaikkia, ja se voi estää innostumisen kaikenlaisesta ylläpitävästä toiminnasta ja kuntoutuksesta.

On myös kokemuksia siitä, (Puhemies koputtaa) miten eri kuntoutuksiin työntekijöitä ei kaikilla työpaikoilla ole ollut. Tässä tarvitaan monipuolista markkinointia; näiden kuntoutusten tärkeys ja edut pitää saada entistä paremmin kaikkien tietoon.

Leena-Kaisa Harkimo /kok:

Arvoisa puhemies! Hallituksen Kuntoutusselonteko 2002 on varsin perusteellinen esitys kuntoutustoiminnan tämänhetkisestä tilasta. Siinä puututaan laajasti kuntoutuksen koko kenttään. Haluan itse nostaa esiin vain muutaman seikan väheksymättä yhtään kuntoutuksen muita muotoja.

Kuntoutukseen käytettävät rahat ovat kasvaneet neljässä vuodessa noin miljardi markkaa eli siis lähes 170 miljoonaa euroa loppusumman ollessa vuonna 2000 1,2 miljardia euroa. Eniten tukea saavat tuki- ja liikuntaelinsairauksista kärsivät. Näin oli asianlaita myös neljän vuoden takaisen selonteon yhteydessä. Pidän kuntoutustoiminnan yhtenä tärkeänä lähtökohtana työkyvyn säilyttämiseen tähtäävien keinojen löytämistä ennenaikaisen eläkkeelle siirtymisen sijaan. Kuntoutus palvelee hyvin tavoitteita korkeasta työllisyysasteesta. Työkyvyn säilyttämisen tärkeys korostuu väestömme ikärakenteen muuttuessa yhä vanhusvoittoisemmaksi.

Selontekoa lukiessa ihmetyttää kuitenkin se, mihin siitä on unohtunut liikunta. Toki ministeri Soininvaaran vastaus erillisestä ennaltaehkäisevästä liikuntaprojektista on hyväksyttävä. Rajanvetoa silkan kuntoutuksen ja ennaltaehkäisyn välillä ei voida mielestäni tehdä. Tuntuu siltä, että työkykyyn kiinnitetään huomiota vasta sen heiketessä. Työkyvyn säilyttämisen toimenpiteistä liikunnan merkitys on keskeinen. Elintason nousun myötä suomalaisten kunto on heikentynyt. Työmatkat tehdään autolla ja aiemmat fyysiset ammatit ovat korvautuneet istumatyöllä. Omaehtoinen liikkuminen on vähentynyt huolestuttavasti, ja muun muassa varusmiesten kunto on laskenut selkeästi. Koululiikunnan asemaan on kiinnitetty aivan liian vähän huomiota viime vuosina.

Kun suuri osa kuntoutustoimenpiteistä aiheutuu juuri tuki- ja liikuntaelinsairauksista, saavutetaan ennalta ehkäisevillä toimenpiteillä säästöjä. Liikunnalla on tutkimuksissa osoitettu olevan näihin sairauksiin kiistaton ennalta ehkäisevä, hoitava ja kuntouttava vaikutus. Liikunnallinen toimintakyky on olennaista ikääntyvien omatoimisen selviytymisen kannalta. Liikunnan tukemisella paitsi vähennetään terveydenhuollon menoja myös lisätään elämänhallintaa ja samalla psyykkistä hyvinvointia.

Liikunta ja urheiluseurat ovat tärkeässä roolissa läpi elämän jatkuvan liikunnan ja terveellisten elämäntapojen opettajana. Nuorten syrjäytymisen estäminen on yksi kuntoutushankkeiden päämäärä. Liikuntajärjestöjen merkitys kansalaistoiminnan tarjoajina on kiistaton. Paitsi aikuisväestön myös lasten elämänympäristö on muuttunut suuresti viime vuosina. Koulumatkojen autoistuminen, liikunnan vähentyminen kouluopetuksessa sekä uudet tekniset harrastukset ovat vähentäneet luontaista liikkumista. Terveen elämän perusta, kuten hyvä luusto ja lihaksisto, luodaan jo lapsuudessa. Lasten liikuntamahdollisuuksien parantaminen on siten mitä parhainta lääkettä myöhemmän kuntoutustarpeen torjuntaan. Tätä taustaa vasten muun muassa jo alle kouluiässä ilmenevät tuki- ja liikuntaelinsairauksien oireet ovat erityisen huolestuttavia.

Arvoisa puhemies! Kuntoutukseen käytettävien resurssien uudelleen kohdentamista mietittäessä on kuntoutuksen vaikuttavuuteen kiinnitettävä erityistä huomiota. Selonteossa todetaan aivan oikein, että yhteiskunnassa on oikeus odottaa tuloksia näin kalliilta toiminnalta. On myös hyvä, että vaikuttavuutta arvioitaessa huomioidaan se, että kuntoutusta on kovin erilaista. Tuskin kukaan voi kiistää äkillisen vamman jälkeisen kuntoutuksen tarpeellisuutta. Sen sijaan havainto siitä, että esimerkiksi työkykyä ylläpitävä kuntoutus on sitä tuloksellisempaa, mitä varhaisemmin se aloitetaan, tukee käsitystäni siitä, että voimavaroja olisi suunnattava entistä enemmän ennalta ehkäisevään toimintaan, mitä on esimerkiksi juuri liikuntajärjestöjen toiminnan tukeminen.

Timo Ihamäki /kok:

Arvoisa puhemies! Kun eduskunta käsitteli ensimmäisen kerran kuntoutusselontekoa vuonna 1994, oli Suomi laman kourissa. Tuolloin oli vielä ennenaikaista sanoa, mikä kuntoutuksen merkitys voisi olla esimerkiksi vanhempien ihmisten työkyvyn ylläpitäjänä. Silloin oltiin pääasiassa huolissaan työttömyyden jatkuvasta kasvusta. Sen jälkeen on kuntoutusselonteko ollut eduskunnan käsittelyssä kerran vaalikaudessa. Kun lamasta nyt on pääosin selvitty ja työllisyystilanne on parantunut, on hyvä tilaisuus pohtia, mitä kuntoutukseen osoitetuilla varoilla on tähän mennessä saavutettu ja mitä tavoitteita kuntoutukselle on syytä tulevaisuudessa asettaa.

Kuntoutuksella tarkoitetaan toimenpiteiden kokonaisuutta, jolla ehkäistään, poistetaan tai vähennetään toimintakykyyn vaikuttavia haittoja ja parannetaan kuntoutujan itsenäistä suoriutumiskykyä. Väestön ikärakenteen muutoksen takia työvoiman työkyvyn ylläpitäminen ja ikääntyneiden ihmisten omatoimisuuden säilyttäminen sekä laitoshoidon välttäminen ovat tulevaisuudessa koko yhteiskuntapolitiikan keskeisiä haasteita. Kuntoutuksella on toki laajempiakin määritelmiä. Käyttökelpoisin määritelmä kuntoutuksessa on lähinnä lääkinnällinen kuntoutus, mutta myös sosiaalinen kuntoutus siihen liittyen on tärkeää.

Ihmisen työkyvyn säilyttäminen on ollut kuluneen hallituskauden keskeisiä tavoitteita. Vuoden 1997 selonteon jälkeen kuntoutujan asemaa on parannettu muun muassa palveluohjaus- ja yhteispalvelukokeiluilla. Työkykyä ylläpitävää toimintaa työpaikoilla on kannustettu ja työterveyshuoltoa tehostettu. Vammaisten ja vajaakuntoisten ammatilliseen kuntoutukseen on kiinnitetty enemmän huomiota. Aktiivisella sosiaalipolitiikalla on panostettu myös pitkäaikaistyöttömien asemaan. Siitä hyvänä esimerkkinä muun muassa kuntien järjestämä kuntouttava työtoiminta ja aktivointisuunnitelmien laatiminen pitkään työttöminä olleille.

Viime aikoina on enenevässä määrin kiinnitetty huomiota sosiaali- ja terveyspalvelujen vaikuttavuuteen ja palvelujen priorisointiin. Kun yhteiskunnan panostukset kuntoutukseen ovat selvästi yli miljardi euroa eli yli 7 miljardia markkaa, on perusteltua kysyä, mitä tiedetään kuntoutuksen vaikutuksista työ- ja toimintakykyyn, terveyteen ja hyvinvointiin. Kuntoutuksen vaikuttavuuden tutkimista pidetään kuntoutusselonteossa tärkeänä. Keinot ovat epäselvät, ja rahoitustakin tähän esitetään vain selvitettäväksi. Edellytetään, että kuntoutuksen järjestäjät ja rahoittajat seuraavat kuntoutuksen vaikuttavuutta ja kehittävät seurannan menetelmiä.

Kuntoutus onkin ensisijaisesti keskitettävä niihin laitoksiin, joissa on riittävä osaaminen kuntoutuksen vaikuttavuuden tutkimisessa ja resursseja siihen. Ongelmana on se, että kuntoutuksella on vaikutuksia moniin eri ulottuvuuksiin, joista jokaiselle pitää laatia omat mittarinsa. Elämänlaadun paraneminen vaatii eri mittarit kuin eläkkeelle siirtymisen myöhentyminen. Mitataanko kuntoutuksen vaikuttavuutta kuntoutujan, hänen lähiomaistensa, työnantajansa vai Kelan kannalta? Kuntoutuksen asiantuntijalaitosten käyttö pitäisi ottaa huomioon ja rahoitusta suunnata laitoksiin, joissa on mahdollisuuksia oman alan kuntoutuksen tutkimiseen.

Hyvästä kehityssuunnasta huolimatta haluaisin kiinnittää huomiota sydänpotilaiden kuntoutukseen. Selonteossa ei käsitellä lainkaan sydänpotilaiden tai muiden suurten kansansairausryhmien kuntoutusta. Sydänpotilaiden jatkohoidossa ja kuntoutuksessa on nykyisellään selkeitä puutteita ja tilanne on kuntien rahoitusvaikeuksien sekä uhkaavan henkilöpulan takia heikkenemässä. Sydänsairaiden määrä lisääntyy, ja suurten ikäluokkien tullessa sairastuvuusikään 10—20 vuoden sisällä tulisi olla selvillä, miten tämän suuren potilasryhmän jatkohoito ja kuntoutus perusterveydenhuollossa järjestetään.

Monesti oletetaan, että sydänpotilaiden jatkohoito ja kuntoutus olisivat Suomessa hyvässä mallissa. Käsitys ei kuitenkaan ole välttämättä oikea. Noin puolet kuntoutusta tarvitsevista sepelvaltimotautipotilaista sekä valtaosa muista sydänsairauksia sairastavista jää järjestelmällisen kuntoutuksen ulkopuolelle.

Syynä tilanteeseen ovat, vain joitakin mainitakseni, muun muassa ehkäisevän näkökulman puuttuminen kansanterveystyöstä, perusterveydenhuollon resurssien siirtäminen muihin terveyskeskukselle sälytettyihin tehtäviin sekä sydänlääkäreiden vähäisyys ja kiinnostuksen suuntautuminen muuhun hoitoon kuin kuntoutukseen. Sepelvaltimopotilaiden vaaratekijöiden hoito eli sekundääriehkäisy ei kansainvälisessä vertailussakaan ole parhaalla mahdollisella tolalla. Viime vuonna ilmestyneessä tutkimuksessa huomattiin Suomen epäonnistuneen monien keskeisten sepelvaltimotaudin vaaratekijöiden jatkohoidossa. Tupakointia jatkavien osuus on kasvanut 11 prosenttia, lihavien potilaiden määrä on lisääntynyt, lähes puolella potilaista oli edelleen kohonnut kolesteroli, suurella osalla verenpainelääkitys ei ollut kohdallaan, ja diabeteksen määrä potilailla oli lisääntynyt. Näinkin heikko tulos selittynee jatkohoidon ja potilasohjauksen puutteella perusterveydenhuollossa.

On myös huomattava, että kuntoutus ja potilasohjaus muodostavat sydäninfarktipotilaan kokonaishoitokustannuksista vain 1,6 prosenttia. Jo tämän osuuden pienelläkin nostamisella voitaisiin vähentää esimerkiksi elämäntavoista ja vaaratekijöiden hoitamattomuudesta johtuvia lisäkustannuksia. Tällä hetkellä perusterveydenhuollossamme ei käytetä tarpeeksi resursseja sydänpotilaiden kuntoutukseen ja jatkohoitoon, minkä vuoksi perusterveydenhuollon rooli sydänpotilaiden kuntoutuksessa on nykyisin varsin vähäinen.

Pelkkiin euromääriin katsominen ei tietenkään ole riittävää. On muistettava, että suurten ikäluokkien tullessa sepelvaltimotaudin sairastumisikään sekä sairastuvien lukumäärä että ohitusleikkauksien ja pallolaajennuksien määrä tulee lisääntymään. Kuntoutuksen oikea kohdentaminen ja sen lisääminen hillitsevät pitkällä tähtäimellä tuntuvasti yhä kasvavia sosiaali- ja terveydenhuollon menoja. Tarpeeksi ajoissa aloitettu ja tehokas kuntouttaminen varmistaa, että kalliiden toimenpiteiden ja akuuttihoidon tulokset säilyvät pitempään, ja näin säästetään myöhempiä hoitokustannuksia. Sekundaariehkäisyssä vaaratekijöihin kohdistuvan ohjauksen ja neuvonnan on todettu vähentävän sairastuvuutta ja kuolleisuutta jopa 25 prosentilla. Myös kalliiden sairaanhoitopäivien määrän on todettu vähenevän.

Arvoisa puhemies! Annetussa selonteossa (Puhemies koputtaa) on erityistä painoarvoa annettu kuntoutuksen vaikuttavuuden arviointiin. Muutokset väestön ikärakenteessa ja työelämän ja talouden rakenteessa vaikuttavat keskeisesti käytettävissä olevan työvoiman määrään tulevina vuosina ja vuosikymmeninä. Ikärakenteemme on muuttumassa taloudellisessa mielessä epäedulliseksi muun muassa siksi, että huoltosuhde on heikkenemään päin. 30 vuoden kuluttua noin kolmannes on täyttänyt 65 vuotta.

Pekka Ravi /kok:

Arvoisa herra puhemies! Edellisen kuntoutusselonteon käsittelyn yhteydessä eduskunta vuonna 1998 totesi, että kuntoutus on investointi tulevaisuuteen, ei vain eikä edes ensisijaisesti menoerä. Kun tarkastelee tuon ajankohdan jälkeistä yhteiskunnallista kehitystä ja sen mukanaan tuomia kuntoutuksen tarpeita, uusia painotuksia sekä tässä selonteossa linjattuja tulevaisuuden tavoitteita, on todettava tuon määrittelyn olevan silloistakin ajankohtaisempi ja osuvampi.

Nyt käsiteltävänä olevassa selonteossa kuntoutuksen käsitettä lähestytään kuntoutumisen näkökulmasta. Kuntoutus määritellään muutosprosessiksi, jonka tavoitteena on toimintakyvyn, itsenäisen selviytymisen, hyvinvoinnin ja työllisyyden edistäminen. Merkille pantavaa on se, että muutosprosessiin varsin usein kytkeytyvät mukaan myös ympäristötekijät. Tämä puolestaan merkitsee psykososiaalisten ja sosiaalisten elementtien entistä selvempää tunnistamista kuntoutusprosessissa.

Mielestäni on arvokasta, että tässä selonteossa käsitellään varsin kattavasti useita ennalta ehkäiseviä toimenpiteitä, vaikka ne jäävätkin lakisääteisen kuntoutuksen piirin ulkopuolelle. Tällainen tarkastelutapa on jopa välttämätöntä, kun otetaan huomioon nyt selontekoon muotoiltu kuntoutuksen määritelmä.

Kuntoutuksen kokonaismenot olivat vuonna 2000 noin 1,2 miljardia euroa. Kun tarkastelee hieman tarkemmin kuntoutusmenojen jakautumaa, niin huomaa, kuinka mielivaltaista on se, mitkä menot lasketaan kuntoutusmenoihin ja mitkä taas jäävät niitten ulkopuolelle. Esimerkkinä tästä mainittakoon, että erityisopetuksen menot sisällytetään kuntoutusmenoihin, mutta ehkäisevää kuntoutusta, kuten esimerkiksi työkykyä ylläpitävää toimintaa, ei lasketa niihin kuuluvaksi.

