Eduskunnan oikeusasiamies Riitta-Leena Paunio

Arvoisa puhemies! Hyvät kansanedustajat! Lähetekeskustelussa on nyt siis oikeusasiamiehen erilliskertomus: Lapsi, perheväkivalta ja viranomaisten vastuu. Oikeusasiamies voi lain mukaan antaa eduskunnalle erilliskertomuksen tärkeäksi katsomastaan aiheesta. Tällainen kertomus on annettu eduskunnalle vain kerran aikaisemmin. Asia, joka mielestäni on niin tärkeä, että olen päättänyt antaa siitä erilliskertomuksen, on lapsiin kohdistuva perheväkivalta ja viranomaisten vastuu sen estämiseksi.

Lapsihan on aina turvan tarpeessa, mutta erityisen turvan tarpeessa on lapsi, jos hänelle läheiset aikuiset altistavat hänet väkivallalle. Perheväkivallassa on kyse eräästä vakavasta perus- ja ihmisoikeusongelmasta meidän omassa maassamme tässä ja nyt, jos me vain haluamme sen nähdä.

Tarkkaa tietoa ei ole siitä, missä määrin perheissä on lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa, mutta se tiedetään kuitenkin erilaisista tutkimuksista, että sitä on paljon myös meidän maassamme. Erään laajan tutkimuksen mukaan vuodelta 1998 lähes 17 prosenttia kaikista alle 18-vuotiaista lapsista eli noin 190 000 lasta oli joutunut todistamaan äitiinsä kohdistunutta väkivaltaa. Näistä lapsista 10 prosenttia oli itse joutunut väkivallan uhriksi. Myös se tiedetään, että poliisi teki vuonna 2004 noin 16 000 sellaista kotihälytyskäyntiä, joiden syyksi tilastoitiin perheväkivalta. Lapsista näillä kotihälytyksillä ei ole tietoa.

Oikeusasiamies valvoo lain mukaan viranomaisten toimia, ei perheiden. Siitä syystä tarkastelen erilliskertomuksessa nimenomaan sitä, ovatko viranomaiset toimineet aktiivisesti, jotta lapsiin perheissä kohdistuva väkivalta tulee selvitetyksi, jotta lapset saavat hoitoa ja jotta syylliset saatetaan vastuuseen, ja ellei, mistä se johtuu. Avainasemassa ovat tietysti ne viranomaiset, jotka kohtaavat lapsia usein.

Viranomaisten toiminnassa on selvitetty muun muassa sitä, miten he täyttävät velvollisuutensa tehdä lastensuojeluilmoitus. Velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus on lain mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon viranomaisilla, poliisilla, kouluviranomaisilla ja myös seurakuntien työntekijöillä.

Eri viranomaisten tekemien lastensuojeluilmoitusten määrissä on huomattavia eroja. Monista viranomaisista nämä ilmoitukset ovat olleet viime vuosina kasvussa. Esimerkiksi poliisi tekee nykyisin selvästi aikaisempaa enemmän lastensuojeluilmoituksia etenkin, jos poliisilaitoksen yhteydessä työskentelee sosiaalityöntekijä. Sen sijaan lastensuojeluilmoituksia tehdään varsin vaihtelevasti ja joka tapauksessa eräistä terveydenhuollon yksiköistä vähemmän ja myös hyvin vaihtelevasti eri terveydenhuollon toimintayksiköistä.

Syitä tarkasteltaessa kävi selville, että lastensuojeluilmoituksia koskevassa lainsäädännössä on puutteita, jotka osaltaan saattavat olla vaikuttamassa siihen, että näitä ilmoituksia ei tehdä lasten turvallisuuden edellyttämällä tavalla. Ilmoituksen tekemisestä on säädetty niin, että muiden kuin lastensuojelun ammattilaisten on vaikeata päätellä, koska velvollisuus ilmoituksen tekemiseen oikeastaan täyttyy. Lastensuojeluilmoitukset ovat kuitenkin tärkeä keino saattaa epäilyt perheväkivallasta sosiaaliviranomaisten tietoon. Tätä kautta on mahdollista selvittää lapsen tilanne ja huolehtia hänen tarvitsemastaan hoidosta ja huolenpidosta.

Toinen puute liittyy epäselvyyksiin lastensuojeluilmoituksen tekemistä koskevan velvollisuuden ja salassapitovelvollisuuden välillä. Tällä hetkellä lastensuojeluilmoituksen tekeminen salassapitovelvollisuudesta riippumatta perustuu vakiintuneeseen tulkintaan, mutta esimerkiksi terveydenhuollon viranomaisille salassapitovelvollisuus on hyvin tärkeä ammattiin liittyvä velvoite ja siitä poikkeamisen tulisi olla tarkoin säännelty. Näitä tilanteita ja lainsäädäntöä on tarkasteltu yksityiskohtaisesti erilliskertomuksessa toisaalta sosiaalitoimen, toisaalta terveydenhuoltoviranomaisten, poliisin, opetustoimen ja kirkon työntekijöiden sekä perheasioiden sovittelijoiden salassapitovelvollisuuden kannalta.

Tämän kaltaisten seikkojen tulisi olla laissa tarkasti ja täsmällisesti säädettyjä, jotta laki antaisi selkeän tuen viranomaisten toiminnalle. Tilanteethan ovat erittäin vaikeita. Tietojen antaminen merkitsee aina puuttumista yksityiselämän suojaan.

Olen arvioinut erilliskertomuksessa myös sitä lainsäädäntöä, jonka perusteella sosiaaliviranomaisilla on oikeus tehdä ilmoitus poliisille, jos he epäilevät lasta pahoinpidellyn. Tämä lainsäädäntö on tarpeettoman monimutkainen. Se ei edistä rikosepäilyjen ilmoittamista. Lasten oikeusturvan kannalta olisi kuitenkin mielestäni tärkeää, että poliisin tietoon saatetaan rikosepäilyt ja että poliisi tutkii, onko epäilty rikos tapahtunut ja päättää jatkotoimista. Lainsäädännön tulisi myötävaikuttaa tähän, ja lainsäädäntöä on siinä suhteessa syytä selkeyttää.

Jotta lastensuojeluilmoitus johtaisi toivottuun tulokseen, tulee sosiaaliviranomaisten ryhtyä ripeästi toimenpiteisiin lapsen auttamiseksi. Kaikissa kunnissa ei ole vielä kattavaa sosiaalipäivystystä. Saamieni tietojen mukaan vaikeuksia on ollut esimerkiksi sijaisperheiden tai lastenkotipaikkojen saamisessa kiireellisesti virka-ajan ulkopuolella huostaanotetuille lapsille. Lasten tulee kuitenkin saada tarvitsemansa lastensuojelun tukitoimet oikeaan aikaan.

Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on yksi lapseen kohdistuvan fyysisen ja psyykkisen väkivallan muoto. Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tutkimus on usein välttämätön, ja se on suoritettava kiireellisesti. Joissakin osissa maata jonot lasten seksuaalista hyväksikäyttöä koskeviin tutkimuksiin ovat kohtuuttoman pitkät.

Lasten psykiatrinen tutkimus ja hoito on perheväkivallan tilanteissa yhtä lailla tärkeää. Lasten psykiatrista hoitoa ja tutkimusta koskeva hoitotakuu on ollut voimassa jo viiden vuoden ajan. Se ei ole kuitenkaan kaikkialla toteutunut. Tätä pidän hälyttävänä. Ilmeistä on, että näiden hoitoa odottavien lasten joukossa on myös perheväkivallan uhreja.

Vielä eräs seikka, nimittäin se, että lastensuojeluilmoituksista tai poliisin kotihälytystehtävien yhteydessä kohtaamista lapsista ei kerätä järjestelmällisesti tietoja tilastoihin. Tilastojen tekeminen on tietenkin toissijaista siihen verrattuna, että lapsi saa tarvitsemansa avun. Silti järjestelmällinen tietojen kerääminen olisi tärkeää, sillä niiden avulla lasten turvallisuuden toteutumisesta ja sen puutteista saataisiin nykyistä luotettavampi kuva.

Hyvät kansanedustajat! Nämä havainnot olen halunnut saattaa eduskunnan tietoon. Monia hankkeita perheväkivallan vähentämiseksi on käynnissä. Viranomaiset ovat myös monin tavoin aktivoituneet toimissaan perheväkivallan estämiseksi. Tämä on tärkeätä. Mutta kuten havainnoistani käy ilmi, on edelleen sellaisia lainsäädännön kehittämistarpeita ja viranomaisten toiminnan ongelmia, jotka tulee toteuttaa ja joilla on selkeä ja välitön vaikutus lapsiin perheissä kohdistuvan väkivallan estämisessä ja selvittämisessä ja lasten tarvitseman hoidon ja turvan antamisessa. Nämä lainsäädännön ja viranomaistoiminnan kehittämistarpeet kohdistuvat useille eri hallinnonaloille. Kokonaiskuvaa lapsen turvallisuuden toteutumisesta ei siis nykyisin muodostu minkään yksittäisen ministeriön tai viraston toimialalla.

Arvoisa puhemies! Kiitän tästä tilaisuudesta saada esitellä erilliskertomus eduskunnalle.

Tuija Brax /vihr:

Arvoisa rouva puhemies! Kiitoksia paljon eduskunnan oikeusasiamies Pauniolle siitä, että päädyitte erilliskertomukseen, ja siitä, että erilliskertomuksesta tuli näin hyvin rajattu ja hyvin konkreettisiin ehdotuksiin päätyvä. Uskon, että valiokunnissa, niin perustuslakivaliokunnassa kuin johtamassani lakivaliokunnassa ja sosiaali- ja terveysvaliokunnassa, tämä antaa hyvän pohjan konkretisoida vielä lisää ja miettiä tarpeellisia lainsäädäntöhankkeita.

Vielä erikseen tästä loppukaneetista tässä vaiheessa kiittäisin. On tärkeätä, että se havainto sanotaan erään korkeimman laillisuusvalvojankin taholta, että lasten oikeuksia ja lasten tilannetta muun muassa väkivallan suhteen ei katsota kootusti missään. Valitettavasti on sanottava, että en usko, että ainakaan tässä vaiheessa lapsiasiavaltuutetun viran perustaminenkaan auttaa, kun ei sinne saatu kuin yksi apuihminen. Vaikka uskon, että valittu Maria Kaisa Aula on mitä pätevin ihminen työtä tekemään, niillä resursseilla myöskään lapsiasiavaltuutetun virastosta ei voi tulla — on aivan kohtuutonta ja mahdotonta kuvitella, että siitäkään tulisi — sitä tahoa, joka riittävän kokonaisvaltaisesti arvioisi lasten tilannetta. Senkin takia tämä erilliskertomus on paikallaan.

Sanon jo nyt, että toivon, että tämä prosessi johtaa seuraavissa hallitusneuvotteluissa tämän kokonaisarvion näkökulman vahvistamiseen. Näyttää siltä, ainakin kun itse olen ollut muutamassa hallituksen projektissa mukana, jotka liittyvät näihin poikkihallinnollisiin politiikkaohjelmiin, muun muassa kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelmaan, että vaikka siinä oli hyvä idea, niin käytännössä se ei todennäköisesti ole sittenkään vielä se lopullinen totuus siitä, miten tämmöistä laajempaa näkökulmaa yli hallintosektorien löydetään. Toivottavasti seuraavaan hallitusohjelmaan tämänkin kertomuksen ja valiokuntien mietintöjen pohjalta syntyy parempi näkemys siitä, miten lasten asioita katsotaan kokonaisvaltaisemmin ja paremmin.

Mutta sitten lakivaliokunnan tulevaa käsittelyä ennakoiden sanon, että kun lakivaliokunta käsitteli ihmisoikeusasioiden selontekoa ja omalta osaltaan eri asiantuntijoita kuuli, niin hyvin monen asiantuntijan vastaus siihen kysymykseen, mikä teidän mielestänne on Suomessa tällä hetkellä suurin ihmisoikeusongelma, oli, että lastensuojelulain vanhentuneisuus. Eduskunta on jo ainakin seitsemän, todennäköisesti nyt kun päivitän puheeni, niin itse asiassa todennäköisesti kahdeksan, vuotta erilaisissa ponsissa ja erilaisina toimenpiteinä vaatinut vaihtuvilta hallituksilta lastensuojelulain päivitystä. Sikälikin tämä erilliskertomus osuu hyvin oikeaan saumaan, että monet näistä muutosehdotuksista tai havaituista ongelmista olisivat korjattavissa paremmalla lastensuojelulailla.

