Yleisperustelut

1 Yleistä

Esitys muodostaa ulosottolainsäädännön kokonaisuudistuksen neljännen ja viimeisen vaiheen. Kokonaisuudistuksen aikaisemmissa vaiheissa uudistetut ulosottolain säännökset siirretään uuteen ulosottokaareen ja vuonna 1895 säädetty ulosottolaki kumotaan.

Vaikka ehdotettu ulosottokaari suurelta osin pohjautuukin aikaisempiin osittaisuudistuksiin, esitys sisältää myös merkittäviä uudistuksia. Uusilla säännöksillä luodaan puitteet nykyistä tarkoituksenmukaisemmalle ja tehokkaammalle ulosotto-organisaatiolle. Kokonaisuudistuksen toisessa vaiheessa hyväksyttyjä säännöksiä ulosottoperusteen täytäntöönpanokelpoisuuden määräaikaisuudesta kehitetään edelleen. Nyt ehdotetaan säädettäväksi, että saatava myös aineellisesti vanhentuu, kun ulosottoperusteen määräaika kuluu umpeen. Tämän seurauksena velallisten asema selkeytyy ja paranee. Alaikäisiä pyritään suojaamaan perusteettomalta velkaantumiselta säätämällä ulosottomiehelle velvollisuus tehdä holhousviranomaiselle ilmoitus alaikäistä koskevan ulosottoasian vireilletulosta. Lisäksi uudistetaan muun muassa verojen ja muiden julkisten saatavien ulosottoa koskeva sääntely.

Nyt loppuun saatettavalla mittavalla kokonaisuudistuksella on luotu ajanmukainen ja selkeä ulosottolainsäädäntö. Ulosottokaaren säännösten pohjalta toteutetaan luottoyhteiskunnan tarpeita palvelevaa ulosottoa, jossa tehokkuus- ja kohtuusnäkökohdat otetaan tasapainoisesti huomioon ja johon liittyvät asianmukaiset oikeusturvan takeet.

Hallituksen esityksen perusteluista ilmenevistä syistä ja saamansa selvityksen perusteella valiokunta pitää esitystä tarpeellisena ja tarkoituksenmukaisena. Valiokunta puoltaa lakiehdotusten hyväksymistä seuraavin huomautuksin ja muutosehdotuksin.

2 Ulosotto-organisaation uudistaminen

2.1 Paikallinen hallinto

Esityksessä ehdotetaan ulosoton paikallishallintoa koskevia säännöksiä muutettaviksi niin, että nykyistä suurempien ulosottopiirien muodostaminen tulee mahdolliseksi. Tarkoituksena on vähentää ulosottopiirien lukumäärää nykyisestä 51:stä 22:een. Kaikissa piireissä ulosottotointa hoitaisi erillisvirasto.

Hallintovaliokunta on antamassaan lausunnossa puoltanut ehdotusta. Lausunnossa on katsottu, että ulosoton piirikoon suurentaminen lisää mahdollisuuksia erikoistumiseen ja erikoisperinnän laajentamiseen. Myös henkilöstön koulutus ja henkilöstöhallinto voidaan järjestää nykyistä tehokkaammin. Lisäksi voidaan edistää suuremman yhtenäisyyden saavuttamista käytännön menettelytavoissa ja lainkäyttöratkaisuissa. Hallintovaliokunnan näkemyksen mukaan olennaista on, että ulosoton paikallishallinto kykenee myös vastaisuudessa hoitamaan ulosoton tehtävät tehokkaasti ja laadukkaasti sekä turvaamaan palvelujen saatavuuden maan eri osissa.

Myös perustuslakivaliokunta on antamassaan lausunnossa korostanut sitä, että ulosottopalvelujen alueellisesta saatavuudesta on huolehdittava.

Lakivaliokunta yhtyy hallintovaliokunnan näkemykseen piirikoon suurentamiseen liittyvistä eduista ja ulosoton paikallishallinnon toiminnalle asetettavista yleisistä tavoitteista. Palvelujen alueellisen saatavuuden turvaamisen kannalta on myönteistä, että ulosottokaariehdotukseen on otettu säännös, jonka mukaan ulosottolaitoksen keskushallinnosta vastaavan hallintoviraston tulee erityisesti huolehtia ulosottolaitoksen palvelujen alueellisesta saatavuudesta. Lakivaliokunta korostaa kuitenkin sitä, että palvelujen alueellisesta saatavuudesta on huolehdittava ennen kaikkea jo siinä vaiheessa, kun päätetään ulosottovirastojen toimialueista ja toimipaikoista.

