Minna Sirnö /vas(esittelypuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Hyvät edustajatoverit! Ensinnäkin pienenä vinkkinä uusille kansanedustajille: kannattaa tehdä paljon aloitteita, niin saa jopa ihan kokonaisen istunnon itsellensä.

Tänään kuitenkin käsittelyssä itse asiassa on kolme jo puolitoista kuukautta sitten jättämääni aloitetta. Niitä aloitteita oli hivenen useampikin, mutta sinänsä oli hyvä, että juuri nämä kolme aloitetta päätyivät samaan käsittelyyn, sillä ne ovat oivia esimerkkejä siitä, miten pienilläkin asioilla ja pienilläkin muutoksilla voidaan lakitekstistä muuttaa paljon, jos ja kun tässä talossa asianomaisia itseään kuunnellaan. Kaikkia kolmea tänään käsittelyyn tulevaa aloitettani yhdistää nimittäin se, että hyvää tarkoittavan lainsäädännön ja lakien tiukan tulkinnan välillä on ajoittain suuri ero eikä aina lain säätämiskohteen eduksi. Kaikkiin näihin kolmeen aloitteeseen aloite on tullut alkuperäisten lakitekstien kohteilta itseltänsä.

Arvoisa puhemies! Ilokseni havaitsin, että pääministeri Vanhasen toisen hallituksen ohjelman yhtenä painopisteenä on ennalta ehkäisevä mielenterveys. Tällä hetkellä käytännössä viranomaistoimintoina ennalta ehkäisevää mielenterveystyötä tehdään harvoin, jos ollenkaan, koska kyseistä asiaa ei ole budjetoitu erikseen eikä se näy myöskään valtionosuuksissa. Niinpä tällä hetkellä ennalta ehkäisevän mielenterveystyön pääpainon ja päävastuun kantaa kolmas sektori, erilaiset järjestöt, yhdistykset ... (Hälinää)

Kiitos, puhemies. — Tällä hetkellä ennalta ehkäisevän mielenterveystyön pääpainon ja päävastuun kantaa kolmas sektori projektirahoilla. Projektit päättyvät kolmen kuukauden, vuoden tai kolmen vuoden sisällä eivätkä välttämättä johda pysyviin ratkaisuihin.

Pääministeri Vanhasen toista hallitusta onkin haastettava siihen, että tämä hyvä työ, mitä tällä hetkellä erilaisissa järjestöissä tehdään erilaisilla projektirahoilla, suodattuisi myös viranomaistyöhön. Se tarkoittaa myös sitä, että sen pitäisi näkyä valtionosuuksissa ja sen pitäisi näkyä valtionosuuksissa myös niin, että erilaiset riskit ja uudet kokeilut huomioitaisiin silloin, kun kyseessä on ennalta ehkäisevä mielenterveystyö. Aina kuitenkaan kyse ei ole pelkästään rahasta, vaan kyse on myös tietoisuudesta ja siitä, kuinka hyvin asianomaiset ja kohteet itse ovat perillä lakitekstien sisällöstä.

Tampereella päättyi eilen Lapselle lapsuus -niminen projekti, jonka kohderyhmänä olivat ne lapset, joiden vanhemmista jompikumpi tai molemmat ovat sairastuneet mieleltänsä, sekä näiden lasten ja heidän vanhempiensa kanssa työskentelevät viranomaiset. Taustatietona kerrottakoon, että joka seitsemäs Euroopan kansalainen kärsii mielenterveysongelmista. Suomessa mielenterveysongelmaisia aikuisia on arviolta lähes miljoona ja näillä miljoonalla aikuisella on lähes 350 000 lasta. Kotimaisten ja kansainvälisten seurantatutkimusten mukaan juuri nämä lapset ovat erittäin alttiita vanhempien sairaudelle erilaisten riskitekijöitten takia.

Ensinnäkin ensimmäisenä riskinä on, että lapsi menettää lapsuutensa. Aikuisen muuttunut käytös pelottaa ja ahdistaa lasta, ja roolit perheessä menevät helposti päälaelleen. Lapsesta tulee vanhempien huoltaja, ja uhkana on, ettei lapselle anneta tilaa tai oikeutta elää omaa lapsuuttaan.