Nostan esiin vain muutaman seikan, jotka mielestäni tarvitsevat kipeästi ratkaisua.

Yksi on se, että meillä huostaanottotilanteissa ja sijaisvanhemmuuden tilanteissa laki on epäselvä ja sen tulkintatraditiot ovat mielestäni vinoutuneet aivan liikaa painottamaan biologisten vanhempien oikeuksia silloinkin, kun he vain tilapäisesti tuntuvat pystyvän järjestämään elämänsä sillä tavalla, että esimerkiksi päihdeputki katkeaa. Meillä on aivan liikaa lapsia, joita nykylain heikkouden ja muun muassa väärien tulkintojenkin takia heitellään väliaikaisista huostaanotoista ja myös hyvistä sijaisperheistä takaisin biologisille vanhemmille, ja kun tilanne taas kriisiytyy, uudelleen mahdollisesti jopa toiseen sijaisperheeseen. Tämä on kohtuutonta ennen kaikkea näille lapsille ja lapsen edun näkökulmasta, mutta myös näille sijaisvanhemmille, ja vaikeuttaa myös lastensuojelun työtä. Toivottavasti uusi lastensuojelulaki tältä osin uskaltaa linjata asioita paremmin lapsen edun näkökulmasta niin, että pysyvyyskin on lapsen elämässä etu. Biologiset vanhemmat eivät mitenkään ole poissuljettuja lapsen elämästä, vaikka heille ei sen jälkeen, jos he ovat moneen kertaan vakavasti laiminlyöneet lapsen edusta huolehtimisen, enää varsinaista huoltajuutta, pääasiallista vastuuta lapsesta, annettaisikaan. Heidät voidaan jollain muulla tavalla pitää tärkeinä aikuisina, mitä he ilman muuta lapselle ovat, lapsen elämässä mukana.

Toinen asia, josta haluaisin kiittää ja olen samaa mieltä, ovat nämä erilaiset tietosuoja-asiat. Lakivaliokunta on näihin asioihin törmännyt monta kertaa, ja Stakesin 2003 annetut ohjeetkin osittain varmasti perustuivat siihen tarpeeseen, mikä muun muassa lakivaliokunnassa on vuosien varrella tullut esiin, todennäköisesti myös muissa valiokunnissa. Stakesin ohjeet, joihin myös oikeusasiamies viittaa, ovat selventäneet tilannetta. On hyvä, että ne tehtiin, mutta niin kuin tästäkin selvityksestä käy ilmi, ne ohjeet eivät ole vielä riittävät. Meillä on epäselviä tilanteita, ja ennen kaikkea niin kuin nytkin jo kuulimme, niin liian monimutkaisia tilanteita. Näin juristina on pakko sanoa, että minua on kyllä koko ajan häirinnyt suunnattomasti se, mikä Stakes on säätämään tämän kaltaisia asioita tai ikään kuin koordinoimaan tai antamaan selityksen sekavasta lainsäädännöstä. Kyllä pitäisi olla lakitasoiset normit, joihin tämä käytäntö perustuu. Stakesin työ on hyvää tältä osin, selventävää, he ovat tehneet parhaansa, mutta he ovat joutuneet tähän siksi, että me eduskunnassa olemme laiminlyöneet asian tai tällä kertaa siis hallitus varsinkin on laiminlyönyt tehtävänsä tuoda tänne kunnon hallituksen esitys. Meidän pitäisi nyt tätä prosessia kiirehtiä.

Arvoisa puhemies! Sitten pariin muuhun asiaan vielä. Lakivaliokunta on omana asianaan lasten asioihin perehtynyt tällä vaalikaudella aika paljon. Yksi selvä järkyttävä osa, joka joskus liippaa myös väkivaltatilanteita, on lasten huoltajuuskiistojen riitelyjen kestoajat tuomioistuimessa. Valiokunta on vaatinut oikeusministeriöltä tältä osalta selvitystä ja lisätoimenpiteitä. Kiinnitän vain yhteen seikkaan huomiota, mitä oikeusministeriö meille vastatessaan ilmoitti. Oikeusministeriön mielestä yksi ongelma huoltajuusriitojen osalta, joka liittyy sosiaaliviranomaisten toimintaan ja heidän lausuntoihinsa, on se, että — ja tämä on suora lainaus — "sosiaaliviranomaiset ymmärtävät, että ne eivät ole ratkaisemassa asiaa, vaan laatimassa olosuhdeselvitystä, joka tehtävänä eroaa sovittelusta tai terapeuttisesta työstä".

Kun puhutaan myös perheväkivallan käsittelystä, jossa monesti on kyseessä kiireellinen huostaanotto tai huostaanotto, on valitettavasti todettavissa, että meillä osa sosiaalityöntekijöistä ei ymmärrä rooliaan. Muun muassa Espoosta tunnetaan tapauksia, mutta valitettavasti muualtakin, joissa sen jälkeen kun tuomioistuin on todennut esimerkiksi kiireellisen huostaanoton laittomaksi, viranomaiset saman tien, välittämättä riippumattoman tuomioistuimen arviosta, ovat tehneet uuden kiireellisen huostaanoton.

Lakivaliokunta on menossa lähiaikoina Espoon sosiaaliviranomaisten ja myös Espoon käräjäoikeuden johdon kanssa keskustelemaan siellä esiin tulleista lapsien oikeusturvaan liittyvistä ongelmista, mutta Espoo ei varmastikaan ole ainut paikkakunta, jolla näitä ongelmia on. Me olemme vain huomanneet, että tässä oikeusturvaproblematiikassa suhteessa sosiaaliviranomaisten rooliin ja ehkä heidän itsensäkin ymmärrykseen siitä, milloin heidän kuuluu lopullisesti päättää ja milloin heidän itse asiassa lainsäädännön mukaan pitäisi vain antaa asiantuntija-arvioita, on paljon korjattavaa. Toivottavasti tulevassa valiokuntien työssä tämäkin asia paranee.

Sitten, arvoisa puhemies, vielä perheväkivalta-termistä. Oikeusasiamies on tässä sanonut, että termi on kiistanalainen, mutta päätynyt kuitenkin ihan hyvillä perusteluilla tässä käyttämään sanaa "perheväkivalta" muun muassa sen takia, että se kuvaa silloin, jos oikein ymmärsin, sitä, että siinä on usein lapsesta kysymys, jonka perheessä tapahtuu väkivaltaa, ja on todella syytä korostaa, niin kuin oikeusasiamieskin teki, että ne lähes 200 000 suomalaista lasta, jotka vuosittain todistavat, kun äitiä lyödään, ovat myös väkivallan uhreja. Voi olla hyvin traumaattista nähdä, kun kotona lyödään.

Toisaalta mieleni tekisi jättää yhä pohdittavaksi, voiko perheväkivalta-sanaan liittyä silti myös niin paljon väärin johdattelevia seikkoja, että olisi syytä löytää parempi kuvaus. Perheväkivallasta joskus tulee mieleen, että kysymys on niin kuin näkkileivän perhepaketista tai perhelomasta tai jostain, ikään kuin vähättelevä termi, ikään kuin se nyt on sitä väkivaltaa, joka kuuluu perhe-elämään. Jos me päädymme siihen arvioon, mihin tässäkin eduskunnan oikeusasiamiehen arviossa on hyviä perusteluita, niin ainakin meidän sitten pitäisi osata jotenkin poissulkea se, jos siis päädymme käyttämään pysyvästi termiä perheväkivalta, että siihen samalla tulisi tässä sivumaku, että semmoistahan se perhe-elämä onkin.

Aivan viimeisenä, arvoisa puhemies, palaisin vielä näihin lähes 200 000 suomalaiseen lapseen, jotka näkevät, kun heidän äitiään hakataan — melkein Tampereen asukasluku. Meistä lähes jokainen tuntee jonkun tamperelaisen, ja aivan todennäköistä yhtä lailla on, että meidän naapurissa, tuttavapiirissä, kosketuspinnassa, harrastusporukoissa, jossakin on lapsia, joidenka arkea on se, että kotona on väkivaltaa. Meidän täytyy oppia myös itse huomaamaan ja arvioimaan tätä tilannetta paremmin. Niin kuin me huomaamme tamperelaiset, meidän pitää osata nähdä myös, että joukossamme on lapsia, jotka kärsivät siitä, että heidän lähellään tapahtuu väkivaltaa.

Sirpa Asko-Seljavaara /kok:

Arvoisa rouva puhemies! Oikeusasiamiehen erilliskertomus Lapsi, perheväkivalta ja viranomaisten vastuu on erittäin tervetullut selvitys. Siinä esiteltyjen periaatteiden pohjalta voidaan edistää lasten turvallisuutta, kehittää uutta lainsäädäntöä ja uutta ohjeistusta.

Pari havaintoa lapsiin kohdistuneesta väkivallasta, jotka dosentti Pentti Kallio Hyksin Lasten ja nuorten sairaalassa on tutkimuksissaan todennut. Tilanne on usein hyvin vaativa lääketieteellisesti, ja sosiaalinen selvitys on vaikeaa. Väkivaltaa seuraa usein rikostutkinta ja mahdollinen oikeudenkäynti ja lapsen huostaanotto. Stakesin asiantuntijaryhmä on laatinut vuonna 2003 suosituksen, joka selkeyttää terveydenhuollon, sosiaalitoimen ja poliisin roolia väkivaltatapauksissa. Jos lasten kaltoinkohteluun ei puututa, on pahoinpitelyn uusiutumisriski jopa 30 prosenttia. Jos taas on liian tiukat kriteerit, voi syntyä turhia selvityspyyntöjä.

Dosentti Pentti Kallion tutkimusten mukaan alle viisivuotiaiden tapaturmakäynneistä jopa 10 prosenttia saattaa olla pahoinpitelyn seurausta. Etenkin murtumat, kallovammat, lukuisat mustelmat ja palovammat herättävät epäilyn kaltoinkohtelusta. On arvioitu, että alle kolmivuotiaiden murtumista jopa 25 prosenttia on tuottamuksellisia. Jos alle yksivuotiaalla lapsella on reisiluun murtuma, on se melko varmasti pahoinpitelyn seurausta. Myös pienen lapsen ravistelu saattaa olla kohtalokas. Lapselle tulee aivovamma, joka selviää kliinisten oireiden, tietokone- ja magneettitutkimusten perusteella. Tarkkarajaiset palovammat voivat ilmentää pahoinpitelyä.

Selkeät ohjeet helpottavat lääkäreiden ja hoitohenkilökunnan suhtautumista silloin, kun kaltoinkohtelua epäillään. Olisi hyvä tehdä mahdollisimman aikainen lastensuojeluilmoitus. Lapselle nimetään sairaalassa vastuulääkäri ja -hoitaja. Lapsen pahoinpitely on rikos, ja lain mukaan rikostutkinnasta vastaa poliisi. Sairaalan työryhmä voi tehdä ilmoituksen poliisille. Kyseessä on yleisen syytteen alainen rikos. Nykyisin näitä ilmoituksia uskalletaan tehdä siitä huolimatta, että meillä on vaitiolovelvollisuus.

Toinen asia, johon on puututtu täällä moneen kertaan, on se, että lapset näkevät, kun isä hakkaa äitiä. Mitä silloin pitäisi tehdä? Miten me estämme tämmöiset tilanteet? Meidän täytyy saattaa nämä miehetkin hoitoon. Suomessa on nimittäin erittäin ansioitunut järjestö nimeltään Miessakit — lyömätön linja, joka vieraili eduskunnassa syksyllä. Sillä on toimipisteet Helsingissä, Tampereella, Espoossa, Joensuussa, Mikkelissä ja Savonlinnassa. Tästä organisaatiosta väkivaltainen mies voi hakea apua ongelmaansa, ja sillä on erittäin hyviä hoitotuloksia.

Olemme yhdessä ed. Irja Tulosen kanssa tehneet kirjallisen kysymyksen siitä, miksi tasa-arvoasiain neuvottelukunnassa ei ole yhtään miesjärjestöjen edustajaa. Sosiaali- ja terveysministeri Tuula Haatainen vastasi marraskuussa 2005, että seuraavassa neuvottelukunnassa tullaan myös miesten tasa-arvo ottamaan huomioon.

