1.1
Laki vakuutusten tarjoamisesta
1 luku Yleiset säännökset
1 §.Soveltamisala. Pykälän mukaan lakia sovelletaan vakuutusten tarjoamisen aloittamiseen ja harjoittamiseen. Kansainvälisen yksityisoikeuden säännösten ja periaatteiden mukaisella tavalla lakia sovelletaan vakuutusten tarjoamiseen Suomen alueella ja tarvittaessa ETA-alueella tai kolmannessa maassa. Lakiin ei sisälly yleistä alueellista soveltamisalaa koskevaa pykälää, vaan se ilmenee tarkemmin lain myöhemmistä pykälistä.
Direktiivin 1 artiklan 2 kohdan mukaan direktiiviä sovelletaan luonnollisiin henkilöihin ja oikeushenkilöihin, jotka ovat sijoittautuneet tai haluavat sijoittautua johonkin jäsenvaltioon vakuutus- ja jälleenvakuutustuotteiden tarjoamisen aloittamista ja harjoittamista varten. Pykälässä ei kuitenkaan yleisellä tasolla säädetä lain henkilöllisestä soveltamisalasta, vaan se ilmenee tarkemmin lain myöhemmistä pykälistä.
Voimassa olevan lain tapaan lakia sovelletaan vakuutusten tarjoamisen aloittamiseen ja harjoittamiseen vakuutusedustajan ja sivutoimisen vakuutusedustajan välityksellä. Voimassa olevasta laista poiketen lakia sovelletaan lähtökohtaisesti myös vakuutuksenantajan vakuutusten tarjoamisen aloittamiseen ja tarjoamiseen. Lakia sovelletaan siten 5 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuun vakuutuksenantajaan, 2 kohdassa tarkoitettuun vakuutusmeklariin, 3 kohdassa tarkoitettuun asiamieheen ja 5 kohdassa tarkoitettuun sivutoimiseen vakuutusedustajaan, joka sisältää sivutoimiset vakuutusmeklarit ja sivutoimiset asiamiehet. Lisäksi lain tiettyjä säännöksiä sovelletaan pienimuotoista vakuutusten tarjoamista harjoittaviin niin sanottuihin eräisiin sivutoimisiin vakuutusedustajiin, sen mukaan kuin 4 §:ssä tarkemmin säädetään. Vakuutuksenantajaa lukuun ottamatta muut tässä tarkoitetut toimijat voivat olla luonnollisia henkilöitä tai oikeushenkilöitä.
Vakuutusten tarjoamisen aloittamista ja harjoittamista koskevia säännöksiä sovelletaan pääosin myös jälleenvakuutusten tarjoamisen aloittamiseen ja harjoittamiseen. Jälleenvakuutusten osalta soveltamisesta on kuitenkin tehty tiettyjä poikkeuksia, joista säädetään tarkemmin 3 §:n 1 momentissa ja vakuutussopimuslaissa. Jälleenvakuutustoiminnan harjoittamisen edellytyksistä säädetään myös muissa laeissa, erityisesti vakuutusyhtiölaissa ja ulkomaisista vakuutusyhtiöistä annetussa laissa. Lisäksi lain soveltamisalan muista rajoituksista on säädetty 3 §:n 2 momentissa (suuret riskit) ja 4 §:ssä (eräät sivutoimiset vakuutusedustajat).
Lain 1 §:ssä pannaan täytäntöön direktiivin 1 artiklan 1 ja 2 kohta.
2 §. Vakuutusten tarjoaminen. Pykälän 1 momentissa määritellään laissa tarkoitettu vakuutusten tarjoaminen. Toimintaa pidetään vakuutusten tarjoamisena, jos toimija harjoittaa yhtä tai useampaa jäljempänä mainituista toimista. Vakuutusten tarjoamisella tarkoitetaan vakuutussopimuksen valmistelua sekä muita vakuutussopimuksen tekemiseen liittyviä valmistelevia toimenpiteitä. Vakuutussopimuksen tarjoamisella tarkoitetaan myös vakuutussopimusta koskevan henkilökohtaisen suosituksen antamista, josta direktiivissä käytetään käsitettä vakuutussopimusta koskeva neuvonta. Vakuutussopimusta koskeva neuvonta voi koskea myös vakuutuksen myyntiä tai sijoitusvakuutukseen liittyvien sijoituskohteiden myyntiä. Vakuutuksen tarjoamisella tarkoitetaan myös vakuutussopimusta koskevien muiden tietojen antamista.
Vakuutusten tarjoamisella tarkoitettaisiin lisäksi vakuutussopimuksen tekemistä ja avustamista vakuutussopimuksen hoitamisessa ja täyttämisessä. Erityisesti tämä koskisi korvausvaatimuksen yhteydessä tapahtuvaa avustamista. Kuitenkaan esimerkiksi asianajajan tai luvan saaneen oikeudenkäyntiavustajan, joka vakuutuksenottajan antaman valtuutuksen nojalla tekee päätehtävänsä hoitamiseksi korvaushakemuksen oikeusturvavakuutusta koskevassa asiassa, ei katsota harjoittavan laissa tarkoitettua vakuutusten tarjoamista. Nämä harjoittavat pääasiallisesti muuta toimintaa kuin vakuutusten tarjoamista eikä toiminnan tarkoituksena ole auttaa asiakasta tekemään vakuutus- tai jälleenvakuutussopimusta tai täyttämään tällainen sopimus. Vakuutuksenottajan avustajana toimiminen oikeudenkäynnissä sekä siihen välittömästi liittyvät tehtävät on erotettava lain soveltamisalaan kuuluvasta avustamisesta.
Vakuutusten tarjoaminen voi sisältää esimerkiksi asiakkaan vakuutustarpeen selvittämistä, vakuutusratkaisujen esittelemistä ja vertailua sekä vakuutussopimusta koskevan tarjouksen tekemisen. Direktiivissä tai laissa ei edellytetä, että verkkosivustoa tai muuta välinettä vakuutusten tarjoamiseen käyttävän henkilön ja vakuutuksenantajan tai asiakkaan välillä olisi nimenomainen asiamies- tai meklarisopimus. Vakuutusedustussuhde syntyy siten nykyistä helpommin ja selkeämmin sähköisten palveluiden välityksellä. Direktiivin mukaisesti vakuutusten tarjoamista koskevan määritelmän piiriin tulevat siten myös henkilöt, joiden liiketoiminta muodostuu:
-tietojen antamisesta yhdestä tai useammasta vakuutussopimuksesta asiakkaan valitsemien kriteereiden perusteella verkkosivuston tai muun välineen avulla,
- vakuutusten asettamisesta paremmuusjärjestykseen, tai
- vakuutussopimuksen hinnanalennuksen tarjoamisesta,
kun asiakas voi tehdä suoraan tai välillisesti vakuutussopimuksen verkkosivuston tai muun välineen avulla.
Nykyistä selkeämmin säädetään, että verkkosivustoa tai muuta välinettä vakuutusten tarjoamiseen käyttävä henkilö saattaa tulla lain soveltamisalan piiriin kahden edellytyksen täyttyessä: Ensiksi henkilön verkkosivustolla tai muun välineen avulla vertaillaan tai markkinoidaan vakuutuksia, vakuutusedustuspalveluita tai vakuutuksentarjoajia vastiketta vastaan. Toiseksi verkkosivusto tai muu väline mahdollistaa vakuutussopimuksen tekemisen suoraan tai välillisesti siten, että linkit mahdollistavat vakuutuksenottajan tietojen siirtymisen suoraan sopimuksentekoa koskevalle verkkosivulle. Lähtökohta on, että markkinointi verkkosivustolla tai muussa välineessä on vastikkeellista, jollei henkilö toisin näytä. Markkinoinnin kohteena olevasta vakuutuksentarjoajasta, vakuutuksesta tai vakuutusedustuspalvelusta riippuu, rinnastetaanko henkilö tällöin asiamieheksi vai vakuutusmeklariksi. Lain voimaantulon yhteydessä tällaista verkkosivustoa tai muuta välinettä käyttävien henkilöiden on perusteltua kiinnittää huomiota asianmukaisten asiamies- tai meklarisopimusten olemassaoloon. Vaihtoehtoisesti vakuutussopimuksen tekomahdollisuuksia on rajoitettava esimerkiksi siten, että sopimuksentekoa koskevan verkkosivun linkki poistetaan.
Laissa oleva määritelmä kattaa myös direktiivin mukaisen jälleenvakuutusten tarjoamisen. Ilman nimenomaista säännöstäkin määritelmä kattaa jälleenvakuutusyrityksen toiminnan myös silloin, kun jälleenvakuutusyritys harjoittaa tällaista toimintaa ilman jälleenvakuutusedustajaa.
Vakuutuksen tarjoamista koskevassa yleismääritelmässä ei edellytetä korvausta vastaan tapahtuvaa toimintaa, toisin kuin voimassa olevan lain 1 §:n 2 momentissa tarkoitetussa vakuutusedustuksen määritelmässä. Vakuutusmeklarin, asiamiehen ja sivutoimisen vakuutusedustajan määritelmissä vastiketta vastaan toimimista edellytetään kuitenkin jatkossakin.
Vakuutusten tarjoamista koskevista toimenpiteistä seuraa 6 §:n mukaisesti velvollisuus rekisteröityä Finanssivalvonnan ylläpitämään toimiluparekisteriin tai vakuutusedustajarekisteriin. Poikkeuksena tästä on vain 4 §:ssä tarkoitettu pienimuotoinen, eräänä sivutoimisena pidettävä vakuutusedustaja, johon lakia ei lähtökohtaisesti sovelleta. Vakuutusten tarjoamista saa harjoittaa rekisteröity luonnollinen henkilö sekä oikeushenkilö ja sen palveluksessa oleva luonnollinen henkilö. Tästä seuraa, ettei vakuutuksentarjoaja saa rekisteröintivelvoitteen vastaisesti siirtää vakuutusten tarjoamiseksi katsottavia tehtäviään rekisteröimättömän tahon hoidettavaksi.
Momentissa pannaan täytäntöön direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 1 ja 2 alakohta.
Pykälän 2 momentissa säädetään vakuutusten tarjoamisen määritelmään liittyvistä poikkeuksista. Momentin 1 kohdan mukaan vakuutusten tarjoamisena ei pidetä vakuutusta koskevien tietojen antamista satunnaisesti muun liike- tai ammattitoiminnan yhteydessä, jos toiminnan tarkoituksena ei ole auttaa asiakasta tekemään tai soveltamaan vakuutussopimusta. Säännös kattaa tilanteet, joissa muuna liikkeen- tai ammatinharjoittajana oleva tietojen antaja ei toteuta lainkaan muita toimenpiteitä auttaakseen asiakasta vakuutussopimuksen tekemisessä tai soveltamisessa tai, vaikka vähäisiä muita toimenpiteitä tehtäisiin, niiden tarkoituksena ei ole auttaa asiakasta tekemään tai soveltamaan vakuutussopimusta. Säännöstä sovelletaan vakuutus- ja jälleenvakuutussopimuksiin. Tällaisia tietoja saattavat antaa esimerkiksi tilintarkastajat, veroneuvojat sekä asianajajat ja luvan saaneet oikeudenkäyntiavustajat. Säännös vastaa vakuutusedustuksesta annetun lain 1 §:n 3 momentin 2 kohtaa. Kohdassa pannaan täytäntöön direktiivin 2 artiklan 2 kohdan a alakohta.
Momentin 2 kohdan mukaan vakuutusten tarjoamisena ei pidetä vakuutuksenantajan ammattimaista korvaushakemusten hallinnointia taikka vakuutuksenantajan tai mahdollisen muun toimijan tekemää vahingon selvittelyä ja asiantuntija-arvion tekemistä korvausasiasta. Säännös vastaa pääosin vakuutusedustuksesta annetun lain 1 §:n 3 momentin 3 kohtaa. Kohdassa pannaan täytäntöön direktiivin 2 artiklan 2 kohdan b alakohta.
Momentin 3 kohdassa säädetään uutena poikkeuksena, että vakuutusten tarjoamisena ei pidetä yhteisö- ja kuluttajaneuvontaa muun kuin vakuutuksentarjoajan tai erään sivutoimisen vakuutusedustajan toimesta. Direktiivissä ei ole asiasta nimenomaista säännöstä, mutta direktiivin johdanto-osan 12 kappaleen mukaan direktiivin soveltamisen keskeinen ehto on se, voidaanko vakuutussopimus tehdä suoraan tai välillisesti. Kappaleen mukaan direktiiviä ei olisi sovellettava sellaisiin viranomaisten tai kuluttajajärjestöjen hallinnoimiin verkkosivustoihin, joiden tarkoituksena ei ole sopimuksen tekeminen vaan joilla ainoastaan vertaillaan markkinoilla saatavilla olevia vakuutustuotteita. Selkeyden vuoksi ehdotetaan, että kansallisessa laissa asiasta säädetään nimenomaisesti. Direktiivin johdanto-osan 13 kappaleen mukaan direktiiviä ei myöskään olisi sovellettava pelkkään esittelemistoimintaan, jossa vakuutus- tai jälleenvakuutusedustajille tai -yrityksille annetaan tietoja mahdollisista vakuutuksenottajista tai mahdollisille vakuutuksenottajille annetaan tietoja vakuutus- tai jälleenvakuutustuotteista, -edustajista tai -yrityksistä. Kyse on sellaisten yleisluontoisten tietojen antamisesta, joilla ei varsinaisesti tavoitella vakuutussopimusten tekemistä, vaan vakuutuksen tekeminen perustuisi vakuutuksenottajien ja vakuutuksentarjoajien välisiin neuvotteluihin. Lisäksi edellytetään, että tietojen antaja ei toteuta muita toimia auttaakseen asiakasta vakuutus- tai jälleenvakuutussopimuksen tekemisessä. Momentin 3 kohdassa pannaan täytäntöön direktiivin 2 artiklan 2 kohdan c ja d alakohta.
3 §. Jälleenvakuutuksia ja suurten riskien vakuuttamista koskeva soveltamisalan rajaus. Pykälän tarkoituksena on selventävästi koota yhteen, mitä säännöksiä ei sovelleta jälleenvakuutuksen ja suuria riskejä koskevien vakuutusten tarjoamiseen. Ensivakuutuksen lisäksi vakuutusten tarjoamisesta annettu direktiivi koskee tietyiltä osin jälleenvakuutukseen ja suuriin riskeihin liittyvää vahinkovakuutusten tarjoamista. Direktiivissä ei kuitenkaan ole johdonmukaisesti tai kokonaisvaltaisesti lueteltu niitä artikloita, joita ei sovelleta jälleenvakuutuksiin tai suuria riskejä koskeviin vakuutussopimuksiin. Jälleenvakuutussopimuksen ja suuria riskejä koskevan vakuutussopimuksen molemmat sopimusosapuolet ovat ammattimaisia toimijoita, joten kaikkia vakuutuksenottajaa suojaavia säännöksiä ei ole tarpeellista soveltaa niihin.
Pykälän 1 momentissa ehdotetaan lueteltavaksi säännökset, joita ei sovelleta jälleenvakuutusten tarjoamiseen. Näitä ovat 4, 32—60, 74, 75 ja 78 §. Pienimuotoista ja rajoitettua vakuutusten tarjoamista koskeva 4 § ei sovellu luonteensa puolesta jälleenvakuutukseen. Pääasiassa viitatuissa säännöksissä säädetään jälleenvakuutuksen tarjoajan tiedonantovelvollisuudesta sekä menettelytavoista asiakasta taikka valvontaviranomaista eli Finanssivalvontaa kohtaan. Lisäksi mainitut säännökset koskisivat muun muassa asiakasvarojen erillään pitoa ja eräiltä osin vahingonkorvausvastuuta. Lakia ei myöskään sovelleta Euroopan talousalueen ulkopuolella sijaitsevasta valtiosta käsin Suomeen harjoitettavaan vakuutusten tarjoamiseen, jos toiminta koskee ainoastaan jälleenvakuutusta ja toimintaa valvotaan kolmannessa maassa vähintään tämän lain vaatimuksia vastaavalla tai siihen rinnastettavalla tavalla.
Kotimaisessa vakuutuslainsäädännössä ei ole pidetty tähän mennessä tarpeellisena säädellä jälleenvakuutustoimintaa ensivakuutustoimintaa vastaavasti. Jälleenvakuutustoimintaa ovat koskeneet yleiset sopimusoikeuden säännökset ja periaatteet sekä elinkeinonharjoittamista muutoin koskevat säännökset. Jälleenvakuutussuhde ei suoraan kosketa tavallista vakuutusasiakasta, eikä jälleenvakuutussopimuksessa vakuutuksenottajana olevan vakuutusyrityksen ole katsottu olevan tässä suhteessa erityisen suojan tarpeessa. Siten jälleenvakuutusta koskeva vakuutusten tarjoaminen jätetään momentissa säädetyllä tavalla lain soveltamisalan ulkopuolelle, koska se sallitaan direktiivissä.
Vastaavasti pykälän 2 momentissa ehdotetaan lueteltavaksi säännökset, joita ei sovelleta suuria riskejä koskevien vakuutusten tarjoamiseen. Näitä ovat 4, 32, 33, 36—38 §, 39 §:n 2 momentti, 42 ja 43 §, 57 §:n 2 momentti ja 78 §. Pienimuotoista ja rajoitettua vakuutusten tarjoamista koskeva 4 § ei sovellu luonteensa puolesta suurien riskien vakuuttamiseen. Pääasiassa viitatuissa säännöksissä säädetään vakuutuksentarjoajan tiedonantovelvollisuudesta ja tuotehallintavaatimuksista.
Säännös perustuu direktiivin 22 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohtaan, jonka mukaan 18, 19 ja 20 artiklassa tarkoitettuja tietoja ei tarvitse antaa silloin, kun vakuutusten tarjoajan toiminta on vakuutusten tarjoamista suurten riskien varalta. Direktiivin 25 artiklan 4 kohdan mukaan myöskään tuotehallintavaatimuksia ei sovelleta suurten riskien vakuuttamiseen.
4 §. Eräitä sivutoimisia vakuutusedustajia koskeva soveltamisalan rajaus. Pykälässä säädetään useiden lain säännösten soveltamatta jättämisestä koskien sellaisia toimijoita,
- joiden pääasiallinen ammatillinen toiminta on muu kuin vakuutusten tarjoaminen ja
- jotka harjoittavat pienimuotoista ja vakuutuslajeiltaan hyvin rajattua vakuutusten tarjoamista.
Käytännössä kyse on aina ensivakuutusten tarjoamisesta. Pykälässä tarkoitetut niin sanotut eräät sivutoimiset vakuutusedustajat, joihin lain säännöksiä ei pääsääntöisesti sovelleta, on erotettava tavanomaisista sivutoimisista vakuutusedustajista, joihin lakia sovelletaan lähtökohtaisesti kokonaan.
Pykälän 1 momentissa säädetään edellytyksistä, joiden täyttyessä lakia sovelletaan eräisiin sivutoimisiin vakuutusedustajiin 2 momentissa säädettyine rajoituksineen. Eräät sivutoimiset vakuutusedustajat voivat tarjota vain vakuutuksia, jotka täyttävät kaikki kolme momentissa tarkoitettua ehtoa. Ensiksi edellytetään, että vakuutussopimuksesta maksetut vakuutusmaksut ovat suuruudeltaan vuoden pituisen ajan perusteella suhteellisesti pro rata -perusteella laskettuna enintään 600 euroa. Vaihtoehtoisesti jos momentin 3 kohdassa tarkoitetun matkan tai muun palvelun kesto on enintään kolme kuukautta, vakuutusmaksu on enintään 200 euroa jokaiselta vakuutetulta henkilöltä. Viimeksi mainittu määrä on kiinteä. Kohdassa pannaan täytäntöön direktiivin 1 artiklan 3 kohdan b ja c alakohta.