Valiokunta toteaa, että ulosottolaitoksen henkilöstön asema on siirtymäsäännöksissä turvattu asianmukaisella tavalla.

Edellä esitetyn perusteella valiokunta puoltaa ulosoton paikallishallintoa koskevien säännösehdotusten hyväksymistä jäljempänä yksityiskohtaisissa perusteluissa selostettavalla tavalla tarkistettuina.

2.2 Kielellisten oikeuksien turvaaminen

Perustuslakivaliokunnan lausuntoon yhtyen lakivaliokunta korostaa sitä, että paikallisten ulosottovirastojen toimialueita ja toimipaikkoja järjestettäessä on huolehdittava perustuslain 17 §:ssä turvattujen kielellisten oikeuksien toteutumisesta.

Hallituksen esityksessä on todettu (s. 22/I), että ulosottopiirien sisäisellä töiden järjestämisellä turvataan se, että nykyistä isommissa piireissä on saatavilla palvelua myös ruotsin kielellä niin kuin kielilainsäädäntö edellyttää. Piirien yhdistämisen on todettu johtavan siihen, että aiempaa useampi ulosottopiiri on kaksikielinen. Kaksikielisessä piirissä kielellisten oikeuksien turvaamisessa voidaan esityksen mukaan hyödyntää vastaavan ulosottomiehen järjestelmää niin, että kansalliskielillä annetaan palvelua sen mukaan, onko velallinen suomen- vai ruotsinkielinen.

Valiokunta kannattaa suunniteltujen järjestelyjen toteuttamista. Ulosottopiirin sisäinen töiden järjestäminen voi valiokunnan mielestä tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sitä, että suuressa ulosottovirastossa, joka toimii osastoihin jakaantuneena, ruotsinkielisten velallisten asiat voidaan keskittää yhdelle osastolle, jos tätä pidetään tarkoituksenmukaisena ratkaisuna.Ks. käräjäoikeuksien osalta vastaavasti käräjäoikeuslain (581/1993) 18 a §:n 3 momentti.

Valiokunta ei kuitenkaan pidä edellä esitettyjä organisatorisia järjestelyjä välttämättä riittävänä keinona turvata ulosoton asiakkaiden kielellisten oikeuksien toteutuminen. Ulosottopiirien määrän vähentäminen saattaa johtaa siihen, että eräät nykyiset ulosottopiirit, joiden toimialueen väestön enemmistön kieli on ruotsi, yhdistyvät sellaisiin piireihin, joiden toimialueen väestön enemmistön kieli on suomi.Ks. Länsi-Suomen lääninhallituksen asettaman työryhmän loppuraportti 2006: "Ruotsinkielisen palvelun turvaaminen ulosotossa — huomioon ottaen laissa säädetyt kielelliset oikeudet", s. 5 ss. Tällä olisi puolestaan vaikutusta henkilöstön kielitaitovaatimuksiin. Tämän johdosta valiokunta viittaa siihen, mitä kielellisten oikeuksien turvaamisesta on esitetty syyttäjälaitoksen paikallisorganisaation uudistamista koskevassa hallituksen esityksessä ja lakivaliokunnan siitä antamassa mietinnössä (LaVM 19/2006 vp — HE 84/2006 vp).

Mainitussa hallituksen esityksessä oli todettu (s. 13/II) syyttäjälaitoksen paikallishallinnon uudistamisen johtavan siihen, että jatkossa on syyttäjänvirastoja, joiden alueella sijaitsevien palvelutoimistojen kielijakaumat ovat erilaiset. Tämän vuoksi hallituksen esityksen mukaan tarkoituksena oli, että julkisyhteisöjen henkilöstöltä vaadittavasta kielitaidosta annetun lain (424/2003) nojalla valtioneuvoston asetuksella osalle syyttäjistä säädetään tavanomaista korkeampia ruotsin kielen taidon vaatimuksia.

Valiokunta piti esityksestä antamassaan mietinnössä (s. 4/II) suunniteltua toimenpidettä sinänsä hyvin tärkeänä mutta katsoi, ettei se yksistään riitä turvaamaan kielellisten oikeuksien toteutumista. Valiokunta totesi, että paikallissyyttäjän kanssa asioimaan pyrkivä ottanee useimmiten ensimmäiseksi yhteyttä asianomaisen yksikön kansliahenkilökuntaan, joten myös siihen lukeutuvilla henkilöillä tulee olla riittävät kielelliset valmiudet ohjata ja opastaa kaikkia asiakkaita asianmukaisen palvelun edellyttämällä tavalla asiakkaiden omasta kielestä riippumatta. Valiokunta katsoi, että paikallista syyttäjäntointa järjestettäessä on sen vuoksi huolehdittava syyttäjien kielitaidon lisäksi siitä, että myös muun paikallisyksikössä työskentelevän henkilökunnan kielitaito vastaa kullakin toimialueella esiintyviä tarpeita.