Raija Vahasalo /kok:

Arvoisa puhemies! On erittäin tärkeää, että oikeusasiamies kiinnittää kertomuksessaan huomiomme siihen, miten vahingollisia vaikutuksia perheväkivallalla on lapsen kehitykseen. Lapsen ei tarvitse edes itse joutua väkivallan kohteeksi. Pelkkä sivusta seuraaminen aiheuttaa pelkoja ja masennusta, huonoa itsetuntoa, häpeää ja myöhemmin itsemurha-alttiutta. Pahimmillaan väkivaltaisesta vanhemmasta otetaan mallia, jolloin kotona koettu väkivalta heijastuu esimerkiksi rikollisena, aggressiivisena ja epäsosiaalisena käyttäytymisenä. Lapsi ottaa mallia kaikesta. Lapsi oppii lyömään. Vaikka lapsena koetun väkivallan seurauksia ei ihan tarkasti tunnetakaan, on selvää, että ne ovat aina negatiivisia ja että paras tapa puuttua niihin on väkivaltatilanteiden ennaltaehkäisy tai vähintäänkin varhainen puuttuminen niihin.

Oikeusasiamiehen havainnoista hälyttävin liittyy viranomaisten vaikeuksiin täyttää velvollisuutensa lastensuojeluilmoituksen tekemisestä. Emme voi olla tyytyväisiä tilanteeseen, jossa viranomaisten salassapitosäännökset ja tiedonantovelvollisuus ovat niin pahassa ristiriidassa, että esimerkiksi lääkäri joutuu virkavirheen tekemisen pelossa jättämään raportoimatta tapaukset, joissa on syytä epäillä, että lapsi on saanut vammansa pahoinpitelyn seurauksena. Myöskin olen huomannut, että koulussa opettajilla on ollut vaikeaa puuttua tähän tilanteeseen ihan siitä pelosta, mitä vanhemmat sanovat, vanhemmat tulevat päälle, uhkaavat, kiristävät. Sitten on helpompi jättää velvollisuus tekemättä, vaikka tieto siitä, että raporttia pitää eteenpäin toimittaa, olisikin. Tämä vaatii lainsäädännön uudistamista, tarkentamista, korjaamista. Se vaatii myöskin asennemuokkausta virkamiesten keskuudessa, viranomaisten keskuudessa. Asennemuokkaus on vaikeaa, mutta koulutus siihen auttaa.

Lastensuojelulain kokonaisuudistusta olen odottanut täällä eduskunnassa niin kauan kuin olen täällä istunut eli seitsemän vuotta tähän mennessä. Joka kerta, joka vuosi, se on ollut kyllä listalla ministeriössä tehtävinä asioina, mutta aina se on siirtynyt eteenpäin muka vielä tärkeämpien asioitten tieltä. Varmaan se tälläkin hetkellä sieltä listoilta löytyy, mutta ei ole tietoa, tehdäänkö sen asian eteen jotain.

Periaatteenamme aina Suomessa on ollut lapsen edun ensisijaisuus, mutta kun olen istunut tuolla sosiaali- ja terveysvaliokunnassa ja istun edelleenkin, niin monien lakien kohdalla, jotka käsittelevät myös lapsia, olen huomannut, että se ei olekaan niin itsestäänselvää, sillä usein vanhempien etu menee lapsen edun edelle, ja näinhän ei saa olla. Lakia olemme muuttaneet tältä osin ja olemme nyt todenneet, että lapsen etu on ensisijainen, jos tulee ristiriita vanhempien edun kanssa, mutta se, miten sitten käytännön tasolla tämä toteutuu, on aivan toinen asia.

Perheväkivallasta puhuminen mainitsematta kohteiksi tai todistajiksi joutuneiden lasten psykiatrisen hoidon tarvetta on lähes mahdotonta. Tämän vuoksi se, että hoitotakuun toteutuminen lasten psykiatrisen hoidon osalta tökkii, on paha epäkohta. Tilanteeseen on välittömästi reagoitava lisäämällä mielenterveystyön resursseja. Niitä onkin lisätty ja korvamerkitty, mutta esimerkiksi lastenpsykiatreja ei mahda löytyä riittävästi.

Koska kaikki lapsen turvallisuuteen liittyvät asiat eivät kuulu minkään yksittäisen ministeriön tai viraston toimialaan, kokonaiskuvaa lapsen turvallisuuden toteutumisesta ei nykyään oikein ole. Varhaisen puuttumisen edistämiseksi kokonaiskuvan syntyminen olisi kuitenkin tärkeää, mutta siihen pääseminen on mahdotonta, jollei viranomaisten välistä yhteistyötä tiivistetä. Tiiviimpää yhteistyötä tarvittaisiin myös tiedonkulun parantamiseksi ja lastensuojeluraporttien tekemiseen vaadittavan alakohtaisen substanssin vahvistamiseksi. Yhteistyö ja varhainen puuttuminen ovat avainsanoja myös perheväkivallan problematiikkaa puitaessa.

On ollut varsin siunauksellista lasten kannalta se, että oikeusasiamies on puuttunut tähän asiaan. Kiitos siitä. Nyt meidän tehtävämme on omalta osaltamme valiokunnissa yrittää viedä tätä asiaa eteenpäin.

Seppo Särkiniemi /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Oikeusasiamiehen erilliskertomus eduskunnalle lapsista, perheväkivallasta ja viranomaisten vastuusta on hyvin korutonta luettavaa. Toivoisin, että tämä kuluisi hyvin monissa käsissä ja sen asioita mietittäisiin tarkasti. Äskeisessä puheenvuorossa oikeusasiamies totesi tähän tapaan, että on syytä kysyä, onko viranomaisten toiminnassa päästy niin pitkälle, että syylliset saataisiin vastuuseen. Tämä on erittäin hyvä kysymys. Kertomuksessakin tehdään selkoa siitä, minkälaisia hankkeita perheväkivallan ehkäisemiseksi on käynnissä, ja myös siitä, minkälaisia lainsäädännöllisiä kehittämistarpeita tähän liittyen on olemassa.

Tässä eduskunnan työssä on kuitenkin sellainen mahtava piirre, että saa oppia viisaammilta, ja minulle on käynyt niin, että ed. Taipale, joka nyt ei ole täällä salissa mutta mahdollisesti kuuntelee kuitenkin näitä meidän puheitamme, on opettanut eri yhteydessä näkökulman, jonka haluaisin tässä ottaa esille. Nimittäin vaikka se, mikä tässä kertomuksessa tarkastelun alla on ja mitä pidetään esillä, on todella tärkeää, niin — jos Taipaleen ajatuksia vapaasti siteeraa — olisi ehkä kuitenkin syytä katsoa sinne ilmiön taakse ja kysyä, mikä osa tästä ongelmasta olisi voitettavissa pelkällä sosiaalipolitiikalla, siis jos tämän ongelman takana nähtäisiin vain yksinkertaisesti taloudelliset kysymykset. En sano, että ne ovat kaikesta tästä vastuussa mutta aika merkittävältä osalta.

On nimittäin niin, että tutkimusten mukaan edelleenkin näyttää siltä, että jos ajatellaan, että Suomessa on noin miljoona pienituloista, näistä pienituloisista noin 600 000 kuuluu lapsiperheisiin. Viimeisimpien tutkimusten mukaan Suomessa on tällä hetkellä noin 130 000 lasta, jotka elävät köyhyysrajan alapuolella. Se tarkoittaa sitä, että joka kahdeksas alle 18-vuotias asuu kotitaloudessa, jossa tulot ovat alle 60 prosenttia kotitalouksien keskituloista, eli siis 12 prosenttia lapsista elää köyhyydessä. Me tiedämme lisäksi tästä joukosta kaksi asiaa: siellä ovat erityisryhminä yksinhuoltajat ja suurperheet.

Nyt kun oikeusasiamies kysyi vastuuta, minä hiukan haluaisin palata nyt asiassa taaksepäin, sosiaalipolitiikkaan. Nimittäin sieltä löytyvät aika erikoisella tavalla kannustinloukkutyöryhmän suositukset siitä, mitä tässä tasavallassa pitäisi korjata. Huomattiin, että meillä on sellaisia ihmisiä, jotka elävät niin, voisiko sanoa, veitsen terällä, että tulonsiirtojen ja tulojen hankkimisen kohdalla tilanne on sellainen, että ei kannata olla töissä lisätäkseen perheen tuloja, koska tulonsiirrot vastaavasti vähenevät. Tästä tehtiin sitten se johtopäätös, että tulonsiirtoja leikattiin ja niitä leikattiin systemaattisesti monilapsisilta perheiltä. Jos tällä olisi päädytty siihen, että valtion menot olisivat vähentyneet, niin luulen, että se voitaisiin laman oloissa jotenkin ymmärtää. Mutta ed. Soininvaara vastasi välikysymykseen vuonna 2003 hyvin paljastavalla tavalla. Hän sanoi näin, että jos katsotaan tulonsiirtoja, lapsiperheet ovat menettäneet, mutta samanaikaisesti on toteutettu valtavat tulonsiirrot palveluihin, on toteutettu subjektiivinen päivähoito-oikeus, saatettu voimaan esikoulu-uudistus ja lisätty koulujen valtionosuuksia. Kaikki nämä ovat hyviä asioita. Niitä ei sinänsä voi vastustaa yhtään. Mutta tässä ed. Soininvaaran puheessa kuitenkin sitten sanotaan, että kaikkiaan yhteiskunnan tuki lapsiperheille on reaalisesti suunnilleen samalla tasolla kuin oli vuonna 1995, mutta tulonsiirroissa on säästetty ja siirrytty palveluihin. Sitten hän jatkaa tätä esitystä sanomalla, että hän perustelee, miksi tämä päätös on ollut viisas.

Minä ajattelen tänä päivänä täsmälleen päinvastoin. Minusta se päätös ei ole ollut viisas, vaan sen seurauksena on syntynyt niin hankala tilanne, että kun ajatellaan, että yhteiskunnassa 60- ja 70-luvulla päästiin vapaaksi siitä, että meillä oli sellaisia kansalaisia, joiden koko elämä kului raatamiseen, nyt on syntynyt uusi luokkayhteiskunta, jossa joidenkin elämä kuluu jälleen kerran raatamiseen ja valopilkkuja on kovin vähän. Tutkimukset osoittavat, että näitä ryhmiä on kaksi: yksinhuoltajat ja monilapsiset perheet.

Minusta olisi todella mielenkiintoista selvittää, mikä osuus perheväkivallasta johtuu siitä, että on tämä niin sanottu kahden tulonsaajan malli, joka ajaa lapsiperheet siihen tilanteeseen, että elämä menee niin tiukalle ja kireälle, ettei tahdota jaksaa, mikä osa siitä on tuotettu tämän sosiaalipoliittisen linjan selkeillä valinnoilla. Siitä syntyy sellainen elämäntilanne, että ei tahdota jaksaa. Kun siihen kysymykseen saadaan vastaus, minä uskon, että me olemme paljon helpommalla myöskin sen suhteen, minkälaisia lainsäädännöllisiä jatkotoimenpiteitä meillä voisi olla, ja myöskin sen suhteen, että me kääntäisimme katseen sinne ehkäisevään toimintaan emmekä enää sinne korjaavaan toimintaan pelkästään. Se on tarpeellista, ja se tulee toimittaa tavalla, joka mahdollisimman hyvin auttaa niitä ihmisiä, jotka tätä apua tarvitsevat, mutta silloin on kuitenkin jo vähän myöhäistä.

Aila Paloniemi /kesk:

Arvoisa puhemies! Kiitän oikeusasiamiestä tästä erittäin tärkeästä erilliskertomuksesta, jonka toivon minäkin, kuten edellinen puhuja, ed. Särkiniemi, kuluvan muitten edustajien käsissä, meidän kaikkien.

Olen äärettömän huolestunut tässä kertomuksessa esiintyvistä monista asioista, erityisesti siitä, että kynnys lastensuojeluilmoituksen tekemiseen näyttää olevan varsin korkealla terveydenhuollon toimintayksiköissä. Näinhän ei tietenkään pitäisi olla, että lastensuojeluilmoituksia tehdään useimmiten vain, jos lapsen kaltoinkohtelu on ollut vakavaa. Täällä tulivat muun muassa vauvojen ravistelut esille. Suomessahan moni vauva menettää henkensä ravistelun seurauksena ja erittäin moni vammautuu pysyvästi, eikä näitäkään vammoja aina tunnisteta terveyskeskuksissa.