Toiseksi edellytetään, että vakuutus liittyy täydentävänä kyseisen erään sivutoimisen vakuutusedustajan myymään tavaraan tai toimittamaan palveluun. Ehto vastaa sisällöltään direktiivin 1 artiklan 3 kohdan a alakohdan johdantokappaletta.
Kolmanneksi edellytetään, että vakuutus kattaa ainoastaan tavaran viallisuuteen, katoamiseen tai rikkoutumiseen taikka toimitetun palvelun käyttämättä jäämiseen tai varattuun matkaan liittyvän riskin. Säännöksessä rikkoutuminen tarkoittaa tavaran ja matkatavaran rikkoutumisen (engl. breakdown) lisäksi myös vahingoittumista osittain (engl. damage). Säännös vastaa sisällöltään direktiivin 1 artiklan 3 kohdan a alakohdan i ja ii alakohtaa. Säännös on kuitenkin direktiivin alakohtia laajempi siltä osin, kuin säännöksessä on kyse tavaran viallisuudesta. Samoin ehdotettu matkatavaran rikkoutuminen on laajempi kuin direktiivissä, joka kattaa vahingoittumisen osittain mutta ei rikkoutumista. Säännöksessä on kyse tavaran tai palvelun tarjoajan toimittamaan hyödykkeeseen liittyvän riskin vakuuttamisesta.
Sivutoimisen vakuutusedustajan määritelmästä seuraa, että vakuutussopimus ei pääsääntöisesti saa koskea henkivakuutusta eikä vastuuvakuutusta. Vakuutussopimus saa kuitenkin koskea henki- ja vastuuvakuutusturvaa, jos ne ovat liitännäisiä pääasialliseen vakuutusturvaan nähden silloin, kun kyseessä on varattuun matkaan liittyvä riski. Liitännäisessä matkaturvassa voi olla kyseessä esimerkiksi matkatavaroiden vahingoittuminen tai katoaminen ja kyseiseltä tarjoajalta varattuun matkaan liittyvä muu riski.
Lain soveltamisalan ulkopuolelle jäävää pykälässä tarkoitettua sivutoimista ja pienimuotoista vakuutusten tarjoamista harjoittavat käytännössä yleensä esimerkiksi matkatoimistot, silmälasikauppiaat ja matkapuhelin- ja kodinkoneliikkeet, jos ne oheispalvelunaan myyvät tuotteisiinsa tai palveluihinsa liittyviä vakuutuksia. Sen sijaan lakia sovelletaan autoliikkeiden toimintaan, koska ne myyvät liikennevakuutuksia, jotka Solvenssi II -direktiivin mukaan ovat moottoriajoneuvoihin liittyviä vastuuvakuutuksia. Autoliikkeet täyttävät yleensä tavanomaisen sivutoimisen vakuutusedustajan määritelmän tunnusmerkit.
On käytännössä mahdollista, että pykälän edellytykset täyttävien vakuutusten lisäksi tarjotaan myös sellaisia vakuutuksia, jotka eivät täytä kaikkia pykälän edellytyksiä. Nykyisin tarjotaan esimerkiksi myös sellaisia matkavakuutuksia, jotka hinnaltaan eivät täytä kaikkia 1 momentin edellytyksiä. Ne on tarkoitettu lähinnä kalliiden matkapakettien ostajien lisäsuojaksi, ja niiden kattavuus on tavanomaisia matkavakuutuksia laajempi esimerkiksi peruutusturvan osalta. Pykälän 1 momentin edellytykset täyttämättömien vakuutusten myynti voi olla pientä lain soveltamisalan ulkopuolelle jäävien vakuutusten myyntiin verrattuna. Tällöinkin tällaisia vakuutuksia tarjoavan yhtiön, yrityksen tai edustajan katsotaan olevan tavanomainen sivutoiminen vakuutusedustaja ja kyseiseen yhtiöön, yritykseen tai edustajaan sovelletaan sivutoimista vakuutusedustajaa koskevia säännöksiä, kuten rekisteröintivelvollisuutta, toiminnan järjestämistä sekä selonotto- ja tiedonantovelvollisuuksia koskevia säännöksiä.
Pykälän 2 momentissa luetellaan säännökset, joita sovelletaan eräisiin sivutoimisiin vakuutusedustajiin. Sovellettavia säännöksiä ovat vain lain 6, 30, 32—35, 40 ja 41 §, 78 §:n 2 momentti ja 79—81 §. Erään sivutoimisen asiamiehen toimintaan sovelletaan vakuutussopimuslakia. Erityisesti on otettava huomioon, että 6 §:n säännöksen nojalla eräillä sivutoimisilla vakuutusedustajilla ei ole velvollisuutta rekisteröityä Finanssivalvonnan vakuutusedustajarekisteriin. Säännökset perustuvat direktiivin 1 artiklan 4 kohdassa säädettyihin vaatimuksiin.
Lain lähtökohta on, että pykälässä tarkoitetut sivutoimiset vakuutusedustajat vastaavat osaltaan laissa säädettyjen vaatimusten täyttämisestä. Pykälän 3 momentin nojalla vakuutuksenantajan tai vakuutusedustajan on huolehdittava, että 2 momentissa säädetyt vaatimukset täytetään, jos vakuutusten tarjoamista harjoitetaan pykälässä tarkoitetun erään sivutoimisen vakuutusedustajan avulla (direktiivin 1 artiklan 4 kohta). Säännös on selventävä. Vakuutuksenantaja vastaa kuitenkin kaikissa tilanteissa vastaa siitä, että vakuutuksenottaja saa vakuutuksesta vakuutussopimuslain mukaiset ennakkotiedot. Vakuutuksenantajan tai vakuutusedustajan on toimitettava käyttämilleen eräille sivutoimisille vakuutusedustajille tiedot, jotka asiakkaalle on annettava ennen vakuutussopimuksen tekemistä. Ennen vakuutussopimuksen tekemistä asiakkaalle on lisäksi annettava vahinkovakuutusta koskeva vakiomuotoinen asiakirja. Vakuutuksenantajan tai vakuutusedustajan on huolehdittava tarvittaessa myös koulutuksesta tai toimitettava muulla soveltuvalla menetelmällä tiedot vakuutuksesta käyttämiensä eräiden sivutoimisten vakuutusedustajien saataville. Jos eräs sivutoiminen vakuutusedustaja laiminlyö laissa säädetyt velvollisuudet, vakuutuksenantajan tai vakuutusedustajan on arvioitava, voidaanko erään sivutoimisen vakuutusedustajan palveluita enää käyttää. Tarvittaessa ryhdyttävä toimenpiteisiin vaatimusten täyttämiseksi tai sopimuksen lopettamiseksi.
5 §.Määritelmät. Pykälässä määritellään keskeiset laissa käytetyt käsitteet. Vakuutusten tarjoamisesta annetussa direktiivissä määritelmiä on lukumääräisesti enemmän kuin vakuutusedustuksesta annetussa direktiivissä. Kokonaan uusia määritelmiä ovat sivutoimisen vakuutusedustajan, vastikkeen, sivuliikkeen ja läheisten sidosten määritelmät. Kansalliseen lakiin ehdotetaan lisättäväksi näiden ohella myös eräitä määritelmiä, jotka ovat olleet jo vakuutusedustuksesta annetussa direktiivissä mutta eivät kansallisessa laissa.
Pykälän 1 momentin 1 kohdassa vakuutuksenantajalla tarkoitetaan vakuutusyhtiötä, lukuun ottamatta työeläkevakuutusyhtiöistä annetussa laissa tarkoitettua työeläkevakuutusyhtiötä. Vakuutuksenantajalla tarkoitetaan myös jälleenvakuutusyhtiötä, ulkomaista vakuutusyhtiötä sekä vakuutusyhdistystä viitaten näitä koskevien erityislakien määritelmiin. Säännöksessä tarkoitettu vakuutusyhtiö ja jälleenvakuutusyhtiö vastaavat Solvenssi II -direktiivin vakuutusyrityksen ja jälleenvakuutusyrityksen määritelmiä. Säännöksessä on otettu huomioon myös Suomessa rekisteröidyt vakuutusyhdistykset sekä ulkomaiset ensi- ja jälleenvakuutusyritykset. Säännöksessä pannaan täytäntöön direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 6 ja 7 alakohta.
Momentin 2 kohdan mukaan vakuutusmeklarilla tarkoitetaan luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, joka ei ole vakuutuksenantaja tai sen työntekijä ja joka vastiketta vastaan alkaa harjoittaa tai harjoittaa ensivakuutusten tarjoamista muun asiakkaan kuin ensivakuutuksenantajan kanssa tekemänsä toimeksiantosopimuksen perusteella taikka alkaa harjoittaa tai harjoittaa vastiketta vastaan jälleenvakuutuksen tarjoamista. Vakuutusmeklarin määritelmä on kansallinen. Sen kautta tehdään ero vakuutusmeklaritoiminnan ja asiamiestoiminnan välillä niin, ettei sama henkilö voi toimia molemmissa rooleissa. Vakuutusten tarjoamista on käsitelty edellä 2 §:ssä.
Kansallisessa määritelmässä on otettu huomioon direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 3 alakohdasta ilmenevät seikat, jotka koskevat ensivakuutusten tarjoamista harjoittavaa vakuutusedustajaa. Direktiivin määritelmän mukaan vakuutusedustajalla tarkoitetaan luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, joka ei ole vakuutus- tai jälleenvakuutusyritys tai sen työntekijä eikä sivutoiminen vakuutusedustaja ja joka korvausta vastaan aloittaa vakuutusten tarjoamisen tai harjoittaa sitä. Kansallisessa määritelmässä on otettu huomioon myös direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 5 alakohdasta ilmenevät seikat, jotka koskevat jälleenvakuutusten tarjoamista harjoittavaa vakuutusedustajaa. Direktiivin määritelmän mukaan jälleenvakuutusedustajalla tarkoitetaan luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, joka ei ole jälleenvakuutusyritys tai sen työntekijä ja joka korvausta vastaan aloittaa jälleenvakuutusten tarjoamisen tai harjoittaa sitä.
Kuten voimassa olevassa laissa, ehdotuksessa vakuutusmeklari määritellään toimeksiantosopimussuhteen avulla. Käytännössä vakuutusmeklarin toimeksiantajana on vakuutuksenottaja tai muutoin vakuutusmeklarin palveluita tarvitseva henkilö. Vakuutusmeklari edustaa asiakastaan ja tämän valtuuttamana esimerkiksi asioi vakuutuksenantajan kanssa.
Vakuutusmeklarin rekisteröinnin ja toiminnan keskeisenä edellytyksenä on 8 §:n 1 momentin 1 kohdan ja 2 momentin mukaisesti, että vakuutusmeklari ei ole vakuutuksenantajaan sellaisessa riippuvuussuhteessa, joka on omiaan vaikuttamaan asiakkaan etujen vastaisesti vakuutusmeklarin toimintaan. Sijoitusvakuutusta tarjottaessa eturistiriidoista säädetään lisäksi erikseen lain 6 luvussa. Ensivakuutusta harjoittava vakuutuksenantaja ei saa olla vakuutusmeklarin toimeksiantajana. Koska vakuutusmeklarille toimeksiannon antava asiakas on määritelmän mukaan muu taho kuin ensivakuutusta harjoittava vakuutuksenantaja, jälleenvakuutusta harjoittava vakuutuksenantaja sen sijaan voi kuitenkin olla vakuutusmeklarin toimeksiantaja. Mahdollisuus tehdä toimeksiantosopimus jälleenvakuutusta harjoittavan vakuutuksenantajan kanssa on tarpeen, jotta vakuutusmeklareiden toimintamahdollisuuksia ei tarpeettomasti rajoitettaisi.
Vakuutusmeklarin määritelmä vastaa pääosin vakuutusedustuksesta annetun lain 3 §:n 2 kohtaa.
Momentin 3 kohdassa määritellään asiamies luonnolliseksi henkilöksi tai oikeushenkilöksi, joka ei ole vakuutuksenantaja tai sen työntekijä ja joka vastiketta vastaan alkaa harjoittaa tai harjoittaa vakuutusten tarjoamista vakuutuksenantajan lukuun ja vastuulla. Asiamiehellä tarkoitetaan myös luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, joka ei ole jälleenvakuutusta itse harjoittava vakuutuksenantaja tai sen työntekijä ja joka vastiketta vastaan aloittaa jälleenvakuutusten tarjoamisen tai harjoittaa sitä jälleenvakuutuksenantajan lukuun ja vastuulla. Asiamiehen määritelmä on kansallinen. Sen kautta tehdään ero vakuutusmeklaritoiminnan ja asiamiestoiminnan välillä niin, ettei sama henkilö voi toimia molemmissa rooleissa. Ehdotettu määritelmä sisältää myös jälleenvakuuttamista koskevan asiamiestoiminnan.
Asiamies saa toimia yhden tai useamman vakuutuksenantajan asiamiehenä. Asiamies edustaa aina vakuutuksenantajaa. Asiamiehellä on oltava voimassa oleva, vakuutuksenantajan kanssa tehty asiamiessopimus, jonka mukaan asiamies toimii vakuutuksenantajan lukuun ja vastuulla.
Kuten vakuutusmeklarin määritelmässä myös asiamiehen määritelmässä on otettu huomioon direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 3 ja 5 alakohdan säännökset. Määritelmää on tulkittava siten, että ensivakuutusyritys saa toimia jälleenvakuutusyrityksen asiamiehenä. Asiamiehen määritelmä vastaa pääosin voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 3 §:n 1 kohtaa.
Momentin 4 kohdan mukaan vakuutusedustajalla tarkoitetaan vakuutusmeklaria ja asiamiestä. Direktiivissä on vakuutusedustajan määritelmä, mutta direktiivissä vakuutusedustajia ei ole jaettu vakuutusmeklareihin ja asiamiehiin. Direktiivin mukainen vakuutusedustajan määritelmä kattaa suomalaisessa lainsäädännössä sekä vakuutusmeklarit että asiamiehet. Suomessa rekisteröity, direktiivissä tarkoitettu vakuutusedustaja on joko vakuutusmeklari tai asiamies. Suomessa rekisteröity vakuutusedustaja ei saa toimia samanaikaisesti sekä asiamiehenä että vakuutusmeklarina.
Vakuutusedustajan määritelmä perustuu direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 3 ja 5 alakohtaan. Tältä osin vakuutusedustajan määritelmän sisällölliset seikat ilmenevät edellä 2 ja 3 kohdan vakuutusmeklarin ja asiamiehen määritelmistä. Ehdotettu vakuutusedustajan määritelmä sisältää myös jälleenvakuuttamista koskevan vakuutusmeklari- ja asiamiestoiminnan. Vakuutusedustajan määritelmä vastaa pääosin voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 3 §:n 3 kohtaa.
Lain selkeyden vuoksi ja tulkintaongelmien välttämiseksi on otettava huomioon, että laissa vakuutusedustajilla tarkoitetaan muita kuin sivutoimisia vakuutusedustajia ja eräitä sivutoimisia vakuutusedustajia. Asiasta säädetään jäljempänä pykälän 2 momentissa.
Momentin 5 kohdassa määritellään sivutoiminen vakuutusedustaja. Määritelmä on uusi. Sen avulla nykyiset vakuutusedustajat jaetaan uudessa laissa päätoimisiin ja sivutoimisiin vakuutusedustajiin. Säännöksen nojalla luottolaitostoiminnasta annetussa laissa (610/2014) tarkoitettu luottolaitos tai sijoituspalvelulaissa (747/2012) tarkoitettu sijoituspalveluyritys ei voi olla tässä laissa tarkoitettu sivutoiminen vakuutusedustaja. Sivutoiminen vakuutusedustaja ei voi myöskään olla mainittuja rahoituslaitoksia vastaava ETA-valtion rahoituslaitos. Edellä mainittuja rahoituslaitoksia lukuun ottamatta sivutoimisella vakuutusedustajalla tarkoitetaan luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä,
- jonka pääasiallinen ammatillinen toiminta on muu kuin vakuutusten tarjoaminen ja
- joka alkaa tarjota tai tarjoaa sivutoimisesti vastiketta vastaan ainoastaan vakuutuksia, jotka liittyvät täydentävinä tavaraan tai palveluun. Lisäksi edellytetään, että tällaiset vakuutukset eivät kata henkivakuutus- tai vastuuriskejä, paitsi jos tämä vakuutusturva täydentää vakuutusedustajan pääasiallisen ammatillisen toiminnan yhteydessä tarjoamaa tavaraa tai palvelua.
Sivutoimisena vakuutusedustajana pidetään sellaista toimijaa, joka täyttää kaikki mainitut edellytykset. Säännös vastaa direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 4 alakohtaa.
Laissa käytetään eräissä säännöksissä sivutoimisen vakuutusmeklarin käsitettä. Tällä tarkoitetaan 2 kohdassa tarkoitettua toimintaa sivutoimisesti harjoittavaa edustajaa. Lisäksi laissa käytetään eräissä säännöksissä sivutoimisen asiamiehen käsitettä. Tällä tarkoitetaan puolestaan 3 kohdassa tarkoitettua toimintaa sivutoimisesti harjoittavaa edustajaa.
Momentin 6 kohdassa vakuutuksentarjoajaksi määritellään vakuutuksenantaja, vakuutusedustaja ja sivutoiminen vakuutusedustaja. Säännös vastaa direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 8 alakohtaa.
Momentin 7 kohdassa vakuutusten tarjoamiseen osallistuvaksi henkilöksi määritellään vakuutuksenantajalla, vakuutusedustajalla tai sivutoimisella vakuutusedustajalla työskentelevä vakuutusten tarjoamiseen suoraan osallistuva luonnollinen henkilö. Määritelmän kannalta ei ole merkitystä, millaiseen toimeksiantosuhteeseen tai asemaan työskentely perustuu. Määritelmä voi kattaa esimerkiksi vakuutuksentarjoajan johdossa olevan henkilön, työsuhteessa olevan henkilön ja vuokratyösuhteisen henkilön. Vakuutuksen tarjoamiseen osallistuvalla luonnollisella henkilöllä tarkoitetaan henkilöä, jonka asiakkaan toimeksiannon hoitamiseen tai muutoin asiakassuhteen hoitoon liittyvät tehtävät edellyttävät vakuutusten tuntemusta. Määritelmä on kansallinen.
Momentin 8 kohdassa vastikkeeksi määritellään palkka, palkkio tai muu taloudellinen etu. Säännöksessä muulla taloudellisella edulla tarkoitetaan provisioita, veloituksia, muita maksuja, kaikenlaisia taloudellisia hyötyjä, muita rahallisia tai varallisuusarvoisia tai muunlaisia etuja tai kannustimia, joita tarjotaan tai annetaan vakuutusten tarjoamista harjoitettaessa. Laissa käytetään direktiivin korvaus-käsitteen sijaan vastike-käsitettä, joka erottuu paremmin vakuutuskorvaus-käsitteestä. Säännös vastaa sisällöltään direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 9 alakohtaa.
Määritelmä liittyy läheisesti direktiivin 19 artiklan 1 kohdan e alakohdan i—iv alakohtaan, jossa jaotellaan direktiivissä tarkoitettu korvaus palkkioon eli asiakkaan suoraan maksamaan korvaukseen, provisioon eli vakuutusmaksuun sisältyvään korvaukseen ja muun tyyppiseen korvaukseen, mukaan lukien kaikenlainen taloudellinen hyöty, joka tarjotaan tai annetaan vakuutussopimukseen liittyen, sekä näiden kaikkien yhdistelmään.