Toinen riski on lapsen oman terveyden menettäminen. Vanhemman vaikea mielenterveyshäiriö on tutkimusten mukaan suurin yksittäinen riskitekijä lapsen oman psyykkisen kasvun ja kehityksen kannalta. Sairaus voi heikentää lasten perusturvallisuutta ja heidän myöhempää selviytymistään elämässä. Psyykkiset ongelmat aikuisiällä ovat tavallisempia juuri näiden lasten keskuudessa kuin niin sanotuilla normaalilapsilla. Noin puolet mielenterveysongelmista kärsivien vanhempien alle 18-vuotiaista lapsista kärsii myös itse masennusoireista.

Kolmas riski on tunnistamattomuuden uhka, näkymättömäksi tekeminen. Lapset ovat hyvin lojaaleja vanhemmilleen. He eivät useinkaan puhu vanhempiensa sairauksista tai niihin liittyvistä tunteista, eivät ainakaan ilman omien vanhempiensa lupaa tai ilman ulkopuolista tukea. Sairaudesta ei usein myöskään puhuta perhepiirissä. Myöskään vanhempaa tai vanhempia hoitavat aikuiset, viranomaiset, eivät puhu sairaudesta perheen lasten kanssa. Puhumattomuuteen voi toki liittyä hyväntahtoista halua suojella lasta: ajatellaan, että lapsi ei ole nähnyt eikä kuullut mitään tai ettei sairaus ole mitenkään vaikuttanut lapseen. Ilman puhumiseen kannustamista lapsi kuitenkin sulkeutuu sisäänpäin, kärsii yksinänsä ja muurautuu hiljaisuuden vankiloihin. Todennäköisesti hänen kohtalonaan on syrjäytyä normaalista lapsuudesta, normaalista perhe-elämästä ja vetäytyä yksinäisyyteen.

Kaikki nämä riskit ovat tunnistettavissa joka kerta, kun kyseessä on perhe, jossa jompikumpi vanhemmista sairastuu mieleltänsä. Kysymys on vain siitä, löytyykö meiltä valmiuksia ennalta ehkäistä näitten lasten kohtalo ja heidän kohdaltaan katkaista mielenterveyteen liittyvä ongelmakierre. Ehtona näiden riskilasten tunnistamiselle kuitenkin on, että ne tahot, jotka työskentelevät lasten kanssa, tietävät myös, minkälaisia mahdollisuuksia heillä on vaikuttaa näitten lasten elämään. Ilman oikeaa tietoa ja riittävää tukea vanhemman sairaus voi varastaa lapsuuden. Tällä hetkellä liiankin helposti näkymättömät lapset jäävät kaiken avun ulkopuolelle.

Eduskunnan oikeusasiamies tunnisti taannoisessa erilliskertomuksessaan ongelman, jonka uhreja nämä näkymättömät lapset ovat. Vaikka lainsäädäntömme on hyvä ja lapsen tarpeet huomioiva, lakia käytäntöön soveltavat tahot eli opettajat, lääkärit, kouluterveydenhoitajat, poliisit, sosiaalityöntekijät, vain muutaman ammattiryhmän sanoakseni, joko eivät tunne lapsen oikeuksia ja hyvinvointia koskevia lakitekstejä tai ovat epävarmoja pykälien ja asetusten soveltamisessa omassa työssänsä.

Olemassa oleva lainsäädäntö tunnistaa lapsiomaisen erityisaseman lastensuojelulaissa ja päihdehuoltolaissa. Mielenterveyslakiin tämä lapsiomaisen asema on jäänyt kuitenkin kirjaamatta. Tilanne on johtanut valitettavasti siihen, ettei näkymättömän lapsen asemaa automaattisesti arvioida ja oteta huomioon vanhemman sairastuessa psyykkisesti. Lapsi ja lapsen tarpeet yksinkertaisesti sivuutetaan hoitoa ja tukea arvioitaessa. Niinpä nykykäytännössä on selvää viivettä, ennen kuin lastensuojeluviranomainen tai jokin muu taho, jonka tehtävänä olisi tukea lasta sekä hänen vanhempiaan vanhemmuudessa, huolestuu lapsiomaisen tilanteesta. Niinpä lapsiomaisen huomiointi ja palvelujen saatavuus ovat tällä hetkellä sangen satunnaisia ja täysin asuinpaikasta riippuvia.