Olen iloinen siitä, että poliisin toiminta tässä suhteessa on ollut paranemaan päin, ja tämä parannus johtuu varmaan siitä, että poliisi ja sosiaalitoimi ovat tiivistäneet yhteistyötään. Itsekin olin tuolla Jyväskylän seudulla vuosikausia tekemässä töitä sen eteen, että poliisilaitokselle saataisiin sosiaalityöntekijä. Ja näitähän on nyt tämän selvityksen mukaan 35 poliisilaitoksella. Tilanne on tämä, ja siis lastensuojeluilmoitusten tekeminen on siellä sitten lisääntynyt.

Mutta minä haluaisin nostaa tähän keskusteluun sitten vielä esille Suomenmaassa kaikkein pallotelluimman ryhmän, kun puhutaan lastensuojelusta, ja tämä ryhmä on 0—2-vuotiaat lapset. Viime vuosina alle vuoden ikäisiä lapsia on vuosittain ollut sijoitettuina oman kodin ulkopuolelle noin 200. Vuonna 2003 heitä oli 225 ja 0—3-vuotiaita 1 228 lasta. Sitten kun mennään 0—6-vuotiaisiin, heitä oli 2 514 sijoitettuina vuonna 2003. Tämä on Stakesin tieto vuodelta 2005.

Erään seurannan mukaan vauvana lastenkotiin sijoitetuista lapsista kaksi kolmasosaa palasi kotiin, mutta kuuden vuoden kuluttua heistä oli syntymäkodissaan enää yksi kolmannes. Osa lapsista oli kulkenut useita kertoja lastenkodin ja kodin väliä ennen siirtymistä pitkäaikaiseen perhehoitoon. Osa lapsista oli jäänyt perin epävakaisiin kotioloihin. Muutaman kohdalla lastensuojelu oli lopetettu tarpeettomana. Eli sijoitus vauvana näyttää olevan signaali vakavista terveydellisistä, sosiaalisista ja sivistyksellisistä pulmista ja se ennakoi pitkäaikaisasiakkuutta useissa palvelujärjestelmissä. Eli perin monitoimijaisesta ilmiökentästä on siis kyse.

Lastensuojelun työpaperista haluan kuvata tällaisen erään vauvan tilannetta: "Hän joutui ensin synnytyksestä teho-osastolle ja oli siellä varmaan joitakin vuorokausia. Sitten vauva oli neljä viikkoa äidin kanssa kotona, sitten kaksi vuorokautta isovanhempien luona, sitten pari kolme viikkoa kotona, sitten 14 vuorokautta kriisilaitoksessa. Sitten vauva on kotona ehkä pari, kolme tai neljä kuukautta, sinäkin aikana osin isovanhempien kanssa. Sitten tulee kolmas sijoitus, ja siinä vaiheessa vauva on kuusi kuukautta vanha. Näin pienelle jokainen sijoitus on kaksi eroa, ja niitä on kuusi tai oikeastaan kahdeksan, kun laskee teho-osastojaksonkin. Minkälainen vuorovaikutussuhde tällä vauvalla mahtaa olla? Onko kuvattu kiltteys ja hyvinvoivuus sitä, että kyseessä on harmiton vauva, joka on jo tuossa vaiheessa luopunut vaatimasta mitään? Kuulostaa erikoiselta, että vauva on näin kiltti ja harmiton, koska kyseessä on fae-lapsi, joita usein kuvataan itkuisiksi ja vaikeahoitoisiksi. Onko hän kiltti ja harmiton juuri siksi, että hän on jo kuusikuukautisena luopunut vaatimasta?"

Miten voimme riistää pieniltä vauvoilta ja myös monilta myöhemmin sijoitetuilta lapsilta pysyvät ihmissuhteet ja pysyvien tunnesiteiden syntymisen? Muiden lasten kohdalla ymmärrämme näiden asioiden tärkeyden kyllä. Toisaalta on erittäin surullista kuulla sosiaalityöntekijöiden kertomuksia siitä, että vaikka lapsi on saanut ensimmäisen lastensuojelumerkinnän jo vuoden ikäisenä vaikkapa, hänen annetaan elää traumaattisissa olosuhteissa jopa kymmenen vuotta.

Avohuollon tukitoimia tietysti tarvitaan, varhaista puuttumista ja ennaltaehkäisyä sitäkin enemmän, mutta tarvitsemme myös tervettä järkeä ja entistä enemmän lapsen edun huomioon ottamista, lapsen kuulemista ja lapsen aseman ymmärtämistä. Todella tuntuu näinä aikoina, että aikuisten oikeudet ja aikuisten etu ajavat useimmiten lapsen edun edelle. Minä haluan muistuttaa, että huostaanotto oikea-aikaisesti tehtynä on monen lapsen kohdalla parasta lastensuojelutyötä.

Aivan lopuksi, rouva puhemies, haluan ottaa vielä erään asian esille. Ruotsissa on saatu aikaan ohje tuomioistuimille. Sen mukaan yhteishuoltajuutta tai yksinhuoltajuutta ei pidä määrätä, mikäli parisuhteessa on ollut väkivaltaa tai lapsen toinen vanhempi on ollut jollekulle muulle väkivaltainen. Muukin näyttö kuin oikeuden tuomio riittää todisteeksi. Eli lapsenhuoltolain painopiste on Ruotsissa muutettu toteuttamaan nimenomaan lapsen etua. Kysynkin ja toivoisinkin, että meillä Suomessakin seurattaisiin tässä asiassa Ruotsin esimerkkiä.

Marja Tiura /kok:

Arvoisa rouva puhemies! Tämä eduskunnan oikeusasiamiehen erilliskertomus koskien lapsia, perheväkivaltaa ja viranomaisten vastuuta on erittäin hyvä, ja tämä on myöskin erittäin ajankohtainen. Tässä yhteydessä haluankin kiittää erityisesti eduskunnan oikeusasiamiestä Riitta-Leena Pauniota tästä selvityksestä ja siitä, että meillä on tänään mahdollisuus puhua tästä erittäin tärkeästä ja vakavasta tilanteesta yhteiskunnassamme.

Arvoisa puhemies! Perheväkivaltaa nähneet lapset jäävät tänä päivänäkin vielä valitettavan usein ilman tukea. Valitettavasti edelleenkin perheväkivaltatilanteissa, kun väkivalta kohdistuu aikuiseen, poliisi ei ota aina yhteyttä lastensuojeluun lasten tilanteen arvioimiseksi ja tukemiseksi. Virheellisesti valitettavasti vieläkin ajatellaan, että väkivalta vaurioittaa lasta vain, jos se kohdistuu lapsen itseensä. Englantilaisen tutkijan Waterhousen tutkimusten mukaan pitkään jatkunut lapsen äidin pahoinpitely vaurioittaa lasta yhtä paljon kuin jos lasta itseään olisi toistuvasti ja vakavasti hakattu. Lapsella on nimittäin biologinen vaisto pyrkiä lähelle aikuista, joka hoitaa häntä, antaa turvaa ja huolenpitoa. Pelko hoivasuhteessa, jollainen suhde äitiin ja isään on, aiheuttaa lapsen kiintymyssuhteessa häiriön, joka vaikuttaa hänen tapaansa muodostaa ihmissuhteita myöhemmin elämässään. Lapselle on ylivoimaista sisäistää kuvaa vanhemmasta, joka yhtenä hetkenä hoivaa ja antaa turvaa ja toisena uhkaa ja kenties lyö.

Tutkimusten mukaan perheväkivalta vaurioittaa lapsen kehitystä, ja se vaurioittaa tutkimusten mukaan myöskin lapsen aivojen toimintaa. Pitkään jatkuva pelko ja stressi vaurioittaa pienen lapsen kehittyviä aivoja. Tämä on tuhoisaa, koska uusia hermoyhteyksiä ei ehdi syntyä vanhojen tuhoutuneiden tilalle, vaan yhä uudet solujen väliset yhteydet häviävät. Tämä näkyykin lapsessa erilaisina kehitysviipeinä etenkin kielellisen kehityksen alueella, levottomuutena ja tarkkaavaisuuden ongelmina, jotka usein sekoitetaan neurologiseen ylivilkkaus-tarkkaavaisuushäiriöön, joka on toiselta nimeltään adhd ja josta hyvin paljon myöskin eduskunnan lakivaliokunta on tällä kaudella käynyt keskustelua.

Lapsen tunteiden säätelyn kehittyminen häiriintyy, ja pettymyksiä kohdatessaan lapsi alkaa itse käyttäytyä aggressiivisesti etenkin päiväkodin tai koulun vaativissa ryhmätilanteissa. Nämä lapset tarvitsevatkin tulevaisuudessa paljon erityistukea sekä päivähoidossa että koulujen erityisopetuksessa ja lastenpsykiatrisissa palveluissa. Lastensuojelun puuttumismahdollisuuksia heikentää väkivallan uhrin häpeä ja asian piilottelu ja äidin aiheellinenkin huoli oman jaksamattomuutensa lastensuojelullisista seurauksista. Aivan kuten ed. Vahasalo tuossa omassa puheenvuorossaan otti esille, asia, joka myöskin on hyvin paljon ollut täällä talossa keskustelussa, on se, että päivähoidon kokonaisuudistuksesta tulisi käydä keskustelua. Tämä on myöskin asia, jota päivähoidon ja varhaiskasvatustoimialan järjestöt ovat vaatineet ja yhä useampaan otteeseen nostaneet esille.

Arvoisa puhemies! Jos perheväkivalta jatkuu pitkään, pahoinpidellyksi joutunut vanhempi masentuu, kärsii väsymyksestä ja uupumuksesta eikä jaksa hoitaa eikä olla kiinnostunut omasta lapsestaan. Äidin huono itsetunto ja syyllisyys omasta kyvyttömyydestä katkaista väkivaltainen suhde vaikeuttaa myöskin näissä tilanteissa avun vastaanottamista. Parisuhteessa voi olla välillä parempia vaiheita, kunnes väkivalta alkaa taas uudelleen. Tämä ennakoimattomuus lisää sekä vanhemman että lapsen turvattomuutta, koko ajan on oltava varuillaan ja lapsi pyrkii tulkitsemaan merkkejä tästä uhkaavasta vaarasta.

Tässä yhteydessä haluan myöskin nostaa esille sen tosiasian, että usein me puhumme siitä, että tämä väkivallanteko tulee miehen suhteessa naiseen. Mutta valitettavasti viimeaikaisten tutkimusten myötä on käynyt ilmi, että myöskin naisten osalta perheissä alkaa olla tätä väkivaltakäyttäytymistä myöskin omia lapsia kohtaan, mikä on erittäin surullista.

Lopuksi, arvoisa puhemies, uhkailuun puuttuminen toimii väkivaltaa ennalta ehkäisevästi. Tarvitaan selkeämpiä toimintaohjeita siitä, miten menetellään, kun lastensuojelun tarpeen taustalla on rikos, joka edellyttää toisenlaista toimintaotetta kuin lastensuojelu. Toimiiko tänä päivänä poliisin ja lastensuojelun yhteistyö perheväkivaltatilanteissa? Valitettavasti se ei toimi niin hyvin kuin sen tulisi toimia.

Lastensuojelu, terveydenhuolto ja opetus ovat vahvasti naisvaltaisia aloja. Kontrolli ja väkivaltaan ja sillä uhkailuun puuttuminen voi olla myös pelottavaa, joskus se on erittäin vaarallista. Poliisiin kohdistuva uhka ja väkivalta on vakava rikos. Entä opettajan, terveydenhuollon työntekijän ja lastensuojelutyöntekijän turva? Mikä se on tänä päivänä? Tarvitaan laajaa tiedottamista ja koulutusta uhkailun ja väkivallan seuraamuksista silloinkin, kun se tapahtuu myös muita viranomaisia kuin poliiseja kohtaan.