Momentin 9 kohdassa pysyvällä tavalla tarkoitetaan tapaa, jolla asiakas voi tallentaa ja toisintaa hänelle henkilökohtaisesti osoitettuja tietoja muuttumattomina siten, että ne ovat saatavilla myöhempää käyttöä varten tietojen käyttötarkoituksen kannalta asianmukaisen ajan. Pysyvää tapaa määriteltäessä tulee ottaa huomioon Euroopan unionin tuomioistuimen tulkinta, että tietyt internetsivustot on luokiteltava pysyviksi välineiksi, kun käyttäjä voi internetsivuston kautta tallentaa hänelle henkilökohtaisesti osoitettuja tietoja siten, että tiedot ovat helposti saatavilla myöhempää käyttöä varten tietojen käyttötarkoituksen kannalta asianmukaisen ajan ja ne voidaan tulostaa muuttumattomina. Lisäksi palveluntarjoajan tai muun ylläpitäjän, jonka tehtäväksi kyseisen sivuston hallinta on annettu, on oltava mahdotonta muuttaa sivuston sisältöä yksipuolisesti (Euroopan unionin tuomioistuimen tuomio asiassa C-375/15 BAWAG PSK Bank für Arbeit und Wirtschaft und Österreichische Postsparkasse AG vastaan Verein für Konsumenteninformation, annettu 25.2.2017, kohdat 40—44). Säännös vastaa sisällöltään direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 18 alakohtaa.
Momentin 10 kohdan nojalla ETA-valtioksi määritellään Euroopan talousalueeseen kuuluva valtio. Säännös on kansallinen.
Momentin 11 kohdan mukaan kolmannella maalla tarkoitetaan muuta kuin ETA-valtiota. Säännös on kansallinen.
Momentin 12 kohdassa määritellään sijoitusvakuutus. Määritelmä perustuu henkivakuutus-käsitteeseen, joka sisältää vakiintuneesti vakuutusluokista annetun lain (526/2008) 13—20 §:ssä tarkoitetut vakuutukset. Ehdotettu sijoitusvakuutuksen määritelmä ei kuitenkaan koske tiettyjä henkivakuutuksena pidettyjä vakuutuksia.
Sijoitusvakuutuksen määritelmä sisältää direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 17 alakohdassa tarkoitetut vakuutusmuotoiset sijoitustuotteet, jotka määritellään momentin 21 kohdassa, sekä lisäksi mainitussa alakohdassa tarkoitetut suomalaiset yksilölliset eläkevakuutukset. Vastaavasti kuin direktiivin mukaan sijoitusvakuutuksina ei pidettäisi sellaisia henkivakuutuksia, jonka mukaiset etuudet maksetaan ainoastaan kuoleman sattuessa taikka loukkaantumisesta, sairaudesta tai vammasta johtuvan työkyvyttömyyden vuoksi. Sijoitusvakuutuksena ei myöskään pidettäisi ammatillisia lisäeläkkeitä tarjoavien laitosten toiminnasta ja valvonnasta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/41/EY tai Solvenssi II -direktiivin soveltamisalaan kuuluvia virallisesti tunnustettuja ammatillisia lisäeläkejärjestelmiä eikä muita ryhmävakuutuksena pidettäviä eläkevakuutuksia.
Laissa olevassa sijoitusvakuutuksen määritelmässä on otettu hiljaisesti huomioon direktiivin vakuutusmuotoisen sijoitusvakuutuksen määritelmästä ilmenevä seikka, että käytännössä kaikkiin Suomessa tarjottaviin sijoitusvakuutuksiin eli eläkevakuutuksiin ja muihin säästöhenkivakuutuksiin sisältyy maturiteetti- tai takaisinostoarvo sekä elementti, jossa markkinoiden vaihtelu vaikuttaa suoraan tai välillisesti koko maturiteetti- tai takaisinostoarvoon tai sen osaan. Lisäksi määritelmän ulkopuolelle suljetaan momentin 21 kohdan a, b ja d alakohtaa vastaavat vakuutukset. Sen sijaan momentin 21 kohdan c ja e alakohdassa tarkoitetut vakuutukset sisältyvät laissa olevan sijoitusvakuutuksen määritelmään.
Säännös on kansallinen, ja se vastaa 5. lakiehdotukseen sisältyvää sijoitusvakuutuksen määritelmää.
Momentin 13 kohdan nojalla ammattimaiseksi asiakkaaksi määritellään sijoituspalvelulain 1 luvun 18 §:ssä tarkoitettu ammattimainen asiakas. Säännös on tarpeen, koska lain kaikkia tiedonantoa koskevia säännöksiä ei sovelleta ammattimaiseen asiakkaaseen.
Momentin 14 kohdan mukaan läheisillä sidoksilla tarkoitetaan vakuutusyhtiölain 1 luvun 10 §:ssä tarkoitettua merkittävää sidonnaisuutta. Direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 13 alakohdassa viitataan Solvenssi II -direktiivin 13 artiklan 17 alakohdassa määriteltyihin läheisiin sidoksiin, mikä on pantu täytäntöön vakuutusyhtiölain mainitussa pykälässä. Vakuutusyhtiölain 1 luvun 10 §:n mukaan merkittävä sidonnaisuus syntyy, jos luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö suoraan tai välillisesti omistaa vähintään 20 prosenttia äänivallasta, osakepääomasta tai siihen rinnastettavista oman pääoman eristä taikka hänellä on oikeus suoraan tai välillisesti nimittää tai erottaa vähintään yksi viidesosa jonkin oikeushenkilön hallituksen tai siihen verrattavan toimielimen jäsenistä taikka sellaisen toimielimen jäsenistä, jolla on tämä oikeus, ja nimittämis- tai erottamisoikeus perustuu samoihin seikkoihin kuin edellä tarkoitettu äänimäärä. Merkittävä sidonnaisuus voi syntyä myös kirjanpitolain (1336/1997) 1 luvun 5 §:ssä tarkoitetun määräysvallan kautta.
Momentin 15 kohdan nojalla kotijäsenvaltiolla tarkoitetaan ETA-valtiota, jossa vakuutusedustajana toimivalla luonnollisella henkilöllä on asuinpaikka, tai ETA-valtiota, jossa vakuutusedustajana toimivan oikeushenkilön sääntömääräinen kotipaikka sijaitsee, tai, jos sillä ei kansallisen lainsäädännön mukaan ole sääntömääräistä kotipaikkaa, ETA-valtiota, jossa sen keskushallinto sijaitsee. Määritelmä sisältää lain systematiikan mukaisesti myös jälleenvakuutusedustajan. Määritelmä sisältää myös sivutoimisen vakuutusedustajan. Säännös vastaa sisällöltään direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 10 alakohtaa.
Momentin 16 kohdan mukaan vastaanottavalla jäsenvaltiolla tarkoitetaan ETA-valtiota, joka ei ole vakuutusedustajan kotijäsenvaltio ja jossa vakuutusedustajalla on pysyvä liikepaikka tai toimipaikka tai jossa vakuutusedustaja tarjoaa vakuutuksia. Määritelmä sisältää lain systematiikan mukaisesti myös jälleenvakuutusedustajan. Määritelmä sisältää myös sivutoimisen vakuutusedustajan. Säännös vastaa sisällöltään direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 11 alakohtaa.
Momentin 17 kohdan mukaan sivuliikkeellä tarkoitetaan vakuutusedustajan asioimistoa tai sivuliikettä, joka sijaitsee muun ETA-valtion kuin vakuutusedustajan kotijäsenvaltion alueella. Määritelmä sisältää lain systematiikan mukaisesti myös jälleenvakuutusedustajan. Määritelmä sisältää myös sivutoimisen vakuutusedustajan. Säännös vastaa direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 12 alakohtaa.
Momentin 18 kohdan nojalla suureksi riskiksi määritellään vakuutusyhtiölain 31 luvun 4 §:n 2 momentissa tarkoitettu suuri riski. Direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 16 alakohdassa viitataan Solvenssi II -direktiivin 13 artiklan 27 alakohdassa määriteltyihin suuriin riskeihin, jotka on määritelty vakuutusyhtiölain mainitussa säännöksessä. Säännös vastaa sisällöltään direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 16 alakohtaa.
Momentin 19 kohdan nojalla direktiivillä tarkoitetaan vakuutusten tarjoamisesta annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviä 2016/97/EU. Säännös on kansallinen.
Momentin 20 kohdan nojalla Solvenssi II -direktiivillä tarkoitetaan vakuutus- ja jälleenvakuutustoiminnan aloittamisesta ja harjoittamisesta annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviä 2009/138/EY (Solvenssi II). Säännös on kansallinen.
Momentin 21 kohdassa määritellään vakuutusmuotoinen sijoitustuote. Laissa käytetään pääosin edellä 12 kohdassa tarkoitettua sijoitusvakuutus-käsitettä. Vakuutusmuotoinen sijoitustuote määritellään kuitenkin laissa, koska sitä käytetään Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2016/97 täydentämisestä vakuutusmuotoisten sijoitustuotteiden tarjoamiseen sovellettavien tiedonantovaatimusten ja liiketoiminnan menettelytapasääntöjen osalta annetussa komission delegoidussa asetuksessa, mutta sitä ei määritellä mainitussa asetuksessa.
Direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 17 alakohdan mukaisesti vakuutusmuotoisella sijoitustuotteella tarkoitetaan vakuutustuotetta, johon sisältyy maturiteetti- tai takaisinostoarvo ja jossa markkinoiden vaihtelu vaikuttaa suoraan tai välillisesti koko maturiteetti- tai takaisinostoarvoon tai sen osaan, lukuun ottamatta seuraavia vakuutustuotteita:
a) Solvenssi II -direktiivin 2009/138/EY liitteessä I (vahinkovakuutusluokat) luetellut vahinkovakuutustuotteet;
b) henkivakuutussopimukset, jos sopimuksen mukaiset etuudet maksetaan ainoastaan kuoleman sattuessa tai loukkaantumisesta, sairaudesta tai vammasta johtuvan työkyvyttömyyden vuoksi;
c) eläketuotteet, joiden pääasialliseksi tarkoitukseksi katsotaan kansallisen lainsäädännön nojalla tulojen tarjoaminen sijoittajalle eläkkeelläoloaikana ja jotka antavat sijoittajalle oikeuden tiettyihin etuuksiin;
d) virallisesti tunnustetut ammatillisia lisäeläkkeitä tarjoavien laitosten toiminnasta ja valvonnasta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/41/EY tai Solvenssi II -direktiivin 2009/138/EY soveltamisalaan kuuluvat ammatilliset lisäeläkejärjestelmät;
e) yksilölliset eläketuotteet, joiden osalta kansallisessa lainsäädännössä vaaditaan työnantajan rahoitusosuutta ja joissa työnantaja tai työntekijä ei voi valita eläketuotetta tai eläketuotteen tarjoajaa.
Säännös vastaa direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 17 alakohtaa.
Pykälän 2 momentissa säädetään 1 momentin 2 ja 3 kohtaa täydentävä säännös siitä, että päätoimisesti ensivakuutusten tarjoamista harjoittava vakuutusmeklari tai asiamies ei voi määritelmällisesti olla 1 momentin 5 kohdassa tarkoitettu sivutoiminen vakuutusedustaja. Tämä seuraa jo siitä, että vakuutusedustajan pääasiallinen ammatillinen toiminta on vakuutusten tarjoaminen, kun taas sivutoimisen vakuutusedustajan pääasiallinen ammatillinen toiminta on jokin muu kuin vakuutusten tarjoaminen. Säännös on lähinnä lakitekninen, ja sillä pyritään varmistamaan direktiivin asianmukainen täytäntöönpano.
Säännös johtuu direktiivissä olevien vakuutusedustajan ja jälleenvakuutusedustajan määritelmien eroista. Direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 3 alakohdan mukaan vakuutusedustaja, jolla direktiivissä tarkoitetaan ensivakuutuksia tarjoavaa vakuutusedustajaa, ei ole direktiivissä tarkoitettu sivutoiminen vakuutusedustaja. Direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 5 alakohdassa tarkoitetun jälleenvakuutusedustajan osalta tällaista vaatimusta ei ole. Jotta kansallisessa laissa määritelmien yhteiset osat voidaan yhdistää yhdeksi vakuutusedustaja-määritelmäksi, joka sisältää sekä ensi- että jälleenvakuutusta harjoittavan vakuutusedustajan, direktiivissä olevat erot on otettava huomioon.
2 luku Vakuutusedustajan ja sivutoimisen vakuutusedustajan rekisteröinti sekä vakuutusedustajarekisteri
6 §. Oikeus harjoittaa vakuutusten tarjoamista Suomessa. Vakuutusten tarjoamisesta annetun direktiivin 3 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaan ensi- ja jälleenvakuutusten tarjoamisen ja sivutoimisen vakuutusten tarjoamisen edellytyksenä on, että näiden toimintojen harjoittajat ovat toimivaltaisen viranomaisen rekisteröimiä kotijäsenvaltiossaan. Direktiivin mukaisesti pykälässä säädetään tyhjentävästi siitä, kuka tai mikä voi harjoittaa Suomessa vakuutusten tarjoamista.
Pykälän 1 momentin 1 kohdan a alakohdassa säädetään vakuutusedustajien ja sivutoimisten vakuutusedustajien toiminnan harjoittamisoikeudesta. Vakuutusten tarjoamista Suomessa saavat harjoittaa ensinnäkin luonnolliset henkilöt ja oikeushenkilöt, jotka Finanssivalvonta on rekisteröinyt vakuutusedustajarekisteriin vakuutusedustajiksi eli asiamiehiksi tai vakuutusmeklareiksi taikka sivutoimisiksi vakuutusedustajiksi. Laissa säädetyin edellytyksin myös vakuutusedustajien tai sivutoimisten vakuutusedustajien palveluksessa olevat henkilöt saavat harjoittaa vakuutusten tarjoamista.
Momentin 1 kohdan b alakohdan nojalla Suomessa vakuutusten tarjoamista saavat harjoittaa luonnolliset henkilöt tai oikeushenkilöt, jotka on rekisteröity muussa ETA-valtiossa kuin Suomessa. Rekisteröinnillä tarkoitetaan direktiivin mukaista rekisteröintiä. Lisäksi edellytetään, että ne ovat ilmoittaneet kyseisen ETA-valtion toimivaltaiselle viranomaiselle, että ne alkavat harjoittaa vakuutusten tarjoamista Suomessa. Samoin edellytetään, että ne täyttävät muut 4 luvussa säädetyt menettelytapavaatimukset. Jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten välisestä ilmoitusmenettelystä säädetään tämän lain 4 luvussa ja siihen liittyvästä yhteistyövelvollisuudesta myös Finanssivalvonnasta annetussa laissa Yhdessä jäsenvaltiossa rekisteröity vakuutusedustaja tai sivutoiminen vakuutusedustaja saa harjoittaa vakuutusten tarjoamista toisessa jäsenvaltiossa palvelujen tarjoamisen vapauden tai sijoittautumisvapauden perusteella (direktiivin 4 ja 6 artikla). Suomessa vakuutusten tarjoamista harjoittavaa, toisessa ETA-valtiossa rekisteröityä vakuutusedustajaa tai sivutoimista vakuutusedustajaa ei rekisteröidä vakuutusedustajarekisteriin Suomessa. Siitä huolimatta Finanssivalvonta saa toimivaltaisten viranomaisten välisen ilmoitusmenettelyn vuoksi tiedot niistä edustajista, joilla on aikomus harjoittaa vakuutusten tarjoamista Suomessa.
Momentin 2 kohdan mukaan 4 §:ssä tarkoitetut niin sanotut eräät sivutoimiset vakuutusedustajat saavat harjoittaa vakuutusten tarjoamista Suomessa. Niillä tai niiden työntekijöillä ei kuitenkaan ole rekisteröitymisvelvollisuutta, koska säännöksessä ei säädetä asiasta. Säännös perustuu direktiivin 1 artiklan 3 kohtaan.
Momentin 3 kohdassa säädetään vakuutuksenantajien oikeudesta harjoittaa vakuutusten tarjoamista Suomessa. Vakuutus- ja jälleenvakuutusyritykset ja niiden työntekijät saavat harjoittaa sitä ilman vakuutusedustajarekisteriin rekisteröitymistä. Pykälän 2 momentissa viitataan vakuutuksenantajiin sovellettaviin vakuutusyhteisöjä koskeviin erityislakeihin, joissa on säädetty vakuutuksen tarjoamisesta osana niiden liiketoimintaa. Suomessa kotipaikkaa pitävät vakuutuksenantajat rekisteröidään Finanssivalvonnan pitämään toimiluparekisteriin. Siksi laissa ei ehdoteta säädettäväksi vakuutuksenantajien velvollisuudesta rekisteröityä vakuutusedustajarekisteriin, vaikka sitä voitaisiin direktiivin nojalla vaatia.
Erityisesti on otettava huomioon, että vakuutusyhtiö saa jatkossakin harjoittaa vakuutusyhtiölain 2 luvun 16 §:n mukaista liitännäistoimintaa. Lisäksi vakuutusyhtiö saa jatkossakin toimia toisen vakuutuksenantajan edustajana vakuutusyhtiölain 31 luvun 2 §:n nojalla. Viimeksi mainitussa tapauksessa vakuutusyhtiön on kuitenkin selkeästi ilmoitettava asiakkaalle, minkä yrityksen tuotteesta tai palvelusta on kysymys. Samoin on ilmoitettava, että vakuutusyhtiö ei harjoita toimintaa omaan lukuunsa eikä ole osapuolena neuvoteltavasta tuotteesta tai palvelusta mahdollisesti syntyvässä sopimuksessa.
Pykälän 1 ja 2 momentissa pannaan täytäntöön direktiivin 3 artiklan 1 kohdan ensimmäinen alakohta ja toinen alakohta.
Pykälän 3 momentin mukaan jälleenvakuutusten tarjoamista saa harjoittaa myös jälleenvakuutusedustaja tai sivutoiminen jälleenvakuutusedustaja, jonka kotijäsenvaltio ei ole ETA-valtio. Suomen tulee varmistaa yhtäläinen kohtelu kaikille henkilöille, jotka harjoittavat tai ovat saaneet oikeuden harjoittaa vakuutusten ja jälleenvakuutusten tarjoamista Suomen markkinoilla. Kolmannen maan jälleenvakuutusyritykseltä ei edellytetä Suomessa sivuliikkeen perustamista, joten sitä ei voida edellyttää myöskään kolmannen maan pää- tai sivutoimisilta jälleenvakuutusedustajilta. Säännös perustuu direktiivin 1 artiklan 6 kohdan toiseen alakohtaan.
7 §. Rekisteröintihakemus. Pykälän mukaan ennen vakuutusten tarjoamisen aloittamista Suomessa vakuutusedustajan tai sivutoimisen vakuutusedustajan on tehtävä hakemus Finanssivalvonnalle vakuutusedustajarekisteriin merkitsemistä varten. Hakemuksessa on ilmoitettava vähintään jäljempänä 8, 9 ja 13 §:ssä tarkoitetut tiedot. Tiedot on annettava rekisteröintiä hakevan oikeushenkilön tai luonnollisen henkilön osalta. Lisäksi jos kyse on oikeushenkilön muodossa rekisteröintiä hakevasta vakuutusedustajasta tai sivutoimisesta vakuutusedustajasta, tiedot on annettava myös niiden rekisteröitävien henkilöiden osalta, jotka osallistuvat vakuutusedustajalla tai sivutoimisella vakuutusedustajalla vakuutusten tarjoamiseen. Asiasta säädetään nimenomaisesti jäljempänä 8 ja 9 §:ssä.
Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan toista alakohtaa vastaavalla tavalla pykälässä säädetään myös, että rekisteröintilomake voidaan tehdä eli täyttää ja lähettää Finanssivalvonnan ylläpitämän vakuutusedustajarekisterin kautta suoraan sähköisesti. Luonnollisesti paperimuotoinen hakemus on edelleen käytettävissä.
Säännöksessä korostetaan myös hakijan rehellisyyttä. Annettavat tiedot eivät saa olla virheellisiä tai harhaanjohtavia. Säännös vastaa käytännössä voimassa olevaa käytäntöä, vaikka asiasta ei ole säädetty nimenomaisesti voimassa olevassa laissa. Uutta on, että nykyistä selkeämmin ehdotetaan säädettäväksi rehellisyysvelvollisuuden rikkomisen tai laiminlyönnin mahdollisista seuraamuksista. Virheellisten tai harhaanjohtavien tietojen perusteella tehtävästä hakemuksen hylkäämisestä säädetään 10 §:ssä sekä vakuutusedustajarekisteristä poistamisesta 73 §:n 1 momentin 2 kohdassa.
Direktiivin 3 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaan jäsenvaltiot voivat perustaa useampia kuin yhden rekisterin vakuutus- ja jälleenvakuutusedustajille sekä sivutoimisille vakuutusedustajille edellyttäen, että ne vahvistavat perusteet, joiden mukaisesti edustajat on rekisteröitävä. Artiklan 3 kohdan nojalla tällöin kyseisen jäsenvaltion on perustettava keskitetty tietopiste, jonka avulla näistä sähköisessä muodossa olevista ja ajan tasalla pidettävistä rekistereistä peräisin olevat tiedot ovat nopeasti ja helposti saatavilla. Tietopisteestä on myös oltava saatavissa kotijäsenvaltion toimivaltaisten viranomaisten tunnistetiedot. Suomessa ainoa rekisterinpitäjä on Finanssivalvonta, eikä tarkoitus ole säätää useista Suomessa pidettävistä rekistereistä. Finanssivalvonta antaa tarvittaessa lisätietoja rekisteristä keskitettyä tietopistettä vastaavalla tavalla.
8 §. Vakuutusmeklarin rekisteröinnin edellytykset. Voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 6 ja 7 §:ssä säädetään luonnollista henkilöä ja oikeushenkilöä koskevista rekisteröintivaatimuksista. Ehdotetut 8 ja 9 § poikkeavat voimassa olevan lain jaottelusta siten, että esityksessä ei enää jaotella vaatimuksia luonnollista henkilöä ja oikeushenkilöä koskeviksi vaatimuksiksi. Esityksessä ehdotetaan säädettäväksi erikseen yhtäältä vakuutusmeklarin ja sivutoimisen vakuutusmeklarin sekä toisaalta asiamiehen ja sivutoimisen asiamiehen rekisteröintiä koskevista vaatimuksista. Kummatkin voivat olla joko luonnollisia henkilöitä tai oikeushenkilöitä.
Vakuutusten tarjoamisesta annetun direktiivin 3 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaan vakuutus- ja jälleenvakuutusedustajien sekä sivutoimisten vakuutusedustajien on oltava toimivaltaisen viranomaisen rekisteröimiä kotijäsenvaltiossaan. Direktiivissä ei säädetä kattavasti yksittäisistä rekisteriin merkittävistä tietovaatimuksista. Säännökset ovat laajalti kansallisia, ja luonteeltaan ne täsmentävät direktiivin mukaisia pakottavia vaatimuksia. Vakuutusmeklarin ja sivutoimisen vakuutusmeklarin osalta jäljempänä vain pykälän 1 momentin 4—7 ja 9—11 kohta perustuvat direktiiviin. Vaatimukset vastaavat osittain voimassa olevaa lakia, mutta momentin 6, 7 ja 9—11 kohta ovat kokonaan uusia vaatimuksia.
Pykälässä säädetään edellytyksistä, jotka rekisteröintiä vakuutusmeklariksi tai sivutoimiseksi vakuutusmeklariksi hakevan on täytettävä, jotta Finanssivalvonta rekisteröi sen ja jotta rekisteröity saa aloittaa vakuutusten tarjoamisen. Pykälän 1 momentissa säädetään vakuutusmeklareita koskevista vaatimuksista, ja pykälän 2 momentissa säädetään sivutoimisia vakuutusmeklareita koskevista 1 momentin 1—6 ja 9—11 kohdan vaatimuksista. Finanssivalvonnan on rekisteröitävä sitä hakeva vakuutusmeklariksi tai sivutoimiseksi vakuutusmeklariksi, jos pykälässä säädetyt vaatimukset täytetään. Finanssivalvonta ei saa käyttää tarkoituksenmukaisuusharkintaa rekisteröinnistä päättäessään, vaikka tapauskohtaisesti erityisesti hakijan hyvämaineisuuden arviointiin saattaa liittyä tietynasteista tulkinnanvaraisuutta.
Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan vakuutusmeklariksi rekisteröityvältä edellytetään, että hakija ei ole vakuutuksenantajaan työ- tai asiamiessuhteessa tai sellaisessa sopimukseen tai omistukseen perustuvassa tai muussa riippuvuussuhteessa, joka on omiaan vaikuttamaan asiakkaan etujen vastaisesti vakuutusmeklarin toimintaan. Säännös on keskeinen pää- tai sivutoimisen vakuutusmeklarin ja pää- tai sivutoimisen asiamiehen toiminnan erottelemisen kannalta. Sijoitusvakuutusta tarjottaessa eturistiriidoista, niiden ehkäisemisestä ja toimimisesta niiden yhteydessä säädetään lisäksi erikseen lain 6 luvussa. Mitä tämän kohdan perusteluissa sanotaan vakuutusmeklarin riippuvuussuhteista, sovelletaan vastaavasti myös sivutoimisen vakuutusmeklariin.
Epäasiallinen riippuvuussuhde voi olla luonteeltaan taloudellinen tai tosiasiallinen. Se saattaa ilmetä esimerkiksi välitettyjen vakuutusten keskittymisenä suurimmaksi osaksi yhden vakuutuksenantajan tai vakuutuksenantajien yhteenliittymän tarjoamiin vakuutuksiin ilman hyväksyttävää syytä. Se voi ilmetä myös vakuutuksenantajan taloudellisesti merkittävien, vakuutustoimintaan liittyvien tietojen ja taitojen, kuten tietokoneohjelmien taikka muiden sovellusten tai käytäntöjen, siirtona vakuutusmeklarille.
Kiellettyjä ovat sellaiset vakuutusmeklarin ja vakuutuksenantajan väliset riippuvuussuhteet, jotka ovat omiaan vaikuttamaan vakuutusmeklarin toimintaan asiakkaan etujen vastaisesti. Merkitystä ei ole sillä, onko vakuutusmeklarin ja vakuutuksenantajan välillä yksittäistapauksessa sellainen riippuvuussuhde, joka tosiasiassa vaikuttaa epäasiallisesti vakuutusmeklarin toimintaan. Riittää, että suhde yleisesti arvioituna voi lisätä tai edistää mahdollisuutta, että vakuutusmeklarin toimintaa ohjaa asiakkaan etujen vastainen motiivi. Kielletyn ja sallitun rajaa arvioitaessa on otettava huomioon erityisesti se, että vakuutusmeklarin ja asiamiehen toiminta pidetään laissa selkeästi erillään toisistaan.
Seuraavassa esitetään esimerkkejä siitä, millaiset vakuutusmeklarin ja vakuutuksenantajan väliset suhteet ovat sallittuja ja millaiset kiellettyjä.
Vakuutusmeklarin toiminnan tarkoituksena ei saa olla tietyn tai tiettyjen vakuutuksenantajien liiketoiminnan edistäminen, vaan tällaiset suhteet vakuutuksenantajaan ovat kiellettyjä. Vakuutusmeklari ei saa tehdä vakuutuksenantajan kanssa sopimusta vakuutusedustuksesta tai muusta jatkuvasta yhteistoiminnasta. Kiellettyä yhteistoimintaa on esimerkiksi markkinointi. Vakuutusmeklarin toimintaan eivät myöskään kuulu yksinmyyntisopimukset tai muut sellaiset sopimukset, jotka asiakkaan edun vastaisesti kannustavat vakuutusmeklaria tarjoamaan asiakkaalleen tietyn vakuutuksenantajan tuotetta.
Vakuutusmeklari saa tehdä vakuutuksenantajan kanssa sopimuksia siitä, miten vakuutuksenantajan ja vakuutuksenottajan väliseen sopimukseen perustuvien tehtävien hoito jaetaan vakuutuksenantajan ja vakuutusmeklarin välillä. Tuotekehittelyyn osallistumisesta ja tuotehallintajärjestelmistä säädetään nimenomaisesti lain 42 §:ssä. Olennaista vakuutuksenantajan ja vakuutusmeklarin välisille sallituille sopimus- tai muille suhteille on, että vakuutusmeklari toimii niissä nimenomaan asiakkaansa tarpeiden mukaan.
Ehdotus vastaa sisällöltään voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 6 §:n 2 momentin 2 kohtaa ja 7 §:n 2 momentin 2 kohtaa.
Pykälän 1 momentin 2 kohdan nojalla vakuutusmeklariksi tai 2 momentin nojalla sivutoimiseksi vakuutusmeklariksi on rekisteriin merkittävä oikeushenkilömuotoinen hakija, joka on Suomessa merkitty kaupparekisterilaissa tarkoitettuun kaupparekisteriin tai muuhun vastaavaan julkiseen rekisteriin. Oikeushenkilön kotipaikan on oltava Suomessa. Kotipaikalla tarkoitettaisiin julkiseen rekisteriin merkittyä kotipaikkaa, tai, jos kotipaikka ei ilmene rekisteristä, oikeushenkilön yhtiöjärjestyksessä tai säännöissä määrättyä kotipaikkaa. Direktiivin mukaan vakuutusedustajana tai sivutoimisena vakuutusedustajana toimivan oikeushenkilön kotijäsenvaltio on se, jossa sen sääntömääräinen kotipaikka sijaitsee, tai, jos sillä ei kansallisen lainsäädännön mukaan ole sääntömääräistä kotipaikkaa, jäsenvaltiota, jossa sen keskushallinto sijaitsee. Kohdassa säädetään myös, että hakijana olevan luonnollisen henkilön asuinpaikka on oltava Suomessa. Tällöin kotipaikalla tarkoitettaisiin kotikuntalain (201/1994) mukaista kotikuntaa tai, jos hakijalla ei ole tällaista kotikuntaa, sitä paikkaa, jossa hän pysyvästi asuu. Säännös perustuu direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 10 alakohtaan, jonka mukaan vakuutusedustajana tai sivutoimisena vakuutusedustajana toimivan luonnollisen henkilön kotijäsenvaltio on se, jossa hänellä on asuinpaikka.
Momentin 3 kohdan mukaan hakija ei saa olla konkurssissa. Lisäksi luonnollisten henkilöiden osalta edellytetään, että hakijan on oltava täysi-ikäinen. Luonnolliselle henkilölle ei saa myöskään olla määrätty edunvalvojaa tai hänen toimintakelpoisuuttansa rajoitettu. Hakija ei siten saisi olla esimerkiksi holhoustoimesta annetussa laissa (442/1999) tarkoitetun edunvalvonnan alainen. Säännöksen nojalla kiellettynä on pidettävä myös tilannetta, jossa edunvalvonnan alaiseksi määrätyn henkilön toimintakelpoisuutta ei ole rajoitettu, mutta hakijalle on määrätty edunvalvoja ja hakija on säilyttänyt toimintakelpoisuutensa edunvalvojan rinnalla. Hakija ei saisi myöskään olla liiketoimintakiellosta annetun lain (1059/1985) mukaisessa liiketoimintakiellossa. Finanssivalvonnalla on valvontatehtäviensä hoitamista varten oikeus saada tiedot liiketoimintakiellosta annetun laissa tarkoitetusta liiketoimintakieltorekisteristä teknisen käyttöyhteyden avulla. Se, että hakija hallitsee itseään ja omaisuuttaan eikä ole liiketoimintakiellossa, on osoitettavissa Finanssivalvonnan omilla selvityksillä tai muilta viranomaisilta saaduilla todistuksilla. Säännöstä sovelletaan 2 momentin nojalla myös sivutoimiseen vakuutusmeklariin.
Momentin 4 kohdassa säädetään, että hakijan 17 §:n 1 ja 2 momentissa tarkoitettujen henkilöiden on oltava 16 §:n mukaisesti hyvämaineisia. Säännöksessä viitattua 17 §:n 1 momenttia sovelletaan 2 momentin nojalla myös sivutoimisiin vakuutusmeklareihin. Siltä osin kuin kyse on 17 §:n 1 momentissa tarkoitetuista henkilöistä, vaatimus perustuu direktiivin 3 artiklan 4 kohdan neljänteen alakohtaan ja 10 artiklan 3 kohtaan. On huomattava, että 17 §:n 2 momentti koskee vakuutusedustajia eli tässä yhteydessä vakuutusmeklareita, eikä sitä sovelleta rekisteröitäessäkään sivutoimisiin vakuutusmeklareihin. Tältä osin säännös on kansallinen, mutta vastaavalla tavalla on säädetty vakuutusyhtiöiden toimiluvan edellytyksen osalta vakuutusyhtiölain 2 luvun 6 §:n 2 momentin 2 kohdassa, 6 luvun 4 §:n 3 momentissa ja 6 luvun 5 §:n 1 momentissa sekä muussa rahoitus- ja vakuutusalan lainsäädännössä.
Momentin 5 kohdassa säädetään, että hakijana olevan oikeushenkilön 19 §:n 2 momentissa tarkoitetuilla johtohenkilöillä on oltava 18 §:n mukaisesti ammattipätevyys. Säännöstä sovelletaan 2 momentin nojalla myös sivutoimiseen vakuutusmeklariin. Vaatimus perustuu direktiivin 3 artiklan 4 kohdan neljänteen alakohtaan ja 10 artiklan 1 kohtaan. Lisäksi kohdassa säädetään muita luonnollisia henkilöitä kuin johtohenkilöitä koskevista rekisteröinnin edellytyksistä. Vakuutusmeklarilta ja sivutoimiselta vakuutusmeklarilta edellytetään vakuutusmeklaritutkintoa vaatimuksen täyttämiseksi. Vakuutusmeklaritutkintoja myöntää sosiaali- ja terveysministeriön asettama vakuutusedustuslautakunta. Yleisen osan lisäksi tutkinnossa voidaan suorittaa erikseen henki- tai vahinkovakuutuksia koskeva osa, jolloin tutkinnon suorittanut voi halutessaan erikoistua ainoastaan toista vakuutuslajia koskevan vakuutusten tarjoamiseen. Myös molempien tutkinto-osien suorittaminen on mahdollista. Säännös on vakuutusmeklaritutkinnon osalta kansallinen ja vastaa voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 12 §:n 2 momenttia.
Momentin 6 kohdassa edellytetään, että hakijalla on 58 §:n mukainen vastuuvakuutus tai sitä vastaava vakuus. Säännöstä sovelletaan 2 momentin nojalla myös sivutoimiseen vakuutusmeklariin. Säännös perustuu direktiivin 3 artiklan 4 kohdan neljänteen alakohtaan ja 10 artiklan 4 ja 5 kohtaan. Ehdotus vastaa sisällöltään voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 6 §:n 2 momentin 3 kohtaa ja 7 §:n 2 momentin 3 kohtaan.
Kohdassa ehdotetaan lisäksi säädettäväksi uutena rekisteröinnin edellytyksenä, että hakijalla on oltava 59 §:n mukainen asiakasvarojen erillään pitoa koskeva järjestelmä. Säännös perustuu direktiivin 3 artiklan 4 kohdan neljänteen alakohtaan ja direktiivin 10 artiklan 6 kohtaa.
Momentin 7 kohdassa uutena rekisteröinnin edellytyksenä ehdotetaan, että vakuutusmeklariksi hakijalla on oltava 21 §:n 2 momentin mukaiset toiminta- ja menettelytavat ja arviointijärjestelmät sekä suunnitelma 78 §:n 1 momentin mukaiseksi arkistoksi. Viitatussa 21 §:n 2 momentissa säädetään vakuutusedustajan ja vakuutuksenantajan ammattipätevyysvaatimusten arviointia ja valvontaa varten osoittamasta toiminnosta, sisäisistä toimintatavoista, menettelytavoista ja arviointijärjestelmistä. Viitatussa 78 §:n 1 momentissa säädetään ammattipätevyyttä ja hyvämaineisuutta koskevien asiakirjojen arkistosta. Koska vakuutusten tarjoamista ei ole rekisteröintihakemuksen aikana vielä aloitettu, arkiston osalta vakuutusmeklariksi hakijalla on oltava vähintäänkin Finanssivalvonnan käsityksen mukaan uskottava ja toteuttamiskelpoinen suunnitelma sekä riittävät voimavarat näiden vaatimusten täytäntöön panemiseksi, kun toiminta aloitetaan rekisteröimisen jälkeen. Vaatimukset ovat vakuutusedustajien osalta kansallisia, vaikkakin vastaavalla tavalla säädetty on vakuutuksenantajien osalta. Vakuutuksenantajia koskevat vaatimukset perustuvat direktiivin 3 artiklan 4 kohdan neljännen alakohtaan ja 10 artiklan 8 kohtaan. Säännöstä ei sovelleta sivutoimiseksi vakuutusmeklariksi hakijaan.
Jos vakuutusmeklariksi hakija on oikeushenkilö, momentin 8 kohdan mukaan edellytetään, että vakuutusmeklariksi hakijan palveluksessa olevista vakuutusten tarjoamiseen osallistuvista henkilöistä vähintään 30 prosenttia rekisteröidään vakuutusmeklareiksi. Ehdotus poikkeaa prosenttiosuuden osalta voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 7 §:n 1 momentin 5 kohdasta ja 2 momentin 1 kohdasta, joiden nojalla vakuutusmeklarina toimivan oikeushenkilön palveluksessa olevista, vakuutusedustuksen harjoittamiseen suoraan osallistuvista henkilöistä vähintään puolet on rekisteröity vakuutusedustajiksi. Asiakkaan suojan ja tehokkaan valvonnan varmistamiseksi on tarpeellista ja riittävää, että vähintään 30 prosenttia tällaisista henkilöistä rekisteröidään. Lisäksi uutena seikkana ehdotetaan, että hakijana oleva yritys ilmoittaa rekisteröitävien työntekijöiden tiedot vakuutusedustajarekisteriin. Näin selvennetään, ettei kyse ole työntekijän vastuulla olevasta velvoitteesta. Kohtaa ei sovelleta sivutoimiseksi vakuutusmeklariksi hakijaan.
Momentin 9 kohdan mukaan uutena rekisteröinnin edellytyksenä on, että rekisteröintihakemuksessa on ilmoitettava niiden osakkeenomistajien tai jäsenten nimi, henkilötunnus tai syntymäaika tai yritys- ja yhteisötietolaissa (244/2001) tarkoitettu yritys- ja yhteisötunnus ja asuin- tai kotipaikka, jotka omistavat vähintään kymmenesosan vakuutusmeklarista ja tiedot näiden osuuksien suuruudesta. Säännöksen soveltamisen kannalta ei ole merkitystä, onko osakkeenomistaja tai jäsen luonnollinen henkilö vai oikeushenkilö. Säännöstä sovelletaan 2 momentin nojalla myös sivutoimiseen vakuutusmeklariin. Säännös vastaa sisällöltään direktiivin 3 artiklan 6 kohdan ensimmäisen alakohdan a alakohtaa, jonka nojalla rekisteröinnin edellytyksenä on tällaisten henkilöiden tunnistetietojen ja omistusosuuksien suuruuden ilmoittaminen. Säännöksessä seuraa pää- tai sivutoimiselle vakuutusmeklarille velvollisuus olla kohtuudella tietoinen omistajistaan ja omistuksen rakenteesta.