Arvoisa puhemies! Selonteossa tuodaan laajasti esille kuntoutuksen vaikuttavuuteen ja sen mittaamiseen liittyviä kysymyksiä. Koska yhteiskunnan panostukset kuntoutustoimintaan ovat mittavat, on luonnollisesti tarpeellista pyrkiä selvittämään eri kuntoutusmuotojen tehokkuutta ja myös väestöryhmittäistä kohdennettavuutta. Tämän tärkeän kansantaloudellisen näkökulman alle ei kuitenkaan pidä piilottaa kuntoutuksen inhimillisiä tavoitteita, muun muassa yksilön ja hänen läheistensä elämänlaadun parantamista. Näitten tavoitteitten mittaaminen on jo huomattavasti vaikeampaa, ja tämä ongelma on tässä selonteossa mielestäni myös selkeästi tunnistettu ja tunnustettu. On helppo yhtyä selonteon päätelmään kuntoutuspanostusten suuntaamisen suhteen siltä osin, että silloin kun luotettavasti mitatut vaikutukset todella jäävät kuntoutusprosessissa vähäisiksi, niin sen on myös johdettava resurssien vähentämiseen sellaisilta toiminnoilta tai toimijoilta.

Selonteossa todetaan, että eri kuntoutusmuotojen vaikuttavuuden arvioinnin tueksi tarvitaan selkeästi lisää nimenomaan kotimaista tutkimusta. Puutteeksi on myös osoittautunut tutkimustiedon soveltaminen käytännön kuntoutustoimintaan. On todettava, että tällainen asiantila on epätyydyttävä. Jo lähitulevaisuudessa edessä olevat haasteet ovat niin mittavia, että niiden menestyksekäs kohtaaminen edellyttää ajantasaista vaikuttavuusanalyysiä ja siitä johdettuja kuntoutusjärjestelmän rakenteitten kehittämistoimenpiteitä.

Arvoisa puhemies! Mitä tulee selonteossa laajalti esillä olevaan eri kohderyhmien kuntoutusta käsittelevään osioon, rajoitun siltä osin vain kahteen huomioon.

Ensiksi, haluan voimakkaasti painottaa ennalta ehkäisevien kuntoutustoimenpiteitten, kuten esimerkiksi varhaisen ammatillisen kuntoutuksen ja työkykyä ylläpitävän toiminnan, jatkuvasti kasvavaa merkitystä kuntoutustoiminnalle asetettujen tavoitteitten saavuttamisessa.

Toiseksi, haluan nostaa esille rintamaveteraanien ja sotainvalidien kuntoutustarpeet. Selonteossa aivan oikein todetaan veteraanien määrän alkavan voimakkaasti vähetä vuoden 2005 jälkeen. Luonnollisena seurauksena tästä kehityksestä on, että yhä useammat pääsevät entistä säännöllisemmän kuntoutuksen piiriin. Kannatettavia tavoitteita ovat myöskin palvelujen painopisteen siirtäminen enemmän kotiin ja kotihoitoon sekä veteraanikuntoutuksen ja kuntien vanhustenhuollon yhteistyön kiinteyttäminen.

Sotainvalidien laitosten tulevaa käyttöä vuonna 2000 selvittänyt työryhmä esitti harkittavaksi sotilasvammalain mukaista oikeutta laitoshoitoon myös lievästi vammautuneille elikkä 10—25 prosentin sotainvalideille ja myöhemmässä vaiheessa myös veteraaneille sekä sotainvalidien ja veteraanien puolisoille ja leskille. Esitys on hyvin perusteltu ja kannatettava ja tukisi sairas- ja veljeskotien alkuperäistä toiminta-ajatusta sekä edistäisi hyviksi havaittujen hoito- ja kuntouttamiskäytäntöjen hyödyntämistä myös muussa vanhustyössä.

Tuija  Nurmi  /kok:

Arvoisa rouva puhemies! Käsittelemme eduskunnan kolmatta kuntoutusselontekoa. Tämän selonteon julkistamisen perustelu oli se, että kuntoutuksella on merkittävä kansantaloudellinen, eläkepoliittinen ja terveydellinen merkitys. Vuonna 2000 kuntoutuksen kokonaismenot olivat 1,2 miljardia euroa eli noin 7,2 miljardia Suomen markkaa. Kuntoutus tapahtuu useiden eri järjestäjien ja rahoittajien kesken. 20 prosenttia, 0,24 miljardia euroa, tulee terveydenhuollosta ja 25 prosenttia, 0,3 miljardia euroa, sosiaalihuollon puolelta. Kela kuntouttaa 20 prosenttia eli 0,24 miljardia euroa. Kokonaisuudessaan sosiaali- ja terveystoimi rahoittaa 45 prosenttia ja Kela 20 prosenttia luvun yhteensä ollessa 65 prosenttia. 35 prosenttia eli 0,42 miljardia euroa rahoituksesta tulee muualta.

Kuntoutuksella onkin pystytty parantamaan työikäisten terveyttä. Eläkkeelle jäämisen keski-ikä on noussut ollen eilen työministeriön johtajalta saadun tiedon mukaan 59,1 vuotta. Tarkoitus on kehittää työelämää ja sosiaaliturvaa niin, että eläkkeelle jäätäisiin noin 2—3 vuotta myöhemmin kuin nyt, näiden lukujen perusteella siis 61,1- tai 62,1-vuotiaana. Kuntoutus lisää myös ikäihmisten toimintakykyä ja mahdollisuuksia pärjätä kotona mahdollisimman pitkään. Tärkeää on, että kuntoutus ymmärretään moniammatillisena yhteistyönä. Vielä hiljattain olen kuullut lääkärikollegalta viestin, että hieronta on vain passiivista vatkausta. Mielestäni näin ei asia välttämättä ole. Jotta kunto nousisi esimerkiksi pitkäaikaisen immobilisaation jälkeen, on voimisteltava, venyteltävä ja usein myös kipeytyneet lihakset on niin sanotusti hierottava auki. Toisin sanoen hieronta on lihashuoltoa. Monille se on myös tapa korvata puuttuvaa ystävää, koska hoidossa on manuaalinen kosketus ja näin hieronta toimii eräänlaisena psykoterapianakin. Elävä esimerkki ikäihmisen punttijumpan positiivisesta vaikutuksesta on Hartolassa, missä vanhainkodissa kyseessä olevalla voimistelulla saatiin pyörätuoliin sidottu vanhus omatoimisesti ilman apuvälineitä liikkuvaksi.

Asenteissa on ollut muuttamisen varaa, on ehkä edelleenkin. Esimerkiksi Saksassa kuurilla käynti on ollut osa kuntoutusta jo 1970- ja 1980-luvulla. Työtahti onkin töissä toisenlainen, kun välillä saa ladata akkuja niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. On hyvä, että mekin Suomessa vihdoinkin tajuamme, että ihmistä työkoneena on hoidettava ja huollettava säännöllisesti. Työvoima ei ole kertakäyttötavaraa. Selonteossa onkin todettu, että sosiaaliturvan kestävän rahoituksen takaamiseksi on työllisyysasteen oltava korkea, vähintään 70 prosenttia. Nyt se on vielä alle tavoitetason ollen tammikuussa tänä vuonna 65,3 prosenttia vastaavasti työttömyysasteen ollessa 9,9 prosenttia.

Lisäksi asenteista kertoo se, että esimerkiksi 1970- ja 1980-luvun vaihteessa oli vallalla ajattelutapa, että hyötyliikunta, esimerkiksi kävely, ei ole riittävää, toisin sanoen mitään liikuntaa. Liikunnan mielenterveydellisiä positiivisia vaikutuksia ei myöskään saa vähätellä. Liikunta lisää endorfiinejä, on sopivasti harjoitettuna hyvää nivelille sekä parantaa unta.

Vuoden 1998 kuntoutusselonteon eduskuntakäsittelyssä nousi esille muun muassa apuvälineiden saatavuus. Vieläkin siinä on puutteita. Toivon, että eduskunta tekee voitavansa kuntiin päin, että tilanne saadaan korjatuksi. Esimerkiksi Lahdessa diabeetikko saa kolme sokeritestiliuskaa per viikko, kun Diabetesliiton suositus on 25 liuskaa per viikko. Tämä on fiasko! Apuvälinepolitiikka on saatava kunnissa ajan tasalle. Muistakin apuvälineistä voisi kertoa vastaavia esimerkkejä, mutta jääköön se nyt. Asenteiden muutoksin voisi ryhtyä käyttämään moniammatillisissa yhteistyöryhmissä esimerkiksi uutta Puolustusvoimien johtaja- ja kouluttajasysteemiä, niin sanottua syväjohtamista. Voin antaa siitä lisää tietoja, jos asia kiinnostaa.

Työpaikat ovat kiitettävästi lisänneet henkilökunnan liikuntamahdollisuuksia, koska liikkuva henkilökunta on terveempää. Aloittaessani palvelustani sotilaslääkärinä Hämeen rykmentissä oli siellä henkilökunnalla mahdollisuus saada ohjattua liikuntaa kerran viikossa. Nyt on menty jo niin pitkälle, että lääkäri määrää liikuntaa reseptillä. Liikkumisreseptin idea on tuotu meille Australiasta ja Uudesta-Seelannista. Siellä tällä menetelmällä on saatu aikaan hyviä tuloksia. Liikkumisresepti on kaavake, johon kirjataan kaikki liikunta. Tämän pohjalta annetaan liikuntasuositus. Ehdotus sisältää suositeltavat liikuntalajit ja liikkumismuodot, liikuntakertojen määrän, keston sekä rasittavuuden. Mielestäni pelkkä resepti ei auta vaan se vaatii seurantaa ja tietenkin vaikutusten arvioinnin jatkossa. Muistaakseni USA:ssa fysioterapialla pitää osoittaa, että terapialla on todella saatu positiivisia tuloksia aikaan. Lääkärit ovat olleet eräänkin artikkelin perusteella laiskoja määräämään liikuntaa hoidoksi. Silti tulisi muistaa, että jo Arzt als Droge, lääkäri lääkkeenä eli lääkärin neuvot ja oma esimerkki auttavat ja ovat potilaalle ilmainen hoito.

Sotiemme veteraanien kuntoutus on itsestäänselvä asia, joka pitää hoitaa. Siihen liittyen pitää hoitaa muun muassa rintamanaisten kuntoutus. Kukaan ei ole huomioinut esimerkiksi sotalasten saamista kuntoutuksen pariin. Mielestäni kaikki sodista kärsineet pitää saada mukaan kuntoutukseen.

Arto Seppälä /sd:

Arvoisa rouva puhemies! Kiinnitän puheessani huomiota vain joihinkin selonteossa esiin nostettuihin asioihin. Mielestäni edellinen eduskunta on hyvin kiteyttänyt keskeisen seikan kuntoutuksesta sanomalla, että se on investointi, ei vain eikä edes ensisijaisesti menoerä. Tavoitteemme on taata sosiaaliturvan rahoituksen kestävyys, ja sen edellytyksenä on vähintään 70 prosentin työllisyysaste. Siksi on tehokkailla toimilla parannettava vaikeasti työllistyvien mahdollisuuksia saada työpaikka. Erityisesti tämä nousee esiin lähivuosien aikana väestön ikääntyessä ja jäädessä eläkkeelle yhä nuorempana. Väestön ikärakenteen, työelämän ja talouden rakenteiden muutokset tulevat lähivuosina vaikuttamaan käytettävissä olevan työvoiman määrään. Elatussuhde kääntyy yhä huonompaan suuntaan. Kuntoutuksen kohderyhmistä tärkeimpinä ovat olleetkin juuri ikääntyvät työntekijät ja heidän lisäkseen pitkäaikaistyöttömät sekä lapset ja vammaiset nuoret.

Arvoisa puhemies! Suhtautumisessa vammaisiin on tapahtunut myönteistä kehitystä. Aikaisemmin heille ehtojen täyttyessä myönnettiin suoraan heti 16-vuotiaina työkyvyttömyyseläke. Tänä päivänä selvitetäänkin ensin mahdollisuudet ammatilliseen koulutukseen ja sitä kautta työelämään siirtymiseen. Jo työkyvyttömyyseläkkeellä olevien työikäisten vammaisten tilanne varmaankin paranee uuden lain voimaantulon myötä, kun heille aktiivisemmin lähdetään etsimään työllistämisen mahdollisuuksia. Vammaisten ja vajaakuntoisten työllistäminen on tutkitusti kannattava vaihtoehto kaikille osapuolille. Osa-aikainenkin työ on yksilön elämänlaatua ja myös tulotasoa parantava ratkaisu. Työn kautta voi tuntea olevansa toimiva osa yhteiskuntaa, ja toisaalta yhteiskunnalle tulee merkittäviä säästöjä, koska erilaisia tukia ei makseta niin paljon.

Vammaisten ja vajaakuntoisten työtoimintaa järjestetään usein sosiaalisten yritysten ja työyhteisöjen kautta. Näille yrityksille myönnetään julkista tukea, joka 80-prosenttisesti palautuu yhteiskunnalle muun muassa veroina. Näen hieman ongelmallisena sen, että tuen maksajina ovat pääsääntöisesti kunnat mutta hyöty tulee myös valtiolle. Kulujen, jotka siis loppujen lopuksi jäävät pieniksi, maksamisessa voisi valtiokin olla enemmän mukana. Kunnissa, joissa talouden liikkumavara on pieni, se voisi olla ratkaiseva tekijä tällaisten toimintamuotojen lisäämiseksi.

Sosiaalinen yritys on sellainen taloudellista voittoa tavoitteleva liiketoiminnallinen yksikkö, jonka palveluksessa olevista henkilöistä merkittävä osa on vajaakuntoisia tai muuten heikossa työmarkkina-asemassa. Sosiaalinen yritys maksaa näille henkilöille alan yleisten työehtojen mukaista palkkaa, eli vajaakuntoiset ovat yrityksessä työntekijöinä.

Sosiaalinen yhteisö eroaa edellisestä siinä, että se on organisaatio, joka tuottaa palveluja vajaakuntoisille kuntoutuksen, valmennuksen ja työssäoppimisen keinoin ilman varsinaista voitontavoittelua. Näissä organisaatioissa vajaakuntoiset ovat asiakkaina eivätkä työntekijöinä.

Sosiaalisten yritysten ja yhteisöjen toimintaa pitää tarkastella kahdesta näkökulmasta: Jos toimintaan sijoitetaan markka, montako markkaa tällä sijoituksella saadaan ja millaisia tuloksia tällä sijoituksella saadaan aikaan? Näistä jälkimmäiseen on paljon vaikeampi vastata. Siinä avuksi voidaan ottaa sosiaalisten yritysten toiminnan analyysi eli syta-malli. Tätä menetelmää on käytetty muun muassa nuorten työpajatoiminnan arvioimiseen.

Arvoisa puhemies! Puolen vuoden ajan on aktiivisen sosiaalipolitiikan keinovalikoimassa ollut käytössä kuntouttava työtoiminta, jonka kohderyhmistä yksi on nuoret pitkäaikaistyöttömät. Heidän tilanteensa parantamiseen nimenomaan kuntouttava työtoiminta on tuonut uusia mahdollisuuksia. Mielestäni kritiikkiä voi edelleen antaa siitä, että kuntouttava työtoiminta on niin sanotusti pakollista vain alle 25-vuotiaille. Paikallaan olisi ollut, että tässä laki olisi ollut kaikille sama.

Nuorten työpajat olisivat yksi mahdollinen paikka toteuttaa kuntouttavaa työtoimintaa. Tätä mahdollisuutta ei kunnissa valitettavasti ole juurikaan käytetty. Työpajoilla olisi kuitenkin esimerkiksi elämänhallinnan ohjaamiseen ja nuorten ohjaamiseen ammattitaitoa, jota tarvitaan kuntouttavaan työtoimintaan osallistujien ohjaamiseen varsinaisten työtaitojen opettamisen lisäksi.

Nuorten syrjäytymisen ehkäisy on otettu yhteiskunnan tärkeäksi tehtäväksi. Esimerkkinä voisi mainita kokeiluhankkeet, jotka kohdistuvat nuoriin, jotka ovat keskeyttäneet opintonsa tai joiden keskeyttämisen vaara on ilmeinen. Näissä hankkeissa kuntoutusta tehdään yhdessä nuoren lähipiirin kanssa ja samalla kehitetään uusia kuntoutusmuotoja. Tämä on tärkeää toimintaa, joka pitäisi mielestäni vakinaistaa.

Arvoisa puhemies! Terveydenhuoltojärjestelmämme osana kuntoutusta vastaa muun muassa apuvälinepalveluista. Monien vanhusten ja vammaisten elämää helpottavia apuvälineitä myönnetään lähinnä kuntien terveyskeskuksista ja hyvin kirjavalla käytännöllä. Apuvälineet ovat usein hyvinkin edullisia ja edullisempi vaihtoehto kuin kotiavun käyttäminen, jolla kuitenkin apuvälineitä korvataan. Apuvälineiden saatavuutta pitää parantaa ja tasa-arvoisuutta niiden myöntämisessä eri kunnissa asuvien kesken lisätä. On erittäin myönteistä, että apuvälinepalvelujen laatusuosituksia valmistellaan.