Aivan lopuksi vielä, arvoisa puhemies, viimeisessä Kuntalehdessä 3/2006 on mielestäni erittäin hyvä kannanotto kunta- ja palvelurakenneuudistukseen, jota täällä eduskunnassa parasta aikaa käsitellään. Tässä lapsiasiainvaltuutettu Maria-Kaisa Aula ottaa kantaa siihen, että kuntauudistuksessa tarvitaan myöskin lapsivaikutusten arviointia, sillä kunta- ja palvelurakenneuudistus on niin merkittävä tulevaisuuteen vaikuttava uudistus, että nimenomaan kun puhumme nyt tästä kunta- ja palvelurakenneuudistuksesta, olisi todellakin syytä tämän uudistuksen osalta ottaa myöskin lapsen näkökulma näissä asioissa huomioon.

Terhi Peltokorpi /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Oikeusasiamies on tarttunut erilliskertomuksessaan Lapsi, perheväkivalta ja viranomaisten vastuu erittäin tärkeään asiaan ja erittäin tärkeisiin ongelmiin. Kiitoksia siitä!

Suurin osa suomalaisista lapsistahan elää hyvissä olosuhteissa ja hyvässä kasvuympäristössä, heidän kasvuaan ja kehitystään tukevien aikuisten keskellä. Huomattava joukko lapsista ei kuitenkaan saa ympäristöltään ja läheisiltään välttämätöntä tukea kasvuunsa ja kehitykseensä. Aikuisten välinpitämättömyys, piittaamattomuus tai suoranainen kaltoinkohtelu tai väkivalta lasta kohtaan eivät välttämättä kuitenkaan tule aina ilmi, tai merkkejä niistä ei osata tunnistaa.

Viime vuonna lähes 60 000 lasta ja nuorta oli avohoidon asiakkaina lastensuojelussa, siis erilaisten tukitoimien piirissä. Heistä 27 prosenttia oli uusia asiakkaita. Kodin ulkopuolelle oli sijoitettuna noin 14 700 lasta ja nuorta. Tämä sijoitettujen lasten määrähän on kasvanut viime vuodet 2—5 prosentin vuosivauhdilla. Täällä aikaisemmissa puheenvuoroissa on todettu, että usein lasten ja vanhempien etu ovat keskenään ristiriidassa, mutta lastensuojelussa lähtökohtana on kuitenkin aina oltava kasvavan ja kehittyvän lapsen etu. Usein kuitenkin lasten laiminlyönnin määrittely jää kapeaksi vain suoraan lapsen kanssa tekemisissä olevien tahojen lapsen kohtelun määrittelyksi, siis kuvaukseksi lapsen psyykkisten, fyysisten ja henkisten tarpeiden tyydyttämisestä. Lapsen kaltoinkohteluun voi syyllistyä kuitenkin koko yhteiskunta, koko ympäristö, valitettavasti myös tämä sali ja talo, jos täällä aikaansaadut päätökset ovat vastoin lasten edun toteutumista ja heikentävät lasten turvallista kasvuympäristöä ja olosuhteita.

Suurena ongelmana, arvoisa puhemies, on havaittu, että lasten kanssa työskentelevä ammattihenkilöstö ei tutkimusten mukaan tunnista kaltoinkohtelua. He eivät tunne merkkejä kaltoinkohtelusta, eivät osaa epäillä sitä, eikä heillä ole selvää kokonaiskuvaakaan kaltoinkohdeltujen lasten hoidosta ja hoidon tarpeesta. Lapset itse eivät osaa välttämättä puhua kohtelustaan vaan mieltävät sen jopa normaaliksi: ainahan meillä kotona on ollut näin. Lasten perheissä kaltoinkohtelu ja kaikenlainen väkivaltainen kohtelu usein kielletään, ja valitettavasti lapsia kohtaavilla ammatti-ihmisilläkin voi olla tiedostamatta tai jopa tiedostaen taipumusta kieltää selvätkin merkit näistä asioista. Aina lapsen puheita ei myöskään uskota.

Täällä ed. Asko-Seljavaara nosti esiin tilastoja siitä, miten lasten tapaturmiksi luokitelluistakin osa on varmasti kaltoinkohtelua ja sen seurausta, ei suinkaan onnettomuuksia. Hän ja ed. Paloniemi nostivat esille myös lasten ravistelun, josta viime aikoina on jonkun verran puhuttu. Tässä on varmasti kysymys joskus myös tiedonpuutteesta, ei tiedonpuutteesta siitä, että lapselle ei saisi tehdä näin, mutta tiedonpuutteesta siitä, miten vakavia vammoja tämä kaltoinkohtelu ja erittäin väärä kohtelu lasta kohtaan saattaa aiheuttaa. Ei tiedetä, miten vakavaa pienen lapsen ravistelu voi olla, ja kun väsymys kohdataan, ei tiedonpuutteen takia osata välttää myöskään näitä tilanteita, ja seuraukset voivat olla karmeat, peruuttamattomat.

Valitettavasti voidaan sanoa, että joskus lasten laiminlyöntejä laiminlyödään. Lasten laiminlyöntiähän on myös se, jos laiminlyönteihin ei puututa. Jotta lasten ja nuorten kasvuympäristöongelmiin voitaisiin puuttua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, kaikkien lasten kanssa työskentelevien pitäisi tiedostaa oma roolinsa sekä tehtäväänsä kuuluva vastuu kaltoinkohtelun tunnistamisessa ja siihen puuttumisessa. Olisi tärkeää saada aikaan mallit asioiden puheeksi ottamiseksi sekä työyhteisöissä että asiakassuhteissa. Ongelmien tunnistamiseksi olisi tuotettava näyttöön perustuvia, riittävän yksinkertaisia keinoja ja välineitä kaltoinkohtelun tunnistamiseksi ja siihen puuttumiseksi.

Esimerkiksi Helsingissä Husin lasten ja nuorten sairaala, poliisi ja kaupungin sosiaalityö ovat yhdessä olleetkin rakentamassa toimintamalleja lasten kaltoinkohtelun tunnistamiseen ja siihen puuttumiseen. Jo se, että eri tahot tekevät yhteistyötä, ottavat asiat yhteiseksi puheeksi, voi saada aikaan tuloksia, joihin nämä toimijat yksin eivät olisi välttämättä yltäneet.

On valitettavasti todettava, että eri puolilla maata jo tilastoista on selvästi todettavissa se, että lasten kaltoinkohtelutapauksia jää varmasti merkittävästi tunnistamatta ja todentamatta. Ei voi olla näin, että joillain alueilla ei vuosiin olisi tapahtunut yhtään lapseen kohdistuvaa väkivaltaista tekoa, kun toisilla alueilla niitä voi olla huomattavasti. On varmasti kysymys myös siitä, että niitä ei tunnisteta, niihin ei osata puuttua. Jos työyhteisöissä, niin päiväkodeissa, kouluissa kuin terveydenhuollossa, olisi selvät toimintamallit, selvät tavat, miten asioita otetaan puheeksi, myös puheeksi ottaminen helpottuisi ja toimintamallit koettaisiin normaaleiksi, ei vanhempien syyllistämiseksi pelkästään. Jos todetaan tarkemmissa tutkimuksissa, että epäily oli tarpeeton, jää turha syyllistäminen pienemmäksi myös vanhempien näkökulmasta, koska heille voidaan perustella tämä toimintamalli sillä, että kaikissa tietyissä tapauksissa, jos tiettyjä ongelmakohtia huomataan, on tiettyjä merkkejä, toimitaan tämän mallin mukaisesti. Toimintatapa on silloin normaali, ei syyllistävä.

Toimivien käytäntöjen ja lainsäädännön kehittäminen lasten kohtelun parantamiseksi on ensiarvoisen tärkeää lasten ja toisekseen heidän koko perheidensä kannalta. Siksi olen erittäin tyytyväinen tähän erilliskertomukseen.

Tuula Väätäinen /sd:

Arvoisa rouva puhemies! Olen iloinen siitä, että erilliskertomus lasten osalta on tehty. Se on merkki siitä, että lasten asioita ollaan oikeasti ottamassa esille. Ymmärtääkseni lähes kaikki lasten kanssa työtä tekevät viranomaiset voidaan lakeja tarkkaan säätämällä saada toimimaan lasten eduksi, sillä velvollisuus lastensuojeluilmoituksen tekemiseen on kaikilla, tai pitäisikö sanoa: olisi oltava kaikilla.

Oikeusasiamies on omassa erilliskertomuksessaan kyllä ottanut esille myös sen, että kaikkia viranomaisia meidän lainsäädäntömme ei koske. Yksi tällainen viranomaistyötä tekevien henkilöiden ryhmä ovat papit. Kun omassa siviilityössäni psykiatrian poliklinikalla olen törmännyt tilanteisiin, joissa rippipappi on omaan rippisalaisuuteensa vedoten jättänyt tekemättä lastensuojeluilmoituksen tilanteessa, jossa ei ole ollut mitään epäselvää siitä, etteikö lasta olisi hyväksikäytetty, niin kysynkin, miten tähän voidaan puuttua. Toisaalta taas sitten painotan lastensuojelutyötä tekevien ihmisten kouluttamista, niin että he ammattitaidolla voisivat hoitaa lasten asioita ja puuttua oikeisiin ja tarkoituksenmukaisiin tilanteisiin.

Arvoisa puhemies! Asia, jota olen kovasti joutunut omassa siviilityössäni miettimään, on toisen vanhemman velvollisuus tehdä ilmoitus silloin, kun puoliso, avopuoliso tai samassa taloudessa asuva aikuinen pahoinpitelee lasta. Potilaiden kertomukset niistä tilanteista, joissa he ovat olleet lapsena pahoinpitelyn kohteena, ovat olleet hyvin vaikeita siinä mielessä, että tämän pahoinpitelijän muisteleminen tai kuuleminen vuosien kautta myöhemmin on ollut vaikeaa, mutta yhtä vaikeaa, joskus vielä vaikeampaa on ollut se, että muistaa sen toisen vanhemman vaienneen, siirtyneen toiseen huoneeseen tai jopa kieltäneen pahoinpitelyn tapahtuneen. Onko laissa mahdollisuus puuttua toisen vanhemman velvollisuuteen puuttua näissä tilanteissa?

Ed. Särkiniemi arveli, että ongelmista voisi selvitä, kun katsoo niitten taakse. Taatusti tämäkin täytyy tehdä, mutta puutteet lastensuojelulaissa ja viranomaisten työtä ohjaavissa laeissa on korjattava. Nimittäin lasten kohtelu väkivaltatilanteissa on niin kipeä asia myös viranomaisille, että he tarvitsevat selkeät ohjeet toiminnalleen. Toisaalta mikään puute — ruuan, työn, asumisen — ei oikeuta tai anna lupaa lasten huonoon kohteluun. Sekin on syytä muistaa, että läheskään kaikki väkivaltaa kohdanneiden lasten perheet eivät kärsi puutteesta ja kurjuudesta, vaan siihen joukkoon kuuluu niin sanottuja ihan tavallisia perheitä, kun katsoo heidän sosiaalista asemaansa ja taloudellista tilannettaan.

Aulis Ranta-Muotio /kesk:

Arvoisa puhemies! Haluan myös osaltani yhtyä niihin kiitoksiin, joita edellisissä puheenvuoroissa on eduskunnan oikeusasiamiehelle osoitettu tästä erilliskertomuksesta koskien lasten suojelua perheväkivallalta. Tämä on todella tärkeä aihe nostaa eduskunnan täysistunnossakin keskusteluun. Yhteiskunnassammehan on yhä enemmän huonosti voivia lapsia. Pitäisi pystyä poistamaan niitä syitä, jotka ovat tämän huonovointisuuden takana. Perheväkivalta on varmaan yksi keskeinen syy, mutta myös se, että lapsista ei välitetä eikä heistä pidetä huolta. Aika monet lapset jäävät nykyään heitteille.

Eduskunta on vuosittain lisännyt korvamerkittyjä määrärahoja lasten psykiatriseen hoitoon eli siihen vaiheeseen, kun ongelma on päässyt jo tavallaan liian pitkälle. On järkyttävää tämän kertomuksen mukaan todeta tämä, että hoitotakuu lasten psykiatrisessa hoidossa ei ole kuitenkaan vielä viiden vuoden aikanakaan toteutunut kaikkialla. Tästä kertomuksesta ei oikein ilmene, missä on suurimmat alueelliset puutteet. Täällä kyllä todetaan, että perheneuvoloiden jonot ovat pitkiä tietyillä paikkakunnilla. Ne on mainittu, mutta kun meistä kansanedustajista aika moni on sairaanhoitopiirienkin hallinnossa, niin olisi aivan mielenkiintoista kuulla, missäpäin on näitä pahimpia ongelmia, että näihin voitaisiin puuttua tarkemmin.