Momentin 10 kohdan mukaan uutena rekisteröinnin edellytyksenä on, että rekisteröintihakemuksessa on ilmoitettava nimet, henkilötunnukset tai syntymäajat tai yritys- ja yhteisötunnukset ja asuin- tai kotipaikat niiden luonnollisten ja oikeushenkilöiden osalta, joilla on kirjanpitolain 1 luvun 5 §:n mukainen määräysvalta tai läheiset sidokset eli vakuutusyhtiölain 1 luvun 10 §:n mukainen merkittävä sidonnaisuus vakuutusmeklariin. Säännöstä sovelletaan 2 momentin nojalla myös sivutoimiseen vakuutusmeklariin. Säännös vastaa sisällöltään direktiivin 3 artiklan 6 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohtaa, jonka nojalla rekisteröinnin edellytyksenä on läheisten sidosten henkilöiden tunnistetietojen ilmoittaminen.
Momentin 11 kohdan mukaan uutena rekisteröinnin edellytyksenä on, että rekisteröintihakemuksessa on ilmoitettu tieto siitä, etteivät 9 kohdassa tarkoitetut osuudet tai 10 kohdassa tarkoitetut läheiset sidokset estä Finanssivalvonnan ja muiden toimivaltaisen viranomaisen valvontatehtävien tehokasta hoitamista. Säännös vastaa sisällöltään direktiivin 3 artiklan 6 kohdan ensimmäisen alakohdan a alakohtaa.
Pykälän 2 momentissa säädetään sivutoimista vakuutusmeklaria koskevista vaatimuksista, jotka on mainittu jo edellä.
Lisäksi 3 momentin mukaan vastuuvakuutusta tai muuta vastaavaa vakuutta, asiakasvarojen erillään pitoa koskevaa järjestelmää, 21 §:n 2 momentissa tarkoitettuja toiminta- ja menettelytapoja ja arviointijärjestelmiä ja suunnitelmaa 78 §:n 1 momentin mukaiseksi arkistoksi ei kuitenkaan vaadita, jos tapauksen mukaan vakuutusmeklarina tai sivutoimisena vakuutusmeklarina toimiva luonnollinen henkilö harjoittaa vakuutusten tarjoamista yksinomaan oikeushenkilön lukuun. Säännös on seurausta siitä, että oikeushenkilö on velvollinen ottamaan vastuuvakuutuksen tai muun vastaavan vakuuden sekä järjestämään muut mainitut seikat lain mukaisesti.
Pykälän 4 momentissa säädetään Finanssivalvonnan toimivallasta antaa tarkempia säännöksiä rekisteröintiedellytysten todentamiseen tarvittavista tiedoista ja asiakirjoista. Tällaisia ovat esimerkiksi vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin ammattipätevyyden taikka vastuuvakuutuksen tai muun vastaavan vakuuden olemassaolon osoittavat asiakirjat.
Ilman nimenomaista säännöstä on voimassa direktiivin 3 artiklan 4 kohdan viidennen alakohdan mukaisesti, että Finanssivalvonnan tehtävänä on tarkistaa säännöllisesti vakuutusmeklarin ja sivutoimisen vakuutusmeklarin rekisteröinnin voimassaolo. Tämän tehtävän hoitamiseksi Finanssivalvonta voi saada tiedot, pyytää tietoja tai muutoin tarkastaa rekisteröinnin edellytyksenä olevat tiedot säännöllisesti tai jatkuvan valvonnan yhteydessä.
9 §. Asiamiehen rekisteröinnin edellytykset. Pykälässä säädetään edellytyksistä, joiden on täytyttävä, jotta Finanssivalvonta rekisteröi luonnollisen henkilön tai oikeushenkilön asiamieheksi tai sivutoimiseksi asiamieheksi ja jotta rekisteröity saa aloittaa vakuutusten tarjoamisen. Pykälän 1 momentissa säädetään asiamiehiä koskevista vaatimuksista, ja pykälän 2 momentissa säädetään sivutoimisia asiamiehiä koskevista 1 momentin 1—4 ja 7—9 kohdan vaatimuksista. Finanssivalvonta ei saa rekisteröinnistä päättäessään käyttää tarkoituksenmukaisuusharkintaa, vaikka tapauskohtaisesti erityisesti hakijan hyvämaineisuuden arviointiin saattaa liittyä tietynasteista tulkinnanvaraisuutta. Rekisteröintiä ei saa hylätä esimerkiksi sillä perusteella, että Suomessa on jo riittävä määrä asiamiehiä. Jos edellytykset täyttyvät, Finanssivalvonnan on rekisteröitävä sitä haluava asiamieheksi tai sivutoimiseksi asiamieheksi.
Pykälän 1 momentin nojalla asiamiehen tai sivutoimisen asiamiehen on täytettävä samat edellytykset kuin vakuutusmeklareiden tai sivutoimisten vakuutusmeklareiden osalta on säädetty 8 §:n 1 momentin 2—5 ja 7—11 kohdassa. Hakijana oleva yritys muun muassa ilmoittaa rekisteröitävien työntekijöiden tiedot vakuutusedustajarekisteriin. Momentin 4 kohdassa asiamiehen johtohenkilöltä ei kuitenkaan edellytetä vakuutusmeklaritutkinnon suorittamista ammattipätevyysvaatimuksen täyttämiseksi, vaan selvitys riittävästä muusta koulutuksesta on tarpeellinen. Säännöksiä on käsitelty 8 §:n yksityiskohtaisissa perusteluissa, ja siltä osin viitataan edellä lausuttuun.
Ehdotetun momentin 1—4 kohta vastaa voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 6 §:n 1 momenttia ja 7 §:n 1 momentin 1 ja 3 kohtaa. Ehdotetun momentin 5 ja 7—9 kohta sisältää kokonaan uusia vaatimuksia.
Pykälän 1 momentin 6 kohdan osalta on huomattava, että jos asiamieheksi hakija on oikeushenkilö, sen palveluksessa olevista, vakuutusten tarjoamiseen suoraan osallistuvista henkilöistä vähintään 30 prosenttia rekisteröidään asiamiehiksi. Mainittu säännös ei ylipäätään koske sivutoimiseksi asiamieheksi hakijoita. Ehdotuksessa on otettu huomioon, että sivutoimiset asiamiehet ovat yleensä pieniä ja harjoittavat pääsääntöisesti vain verrattain yksinkertaisten vakuutusten tarjoamista, joten nykyinen 50 prosentin vaatimus olisi niitä kohtaan verrattain tiukka.
Pykälän 2 momentissa säädetään sivutoimista asiamiestä koskevista vaatimuksista, jotka on mainittu jo edellä.
Lisäksi 3 momentin mukaan 21 §:n 2 momentissa tarkoitettuja toiminta- ja menettelytapoja ja arviointijärjestelmiä ja suunnitelmaa 78 §:n 1 momentin mukaiseksi arkistoksi ei kuitenkaan vaadita, jos asiamiehenä toimiva luonnollinen henkilö harjoittaa vakuutusten tarjoamista yksinomaan oikeushenkilön palveluksessa. Säännös on seurausta siitä, että oikeushenkilö on velvollinen järjestämään nämä lain mukaisesti.
Pykälän 4 momentissa säädetään 1 momentin 6 kohtaa koskevasta poikkeuksesta. Mainitussa säännöksessä säädettyä ei sovelleta luottolaitostoiminnasta annetussa laissa tarkoitettuihin luottolaitoksiin ja sijoituspalvelulaissa tarkoitettuihin sijoituspalveluyrityksiin, jotka harjoittavat asiamiestoimintaa. Vakuutusedustuksesta annetun lain mukainen vaatimus, jonka mukaan vähintään puolet asiamiesten palveluksessa olevista on rekisteröitävä vakuutusedustusrekisteriin, ei koske näitä toimijoita. Luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten toiminnan järjestämistä, ammattipätevyyttä ja rekisteröintiä koskevista vaatimuksista säädetään riittävällä tavalla luottolaitoslaissa ja sijoituspalvelulaissa. Luottolaitokset ja sijoituspalveluyritykset tarjoavat rahoitusvälineitä, ja näiden rahoitusvälineiden tarjoamista koskevien velvoitteiden täyttäminen riittää myös vakuutusten sivutoimiseen tarjoamiseen. Viime kädessä vakuutuksenantaja on asiakasta kohtaan vastuussa pää- tai sivutoimisen asiamiehen virheestä, joka sattuu vakuutuksen tarjoamisen yhteydessä. Ehdotus poikkeaa prosenttiosuuden osalta voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 7 §:n 1 momentin 5 kohdasta, jonka nojalla asiamiehenä toimivan oikeushenkilön palveluksessa olevista, suoraan vakuutusedustuksen harjoittamiseen osallistuvista henkilöistä vähintään puolet on rekisteröity vakuutusedustajiksi.
Pykälän 5 momentissa säädetään Finanssivalvonnan toimivallasta antaa tarkempia säännöksiä rekisteröintiedellytysten todentamiseen tarvittavista tiedoista ja asiakirjoista. Tällaisia ovat esimerkiksi ammattipätevyyttä osoittavat asiakirjat.
Esitykseen ei sisälly voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 7 §:n 1 momentin 2 kohtaa vastaava säännöstä siitä, että oikeushenkilöllä tulee lain ja yhtiöjärjestyksensä tai sääntöjensä mukaan olla oikeus harjoittaa elinkeinonaan vakuutusedustusta. Ilman nimenomaista säännöstä on oikeushenkilöiden osalta selvää, että oikeushenkilö saa ryhtyä harjoittamaan asiamiestoimintaa vain, jos se sallitaan laissa ja sen yhtiöjärjestyksessä tai säännöissä. Tämä voi ilmetä yhtiöjärjestyksestä tai säännöistä nimenomaisesti. Asiamiestoiminnan kirjaaminen oikeushenkilön toimialaksi ei kuitenkaan vielä aiheuta velvollisuutta rekisteröityä, jos oikeushenkilö ei tosiasiassa harjoita tätä toimintaa. Oikeus asiamiestoiminnan harjoittamiseen saattaa ilmetä myös yleistoimialasta. Toisaalta esimerkiksi oikeushenkilöä koskevassa erityislainsäädännössä voidaan rajoittaa oikeushenkilön toimialaa siten, ettei asiamiestoiminta ole sallittua.
Esitykseen ei myöskään sisälly voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 7 §:n 1 momentin 4 kohtaa vastaavaa säännöstä. Esityksessä säädetään nimenomaisesti rekisteröityjen asiamiesten määrästä, eikä sitä voimassa olevasta laista poiketen sidota oikeushenkilön liiketoiminnan laatuun ja laajuuteen nähden Finanssivalvonnan riittäväksi katsomaan johtajien määrään. Tämä vähentää Finanssivalvonnan suorittamaan rekisteröintiin liittyvää harkintavaltaa.
Edellä 5 §:n 1 momentin 3 kohdan määritelmän mukaan asiamies toimii vakuutuksenantajan lukuun ja vastuulla. Tästä seuraa, ettei asiamieheksi rekisteröinti ole mahdollista, ellei rekisteröintiä haluavalla ole voimassa olevaa asiamiessopimusta vakuutuksenantajan kanssa. Jo asiamiehen määritelmän nojalla asiamiehellä tulee olla vakuutuksenantajan kanssa voimassa oleva asiamiessopimus. Sopimusta ei kuitenkaan edellytetä luonnolliselta henkilöltä, jos sopimus on oikeushenkilöllä, jonka työntekijä luonnollinen henkilö on. Asiamieheksi rekisteröidyn oikeushenkilön johdossa ja palveluksessa olevia luonnollisia henkilöitä saadaan rekisteröidä vain asiamiehiksi, koska he edustavat aina vakuutuksenantajaa.
Lisäksi vastaavasti kuin edellä vakuutusmeklareiden osalta, Finanssivalvonnan tehtävänä on tarkistaa säännöllisesti asiamiehen ja sivutoimisen asiamiehen rekisteröinnin voimassaolo. Tämän tehtävän hoitamiseksi Finanssivalvonta voi saada tiedot, pyytää tietoja tai muutoin tarkastaa rekisteröinnin edellytyksenä olevat tiedot säännöllisesti tai jatkuvan valvonnan yhteydessä.
10 §. Rekisteröintihakemuksen hylkääminen. Pykälässä säädetään Finanssivalvonnan oikeudesta ja velvollisuudesta kieltäytyä rekisteröimästä hakijaa tilanteessa, jossa hakijaa ei ole vielä rekisteröity. Rekisteristä poistamisen edellytyksistä vakuutusten tarjoamisen aloittamisen jälkeen säädetään jäljempänä 73 §:ssä.
Pykälän 1 momentin mukaan Finanssivalvonta voi hylätä rekisteröintihakemuksen, jos hakemuksessa annetut tiedot ovat virheellisiä tai harhaanjohtavia eikä niissä havaittuja puutteita ole korjattu Finanssivalvonnan antaman kohtuullisen määräajan kuluessa. Finanssivalvonnan on ensisijaisesti pyrittävä saamaan hakijalta oikeat ja riittävän täydelliset tiedot rekisteröintihakemuksen ratkaisemiseksi. Annettavan määräajan pituus on sidoksissa puuttuvien tietojen laatuun ja laajuuteen. Säännös on johdonmukainen 73 §:n 1 momentin 2 kohdan kanssa, jonka mukaan vakuutusedustaja tai sivutoiminen vakuutusedustaja on poistettava vakuutusedustajarekisteristä, jos havaitaan, että rekisteröinti on tehty virheellisten tai harhaanjohtavien tietojen perusteella. Siten hakemus voidaan hylätä samalla perusteella jo ennen rekisteröinnin tekemistä. Säännös on kansallinen.
Pykälän 2 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan Finanssivalvonnan on hylättävä rekisteröinti, jos havaitaan, että jokin 8 tai 9 §:ssä säädetyistä edellytyksistä ei täyty. Finanssivalvonta voi antaa hakijalle kohtuullisen määräajan hakemuksen virheellisyyksien tai puutteiden korjaamiseksi.
Momentin toisen virkkeen mukainen uusi erityinen hylkäystilanne liittyy kolmansiin valtioihin, jolloin hylkäämisen edellytyksenä on ensinnäkin, että yhdellä tai useammalla kolmannen maan luonnollisella henkilöllä tai oikeushenkilöllä on vakuutusyhtiölain 1 luvun 10 §:ssä tarkoitettu merkittävä sidonnaisuus tai määräysvalta vakuutusedustajaa tai sivutoimista vakuutusedustajaa kohtaan. Toiseksi edellytetään, että Finanssivalvontaa estyy hoitamasta tehokkaasti valvontatehtäviään kolmannen maan lainsäädäntöön tai sen täytäntöönpanoon liittyvien vaikeuksien vuoksi, kun kyseinen lainsäädäntö tai täytäntöönpano koskee omistusosuuden tai määräysvallan kautta sidoksissa olevaa luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä. Tällöin Finanssivalvonnan on hylättävä rekisteröinti. Hylkäämisen perusteeksi riittää sellainen kolmannen maan lainsäädäntöön tai sen täytäntöönpanoon liittyvä seikka, joka tosiasiallisesti vaarantaa sen, että Finanssivalvonta pystyy valvomaan rekisteröityä tehokkaasti. Esimerkkinä voidaan mainita yritysryhmään liittyvä tilanne, jossa ryhmän monimutkaisen rakenteen vuoksi ei saada tietoa siitä, mikä ryhmän toimijoista on tosiasiallisesti valvottava. Säännös vastaa sisällöltään direktiivin 3 artiklan 6 ja 7 kohtaa.
Lisäksi 3 momentin mukaan Finanssivalvonnan on hylättävä rekisteröinti myös, jos olosuhteet huomioon ottaen on ilmeistä, että hakija aikoo harjoittaa vakuutusten tarjoamista toisen välikätenä. Pykälä on tarpeen sen estämiseksi, että kieltoa, joka on asetettu yhtä toimijaa kohtaan, ei kierretä keinotekoisin yritysrakentein tai vastaavin toiminnallisin järjestelyin. Säännös on kansallinen. Vastaavia tai läheisiä välikätenä toimimisen kieltäviä säännöksiä on useissa elinkeino-oikeudellisissa laeissa, kuten vakuutusyhtiölaissa, vakuutusyhdistyslaissa, joukkorahoituslaissa (734/2016), liiketoimintakiellosta annetussa laissa, kiinteistönvälitysliikkeistä ja vuokrahuoneiston välitysliikkeistä annetussa laissa (1075/2000), asunto-omaisuuteen liittyvien kuluttajaluottojen välittäjistä annetussa laissa (852/2016) sekä eräiden luotonantajien ja luotonvälittäjien rekisteröinnistä annetussa laissa (853/2016).
11 §. Rekisteröintihakemuksen käsittelyaika. Pykälä on uusi. Pykälässä ehdotetaan säädettäväksi, että Finanssivalvonnan on käsiteltävä 7 §:ssä tarkoitettu rekisteröintihakemus kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun hakemus ja kaikki sen käsittelemiseksi tarvittavat tiedot on jätetty Finanssivalvonnalle. Säännös koskee pää- ja sivutoimista vakuutusedustajaa koskevaa rekisteröintihakemusta.
Ehdotetun enimmäisaikaa koskevan säännöksen lisäksi hakemuksen käsittelyyn sovelletaan hallintolain 23 §:n 1 momentin säännöstä, jonka mukaan asia on käsiteltävä ilman aiheetonta viivytystä. Hakijalla on myös mainitun pykälän 2 momentin nojalla oikeus pyynnöstä saada Finanssivalvonnalta arvio päätöksen antamisajankohdasta. Finanssivalvonnan on vastattava käsittelyn etenemistä koskeviin tiedusteluihin. Lisäksi hallintolain 54 §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan viranomaisen eli Finanssivalvonnan on annettava tekemänsä päätös viipymättä tiedoksi asianosaiselle ja muulle tiedossa olevalle, jolla on oikeus hakea siihen oikaisua tai muutosta valittamalla. Pykälällä ja hallintolain säännöksillä pannaan täytäntöön direktiivin 3 artiklan 5 kohta.
12 §. Vakuutusedustajarekisteri. Pykälän 1 momentissa säädetään Finanssivalvonnan velvollisuudesta ylläpitää ajantasaista sähköistä vakuutusedustajarekisteriä. Vakuutusedustajat ja sivutoimiset vakuutusedustajat kirjataan yhteen rekisteriin. Vakuutusedustajat ja sivutoimiset vakuutusedustajat voidaan rekisterissä tarvittaessa jaotella ominaisuuksiensa perusteella eri luokkiin, mutta tätä varten ei ole tarpeellista luoda erillisiä rekistereitä.
Rekisterin on oltava sähköinen. Sen on oltava helposti saatavilla, ja rekisteröintilomake on voitava täyttää ja lähettää suoraan sähköisesti sen kautta. Rekisterin on oltava mahdollisimman ajantasainen, mikä on tarpeen eri sidosryhmien luotettavan tietojensaannin kannalta. Säännöksessä luodaan myös perusta sille, että Finanssivalvonta voi velvollisuuksiensa mukaisesti säännöllisesti tarkistaa rekisteröinnin voimassaolon ja sen edellytykset. Säännös perustuu direktiivin 3 artiklan 2 kohdan toiseen alakohtaan ja direktiivin 3 artiklan 4 kohdan viidenteen alakohtaan. Direktiivin 3 artiklan 4 kohdan kuudennen alakohdan mukaisesta rekisteristä poistamisesta säädetään lain 61 §:ssä.
