Antti Rantakangas /kesk:

Arvoisa herra puhemies! Lakialoitteessa n:o 13/2002 ehdotetaan muutettavaksi sosiaalihuoltolakia siten, että lailla turvattaisiin sosiaali- ja vanhustyön laadukkuus ja henkilöstön jaksaminen. Muutos toteutettaisiin lisäämällä 17. päivänä syyskuuta 1982 annettuun sosiaalihuoltolain (710/1982) 17 §:ään uusi 5 ja 6 momentti seuraavasti:

"Kunnan on valtion tukemana varmistettava laadukas ja asiakaslähtöinen sosiaali- ja vanhustyö riittävillä voimavaroilla siten, että henkilöstön mitoitustarpeiden osalta turvataan yhtenäinen lainsäädäntö koko maassa.

Valtioneuvoston asetuksella säädetään tarkemmin sosiaali- ja vanhustyön riittävistä voimavaroista sekä valtion rahoitusosuudesta."

Tällä hetkellä henkilöstöä koskevat mitoitusperusteet ovat ainoastaan sosiaali- ja terveysministeriön suosituksena.

Perusteluissa esitetään vanhustyön osalta ensinnäkin, että Suomi ikääntyy seuraavan kolmen vuosikymmenen aikana voimakkaasti, mikä on tullut esille muun muassa tänään aiemmin käydyssä kuntoutusselontekokeskustelussa, kun suuret ikäluokat vanhenevat ja siirtyvät asteittain eläkkeelle. Nyt Suomessa on jo yli 773 000 yli 65-vuotiasta. Ikääntyvän väestön määrä alkaa kasvaa, ja seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana ikäihmisten osuus väestöstä lähes kaksinkertaistuu.

Vanhushuollon resurssit ovat tällä hetkellä riittämättömät. Suomen perushoitajien SuPerin jäsenille tehdyn kyselyn vastaukset kertovat, että vanhustenhoito kaipaa kiireesti lisää koulutettuja työntekijöitä ja hoitajien jaksamiseen on kiinnitettävä huomiota. Kyselyn tulokset tukevat aiempia tietoja suomalaisen vanhustenhuollon puutteista. Yli 90 prosenttia vastaajista katsoo, että hoitohenkilökuntaa ei ole riittävästi. Tämänlaisia tuloksia on saatu myös muista tutkimuksista.

Sosiaalityön osalta on todettava se, että sosiaalisektorilla asiakkaita ja avuntarvitsijoita on paljon, mutta päteviä työntekijöitä niukasti. Syynä työntekijävajeeseen on huono palkkaus, mutta ennen kaikkea liian suuret asiakasmäärät yhtä työntekijää kohden, mikä johtaakin työntekijöiden väsymiseen ja loppuunpalamiseen. Sosiaalityöntekijöiden liiton tutkimuksen mukaan sosiaalialan työ kuormittaa henkisesti. Joka viides sosiaalialan työntekijä kokee psyykkistä kuormitusta. Väsymisen syynä ovat tavoitteiden ja mahdollisuuksien välinen ristiriita sekä kiireinen työtahti ja liiallinen työmäärä.

Vuonna 2000 pelkästään toimeentulotukea saavia kotitalouksia oli kaikkiaan 271 686 ja henkilöitä näissä kotitalouksissa yhteensä 454 353. Lukuun ei sisälly esimerkiksi lastensuojelu, jonka osuus sosiaalityöstä on valtava ja ennen kaikkea koko yhteiskunnan kannalta ensisijaisen tärkeä. Tutkimukset osoittavat, että lastensuojelua tarvitsevien lasten ja nuorten määrä on kaksinkertaistunut 10 vuoden aikana. Kolmasosassa Etelä-Suomen kunnista on liian vähän sosiaalityöntekijöitä. Tilanne on huonontunut viimeisten kolmen vuoden aikana etenkin keskikokoisissa kunnissa. Pienissä kunnissa tilanne oli vaikea jo ennestään. Valtakunnallisten suositusten mukaan kunnassa tulisi olla yksi sosiaalityöntekijä 2 000:ta asukasta kohden. Etelä-Suomen läänissä 89 kunnasta on nyt 29 sellaista yli 2 000 asukkaan kuntaa, jotka eivät täytä minimiä, vaikka asiakastyötä tekevät esimiehet lasketaan mukaan. Kolme vuotta sitten tällaisia kuntia oli 14. Tämä käy ilmi Etelä-Suomen lääninhallituksen selvityksestä, joka koskee sosiaalityön tilaa Etelä-Suomen läänissä vuonna 2001. Ongelma ei ole pelkästään Etelä-Suomea koskeva, vaan saman ongelman parissa taistelee koko Suomi. Tiedotusvälineitten mukaan esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaan sosiaalityön palvelutaso uhkaa laskea alle suositustason. Erään sosiaalijohtajan mukaan jonoja on kaikkialla eikä supistuvalla työntekijämäärällä asioita kyetä hoitamaan.

Ongelmia aiheuttaa sekin, että kuntiin ei saada työntekijöitä, vaikka virkoja olisi. Lakia sosiaalipalvelujen tasosta ei ole olemassa, mutta suosituksia ja ohjeita kunnille on annettu. Suositus ei paljon auta, jos asiakasmäärät ovat kasvavia. Pohjois-Suomessa on monia kuntia, joissa on vain yksi sosiaalityöntekijä. Sosiaali- ja terveysministeriön suosituksen mukaan kunnassa pitäisi olla yksi sosiaalityöntekijä 2 000:ta asukasta kohti. Tämä luku toteutuu pohjoisessa harvoin.

