Minna Sirnö /vas(esittelypuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Eilen ja tänään valtiovarainvaliokunnassa ja sen jaostoissa on käsitelty muun muassa lisätalousarviota ja kehystä. Omaksikin yllätyksekseni eräässä liitetiedostossa oli tieto, kuinka hurjissa määrin itse asiassa tällä hetkellä ja muutaman viime vuoden aikana perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon palveluita on niin sanotusti ulkoistettu eli ostetaan ulkopuolelta. Tämä lisääntyminen itsestään lisää sitä huolestumista, mitä esiintyi silloin aikoinaan, kun tein tämän samaisen lakialoitteen pari vuotta sitten. Siihen huolestumiseen liittyen nimittäin ehkä vielä ajankohtaisempaa on nyt kuin pari vuotta sitten miettiä sitä, mitä tapahtuu hoitoketjuissa hoitovastuulle, hoitotietojen siirtymisille, potilaan asemalle ja potilasasiakirjoille.

Potilaan asemaan on jo joitakin aikoja kaavailtu tarkennuksia. Pääministeri Lipposen toisen hallituksen aikana muun muassa Etelä-Suomen lääninhallitus tuotti vuonna 2002 perusteellisen Potilaan aseman vahvistaminen -työryhmäraportin osana sosiaali- ja terveysministeriön käynnistämää terveydenhuollon kehittämisprojektia. Potilaan aseman vahvistamista pohtinut työryhmä totesi, että potilaan oikeuksia koskeva lainsäädäntö on periaatteessa kattava, mutta siihen jää liian isoja aukkoja potilaiden tasavertaisten oikeuksien toteutumiseksi kaikissa terveydenhuollon yksiköissä tasalaatuisesti eettisten ja asenteellisten kysymysten sekä käytännön toimintamallien osalta. Työryhmä laati myös käytännönläheisen toimenpideohjelman, johon kirjattiin konkreettisia kehittämistapoja muun muassa potilaan tiedonsaannin ja itsemääräämisoikeuksien ja potilasasiamiestoiminnan saralla. Ehdotusten toteuttaminen pysähtyi hyvän alkustartin jälkeen viime hallituskaudella, vaikka nopeita kehittämistoimia selkeästi jo silloin olisi kaivattu.

Arvoisa puhemies! Suomi on maailman ensimmäinen maa, jossa ylipäätään on säädetty laki potilaan asemasta ja oikeuksista. Vaikka voimassa olevan lain henki on potilaan oikeuksien ja yksilönsuojan kannalta oikeansuuntainen, se ei ainutlaatuisuudestaan huolimatta ole käytännössä osoittautunut riittäväksi terveydenhuollon toimintayksiköiden toimintatapojen ohjeistukseksi. Ei potilas eikä edes häntä hoitava lääkäri tällä hetkellä esimerkiksi tiedä, ketkä ovat päässeet katsomaan potilasasiakirjoja ja missä tarkoituksessa. Joissakin terveydenhuollon toimintayksiköissä ei myöskään riittävällä tarkkuudella valvota potilastietojen oikeellisuutta, ajantasaisuutta tai luottamuksellisuutta.

Pääministeri Vanhasen ensimmäinen hallitus otti ohjenuorakseen tehostaa terveydenhuoltoamme muun muassa siirtämällä sitä entistä enemmän digiaikaan. Asia ei kuitenkaan ole täysin mutkaton, vaikka tekniikan ostoon ja henkilöstön koulutukseen löytyisikin rahaa. Asiaa mutkistaa se, että kyse on ennen kaikkea potilaan oikeuksista ja potilaan asemasta. Asiaa mutkistaa myös se, että digitaaliseen terveydenhuoltoon liittyy merkittäviä tietoturvariskejä. Kiihtyvästi lisääntynyt uuden teknologian käyttöönotto sekä muutama vuosi sitten voimaan astunut hoitotakuu pirstaloituneine hoitoketjuineen ovat entisestäänkin korostaneet selkeiden pelisääntöjen tarvetta, jotta potilaan tiedonsaantioikeus ja toisaalta yksilönsuoja toteutuisivat.

