Vuoden 1999 alussa voimaan tullut laki lähestymiskiellosta (898/1998) on osoittautunut tarpeelliseksi keinoksi ehkäistä väkivalta- ja muita henkilöön kohdistuvia vakavia rikoksia sekä torjua niiden uhkaa. Lähestymiskielto voidaan määrätä, jos on perusteltu aihe olettaa, että henkilö, jota vastaan kieltoa pyydetään, tulisi tekemään itsensä uhatuksi tuntevan henkilön henkeen, terveyteen, vapauteen tai rauhaan kohdistuvan rikoksen tai muulla tavoin vakavasti häiritsemään tätä. Lähestymiskieltoja määrätään vuosittain hieman yli tuhat kappaletta, ja niiden määrä näyttäisi vakiintuneen tälle tasolle.

Käytännössä ongelmallisiksi ovat osoittautuneet tapaukset, joissa samalle henkilölle on määrätty useita samanaikaisia, eri henkilöitä koskevia lähestymiskieltoja. Lähestymiskieltoon määrätty henkilö saattaa noudattaa jo määrättyjä kieltoja, mutta aiheuttaa toistuvasti ympäristössään väkivallan uhkaa, ja saa näin yhä uudet henkilöt hakemaan lähestymiskieltoja.

Erityisen huolestuttavia ovat tapaukset, joissa samalla henkilöllä on useita yhtäaikaisia alaikäisten lasten suojaamiseksi määrättyjä lähestymiskieltoja. Tällöin lähestymiskieltojen perusteluina on ollut lasten kokema seksuaalisen hyväksikäytön uhka. Se, että henkilö aiheuttaa toistuvasti ympäristössään tällaista uhkaa, kertoo siitä, että henkilö ei itse piittaa käyttäytymisensä seurauksista tai ei pysty muuttamaan käyttäytymistään. Ympäristö joutuu elämään pelossa, sillä yksittäisten lasten suojaamiseksi haettuja lähestymiskieltoja voimakkaampia suojautumiskeinoja ei ole, koska varsinaista rikosta ei ole tapahtunut.

Tällaisissa tapauksissa olisi tärkeää saada asiantuntijan lausunto toistuvasti alaikäiseen lapseen kohdistuvan lähestymiskiellon saavan henkilön mielentilasta. Nykyisen lain mukaan lähestymiskiellon määräämisen edellytyksiä arvioitaessa voidaan toimittaa poliisilain (493/1995) mukainen poliisitutkinta, jos lähestymiskieltoasiaa tutkiva viranomainen näin määrää. Mielentilatutkimus ei kuitenkaan sisälly poliisitutkintaan.

Voimassa olevan mielenterveyslain (1116/1990) 8 §:n mukaan on mahdollista määrätä mielisairaaksi todettu henkilö tahdostaan riippumattomaan psykiatriseen sairaalahoitoon. Kriteerit näin voimakkaasti yksilön vapauksiin puuttuvaan toimeen ovat tiukat, ja käytännössä vain vaikeasti sairaisiin ja todistettavasti itselleen tai muiden terveydelle vaarallisiin henkilöihin sovelletaan tätä lainkohtaa. Tahdostaan riippumattoman psykiatrisen sairaalahoidon vaihtoehtoina ovat vapaaehtoinen sairaalahoito tai muut mielenterveyspalvelut.

On kuitenkin tapauksia, joissa henkilö tulisi voida velvoittaa käyttämään avohoitopalveluja. Esimerkiksi toistuvasti vajaavaltaisia henkilöitä kohtaan lähestymiskieltoon määrätty ja mieleltään sairaaksi todettu henkilö tulisi voida velvoittaa tahdosta riippumattomaan psykiatriseen avohoitoon, jos voidaan katsoa, että on perusteltua aihetta olettaa henkilön olevan vaaraksi muille. Tällaisten henkilöiden kohdalla vapaaehtoiset avohoitomuodot eivät ole riittäviä siksi, etteivät he useinkaan yksinkertaisesti suostu käyttämään niitä. Toisaalta heidän mielenterveydentilansa ei täytä tahdosta riippumattoman sairaalahoidon ehtoja.