Raimo Vistbacka /ps:

Arvoisa puhemies! Kun luin oikeusasiamiehen erilliskertomusta eduskunnalle, mieleen tuli monenlaisia asioita, joihin myös itse olen joutunut kansalaiskirjeitten perusteella ottamaan joskus jopa kantaa tai joita olen joutunut ainakin pohtimaan, niin kuin varmasti moni kollega on joutunut samanlaisten tilanteitten eteen.

Kun luin sivuilla 26 ja 27 olevia selvityksiä, sattui pöydälläni olemaan paraikaa kansalaiskirje, joka kosketti näitä asioita. Täällä on tietysti kauniisti puhuttu aivan asiaa, mutta joskus tulee mieleen, onko viranomaistaholla jollakin henkilöllä tarve olla peräänantamaton silloin, kun jotakin epäillään. On joitakin tapauksia, joissa on jääräpäisyydellä päästy alioikeuteen ja jopa saatu tuomio alioikeudessa insestiväitteitten perusteella, mutta hovioikeudessa on vapautettu, kun mitään näyttöä ei ole ollutkaan. Tällaiset tilanteet herättävät monia kysymyksiä, koska tällaisella vanhemmalla, joka on joutunut läpikäymään tällaisen prosessin, on ainakin ympäristön leimakirves otsassa lopun elämää. Tällaisia tilanteita ei saisi tulla.

Tätä kansalaiskirjettä, jonka juuri olen viime viikon lopulla saanut, olen vähän selvitellyt. En halua ottaa kantaa siihen, mitä on tapahtunut, mutta viranomaistoimintana tässä tapauksessa neljä lasta on otettu huostaan. Täällä on näitä selvityksiä, ja tiedän, millä tavoin poliisi esitutkintatilanteessa etenee, eli on nämä kaikki niin sanotut seri-tutkimukset. Itse en edes tiedä, mitä ne varsinaisesti edes tarkoittavat, mutta kun luen tästä erilliskertomuksesta, niin täällä todetaan nimenomaan seri-tutkimuksista, että nopeimmillaan ne on aloitettu samana tai seuraavana päivänä ja suoritettu loppuun kahdessa viikossa jne., tavallisin aika on ollut pari kuukautta. Mutta sitten tämä toinen puoli on se, että pisimmillään tutkimuksen aloittamista on kuitenkin jouduttu odottamaan yli vuosi ja tutkimuksen suorittamiseen on enimmillään käytetty aikaa 14 kuukautta.

Jäin vaan pohtimaan tässä kirjeessä sitä, että tässäkin tilanteessa — ja haluan, arvoisa puhemies, korostaa sitä, että en totuudesta tiedä häivääkään tässä tapauksessa — lapset on otettu huostaan ja takana on ollut taloudellisista ja muista syistä pitkäaikainen masennus, ja jos epäilys on sellainen, että mitään näyttöä ei saada, niin tuntuu kohtuuttomalta, että neljä lasta on otettu huostaan ja pidetään huostassa ilmeisesti niin pitkään, että jos lautakunta tekee sitten lopullisen huostaanottopäätöksen, niin sitten katsotaan, miten se valitusprosessi etenee. Ja entä sitten, jos esitutkinnassa ei saadakaan mitään näyttöä ja nämä tutkimukset ovat kestäneet mahdollisesti useampia kuukausia, jopa yli vuoden, niin kuin tässä kertomuksessa on todettu? Pohdin vaan sitä, minkälaisen leiman se antaa ja varjon jättää näitten lasten, nuorten, pienten lasten mieliin, vieraantuvatko he vanhemmistaan, ja taas toisaalta, paraneeko näitten vanhempien henkinen tilanne, kun kuitenkin he olivat pääsemässä ainakin kirjeen mukaan sille tasolle, että masennus on hoidettu.

Arvoisa puhemies! Tällä haluan vaan kiinnittää omalta osaltani huomiota siihen, että ylin laillisuusvalvoja huolehtisi siitä, että resurssit tällä puolella olisivat riittävät, että nämä tutkimukset pystyttäisiin tekemään ja lausunnot antamaan esimerkiksi näissä tapauksissa myös poliisiviranomaisille riittävän nopeasti, että poliisi voisi lähteä suorittamaan esitutkintaa. Nykyisessä käytännössähän tilanne on se, että esitutkintaa ei virallisesti syylliseksi epäiltyjen kohdalta aloiteta, ennen kuin lausunnot ovat tulleet. Kannustaisin oikeusasiamiestä siinä, mitä täällä todetaan näistä lisähenkilökunnan palkkaamisista jne., kun kyse on kuitenkin aika herkästä asiasta, on kyse nuorista ihmisistä ja lapsista ja toisaalta usein myös nuorten parien ongelmista.

Arvoisa puhemies! Ihan lyhyesti tässä eräs toinen asia, joka usein tulee eteen, uskoisin, että myös monen muun kollegan kohdalla: lasten tapaamiset erotilanteissa ja sen jälkeen ja se kiusanteko ja sitten se, millä tavoin jotkut sosiaaliviranomaiset suhtautuvat näihin tilanteisiin, asettuvat ikään kuin toisen puolelle. Tästäkin on juuri meneillään minulla eräs kansalaiskirje, kun toisen kunnan sosiaaliviranomainen edustaa täysin päinvastaista kantaa kuin sen, joka taho pyrkii estämään lapsen tapaamisen. Yritetään keksiä eri verukkeita ja ollaan tämän toisen vanhemman puolella silloin, kun tapaaminen pitäisi järjestää, ja sitten tämä toinen yrittää keksiä kaikkea, ettei olisikaan paikalla silloin, kun on sovittu.

Eli nämä ovat erittäin vaikeita ja herkkiä asioita, joihin on ulkopuolisen vaikea ottaa kantaa. Mutta kun joskus yrittää auttaa näitä ihmisiä ja pyrkii objektiivisesti keskustelemaan viranomaisten kanssa, niin joskus tuntuu siltä, että jos menee sohaisemaan sinne, niin meinaa tulla niin kuin korville, kun uskaltaa edes kysyä, mikä on todellinen tilanne. Toivoisin, että oikeusasiamiehellä olisi voimia paneutua näihin asioihin, niin kuin hän on tehnyt jo apulaisoikeusasiamiehenä ollessaan.

Tatja Karvonen /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Tämä käsittelyssä oleva asia on erittäin tärkeä. Toisaalta on hiukan valitettavaa, että niin sali kuin tuo medialehteri ovat tyhjinä. Tämä ei ehkä ole niin mediaseksikäs aihe kuin tässä viime päivinä eduskunnassa asiat ovat olleet.

Aikuisten ensimmäisenä tehtävänä on suojella lapsia kaikelta väkivallalta, niin sen kokemiselta kuin sen näkemiseltä. Lastensuojelulakihan velvoittaa viranomaisia toimimaan. On kerrottu, minkälaisia toimia pitää tehdä, mikäli näkee väkivaltaa tapahtuvan.

Kertomuksessa on kuvailua siitä, millä tavalla lastensuojeluilmoituksia tehdään. Lääninhallitukselta saatujen tietojen mukaan päiväkodeissa tehdään lastensuojeluilmoituksia varsin vaihtelevasti ja kynnys lastensuojeluilmoitusten tekemiseen näyttää olevan monissa terveydenhuollon toimintayksiköissä varsin korkea. Toisaalta myönteisenä asiana kertomuksessa todetaan, että poliisin toiminnassa on tapahtunut kehitystä perheväkivallan havaitsemisessa ja sen ilmoitusten tekemisessä sosiaalitoimelle.

Lastensuojelulain 40 §:ssä kerrotaan se, että jos sosiaali- ja terveydenhuollon, koulutoimen, poliisitoimen tai seurakunnan palveluksessa taikka luottamustoimessa oleva henkilö on virkaa tai tointa hoitaessaan saanut tietää ilmeisestä perhe- ja yksilökohtaisen lastensuojelun tarpeessa olevasta lapsesta, hänen on ilmoitettava asiasta viipymättä sosiaalilautakunnalle.

Niin kuin tämä kertomus ja nämä puheenvuorot täällä osoittavat, tämän lastensuojelulain mukaan toimitaan liian harvoin ja toimii liian harva. Harva muistaa myös sen, että tässä on 2 momentti, jonka mukaan muu kuin 1 momentissa tarkoitettu henkilö voi tehdä tällaisen ilmoituksen, elikkä ihan jokainen meistä, joka asian on havainnut. Niin kuin puheenvuoroissa on todettu, riittävän aikainen puuttuminen on aina lapselle parasta. Olisikin hienoa, jos tämä velvollisuus nähtäisiin laajempana haluna auttaa niitä perheitä, joissa on väkivaltaa. Se on halua auttaa eikä tirkistelyä tai puuttumista.

Perheväkivallasta on tehty paljon erilaisia tutkimuksia. Yhteisenä nimittäjänä niissä on ollut se, että ilmoituksia viranomaisille tehdään paljon, mutta kuitenkin paljon vähemmän kuin todellisia tapahtumia on. Syyt siihen, miksi viranomaiset eivät saa asiasta tietoa, ovat myös yhteneviä. Perheiden asiat koetaan niin yksityisinä, ettei haluta muiden tietävän minun perheeni asioista ja ongelmista. Väkivallassahan on aina kyse ihmisoikeusloukkauksesta. Siksi ei voida puhua yksityisasiasta. Perheväkivalta on myös lapsen turvallisuutta koskeva perusoikeuksien loukkaus.

Arvoisa puhemies! Perhe- ja lähisuhdeväkivalta on maailmanlaajuinen ongelma. Se ei selity missään päin sosioekonomisilla tai etnisillä tekijöillä. Tutkimuksissa on selvitetty, että perheen piirissä tapahtuvaa väkivaltaa on kaikissa yhteiskunta-, tulo- ja varallisuusryhmissä.

Väkivalta perheen piirissä on yksi aikamme vaikeimmista yhteiskunnan ongelmista. Se on sosiaalinen, terveydellinen, taloudellinen ja rikosoikeudellinen kysymys. Väkivalta vaikuttaa kokonaisvaltaisesti ihmisen terveyteen ja hyvinvointiin. Valtaosa perheissä tapahtuvasta, tietoon tulevasta ja fyysisiä vammoja aiheuttavasta väkivallasta on tilastojen mukaan miesten tekemää, naisten kokemaa sekä lasten näkemää. Tilastokeskuksen ja Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen vuonna 1997 tekemän tutkimuksen mukaan naiset saivat perheväkivallan seurauksena fyysisiä vammoja noin 15 kertaa useammin kuin miehet. Ei pidä kuitenkaan unohtaa sitä, että naisetkin ovat perheissä väkivallan tekijöinä. Naisten nyrkit kohdistuvat omaan lapseen tai puolisoon. Perheessä lasten pahoinpitelyistä puolet on erilaisten tutkimusten mukaan naisten tekemiä, elikkä puolet perheessä kohdatusta, lapseen kohdistetusta väkivallasta on sen naisen, äidin, tekemää.

Suomalainen yhteiskunta on tunnistanut ja tunnustanut miesten väkivallan perheessä, mutta toisin on naisten kohdalla. Ensi- ja turvakotien liiton projektipäällikkö Hannele Törrönen onkin todennut, että väkivaltaisella naisella ei ole edes mahdollisuutta puhua ongelmasta, kun sitä ei ole virallisesti. Minusta meillä on velvollisuus puhua myös naisten väkivallasta, vaikka se on vähäisempää kuin miesten. Väkivaltaan on puututtava aina, oli tekijänä nainen, mies, lapsi tai aikuinen.

Arvoisa puhemies! Koska perheen sisällä tapahtuva väkivalta koetaan hyvin yksityiseksi, niin ei siihen myöskään haeta herkästi apua. On selvitetty, että kolmanneksessa väkivaltaisista parisuhteista väkivalta on alkanut jo kymmenen vuotta sitten ja vain 12 prosenttia on hakenut apua nimenomaan parisuhdeväkivaltaan. Miehistä apua on hakenut vain 6 prosenttia. Avun hakemista ja myös rikosilmoitusten tekemistä estävät muun muassa pelon, rakkauden, syyllisyyden ja häpeän tunteet sekä koston ja väkivallan pahenemisen pelko. Voidaankin vain arvailla, kuinka monta sataatuhatta lasta joutuu lapsuutensa aikana kokemaan väkivallan näkemisen ja kuulemisen omassa perheessä.