Potilaan oikeusturvan sekä valvonnan kannalta on vahingollista, ettei tällä hetkellä tietoa tiedonsaantioikeuksien tai potilasasiakirjoihin liittyvien velvollisuuksien rikkomisesta koota keskitetysti. Samoin on ongelmallista, ettei esimerkiksi potilasasiamiesten tietoon tulleita potilasvahinkotapauksia tai potilaiden yhteydenottoja kattavasti tilastoida. Terveydenhuollon yksiköihin kohdistuvia muistutuksia ja kanteluita ei myöskään systemaattisesti kerätä, vaikka terveydenhuollon laatutyön kehittäminen sitä ehdottomasti edellyttäisi.

Tämän lakialoitteen yhteydessä on haluttu myös kiinnittää huomiota siihen, ettei yksityisen terveydenhuollon toimintayksiköiden potilasasiakirjojen säilyttämisvastuuta tai potilasasiakirjojen arkistointia ole määritelty laissa. Pahimmillaan potilastietoja arkistoidaan silppuriin, vaikka hoitoketjujen monipolvistuminen vaatisi, että potilasasiakirjat olisivat olemassa ja käytettävissä riippumatta siitä, tuottaako terveydenhuollon palvelun julkinen sektori tai yksityinen klinikka, yksittäisistä keikkalääkäreistä puhumattakaan.

Arvoisa puhemies! Valitettavasti myöskään potilasasiamiestoimintaa ei meillä valvota edes valtakunnallisesti. Vaikka potilasasiamiesjärjestelmä onkin ollut käytössä jo pitkään, se ei yksinkertaisesti ole toteutunut riittävän hyvin. Käytännössä potilasasiamiestoiminnan järjestäminen on tapahtunut sangen kirjavasti. Toteutus vaihtelee, potilasasiamiestoimintaa tehdään joko palkalla tai palkatta. Osassa terveydenhuoltoyksiköistä kuka tahansa kelpaa oman työn ohessa potilasasiamieheksi, toisaalla taas toiminnasta vastaa keskitetysti ja ajan hermolla pysyvästi koulutettu ja ammattilainen kokopäivätyöntekijä.

Potilasasiamiehille ei ole asetettu pätevyysvaatimuksia, eikä potilasasiamiestoimintaa ole ryhdytty systemaattisesti seuraamaan tai rekisteröimään. Niinpä potilaiden välinen yhdenvertaisuus ei tällä hetkellä toteudu alkuperäisen lain hyvästä tarkoituksesta huolimatta. Jopa sosiaali- ja terveysministeriö on havainnut omissa selvityksissään potilasasiamiestoiminnan sisältävän puutteita ja epäkohtia, joiden korjaamiseksi kaivataan pikaista lakimuutosta. Keskeisimmät muutostarpeet ovat potilasasiamiehen koulutus- ja pätevyysvaatimuksissa, esteellisyyskysymyksissä sekä potilasasiamiestoiminnan seurannassa ja valvonnassa.

Tällä hetkellä potilasasiamiehille ei ole edes laadittu suosituksia asiakaspotentiaalin enimmäismäärästä. Asiakasmäärän vaihdellessa nollasta rajattomaan on vaikea arvioida potilasasiamiesten määrällistä tarvetta tai potilasasiamiesten työhönsä tarvitseman ajan määrää. Ilmiselvästi onkin aiheellista laatia valtakunnallinen ohjeistus potilasasiamiesten määrästä suhteutettuna potilasmäärään tai väestömäärään. Käytännön työ on myös paljastanut, että potilasasiamies tarvitsee työssään lääke- ja oikeustieteen asiantuntemusta, tietoa sosiaalilainsäädännöstä sekä asiakontakteihin liittyviä vuorovaikutustaitoja. Nämä kirjaukset nykyisestä laista puuttuvat. Siksi potilaiden oikeusturvan ja yhdenvertaisuuden kannalta on keskeistä kirjata vähintäänkin minimikelpoisuusvaatimukset lakiin. Vastaava kirjaushan on olemassa potilasasiamiesten kanssa hyvää yhteistyötä tekevien sosiaaliasiamiesten kohdalla.