Pykälän 2 momentissa ehdotetaan lisäksi, että Finanssivalvonnan verkkosivustolta ja siten vakuutusedustajarekisteristä on oltava yhteys Euroopan vakuutus- ja lisäeläkeviranomaisen keskitettyyn sähköiseen rekisteriin. Säännös on tarpeen siinä tarkoituksessa, että suomalaiset voivat tarkastella Euroopan vakuutus- ja lisäeläkeviranomaisen internetsivuston linkkien kautta muissa jäsenvaltioissa vakuutusten tarjoamista harjoittavien luonnollisten henkilöiden ja oikeushenkilöiden julkisesti saatavilla olevia rekisteritietoja. Vastaavasti muista valtioista on voitava tarkastella Finanssivalvonnan ylläpitämässä vakuutusedustajarekisterissä julkisesti saatavilla olevia rekisteritietoja. Suomessa eduskunnan perustuslakivaliokunta on kuitenkin pitänyt yksityiselämän ja henkilötietojen suojan kannalta olennaisena, että internetiin sijoitettavasta henkilörekisteristä tietoja ei voida hakea erilaisina massahakuina vaan esimerkiksi ainoastaan yksittäisinä hakuina (PeVL 32/2008 vp, s. 3/I; PeVL 17/2016, s. 7). Yhteyden käyttötarkoituksena ei siten ole luovuttaa erikseen henkilö- tai muita tietoja Finanssivalvonnan ylläpitämästä vakuutusedustajarekisteristä Euroopan vakuutus- ja lisäeläkeviranomaisen keskitettyyn sähköiseen rekisteriin. Yhteysvaatimus perustuu direktiivin 3 artiklan 4 kohdan ensimmäisen alakohdan kolmanteen virkkeeseen. Direktiivin mukaan kansallisen toimivaltaisen viranomaisen verkkosivustolta on oltava pääsy Euroopan vakuutus- ja lisäeläkeviranomaisen keskitettyyn sähköiseen rekisteriin. Ehdotetussa säännöksessä käytetään pääsy-käsitteen sijaan yhteys-käsitettä, koska pääsyn edellytyksistä, teknisestä toteutuksesta ja hallinnoinnista vastaa viime kädessä Euroopan vakuutus- ja lisäeläkeviranomainen eikä Finanssivalvonta.
Pykälän 3 momentissa säädetään myös Finanssivalvonnan oikeudesta muuttaa vakuutusedustajarekisterin sekä Euroopan vakuutus- ja lisäeläkeviranomaisen rekisterin tietoja. Jos Finanssivalvonta havaitsee, että tiedot ovat ilmeisellä ja olennaisella tavalla virheellisiä, Finanssivalvonta saa joko poistaa tällaisen tiedon tai merkitä sen virheelliseksi. Finanssivalvonta saa myös oikaista virheellisen tiedon, jos Finanssivalvonnalla on selvä käsitys oikeasta tiedosta. Tällainen on esimerkiksi tieto rekisterissä olevasta vastuuhenkilöstä, jonka osalta on yleisesti tunnettua, että henkilö on päättänyt työskentelynsä vakuutusedustajan tai sivutoimisen vakuutusedustajan palveluksessa. Säännös perustuu direktiivin 3 artiklan 4 kohdan toisen alakohdan toiseen virkkeeseen. Direktiivin 3 artiklan 4 kohdan toisen alakohdan kolmannen virkkeen, EU:n tietosuojalainsäädännön ja viranomaisten toiminnasta annetun lain (621/1999, jäljempänä julkisuuslaki) 11 §:n kanssa yhdenmukaisesti rekisteröidyillä, joiden henkilötiedot on tallennettu rekisteriin ja joiden tietoja vaihdetaan, on oikeus tutustua tallennettuihin tietoihin ja saada asianmukaisesti tietoja.
13 §. Vakuutusedustajarekisteriin merkittävät tiedot. Pykälässä säädetään Finanssivalvonnan ylläpitämän vakuutusedustajarekisterin sisällöstä. Pykälän 1 momentissa säädetään vakuutusedustajaa koskevista tiedoista ja pykälän 2 momentissa sivutoimista vakuutusedustajaa koskevista tiedoista. Pykälän 1 momentin 6 kohtaa lukuun ottamatta säännökset koskevat pää- ja sivutoimisia vakuutusedustajia.
Pykälän 1 momentin 1 kohdan nojalla rekisteriin on merkittävä vakuutusedustajaksi tai sivutoimiseksi vakuutusedustajaksi rekisteröidyn luonnollisen henkilön osalta henkilön nimi, henkilötunnus, syntymäaika, toiminimi tai aputoiminimi tai yksityisen elinkeinonharjoittajan yritys- ja yhteisötunnus, toiminimi tai aputoiminimi sekä asuinpaikka ja sen liikepaikan osoite, josta vakuutusten tarjoamista pääasiallisesti harjoitetaan. Voimassa olevasta vakuutusedustuksesta annetun lain 8 §:n 1 momentin 1 kohdasta poiketen esityksessä edellytetään merkittäväksi rekisteriin henkilötunnus tai syntymäaika tai yksityisiltä elinkeinonharjoittajilta yritys- ja yhteisötunnus mutta enää ei edellytetä merkittäväksi rekisteriin kansalaisuutta. Säännös on kansallinen.
Momentin 2 kohdan nojalla rekisteriin on merkittävä vakuutusedustajaksi tai sivutoimiseksi vakuutusedustajaksi rekisteröidyn oikeushenkilön osalta oikeushenkilön toiminimi, kotipaikka ja sen liikepaikan osoite, josta vakuutusten tarjoamista pääasiallisesti harjoitetaan. Voimassa olevasta vakuutusedustuksesta annetun lain 8 §:n 1 momentin 2 kohdasta poiketen esityksessä edellytetään merkittäväksi rekisteriin yritys- ja yhteisötunnus mutta enää ei edellytetä merkittäväksi vastaavan hoitajan täydellistä nimeä, kansalaisuutta ja asuinpaikkaa. Säännös on kansallinen.
Momentin 3 kohdan nojalla rekisteriin on merkittävä vakuutusedustajaksi tai sivutoimiseksi vakuutusedustajaksi rekisteröidyn oikeushenkilön niiden johdossa toimivien henkilöiden sekä muiden henkilöiden nimet ja henkilötunnukset, jotka henkilöt vastaavat vakuutusten tarjoamisesta. Käytännössä tämä koskee toimitusjohtajaa ja hänen sijaistaan, hallituksen jäseniä ja varajäseniä, hallitukseen rinnastettavan toimielimen jäseniä ja varajäseniä, vastuunalaisia yhtiömiehiä sekä muita henkilöitä, jotka vastaavat vakuutusten tarjoamisesta. Riittävää on vastuuasemassa toimiminen. Johdon ei tarvitse osallistua itse vakuutusten tarjoamiseen. Säännös koskee luonnollisia henkilöitä. Suomessa oikeushenkilö ei voi olla jäsenenä toisen oikeushenkilön hallintoelimessä tai muussa vastuutehtävässä. Säännös on uusi ja vastaa vakuutusedustajien ja sivutoimisten vakuutusedustajien osalta direktiivin 3 artiklan 1 kohdan kahdeksatta alakohtaa.
Momentin 4 kohdan mukaan rekisteriin on merkittävä, toimiiko vakuutusedustaja vakuutusmeklarina vai asiamiehenä. Rekisteriin merkitään myös, onko vakuutusten tarjoaminen pää- vai sivutoimista. Asiamiehen tai sivutoimisen asiamiehen edustamia toimijoita koskevista merkinnöistä säädetään momentin 7 kohdassa. Säännös on kansallinen ja vastaa sisällöltään voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 8 §:n 1 momentin 3 kohtaa.
Momentin 5 kohdan nojalla vakuutusedustajarekisteriin on merkittävä, harjoittaako vakuutusedustaja tai sivutoiminen vakuutusedustaja henkivakuutuksia tai vahinkovakuutuksia tai molempia koskevaa vakuutusten tarjoamista. Henkivakuutuksella tarkoitetaan vakuutusta, joka kuuluu johonkin vakuutusluokista annetun lain 13—20 §:ssä tarkoitettuun henkivakuutusluokkaan. Vahinkovakuutuksella tarkoitetaan vakuutusta, joka kuuluu mainitun lain 2—12 §:ssä tarkoitettuun vahinkovakuutusluokkaan. Vakuutusedustajan tai sivutoimisen vakuutusedustajan on rekisteröintihakemuksessa ilmoitettava, mitä vakuutuksia tarjoaminen koskee. Tällöin Finanssivalvonnalla on mahdollisuus tarkistaa, onko vakuutusedustajalla tai sivutoimisella vakuutusedustajalla juuri näitä vakuutuksia koskevan vakuutusten tarjoamisen harjoittamiseen tarvittava ammattipätevyys.
Vakuutusedustaja tai sivutoiminen vakuutusedustaja voi erikoistua pelkästään henki- tai vahinkovakuutuksiin. Vaadittava ammattipätevyys on erilainen henki- ja vahinkovakuutuksissa, ja vaatimus molempien vakuutusmuotojen tuntemiseen vaadittavasta ammattipätevyydestä voi muodostua liian ankaraksi. Esimerkiksi henkivakuutuksien tarjoamista harjoittavan on tunnettava perhe- ja perintöoikeutta ja verolainsäädäntöä eri tavoin kuin vahinkovakuutuksiin erikoistuneen. Tämän vuoksi on tarpeen, että myös vakuutusedustajarekisteristä käy suoraan ilmi, onko vakuutusedustaja tai sivutoiminen vakuutusedustaja erikoistunut joihinkin vakuutuksiin. Oikeushenkilön harjoittama vakuutusten tarjoaminen voi koskea molempia vakuutuslajeja, jos sen palveluksessa on luonnollisia henkilöitä, jotka ovat rekisteröityneet harjoittamaan henkivakuutusta ja vahinkovakuutusta tai molempia koskevaa vakuutusten tarjoamista. Toimialakohtaisessa sääntelyssä saattaa kuitenkin olla rajoitettu mahdollisuutta harjoittaa vakuutusten tarjoamista.
Rekisteriin merkitään myös tieto siitä, välittääkö vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari asiakkaalle tai vakuutuksenantajalle kuuluvia raha- tai muita varoja. Tällaiset varat vakuutusmeklarin on 59 §:n mukaan pidettävä erillään vakuutusmeklarin varoista. Rekisterimerkinnän perusteella Finanssivalvonnalla on tiedot niistä vakuutusmeklareista, jotka varoja välittävät. Näin varojen erillään pidon valvonta helpottuu.
Momentin 5 kohdan säännökset ovat kansallisia ja vastaavat voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 8 §:n 1 momentin 4 kohdan säännöksiä.
Momentin 6 kohdan nojalla vakuutusedustajarekisteriin merkitään uusi tieto siitä, harjoittaako vakuutusedustaja jälleenvakuutusten tarjoamista. Säännös on tarpeen sen vuoksi, että jälleenvakuutuksiin liittyvät ammattitaitovaatimukset voivat olla erilaisia kuin edellä henki- ja vahinkovakuutuksessa. Säännös on kansallinen. Säännöstä ei sovelleta sivutoimiseen vakuutusmeklariin.
Momentin 7 kohdan nojalla vakuutusedustajarekisteriin merkitään niiden vakuutuksenantajien toiminimet, joita rekisteröity asiamies tai sivutoiminen asiamies edustaa. Vakuutusten tarjoamista saa harjoittaa sen vakuutuksenantajan lukuun, jonka asiamieheksi tai sivutoimiseksi asiamieheksi se on merkitty vakuutusedustajarekisteriin. Jos asiamies tai sivutoiminen asiamies toimii usean vakuutuksenantajan lukuun, vakuutusedustajarekisterissä on oltava tieto näistä kaikista. Säännös on kansallinen ja vastaa sisällöltään voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 8 §:n 1 momentin 3 kohtaa.
Momentin 8 kohdan nojalla vakuutusedustajarekisteriin merkitään vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin vastuuvakuutuksen tai muun vastaavan vakuuden antaja ja määrä. Säännös on kansallinen ja vastaa vastuuvakuutuksen osalta sisällöltään voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 8 §:n 1 momentin 5 kohtaa.
Momentin 9 kohdan nojalla vakuutusedustajarekisteriin merkitään valtiot, joissa vakuutusedustaja tai sivutoiminen vakuutusedustaja aikoo harjoittaa vakuutusedustusta sijoittautumisvapauden tai palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella, ja yhteystiedot näissä valtioissa. Lain 22 §:n mukaan vakuutusedustajan tai sivutoimisen vakuutusedustajan on ilmoitettava Finanssivalvonnalle aikomuksestaan ryhtyä harjoittamaan vakuutusedustusta muussa Euroopan talousalueeseen kuuluvassa valtiossa ja liitettävä ilmoitukseen selvitys yhteystiedoistaan tässä valtiossa. Yhteystietoja ei luonnollisesti tarvitse ilmoittaa, jos sellaisia ei ole. Näin voi olla, jos vakuutusedustaja tai sivutoiminen vakuutusedustaja toimii palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella. Säännös vastaa direktiivin 3 artiklan 1 kohdan yhdeksättä alakohtaa. Säännös vastaa voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 8 §:n 1 momentin 6 kohtaa.
Momentin 10 kohdan nojalla rekisteriin on merkittävä uutena tietona niiden osakkeenomistajien tai jäsenten nimi, henkilötunnus tai syntymäaika tai yritys- ja yhteisötunnus ja asuin- tai kotipaikka, jotka omistavat vähintään kymmenesosan vakuutusedustajasta tai sivutoimisesta vakuutusedustajasta ja tiedot näiden osuuksien suuruudesta. Säännöksen soveltamisen kannalta ei ole merkitystä, onko osakkeenomistaja tai jäsen luonnollinen henkilö vai oikeushenkilö. Säännös vastaa direktiivin 3 artiklan 6 kohdan ensimmäisen alakohdan a alakohtaa.
Momentin 11 kohdan nojalla rekisteriin on merkittävä uutena tietona nimet, henkilötunnukset tai syntymäajat tai yritys- ja yhteisötunnukset ja asuin- tai kotipaikat niiden luonnollisten ja oikeushenkilöiden osalta, joilla on kirjanpitolain 1 luvun 5 §:n mukainen määräysvalta tai läheiset sidokset eli vakuutusyhtiölain 1 luvun 10 §:n mukainen merkittävä sidonnaisuus vakuutusedustajaan tai sivutoimiseen vakuutusedustajaan. Säännös vastaa direktiivin 3 artiklan 6 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohtaa.
Momentin 12 kohdan mukaan rekisteriin merkitään sellaiset kehotukset ja kiellot, joiden tehosteeksi on asetettu Finanssivalvonnasta annetun lain 33 a §:ssä tarkoitettu uhkasakko. Säännöksen nojalla rekisteriin merkitään myös tieto siitä, jos rekisteriin merkitylle on määrätty 70 §:ssä tarkoitettu kielto harjoittaa vakuutusten tarjoamista. Säännöstä sovelletaan vakuutusedustajiin ja sivutoimisiin vakuutusedustajiin. Säännös on kansallinen ja vastaa voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 8 §:n 1 momentin 7 kohtaa ja sisällöltään 8 §:n 2 momenttia.
Momentin 13 kohdan mukaan rekisteriin merkitään rekisteröintiajankohta sekä mahdollinen rekisteristä poistaminen, sen syy ja ajankohta. Säännöstä sovelletaan vakuutusedustajiin ja sivutoimisiin vakuutusedustajiin. Säännös on kansallinen ja vastaa voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 8 §:n 1 momentin 8 kohtaa.
Pykälän 2 momentissa säädetään niistä 1 momentin säännöksistä, joita sovelletaan vastaavasti sivutoimiseen vakuutusedustajaan, sivutoimiseen vakuutusmeklariin ja sivutoimiseen asiamieheen. Sovellettavaksi tulevia säännöksiä ovat 1 momentin 1—5 ja 7—11 kohta. Lisäksi sivutoimisiin vakuutusedustajiin sovelletaan suoraan 1 momentin 12 ja 13 kohtaa.
Pykälän 3 momentin mukaan 1 momentin 12 kohdassa tarkoitettu merkintä on poistettava rekisteristä kolmen vuoden kuluttua sen vuoden päättymisestä, jona kyseinen pakkokeino on määrätty. Säännös on kansallinen ja vastaa voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 8 §:n 3 momenttia.
14 §. Tietojen muutoksista ilmoittaminen. Pykälän 1 momentin mukaan vakuutusedustajan tai sivutoimisen vakuutusedustajan on viipymättä ilmoitettava Finanssivalvonnalle rekisteriin merkittyjen tietojen muutoksista tai liiketoiminnan lopettamisesta. Momentin mukaan Finanssivalvonnalle on ilmoitettava myös siitä, että jokin rekisteröinnin edellytys ei enää täyty. Tällainen tilanne voi olla käsillä esimerkiksi silloin, kun vakuutusedustaja tai sivutoiminen vakuutusedustaja ei enää ole 16 §:n mukaisesti hyvämaineinen tai ei täytä 18 §:n mukaisia ammattipätevyysvaatimuksia. Säännös vastaa direktiivin 3 artiklan 6 kohdan toista alakohtaa. Säännös vastaa voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 9 §:ää.
Pykälän 2 momentin mukaan vakuutusedustajan tai sivutoimisen vakuutusedustajan on ilmoitettava Finanssivalvonnalle viimeistään kuukautta etukäteen muussa ETA-valtiossa kuin Suomessa harjoittamaansa toimintaa tai tietoja koskevasta muutoksesta. Säännöksessä tarkoitetuista tiedoista säädetään tarkemmin 13 ja 22 §:ssä. Säännöstä sovelletaan sekä palveluiden tarjoamisen vapauden että sijoittautumisvapauden perusteella annettavien tietojen muutoksiin. Säännös on tarpeen sen vuoksi, että Finanssivalvonnan on puolestaan ilmoitettava muutoksesta vastaanottavan ETA-valtion toimivaltaiselle viranomaiselle mahdollisimman pian ja viimeistään kuukauden kuluttua siitä päivästä, jona Finanssivalvonta saa tiedon. Tietojenvaihdosta säädetään lisäksi Finanssivalvonnasta annetun lain 52 §:ssä. Säännös vastaa sisällöltään direktiivin 4 artiklan 3 kohtaa ja 6 artiklan 4 kohtaa. Säännös vastaa voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 8 §:n 1 momentin 6 kohtaa ja 9 §:ää siltä osin kuin kyse on yhteystiedoista. Muilta osin säännöksessä tarkoitettuja velvollisuuksia ja menettelytapoja koskevat vaatimukset ovat uusia.
15 §. Tietojen antaminen vakuutusedustajarekisteristä ja tietojen saatavilla pitäminen. Pykälä on uusi, ja se on läheisesti yhteydessä 12 §:ssä tarkoitetun Finanssivalvonnan perustaman sähköisen rekisterijärjestelmän ylläpitoon. Vakuutusedustajan ja sivutoimisen vakuutusedustajan on annettava asiakkaalle tieto rekisteristä, johon vakuutusedustaja ja sivutoiminen vakuutusedustaja on merkitty, mistä säädetään 33 §:n 1 momentin 3 kohdassa.
