Sari Sarkomaa /kok(esittelypuheenvuoro):

Arvoisa herra puhemies! Lakialoitteeni koskee lastensuojelulain muuttamista. Aloitteessani esitetään lastensuojelulakia muutettavaksi lasten sijaishuoltoa järjestettäessä siten, että ennen kuin lapsi sijoitetaan kodin ulkopuolelle, aina selvitettäisiin lapselle ennestään tutut ihmiset, sukulaiset ja lapselle muut läheiset ihmiset, onko heillä mahdollisuutta osallistua lapsen tukemiseen, ottaa lapsi luokseen asumaan taikka perhehoitoon. Tästä asiasta on käyty laajaakin keskustelua. Usein julkisuudessa iltapäivälehtien palstoilla käyty keskustelu on osin vääristänytkin tätä asiaa. Mutta se tarve, mistä tämä lakialoite on lähtenyt, miksi tämä on tehty: tämä on tehty sen takia, että iso, merkittävä ryhmä, asiantuntijaryhmä, Suomessa tutki tätä asiaa, teki tästä asiasta ehdotuksen mutta silloinen peruspalveluministeri ei tähän tarttunut. Sen jälkeen tämä asia jäi, ja tämä lakialoite on yksi tapa nostaa sitten tämä tärkeä asiantuntijaryhmän esitys jälleen keskusteluun.

Asiantuntijaryhmä nosti esille sen tosiasian, että suomalaiseen lastensuojeluun on osittain muodostunut sellainen käytäntö, jossa lasten sijoituksessa kodin ulkopuolelle lähtökohtana on sijoitus vieraaseen perheeseen. He nostivat esille kuntia, jossa lähtökohtaisesti aina sijoitetaan lapsi muualle kuin lähisukulaisten huomaan. Joissain kunnissa on tehty jopa periaatepäätöksiä tästä. Sen takia tämä on tärkeää nostaa keskusteluun ihan valtakunnan tasolla. Nykyisin vähemmän kuin joka kymmenes lasten sijoituksista kodin ulkopuolelle tehdään sukulaisperheisiin. Stakesin selvityksen mukaan on todellakin olemassa niitä kuntia, jotka eivät lähtökohtaisestikaan huostaanottotapauksissa anna lapsia sukulaisille. Tässä mielestäni tulee esille pyrkimys kaiken hoitotyön virallistamiseen ja ammatillistamiseen, ja se on muodostumassa liian vahvaksi. Sen takia mielestäni tähän tarvitaan lain ohjausta.

On ihan selvää, että sijoituspäätöksessä on oltava aina lähtökohtana ja perustana lapsen etu eikä lapsen edun toteutuminen saa olla kiinni siitä, missä kunnassa lapsi asuu, tai jonkun viranomaisen haluttomuudesta toimia totutusta poikkeavalla tavalla. Tällaisia käytäntöjä, mitä kuntiin on todistettavasti muodostunut, pitäisi kitkeä lainsäädännöllä, ja siihen tämä lakialoitteeni pyrkii, koska nykyinen lainsäädäntö ei turvaa lapsen etua riittävästi. Mielestäni sen takia hallituksen pitäisi pikaisesti ryhtyä valmistelemaan lastensuojelulakiin edellä esitettyä muutosta.

Sukulaissijoitukset on viranomaisten taholta monesti koettu ongelmaksi, koska lapsen lähipiiri tarvitsee aina sijoitustapauksessa aivan erilaista tukea ja ohjausta kuin ulkopuoliset tukiperheet, jotka ovat tähän varta vasten valmennetut. Tämä asia on oivallettu, ja Suomessa onkin meneillään projekteja, kolmannen sektorin projekteja, joissa valmennetaan viranomaisia ajattelutavan muutokseen ja valmiuteen tukea lähiomaisia silloin, kun lapset sijoitetaankin lähiperheisiin eikä ennalta valmennettuihin perheisiin. Toki näitä molempia tarvitaan. Mutta on ihan selvää, että lapsen huostaanoton aiheuttanut tilanne, esimerkiksi perheessä äidin tai isän kuolema, vakava mielenterveyshäiriö tai päihdeongelma, on sellainen asia, joka vaikuttaa sukulaisiin, ja he tarvitsevat tosiasiallisesti ihan erilaista tukea kuin nämä perheet, jotka eivät ole lähipiirissä, mutta se ei saisi lähtökohtaisesti olla este, ettei lasta voisi sinne ennestään tuttuun perheeseen sijoittaa. Lapsen edun arviointi on tietysti monessa tapauksessa ristiriitaisten tietojen vuoksi vaikeaa, mutta tämäkään ei saisi olla esteenä sukulaissijoitukselle.