Työelämässä olevien työkyvyn ylläpito ja kuntoutus on tärkeää, ja nyt keväällä käsittelyyn tulevassa työturvallisuuslaissa haluankin näitä edistää. Työntekijöiden hyvinvoinnin pitäisi olla työnantajien ykkösasia. Tulevan lain myötä esimerkiksi työn henkiseen ja fyysiseen kuormittavuuteen on kiinnitettävä jatkossa enemmän huomiota. Kun lisäksi uusi työterveyshuoltolaki velvoittaa työnantajia entistä enemmän ehkäisevään toimintaan, meillä on koossa mielestäni hyvä paketti, joka edistää työntekijöiden hyvinvointia. Työterveyspalvelujen saatavuudessa on tosin joitakin ongelmia, ja siihen pitäisikin suunnata taloudellisia voimavaroja. Myös työterveyshuollon toteuttamisen valvontaa pitäisi tehostaa. Tähän pitäisi työsuojelupiireissä kiinnittää huomiota. Työssäjaksaminen ja työkyvyn ylläpito auttaa jaksamaan työelämässä pitempään kuin ensimmäiseen mahdolliseen eläkkeellejäämisvuoteen asti.

Työllistämisnäkökulmasta yksi hyvä ja vaikuttava toimintamuoto on aktiivinen työnantajapuolen kanssa yhteistyössä järjestettävä ammatillinen kuntoutus. Työmenetelmiä kartoittavat työpaikkakäynnit ja muu työterveyshuollon aktiivinen toiminta vähentävät sairauslomia. Huomion arvoista on, että ammatillinen kuntoutus on vaikuttavampaa, jos toimet kohdistetaan yksilön lisäksi myös työelämään ja työoloihin.

Arvoisa puhemies! Kuntoutuksen lähtökohtana tulee olla asiakas, jonka tarpeisiin on vastattava tarkoituksenmukaisin toimin. Erityisesti lasten ja nuorten kuntoutukseen on kiinnitettävä huomiota. Heidän kohdallaan vaikutukset ovat kaikkein pitkäaikaisimpia. Toinen tärkeä ryhmä on työikäiset. Heidän eläkkeelle siirtymistään on mahdollista siirtää myöhemmäksi työssäjaksamista edistämällä.

Irja Tulonen /kok:

Arvoisa puhemies! Tämä selonteko on aika hyvä. Se on läpileikkaus siitä kuntoutusjärjestelmästä kokonaisuudessaan, mi-kä meillä Suomessa on käytössä, eikä se ole kovin huono. Kuitenkin voi todeta, että edellisen selonteon 97 jälkeisestä tilasta kuntoutusmenot ovat kasvaneet 9 prosenttia. Kun tämän luin, kuvittelin, että ne olisivat kasvaneet paljon enemmän, kun mietitään esimerkiksi mielenterveyskuntoutumisen tarvetta.

Tulevaisuuden haasteena näen kyllä taloudellisen puutteen, rahojen puutteen, millä tavalla me pystymme tulevaisuudessa myöskin kuntoutusta antamaan ja järjestämään. Sen tähden voisinkin todeta, että jos rahat ovat tiukalla, kuntoutusta tulisikin antaa niille, jotka tutkitusti siitä hyötyvät.

On paljon väestöryhmiä, jotka eivät välttämättä saa kuntoutusta, ja nostan kaksi asiaa esille. Oikeus kuntoutukseen määräytyy työkyvyttömyyseläkkeen kautta. Kun henkilö täyttää 65 vuotta, hän siirtyy vanhuuseläkkeelle ja samalla oikeus Kelan myöntämään kuntoutukseen loppuu. Kuntoutusvastuu siirtyy tämän jälkeen kunnalliselle terveydenhuollolle. Tilanne on kuitenkin useissa kunnissa sellainen, että ne eivät tarjoa kuntoutusta vähimmässäkään määrin. Pitkäaikaista parantumatonta sairautta, esimerkiksi lihasrappeumatautia, sairastavalle on kuntoutus kuitenkin oleellinen osa henkilön toimintakyvyn säilyttämistä. Ikääntymisen vaikutukset yhdessä vaikean sairauden kanssa voivat nopeasti romahduttaa kyvyn itsenäiseen asumiseen kotona.

Ei ole kansantaloudellisesti todellakaan järkevää ikääntyneiden, vammaisten ja pitkäaikaissairaiden kuntoutuksesta luopuminen. Esitänkin, että silloin, kun tätä käsitellään valiokunnissa, katsottaisiin, voiko harkinnanvaraisella Kelan kuntoutuksella näitä henkilöitä auttaa. Minusta on aika paha, jos työnjaolla, kunta vai Kela vai valtio, annetaan ihmisten vajota ei-kenenkään-maalle. Se on kansantaloudellisesti aika järjetöntä.

Toinen asia, jonka haluan nostaa esiin, on mielenterveyskuntoutus. Me olemme täällä useasti siitä puhuneet, mutta valitettavasti tässä maassa mielenterveyskuntoutus ei ole kuitenkaan saanut sellaista jalansijaa ja painoarvoa kuin sille kuuluisi. Mielenterveysongelmat on uusi kansantauti ja yleisin syy työkyvyttömyyseläkkeisiin. Mielenterveysongelmat, erityisesti nuorten, alle 55-vuotiaiden, ovat työkyvyttömyyden suurin syy. Tämä on todella iso haaste työpaikoille työskentelyilmapiirin ja työmäärän suhteen, ja täällä on monta kertaa tänäänkin esitetty tähän erilaisia metodeita. Erinomaista on, että Stakes on lähtenyt selvittämään Mielekäs elämä -hankkeessaan mielenterveyshoidon ongelmia ja haasteita.

Suuri muutos on tietysti ollut se, että sairaalapaikkojen raju vähentäminen on tuonut tullessaan ongelmia. Laitospaikkoja on supistettu, mutta avohoito on vielä kehittämättä. Sen tähden avokuntoutus ei välttämättä saavuta kaikkia näitä henkilöitä. Itse olen pitkään ollut mukana Sopimusvuoren toiminnassa, joka on sosiaalipsykiatrista kuntoutustoimintaa. Olen nähnyt hyvin läheltä, miten pitkään skitsofreniaa sairastanut henkilö sosiaalisesti, psykologisesti ja henkisesti kuntoutuu niin, että hän pystyy asumaan kotona, jopa jättämään eläkkeensä lepäämään ja menemään töihin. Kuntoutuksella on erittäin suuri merkitys.

Arvoisa puhemies! Vielä toteaisin, että työkykyä ylläpitävää toimintaa tulee edelleen kehittää ja sitä tulee laajentaa. Täällä on puhuttu paljon terveysliikunnasta ja siitä, että se olisi kuntoutusta. Minusta se on kuntoutusta siinä mielessä, vaikka se ei ole lääkinnällistä kuntoutusta, että kun sitä painotetaan, niin toivottavasti kuntoutukseen hakeutuminen pienenee.

Mielestäni kuntien tulisikin laatia terveysliikuntaan painottuvia omia liikuntapoliittisia ohjelmiaan, joissa mietitään työmatkaliikuntaa, ikäihmisten liikkumista, esteiden poistamista, että ikääntyneet ihmiset pääsevät liikkumaan, ja ikääntyneille tarjottavia esimerkiksi kuntosalipalveluita. Mielestäni näillä vähennetään kuntoutuksen tarvetta ja silloin lisätään kuntoutuksen määrää niille, jotka sitä todella tarvitsevat.

Esko Kurvinen /kok:

Arvoisa rouva puhemies! Valtioneuvoston eduskunnalle antama kuntoutusselonteko käsittelee meitä kaikkia elämän jossakin vaiheessa koskettavia tärkeitä asioita. Tässä jo kolmannessa kuntoutusta käsittelevässä selonteossa selvitetään suomalaisten tämän päivän kuntoutusjärjestelmän kokonaisuutta ja tarkastellaan kuntoutuspalveluissa viime vuosina tapahtuneita muutoksia. Selonteko esittää tulevaisuuden kehittämislinjauksia ja arvioi kuntoutusmuotojen vaikutusta eri ryhmissä. Selonteossa kerrotaan myös laajasti erilaisten ihmisryhmien kuntoutuksesta. Jokaisen tiettyyn erityisryhmään kuuluvan ihmisen kuntouttaminen on arvokasta ja tarpeellista.

Kuntoutus käsitteenä on monitahoinen ja se ymmärretään hyvin monella tavalla. Viime vuosina kuntoutuksen piiriin on tullut aivan uusia ryhmiä ja asioita. Selonteon laatijatkin ovat joutuneet mietiskelemään kattavaa määritelmää kuntoutukselle ja päätyneet siihen, että kuntoutuksen tavoitteena on toimintakyvyn, itsenäisen selviytymisen, hyvinvoinnin ja työllisyyden edistäminen. Mielestäni määritelmä on osuva ja kuvaa hyvin tämän päivän muutosprosessia kuntoutuskentässä. Kuntoutus-käsitteen epätarkkuus näkyy myös siinä tavassa, miten menot kirjataan kuntoutusmenoiksi tai ollaan kirjaamatta.

Arvoisa puhemies! Ihmisten henkilökohtaisen hyvinvoinnin lisäksi suomalaisen yhteiskunnan kannalta on tärkeää, että työikäiset ihmiset pysyvät mahdollisimman pitkään myös työkuntoisina. Työkyvyn säilyttäminen, niin että työssä jaksetaan kaksi kolme vuotta nykyistä pitempään, onkin ollut hallituksen keskeisiä tavoitteita. Työikäisten kuntoutuksen tarve tulee jatkossa olemaan aina lakisääteiseen eläkeikään eli 65 ikävuoteen asti.

Kuntoutus ei kuitenkaan saa tarkoittaa pelkästään sitä, että ihmisiä kustannetaan kahdeksi viikoksi johonkin kuntoutuslaitokseen. Työkykyä ja työkuntoa pitää kannustaa hoitamaan myös oma-aloitteisesti esimerkiksi erilaisilla liikunta- ja kuntosalikäynneillä. Liikunnan merkitys on myös erittäin suuri pyrittäessä etukäteen ehkäisemään toimintakyvyn alentumista. Työterveyshuollon painopiste pitääkin siirtää ensisijaisesti työkunnon ylläpitämiseen. Työterveyshuolto ei saa olla pelkkä ensiapu, vaan tarvittavan ohjatun kunnon ylläpidon on oltava jatkuvaa toimintaa.

Mielestäni ennalta ehkäisevään toimintaan tulee tulevaisuudessa kiinnittää entistä enemmän huomiota. Hyvin toteutettu ammatillinen kuntoutus, joka kohdistetaan sekä ihmisiin että koko työyhteisöön, on osoittautunut vaikutuksiltaan parhaaksi. Työkykyä ylläpitävä toiminta, niin sanottu tyky-toiminta, onkin viime vuosien aikana merkittävästi lisääntynyt työpaikoilla. Vaikuttavuuden kannalta myös tyky-toiminnan on oltava jatkuva osa työpaikan normaalia toimintaa.

Arvoisa puhemies! Kuntoutuksen vaikuttavuuden arviointi ja sen seuraaminen on erittäin tärkeää, jotta kuntoutus pystyttäisiin jatkossa kohdentamaan mahdollisimman tarkasti ja kustannustehokkaasti. Hyvällä seurannalla saadaan myös kuntoutuksen vaikutukset kaikkein parhaimmiksi. Tulevina vuosina pitää yhä enemmän ja tehokkaammin tutkia sitä, mitkä ovat ne kuntoutustavat, joilla saadaan mahdollisimman hyviä tuloksia, mitkä ovat kuntoutuksen kustannusvaikutukset ja toisaalta, minkälainen kuntoutus eri ihmisryhmille on parasta. Kun kuntoutus kohdennetaan oikein, pystytään käytettävissä olevilla resursseilla parantamaan kuntoutujan elämänlaatua ja työkykyä sekä vähentämään muiden, kalliiden, sosiaali- ja terveyspalvelujen käyttöä.

Vuonna 2000 kuntoutuspalvelujen ja kuntoutusajan toimeentuloturvan kokonaismenot olivat noin 1,2 miljardia euroa. Menojen reaalinen kasvu vuoteen 1997 verrattuna oli 9 prosenttia. Menojen kasvu on johtunut ennen kaikkea siitä, että kuntoutettujen määrä on kasvanut. Lähitulevaisuudessa kuntoutettavia tulee yhä enemmän. Ihmisten elinikä on noussut, ja sen ennustetaan pitenevän vuoteen 2015 mennessä kahdella kolmella vuodella.

Väestön ikääntymisen lisäksi eläkeiän nousu, pitkäaikaistyöttömyys, syrjäytyneisyyden kasvu tulevat väistämättä johtamaan siihen, että kuntoutettavien määrä edelleen kasvaa ja että kuntoutusta pitää kehittää entistä enemmän. On aivan selvää, että yhteiskunnan kuntoutukseen suuntaamia rahoja ei pystytä lisäämään siinä suhteessa kuin kuntoutettavien määrän kasvu edellyttäisi. Sen vuoksi resurssien oikea ja tehokas kohdentaminen on haasteellinen tehtävä tulevaisuudessa.

Arvoisa puhemies! Ikäihmisten kuntoutuksen tavoitteena pitää olla se, että he mahdollisimman pitkään kykenisivät asumaan kotona. Vanhusten omatoimisuuden ja toimintakyvyn vahvistamiseen on syytä tulevaisuudessakin panostaa. Oikeanlaisella kuntoutuksella, esimerkiksi aktiivisella liikunnalla, on mahdollista ennaltaehkäistä vanhusten joutumista laitoshoitoon.

Erityisesti rintamaveteraanien ja sotainvalidien kuntoutustarpeet on hoidettava täysimääräisesti. Veteraanit vanhenevat, heidän joukkonsa harvenee, ja heidän terveytensä heikkenee. Veteraanien sosiaaliturvan pääpaino onkin siirtynyt vanhuuden huoltoon. Veteraanien ja sotainvalidien hoidossa on yhä enemmän korostuva kuntoutus ja sosiaali- ja terveyspalvelut. Veteraanien kuntoutus on siirtymässä yhä enemmän kotiin ja kodin lähellä tapahtuvaan avokuntoutukseen, jolloin kuntoutus voidaan toteuttaa jatkuvana toimintana. Mielestäni sotainvalidilain mukaisia laitoshoito-oikeuksia tulee laajentaa koskemaan myös lievästi vammautuneita ja sotaveteraaneja. Myös veteraanien puolisot ja lesket tulee asteittain saada laitoshoidon oikeuksien piiriin, niin kuin asiaa selvittänyt työryhmä on esittänyt.

Arvoisa puhemies! Kuten eduskunta totesi käsitellessään vuonna 1998 annettua valtioneuvoston selontekoa kuntoutuksesta, kuntoutus on investointi tulevaisuuteen, ei vain eikä edes ensisijaisesti menoerä.

Matti Saarinen /sd:

Arvoisa rouva puhemies! Jos ensin koettaisi saada hahmoa tälle yli 7 miljardin markan kuntoutusmenoerälle, joka vuosittain käytetään ja joka on kasvamassa kaiken aikaa, niin sehän on lähes lapsilisien määräinen ja lähestyy Suomen puolustusbudjettia, on noin 1 500 markkaa jokaista suomalaista kohden vuodessa. Täällä on paljon puhuttu ilokseni liikunnasta. Valtion koko liikuntabudjetti on 100 markkaa asukasta kohden vuodessa, ja sillä pyörii kaikki, siis 100 markan suhde 1 500 markkaan per asukas per vuosi.

Minkälaisen vaikutelman saa tästä selonteosta? Koetan kuvailla sitä seuraavalla tavalla: Ensinnäkin meillä on erinomainen tausta-aineisto valtioneuvoston kuntoutusselontekoon. Meillä on tällainen kirjanen, ja lainaan sen sisällysluettelosta muutamia kohtia: "Kunnallisen sosiaali- ja terveydenhuollon kuntoutus"; "Kelan kuntoutus"; "Valtiokonttorin veteraanikuntoutus"; "Työeläkelaitosten kuntoutus"; "Tapaturma- ja liikennevakuutuslaitosten kuntoutus"; "Työhallinnon ammatillisen kuntoutuksen ja työllistämisen tukitoimenpiteet"; "Opetushallinnon kuntoutus". Kuntoutustyyppejä löytyy tästä sisällysluettelosta 15 erilaista.