Millä tavalla sitten väkivalta vaikuttaa lapsiin? Perheväkivallan mukanaan tuoman inhimillisen kärsimyksen määrää ja laajuutta on vaikea hahmottaa ja kohdata, väkivaltahan uhkaa kuitenkin aina henkeä ja terveyttä sekä välillisesti että välittömästi.

Arvoisa puhemies! Tässä erilliskertomuksessa johtopäätökset ovat sellaisia, joita meidänkin on syytä pohtia hyvin tarkasti. Haluan kiittää oikeusasiamiestä tästä kertomuksesta ja näistä johtopäätöksistä. Johtopäätöksen alku alkaa todella erinomaisesti: "Lapsella on oikeus koskemattomuuteen ja turvallisuuteen kaikissa olosuhteissa." Siitä meidän kaikkien pitää pitää huolta.

Täällä on johtopäätöksiä meille, mitä me voisimme tehdä. Toisena johtopäätöksenä sanotaan: "Ilmoitusvelvollisten eri hallinnonalojen edustajien viranomaisten salassapitoa koskevat säännökset tulee saattaa yhdenmukaisiksi lastensuojeluilmoitusta koskevien velvoitteiden kanssa." Tämä on mielestäni yksi tärkeimmistä näkökulmista siinä, että saadaan yhdenmukaista, eri hallinnonaloilla selkeämpää toimintaa. Kun monesti täällä kinataan rahasta ja siitä, että ei ole rahaa, niin tämän ei luulisi olevan taloudellinen kysymys, vaan ainoastaan tahtokysymys, että nämä säädökset saadaan ajanmukaisiksi. Toivonkin, että vastuuministerit ottavat tämän asiakseen ja hoitavat säännökset ajan tasalle mitä pikimmiten.

Viimeisenä johtopäätöksenä todetaan: "Lasten koskemattomuutta ja turvallisuutta koskevia tietoja tulee kerätä ja tilastoida järjestelmällisesti, jotta lasten turvallisuuden tilasta saataisiin nykyistä luotettavampi kuva." Ehkä meillä näissä erilaisissa tutkimuksissa on ollut vähän toisenlainen näkökulma kuin lapsen koskemattomuus ja turvallisuus. Meillä on hyvin paljon erilaisia tutkimuksia, niin tieteellisiä tutkimuksia kuin sitten selvityksiä, mutta koordinoivaa tietoa tästäkin on erittäin vähän saatavilla.

Vasta lapsiasiainvaltuutetun virassa aloittanut Maria Kaisa Aula on erinomaisesti tuonut lapsen näkökulmaa esille ja tietoa siitä, mitä meidän päättäjien pitäisi huomioida, kun päätöksiä tehdään. Uskon, että kun lapsiasiainvaltuutettu ja hänen toimistonsa saa rutiinin päälle, niin myös näihin asioihin tullaan paneutumaan perusteellisesti.

Ehkä viimeisenä virkkeenä täällä on haasteellisin tehtävä tämän talon osalta: kokonaiskuvan syntymisen hahmottaminen. Täälläkin monet asiat näyttävät olevan hyvin erilaisissa sektoreissa ja sektoreitten rajat ovat erittäin tiukat ja joskus jopa hiukan mustasukkaisesti vartioidut. Mutta kun on kysymys lapsista ja lapsen edusta, niin silloin tällainen mustasukkaisuus rajojen kohdalla pitäisi unohtaa.

Lapsiasiainvaltuutettu on todennut, että lapsen oikeudet ovat aikuisten velvollisuuksia ja lapsella on oikeus olla lapsi. Toivottavasti meistä jokainen voi omalta kohdaltaan pitää siitä huolen, että meidän ympärillämme olevat lapset saavat viettää turvallisen lapsuuden.

Lauri Oinonen /kesk:

Arvoisa puhemies! Ed. Karvonen piti aivan erinomaisen puheen, mutta jos ed. Karvonen ei loukkaannu, niin pienen korjauksen haluan tehdä. Sali ei ollut suinkaan tyhjä, vaan täällä on useitakin kansanedustajia ja enemmän kuin oli puheen alussa oli tämän puheen lopussa eikä lehterikään ollut tyhjä.

Annan erityisen kiitoksen oikeusasiamies Pauniolle, että tämä kysymys, lapsi, perheväkivalta ja viranomaisten vastuu, on haluttu ottaa erilliskertomuksen tavoin esille. Haluan yhtyä täällä muun muassa ed. Särkiniemen käyttämiin ajatuksiin, ja samalla meidän on nähtävä tämä kysymys hyvin laajoissa yhteyksissä: miten voimme tukea vanhempia, tukea perheitä, auttaa elämäntilanteissa niin, että mahdolliset konfliktit voitaisiin ennalta välttää. Mutta toki silloin kun niitä on, yhteiskunnalla pitää olla myös keinot, joilla niihin puuttua heikomman suojelemiseksi.

Sirpa Paatero /sd:

Arvoisa puhemies! Tästä raportista, joka oli hyvin avartava, muutamia näkökulmia vielä hetki sitten käytännön työn puolelta mukaan tulleena.

Varmaankin siihen, minkä takia tämmöinen raportti on ollut tarpeen tehdä, on johtanut se, että tällä hetkellähän kotihälytyksiä tulee ainakin meillä Kaakonkulmalla poliisin tietoon ja tilastoihin yhä enemmän ja enemmän. Kun on koottu lapsipoliittisia katsauksia ja muuta, ovat tilastot sekä poliiseilla että lastensuojelussa kasvaneet koko ajan. Kun viimeksi eilen katsoin noita tilastoja alkoholin käyttömääristä, niin syy on varsin suoraan sieltä. Jos meillä tällä hetkellä menee 10,6 litraa alkoholia per nuppi, on se kasvanut muutamassa vuodessa ihan huomattavasti.

Raportissa viitataan Stakesin ohjeistukseen, joka on erittäin hyvä, vaikkakin sen lähtökohta on seksuaalisen väkivallan asioissa toimiminen ja toimintaohjeet siihen, mutta se kattaa myöskin kaiken muun, erityisesti lasten kaltoinkohteluun kohdistuvan toimenpideohjelman. Sen lisäksi tulisi olla velvollisuus jokaisessa kunnassa tehdä moniammatillisena työryhmänä kunnalliset ohjeistukset, koska tämä valtakunnallinen raportti tai linjaus siitä on pelkkä linjaus. Jokaisessa kunnassa toimintatavat, toimintaresurssit ovat erilaiset, ja sen jälkeen kullakin työntekijämäärällä tulisi käydä läpi se, mitenkä juuri tässä kunnassa se pystytään toteuttamaan.

Toinen iso asia, mikä vaatii myöskin koulutusta sinne puolelle, on se, mitenkä se siellä käytännön tason työpaikoilla viedään läpi, niin että ne työntekijät, jotka lastensuojeluilmoituksia myöskin tekevät, tietävät, mikä on heidän oma asemansa tämän asian käsittelyssä siinä kohtaa, kun he tekevät ilmoitusta, mutta myöskin sen jälkeen, kun se prosessi lähtee liikkeelle, koska usein he myöskin sen jälkeen ovat vastaamassa siellä koululla tai päiväkodissa siihen tilanteeseen, että lapsen vanhemmat ovat nenän edessä paljon useammin kuin se sosiaalityöntekijä, tai kun prosessi etenee, poliisi tai joku muu, joka asiaa selvittää.

Lastensuojelulakiin liittyen haluaisin nostaa esille yhden asian, ja se on varmaan tullut aiemminkin esiin, mikä on nuorisotyöntekijöiden ja muun muassa iltapäiväkerhotyöntekijöiden asema. Haluaisin nähdä myös heidät tässä yhtenä viranomaistahona, jolla olisi velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus. He ovat ammattilaisia kasvatusalalla. Heillä on virkatehtävät kunnissa ja muualla, ja etenkin nyt, kun iltapäiväkerhojenkin asema ja ammatillisuus kasvaa, nämä tulisi myöskin huomioida lastensuojelulaissa. Tiedän, että siellä on aktiivisia ihmisiä, jotka kyllä ottavat asiaan kantaa ja varmaan myös tekevät jonkun verran ilmoituksia tai ainakin konsultointeja kysymällä, miten näissä asioissa tulisi toimia.

Ihmetellä täytyy sitä asiaa, että näitä lapsia koskevia asioita ei ole koottu tilastoina ja tietoina tähän mennessä, että meillä olisi joku katsaus siitä, miten suomalainen lapsi voi perheissä. Miten hän voi terveydellisesti, siitä on kyllä tietoa, mutta miten suomalainen lapsi muuten voi; tuntuu oikeastaan aika kauhealle, että semmoista tietoa ei ole. Kunnallisesti semmoisia tietoja on alettu viime vuosina kerätä näihin lapsipoliittisiin ohjelmiin tai raportteihin, katsauksiin, mitä ne sitten missäkin ovat nimeltään.

Toimintaohjeiden ja muitten lisäksi ja lastensuojelulain sisällön tarkentamisen lisäksi työntekijöille olisi todella tärkeä toinen puoli, joka tulisi huomioida kaikissa näissä toimipaikoissa, missä lapsia on, ovat he sitten päiväkodissa, koulussa, kerhoissa, vapaa-aikatoiminnoissa, ja se on ennaltaehkäisy. Kun puhutaan lasten kanssa ennalta ehkäisevästä toiminnasta, mitä se tarkoittaa perheväkivaltaan tai lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan nähden? On hyvin yksinkertaiset sisällöt, joilla tulisi aikuisten vahvistaa lapsen itsetuntoa siihen, että hänellä on oikeus sanoa "ei" siinä kohden, kun tuntuu, että tämä ei ole oikein, minua kohdellaan kaltoin. Lapsella pitää olla toimintamalli siihen, kehen hän ottaa yhteyttä, kuka on se luotettava aikuinen, mistä hän löytyy, jos ei löydy omasta perheestä, kenelle asiasta voi kertoa. Seuraava vaihe on se, että meidän kaikkien aikuisten on oltava siinä kohtaa vastuullisia, kannettava se vastuu, jotta vastuu ei jää lapselle siitä asiasta. Se on aikuinen, joka siinä toimii, ja lapsi on tehnyt oikein, kun hän on kertonut.

Toimenpiteiden suhteen tällä hetkellä ainakin olen lämpimästi kannattamassa ajatusta, jossa joissakin tapauksissa myöskin sosiaalityöntekijöille tulisi velvollisuus ilmoittaa asioista poliiseille. Ne ovat varmaan hyvin äärimmäisiä tapauksia, mutta tällä hetkellä todellakin ajattelen niin, että varmaan semmoisiin tilanteisiin olisi myöskin hyvä mennä.

Mikko Alatalo /kesk:

Arvoisa puhemies! Keskustelimme viime viikolla täällä eduskunnassa seksin oston kriminalisoinnista ja tupakoinnin vähentämisestä ravintoloissa. Molemmat aiheet keräsivät todella suuren julkisuuden itse aiheen merkittävyyteen nähden. Toivoisin, että tämä keskustelu perheväkivallasta ja lastensuojelusta tavoittaisi yhtä monet, mutta mediahylly näyttää tyhjältä.

Oikeusasiamies on tehnyt hyvää työtä perehtyessään lastensuojelun kysymyksiin ja nykytilanteeseen. Vaikka me täällä eduskunnassa haluaisimme suojella kaikki Suomen lapset, niin tilanne ei parane paljoakaan puheella, ei hartailla toiveilla eikä uusilla ohjelmilla. Lasten oikeudet ovat perustuslaillisia oikeuksia. Yhdenvertaisuutta koskeva perusoikeus ulottuu myös lapsiin. Julkisen vallan on puututtava, mikäli perheessä esiintyy väkivaltaa ja lapsen turvallisuus ja koskemattomuus ovat uhattuina. Suomessa tätä tehtävää hoitavat kuntien lastensuojeluviranomaiset, niin kuin täällä on tullut esille. Se, että viranomaisilla on viimekätinen vastuu myös lapsen oikeuksien toteutumisesta, ei tietenkään poista vanhempien vastuuta. Lapsen turvallisuudesta huolehtiminen on ensisijaisesti perheen velvollisuus. Meidän ei pidä mennä kuitenkaan perheen selän taakse, jos me näemme ja tiedämme, että lapsen etua loukataan.