Pykälän 1 momentissa säädetään vakuutusedustajarekisteriin merkittyjen tietojen lähtökohtaisesta julkisuudesta. Asiointipalvelun käyttäjällä on mahdollisuus hakea rekisteriin 3 momentin nojalla merkittyjä tietoja yksittäisinä hakuina yritys- ja yhteisötunnuksella, nimellä, toiminimellä tai aputoiminimellä. Lisäksi palvelun käyttäjä voi hakea tietoa elinkeinotoiminnan mukaan niin, että hakutuloksena on luettelo kaikista tietyn elinkeinotoiminnan johdosta rekisteröityneistä ilmoitusvelvollisista. Elinkeinotoiminnan mukaisella jaottelulla tarkoitetaan säännöksessä vakuutusmeklari- tai asiamiestoimintaa. Asiointipalvelun kautta ei ole mahdollista hakea tietoa tiedoista, jotka on merkitty rekisteriin hyvämaineisuussäännöksen nojalla. Ehdotus vastaa muotoilultaan rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämisestä annetun lain 5 luvun 7 §:n 1 momenttia.
Julkisuuslaissa säädetään yleiset edellytykset asiakirjajulkisuudelle. Julkisuuslain 1 §:n sisältämän julkisuusperiaatteen mukaan viranomaisten asiakirjat ovat julkisia, jollei mainitussa laissa tai muussa laissa erikseen toisin säädetä. Säännös koskee muiden viranomaisten ohella Finanssivalvontaa. Julkisuuslain 11 §:ssä säädetään kattavasti asianosaisen lähtökohtaisesta tietojensaantioikeudesta ja sitä koskevista rajoituksista. Julkisuuslain 11 §:ssä täytetään direktiivin 3 artiklan 4 kohdan toisen alakohdan viimeisen virkkeen vaatimus, jonka mukaan rekisteröidyillä, joiden henkilötiedot on tallennettu rekisteriin ja joiden tietoja vaihdetaan, on oikeus tutustua tallennettuihin tietoihin ja saada asianmukaisesti tietoja. Julkisuuslain 11 §:ssä täytetään sisällöltään myös direktiivin 37 artiklan 1 kohdan vaatimus, jonka mukaan jäsenvaltioiden on sovellettava direktiiviä 95/46/EY niissä tämän direktiivin nojalla suoritettavaan henkilötietojen käsittelyyn. Henkilötietojen käsittelyyn sovelletaan toukokuusta 2018 alkaen EU:n uudistettua yleistä tietosuojalainsäädäntöä.
Julkisuuslain 16 §:n 3 momentin mukaan viranomaisen henkilörekisteristä saa antaa henkilötietoja sisältävän kopion tai tulosteen tai sen tiedot sähköisessä muodossa, jollei laissa ole toisin erikseen säädetty, jos luovutuksensaajalla on henkilötietojen suojaa koskevien säännösten mukaan oikeus tallettaa ja käyttää sellaisia henkilötietoja. Henkilötietoja saa kuitenkin luovuttaa suoramarkkinointia ja mielipide- tai markkinatutkimusta varten vain, jos niin erikseen säädetään tai jos rekisteröity on antanut siihen suostumuksensa.
Julkisuuslain 22 §:n mukaan viranomaisen asiakirja on pidettävä salassa, jos se tässä tai muussa laissa on säädetty salassa pidettäväksi tai jos viranomainen lain nojalla on määrännyt sen salassa pidettäväksi taikka jos se sisältää tietoja, joista on lailla säädetty vaitiolovelvollisuus. Salassa pidettävää viranomaisen asiakirjaa tai sen kopiota tai tulostetta siitä ei saa näyttää eikä luovuttaa sivulliselle eikä antaa sitä teknisen käyttöyhteyden avulla tai muulla tavalla sivullisen nähtäväksi tai käytettäväksi.
Pykälän 2 momentissa ehdotetaan julkisuuslain 16 §:n 3 momentista poikkeavia säännöksiä henkilötietojen antamisen tavoista. Julkisuuslain 16 §:n 3 momentin sisältämää edellytystä ei voida soveltaa pidettäessä tietoja yleisesti saatavilla sähköisen tietoverkon kautta. Momentin mukaan sen estämättä, mitä viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 16 §:n 3 momentissa säädetään, rekisteristä saadaan luovuttaa tiedot luonnollisen henkilön nimestä ja syntymäajasta tulosteena, teknisen käyttöyhteyden avulla taikka saattaa ne yleisesti saataville sähköisen tietoverkon kautta. Pykälän nojalla rekisterin tietoihin on siten avoin pääsy Finanssivalvonnan internetsivujen kautta. Henkilötietoja voidaan kuitenkin hakea sähköisen tietoverkon kautta vain yksittäisinä hakuina. Henkilötunnuksen tunnusosaa koskevan tiedon antamisen edellytyksenä on, että tietopyynnön tekijä antaa Finanssivalvonnalle selvityksen tietojen asianmukaisesta suojaamisesta. Henkilötietojen suojaa sääntelevät yleislakina henkilötietolaki ja sen kanssa samanaikaisesti säädetty julkisuuslaki, jotka yhdessä muodostavat henkilötietojen suojaa koskevan kokonaisuuden. Rekisterinpitäjää koskee vaatimus suojata tiedot asianmukaisesti tietosuojalainsäädännön mukaisesti henkilörekisterissä ja tietoja luovutettaessa riippumatta siitä, millä tavalla sähköinen luovutus teknisesti toteutetaan. Lisäksi teknisen käyttöyhteyden avaaminen vakuutusedustajarekisteriin tai tietojen antaminen muutoin sähköisesti edellyttää Finanssivalvonnan päätöstä tietojen luovuttamisesta.
Pykälän 3 momentissa säädetään tiedoista, jotka Finanssivalvonnan on pidettävä yleisesti saatavilla sähköisen tietoverkon kautta. Velvollisuus tietojen pitämiseen yleisesti saatavilla sähköisen tietoverkon avulla koskee vain osaa rekisteriin merkittävistä tiedoista, kuten elinkeinonharjoittajan nimeä sekä tietoa ylimmästä johdosta, harjoitetusta vakuutusten tarjoamisesta sekä siitä, välittääkö vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari asiakkaalle tai vakuutuksenantajalle kuuluvia raha- tai muita varoja. Lisäksi asiakkaan oikeusturvan kannalta tärkeänä pidetään, että Finanssivalvonta pitää yleisesti saatavilla sähköisen tietoverkon avulla myös tietoa vakuutusedustajille tai sivutoimisille vakuutusedustajille määrätyistä julkisista varoituksista, muista hallinnollisista seuraamuksista sekä sellaisista kielloista, joiden tehosteeksi on asetettu uhkasakko. Myös tiedot rekisteröinnistä taikka mahdollisesta rekisteristä poistamisesta ja sen syistä ovat asiakkaan kannalta tarpeellisia. Säännökset ovat kansallisia. Momentin kohdat vastaavat pääosin sisällöltään sitä, mitä asiasta on säädetty asunto-omaisuuteen liittyvien kuluttajaluottojen välittäjistä annetun lain 10 §:n 2 momentissa. Säännöksissä on kuitenkin otettu huomioon vakuutusten tarjoamistoiminnan erityispiirteet.
3 luku Hyvämaineisuus ja ammattipätevyys
16 §. Hyvämaineisuus. Pykälässä säädetään hyvämaineisuuden sisällöstä. Pykälän 1 momentin mukaan lähtökohtaisesti osoituksena henkilön hyvämaineisuudesta pidetään sitä, että häntä ei ole lainvoimaisella tuomiolla tuomittu viiden viimeisen vuoden aikana vankeusrangaistukseen tai kolmen viimeisen vuoden aikana sakkorangaistukseen rikoksesta, jonka voidaan katsoa osoittavan hänen olevan ilmeisen sopimaton harjoittamaan vakuutusten tarjoamista. Arviointia tehtäessä huomiota on kiinnitettävä vakaviin omaisuus- tai talousrikoksiin. Määräajat laskettaisiin 8 tai 9 §:ssä tarkoitetun rekisteröintihakemuksen toimittamisesta tai Finanssivalvonnan muutoin suorittaman tarkastelun hetkestä taaksepäin siihen hetkeen, kun mahdollinen tuomio on tullut lainvoimaiseksi. Jos tuomio ei ole vielä lainvoimainen, tarkastelu suoritetaan taaksepäin siihen hetkeen, kun se on annettu. Tuomio on päivättävä, ja tuomion antamisella tarkoitetaan säännöksessä kyseistä päiväystä.
Hyvämaineisuuden menettäminen ilmenee erityisesti sellaisista lainvastaisista toimista, joilla on pyritty taloudellisen hyödyn tavoitteluun toisen kustannuksella. Tekoja ja laiminlyöntejä arvioidaan kokonaisuutena. Kysymykseen tulevia rikoksia ovat esimerkiksi rikoslain 28 luvun 1—5 §:ssä rangaistaviksi säädetyt varkaus, törkeä varkaus, näpistys, kavallus ja törkeä kavallus sekä 31 luvussa tarkoitetut ryöstöt ja kiristykset. Samoin kysymykseen voivat tulla rikoslain 29 luvun 1—4 §:n veropetokset ja -rikkomukset sekä 4 a—4 c ja 5—7 §:ssä sekä 36 luvussa rangaistaviksi säädetyt erilaiset petokset. Huomioon otettavista elinkeinorikoksista esimerkkejä ovat rikoslain 30 luvun 1—3, 4—7, 7 a, 8, 8 a, 9, 9 a, 10, 10 a §:ssä rangaistaviksi säädetyt teot tai laiminlyönnit. Hyvämaineisena ei voida myöskään pitää vakuutusten tarjoamisessa toimivaa henkilöä, joka on syyllistynyt rikoslain 37 luvussa rangaistaviksi säädettyihin maksuvälinerikoksiin. Myös liiketoimintavelvollisuuksien laiminlyönteihin liittyvä rikoksia, kuten yhteisö- tai arvopaperimarkkinalainsäädäntöä koskevaa rikosta tai edellä mainittua kirjanpito- tai tilintarkastusrikosta, voitaisiin yleensä pitää sellaisina, jotka osoittavat henkilön ilmeistä sopimattomuutta toimia hyvämaineisuutta edellyttävässä asemassa, erityisesti johto- tai esimiestehtävissä.
Momentin nojalla kiinnitetään lähtökohtaisesti huomiota vain lainvoimaisiin tuomioihin. Vaikka henkilöä ei olisi lainvoimaisella tuomiolla tuomittu, momentin toisen virkkeen nojalla poikkeustapauksissa vailla lainvoimaakin olevan tuomion nojalla tai muiden painavien seikkojen perusteella voidaan kuitenkin tapauksen olosuhteet huomioon ottaen katsoa, että henkilö on ilmeisen sopimaton toimimaan tehtävässään. Henkilön sopimattomuutta arvioitaessa voitaisiin myös kiinnittää huomiota siihen, jos hän on epäasiallisen toiminnan takia aiemmin poistettu vakuutusedustajarekisteristä tai siihen rinnastettavasta rekisteristä tai jos hänet olisi voitu poistaa rekisteristä, ellei sitä olisi tehty jonkin muun syyn, esimerkiksi konkurssin, takia. Huomioon voidaan ottaa myös ulkomaisen toimivaltaisen viranomaisen antama rajoitus tai kielto toimia kyseisellä toimialalla. Näitä syitä arvioitaessa joudutaan tapauskohtaisesti arvioimaan sopimattomuuden astetta ja sitä, miten pitkältä ajanjaksolta rekisteröinti voidaan hylätä sopimattomuuden perusteella.
Pykälän 2 momentissa säädetään viittaus liiketoimintakieltoa koskeviin säännöksiin. Henkilö on voitu määrätä liiketoimintakiellosta annetun lain (1059/1985) mukaiseen liiketoimintakieltoon. Liiketoimintakieltoon ovat saattaneet johtaa lakisääteiseen velvollisuuteen, kuten verovelvollisuuteen tai kirjanpitoon liittyvät laiminlyönnit. Liiketoimintakieltoon määrääminen ei edellytä, että rikosoikeudellisesta teosta tai laiminlyönnistä on tuomittu rangaistus. Jos henkilö on edelleen liiketoimintakiellossa, häntä ei pidetä pykälässä tarkoitetulla tavalla hyvämaineisena eikä hän saa harjoittaa vakuutusten tarjoamista. Hyvämaineisuusarvioinnilla pyritään osaltaan ennakolta varmistamaan vakuutusten tarjoamisen asianmukainen harjoittaminen, mutta toisaalta on myös otettava huomioon, ettei elinkeinonvapautta tarpeettomasti rajoiteta.
Finanssivalvonnan tehtävänä on arvioida, onko yksi tai useampi rikos tai muu menettely muutoin kokonaisuutena arvioiden sellainen, että se kaikki asiaan vaikuttavat seikat huomioon ottaen osoittaa henkilön ilmeistä sopimattomuutta vakuutusten tarjoamiseen. Vähäinen yksittäinen teko tai laiminlyönti ei johda henkilön hyvämaineisuuden menettämiseen, mutta toistuessaan useat vähäiset teot tai laiminlyönnit voivat johtaa siihen, ettei henkilöä enää pidetä hyvämaineisena. Henkilön hyvämaineisuutta on arvioitava nimenomaan tehtävien hoidon kannalta. Vakuutuksentarjoajalta ei yleensä edellytetä aktiivisia toimenpiteitä työntekijän hyvämaineisuuden valvomiseksi, koska vakuutuksentarjoajalla ei yleensä ole käytössään kohtuullisia ja tehokkaita keinoja varmentaa esimerkiksi työntekijän itsensä tekemää ilmoitusta hyvämaineisuudestaan.
17 §. Hyvämaineiset henkilöt. Pykälässä säädetään, keitä hyvämaineisuusvaatimukset koskevat. Pykälän 1 momentissa säädetään vakuutuksenantajan ja vakuutusedustajarekisteriin merkityn vakuutusedustajan vakuutusten tarjoamiseen osallistuvan henkilön sekä sellaisen henkilön, joka vastaa vakuutusten tarjoamisesta mutta ei suoraan osallistu siihen, hyvämaineisuudesta. Vakuutusten tarjoamisesta vastaavalla henkilöllä tarkoitetaan säännöksessä esimerkiksi myyntijohtajaa tai vastaavassa asemassa olevaa henkilöä. Tältä osin säännös vastaa direktiivin 10 artiklan 3 kohdan ensimmäisen alakohtaa ja kolmannen alakohdan toista virkettä. Lisäksi hyvämaineisuutta edellytetään sivutoimisen vakuutusedustajan vakuutuksen tarjoamisesta vastaavilta henkilöiltä. Tältä osin säännös vastaa direktiivin 10 artiklan 3 kohdan neljättä alakohtaa.
Pykälän 1 momentti ja 16 § vastaavat sisällöltään vakuutusedustuksesta annetun lain 11 §:ää ja direktiiviin 10 artiklan 3 kohdan ensimmäistä alakohtaa.
Uutta on, että pykälän 2 momentissa säädetään vakuutusedustajan johdon ja tietyn suuruisen omistusosuuden omistavan henkilön hyvämaineisuudesta. Jos vakuutusedustaja on oikeushenkilö, vakuutusedustajan johdon ja sen, jolla on suoraan tai välillisesti vähintään kymmenesosa osakeyhtiön osakkeista tai osakkeiden tuottamasta äänivallasta tai, jos kyseessä on muu yhteisö kuin osakeyhtiö, vastaava omistus- tai määräämisvalta, on oltava hyvämaineisia. Säännöksessä johdolla tarkoitetaan toimitusjohtajaa ja hänen sijaistaan, hallituksen jäsentä ja varajäsentä, hallintoneuvoston ja siihen rinnastettavan toimielimen jäsentä ja varajäsentä. Vakuutusedustajat ovat yritysmuodoltaan usein tavanomaisia avoimia, kommandiitti- tai osakeyhtiöitä tai osuuskuntia. Säännös on tarpeen, koska yleisessä yhteisölainsäädännössä ei ole säädetty erityisistä hyvämaineisuusvaatimuksista eikä vakuutusyhtiölain erityisiä hyvämaineisuusvaatimuksia siten sovelleta vakuutusedustajan johtoon. Momenttia ei sovelleta sivutoimisiin vakuutusedustajiin.
Säännöksessä tarkoitettujen henkilöiden piiri on laaja. Yrityksen omistajien ja johdon osalta hyvämaineisuusvaatimus ei ole kuitenkaan poikkeuksellinen, sillä luottolaitoksen ja sijoituspalveluyrityksen osalta hyvämaineisuutta edellytetään yrityksen johdolta ja toimivaan johtoon kuuluvilta, ja säännöksiä sovelletaan lisäksi myös luottolaitoksen ja sijoituspalveluyrityksen yrityksen omistusyhteisöön. Vastaavasti vakuutusyhtiön osalta on säädetty yhtiön johdon ja keskeisistä toiminnoista vastaavien henkilöiden hyvämaineisuudesta. Lisäksi mitä vakuutusyhtiölaissa säädetään vakuutusyhtiön hallituksen jäsenestä, sovelletaan myös vakuutusomistusyhteisön hallituksen jäseneen. Muiden rahoitus- ja vakuutusalan yritysten osalta omistajien ja johdon laaja-alaista sääntelyä on pidetty perusteltuna sen vuoksi, että sääntelyn ja Finanssivalvonnan keskeisiä tavoitteita on ylläpitää asiakkaiden ja yleisön luottamusta rahoitus- ja vakuutusmarkkinoiden toimintaan. Keskeinen osa luottamusta ylläpitävää sääntelyä ovat vaatimukset omistajien ja ylimmän johdon luotettavuudesta. Jos omistajina tai johdossa toimii henkilöitä, joiden hyvämaineisuus tai muu luotettavuus on vakavasti kärsinyt julkisuuteen tulleiden tietojen ja tapahtumien johdosta, seurauksena saattaa olla, että yleisön luottamus heikkenee paitsi kysymyksessä olevaa yritystä kohtaan myös laajemmin toimialaa kohtaan (hallituksen esitys 32/2012 vp). Edellä sanottu soveltuu myös vakuutusten tarjoamista harjoittaviin yrityksiin ja henkilöihin. Säännös on kansallinen.
Pykälän 3 momentissa otetaan huomioon se, että hyvämaineisuuden tutkimisesta säädetään useissa rahoitus- ja vakuutusalan säädöksissä. Siten ilman säännöstä hyvämaineisuus tulisi tutkia mahdollisesti usean säädöksen nojalla useaan kertaan. Siksi säädetään, että jos edellä 1 ja 2 momentissa mainittujen henkilöiden hyvämaineisuus tutkitaan jo muun rahoitus- tai vakuutusalan yritykseen sovellettavan säädöksen nojalla, hyvämaineisuutta ei tarvitse tutkia vakuutusedustajarekisteriin merkitsemisen yhteydessä tai muussa yhteydessä uudestaan vakuutusten tarjoamisesta annetun lain nojalla. Muun kyseeseen tulevan säädöksen nojalla suoritettu selvitys henkilön hyvämaineisuudesta voidaan ottaa huomioon tämän lain mukaista hyvämaineisuutta arvioitaessa. Säännös on symmetrinen siten, että muun säädöksen nojalla todettu hyvämaineisuus voidaan lukea henkilön hyväksi ja hyvämaineisuuden menettäminen henkilön vahingoksi. Muun säädöksen nojalla todettuja seikkoja on kuitenkin aina arvioitava vakuutusten tarjoamista koskevan tehtävän hoitamisen kannalta. Säännös on kansallinen, ja sen tarkoituksena on vähentää vakuutuksentarjoajien tarpeetonta sääntelytaakkaa.