Edelleen tässä selvityksessä on käytetty Stakesin, Kansaneläkelaitoksen, Suomen Kuntaliiton, Tilastokeskuksen, Eläketurvakeskuksen, Vakuutuskuntoutus VKK:n, Tapaturmavakuutuslaitosten liiton ja Liikennevakuutuskeskuksen tilastoaineistoja. Lisäksi on käytetty sosiaali- ja terveysministeriön, työministeriön, Opetushallituksen ja Valtiokonttorin tilastoja. Tämä kertoo siitä ajattelusuunnasta, miltä suunnalta haetaan näkökulmaa. Kysyn, miksei kukaan ole kysynyt opetusministeriön tilastoja, joissa esimerkiksi kerrottaisiin, miten kansalaiset liikkuvat ja miten heitä voisi liikutella. Ei ole tullut mieleen kysyäkään, ei edes katsoa siihen suuntaan.

Jatkan tämän mielikuvan kuvaamista. Selonteosta itsestään otan esille aika loppuvaiheesta sellaisen luvun, joka esittelee kuntoutuksen kehittämislinjauksia. Otan sieltä esimerkiksi joitain avainilmaisuja, jotka ovat lauseitten alussa ja synnyttävät mielikuvan:

"Kunnallisilla sairaaloilla - -"; "Lääkärien ja muun kuntoutuksessa toimivan henkilöstön tietoja - -"; "Kunnallisen terveydenhuollon - -"; "Uuden teknologian käyttöön ottoa - -"; "Uuden työterveyshuoltolain pohjalta - -"; "Työmarkkinaosapuolten kesken on sovittu - -"; "Työeläkelaitokset toteuttavat - -"; "Kansaneläkelaitoksen kuntoutusvastuuta korostetaan edelleen - -"; "Vammaisten ja vajaakuntoisten työllistymistä edistävä lainsäädäntö tulee voimaan 1.4.2002"; "Kauppa- ja teollisuusministeriön asettama työryhmä - -"; "Mielenterveyskuntoutuksen kuntoutujalähtöisyyttä - -".

Nämä ilmaisut ovat hyvin virallisia, laitosmaisia, lakisääteisiä, normatiivisia, holhoavia ja jäykkiä. Nämä kaikki viittaavat hirveän viralliseen suuntaan. Koko selonteosta saa hakemalla hakea esimerkiksi sellaisia sanoja kuin poikkihallinnollisuus, yhteistyöhakuisuus, liikunta, ihmisen oma vastuu elämästään ja elämäntavan hallinta ja asenteet, kasvatus, koti, koulu, harrastukset. Puhutaan mielenterveyden ongelmista, muttei kerrota ollenkaan, millä tavalla tuetaan esimerkiksi harrastustoimintaa.

Tässä mielessä näkökulma tässä selonteossa on sellainen, että se varmaan mittaa ja kuvailee erinomaisen hyvin niitä asioita, jotka ovat virallisen byrokratian puitteissa. Siinä mielessä tämä on hyvin aukoton. Mutta se ei ole oikein tässä ajassa kiinni eikä oikein tulevaisuushakuinen. Huolta pitäisi kantaa koko väestöstä. Niin kuin aluksi totesin, lukemalla sisällysluetteloa voi todeta, että väestömme on aika lailla laitettu karsinoihin. Osa on kokonaan ulkopuolella. Mainitaan tyky-toiminta, hyvä niin.

Mutta mihin on unohtunut Kunnossa kaiken ikää -projekti? Jos olisi joku vaivautunut ottamaan yhteyttä opetusministeriöön, sieltä olisi heti tullut Kunnossa kaiken ikää, joka tähtää aikuisväestön kunnon parantamiseen ja sen ylläpitämiseen. Tässä on valittu tietty näkökulma, ja kolmas sektori, vapaaehtoispuoli, jää kovin vähälle. Kuitenkin ihan loppuosassa mielenterveyskuntoutuksesta sanotaan kohdassa 28: "Kunnallisen sosiaali- ja terveydenhuollon ja kolmannen sektorin paikallisella yhteistyöllä kehitetään - -." Mielestäni tällainen näkökulma, joka tässä todetaan, ansaitsisi painoarvoa huomattavasti enemmän selonteossa. Tämän pitäisi olla johtava ajatus, joka sieltä välittyisi.

Samoin nuorison — niin hassulta kuin voi tuntuakin, että tässä yhteydessä puhutaan nuorisosta — lakisääteinen kuntouttaminen on vähän kuin kannettu vesi kaivossa. Ei se tahdo siellä oikein pysyä. Ihmisen pitäisi kouliintua oppimaan lapsesta asti terveitä elämäntapoja, jolloin hän pysyisi kunnossa. Tämän selonteon lähtökulma on vähän sen kaltainen, että tässä tullaan kolaripaikalle ja pelastetaan onnettomuuden uhreja siihen mittaan asti, kuin se on mahdollista. Sekin on inhimillistä ja tarpeellista ja hyvä niin. Mutta pitäisi miettiä, miten meidän pitäisi asioita hoitaa, ettei näitä "kolareita" pääsisi tähän mittaan asti syntymään, joista me aika nurkumatta maksamme tällä hetkellä 7,2 miljardia markkaa. Pelkään, että summa entisestään on nousussa. Tästä meidän pitää vähän kurssia vielä reivata tulevaisuushakuisemmaksi ja paremmin nykyajassa kiinni olevaksi.

Keskustelun nopeatahtinen osa päättyy.

Kyösti Karjula /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Meillä on esillä kuntoutusselonteko, joka on tarpeellinen asiakirja, ja ehkä sen tarpeellisuutta korosti vielä ministeri Soininvaaran avauspuheenvuorossa esiin noussut toteamus "tiedämme - - luvattoman vähän". Jos ajatellaan sitä, että lähes 7 miljardia markkaa vuosittain käytetään valtion budjetista tälle osa-alueelle ja me joudumme valtioneuvoston toimesta toteamaan, että on kysymys alueesta, josta tiedetään luvattoman vähän, se vahvistaa, mitä merkitsee, että tämmöinen selonteko on saatu aikaan ja siitä käydään keskustelua, etsitään sellaisia valintoja ja vaihtoehtoja, joilla voidaan edetä.

Minusta edellä ed. Saarinen varsin hyvin jäsensi tätä kokonaisuutta ja ennen kaikkea toi esille sen näköalan, että välttämättä meillä Suomessa ei niinkään ole ongelma siinä, ettei käytettäisi riittävästi rahaa tiettyjen seurausilmiöiden hoitamiseen. Mutta minusta koko tämän kuntoutusselontekokeskustelun aikanakin ehkä aika vähän on kiinnitetty huomiota siihen, millä tavalla seurausilmiöiden sijasta me enemmän suomalaisella yhteiskuntapolitiikalla painottaisimme syytekijöitä, pyrkisimme syy- ja seuraussuhteiden parempaan jäsentämiseen. Silloin etukäteen tapahtuva toiminta, riittävän aikainen asioihin tarttuminen ja puuttuminen, on ainoa tapa, jolla me voimme myös ottaa kustannukset hallintaan.

Minusta on tärkeää tämänkin asian yhteydessä tuoda esiin muutamia syytekijöitä, jotka ovat jääneet yhteiskuntapolitiikassa liian vähälle arvioinnille. Ensimmäisenä otan esille työttömyyden. Mitä todella työttömyys aiheuttaa? Mitkä ovat työttömyyden seurausilmiöt suomalaisessa yhteiskunnassa? Varsin hyvin tämä selontekokin tuo esille sen, miten eri muodoissa työttömyyden seuraukset heijastuvat myös kuntoutustarpeina ja sillä tavalla henkilökohtaisena ihmisten tuskana, erilaisina fyysisinä ja psyykkisinä sairauksina, joiden hoitamiseen joudutaan varsin merkittävällä tavalla panostamaan.

Mutta otan esiin myös toisen hyvin tärkeän asian, ja se liittyy vanhemmuuden katoamiseen. Jos ajatellaan sitä, missä määrin lasten mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet, kyllä siellä yksi syytekijä on myös se, että meillä katoaa vanhemmuus, minkä seuraukset ovat monta kertaa ei vain taloudellisesti vaan muutoinkin hallitsemattomat.

Sain tuossa pari viikkoa sitten käydä Haapajärvellä hoitokodissa, missä oli viisitoista lasta ja nuorta. Sain tutustua tällaisen hoitokodin tilanteeseen, ja täytyy sanoa, että tämmöinen sijaisvanhemmuus on äärimmäisen arvokas asia, on erittäin hieno asia, että löytyy ihmisiä, jotka ottavat vastaan lapsia ja nuoria, jotka eivät ole saaneet kodissa ja perhepiirissä omalle elämälleen sellaista turvallisuutta, mitä lapsi ja nuori edellyttää, mutta kyllä saman käynnin yhteydessä ajattelin myös sitä, mitkä ovat ne kustannukset, kun me joudumme yhteiskuntana tätä kautta ratkomaan ongelmia, verrattuna siihen, että me annamme myös perheille ja kodeille riittävän taloudellisen perustan, että ne voivat hoitaa sen tärkeän perustehtävän, mikä vanhemmille, perheille ja kodeille kuuluu.

Arvoisa rouva puhemies! Tämän lisäksi haluan muutamalla ajatuksella tarkastella sitä näköalaa, joka tavallaan avautuu tämän kuntoutusselonteonkin kautta, millä tavalla ihmiselämään liittyvä elämänvaiheajattelu pitäisi meidän nostaa vahvemmin hyvän elämän perustana yhteiskuntapolitiikan lähtökohdaksi. Jakaisin ihmiselämän neljään tärkeään elämänvaiheeseen: lapsuuteen, nuoruuteen, aikuisuuteen ja vanhuuteen. Jos ajatellaan sitä, miten eri tavalla erilaisilla toimenpiteillä me vastaamme hyvän elämän toteutumiseen eri elämänvaiheissa, osittain joudumme avaamaan näköalojamme myös silloin, kun tarkastelemme niitä ratkaisuja, mitä erilaisina kuntouttavina toimenpiteinä eri elämänvaiheissa joudutaan toteuttamaan.

Mutta ennen kaikkea haluan puuttua ikääntymiseen, vanhuuden tuomaan haasteeseen, joka tulee hyvin vahvasti esille myös selonteon tekstissä. Monissa puheenvuoroissa on tartuttu väestön ikääntymiseen, mutta kun peilataan eri elämänvaiheita nimenomaan vanhuuden näkökulmasta, minä ajattelen, että ehkä lähivuosina me joudumme kohtaamaan sellaisen ongelman, josta ei kovinkaan paljon vielä ole keskusteltu, eikä tässä selonteossakaan sitä näköalaa oteta esille. Nimittäin me puhumme sosiaalisesta syrjäytymisestä, joka nähdään lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden vaiheessa. Mutta mitä merkitsee tulevina vuosikymmeninä se, että meillä ehkä pisin elämänjakso eliniän lisääntyessä tuleekin vanhuuden elämänvaiheeseen? Minkälaisia syrjäytymisen muotoja ihminen joutuu kohtaamaan ja kokemaan omassa vanhuudessaan, kun tavallaan luontaiset siteet, mitkä ovat olleet aikaisemmin erilaisten elämänvaiheiden ja ikävaiheiden perustana tämmöisen perheyhteisön kautta, alkavat rapautua ja joudutaankin viettämään pitkää vanhuutta työiän jälkeen? Onko sosiaalisia yhteyksiä? Onko luontaisia virikelähtökohtia, jotka turvaavat henkisen ja fyysisen terveen elämän ja elämän ehyen tasapainon? Minä uskon, että on myös hyvin suurelta osalta tästä kysymys eikä ainoastaan ja vain siitä, millä tavalla tuotetaan riittävästi kuntoutuspalveluita ikääntyvälle väestölle.

Tällä näkökulmalla en suinkaan halua vähätellä näiden kuntoutuspalvelujen merkitystä ja siksi, arvoisa puhemies, ehkä kaikkein merkittävimpänä lähitulevaisuuden haasteena näenkin sen, miten ikääntyvän väestönosan itsenäinen selviytyminen, omatoiminen selviytyminen, saa uusia toimintamuotoja tuekseen. Nimittäin sen arvokkaan vanhuuden rakentuminen voi olla mahdollista hyvin itsenäisenäkin elämän ja toiminnan muotona. Ajattelen, että tällä alueella meidän pitäisi rohkaista erilaisiin kokeiluihin, uusiin toimintatapoihin, uusiin hoitomuotoihin, ja siellä ehkä avautua enemmän ei vain julkisen palvelun kokeiluihin vaan myös yksityisen ja julkisen yhteistyöhön ja yksityisten toimijoiden yhä merkittävämpään panokseen.

Tämän haluan ottaa siinäkin mielessä esille, että kun viittasin Haapajärven hoitokotiin, minä ajattelen, että esimerkiksi perhekodit ovat erittäin hyvä esimerkki siitä, miten yksityisenä palveluna on saatu erittäin tärkeä osa-alue hoitoon. Ajattelisin, että jos vastaavan tyyppistä palvelua olisi ainoastaan ja vain julkisena palveluna pyritty rakentamaan meidän yhteiskunnassamme, niin tältäkään osin meillä ei olisi vastauksia ja niin hyviä tuloksia käsissämme kuin on tänä päivänä.

Ihan viimeisenä asiana haluan lyhyesti puuttua tyky-toimintaan, joka on selonteossa hyvin otettu esille, mutta ennen kaikkea siihen, mitä se merkitsee pienyrittäjien osalta. Olen monta kertaa ajatellut sitä, että tälläkin alueella tyky-toiminnan osalta me etenemme kyllä niitten ihmisten osalta, jotka ovat toisten palveluksessa ja, rohkenisin sanoa näin, ehkä julkisten ja suurempien työnantajien palveluksessa, mutta kun kuitenkin meillä on se parinsadantuhannen pienyrittäjän joukko, hyvin lähellä tätä on viljelijäväestö, miten me myös varmistamme sen, että pienyrittäjät ja viljelijät voivat saada riittävät palvelut käyttöönsä ja nimenomaan sillä tavalla, että he saavat aikaa myös itselleen, oman henkisen ja fyysisen terveyden heikkenemisen ennaltaehkäisyyn?

Arvoisa puhemies! Kaiken kaikkiaan toivon, että tämä selonteko ja selontekoon liittyvä keskustelu avaavat niitä näköaloja, joiden kautta voidaan varmistua siitä, että kasvava tarve tällä alueella pystytään myös taloudellisessa mielessä hoitamaan.

Eero  Akaan-Penttilä  /kok:

Arvoisa rouva puhemies! Tässä kuntoutuksen selonteossa on monta tärkeää asiaa ja sektoria. Itse asiassa niitä on liian monta saman asian sisällä, jotta pystyisimme ne luontevasti ja mukavasti ja perusteellisesti käsittelemään.

Minä aloitan oman havainnointini selonteosta kuntoutuksen määrittelystä ja lainaan hivenen kirjaa, jonka Aalto-Rissanen on toimittanut ja joka meille on tästä asiasta jaettu: "Sanalla kuntoutus voidaan tarkoittaa montaa asiaa". Lainaus jatkuu: "Se voi tarkoittaa järjestelmää, oppialaa, yksilön tai yhteisön muutosta, menetelmää tai tavoitetta. Kuntoutumisen näkökulmasta kuntoutus voidaan määritellä ihmisen tai ihmisten ja ympäristön muutosprosessiksi, jonka tavoitteena on toimintakyvyn, itsenäisen selviytymisen, hyvinvoinnin ja työllisyyden edistäminen" jne. Lainaus päättyy tähän, se voidaan lukea Aalto-Rissasen teoksen sivulta 2.

Pelkästään tämä määritelmä osoittaa, että kysymys on hyvin monitahoinen, kuntoutus-sana on hyvin monialainen, se on hyvin moniammatillinen. Ymmärrän hyvin, että ministeri Soininvaara sanoi, että tämä määritelmä on sekava. Hän sanoi sen avauspuheessaan suorana lainauksena. Tätä voi myöskin puolustella sillä, että varsinaisen selonteon sivulla 3 sanotaan, että kuntoutuksen ympärille on syntynyt monipuolinen, monitahoinen ja monimutkainen rakennelma lainsäädäntöä, palvelujen järjestäjiä, rahoittajia ja tuottajia. Kuntoutuksen kokonaisuuden hahmottaminen on yhä vaikeampaa sekä kuntoutuksesta päättäville että itse kuntoutujille. Toisaalta kuntoutusjärjestelmään on sidottu paljon varoja ja se tarjoaa paljon erilaisia mahdollisuuksia. Näinhän nimenomaan on. Tässä on koko elämän kirjo kysymyksessä. Eri kohderyhmät olisi itse asiassa sanottavissa vähän selkeämminkin samaisessa selonteossa, kun sen sisältöluettelossa, tiivistelmässä, luetellaan kuusi eri selkeää kohderyhmää, joiden pohjalta olisi voitu ehkä lähteä liikkeelle eikä näin kattavaa käsitteistöä työstää meille kuin nyt on tehty.