Valiokunta katsoo, että nämä syyttäjälaitoksen paikallisorganisaation henkilöstön kielitaitovaatimusten osalta esitetyt näkökohdat on otettava vastaavasti huomioon ulosottolaitoksen paikallisorganisaation henkilöstön kielitaitovaatimuksia koskevassa sääntelyssä.

Asiantuntijakuulemisessa on kiinnitetty huomiota siihen, että ulosottoviraston nykyinen ruotsinkielinen nimitys "exekutionsverk" on vanhentunut. Siitä on luontevaa luopua tässä yhteydessä, kun säädetään uusi ulosottokaari ja uudistetaan ulosottolaitoksen paikallishallintoa. Valiokunta ehdottaa sen korvattavaksi ajanmukaisella nimityksellä "utsökningsverk". Jotta tästä ei aiheudu tarpeettomia kustannuksia, ulosottoviraston vanhaa ruotsinkielistä nimeä voidaan kuitenkin tarvittaessa käyttää nimikylteissä, lomakkeissa ja muissa vastaavissa yhteyksissä kohtuullisen siirtymäkauden ajan.

2.3 Ulosoton keskushallinto

Esityksessä ehdotetaan, että ulosoton väliportaan hallinnosta luovutaan. Nykyisin lääninhallituksille kuuluvat väliportaan hallintotehtävät siirretään myöhemmin perustettavalle ulosoton hallintovirastolle. Hallintovirastolle siirretään myös oikeusministeriön nykyisin hoitamat ulosottotoimen operatiiviseen ohjaukseen kuuluvat tehtävät.

Hallintovaliokunta on antamassaan lausunnossa katsonut, että hallinnon ja operatiivisten ohjaustehtävien keskittäminen perustettavaan hallintovirastoon mahdollistaa erikoistumisen ja käytettävissä olevien voimavarojen nykyistä tehokkaamman hyödyntämisen. Kun ulosottopiirien määrä vähenee suunniteltuun 22:een, alueelliselle hallinnolle ei ole enää perustetta. Hallintovaliokunta ei ole pitänyt asianmukaisena myöskään sitä, että ulosoton ohjaus- ja hallintotehtävät, jotka ovat luonteeltaan pääosin valtakunnallisia, sijoitettaisiin johonkin yksittäiseen lääninhallitukseen.

Lakivaliokunta yhtyy hallintovaliokunnan kantaan ja puoltaa ulosoton keskushallinnon järjestämistä esityksessä ehdotetulla tavalla. Samalla valiokunta korostaa sitä, että hallintovirastolle kuuluu vain ulosottotoimen hallinnollinen johto, ohjaus ja valvonta. Uudenlainen keskushallintomalli ei siten kavenna ulosottomiehille kuuluvaa harkintavaltaa yksittäisissä ulosottoasioissa.

3 Velan vanhentuminen ulosottoperusteen määräajan päättymisen johdosta

3.1 Yleistä

Esityksessä ehdotetaan, että yksityishenkilön velka vanhentuu pääsääntöisesti 15 vuoden kuluttua siitä, kun velasta on annettu lopullinen ulosottoperuste. Vanhentumisaika on kuitenkin 20 vuotta, jos myös velkoja on yksityishenkilö taikka jos korvaussaatava perustuu rikokseen, josta velallinen on tuomittu vankeuteen tai yhdyskuntapalveluun. Vanhentumisen seurauksena velallisen maksuvelvollisuus lakkaa. Velkaa ei siten voida periä ulosotossa eikä yksityisesti. Sitä ei voida periä myöskään velallisen kuolinpesästä.

Ehdotettujen säännösten mukaista vanhentumista ei voida katkaista. Tuomioistuin voi kuitenkin velkojan kanteesta jatkaa vanhentumisaikaa kymmenellä vuodella, jos velallinen on laissa yksilöidyin tavoin menetellyt sopimattomasti velkojia kohtaan.