Lapsiomaisen aseman kirjaaminen mielenterveyslakiin parantaisikin lapsiomaisten tilannetta ja mahdollistaisi nykyistä paremmin ennalta ehkäisevän työn koko Suomessa. Tämä on omaisten itsensä toive, jonka jo aikuiseksi kasvaneet lapsiomaiset ovat esittäneet. Heidän toiveensa on, ettei heidän elämänsä kaltaisia tilanteita tarvitsisi toistaa sukupolvi toisensa jälkeen Suomessa. Heidän mielestään nimittäin, kun perheen ulkopuoliset aikuiset tunnistavat ja tunnustavat vastuunsa, lapsi voi juuri olla sitä, mitä hän on, eli lapsi.

Pentti Tiusanen /vas:

Arvoisa puhemies! Ed. Sirnö on tehnyt hyvän aloitteen ja esitteli sen varsin hyvin. Tässä on kysymys mielenterveyslain 28 §:n lisäyksestä, ja tässä hyvin lyhyesti asia on todettu, mutta sen toteamisen sisältö on varsin suuri eli lapsen hoidon ja tuen tarve silloin, kun aikuiselle annetaan mielenterveyslain tarkoittamia palveluja. Lapsen asema jää helposti huomiotta riittävästi ja hänen tarvitsemansa tukiterapia jää saamatta ja hänelle antamatta. Samalla on syytä kertoa myös ja puhua siitä ja huomioida se, että sukupolvelta seuraavalle siirtyvät ongelmat ovat monesti sosiaalisia, opittua käyttäytymistä ja tällaisia ympäristön uhkaan liittyviä ongelmia, ja niiden helpottaminen puuttumalla tähän asiaan oikea-aikaisesti on todella hyvä, ja näin ollen tämä on todella hyvä lakialoite.

Pertti Virtanen /ps:

Arvoisa puhemies! Kollegat, kansalaiset! Laki on oikean suuntainen, ja alan ihmisenä haluaisin samaa kuin ed. Sirnökin, että laki ja käytäntö sitten kohtaisivat. Mutta tämä, mikä tässä on ensinnäkin, kun kyse on käytännöstä ja arjen realiteeteista ja huutavasta ongelmasta — mitä niitä oli, joka seitsemäs Euroopassa kärsii ongelmista ja Suomessa noin miljoona, paljonkos se tekee, joka viideskö silloin — niin kun tässä laissa on tämä tyypillinen sosiaalipuolen juttu, ja kun teitäkin on siellä aika nuoria ja lapsiakin liikenteessä, niin tämä ennalta ehkäisevä -sana on minusta hirvittävä näissä yhteyksissä: "ennalta ehkäisevä mielenterveystyö". Jos sitä vie vähänkin pitemmälle, niin ennalta ehkäisevä sosiaalityö olisi sitä, ettei tehdä lapsia ollenkaan. Minun mielestäni se olisi niin ennalta ehkäisevää juttua, että pistettäisiin hallituksen linjaukset uudeksi, niin kuin minä aikoinaan ehdotin, että ei missään nimessä jostain kolmannesta ja neljännestä enemmän lapsilisää, vaan palkitaan niitä viisaita äitejä, opiskelijoita ja lisätään yhteiskunnan moniarvoisuutta niin, että ensimmäisestä lapsesta annetaan isoin korvaus. Silloin se olisi minun mielestäni oikeata mielenterveystyötä, palkitsevaa ja äitiyttä kunnioittavaa heti kättelyssä. Mutta tämmöiset ennalta ehkäisevät mielenterveystyöt ne sitten seuraavat, kun tulee liikaa porukkaa eikä ole kenelläkään aikaa ja laki ja käytäntö eivät kohtaa jnp. — en käy lakimiehenä nyt vaan ... — laki ja käytäntö nyt eivät sitten kohtaa tässä.