Arvoisa puhemies! Vanhustyössä eletään voimavarojen äärirajoilla, eikä tilannetta paranna se, että suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtyminen vaikuttaa voimakkaasti alojen henkilöstöön 10 vuoden sisällä. Tällä hetkellä kireä työtahti ja tehtävien vaativuuden jatkuva kasvu uuvuttavat ja aiheuttavat pakoa perustehtävistä paremmin resursoituihin tehtäviin.

Sosiaali- ja terveysministeriön tavoite- ja toimintaohjelmassa 2000—2003 tavoitteena on sosiaalityön vahvistaminen. Sosiaalisten ongelmien asianmukainen käsittely edellyttää, että kunnissa varmistetaan sosiaalityön riittävät voimavarat. Tätä tavoitetta tukemassa on suositus, että kunnat varmistavat sosiaalityön riittävät voimavarat siten, että jokaista 2 000:ta asukasta kohden on vähintään yksi sosiaalityöntekijä. Omat suositukset on olemassa myös vanhustyön osalta STM:n ja Suomen Kuntaliiton ikäihmisten hoitoa ja palvelua koskevissa laatusuosituksissa. Perusongelmana on se, että kuntien resurssit ovat niukat ja tällä tavoin näistä suosituksista ei pystytä pitämään kiinni. Tässä lakialoitteessa ehdotetaan lakiin perusteellista määritystä riittävistä voimavaroista ja myös valtion osallistumisesta rahoitukseen.

Lauri  Oinonen  /kesk:

Arvoisa herra puhemies! Haluan kannattaa ed. Antti Rantakankaan lakialoitetta 13/2002 valtiopäiviltä. Olen myös yksi aloitteen allekirjoittajista. Ongelmat, joita tässä aloitteen perusteluissa on tuotu esille, ovat ikävä kyllä kovaa arkitodellisuutta, ja tässä kärsivät ennen kaikkea vanhukset. Vanhusten parissa hoito- ja hoivatyössä kunnat ovat joutuneet vähentämään henkilöstöä, ja siksi kerta kaikkiaan työssä on liian vähän henkilöitä. Tämä näkyy monella tavalla ongelmina. Itse työn suoritus saattaa kärsiä, mutta ennen kaikkea hoito- ja hoivatyössä olevat henkilöt kokevat sen, että he eivät tahdo jaksaa, ja tämä näkyy monina sairauslomina ja monina muina ongelmina.

Kunnat eivät tietysti tahallaan ole vähentäneet henkilöitä hoito- ja hoivatyössä, vaan kunnat ovat olleet pakotetut etsimään kaikkialta niitä keinoja, millä voitaisiin menoja vähentää. Puhutaan säästöistä. Minä ymmärrän säästöillä sitä, että jotain rahaa pannaan talteen ja se on joskus sieltä otettavissa. Kyse on näissä asioissa leikkauksista, ja leikkausten kohteena ovat, ikävä kyllä, monta kertaa vanhukset.

Minun puoleeni henkilökohtaisesti kansalaiset kääntyvät juuri näiden kysymysten merkeissä varsin paljon, nimenomaan hoito- ja hoivatyössä niin laitoksissa kuin kotipalvelussa tai omaishoitajina toimivat kuin myös ihmiset, jotka ovat huolissaan vanhusten jaksamisesta, tai sitten hoito- ja hoivatyössä olevien puolisot ovat huolissaan puolison jaksamisesta työssään. Esimerkiksi on monia vanhusten hoitokoteja, joissa yöaikana ei ole henkilöitä, jotka päivystäisivät. Kerrotaan hyvin usein tapahtuvan sitä, että vanhus ei osaa tai ei pysty käyttämään niitä sähköisiä hälytyslaitteita, joita on, vaan aamulla, sitten kun hoitohenkilökunta tulee työpaikalleen, se löytää vanhuksia sieltä makaamasta lattioilta, ja tämä on tietysti hyvin epäinhimillinen tilanne.

Nyt ed. Antti Rantakangas on aivan oikein tuonut tämän hädän ja huolen esille, mikä tässä kysymyksessä on. En syyllistä missään tapauksessa kuntia. Pienten kuntien kesken tulisi etsiä, aivan kuten kuntien kesken muutenkin, yhteistyötä. Mielestäni sosiaalitoimen sektorilla tässä voitaisiin aivan hyvin löytää yhteisen työn muotoja, yhteisiä viranhaltijoita ja tätä kautta jakaa kustannuksia. Varmasti näin on tehty ja tullaan tekemään, mutta perusongelma on se, että kuntien valtionosuudet ovat puolittuneet viimeisten 10 vuoden aikana nimenomaan sosiaali- ja terveystoimen osalta, ja tämä on johtanut siihen, että voimavarat, joilla tätä vaativaa tehtävää kuntien tulisi hoitaa, ovat kerta kaikkiaan riittämättömät.

Aloitteessa aivan oikein halutaan korostaa valtion roolia ja vastuuta. Tämä näkökohta tulisi entistä enemmän tiedostaa. Tällä hetkellä tuntuu olevan kuitenkin kehityksen linja juuri päinvastainen: vastuuta ollaan siirtämässä kunnille entistä enemmän, ja tämä jos mikä on synnyttämässä laajaa eriarvoisuutta ja ennen kaikkea hoito- ja hoivatyössä laadullista heikkenemistä ja henkilökunnan työuupumista ja sairastumisia. Myös nämä maksavat. Tehtävässä tulisi, aivan kuten aloitteessa todetaan, korostaa valtion vastuuta mahdollisimman hyvien palvelujen ja hyvien työolosuhteitten takaamiseksi.