Niin kuin edellä on todettu, ehdotuksella kehitetään edelleen ulosottoperusteen täytäntöönpanokelpoisuuden määräaikaisuutta koskevaa sääntelyä, joka on otettu lakiin ulosottolainsäädännön kokonaisuudistuksen toisen vaiheen yhteydessä. Sitä koskevaa hallituksen esitystä käsitellessään lakivaliokunta totesi, että sääntely, jonka mukaan ulosottoperuste menettää täytäntöönpanokelpoisuutensa, mutta saatava ei samalla vanhennu, herättää lukuisia kysymyksiä sääntelyn seurauksista ja oikeusvaikutuksista (LaVM 34/2002 vp, s. 5/II). Valiokunta pitää nyt ehdotettua sääntelyä tarpeellisena ja perusteltuna keinona ratkaista jo aikaisemmin ennakoidut ongelmat. Sen seurauksena velallisen asema ulosottoperusteen määräajan päättymisen jälkeen muodostuu selkeäksi.

Ylivelkaantuneet henkilöt joutuvat usein turvautumaan yhteiskunnan kustantamiin sosiaalietuuksiin. Valiokunnan saaman selvityksen mukaan esimerkiksi toimeentulotuen pitkäaikaisasiakkaista monet ovat ylivelkaantuneita. Pitkään jatkuvat taloudelliset vaikeudet synnyttävät lisäksi usein sosiaalisia ja terveydellisiä ongelmia. Tieto siitä, että velkavastuulla on päätepiste, vaikkakin pitkän ajan kuluttua, on valiokunnan näkemyksen mukaan omiaan vähentämään tällaisten ongelmien syntymistä. Velkavastuun määräaikaisuus myös kannustaa velallisia pysymään aktiivisina yhteiskunnan jäseninä ja ehkäisee harmaata taloutta. Kaiken kaikkiaan velkavastuun määräaikaisuus siis alentaa monin eri tavoin yksilöille ja yhteiskunnalle velkaongelmista aiheutuvia haittoja ja kustannuksia.

Ehdotetut vanhentumisajat ovat niin pitkiä, ettei velkavastuun määräaikaisuus valiokunnan näkemyksen mukaan vaaranna velallisten maksumoraalia. Lisäksi on huomionarvoista, että vanhentumisaikaa voidaan edellä todetuin tavoin jatkaa velallisen moitittavan menettelyn perusteella.

Talousvaliokunta on antamassaan lausunnossa puoltanut ehdotettua sääntelyä. Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan katsonut, että ehdotetulle sääntelylle voidaan katsoa olevan perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttävät ja yhteiskunnallisesti painavat perusteet.

Edellä esitetyn perusteella lakivaliokunta puoltaa ehdotettua sääntelyä. Valiokunta ehdottaa kuitenkin säännöksiin joitakin tarkistuksia, joita selostetaan jäljempänä yksityiskohtaisissa perusteluissa.

3.2 Rajaus velkoihin, joista on ulosottoperuste

Ehdotettu vanhentumissäännös koskee vain saatavia, joista on hankittu ulosottoperuste. Lakialoitteessa LA 133/2003 vp on ehdotettu toissijaista säännöstä, jonka mukaan velka vanhentuisi aina viimeistään 20 vuoden kuluttua velan erääntymisestä. Talousvaliokunta on lausunnossaan esittänyt, että lakivaliokunnassa ratkaistaisiin myös sellaisten velkojen lopullinen vanhentuminen, joita ulosottokaaren säännökset täytäntöönpanokelpoisuuden määräaikaisuudesta eivät koske.

Lakivaliokunta toteaa, että velan erääntymisestä alkava vanhentumisaika, joka ei olisi katkaistavissa, olisi huomattava muutos nykyiseen yksityisoikeudelliseen sääntelyyn. Tällaisen muutoksen toteuttaminen edellyttäisi huolellista lainvalmistelua, jossa olisi muun muassa perusteellisesti selvitettävä tällaisen vanhentumisen vaikutukset velallisten ja velkojien asemaan sekä luotonantojärjestelmään kokonaisuudessaan. Tällaista sääntelyä tulisi arvioida myös perustuslain 15 §:ssä turvatun omaisuudensuojan kannalta. Näistä syistä lakivaliokunta tässä yhteydessä puoltaa hallituksen esityksen mukaista rajausta.