Tämä asia tulee vielä monimutkaisemmaksi sitä kautta, että — tämähän on kolmas selonteko — toisessa selonteossa vuodelta 98 todettiin, että keskeiset haasteet ovat työikäisten työkyvyn ylläpitäminen, vajaakuntoisten ja vammaisten työllistymismahdollisuuksien parantaminen, vammaisten ja pitkäaikaissairaiden toimintamahdollisuuksien lisääminen ja neljäntenä kohtana vanhusväestön toimintakyvyn ylläpitäminen. Itse asiassa, jos olisin ollut valmistelija, olisin mahdollisesti paneutunut enemmän näihin haasteisiin ja niiden tarkasteluun kuin jälleen kaiken, koko kuntoutuksen laajan kentän tarkasteluun. Tulee vähän sellainen maku, että tässä riivitään erilaisia asioita, mutta oikein itse asian ytimeen ja varsinaisiin toimenpiteisiin, jotka poikisivat oikeita asioita, on aika vaikea näköjään kuitenkaan päästä.

Rahaahan tässä käytetään, niin kuin täällä on sanottu jo monta kertaa. Suomen rahassa se oli 7,2 miljardia markkaa. Se on erittäin paljon, jos verrataan vaikkapa meidän puolustusbudjettiimme tai moneen muuhun asiaan. Tähän liittyvässä raha-analyysi-talousosassa jäin erityisesti kaipaamaan sitä, että ei mitenkään käy ilmi, kuinka paljon näistä rahoista menee hallintoon ja näiden organisaatioiden ylläpitoon ja semmoisiin kustannuksiin, käyttömenoihin, mahdollisesti jopa investointeihin, jotka ovat pohja sille, että tämä kuntoutettavien kohderyhmä saisi sitä palvelua osakseen, mitä se tarvitsee. Tämä on jonkin asteinen ongelma Suomessa, tiedän sen, ja sen takia toivon, että siihen myös voitaisiin mahdollisesti valiokuntavaiheessa kiinnittää huomiota.

Tärkeätä tietysti joka tapauksessa toiminnan arvostelussa ja arvioinnissa on se vaikuttavuuden arviointi, jota voidaan tehdä esimerkiksi selonteon sivun 7 mukaisessa tekstissä.

Arvoisa rouva puhemies! En läheskään kaikkea täältä lue, mutta totean vain, että tiettyjä selkeitä myönteisiä näyttöjä näillä vaikuttavuustesteillä on saatavissa ja ne kohdistuvat hyvin selkeästi muutamaan osa-alueeseen: alaselän pitkittyneen kivun kuntoutukseen, aivohalvauspotilaiden akuuttiin kuntoutukseen ja äkillisesti sairastumisen tai tapaturman vuoksi toimintakykynsä menettäneiden vanhusten sairaalakuntoutukseen. Kaikkialla muualla vaikuttavuustutkimuksetkin ovat vasta alullaan, joten siinä on kyllä sitä suurempi työkenttä, mitä enemmän tähän seikkaan halutaan kiinnittää huomiota.

Muutaman esimerkin kerron vielä erikseen johtuen siitä, että olen itse ollut kuntoutustyössä vuosikaudet mukana. Ensinnäkin vaikeavammaisten kuntoutuksessa osittain on jopa alasajosta kysymys, mikä ei tässä selonteossa tule lainkaan ilmi. Tarkoitan esimerkiksi kuljetuspalveluihin kohdistuvaa toimintaa. Siinä ovat sotkeentuneet vanhusväestön ja vaikeavammaisten kuljetuspalvelut keskenänsä. Nämä uudet kimppakuljetukset ja muut ratkaisut näyttävät tekevän sen, että varsinaisesti tämä yksi vaikeavammaisten peruselementti on vaikeutunut. Se on hämmästyttävää, se on oikeastaan aika ihmeellistäkin, ja sääli, että se ei tule tässä selonteossa ollenkaan ilmi.

Hyvää on sen sijaan se, että työeläkelainsäädännössä nykyisin on mahdollista ammatillisen kuntoutuksen harkinta pelkästään yhden eläkelaitoksen omalla päätöksellä. Se on loistava mahdollisuus, jossa yhtiöillä on vielä paljon tekemistä. Se nimetään tässä meidän selonteossamme, ja onneksi sitä tuetaan ihan oikealla tavalla.

Aistivammaiset ovat eräs kohderyhmä, siis sekä näkö- että kuulovammaiset, joista täällä on jo puhuttu. Oikeastaan tyydyn vain toteamaan sen, että merkillistä on, kun entistä enemmän käyttöelektroniikkaa meillä on, kännykkäteollisuus kukkii, jokaisella on kännykät kohta taskussa, että kuulovammaiset, joita tässä maassa on noin 550 000, ja jos otetaan muut kommunikaatiovammaiset mukaan, se luku lähentelee 700 000:ta, ovat suuremmissa vaikeuksissa kuin moniin vuosiin pelkästään siinä, että he saisivat yhden kappaleen kuulokojetta itsellensä. Pääkaupunkiseudulla tämä jono ei ole puoli vuotta, vaan se on osassa sairaaloista kaksi vuotta. En tiedä, mitä kaikkia arvostuksia tämän takana on. Osan tiedän ja osa on ajatuksia, mutta ajan puutteen takia en lähde niitä tässä kertomaan. Se ei tule ilmi tästä kuntoutusselonteosta, ja se on näiden aistivammaisten peruspalvelu.

Kuntouttavaan työtoimintaan me tulemme myöhemmin palaamaan, mutta muutamia tilastotietoja olen hankkinut sekä Espoosta että Helsingistä. En luettele niitä lukuja nyt tässä, mutta hämmästyttävän vähän on kuntouttavaa työtoimintaa siihen nähden, miten paljon näissä molemmissa kaupungeissa ja ilmeisesti myös koko Suomessa on alle 25-vuotiaita pitkäaikaistyöttömiä, joille pitäisi aktivointisuunnitelma tehdä. Läheskään kaikki ne, joiden pitäisi olla aktivointisuunnitelmien piirissä, eivät siellä näy olevan, ja hyvin pieni prosentti on varsinaiseen kuntouttavaan työtoimintaan siirtynyt. Tiettyjen johtavien virkamiesten käsitys on, että jokin niin sanotusti ei tässä asiassa nyt ole kohdallaan. Onneksi eduskunta saa siitä selkeän arvioinnin tämän vuoden lopulla, koska seurantahan on menossa. Koko Suomessa vain 250 ihmistä tammikuun loppuun mennessä on aloittanut tämän työtoiminta-osallistumisensa.

Tulevaisuudessa erityisiä ongelmia ovat ikääntyminen ja sen aiheuttamat hyvin moninaiset seikat, joihin moni edustaja täällä on puuttunut. Koko työttömyysongelma edelleen pysyy siinä. On tietenkin hyvä, että meille tulee laki kuntoutuksen asiakasyhteistyöstä. Se varmaankin tuo lisää suosituksia, ehkä se tuo vähän resurssejakin, mutta tätä pohjakenttäähän se ei selvitä. Kolmannen sektorin resurssit ovat aikamoiset. Paljon tunnuslukuja olisi esitettävissä niistä vuorokausista ja niistä hoitohenkilökuntamääristä, jotka siellä työtään tekevät.

Kaiken takana ehkä suuri kysymys kuitenkin, arvoisa puhemies, on se, kuinka paljon tästä kaikesta, sanotaan nyt Suomen rahassa yli 7 miljardista markasta, kohdentuu siihen henkilöön, joka tosiaan tarvitsee jotain kuntoutusta, ja kuinka hyvin se kohdentuu niin, että sillä on selvä vaikuttavuus, vaikka ehkä emme sitä voi näistä papereista lukea. Se on ydinkysymys tässä kaikessa, ja siinä hyötysuhteessa meillä on paljon parantamisen varaa.

Enkä malta olla sanomatta ihan tähän loppuun sellaista pikanttia yksityiskohtaa, että tämän puheeni jälkeen lähden tyttäreni 31-vuotissyntymäpäiville. Hän on sairastanut 31 vuotta lihastautia, ja koko sen ajan olemme nähneet, minkälaista kuntoutus Suomessa on. Se polku on kyllä aika kiemurainen monta kertaa.

Hannu Aho /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! En aio käydä tätä mielestäni hyvää kuntoutusselontekoa sivu sivulta läpi, vaan ihan muutamiin asioihin aion paneutua ja niistä omia näkemyksiäni esittää. Minusta on hyvä, että kuitenkin tämmöisiä selontekoja tehdään ja vähän tilastoidaan, mitä todella on tehty. Varmaan se raja, onko se kuntoutusta vai hoitoa, mihin rahat käytetään, on semmoinen joskus vähän veteen piirretty viiva, mutta en nyt näkisi, että se niin vaarallista on, vaikka se vähän muutaman piirun väärässä paikassa onkin.

Selonteossa mainitaan, että kuntoutuksen tarkoituksena on oman elämän hallinta, työ- ja toimintakyvyn ylläpito. Minusta liian usein ajatellaan sillä tavalla, että on yksittäisistä henkilöistä kyse, kun puhutaan kuntoutuksesta. Monta kertaa, voisiko sanoa, liian monta kertaa, tulee eteen se, että siihen joutuu tavalla tai toisella osallistumaan koko perhe ja se vaikuttaa monen perheen elämään monilla eri tavoin. Juuri edellä kuultiin edustajan puheessa, että hän lähtee tyttärensä syntymäpäiville, ja tyttärellä on 31 vuotta kestänyt tämmöinen määrätty kuntoutustarve.

Kuntoutuksessa, jota yleensäkin tässä maassa tehdään, näkisin ongelmana, että on pyritty liian suuriin yksiköihin, liian suuriin laitoksiin. Niitäkin tarvitaan, suuria laitoksia, joissa voidaan monipuolista kuntoutusta antaa, mutta kuntoutus ei välttämättä ole aina niin sanottua raskasta kuntoutusta, vaan sen pitäisi olla kevyempää ja sen pitäisi olla mahdollisimman lähellä tarvitsijaa. Silloin vältyttäisiin byrokratialta, joka maksaa taatusti paljon enemmän kuin se, että toimisimme sillä tavalla, että pystyisimme antamaan kuntoutusta lähempänä. Silloin voisimme mennä yritystoimintaan entistä enemmän, jolloin pienet yritykset pystyisivät sitä antamaan. Tälläkin hetkellä meillä on rakennettuja pieniä laitoksia, mutta jostakin syystä Kela ei ole lähtenyt tukemaan niiden toimintaa. Meillä on äärettömän hyviä laitoksia, jotka pystyisivät antamaan monenlaista kuntoutusta, osaava ja todella yrittävä henkilöstö. Niihin meidän pitäisi entistä enemmän panostaa.

Kun päästään kevyempään kuntoutukseen, silloin on äärimmäisen tärkeää oikea ajoitus, jolla pystymme ehkäisemään monia ongelmia. Tuki- ja liikuntaelinsairaudet ovat suurin ryhmä, jossa kuntoutusta tarvitaan. Sanoisin, että varhainen kuntoutus oikeaan aikaan on paljon parempi ratkaisu kuin se, että monesti joudutaan liian pitkään olemaan, suorastaan sairastutaan, minkä jälkeen vasta päästään kuntoutukseen. Silloin olemme menneet jo liian pitkälle eikä enää ole saavutettavissa niitä etuja, joita pystyisimme toisella tavalla toimien saavuttamaan.

Myöskin yksi tärkeä näkökohta mielestäni on, että peruskunnissa sosiaali- ja terveystoimen tulisi entistä enemmän toimia läheisemmässä yhteistyössä, tehdä yhteisiä arvioita niin nuorempien, jotka ovat vielä työssä, kuin ikääntyvänkin väestön kuntoutustarpeesta. Se auttaisi säästämään rahaa, se antaisi paljon mahdollisuuksia oikea-aikaiseen kuntoutukseen sillä tavalla, että siitä todella olisi hyötyä. Se pystyttäisiin tekemään hyvinkin lähellä näitä ihmisiä.

Yksi suuri ongelma, joka meillä vain lisääntyy, josta moni on jo maininnut, on ikääntyvä väki, joka jollakin tavalla on hoidettava. Näkisin, että lähihoito, kotihoito, pieni kuntoutus siellä on kuitenkin yksi merkittävä asia, jolla säästäisimme kustannuksia. Se olisi sitä inhimillisempää hoitoa, jota meidän pitäisi pystyä entistä enemmän antamaan. Meillä varmaan kaikilla on malliesimerkkejä siitä, että hyvinkin huonossa kunnossa olevat ihmiset, jotka suorastaan ikävöivät kotiin, sinne tultuaan hyvin pitkälle virkistyvät ja pystyvät elämään, kunhan lähihoitoa on annettavissa.

Samoin uskoisin, että sotainvalidien ja veteraanien — heitä on keskuudessamme vielä kohtuullinen määrä — kuntoutuksessa on enää vähän niitä, jotka edes haluavat lähteä suuriin laitoksiin pitempiaikaisiin kuntoutuksiin, vaan entistä enemmän on heille myöskin henkisellä tasolla yhdessäolo tärkeää, ja sitä kautta kevyempi kuntoutus, joka heitä auttaisi jokapäiväisessä elämässä eteenpäin, olisi yksi ratkaisu. Inhimillisyys olisi myös tässä paljon lähempänä.

Mutta jotta pääsisimme siihen tavoitteeseen, että itse kukin meistä olisi työelämässä pidempään, meidän on mentävä ihan perusteisiin asti, ja silloin, kun niihin mennään, silloin meidän on aloitettava lapsista ja nuorisosta. Näkisinkin, että meillä koulutoimi — ed. Saarinen totesi, että tässä ei ole edes vilkaistu sinne päin, mitä siellä on mahdollisesti sanottavaa tai tehty — koululiikunta on yksi niitä peruskysymyksiä, perusarvoja, jolla me pystymme välttämään näitä suuria kustannuksia. Pitää pystyä luomaan semmoinen tunne, että me tarvitsemme liikuntaa, se on luontaista tämä liikkuminen. Sen ei tarvitse aina olla kilpaurheilua, johon hyvin monesti vedotaan, vaan normaalia perusliikuntaa, johon tulisi tarve itse kullakin. Siinä minusta kuntien nuorisotoimi ja koulun liikuntatoimi voisivat olla entistä enemmän hyvässä yhteistyössä ja sitä kautta viedä asiaa eteenpäin.

En pitäisi yhtään vääränä, vaikka pystyisimme niin paljon lakia muuttamaan, että Raha-automaattiyhdistys voisi olla tukevammin mukana rahoittamassa nuorisotyötä, nimenomaan liikuntatointa, ja sitä kautta edesauttamassa tavallisia liikuntapaikkoja ja myöskin vetäjiä, että nuoriso enemmän liikkuisi ja nuoria liikuteltaisiin. Se olisi kuitenkin kansantaloudellinen säästö, johon meidän kaikkien pitäisi pyrkiä.

Toisaalta myös, jos ajattelee, millä tavalla itse kukin tässä tarvitsisi erilaista kuntoutusta, varmaan tulisi harkita myös tämmöistä niin sanottua kuntoutusseteliä, johon olisi oikeus meillä kaikilla. Kun oman osamme siitä maksaisimme ja setelillä vielä lisää, näkisin, että näillä vaihtoehdoillakin voisimme säästää yhteiskunnan rahoja huomattavasti ja sitä kautta pystyisimme olemaan tuottavassa työssä pitempään kuin tällä hetkellä olemme.

Arvoisa puhemies! Toivon, että nämä keskustelut, joita täällä on käyty — on tullut paljon hyviä vinkkejä — otetaan huomioon, kun näitä asioita pohditaan eteenpäin ja niitä lähdetään sitten viemään.

Tarja Kautto /sd:

Arvoisa puhemies! Kuntoutusselontekoa lukiessa tuli samanlainen tunne kuin yrittäisi löytää japanilaisesta kaupungista oikeaa osoitetta. Katuja kyllä avautuu, mutta tietoa ei ole, mitä kyltissä lukee ja minne se vie. Siinä mielessä on hyvä, että koko kuntoutuksen kirjoa on hahmotettu samoihin kansiin ja asetettu arvioitavaksi kehittämislinjauksia. Lisäksi voi sanoa, että hämmästyttävää kyllä nykyiselläkin järjestelmällä on saatu aikaan myös paljon myönteisiä tuloksia.

Kuntoutussektoria arvioitaessa vaikeutena on usein toiminnan raamittaminen. Lähtökohtana on varmasti kuntoutujalla oltava oma pyrkimys, halu ja motiivi. Eri asia on, millä porkkanalla ne tarvittaessa onnistutaan herättämään. Myönteisyyttä lienee omiaan lisäämään myös se, ettei kuntoutusta nähdä vain yhteiskunnan keinona työllistää tai jatkaa työssäoloa vaan myös tärkeänä elementtinä henkilön oman toimintakyvyn ylläpitäjänä ja elämänlaadun antajana.