Totta kai perheitä pitää tukea niiden vaativassa lastenkasvatustehtävässä. Taloudellinen tuki on tärkeää, kotihoidon tuki, lapsilisät, äitiyspäivärahat. Se ei tietenkään auta pidemmän päälle mitään, vaikka me syytäisimme perheille kuinka paljon rahaa tahansa; ei raha tuo onnea, ei ainakaan aina. Jos perheessä esiintyy vanhempien välillä väkivaltaa tai lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa, ei siinä rahakaan auta. Päinvastoin rahalla saa ostettua komeat kulissit ja elämää voidaan jatkaa päivästä toiseen niin, etteivät ulkopuoliset huomaa onnettomuutta.

Yhtä tärkeää kuin tukea perheitä sekä taloudellisesti että palvelujen muodossa on lastensuojeluviranomaisten toimintaedellytysten takaaminen ja jatkuva kehittäminen. Kuten oikeusasiamiehen raportista käy ilmi, paljon on vielä tekemättä. Oikeastaan päähuomio raportissa kohdistuu siihen, kuinka vaikeaa lastensuojeluviranomaisten on saada tietoa niistä tapauksista, joissa toiset viranomaiset ovat kohdanneet lasten kaltoinkohtelua. Raportissa todetaan selkeästi: "- - kynnys lastensuojeluilmoituksen tekemiseen näyttää olevan korkealla varsin monissa terveydenhuollon toimintayksiköissä." Toisin sanoen liian monet lasten parissa työskentelevät lääkärit, terveydenhoitajat eivät tee lastensuojeluilmoitusta, vaikka ilmeistä epäilyä olisi. Syyksi sanotaan, että vaitiolovelvollisuus on niin pyhä arvo.

Päiväkodeissa tehdään lastensuojeluilmoituksia hyvin vaihtelevasti. Päiväkotien asema lapsen elämässä on hyvin merkittävä, koska siellä lapsi tavataan viitenä päivänä viikossa. Ed. Paatero tässä otti erittäin hyvin esille tämän ennalta ehkäisevän hoidon. Jos lasta kohdellaan kaltoin, sen luotettavan aikuisen olisi löydyttävä, mutta se täytyy reaalisuuden nimissä sanoa, että jos lapsi on ollut vuosien hyväksikäytön ja pahoinpitelyn kohteena, niin hän saattaa olla niin sokissa, ettei osaa ottaakaan yhteyttä niihin aikuisiin. Näin usein tapahtuukin.

Yhtä merkittävässä asemassa ovat tietysti koulut, erityisesti peruskoulu. Mutta kuten raportissa todetaan, kouluista tulee verrattain vähän lastensuojeluilmoituksia. Tosin lastensuojeluilmoitusten määrä on ollut kasvussa tällä sektorilla lähes kaikissa lääneissä. Ongelmia on ilmennyt muun muassa siinä, että on huomattu, etteivät opettajatkaan tiedä, että heidän virkavelvollisuuksiinsa kuuluu ilmoittaa, mikäli he huomaavat, että lapsella ei ole kotona asiat hyvin.

Ylipäätään oppilashuollon palvelut on arvioitu riittämättömiksi. Koulukuraattoreja, -psykologeja ja erityisopettajia ei ole riittävästi. Viroissa olevat ihmiset eivät ole aina edes päteviä. Nämä ovat niitä asioita, joihin meidän pitäisi täällä eduskunnassa voida puuttua.

Myös seurakunnista ei tule oikeastaan ollenkaan lastensuojeluilmoituksia; siellä puolella vedotaan rippisalaisuuteen.

Suurinta kiitosta itse asiassa kentällä ovat saaneet poliisit. Heille on monesti järjestetty koulutusta perheväkivalta- ja lastensuojelutilanteisiin. Erityisesti sellaiset yksiköt on koettu hyviksi, joissa lastensuojeluviranomainen sijaitsee samassa rakennuksessa tai sitten poliisin kotikäynneillä on mukana sosiaalityöntekijä.

Kun ongelmana tuntuu olevan salassapitovelvollisuus, niin sitä ei tunnu tajuttavan, että lasten kanssa työskentelevällä ei ole vain oikeus tehdä ilmoitusta vaan suoranainen velvollisuus, jos tällainen lastensuojelutapaus ilmenee. Lapsen etu menee salassapitonormin edelle. Lastensuojelulain 40 §:ssä todetaan hyvin selkeästi, että jos sosiaali- ja terveydenhuollon, koulutoimen, poliisitoimen tai seurakunnan palveluksessa tai luottamustoimessa oleva henkilö on virkaa tai tointa hoitaessaan saanut tietää ilmeisestä lastensuojelun tarpeessa olevasta lapsesta, hänen on ilmoitettava asiasta viipymättä sosiaalilautakunnalle. Myös muu kuin ensimmäisessä momentissa tarkoitettu henkilö voi tehdä tällaisen ilmoituksen. Tämä pykälä avaa salassapitovelvollisuuden niin lääkäriltä, opettajalta kuin papiltakin. Lasten etu on aina ensisijainen. Ei juoppoja, väkivaltaisia, kunnottomia vanhempia tarvitse suojalla, jotta he pystyisivät paremmin kohtelemaan lapsiaan huonosti.

Tosiaan kuka tahansa voi tehdä tämän ilmoituksen, vaikkapa naapuri, mutta toisaalta minä en halua mitään DDR-Stasi-yhteiskuntaa, jossa kytätään naapureita. Mutta jos selvästi on olemassa tällainen lastensuojelutapaus, niin ei sitä saa läpi päästää päihdehuollon puolella tai perheneuvonnassa.

Yleisesti voidaan sanoa, että raskasta ja vaativaa työtä tekevien lastensuojeluviranomaisten palkkaus on kehno. Pienillä paikkakunnilla sosiaalityöntekijät joutuvat usein hoitamaan yksin sekä toimeentulotuen että lastensuojelun tehtävät. Heillä ei ole riittävää tiimiä, jonka kanssa hakea parhaimpia ratkaisuja. Suurissakin kunnissa saatetaan teettää lastensuojeluviranomaisilla myös toimeentulotukikaavakkeiden täyttöä, vaikka lastensuojelupuolella tehtäisiin työtä ryhmässä. Sosiaalityöntekijöiden työtaakka on kova, koska lastensuojeluilmoituksia tehdään yhä herkemmin. Jos sosiaalityöntekijä tapaa tunnin asiakastaan, niin toinen tunti kuluu sitten, kun hän dokumentoi tätä tapausta ja kirjoittaa pöytäkirjaa.

Jos vielä puhutaan ennalta ehkäisevästä työstä — en tiedä, arvoisa puhemies, onko vielä aikaa hetki — niin alan asiantuntijat kertovat, että yleensä perheessä on jo todella paha kriisi siinä vaiheessa, kun päästään sosiaalityöntekijän puheille. Tällöin tulipaloa on enää liian myöhäistä sammuttaa. Pienissä kunnissa myös lasketaan euroja eli sitä, onko varaa tehdä lasten huostaanottoa. Olen saanut viestejä monista kunnista, kuinka talous voi mennä kuralle jo yhdestä lapsen sijoittamisesta laitokseen. Kustannukset voivat olla 300—600 euroa päivässä.

Arvoisa puhemies! Oikeusasiamiehen paperissa oli pitkä lista niistä ohjelmista, joita on tehty ja joita ollaan tekemässä lasten aseman parantamiseksi. Itse perustaisin vielä sellaisen ryhmän, joka huolehtisi lastensuojelun kustannuksista. Ohjelmien laatijoiden tulisi olla lähempänä niitä ihmisiä, jotka myös päättävät rahojen jakamisesta. Jos ohjelmat laaditaan norsunluutorneissa, silti kunnissa eletään aivan toisenlaisessa todellisuudessa. Heittäisinkin ilmaan ajatuksen siitä, pitäisikö lastensuojelu valtiollistaa, jos ei lasten edusta muuten pystytä huolehtimaan.

Miapetra Kumpula-Natri /sd:

Arvoisa puhemies! Käsillä oleva erilliskertomus keskittyy kyllä perheväkivaltaan, mutta sen johtopäätöksissä esitetyistä näkemyksistä on varmaan valmisteltaessa tulevaisuutta hyötyä myös monenlaisissa muissa lasten ongelmissa, esimerkiksi juuri seksuaalisessa hyväksikäytössä tai muissa väkivaltatilanteissa, koska meillä on nykyisin hyvin erilaisia vastauksia, kun kyselee ammattihenkilöstöltä terveydenhuollon puolelta tai sosiaalipuolelta. Jo silloin niitä eri näkökulmia esiintyy. Terveydenhuollon puolelta useasti korostetaan sitä hoitoon hakeutumisen helppoutta ja sitä pelkoa, että jos sinne ilmoitusvelvollisuutta lisätään, niin vähenevätkö sitten lapsen itsensä yhteydenotot esimerkiksi.

Mutta mikä vielä minusta tähän keskusteluun pitäisi lisäksi tuoda ja tämän selvityksenkin jälkityössä sitten lähteä ottamaan huomioon: Täällä käydään läpi lainmukaiset viranomaiset ja lastensuojelulain kautta terveydenhuolto, koulutoimi, poliisi, seurakunta ja muut, mutta kyllä tätä pitäisi vielä laajentaa esimerkiksi koskemaan lasten harrasteopettajia. Lakiahan muutettiin niin, että on esitettävä rikosrekisteriote, jos lasten kanssa työskentelee, että se on puhdas, mutta kovin vähän on ohjeistusta, mitä tehdä, kun havaitsee lapsen fyysisessä tai henkisessä kunnossa ja sitten ehkä keskustelujen kautta väkivallanteon tapahtuneen. Esimerkiksi itse olen tämmöisiä yhteydenottoja saanut, osaanko minä neuvoa, mitä tehdä, kun harrastepiirissä oleva lapsi kertookin perheen ulkopuolisen raiskauksen tapahtuneen, ja kenelle siitä sitten kertoa ja mitä kaikkea tehdä, eli tulisi olla tämmöinen yleisohjeistus, ja ehkä meille jokaisellekin aikuiselle tämän puheenvuoron kautta voisi myös sitten selkeyttää sitä.

Pidän arvokkaana tämmöistä yhteen vedettyä keskustelua ja aika rohkeata näkökulmaakin siihen, että lapsen oikeus hyvään elämään on kuitenkin tietoturvaan ja perheen suojaankin nähden sittenkin se ensisijainen. Mutta toivon, että tästä jatkotyö käynnistyy ja ottaa huomioon aikuisen ja koko yhteiskunnan velvollisuuden sitten näitä tietoja eteenpäin saattaa ja myös samanaikaisesti pitää kuntien resurssit kohdallaan, niin että apupykäliä voidaan käyttää myös sitten käytännön työssä lapsen turvallisemman tulevaisuuden ja ihan lähitulevaisuuden turvaamiseksi.

Aila  Paloniemi /kesk:

Arvoisa puhemies! Meidän on mielestäni parannettava myös sijaisvanhempien asemaa siinä, että hekin voisivat, toisin kuin nyt, olla enemmän osallisia lasta koskevissa asioissa. Nyt sijoitetun lapsen on esimerkiksi tavattava säännöllisesti vanhempansa tai vanhempiaan, vaikka se ahdistaisi häntä sekä ennen että jälkeen tapaamisten, monessa tapauksessa jopa viikkojen ajan tuo ahdistus jatkuu. Miksi? Minulle ei riitä vastaukseksi usein kuultu selitys siitä, että lapsen on kyettävä kohtaamaan pettymyksiä. Eikö näiden lasten kohdalla nimenomaan näitä pettymyksiä ole koettu jo karkealla tavalla ja moneen kertaan? Eikö lapsen minuuden eheytyminen olisi tärkeämpää kuin jatkuvien ahdistavien tilanteiden kohtaaminen vain siksi, että esimerkiksi biologiset vanhemmat tahtovat, siis aikuiset tahtovat? Sijaisvanhempien osallisuutta sijoitetun lapsen asioissa on siis mielestäni lisättävä.