3.3 Ehdotetun sääntelyn suhde velkajärjestelyyn

Yksityishenkilön velkajärjestelystä annettu laki (57/1993) toteuttaa osaksi samoja tavoitteita kuin nyt ehdotettu vanhentumissääntely. Järjestelmät eroavat kuitenkin toisistaan merkittävästi. Velkajärjestely on kokonaisvaltainen, velallisen kaikkia velkoja koskeva menettely, jonka alkaminen perustuu aina tuomioistuimen yksittäistapauksessa tekemään päätökseen. Se koskee siten vain suhteellisen suppeaa velallisryhmää. Nyt ehdotetut vanhentumissäännökset puolestaan ovat yleisiä ja koskevat kaikkia velallisen asemassa olevia yksityishenkilöitä. Toisaalta uusia säännöksiä sovelletaan velka- eikä velalliskohtaisesti.

Velkajärjestelyssä maksuohjelman kesto on tavallisten velkojen osalta yleensä viisi vuotta. Vakuusvelkojen osalta maksuohjelman kesto saattaa kuitenkin olla yli 15 vuotta. Ehdotettu sääntely voi siten johtaa tilanteeseen, jossa velkajärjestelyn maksuohjelmassa maksettavaksi määrätty vakuusvelka vanhentuu ennen maksuohjelman päättymistä. Valiokunta ei kuitenkaan pidä tätä periaatteellisesti ongelmallisena, sillä vanhentunutkin velka voidaan velan vanhentumisesta annetun lain (728/2003, jäljempänä vanhentumislaki) 16 §:n 1 momentin mukaan periä vakuuden arvosta. Käytännössä säännökset tarkoittavat valiokunnan näkemyksen mukaan sitä, että velkajärjestelyn maksuohjelma pysyy voimassa huolimatta siitä, että siinä maksettavaksi määrätty vakuusvelka ulosottoperusteen määräajan päättymisen johdosta vanhentuu. Jos velallinen laiminlyö noudattaa maksuohjelmaa, velka voidaan yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 42 §:n 1 momentissa säädetyin tavoin periä vakuuden arvosta.

3.4 Takaajan asema

Valiokunta on esitystä käsitellessään kiinnittänyt huomiota erityisesti takaajan asemaan. Valiokunta ehdottaa säännösehdotuksia täydennettäviksi, jotta takaajan asema turvattaisiin niissä tilanteissa, joissa ulosottoperusteen määräaikaa päävelallisen osalta jatketaan. Valiokunnan ehdotuksia selostetaan tarkemmin jäljempänä yksityiskohtaisissa perusteluissa.

Lisäksi valiokunta on tarkastellut niiden takaajien asemaa, jotka ovat maksettuaan velan päävelallisen puolesta tulleet itse velkojan asemaan suhteessa päävelalliseen. Tällaisen takaajan kannalta saattaa tuntua kohtuuttomalta, että myös hänen takautumissaatavansa päävelalliselta vanhentuu ehdotettujen säännösten mukaisesti.

Valiokunta on kuitenkin asiaa harkittuaan katsonut, ettei takautumissaatavien vanhentumisesta ole perusteltua ottaa lakiin poikkeussäännöksiä. Takautumissaatavien rajaaminen pysyvästi tai edes jonkinlaisen siirtymäkauden ajaksi vanhentumissäännöksen soveltamisen ulkopuolelle johtaisi erittäin monimutkaiseen ja vaikeasti sovellettavaan sääntelyyn. Poikkeussäännösten ottaminen lakiin aiheuttaisi myös vaikeita rajanveto- ja yhdenvertaisuuskysymyksiä suhteessa muihin velkojan asemassa oleviin yksityishenkilöihin, erityisesti henkilövahingon perusteella korvaukseen oikeutettuihin rikosten uhreihin. Velallisten kannalta tarkasteltuna poikkeussäännökset tarkoittaisivat sitä, että tiettyjen velkojen osalta jäisivät ennalleen ne ongelmat, joiden vuoksi ehdotettuja vanhentumissäännöksiä ylipäätään ollaan säätämässä. Valiokunta huomauttaa lisäksi, että yksityisvelkojan hyväksi on jo hallituksen esityksessä ehdotetun sääntelyn mukaan voimassa tavanomaista pitempi 20 vuoden perintäaika, jota voidaan vielä jatkaa kymmenellä vuodella, jos velallinen sen aikana epäasianmukaisin toimin välttelee täytäntöönpanoa.

3.5 Tiedotus ja seuranta

Valiokunta pitää tärkeänä, että oikeusministeriö tiedottaa tehokkaasti uusista vanhentumissäännöksistä ja niiden vaikutuksista velkojien, velallisten ja takaajien asemaan. Tiedotuksessa on tarkoituksenmukaista käyttää useita tiedonvälityskanavia, verkkotiedotus mukaan luettuna, ja siinä on syytä erityisesti tavoitella selkeyttä ja kansantajuisuutta. Uusien säännösten ymmärtämistä voi pyrkiä helpottamaan mm. esimerkkitapausten avulla.