Käytännön kuntoutustyössä suuri ongelma on, miten kuntoutusjärjestelmän eri viranomaistahot saadaan toimimaan joustavassa yhteistyössä, kun vastuun määrittäminen ei ole yksinkertaista eikä selkeää. Esimerkiksi erikoissairaanhoidosta on helppo siirtää käytännön toimenpiteet muille toimijoille. Valitettavan usein vaarana on myös se, että kun yksi toimija supistaa toimintojaan, vastuu kaatuu seuraavalle, eli kuntoutuspäätöksen tekijä ei välttämättä näe toimenpiteitä eikä vastaa kustannuksista. Toisaalta toimenpiteiden hyöty ei kierry myöskään takaisin alkuperäisen lähettäjän tietoon. Samoin siirtymä erikoissairaanhoidosta perusterveydenhuollon toteuttajalle kestää usein liian kauan eli työnjako viivästyttää hoidon aloittamista. Usein asiakas joutuu itse hakemaan oikeaa toimijaa monimutkaisesta palveluviidakosta. Ainakin suuremmissa kunnissa todella tarvittaisiin palveluneuvojia, koska juuri selonteossakin korostettua moniammatillisuutta ja laaja-alaisuutta on vaikea hallita.

Selonteossa on esitetty myönteisiä tuloksia esimerkiksi vammaisten nuorten ja osittain myös ikääntyneiden pitkäaikaistyöttömien osalta. Varmasti meistä itse kukin tietää muutaman onnellisen lopputuloksen erilaisten kuntoutusten ansiosta. Kuntoutuksen tuloksellisuutta on kuitenkin usein vaikea mitata, koska siihen vaikuttavat niin monet tekijät. Toiminnalle näyttävät olevan tyypillisiä myös erilaiset kokeilut ja projektit. Hyvä näin, mutta suuri haaste koko sektorille on tietotaidon ja tuloksien selvittäminen ja hyödyntäminen yleiseen käyttöön. Päätöksentekoa vaikeuttaa yleinen rahoitustilanne, eli mistä varat kuntoutukseen, kun akuutti toiminta vie jo voimavarat? Sen seurauksena kuntoutus jää herkästi pelkäksi hurskasteluksi. Oman haasteensa tuo myös kolmannen sektorin käyttö. Se tuo paljon lisämahdollisuuksia, mutta miten säilyttää laatu ja moniammatillisuus?

Arvoisa puhemies! Kuntoutuksen tarpeet elävät voimakkaasti ajassa. 90-luvun alussa painottuivat vaikeavammaisten asiat ja lopussa työttömien ja työikäisten loppuunpalamisvaikeudet. Pelättävissä on, että vuosituhannen alku tuo tullessaan voimakkaasti nuorten päihde- ja huumeongelmien aiheuttamat kuntoutustarpeet ja nopeasti myös suurten ikäluokkien eläköitymisen myötä arjen toimintakyvyn ylläpidon ja elämänlaadun vaatimat tarpeet.

Kuntoutumisen tavoitteita asetettaessa onkin arvioitava sen nivoutumista erityisesti terveydenhuollon ja sosiaalitoimen kanssa unohtamatta kolmannen sektorin mahdollisuuksia. Mutta, arvoisa puhemies, liian harvoin muistutamme myös siitä, että todella toiminta alkaa henkilöstä itsestään. Siinä mielessä ed. Saarisen puhe oli paikallaan.

Leena   Rauhala  /kd:

Arvoisa puhemies! Vuoden 1998 selonteon yhteydessä eduskunta edellytti, että hallitus antaa uuden selonteon neljän vuoden kuluttua. Selonteon tarvetta perusteltiin tuolloin kuntoutuksen kansantaloudellisella, eläkepoliittisella ja terveydellisellä merkityksellä. Ihmisen, siis jokaisen kansalaisen, terveyden ja toimintakyvyn säilyminen ja myös syrjäytymisen ehkäiseminen ovatkin mielestäni yhteiskuntamme hyvinvointikehitykselle välttämättömiä. Näin näen, että selonteolle on perusteet.

Edellisessä selonteossa tavoitteeksi asetettiin, että uudessa selonteossa selvitetään havaitut ongelmat, suoritetut toimenpiteet ja kuntoutuksen kehittämislinjojen toimeenpano. Vastaako siis nyt annettu selonteko esitettyihin kysymyksiin? Mielestäni tämän selonteon tausta-aineisto, joka eduskunnalle on esitetty valtioneuvoston kuntoutusselontekoon kuntoutuksen kustannuksista ja vaikuttavuudesta, antaa hyvän ja kattavan kuvan erilaisista toimenpiteistä ja toteutuksista. Tämän tausta-aineiston yhteenvetokappaleesta haluan erityisesti nostattaa muutamia asioita.

Siellä todetaan, että arviointi on osoittanut, että näyttöä kuntoutuksen vaikuttavuudesta on erilaisissa sairaus- ja ongelmaryhmissä, mutta myös monia tiedon katvealueita on tullut esiin. Edelleen siellä todetaan, että keskeinen kysymys on, miten tieto vaikuttavista menetelmistä saadaan ulotetuksi käytännön kuntoutustoimintaan. Tästä vielä erityisesti todetaan yhteenvetokappaleessa, että suomalaisesta kuntoutusjärjestelmästä puuttuu väylä tutkimustiedon ja käytännön toimeenpanon välillä. Tämä mielestäni on erittäin tärkeä asia erityisesti, kun selonteossakin puhutaan katvealueista, kuntoutuksesta ja koulutuksesta ja tutkimuksesta.

Tausta-aineistossa on myös esitetty johtopäätöksinä kymmenen eri kohtaa. Niissä mielestäni erittäin tärkeää on, että siellä on nostatettu moniammatillisen kuntoutuksen merkitys omana toimintamallinaan useissa sairaus- ja ongelmaryhmissä.

Edelleen mielestäni on erittäin tärkeää, että siellä on nostatettu ne, mitkä nähdään kuntoutuksessa vankimmiksi menetelmiksi toteutuksessa, ja korostetaan sitä, että kun kuntoutus yhdistetään työympäristöön ja -paikkaan ja työyhteisöön, nähdään vaikutusten olevan parempia.

Samoin puhutaan kuntoutuksen tarkasta kohdentamisesta ja varhaisesta kuntoutuksen aloittamisesta, että ne tehostavat vaikuttavuutta.

Tässä kolme niistä kymmenestä, joita johtopäätöksinä on esitetty. Jos näistä lähdetään toimenpiteitä luomaan, varmasti kuntoutuksessa päästään tavoitteisiin, jotka selonteossakin on esitetty.

Tänään tiedämme, että tulevaisuuden haasteina ovat ikääntyvän työvoiman työkyvyn ylläpitäminen, vanhusväestön toimintakyvyn säilyttäminen ja erityisesti myös kuntoutuksen aloittaminen riittävän varhaisessa vaiheessa. Kun kuntoutuksesta puhutaan hoidon yhteydessä, voi sanoa, että samalla kun ihmisen sairaus- tai terveysongelman hoitaminen tai tutkiminen alkaa, siinä tulisi olla myös kuntouttava näkökulma.

Selonteosta ilmenee, että rahamääräisesti suhteellisesti eniten kasvua kuntoutuksen alueella on tapahtunut työeläkelaitosten kuntoutusmenoissa. Kasvua tapahtui vuodesta 1997 vuoteen 2000 jopa 237 miljoonalla markalla eli noin 40 miljoonalla eurolla.

Selonteosta on myös todettavissa, että erityisopetuksen toteuttamiseen on lisätty resursointia. Tämä osoittaa sen, että erityisopetuksessa on tarvetta, ja tiedämme, että tarve on koko ajan kasvamassa.

Työssäjaksaminen ja mielenterveysongelmien lisääntyminen asettavat tänään entistä suuremman haasteen kuntoutukselle ja palvelujen kehittämiselle, varsinkin kun tilastot osoittavat erityisesti nuorten mielenterveysongelmien lisääntymistä ja työelämässä ja työssä väsymistä tapahtuu kaikista erilaisista toimenpiteistä ja resursoinneista huolimatta. Jotain siis vielä puuttuu, vaikka voi sanoa, että kaikesta siitä rahamäärästä huolimatta, joka kuntoutukseen menee, niin kuin ed. Saarinen toi esille, jopa, oliko se nyt 1 500 markkaa jokaista kansalaista kohden, voimme kysyä, ovatko resurssit riittävät ja ovatko ne oikein kohdennetut.

Arvoisa puhemies! Asiakaspalveluun ja sen uudistamiseen on etsitty selonteossa ratkaisumalleja. Tavoitteena ja myös lähtökohtana kuntoutuksessa tulee mielestäni aina olla asiakaslähtöisyys. Aito kuntoutujalähtöisyys tulee tavoittaa.

Selonteossa esitetään, että menetelminä on kokeiltu muun muassa kuntoutusneuvontaa, vertaistukea, perhekuntoutusta, klubi- ja jäsentalotoimintaa. Näistä ei kuitenkaan yksityiskohtaisempaa tietoa ole sisällytetty selontekoon. Selonteossa ei näin ollen mielestäni riittävästi korostu asiakaslähtöisyys.

Erityisesti haluan kuntoutuksessa nostaa esiin vertaistuen merkityksen. Vertaistukea tarvitaan kuntoutumisessa jopa vuosia, jotta todellista elämänlaatua ja muutosta elämänhallintaan voidaan tavoittaa. Kuntoutuksessa on tärkeää saavuttaa elämän laadun parantuminen. Kaikkea ei voida mitata. Mielestäni on erittäin tärkeää, että kuntoutusta kohdennetaan oikein, ei siis vain sellaisiin toimintoihin, joita voidaan mitata tai rahassa arvioida.

Selonteossa on tuotu esille myös se, että tiedon katvealueita on edelleen paljon. Tutkimuksellista tietoa puuttuu. Monien ongelmaryhmien kuntoutuksen ja kuntoutusmuotojen vaikuttavuudesta ei ole tutkimukselliset kriteerit täyttävää tietoa. Näin siis todetaan selonteossakin.

Tuloksellisessa kuntoutuksessa tarvitaan eri ammattiryhmien yhteistyöhön perustuvaa kuntoutusta. Kuntoutukseen tulee yhdistää lähiyhteisö ja ympäristö. Kuntoutuksen vakuuttavuutta tehostaa ennen kaikkea tarkka kohdentaminen ja varhainen aloittaminen. Nämä seikat ovat tärkeitä kuntoutuksen jatkosuunnittelussa ja voimavarojen kohdentamisessa.

Kuntoutuksen toteutuksen onnistumisessa tarvitaan siis vahvaa ammatillista osaamista. Selonteossa kuvataankin koulutuksellisia muutoksia, miten ammatillisessa peruskoulutuksessa ja ammattikorkeakoulussa on lisätty kuntoutukseen liittyviä osaamisalueita.

Kuitenkin haluan vielä nostattaa esiin sen, mitä selonteossa ei ollut. Opetusministeriö on juuri käsitellyt ammattikorkeakoulujen jatkotutkintoihin liittyvät kokeilulupapäätökset. Jatkotutkintojen tarkoituksenahan on vahvistaa ja antaa riittävä tieto- ja taitoperusta sekä valmiudet erityistä asiantuntemusta vaativiin tehtäviin. Sosiaali- ja terveysalan jatkotutkintona ovat näiden päätösten myötä alkamassa ensi syksynä ikääntyvien ja pitkäaikaispotilaiden hoidon kuntoutusohjelmat. Mielestäni olisi nyt erittäin tärkeää arvioida, miten näitä ammattikorkeakoulujen jatkotutkintoja ja niiden sisältöjä voitaisiin hyödyntää kuntoutuksessa erityisesti ajatellen kuntoutuksen kehitystä ja tutkimustyötä. Hyväksyttyjen jatkotutkintoanomusten arvioinnistahan selviää, että joidenkin anomusten, jotka kyllä hyväksyttiin, heikkoutena oli erityisesti se, että ikääntyvien ihmisten toimintakykyisyyden erityiskysymyksiä ei ole tarkasteltu riittävästi.

Arvoisa puhemies! Kuntoutus on osa ikäihmisten hoitoa ja muita palveluja. Tällä alueella tarvitaan hyvää yhteistyötä ja verkostoitumista niin koulutusorganisaatioiden kuin palveluorganisaatioiden välillä. Erityisesti haluan korostaa dementiaa sairastavien ihmisten kuntoutuksen merkitystä. Näiden ihmisten hoidossa tulee olla loppuun saakka kuntoutusnäkökulma. Palveluyksiköt tulee suunnitella ja rakentaa yksiköiksi, jotka mahdollistavat monipuolisen kuntoutuksen toteuttamisen. Pelkkä huone ja sänky eivät riitä. Tässä yhteydessä ei tule myöskään unohtaa omaishoitajille suunnattua tukea, jotta he jaksavat ja kokevat arvostusta.

Vielä, arvoisa puhemies, lopuksi haluan korostaa sitä, mikä mielestäni on erittäin tärkeää, että päihdekuntoutus nostetaan arvoonsa sillä tavalla, että siinä etsitään uusia menetelmiä, uusia muotoja ja erityisesti vertaistuen merkitystä kuntoutumisen onnistumiselle tulisi kehittää. Päihdekuntoutusta ei tule unohtaa. Yhden päihdeongelmaisen kokonaisvaltainen kuntouttaminen tarkoittaa koko perheen hyvinvoinnin ja elämänlaadun parantamista.

Leea  Hiltunen  /kd:

Arvoisa puhemies! Selonteko on erittäin tarpeellinen ja oikeaan aikaan osuva. Selonteon tarvetta ja merkitystä korostavat monetkin tekijät, tietysti jo se markkamäärä, mikä yhteiskunnassa sitoutuu kuntoutukseen. Täällä on eri puheenvuoroissa tuotu tämä asia esille. 7 miljardia markkaa ei ole mikään pieni asia, 1 500 markkaa per asukas. Ed. Saarinen vertaili muun muassa, miten paljon liikuntaan yhteiskunta satsaa, 100 markkaa per asukas. Ollaan tärkeän asian kanssa liikkeellä. Odotan ja toivon, että nimenomaan valiokunnassa etsitään ratkaisuja näihin asioihin, mitkä puheenvuoroissa on nostettu kysymyksiksi ja ikään kuin evästykseksi valiokunnalle, että on vielä syvemmälle mentävä kuin selonteossa, siksensä hyvässä selonteossa, asioita on esitelty ja tarkasteltu.

Selonteon johdanto-osassa on todettu mielestäni yksi erittäin oleellinen asia eli se, että sosiaalisen hyvinvoinnin perustana ovat väestön työ- ja toimintakyvyn ylläpito ja mahdollisimman itsenäinen selviytyminen eri elämäntilanteissa. Eli tästä on kysymys, miten mahdollistamme, miten luomme edellytyksiä tälle, että väestö on toimintakykyistä, työkykyistä, ja miten yksilöt, meidän kansalaisemme selviytyvät eri elämäntilanteissa myöskin silloin, kun ei ole työtä, kun on jo tapahtunut syrjäytyminen tai kun on syrjäytymisen uhka edessä.

Merkittävää on myöskin se tässä selonteossa, että täällä todetaan, että kuntoutus on yksi keino lisätä väestön työ- ja toimintakykyä ja antaa ihmisille voimavaroja oman elämän hallintaan. Eli minä ymmärrän näin, että kuntoutuksella on kautta vuosien jo pitkään ollut yhteiskunnassamme erittäin positiivinen leima ja odotukset ovat olleet kovin positiivisia. Kuntoutukselta odotetaan, siihen on satsattu paljon odotuksia. Tämähän näkyy jo siinäkin, että kuntoutuksen ympärille on todella syntynyt merkittävä, monitahoinen, jopa monimutkainen rakennelma, järjestelmä lainsäädäntöineen. On monia palvelujen järjestäjiä, rahoittajia ja tuottajia. Tämän toimivuudesta, tehokkuudesta, laadukkuudesta on nyt kysymys, miten tätä ohjataan ja miten niihin haasteisiin, mitä kuntoutukselle on asetettu, vastataan. Tosiasia on tänään se, että tämän kokonaisuuden hahmottaminen toisaalta on vaikeaa. Se on vaikeaa meille päättäjille. Se on vaikeaa kuntatasolle. Se on lainsäätäjälle vaikeaa. Myöskin itse kuntoutujalle on vaikeaa selviytyä tässä viidakossa, järjestelmässä. Näin ollen tarvitaan kuntoutusohjaajia. Tarvitaan neuvontaa, palveluja, myöskin tähän ihan taloudellisia resursseja kuntatasolla, niin että eri organisaatioissa, erikoissairaanhoidossa, sosiaalitoimessa, terveydenhuollossa, on asiantuntevia neuvontapisteitä ja palvelupisteitä, jotta ei tapahdu sellaista viivettä, että kustannukset kasvavat sen takia, että ei osata ohjata oikeaan kuntoutukseen oikealla ajalla, oikeaan paikkaan ja nimenomaan asiantuntevaan kuntoutukseen.