Vuonna 2004 ilmestynyt valtakunnallinen "Puun ja kuoren välissä" -potilasasiamiesselvitys esittää, että potilasasiamiehille on luotava kelpoisuusvaatimukset. Selvitys myös esittää, että potilasasiamiehille on taattava riippumaton asema ja toimintaedellytykset potilaslain määrittämien tehtävien hoitoon asianmukaisella tavalla. Selvitys suosittaa, että työyksiköissä esiintyvien jääviysongelmien välttämiseksi potilasasiamiehen ei pitäisi osallistua potilaan hoitoprosessiin. Potilasasiamiehenä ei tulevaisuudessa saisi toimia myöskään terveydenhuollon yksikön johtaja tai muu hallinnollisessa esimiesasemassa oleva henkilö. Näihin suosituksiin on helppo yhtyä.

Arvoisa puhemies! Lakialoitteeni tarkoituksena on siis selventää potilaan tiedonsaantioikeutta, potilasasiakirjoihin liittyviä määräyksiä sekä luoda yhteiset ja selkeät säännöt potilasasiamiehen kelpoisuusvaatimuksille ja tehtävänkuvalle sekä potilasasiamiestoiminnan seurannalle ja valvonnalle. Ja ennen kaikkea lakialoitteeni tarkoituksena on vauhdittaa tarpeellista kokonaisuudistusta, jonka pääministeri Vanhasen edellinen hallitus itse asiassa jo lupasi toteuttaa omalla hallituskaudellaan.

Sirpa Asko-Seljavaara /kok:

Arvoisa puhemies! Tämä ed. Sirnön lakialoite on kyllä osittain oikeaan osunut, mutta vähän jälkijättöinen, kuten hän itsekin sanoi, että hän on tehnyt sen pari vuotta sitten. Nythän, kun meillä on tämä laki kansallisesta sähköisestä potilastietojärjestelmästä, kyllä nämä asiat tulevat siinä korjautumaan, kun saadaan tämä tietojärjestelmä voimaan vähintäänkin neljän vuoden sisällä. Silloin on aivan selvää, että nämä tiedot säilyvät paljon paremmin salassa. Jokainen ymmärtää sen, että jos tiedot ovat paperilla, niin niitä kyllä voi hyvinkin moni henkilö lukea, mutta sitten kun ne ovat sähköisessä muodossa, niin siellä on niin tarkat tunnisteet ja jää semmoiset sormenjäljet sinne, että voidaan heti sanoa, kuka on katsonut ne; mutta paperitietojen osalta se ei ole mahdollista.

Minna Sirnö /vas:

Arvoisa puhemies! Kritiikki on osittain oikeaan osunut. Olen tietoinen, että kyseinen laki viime kaudella säädettiin. Ongelma on vain se, että niin kuin me kaikki tiedämme, paperiton toimisto on täynnä paperia eli jo tälläkin hetkellä digitaalisia tietoja printataan ja niitä myös voidaan jakaa.

Minun lakialoitteeni pääsisältö ei suinkaan ole digitaalisesti tehtävä potilastietojen siirto, vaan potilaan oikeudet ja asema sekä toisaalta terveydenhuoltoyksikön velvollisuudet potilasta kohtaan. Ennen kaikkea, lähtökohtaisesti, lakialoite lähtee siitä, että on suorastaan hävettävää, että tällä hetkellä potilasasiamiehenä voi toimia terveydenhuoltoyksikön johtajan tytär tai poika, jolla ei ole minkäänlaista koulutusta tai pätevyyttä tälle alalle. Me kaikki tiedämme, että hoitotakuu on tehnyt sen, että terveydenhuoltoketjut ovat monipolvistuneet ja seuranta on vaikeata. Me kaikki tiedämme, että meitä lähestytään tällä hetkellä huomattavasti enemmän potilasvahinkoasioilla ja ylipäätänsä terveydenhuoltoon liittyvillä asioilla kuin ehkä muutama vuosi sitten.

Olisi toivottavaa, että kun Suomessa on olemassa jo hyvä järjestelmä, on olemassa jo pohjalaki, niin meillä olisi myös tämmöinen virallinen taho, jonka puoleen kääntyä, sen sijaan, että käännytään kansanedustajien puoleen. Mielestäni olisi hyvä, että potilasasiamiehet saatettaisiin samaan asemaan kuin tällä hetkellä sosiaaliasiamiehet ovat.