Valiokunta pitää tarpeellisena, että oikeusministeriö tarkkaan seuraa uusien vanhentumissäännösten soveltamista ja riittävän seuranta-ajan jälkeen laaja-alaisesti arvioi niiden vaikutukset velkojien ja velallisten sekä muiden velasta vastuussa olevien, kuten takaajien, asemaan. Osana tätä arviota on aiheellista selvittää myös, olisiko velan vanhentumista koskevaa sääntelyä perusteltua kehittää edelleen esimerkiksi ulottamalla katkaisemiskelvotonta vanhentumista koskeva sääntely koskemaan myös sellaisia saatavia, joista ei ole hankittu ulosottoperustetta.

4 Alaikäisten suojaaminen perusteettomalta velkaantumiselta

Esityksessä ehdotetaan, että ulosottomiehen tulee tehdä holhousviranomaiselle ilmoitus, kun alle 18-vuotiasta vastaan on tullut vireille ulosottoasia, joka perustuu riita-asiassa annettuun tuomioon. Vastaava ilmoitus tehtäisiin myös silloin, kun alaikäiseltä peritään veroja ulosotossa. Esityksen perustelujen mukaan (s. 24/I) tarkoituksena on, että holhousviranomainen ottaisi yhteyttä alaikäisen huoltajiin ja selvittäisi sitä, minkä vuoksi alaikäinen on joutunut maksuvelvolliseksi.

Lisäksi alaikäisten suojaamiseksi ehdotetaan, että alle 15-vuotiaasta ei anneta todistusta ulosottorekisteristä ja ettei luottotietotoiminnan harjoittajalle anneta laissa tarkoitettuja tietoja.

Talousvaliokunta on antamassaan lausunnossa pitänyt ehdotettua sääntelyä perusteltuna. Talousvaliokunta on katsonut, että holhousviranomaisten yhteydenottomahdollisuus alaikäisen huoltajaan ennalta ehkäissee alaikäisen velkaantumista. Yhteydenoton johdosta osa perintään jo tulleista saatavista hoidettaneen niin, että pakkoperinnän tarve poistuu. Sääntelyn on arvioitu myös kannustavan rahoittajia entistä suurempaan varovaisuuteen.

Asiantuntijakuulemisessa on esitetty, että sääntelyn tehostamiseksi lakiin tulisi ottaa täsmälliset säännökset siitä, mihin toimenpiteisiin holhousviranomaisen on ryhdyttävä saatuaan ulosottomiehen ilmoituksen. Lakivaliokunta toteaa, että jo holhoustoimesta annetun lain (442/1999) nykyisten säännösten mukaan holhousviranomaisella on laajat valtuudet ryhtyä toimenpiteisiin sen saatua ulosottomieheltä ilmoituksen alaikäistä koskevasta ulosottoasiasta. Edunvalvoja on velvollinen pyydettäessä antamaan holhousviranomaiselle kaikki tehtäväänsä koskevat tarpeelliset tiedot, tositteet ja asiakirjat (56 §:n 2 momentti). Jos edunvalvoja laiminlyö tämän velvollisuutensa, holhousviranomainen voi käyttää laissa säädettyjä pakkokeinoja (57 §). Jos päämiehen edun turvaaminen vaatii toimenpidettä, josta edunvalvoja ei ole huolehtinut, holhousviranomainen voi hakea tuomioistuimelta toisen edunvalvojan määräämistä huolehtimaan siitä (58 §). Äärimmäisissä tapauksissa holhousviranomainen voi hakea tuomioistuimelta edunvalvojan vapauttamista tehtävästään (16, 72 ja 81 §). Koska tilanteet voivat olla hyvin moninaisia, vaikuttaa tarkoituksenmukaiselta, että holhousviranomainen voi harkita, mihin toimenpiteisiin ulosottomiehen ilmoituksen johdosta on kussakin tapauksessa perusteltua ryhtyä.

Asiantuntijakuulemisessa on esitetty myös, että viranomaisten tulisi puuttua alaikäisten velkaantumiseen jo aikaisemmassa vaiheessa. Näin voitaisiin tehdä esimerkiksi silloin, kun alaikäisen maksuvelvollisuutta koskevaa asiaa käsitellään tuomioistuimessa. Valiokunta pitää kuitenkin tarkoituksenmukaisena, että holhousviranomaisten voimavarojen käyttö ainakin aluksi keskitetään niihin ongelmallisimpiin tapauksiin, joissa asia on edennyt ulosottoperintään saakka. Sääntelyn kehittäminen edelleen on mahdollista myöhemmin, kun nyt ehdotetun sääntelyn soveltamisesta on kertynyt kokemusta.

Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan kiinnittänyt sääntelyn oikeasuhtaisuuden näkökulmasta huomiota siihen, että ulosottomies on velvollinen tekemään ilmoituksen kaikista ulosottoon tulevista alaikäisen veloista. Perustuslakivaliokunnan mielestä lakivaliokunnan on aiheellista vielä harkita vähäisten velkojen rajaamista ilmoitusvelvollisuuden ulkopuolelle.

Lakivaliokunta ei pidä ilmoitusvelvollisuuden rajaamista velan määrän perusteella aiheellisena. Valiokunnan mielestä ulosottoon saakka edennyttä velan perintää on erityisesti lapsen kohdalla syytä pitää hälytysmerkkinä velan suuruudesta riippumatta. Lisäksi ulosotossa peritään kulloistakin perintään saapuvaa saatavaa, eikä ulosottomiehellä ole tietoa velallisen velkojen kokonaismäärästä. Pienistäkin yksittäisistä veloista saattaa yhdessä muodostua merkittävä velkataakka etenkin alaikäiselle.

Edellä esitetyn perusteella lakivaliokunta puoltaa ilmoitusvelvollisuutta koskevien säännösehdotusten hyväksymistä muuttamattomina. Koska kysymys on tärkeästä lasten suojaksi säädetystä menettelystä, jonka tehokkuus käytännössä jää pitkälti riippumaan holhousviranomaisten omaksumista käytännöistä, uudistuksen tavoitteiden toteutumista on syytä tarkkaan seurata. Valiokunta ehdottaa tätä koskevan lausuman hyväksymistä (Valiokunnan lausumaehdotus 1).

Hallituksen esityksen mukaan (s. 25/I) on lisäksi tarkoituksena, että tietyin käytännön ohjaustoimin, kuten sosiaali- ja terveysministeriön antamalla ns. kuntakirjeellä, kiinnitetään julkisten hoitomaksujen laskuttajien huomiota siihen, ettei laskuja kirjoiteta perusteettomasti alaikäisten nimiin. Valiokunnan mielestä suunnitellut ohjaustoimet ovat tärkeitä alaikäisten suojaamiseksi perusteettomalta velkaantumiselta. Valiokunta pitää tarpeellisena, että hallitus esittää lakivaliokunnalle vuoden 2007 loppuun mennessä selvityksen siitä, mihin toimiin asiassa on ryhdytty.

5 Maksusopimukset

Ulosottolainsäädännön kokonaisuudistuksen kolmannen vaiheen yhteydessä lakivaliokunta katsoi, että ulosottomiehen tulee pyrkiä edistämään velallisen ja ulosoton hakijan välisiä maksusopimuksia (LaVM 5/2006 vp, s. 11/II). Valiokunta uudistaa tässä yhteydessä tämän kehotuksensa.

Lisäksi valiokunta pitää aiheellisena, että oikeusministeriö selvittää, kuinka paljon ja millaisia maksusopimuksia ulosotossa tehdään ja miten niillä voidaan helpottaa velallisten asemaa. Selvitystyön osana on valiokunnan mielestä tarpeen selvittää erityisesti, missä määrin tehdään sellaisia sopimuksia, joiden mukaan suoritukset luetaan ensisijaisesti pääoman ja vasta toissijaisesti koron lyhennykseksi.

Maksusopimuksia koskeva selvitys saattaa olla luontevasti yhdistettävissä esimerkiksi siihen tutkimukseen ulosoton suojaosuuksien ja toimeentulotuen suhteista, jollaisen tekemiseen valiokunta aikaisemmin on kehottanut (LaVM 5/2006 vp, s. 4/II).

6 Velallisen tiedonsaantioikeus

Valiokunnan tiedossa on, että ainakin joillakuilla velallisilla on saattanut olla vaikeuksia saada tietoja velkavastuidensa määristä ja perusteista. Valiokunta kiinnittää tämän johdosta huomiota siihen, että kuluvalla vaalikaudella on saatavien perinnästä annettuun lakiin (513/1999) otettu yleinen säännös velallisen oikeudesta saada tietoja. Sen mukaan velallisella on pyynnöstä oikeus saada velkojalta ajantasainen tieto velkojensa kokonaismäärästä ja perusteista, erittely maksamattomista veloista ja niiden lyhennyksistä sekä selvitys velkapääomalle kertyneiden korkojen ja kulujen määräytymisestä. Velallisella on oikeus saada nämä tiedot pääsääntöisesti maksutta.