Tässä selonteossahan korostuu mielestäni hyvin merkittävästi työikäisen väestön terveyden ja hyvän kunnon ylläpitäminen. Se on aivan oikein, koska sitä kautta saamme tokikin sitä työllisyysasteen paranemista ja taloudellista hyvää. Mutta on tärkeää myöskin, että puhutaan ennalta ehkäisevistä toimenpiteistä. Niitä on puheenvuoroissa tuotu hyvin esille, ja ennen kaikkea on mentävä syihin, miksi kuntoutustarve syntyy. Vaikka se ei nyt varsinaisesti ole tämän selonteon ydinkeskiössä, mielestäni emme voi sivuuttaa sitä, miksi eri kuntoutustarvetta syntyy, koska todellista taloudellista säästöä tulee vain siitä, jos merkittävästi pystytään vaikuttamaan siihen, että voidaan ennalta ehkäistä sairauksia, tapaturmia ja tekijöitä, jotka kuntoutustarvetta aiheuttavat, myöskin esimerkiksi mielenterveyshäiriöitä, masennusta, väsymistä, lasten pahoinvointia ja tällaisia epäonnistumisia, jotka edellyttävät asiantuntijoiden palveluja, terapioita, kuntoutusta jne.

Tässä selonteossa on yksi tietysti jo edelliseen selontekoonkin verrattuna merkittävä asia se, että kuntoutuksen käsitettä ja tavoitteita on kirkastettu. Kuntoutumisesta puhutaan. Tämä lähestymistapa on jo aivan merkittävä edistysaskel, että se voidaan määritellä ihmisen ja ympäristön muutosprosessiksi, jonka tavoitteena on toimintakyvyn ja itsenäisen selviytymisen, hyvinvoinnin ja työllisyyden edistäminen ja että tässä yksilö, ihminen, on itse aktiivisena vaikuttajana. Kysymys on todella, että luodaan mahdollisuudet yksilölle myöskin omatoimisesti kuntoutua ja huolehtia omasta kuntoutumisestaan. Kuntoutus ja valittavat menetelmät tässä vaihtelevat tietysti ja riippuvat sairaudesta ja asiakkaan, potilaan, kokonaistilanteesta. Siksi tulisi edellyttää nimenomaan sitä, että kuntoutuspalveluissa valikkovaihtoehdot ovat niin monipuolisia, että jokaiselle yksilölle voidaan löytää mahdollisimman tehokas ja oikea kuntoutus ja että sen lisäksi lakisääteisen kuntoutuksen ulkopuolelle jääviin ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin yhteiskunnassa satsataan taloudellisia voimavaroja ja toimenpiteitä.

Kuntoutuksen kehitys on esitelty vuosina 1998—2001, ja voimme vain todeta, että ne tekijät, mitkä on silloin todettu ongelmiksi ja kehittämiskohteiksi ja -tarpeiksi, ovat edelleen olemassa 2002 ja näin ymmärrän, vielä pitkälle 2000-luvulla eteenpäin mentäessä. Edelleenkään asiakkaan aseman yhdenvertaisuuden toteutuminen ei ole vielä koko valtakunnassa täysin mahdollista. Terveydenhuollon voimavarat eivät ole riittävät, ja erityisesti tähän sekä ammatilliseen koulutukseen mutta myöskin henkilökunnan riittävyyteen eri laitoksissa ja järjestöissä ja eri toimipisteissä, joissa kuntoutusta toteutetaan, tulee kiinnittää huomiota. Apuvälineiden saatavuus ja laadukkuus on merkittävä tekijä.

Jos muutamia muita asioita kehittämistarpeista sanoisi, erityinen huoli ovat erityiskysymykset, päihdeongelmaisten, vanhusväestön ja mielenterveysongelmaisten kuntoutus, miten saadaan näihin täsmäsuunniteltuja ja -kohdennettuja toimenpiteitä.

Edellisissä kohdissa nostin esille sen, että keskeinen kysymys ovat resurssit. Muutama asia vielä tähän, arvoisa puhemies. Haluaisin nostaa esille, että veteraanikuntoutustarve on edelleen ilmeinen, vaikka tuo joukko vähenee. Nyt mielestäni tulisikin yhteiskunnan kohdentaa enenevässä määrin määrärahoja, resursseja ja erilaisia palveluja veteraaneille, jotka sodissa ovat palvelleet, jotta heidän palvelunsa olisivat entistä henkilökohtaisempia, kotiin kohdennettuja ja yksilökohtaisempia ja niin, että se olisi yksilön omasta tarpeesta lähtevää eikä niin, että on kahden vuoden tai yhden vuoden välein mahdollista päästä kuntoutukseen. Myöskin se on tärkeää, että lievästi sodissa vammautuneet pääsisivät kuntoutuksen piiriin, samoin veteraanien puolisot ja lesket. Erityisesti haluan tuoda esille sodissa partisaanihyökkäysten uhreiksi joutuneet. Toivon sen ponnen mukaan, mikä budjetin käsittelyssä tälle vuodelle oli, että lisäbudjetissa löytyy määräraha myöskin näiden partisaanihyökkäysten uhreiksi joutuneiden kuntoutukseen.

Arvoisa puhemies! Erityisesti vielä haluan tuoda vanhusväestön kohdalta esille sen, että omaishoitajien suuri joukko tekee erittäin rasittavaa työtä. He ovat sidoksissa 24 tuntia vuorokaudessa työhön. Minua ei tyydytä ministeri Soininvaaran vastaus, jossa hän sanoi, että tätä ei ole tarkoitus lailla ohjata siten, että omaishoitajat saisivat oikeuden kuntoutukseen. Toivon, että valiokuntakäsittelyssä vielä selvitetään, voidaanko tälle ryhmälle lisätä palveluja, niin että kotona työtä tekevien omaishoitajien työkykyä tuettaisiin niin, että heillä olisi oikeus kuntoutukseen.

Päivi  Räsänen  /kd:

Arvoisa puhemies! Pidän erityisen kannatettavana ajatusta, joka tuli ministerien puheenvuoroissa esiin, nimittäin kuntoutuksen ja ennaltaehkäisyn välisen rajan hälventämistä, mikä käytännössä johtaa siihen, että kuntoutustoimenpiteitä kohdennetaan entistä varhaisempaan vaiheeseen, jolloin kuntoutus tulee tuloksellisemmaksi. Erityisen tarpeellista ja välttämätöntä tämä on lasten mielenterveysongelmien hoitamisessa.

Lasten lisääntyvän pahoinvoinnin kohdalla on käynyt selväksi, että uhkaaviin tilanteisiin ja ennakoiviin oireisiin tulisi reagoida mahdollisimman varhain. Päiväkodeissa ja kouluissa tulisi jo huomata lasten oireilua. Erityisesti haluaisin nostaa esiin neuvolajärjestelmän, neuvolatoiminnan, jota tulisi kehittää vastaamaan tämän ajan lasten pahimpia terveysuhkia. Neuvolatoimintahan on tänne saakka vuosikymmenten ajan toiminut erityisen menestyksekkäästi lapsikuolleisuuden vähentämisessä, lasten terveydentilan kohentamisessa, mutta ehkä ei kaikilta osin ole aivan pysynyt, jos tarkastellaan valtakunnanlaajuisesti, lasten muuttuvien ongelmien kohdalla ajan tasalla. Nykylapsen hyvinvointia ja terveyttä ei enää uhkaa niinkään riisitauti, vaan vanhemmuuteen ja kasvatukseen, vanhempien päihdeongelmiin liittyvät tilanteet.

Stakesin tutkimuksen mukaan perheet ovat hakeutuneet yllättävän aktiivisesti tarvitsemansa tukimuodon piiriin, jos sellaista on ollut tarjolla. Vapaaehtoisuuteen perustuvalla vanhemmuuden tukemisella on saavutettu hyviä tuloksia. Monien lasten uhkaavien mielenterveysongelmien juuret ovat itse asiassa nähtävissä jo hyvin varhain, ja varhaisessa vaiheessa niihin on myös helpompi löytää ratkaisu. Lastenneuvoloista on sellainen kokemus ja tutkimus, jossa todettiin, että itse asiassa neuvolatoiminnan puitteissa havaitaan uhkaavat tilanteet ja ennakoivat oireet melko hyvin, mutta samalla jouduttiin toteamaan se, että resursseja ja keinoja näiden ongelmien hoitamiseen ei ole riittävästi. Monesti henkilökunnalle jää neuvoton olo. Vaikka ongelmat havaitaan, niitä ei pystytä hoitamaan.

Tavoittaessaan lähes kaikki maamme lapsiperheet neuvolatoiminta on ehdottomassa avainasemassa, kun etsimme ratkaisua lasten ja nuorten pahoinvointiin, ja se on ongelma, joka syö yhä lisää myös kuntoutustoiminnan resursseja. Itse asiassa lähes puolessa neuvoloista on toteutettu erilaisia vanhemmuuden tukemiseen tähtääviä projekteja. Lähes yhdeksän kymmenestä neuvolatyöntekijästä pitää tämän tyyppistä toimintaa erittäin tärkeänä osana neuvolatyötä. Ongelmana on koko ajan mahdollisten jatkohoitopaikkojen puute ja myös neuvolan henkilökunnan ja erityishenkilöstön resurssien puute. Ajattelenkin, että meidän tulisi päästä eteenpäin projektityyppisestä neuvolatoiminnan kehittämistä ja kaiken kaikkiaan terveydenhoidon kehittämisestä vain yksittäisten projektien varaan ja päästä ohjaamaan kattavammin ja maan laajuisesti esimerkiksi neuvolatoimintaa niin, että siellä pystyttäisiin paremmin ennakoimaan ongelmatilanteet.

Sitten ihan toisesta asiasta, joka itse asiassa kyllä liittyy tähän samaan, nimittäin päihdekuntoutuksesta muutama sana. Kuntoutusselonteossa todetaan useaan otteeseen se, miten erilaisten tutkimusten valossa päihdekuntoutus on erityisen vaikuttavaa, tarkastellaanpa sitä yksilöllisen kuntoutuksen, kansanterveyden tai kustannusvaikuttavuuden näkökulmasta. Valiokunnassamme sosiaali- ja terveysvaliokunnassa päihdekuntoutusta on käsitelty. Erityisestihän nyt resursseja ja toimenpiteitä on kohdennettu vaikeasti huumeriippuvaisten, ruiskuhuumeita käyttävien henkilöiden ylläpito- ja korvaushoidon järjestämiseen, mikä varmasti omalta osaltaan on tällä hetkellä välttämätöntä.

Se, mistä itse olen huolestunut, on raskaana olevien äitien ja ylipäänsä nuorten äitien päihteiden käytön lisääntyminen. Mielestäni hallitus ei ole riittävän painavasti ja ponnekkaasti paneutunut tähän ongelmaan. Tämähän oli kysymys, josta viime kesänä budjettineuvotteluissa väännettiin kättä, ja valitettavasti se resursointitarve, joka kyllä neuvottelujen yhteydessä tuli ilmeiseksi, ei kuitenkaan sitten käytännössä johtanut riittäviin toimenpiteisiin. Tällä hetkellä äidin päihteidenkäyttö on jo merkittävin synnynnäisen kehitysvammaisuuden aiheuttaja. Kun muutama vuosi sitten vielä päihteiden pysyvästi vaurioittamia lapsia syntyi alle 200 vuodessa, nyt heitä syntyy jo noin 700 vuodessa, mikä on aivan luvattoman suuri määrä. Tämä tietysti liittyy siihen, että huumeiden- ja alkoholinkäyttö on lisääntynyt kaikkein voimakkaimmin juuri nuorten tyttöjen ja naisten kohdalla.

Mielestäni päihdehuoltolakia tulisi kiireisesti uudistaa. Nimittäin tämänhetkinen lainsäädäntö on päihdekäyttäjän profiilin muuttuessa jäänyt vanhentuneeksi. Jos ajattelemme vaikkapa tahdosta riippumattoman hoidon määräyksiä, ne on aikanaan luotu lähinnä alkoholistimiesten itselleen ja ympäristölleen aiheuttamia haittoja torjumaan, mutta sen sijaan esimerkiksi sen torjumiseen, miten huumeita käyttävä äiti vaurioittaa omaa lastaan, näistä pykälistä ei ole hyötyä. Päihdehuoltolakihan mahdollistaa tahdosta riippumattoman hoidon välittömän hengenvaaran tai vakavan terveydellisen vauriovaaran perusteella viideksi vuorokaudeksi, mikä todellakaan ei riitä huumeista vieroittumiseen. Se on suunniteltu lähinnä alkoholivieroitusta varten. Toisaalta laki mahdollistaa kolmeksikymmeneksi vuorokaudeksi tahdosta riippumattoman hoidon, jos päihteiden käyttäjä vaarantaa väkivaltaisella tavalla toisen henkilön terveyden. Tässäkin on ajateltu lähinnä väkivaltaisesti käyttäytyviä perheenisiä, jotka pystytään kolmeksikymmeneksi vuorokaudeksi ottamaan kuntoutukseen ja vieroitukseen. Syntymättömän lapsen kannalta tilanne on ongelmallinen, koska tätäkään pykälää ei voida soveltaa syntymättömän lapsen terveyttä turvaamaan.

Vuonna 96 sosiaali- ja terveysvaliokunta totesi mietinnössään, että on ryhdyttävä toimenpiteisiin päihdehuoltolain muuttamiseksi sikiön suojelun paremmin huomioon ottavaksi, mutta mitään toimenpiteitä ei valitettavasti ole tehty eikä ministeriöstä ole tullut esityksiä, vaikka ministeri Soininvaara on useaan kertaan erilaisissa puheissa tämän ongelman ottanut esiin. Toki vapaaehtoisuuteen pohjautuvan päihdekuntoutuksen tulee niin näiden nuorten naisten ja äitien kohdalla kuin muidenkin kohdalla olla ensi sijalla ja aivan ensimmäiseksi tulisikin varmistaa, että kuntoutuspaikkoja olisi riittävästi ja välittömästi tarjolla kaikille hoitoon vapaaehtoisesti haluaville, mutta ajattelen, että äärimmäisissä tapauksissa tulisi olla myös mahdollisuus tahdosta riippumattomaan hoitoon syntymättömän lapsen suojelemiseksi. Muutama kuukausi pakkoraittiutta on pieni hinta toisen ihmisen läpi elämän kestävien vammojen ehkäisystä. Norjassa on saatu hyviä kokemuksia tämän tyyppisestä lainsäädännöstä. Siellä jo kuuden vuoden ajan on ollut tämmöinen laki voimassa ja hoitoon määrätyt naiset ovat sataprosenttisesti pitäneet ratkaisua jälkikäteen hyvänä. Siis todellakin sata prosenttia näistä naisista on jatkanut hoitoa tämän niin sanotun pakkokuntoutuksen jälkeen vapaaehtoisessa kuntoutuksessa.

Timo Ihamäki /kok:

Arvoisa puhemies! Selonteon mukaan kuntoutukseen käytetään yli miljardi euroa eli yli 7 miljardia markkaa vuosittain. Kuntoutusmenojen reaalinen kasvu on ollut 9 prosenttia vuoteen 1998 verrattuna. Kuntoutuksen kustannusten suhteellinen osuus kansantuotteesta on kuitenkin supistunut, vaikka sekä kuntoutustarpeen että vuonna 1991 voimaan tulleen uuden kuntoutuslainsäädännön olisi luullut johtavan kasvuun. Terveydenhuollon tuottama kuntoutus on monella tavoin supistunut. Erityisen huolestuttavaa on kuntoutustutkimusten väheneminen. Kelalla on kkl:n 2 §:n perusteella ammatillisen kuntoutuksen velvoite, mutta selonteon selvityksistä ei käy ilmi, miten tämä velvoite toteutuu.