Ruotsissa tämä keskustelu sukulaisperheiden asemasta lasten sijoituksessa kodin ulkopuolelle virisi jo 1990-luvun puolivälissä. Siellä tämä asia havaittiin ja myöskin tunnistettiin ja tunnustettiin hallituksen taholta. Ruotsissa onkin ollut vuodesta 99 voimassa säädös, joka velvoittaa viranomaiset selvittämään aina ensin sukulaissijoituksen mahdollisuudet, ennen kuin lapsi sijoitetaan kodin ulkopuolelle. Mielestäni Suomeen tarvitaan vastaava säädös. Koska on kirjavat viranomaiskäytännöt ja joskus hyvin pienissä kunnissa sosiaalityöntekijät tekevät työtä paineiden alaisina ja välttämättä riittävää koulutusta, pätevää henkilökuntaa ei ole — myöskin voi puhua osaamisen puutteesta — nämä eivät saisi olla esteenä sukulaissijoituksille.

On ihan selvää, että lastensuojelutyö ja perhetyö ovat töistä vaativimpia ja hyvinkin koulutetut henkilöt työskentelevät hyvin niukoilla resursseilla. Mielestäni tuohon tärkeään, vaikeaan työhön tarvitaan selkänojaksi, tueksi lainsäädäntöä, joka edellyttäisi, että ne ennestään tutut sukulaiset, läheiset katsottaisiin, ennen kuin tämä sijoittamispäätös tehdään.

Arvoisa herra puhemies! Täällä salissakin on lasten psykologiaa ja kehitysoppia hyvin tuntevia ihmisiä. Lopuksi haluan sanoa sen, että kun lapsi joutuu tilanteeseen, jossa hänet joudutaan sijoittamaan perheen ulkopuolelle, niin useat tutkimukset ja selvitykset osoittavat, että hänen pärjäämisensä tulevaisuudessa omassa elämässään on monta kertaa parempaa, jos hän voi säilyttää ne tutut sukulaissuhteet, tutun ympäristön. Lasten kehityksen, tulevan elämän kannalta mielestäni tämä lakiesitys on perusteltu.

Aivan lopuksi totean vielä, kun tästä on käyty paljon debattia ja saman tyyppisistä lakialoitteista on käyty keskustelua, että tässä ei missään nimessä ole kysymys automaatista. Ministeri Soininvaara aikoinaan tyrmäsi tämän ajatuksen ja sanoi, että on lapsen edun vastaista että tästä tehtäisiin automaatti niin, että lapsi menisi aina lähisukulaisille. Se olisi lapsen edun vastaista. Ei missään nimessä siitä ole kysymys, vaan kysymys on siitä, että aina ensin velvoitettaisiin viranomaiset katsomaan, onko lähipiirissä sopivia ihmisiä, jotka voisivat pitää huolen lapsista, mutta aina lähtökohtana on lapsen etu. Mutta toivon, että tämä asia jää muistiin ja mieliin ja todellakin hallitus toisi lastensuojelulain muutokset. Tämä ei ole ainoa muutos, jota tarvitaan, mutta mielestäni tämä on hyvin tarpeellinen ja jopa kiireellinen.

Jaana  Ylä -Mononen  /kesk:

Arvoisa herra puhemies! Arvostan ed. Sarkomaan tekemää lakialoitetta, ja kun lastensuojelulaki nyt muutoinkin on tarkastelun alla, niin tätäkin asiaa olisi aivan oivallinen hetki pohjustaa ja viedä eteenpäin ja huomioida myöskin, että aloitteessa on useita keskustalaisia allekirjoittajia. Tämä asia koetaan varmasti myös hyvin yhteiseksi.

Haluan kiinnittää huomiota erityisesti isovanhempien asemaan ja kohtaloon oikeastaan, joka näissä sijoitus- ja huostaanottotilanteissa saattaa olla hyvin erikoinen. Isovanhemmat ovat saattaneet jo vuosia olla päävastuullisia lapsen hyvinvoinnista ja huoltajuudesta perheyhteisössä, mutta sitten kun esimerkiksi tämmöinen vaikea mielenterveysongelma tai päihdeongelma menee ratkaisuvaiheeseen, isovanhemmat ohitetaan täysin. Asiassa on aina hyvät ja huonot puolensa. Varmasti lastensuojeluviranomaiset pelkäävät tietyiltä osin, että tällaisissa vaikeissa tilanteissa esimerkiksi lasta lähestytään sellaisessa kunnossa vanhempien puolelta, että se ei ole lastensuojelullisesti oikein. Mutta joka tapauksessa tässä kohdin olisi paljon tehtävää, ja sitä paitsi tällaiseen ajatusmaailmaan kuuluu jo sinänsä, että laajempi yhteisö, perheyhteisö ja sukuyhteisö, on lapsistaan vastuussa, jos vanhemmille jotakin sattuu, että ikään kuin tiedettäisiin, että me näistä lapsista huolta pidämme tavalla tai toisella ja viranomaisten tuella ja avustuksella mutta että me kannamme näistä huolta alusta lähtien, lasten syntymästä lähtien. Jos tämmöinen ajatusmaailma olisi, väitän, että se tiivistäisi perheyhteisöjä ja sukuyhteisöjä.