Saatavien perinnästä annetun lain muuttamista käsitellessään eduskunta on hyväksynyt lakivaliokunnan ehdotuksesta lausuman, jossa on edellytetty hallituksen selvittävän, onko velallisilla riittävät keinot varmistua heiltä perittävien saatavien oikeellisuudesta ja, jos epäkohtia ilmenee, ryhtyvän tarvittaviin toimiin velallisen oikeusaseman parantamiseksi (EV 247/2004 vp). Lakivaliokunta on antaessaan lausunnon hallituksen toimenpidekertomuksesta vuodelta 2005 pitänyt asian seuraamista edelleen tarpeellisena (LaVL 11/2006 vp, s. 3/I).

7 Asiamieskielto julkisen saatavan ulosotossa

Hallituksen esityksessä ehdotetaan, että asiamiehen käyttö julkisen saatavan ulosotossa säilyy kiellettynä. Valiokunta on tässä yhteydessä päätynyt puoltamaan ehdotusta, mutta katsoo, että asiamieskiellon eduista ja haitoista tarvitaan lisäselvitystä.

Saatavien perinnästä annetun lain 9 §:ään sisältyy vastaavanlainen, joskin alaltaan suppeampi asiamieskielto. Eduskunta on vuonna 2004 hyväksynyt lakivaliokunnan ehdotuksesta lausuman, jossa on edellytetty, että hallitus selvittää mainittuun säännökseen sisältyvien, perintätoimeksiantoja koskevien rajoitusten tarkoituksenmukaisuuden (EV 247/2004 vp). Hallituksen toimenpidekertomuksessa vuodelta 2005 on esitetty, että perintätoimeksiantoja koskevien rajoitusten vaikutuksia ja niiden säilyttämisen tarkoituksenmukaisuutta ryhdytään selvittämään, kun joukkoliikenteen tarkastusmaksuja koskevat lainmuutokset ovat tulleet voimaan ja kunnille on kertynyt kokemuksia tarkastusmaksujen perinnän järjestämisestä ja perinnässä mahdollisesti ilmenevistä ongelmista (K 4/2006 vp, s. 146). Valiokunta pitää tarpeellisena, että eduskunnan aikaisemmin edellyttämän selvityksen yhteydessä selvitetään myös verojen ja maksujen täytäntöönpanosta säädettävän lain 5 §:ään sisältyvän asiamieskiellon tarkoituksenmukaisuus.

Asialla on liittymäkohtia myös vireillä olevaan kunta- ja palvelurakenneuudistukseen, koska kunnat ovat merkittäviä julkisten saatavien velkojia. Mainitun uudistuksen tavoitteena on muun muassa kehittää palvelujen tuotantotapoja ja organisointia (ks. HE 155/2006 vp ja HaVM 31/2006 vp). Valiokunta pitää tarpeellisena, että edellä tarkoitetun selvityksen yhteydessä arvioidaan myös sitä, onko asiamieskiellosta luopuminen ainakin kuntien saatavien osalta tarpeen, jotta käytettävissä olisi lisää keinoja tehostaa kuntien palvelutuotantoa.

Asiaa selvitettäessä on tarkoituksenmukaisuus- ja tehokkuusnäkökohtien ohella annettava merkittävä painoarvo myös velallisten oikeusturvalle. Lisäksi on kiinnitettävä huomiota velallisten maksettaviksi tulevien perintäkustannusten määrään. Lakivaliokunta on saatavien perinnästä annetun lain muuttamista koskevaa hallituksen esitystä käsitellessään todennut, että perintäkulujen kehitystä on säännöllisesti seurattava (LaVM 14/2004 vp, s. 2/II). Tuossa yhteydessä säädettyjen, 1 päivänä toukokuuta 2005 voimaan tulleiden ns. taulukkomaksuja koskevien säännösten vaikutusta velallisten maksettaviksi tulevien perintäkulujen määriin ei ole toistaiseksi selvitetty. Valiokunta pitää tarpeellisena, että tällainen selvitys on käytettävissä, kun jatkossa harkitaan asiamieskiellon tarpeellisuutta veroulosotossa.

Valiokunta ehdottaa asiaa koskevan lausuman hyväksymistä (Valiokunnan lausumaehdotus 2).