Mutta tosiaan tämä kielenkäyttö. Kielenkäyttö on muutenkin niin sanotuissa skitsofreenisissä, mielenterveysongelmallisissa, perheissä ehkä näkyvin tänä päivänä ja selkein tämmöinen kommunikaatio ... Puhutaan kommunikaatiohäiriöstä siinä, kuinka lapset, äiti ja isä, lapset ja vanhemmat keskenään kommunikoivat.

Aikoinaan täällä eduskunnassa ollessani puhuin semmoisesta kuin fasistinen metodi, joka on tämmöinen sosiaalipsykologinen termi sille, että käytetään kieltä mustavalkoisesti, ei ymmärretä sen sanoman lähettäjää, niin kuin tiedätte, että tekstaa jonkun tekstiviestin ja toinen ei tajua siitä mitään tai tajuaa, mutta kääntää sen väärinpäin. Silloin hallituksessa ollut, nykyään oppositiossa oleva ed. Kiljunen kysyi minulta tuolla kahviossa, että mitä sinä tarkoitit tällä fasistisella metodilla. Oikeastaan tarkoitin juuri tätä mielenterveyttä heikentävää ja skitsofreniaa aiheuttavaa juttua, jonka sitten ed. Kiljunen nimesi normaaliksi suomalaiseksi poliittiseksi metodiksi. Siis se joka noin käytännössä meidän alan asiantuntijoitten mukaan aiheuttaa eniten mielenterveysongelmia, skitsofreniaa, maailmassa, on ed. Kiljusen mukaan normaali suomalainen poliittinen metodi.

Arvoisa puhemies! Kaikella kunnioituksella tähän loppuun vielä, kun olen ollut myös musiikkiterapeuttina nuoruudessani ja musiikkiterapia on saanut kunnian olla melki lisääntyvin tämmöinen ennalta ehkäisevä keino, siis että on mukava olla elämässä ja saa kuunnella hyvää musiikkia, niin näin Euroviisujen päätteeksi ilmaisen hämmästykseni siitä, kuinka pieni maailma on. Nimittäin Euroviisujen yhteydessä näin mielenterveystyön merkeissä oppositio ja hallituskin kohtaavat, koska Suomen eduskunnassa on ihme kyllä kaksi edustajaa, jotka ovat melki päässeet aikoinaan Euroviisuihin, eli ed. Alatalo ja minä. Joku silloin sanoi, että jos Alatalo olisi päässyt silloin 78 Suomen euroviisuedustajaksi, silloin Suomikin olisi toisenlainen ja silloin olisi jo voitettu euroviisut Rokkilaulaja-kappaleella, jolloin suomalainen itsetunto olisi selvästi paljon parempi eikä tarvitsisi taas näihin mielenterveysongelmiin tällä alueella puuttua. Lasse Lehtinenkin ansiokkaasti tänään Aamu-tv:ssä muistutti siitä, että tämä itsetunto on todella heikko tästä kielestä ja tästä meidän itsetunnostamme johtuen.

Sen verran vielä arvoisalle puhemiehelle voin sanoa, että maailma on siinäkin mielessä kummallinen, että kyseisen lähes euroviisun, joka olisi nostanut meidän kaikkien mielenterveyttä ja itsetuntoa, sanoittaja oli jopa, voisi sanoa, ilmeisesti tulevan presidenttimme koulukaveri.