Lainsäädännön kehitys on johtanut vaikeavammaisten kuntoutuksen lisääntymiseen. Tämä on myönteistä, mutta merkittävimmät kuntoutustarpeet, kuten varhaiskuntoutuksen, ammatillisen kuntoutuksen ja ikääntyvän väestön kuntoutuksen nykyinen lainsäädäntö ottaa kohtalaisen heikosti huomioon. Kuntoutuksen vaikuttavuus on selonteon mukaan huonosti osoitettu. Jää epäilemään, osataanko tätä periaatteessa arvioida oikein. Monissa sairauksissa, etenkin tulehduksellisissa reumataudeissa, hoitoa ja kuntoutusta ei pitäisi juuri lainkaan toteuttaa erillisinä. Nivelreuma ja fibromyalgia mainitaan sairauksina, joissa kuntoutuksen vaikuttavuus on huonosti osoitettu, alaselkävaivoissa taas melko hyvin. Tästä ei pidä tehdä johtopäätöstä, että esimerkiksi nivelreumassa kuntoutus olisi tehottomampaa. Nivelreuman kuntoutuksen tutkiminen saman kaavan mukaan kuin alaselkävaivojen on luultavasti hyödytöntä. Kuntoutuksen vaikuttavuudesta tehtyjä tutkimuksia ei ole kirjallisuusluettelossa, joten jää epäselväksi, millaisiin tutkimuksiin selvitys perustuu.

Riittävän varhainen kuntouttaminen on tulevaisuudessa keskeinen periaate. Tämän tyyppisen toiminnan kehittämistä ei ole kuitenkaan käytännössä pidetty kovinkaan suotavana. Varhaisen kuntouttamisen kehittämistä ei selonteossa mitenkään esitetä, mikä on ristiriitaista. Kehityskohteeksi pitäisi saada kuntoutuslainsäädännön kehittäminen siten, etteivät erikoissairaanhoito ja kuntoutus joudu toimimaan erillään ainakaan silloin, kun saumattomaan toimintaan on selvät perusteet. Kuntoutuja on aina saattaen vaihdettava toimijalta toiselle. Moniammatillista otetta korostetaan, mikä on olennainen vahvuus, mutta kuntoutuksen laatua mitattaessa tämä otetaan huonosti huomioon. On jopa niin, että korkean ammattitaidon erikoistyöntekijöiden suuri osuus kuntoutuslaitoksessa saattaa heikentää laitoksen kilpailuasemaa, kun pisteytyksissä korostetaan viihteellisiä asioita.

Selonteossa mainitaan, ettei hoidon ja kuntoutuksen raja ole kaikissa tilanteissa selvä eikä sitä ole aina tarpeen vetääkään. Ajatus on oikea. Toisistaan erilliset erikoissairaanhoitolaki ja kuntoutuslainsäädäntö vaikeuttavat tämän ajatuksen toteuttamista omine rajanvetoineen. Lainsäädäntö tuottaa myös ongelmia esimerkiksi silloin, kun kuntoutusta tarvitseva henkilö siirtyy pois työelämästä, jolloin kuntoutuksen suunnittelu ja rahoitus tapahtuvat aivan uudelta pohjalta.

Selonteko tuo esille kuntoutuksen tehostumisen ja asiakkaan aseman parantumisen. Onko näin todella vai haluavatko viranomaiset uskoa näin olevan, se jää monelta osin epäselväksi. Vakuuttavaa olisi, jos esimerkiksi lasten, nuorten ja perheiden kuntoutuskokonaisuutta mietittäessä olisi otettu yhteyttä laitoksiin tai yksiköihin, joissa tältä osa-alueelta on mittavat kokemukset.

Selonteossa esitetään oikea ennuste siitä, että tulevaisuudessa työkykyä ylläpitävän toiminnan painopiste siirtyy asteittain fyysisen työkyvyn ylläpitämisen ohella myös henkisen ja sosiaalisen työkyvyn, työyhteisöjen toimivuuden, ikääntyneiden työkyvyn ja osaamisen varmistamiseen. Sama kehitys tapahtuu koko kuntoutustoiminnassa. Tämä merkitsee rakennemuutosta kuntoutushenkilöstöön. Psykososiaalisen ja yhteiskuntatieteellisen osaamisen tarve lisääntyy. Tämä tulisi ottaa huomioon myös kuntoutusstandardeissa erityisammattihenkilöstön pisteytyksen osalta siten, että kuntoutuslaitosten kannattaa näitä ammattihenkilöitä resursoida kuntoutukseen. Nykyinen kilpailuttaminen johtaa siihen, että laitos, joka ottaa huomioon uusimman kehityksen kuntoutuksessa, etenkin ammatillisessa kuntoutuksessa, joutuu laatimaan tappioita tuottavia kuntoutustuotteita, jotta ne hyväksyttäisiin maksajan, usein Kelan taholta.

Yleisongelmana on edelleen kuntoutuksen toteuttamisen hajanaisuus, johon toki koetetaan keksiä joitakin parannuksia. Asiakkaan ohjaaminen oikeaan ja tehokkaaseen kuntoutukseen ei suinkaan ole viime vuosina parantunut. Alueelliset erot ovat ilmeisesti kasvaneet, mistä selonteossa ei valitettavasti juuri mitään sanota. Kuntoutusprosessin ymmärrettävyyttä asiakkaan kannalta korostetaan. Prosessin määrittely pitäisi kuitenkin tehdä korkeimman tason asiantuntijoiden toimesta. Tätäkin on vastustettu, kun on katsottu, ettei kuntoutusta saa suunnitella paikassa, jossa sitä toteutetaan.

Pekka Nousiainen /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Nyt käsittelyssä oleva kuntoutusselonteko on minusta hyvin laadittu. Se on varsin kattava, ja siinä on varsin runsas toimenpideluettelo. Se osoittaa, että kuntoutuksen tärkeys on kiistatonta ja sen merkitys on monialainen. Erityyppiset kuntoutusmuodot, erilaiset kuntoutustarpeet ja -tavoitteet vaihtelevat kuntoutettavan tarpeen mukaan. Minkään kuntouttavan toiminnan tarpeellisuutta ei tänä päivänä voida vähätellä. Kuntoutustoiminnan vakiinnuttamisen, ylläpidon ja edistämisen pyrkimyksenä tulee olla aina kansalaisen hyvinvoinnin edistäminen.

Suomessa on suhteellisen hyvä kuntoutusta ohjaava lainsäädäntö. Sen käännekohta oli vuoden 1991 kuntoutuslainsäädännön kokonaisuudistus. Vaikka sillä on ollut merkittävä vaikutus kuntoutuspoliittiseen kehitykseen maassamme, on sen toimivuus myös kärsinyt sosiaali- ja terveydenhuollon määrärahaleikkausten vuoksi. Lainsäädäntöuudistuksen jälkeen hallitukselta on ilmestynyt tätä ennen kaksi kuntoutusselontekoa, vuosina 1994 ja 1998. Nyt käsittelyssä oleva hallituksen kolmas kuntoutusselonteko on sisällöltään hyvin ajankohtainen ja tänä päivänä myös tarpeellinen.

Viime vuosikymmenellä kuntoutuksen tarvetta kasvattivat taloudellinen lamakausi ja siitä seuranneet muutokset yhteiskuntarakenteessamme. Työttömyyden pitkäaikaisuus ja epävakaus ovat monen arkipäivää vielä tänäkin päivänä. Kuntoutuksen tärkeyttä ihmisten paremman sosiaalisen tilan kannalta voidaan perustella selkein tutkimustuloksin vuosien varrelta.

Ikääntyvän työvoiman työ- ja kilpailukyvyn säilyttäminen vaatii merkittäviä panostuksia. Ikääntyvän työvoiman työllistäminen on havaittu vaikeaksi. Siksi keskeistä on pyrkiä säilyttämään olemassa olevia työpaikkoja ja tukemaan työssä selviytymistä. Nykyään työssä pysyy 65 ikävuoteen saakka vain noin 10 prosenttia työssä käyvistä. Kun puolestaan on arvioitu, että vuonna 2005 eläkkeelle alkaa siirtyä enemmän väkeä kuin on työhön tulevia, on syytä olla huolissaan siitä, miten työpaikat pystytään tulevaisuudessa täyttämään. Suurin murros asettuu vuosien 2008 ja 2013 vaiheille, jolloin kaikki suuret ikäluokat ovat jo eläkeiän saavuttaneet.

Ongelmana tulevaisuudessa on myös työvoiman riittävyys sosiaali- ja terveydenhuollon sektorilla. On arvioitu, että vuoteen 2010 mennessä sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstöä poistuu kunnista noin 76 000 henkilöä. Kuntoutuksen tila on siis varsin riippuvainen tulevaisuudessa myös henkilöresursseista.

Työkykyyn vaikuttavan kuntoutuksen yksi tärkeimpiä tavoitteita tulevaisuudessa on siis se, että ikääntyvät työntekijät voisivat jatkaa työelämässä kaksi kolme vuotta nykyistä pitempään, ja toisaalta se, että kuntoutuksella pyritään vaikuttamaan yhä varhaisemmassa vaiheessa niihin terveydellisiin uhkiin, jotka vaikeuttavat työssä selviytymistä.

Varhaiskuntoutuksen järjestämisvastuu kuuluu ensisijaisesti työnantajalle. Tässä yhteydessä on syytä korostaa erilaisista kokeiluista saatujen hyvien kokemusten käyttöönottoa sekä entistä tiiviimpää yhteistyötä ja vuorovaikutusta eri kuntouttajien, työntekijäin ja työpaikan välillä. Toisaalta kuntoutus- ja työllistämistoimenpiteiden parempi onnistuminen edellyttää myös uusien työllistämismahdollisuuksien luomista. Vanhuus- ja terveyspoliittisissa ohjelmissa tulee kuntouttavalle toiminnalle antaa oma, sille kuuluva painoarvonsa.

Vanhuskuntoutuksen painopisteet ovat väestön voimakkaasti ikääntyessä siirtymässä yhä enemmän ehkäisevän ja toimintakykyä tukevan kuntoutuksen puolelle. Pitkäaikaissairaudet tulevat saamaan hyvin voimakkaasti vanhusväestössä sijaa, ja siksi myös kuntoutustoiminnalla tapahtuva selviytymismahdollisuuksien parantaminen on hyvin keskeistä vanhusväestön hoidossa.

On muistettava, että myös veteraanien keski-ikä on jo yli 80 vuotta, ja heidän kuntoutuksestaan meidän on pidettävä huoli siten, että he säilyttävät toimintakykynsä varsin kauan.

Arvoisa rouva puhemies! Meillä on varsin hyvä ja kattava kuntoutuslaitosten verkosto. Mielestäni tässä tilanteessa, kun veteraanit ja invalidit ovat poistumassa kuntoutettavien joukosta, on syytä huolehtia siitä, että meillä tämä osaaminen ja tietotaito, joka on olemassa, tullaan käyttämään tehokkaasti sekä työkykyä ylläpitävän kuntoutuksen että vanhusväestön kuntoutuksen hyväksi.

Erkki Pulliainen /vihr:

Arvoisa puhemies! Nämä kuntoutusselonteot kuuluvat selontekojen top ten -listan kärkipäähän. Talon tapoihin kuuluu, että ei mikään vuosikymmen, jos ei kolmea selontekoa kuntoutuksesta hallitus ole eduskunnalle arvioitavaksi saattanut. En lainkaan väheksy sitä, että tämmöistä kuntoutustoimintaa harjoitetaan, siihen yhteiskunnan varoja valtavasti sijoitetaan ja näitä äsken ed. Nousiaisenkin mainitsemia kuntoutuslaitoksia ylläpidetään. Siitä verkostostahan ei todellakaan Suomessa ole puutetta.

Rohkenen kuitenkin tässä puheenvuorossani kiinnittää huomiota siihen osaan, jolla ei kyllä hankita mitään ylimääräisiä ääniä vaaleissa, nimittäin siihen, että tätä kuntoutustoimeliaisuutta voidaan käyttää myös melkoisena kikkailun välineenä, kun tämmöinen kunnollinen työnteko ei oikein maita. Olenpa sitä joutunut aika läheltäkin seuraamaan työelämässä: aina löytyy sellainen lääkäri, joka osoittaa, että kuntoutusta muutama viikko pitää olla.

Lauri Oinonen /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Kuntoutusselonteko 2002, valtioneuvoston selonteko eduskunnalle, on synnyttänyt varsin pitkän ja varmasti hyvin monitahoisen ja asiantuntevan keskustelun tästä aiheesta, jossa on nähty hyvinkin monia näkökohtia sinänsä tärkeään kysymykseen. Niin sanotut suuret ikäluokat alkavat piakkoin, tulevina vuosina, lähentyä eläkeikää ja aikanaan jäävät myöskin eläkkeelle. On ennakoitu varsin suuria menoja terveydenhuollossa, sairaanhoidossa tuleville ajoille, ja tämän vuoksi kaikki se, millä järkevästi ja mielekkäästi voitaisiin ihmisten terveyttä ja hyvinvointia edistää, on tietysti kaikin tavoin kannatettavaa. Helposti saattaa kuitenkin tapahtua myöskin ylilyöntejä.

Ed. Nousiainen viittasi sotiemme veteraaneihin. Liittäisin jälleen kerran myös lotat ja kotirintamalotat tähän joukkoon ja uutena ryhmänä myöskin viime sotien sotaorvot; yhdistystoimintaa on virinnyt viime aikoina. Sitä myötä, kun aikanaan veteraanien rivit harventuvat, kenties tässä olisi hyvin huomionarvoinen ryhmä tiedostaa myöskin joukkona, joka on nimenomaan lapsuudessaan ja nuoruudessaan joutunut kokemaan sodan raskaita seurauksia.

Mielestäni kuntoutuksesta ei saa tulla mikään itsetarkoitus. Helposti tapahtuu myös ylilyöntejä, ja toisaalta pitäisi kuitenkin tämän olla riittävän tehokasta. Ed. Pulliainen äsken puheenvuorossaan mielestäni toi eräitä huomionarvoisia näkökohtia esille, joita itsekin olen ollut aavistelemassa.

Tästä varsin perusteellisesta ja sinänsä hyvästä asiakirjasta haluaisin alleviivata eräitä kysymyksiä.

Meillä nimenomaan päihdehuollon erityispalvelut ovat viime vuosina jollakin tavalla jääneet taka-alalle. Huumeongelma on tietysti tullut hyvin vakavana ja uutena ilmiönä ja ikävä kyllä on myös edelleen pahenemassa, mutta samaan aikaan täytyisi tiedostaa ne ongelmat, joita alkoholi eri muodoissaan tuo ihmisten kaikkinaiselle terveydelle. Myös tämä kysymys täytyisi tiedostaa kuntoutuksen yhteydessä.

Samoin nuorten syrjäytyminen on asia, joka tekee sen, että kohta peruskoulun jälkeen nuoret menettävät otteen, monet nuoret, eivät tietenkään kaikki, mutta liian monet nuoret menettävät otteen yhteiskuntaan, ja juuri tähän nuorten syrjäytymisvaaraan olisi voitava kiinnittää kaikin tavoin huomiota. Nuoria tulisi ohjata työntekoon, kouluttautumiseen. Nämä molemmat olisivat hyvin tarpeen. Helposti käy niin, että vaikka on hyviä ajatuksia, hyviä ohjelmia ja hankkeita, ne konkreettiset toimet jäävät tapahtumatta, joilla tapahtuisi jotain konkreettista nuorten hyväksi.

Tänään aamulla eduskunnan työ- ja tasa-arvoasiainvaliokunta vieraili Salossa, ja eräs työvoimahallinnon viranhaltija luetteli sitä hyvää tarkoittavaa viidakkoa, jolla ihmisiä ja myöskin nuoria halutaan työllistää ja ohjata saamaan otetta elämään. Hän toi esille, että sieltä viidakosta pitäisi päästä myös siihen, että ihminen ja nuori saa työtä.

Arvoisa rouva puhemies! Kuntoutuksessakin ja kuntoutumisessa, terveydessä, on kysymys myös normaaleista luonnollisista asioista, jotta ihminen voi hyvin.

Tuija  Nurmi  /kok:

Arvoisa rouva puhemies! Ed. Pulliaiselle haluaisin todeta, että juuri näin se on, että aina löytyy varmasti yksi lääkäri, joka kirjoittaa kuntoutusta, koska ensinnäkin potilaat psyykeltään ovat erilaisia ja lääkäritkin ja myös lääkäreillä on erilaisia koulukuntia. Saattaa olla, että toiset henkilöt sitten joutuvat kuntoutuskierteeseen, joka ehkä on tarpeettoman pitkä joidenkin mielestä.

Ed. Oinoselle haluaisin mainita sen verran, että kiitän häntä siitä, että hän otti sotaorvot, vai oliko sotalapset, esille. Oli kumpi ryhmä tahansa kyseessä, mutta mielestäni, varsinkin kun sotiemme veteraanien rivit harvenevat, on ehdottomasti sille paikalle otettava lisää tietenkin ikäihmisiä, mutta myös kaikki ne ryhmät, jotka ovat sodista kärsineet. Silloin täytyy tietenkin ottaa huomioon sotaorvot ja sotalapset. Heitä emme saa unohtaa.