Claes  Andersson  /vas:

Arvoisa puhemies, herr talman! Mitä tapahtuu lapselle, kun vanhemmat tai jompikumpi vanhemmista sairastuu psyykkisesti? Tämä on erittäin tärkeä, keskeinen kysymys, ja mikä hämmästyttävintä, tästä on hyvin vähän kirjoitettu ja tätä tutkittu. Vasta muutama vuosi sitten ilmestyi ensimmäinen suomalainen tämmöinen koostekirja, joka käsitteli tätä asiaa. Siinä oli mukana lastenpsykiatreja ja tutkijoita. Tämä on sillä tavalla myöskin monimutkainen ongelma, että me tiedämme, että kun perheessä yksi perheenjäsen, äiti tai isä, sairastuu, masentuu tai joutuu jonkinlaiseen kriisiin tai jopa psykoosiin, niin lapsi reagoi yleensä sillä tavalla, että hän, koska hän on äärimmäisen lojaali vanhemmilleen kaikissa tilanteissa, vaikka vanhemmat käyttäytyisivät vaikka kuinka julmasti häntä vastaan, syyttää helposti itseään siitä, mitä tapahtuu. Lapsi kokee, että hän on huono ja paha ja tästä syystä asiat ovat huonosti ja äiti tai isä on sairas ja onneton.

Kaikkein vaikeimmissa tapauksissa tämän tyyppinen tapahtuma saattaa estää lasta täysin kasvamasta ja irtaantumasta vanhemmistaan. Meillä on semmoinen tila kuin folie à deux, missä esimerkiksi äiti ja lapsi ovat täydessä symbioosissa keskenään vielä, vaikka lapsi saattaa olla jo aikuisiässä. Nämä ovat hyvin traagisia juttuja. Mutta vielä tavallisempaa on tietysti, että lapsi ei pysty irtaantumaan, aikuistumaan, lähtemään omaan elämäänsä ja omalle tielleen. Siitä syystä olisi tärkeätä saada tämmöinen lakimuutos ja lisäys mielenterveyslakiin.

Ed. Pertti Virtanen ihmetteli ennaltaehkäisy-sanaa. Ei se minun mielestäni mikään kummajainen ole. Tietysti hyvä ennalta ehkäisevä mielenterveystyö on hyvän yhteiskunnan ominaisuus, sellaisen yhteiskunnan, missä ihmisillä on perustarpeet tyydytettyjä ja edellytykset hyvään elämään. Sitten semmoinen sekundaaripreventio on tietysti sitten se, että pystytään puuttumaan ajoissa, silloin kun huomataan, että jotain on menossa pieleen, esimerkiksi koulussa tai neuvolassa. Silloin voidaan paljon paremmin vaikuttaa asioihin, kun niihin pääsee puuttumaan ennen kuin joku sairaus tai joku kehitys on mennyt liian pitkälle.

Satu Taiveaho /sd:

Arvoisa puhemies! Tämä ed. Sirnön aloite on erittäin hyvä ja kannatettava. Vaikka tämä asia on tosiaan mainittu lastensuojelulaissa, niin on kyllä tarpeen, että se myös sisällytettäisiin selkeästi mielenterveyslakiin. Mielenterveysongelmista kärsivien vanhempien lapset ja lasten tarpeet ovat usein jääneet aivan liian vähälle huomiolle, ja lapset todella tällaisissa tilanteissa tarvitsevat apua ja tukea.

Monet järjestöt, kuten ed. Sirnökin mainitsi, tekevät tärkeää työtä. Muun muassa Omaiset mielenterveystyön tukena on pitkään jo nostanut tätä asiaa esiin, että lapset huomioitaisiin nykyistä paremmin näissä tilanteissa. On tehty materiaalia viranomaisten tueksi, mikä on ollut tärkeätä, mutta tämä työ ei toki voi jäädä pelkästään järjestöjen vastuulle, ja pidänkin tätä aloitetta todella hyvänä ja oikeana.

Jyrki Kasvi /vihr:

Arvoisa puhemies! Tämä ed. Sirnön lakiesitys tarttuu hyvin tärkeään ja kipeään ongelmaan, sillä mielenterveyspotilaiden lähiomaiset jäävät nykyään usein täysin heitteille. Ei ole mikään ihme, että yli kolmannes heistä sairastuu depressioon.

Paperillahan tämä asia on periaatteessa kunnossa. Jos tutustutte psykiatristen hoitoyksiköiden toimintaohjeisiin, niissä usein nimenomaan painotetaan perheen, lasten ja puolison, huomioon ottamista, mutta käytännössä tämä ohje ei kuitenkaan läheskään aina toteudu, koska henkilökuntaa ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi edes varsinaisten potilaiden hoitamiseen.

Siksi tähän mielestäni olisi ihan kannatettavaa tarttua myös lain keinoin, sillä jos avohoidossa oleva psyykenpotilas tapaa hoitavan lääkärin vain kerran vuodessa, koska psykiatrien vakansseista suurin osa on kunnassa auki, niin ei siinä puoliso jaksa ihmetellä, että perheen vointiin kiinnitetään huomiota vasta 10 vuoden sairastamisen jälkeen, jos puolisoa tai perhettä siinä vaiheessa yleensä enää on, koska tämä mielenterveyspotilaiden perheiden pahoinvointi usein ilmenee sitten perheen hajoamisena, joka edelleen pahentaa tätä lasten pahoinvointia.

Pertti Virtanen /ps:

Arvoisa puhemies! Sen verran vielä ed. Kasville ja ed. Anderssonille, että tämä ennaltaehkäisy, tämä ehkäisy-sana, siinä ehkä tehdään nyt jotain, jotenkin kuulostaakin ... Jos ehkäisyvaahdon nimikin olisi oikein mainoksellisesti "Ehkä-ehkäisyvaahto ehkäisee varmasti", niin siinä saattaisi sekoittaa jonkun puolueen pian vaalimainontaan, kun tämä on niin ristiriitaista tämä viestintä. Eli siinä haisee joku sen kaltainen asia, joka nyt, kun ajatellaan ed. Kasvin puheenvuoroa, liittyy siihen, että jos kotona nyt ehkäistään lapsen hulluksi tuloa, niin se tarkoittaa sitä, että vanhemmille — vanhemmat ovat lapsen omaishoitajia — opetettaisiin keinoja ehkäistä lapsen ihmisenä olemista, eikä niinpäin, että kerrottaisiin vanhemmille, että nämä lehdet, media ja poliitikot huiputtavat teitä koko ajan kanssa ja te olette sen takia sekaisin, ja opetettaisiin vanhemmille enemmän elämään ihmisiksi ja olemaan rehellinen lapsille ja itselleen ja sitä kautta sitten lapsetkin pystyisivät olemaan tavallaan avoimempia ja vähemmän "ehkäistyjä", kun kerta elämään olette tulleet.

Minna  Sirnö  /vas:

Puhemies! Ensinnäkin kiitos tästä hyvästä vastaanotosta, minkä aloitteeni sai. En nyt varmaan muistanut mainita, että se ei ollut nyt ekaa kertaa lähetekeskustelussa. Tein sen jo kaksi vuotta sitten, ja silloin se ei valitettavasti edennyt. Toivottavasti tahtotila on vähän muuttunut tässä eduskunnassa.

Kiitos myös ed. Kasville, joka muistutti tärkeästä asiasta. Tässä samaisessa seminaarissa, mikä siis päättyi eilen, tämä "Lapselle lapsuus", oli hollantilainen psykiatrian tohtori herra Hosman alustamassa kansainvälisistä tutkimuksista ja niistä riskitekijöistä, joita liittyy lasten sairastumisiin näissä perheissä, joissa jompikumpi vanhemmista tai molemmat vanhemmat ovat sairaita. Kauhistuttavinta oli, että tämän kansainvälisen tutkimuksen mukaan näissä perheissä asuvilla lapsilla on osittain, joittenkin sairauksien osalta, jopa 80 prosenttia todennäköisempää sairastua kuin niin sanotuissa normaaleissa perheissä hyvinkin vakaviin sairauksiin. Ed. Kasvi viittasi itse asiassa puheenvuoronsa lopussa siihen, että perhettä ei välttämättä ole. Valitettava tosiasia on, että myös itsemurhien riski juuri näissä lapsiperheissä on moninkertainen verrattuna moneen muuhun lapsiperheeseen.

Kiitos, ja toivon, että sosiaali- ja terveysvaliokunta käsittelee aihetta sillä pieteetillä, mikä sille kuuluu.