Esimerkiksi vakuutusten tarjoamista koskeva toiminto vakuutusyhtiössä on vakuutusyhtiölain 6 luvun 9 §:ssä tarkoitettu keskeinen toiminto. Mainitun pykälän 1 momentin mukaan vakuutusyhtiön keskeisistä toiminnoista vastaavien henkilöiden on oltava hyvämaineisia, ja heillä on oltava tehtävän vaatima ammatillinen pätevyys ja kokemus. Lisäksi mainitun vakuutusyhtiölain pykälän 2 momentin viittaussäännöksen nojalla vakuutusyhtiön keskeisestä toiminnosta vastaava henkilö ei voi olla oikeushenkilö eikä alaikäinen tai se, jolle on määrätty edunvalvoja, jonka toimintakelpoisuutta on rajoitettu tai joka on konkurssissa tai liiketoimintakiellossa. Siten vakuutuksenantajan ja omistusyhteisön ylimmän johdon henkilöiden osalta hyvämaineisuus tulee selvitettyä vakuutusyhtiölaissa olevan sääntelyn kautta. Vakuutusten tarjoamisesta annetun lain hyvämaineisuussäännöksen soveltamiselle ei ole siten tältä osin tarvetta. Sen sijaan vakuutusten tarjoamisesta annetun lain mukaan hyvämaineisuus selvitetään sellaisilta vakuutuksentarjoajan henkilöiltä, jotka osallistuvat suoraan vakuutusten tarjoamiseen tai vastaavat vakuutusten tarjoamisesta suoraan siihen osallistumatta ja joiden hyvämaineisuutta ei selvitetä muun lain kuten vakuutusyhtiölain, luottolaitoslain tai sijoituspalvelulain nojalla.
Hyvämaineisuutta koskeva vaatimus tulee täyttää jatkuvasti, jotta vakuutusten tarjoamista koskevassa tehtävässä toimiminen on mahdollista. Finanssivalvonta valvoo käytössään olevin toimivaltuuksin ja teknisin apuvälinein Suomen markkinoilla toimivien vakuutuksentarjoajien hyvämaineisuutta koskevien vaatimusten täyttymistä. Rikosrekisterilain (770/1993) 4 a §:n nojalla Finanssivalvonnalle voidaan luovuttaa rikosrekisteristä tietoja henkilön luotettavuuden selvittämiseksi. Rikosrekisterilaissa ja vakuutusedustuksesta annetussa laissa tarkoitetussa luotettavuudessa on kyse samasta asiasta kuin vakuutusten tarjoamisesta annettavassa laissa tarkoitetusta hyvämaineisuudesta. Lisäksi Finanssivalvonnalla on oikeus saada sakon täytäntöönpanosta annetun lain (672/2002) 46 §:ssä tarkoitetusta sakkorekisteristä tiedot, jotka ovat tarpeen vakuutuksentarjoajan laissa säädetyn hyvämaineisuuden selvittämiseksi. Hyvämaineisuuden selvittämismahdollisuuksia ei ole tältä osin tarkoitus heikentää, eli rikos- ja sakkorekisteristä saadaan luovuttaa tietoja Finanssivalvonnalle myös tässä laissa tarkoitetun hyvämaineisuuden selvittämiseksi. Tietojen luovuttamisesta säädetään jäljempänä 76 §:ssä.
18 §. Ammattipätevyys. Pykälässä säädetään ammattipätevyyden sisällöstä. Pykälän 1 momentin mukaan ammattipätevällä henkilöllä tulee olla riittävät tiedot tarjoamistaan vakuutuksista, ja hänen tulee tuntea vakuutusten tarjoamisen kannalta tarpeellinen lainsäädäntö. Lisäksi asiamiehen ja sivutoimisen asiamiehen on tunnettava hyvä vakuutustapa. Vastaavasti vakuutusmeklarin ja sivutoimisen vakuutusmeklarin on lisäksi tunnettava hyvä vakuutusmeklaritapa. Hyvä vakuutusmeklaritapa sisältää muun muassa vakuutusmeklarin puolueettomuuden vakuutuksenantajiin nähden sekä valmiudet esitellä eri vakuutuksenantajien vakuutuksia asiamiestä laajemmin. Hyvää vakuutusmeklaritapaa ja hyvää vakuutustapaa selvitetään tarkemmin jäljempänä 30 §:n yhteydessä. Säännös vastaa tältä osin sisällöltään voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 12 §:ää.
Pykälän 2 momentti sisältää sosiaali- ja terveysministeriölle annettavan asetuksenantovaltuuden. Asetuksella annetaan tarkempia säännöksiä vahinko-, henki- ja sijoitusvakuutuksien osalta ammatillista pätevyyttä ja kokemusta koskevista vähimmäisvaatimuksista, jotka on listattu direktiivin liitteessä I. Direktiivin 10 artiklan 2 kohdan kuudennen alakohdan mukaan vakuutus- ja jälleenvakuutusedustajien on osoitettava täyttävänsä direktiivin liitteessä I vahvistetut asianmukaiset ammatillista tietämystä ja pätevyyttä koskevat vaatimukset.
19 §. Ammattipätevät henkilöt. Pykälässä säädetään, keitä ammattipätevyysvaatimukset koskevat. Pykälän 1 momentissa ammattipätevyyttä edellytetään vakuutusten tarjoamiseen osallistuvalta henkilöltä. Uutta on, että ammattipätevyyttä edellytetään myös sellaiselta henkilöltä, joka vastaa vakuutusten tarjoamisesta mutta ei suoraan osallistu siihen. Kuten edellä, vakuutusten tarjoamisesta vastaavalla henkilöllä tarkoitetaan esimerkiksi myyntijohtajaa tai vastaavassa asemassa olevaa henkilöä. Jos luonnollinen henkilö on rekisteröity pää- tai sivutoimiseksi asiamieheksi tai vakuutusmeklariksi taikka oikeushenkilö on muutoin hyvin pieni ja sen palveluksessa on vain yksi vakuutusten tarjoamiseen osallistuva henkilö, säännös koskee tällaista vakuutuksentarjoajaa sinänsä.
Säännöksessä tarkoitetulla henkilöillä on oltava työtehtävien laatuun ja laajuuteen nähden riittävä ammattipätevyys ja tiedot. Vakuutuksenantajan, asiamiehen ja vakuutusmeklarin taikka sivutoimisen vakuutusedustajan tarjoamien vakuutusten sisältö ja toiminnan laajuus voivat vaihdella merkittävästi. Jotta vakuutuksenantaja, vakuutusedustaja tai sivutoiminen vakuutusedustaja kykenee asianmukaisesti hoitamaan tehtäviään, vakuutusten tarjoamiseen osallistuvan henkilön tietojen ja taitojen on oltava jatkuvasti riittävät hänen toimintaansa nähden. Päätoimiselta vakuutusedustajalta, joka tarjoaa useita toisistaan eroavia vakuutuksia, voidaan edellyttää laajempia tietoja ja taitoja kuin esimerkiksi vakiomuotoista vakuutusta oheispalvelunaan tarjoavalta sivutoimiselta vakuutusedustajalta. Pää- ja sivutoimisten asiamiesten on saamansa koulutuksen lisäksi ylläpidettävä ammattipätevyyttä tehtäviään vastaavalla tavalla. Yhteisestä tutkinnosta huolimatta samoin pää- ja sivutoimisten vakuutusmeklareiden on ylläpidettävä ammattipätevyyttä tehtäviään vastaavalla tavalla (ammattipätevyyden ylläpidosta ja kehittämisestä lisäksi: 20 §). Pykälän 1 momentti vastaa direktiivin 10 artiklan 1 kohtaa, 10 artiklan 2 kohdan neljännen alakohdan ensimmäistä virkettä ja viidettä alakohtaa.
Pykälän 2 momentissa säädetään oikeushenkilön muodossa toimivan vakuutusedustajan johdon ammattipätevyysvaatimuksista. Säännöksessä johdolla tarkoitetaan toimitusjohtajaa ja hänen sijaistaan, hallituksen jäsentä ja varajäsentä, hallintoneuvoston ja siihen rinnastettavan toimielimen jäsentä ja varajäsentä. Johdossa on kollektiivina oltava riittävä ammattipätevyys ja tiedot vakuutusten tarjoamisesta. Jokaiselta johdon jäseneltä tätä ei edellytetä. Säännös on tarpeen johdon tarkoituksenmukaisen työnjaon kannalta. Tarkoituksena on, että myyntiin tai markkinointiin liittyvissä kysymyksissä keskeiset näkökulmat tulevat huomioon otetuiksi johdon päätöksenteossa. Säännöstä ei sovelleta sivutoimiseen vakuutusedustajaan.
Pykälän 3 momentissa säädetään vakuutuksenantajan velvollisuudesta varmistua riittävien ammattipätevyyttä ja tietoja koskevien vaatimusten täyttämisestä. Asiamiehen ja sivutoimisen asiamiehen toiminnasta vastaa vakuutuksenantaja. Käytännössä vakuutuksenantaja varmistaa tarpeellisiksi katsomillaan toimilla sen, että asiamiehellä tai sivutoimisella asiamiehellä on toimintansa kannalta riittävät tiedot ja taidot. Vakuutuksenantaja voi esimerkiksi kyselyin, kokein tai haastatteluin tarkistaa, vastaavatko näiden pätevyys ja tiedot 18 §:n vaatimuksia. Vakuutuksenantajan edun mukaista on tarvittaessa tarjota asiamiehille tai sivutoimisille asiamiehille koulutusta. Asiamiehen tai sivutoimisen asiamiehen rekisteröinnin edellytyksenä on ammattipätevyys, joka voidaan parhaiten osoittaa vakuutuksenantajan antamalla todistuksella asiamiehen tai sivutoimisen asiamiehen saamasta koulutuksesta ja siitä, että asiamies tai sivutoiminen asiamies on pätevä toimimaan vakuutuksenantajan puolesta. Finanssivalvonta on käytännössä edellyttänyt vakuutuksenantajan antamaa todistusta koulutuksesta. Moniasiamiesten osalta todistusta on käytännössä edellytetty jokaiselta edustettavalta vakuutuksenantajalta, koska vakuutuksenantajien vakuutukset eroavat toisistaan. Käytäntöä voidaan säännöksen nojalla jatkaa. Säännös vastaa tältä osin voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 12 §:n 1 momenttia. Säännös vastaa direktiivin 10 artiklan 2 kohdan kuudetta alakohtaa.
20 §. Ammattipätevyyden ylläpito ja kehittäminen. Pykälä on uusi. Pykälässä säädetään vakuutuksentarjoajan vakuutusten tarjoamiseen osallistuvan henkilön sekä vakuutusten tarjoamisesta vastaavan henkilön velvollisuudesta jatkuvasti täyttää säädetyt vaatimukset sekä ylläpitää ja kehittää ammattipätevyyttään työtehtävien laatuun ja laajuuteen nähden riittävällä tavalla. Pääasiallinen vastuu ammattipätevyyden ylläpitämiseen tarkoitetun riittävän koulutuksen tarjoamisesta ja järjestämisestä henkilöstölleen on vakuutuksentarjoajilla. Toisaalta myös vakuutusten tarjoamiseen osallistuvalla henkilöllä sekä vakuutusten tarjoamisesta vastaavalla henkilöllä on osaltaan vastuu oman ammattitaidon ylläpitämiseen ja kehittämiseen riittävän koulutukseen osallistumisesta. Henkilön tulee ylläpitää riittävää suoritustasoa, joka vastaa hänen rooliaan, kyseisiä vakuutuksia ja niiden markkinoita. Monimutkaisia vakuutuksia tarjoavilta henkilöiltä edellytetään laajempaa ammattipätevyyden ja tietojen ylläpitoa kuin yksinkertaisia vakuutuksia tarjoavilta henkilöiltä. Päätoimisesti vakuutusten tarjoamiseen osallistuvan henkilön osalta edellytetään laajempaa ammattipätevyyden ja tietojen ylläpitoa ja kehittämistä kuin sivutoimisesti vakuutuksia tarjoavalta henkilöltä. Vakuutuksenantajalla ja vakuutusedustajalla vakuutusten tarjoamiseen osallistuvan henkilön ammattipätevyyden ylläpidon ja kehittämisen kannalta riittävänä pidetään vähintään 15 tunnin ammatillista koulutusta ja kehittämistä vuosittain. Vaatimus voidaan täyttää esimerkiksi erilaisten ammatillisten kurssien suorittamisella, sisäisellä kehittämistoiminnalla ja mentoroinnilla. Tehtävästä ja tarjottavista vakuutuksista riippuen vaatimus voi olla käytännössä enemmänkin, ottaen huomioon henkilön asema, tarjottavien vakuutusten luonne sekä vakuutuksentarjoajan liiketoiminnan laatu ja laajuus. Lisäkoulutus voi olla tarpeen myös työntekijän työtehtävien muuttuessa vaativimmiksi tai muutoin olennaisella tavalla. Pykälässä ei säädetä sivutoimiselle vakuutusedustajalle kiinteään tuntimäärään perustuvaa vaatimusta jatkuvasta koulutuksesta, vaan ammattipätevyyttä on ylläpidettävä ja kehitettävä tehtävän ja tarjottavien vakuutusten edellyttämällä tavalla. Säännös vastaa sisällöltään direktiivin 10 artiklan 2 kohdan ensimmäistä ja toista alakohtaa sekä neljännen alakohdan ensimmäistä virkettä.
21 §. Ammattipätevyyden arviointi ja valvonta. Pykälä on uusi. Pykälän 1 momentissa ehdotetaan säädettäväksi, että vakuutustentarjoajan on määriteltävä vakuutusten tarjoamiseen osallistuvan henkilön työtehtävien edellyttämät ammattipätevyysvaatimukset. Ne voivat vaativissa tehtävissä myös ylittää sosiaali- ja terveysministeriön asetuksessa säädetyt vaatimukset. Kussakin työtehtävässä edellytettäviin ammattitaitovaatimuksiin vaikuttavat muun muassa vakuutusten tarjoamisen liiketoiminta ja sen laajuus, tarjottavien vakuutusten luonne sekä erilaisten vakuutuslajien määrä. Säännös perustuu direktiivin 10 artiklan 2 kohtaan.
Pykälän 2 momentissa säädetään vakuutusedustajan ja vakuutuksenantajan ammattipätevyysvaatimusten arviointia ja valvontaa varten osoittamasta toiminnosta, sisäisistä toimintatavoista (engl. policies), menettelytavoista (engl. procedures) ja arviointijärjestelmistä. Niiden avulla varmistetaan ja valvotaan ammattipätevyysvaatimusten asianmukainen toteutuminen. Toiminta- ja menettelytapoja sekä arviointijärjestelmiä on tosiasiallisesti käytettävä, ja niitä on päivitettävä säännöllisesti. Vastuu valvontajärjestelmän perustamisesta ja käyttämisestä on vakuutusedustajalla ja vakuutuksenantajalla. Säännöksessä velvoitetaan vakuutusedustajaa ja vakuutuksenantajaa ainoastaan nimeämään luvussa tarkoitettuja tehtäviä hoitava toiminto. Säännöksessä ei velvoiteta perustamaan uutta toimintoa tätä tarkoitusta varten, vaan tehtävät voidaan antaa esimerkiksi vaatimustenmukaisuustoiminnon (engl. compliance) hoidettaviksi. Vakuutuksenantajan osalta säännöksessä tarkennetaan yleisiä hallinnon järjestämistä koskevia vaatimuksia.
Säännös vastaa sisällöltään direktiivin 10 artiklan 2 kohdan toista alakohtaa siltä osin, kuin kotijäsenvaltioiden on jatkuvaa ammatillista koulutusta ja kehittämistä varten otettava käyttöön ja julkistettava järjestelmiä, joiden avulla valvotaan tehokkaasti ja arvioidaan vakuutus- ja jälleenvakuutusedustajien sekä vakuutus- ja jälleenvakuutusyritysten työntekijöiden ja vakuutus- ja jälleenvakuutusedustajien työntekijöiden tietoja ja pätevyyttä. Säännös vastaa myös direktiivin 10 artiklan 8 kohdan ensimmäistä ja toista alakohtaa.
4 luku Vakuutusedustajan ja sivutoimisen vakuutusedustajan sijoittautumisvapaus ja palvelujen tarjoamisen vapaus
22 §.Ilmoitus aikomuksesta tarjota vakuutuksia toisessa ETA-valtiossa. Pykälässä säädetään ilmoituksesta, joka on perustana sille, että Suomessa rekisteröity vakuutusedustaja ja sivutoiminen vakuutusedustaja voivat alkaa harjoittaa vakuutusten tarjoamista toisessa Euroopan talousalueella olevassa valtiossa.
Pykälässä säädetään Suomessa vakuutusedustajarekisteriin merkityn vakuutusedustajan ja sivutoimisen vakuutusedustajan velvollisuudesta tehdä Finanssivalvonnalle ilmoitus, jos tämä aikoo harjoittaa vakuutusten tarjoamista yhdessä tai useammassa muussa Euroopan talousalueeseen kuuluvassa valtiossa kuin Suomessa. Pykälässä säädetään myös ilmoituksessa annettavista tiedoista. Säännöstä sovelletaan vakuutusten tarjoamiseen sekä palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella sekä sijoittautumisvapauden perusteella.
Ilmoitus on tehtävä ennen vakuutusten tarjoamisen aloittamista. Ilmoitus on tehtävä kunkin ETA-valtion osalta, kun vakuutusten tarjoamista aiotaan alkaa harjoittaa ensimmäistä kertaa. Jos ilmoituksessa ei ole kaikkia säädettyjä tietoja, Finanssivalvonnan on varattava kohtuullinen määräaika tietojen täydentämiseksi.
Pykälän 1 momentin nojalla Finanssivalvonnalle tehtävään ilmoitukseen on liitettävä vakuutusedustajan tai sivutoimisen vakuutusedustajan yhteys- ja rekisteritiedot, kuten nimi, osoite sekä mahdollinen yritys- ja yhteisötunnus (1 kohta). Mainitut tiedot koskevat Suomessa rekisteröidyn yrityksen tietoja, koska näitä tietoja ei ole yleensä saatavissa vastaanottavan jäsenvaltion osalta ennen toiminnan aloittamista ulkomailla.
Uutta on, että momentin mukaan vakuutusedustajan ja sivutoimisen vakuutusedustajan on ilmoitettava ryhmää koskevat tiedot (2 kohta). Säännöksessä ryhmällä tarkoitetaan kategoriaa, johon vakuutusedustaja tai sivutoiminen asiamies kuuluu. Käytännössä ilmoitetaan toimimisesta pää- tai sivutoimisena asiamiehenä tai vakuutusmeklarina. Asiamiehen ja sivutoimisen asiamiehen on lisäksi merkittävä ilmoitukseen hänen edustamansa vakuutuksenantajat (5 kohta). Vakuutuksenantajalla tarkoitetaan ensi- tai jälleenvakuutuksenantajaa. Vakuutusedustaja ja sivutoiminen vakuutusedustaja voivat antaa tiedot myös rahoitus- ja vakuutusryhmittymästä tai muusta konsernista, johon kuuluu tai jota hän edustaa.
Vakuutusedustajan ja sivutoimisen vakuutusedustajan on ilmoitettava jäsenvaltio tai -valtiot, joissa vakuutuksia tarjotaan (3 kohta). Samoin on ilmoitettava, millaisia vakuutuksia vakuutusedustaja ja sivutoiminen vakuutusedustaja tarjoavat. Tiedot voidaan antaa vakuutusluokittain (4 kohta).
Pykälän 2 momentissa säädetään sivuliikettä tai pysyvää liikepaikkaa koskevista lisätiedoista. Edellä 1 momentissa annettujen tietojen lisäksi on ilmoitettava ulkomailla olevan sivuliikkeen tai pysyvän liikepaikan osalta myös vastaanottavassa jäsenvaltiossa oleva osoite, josta toimijan asiakirjat ovat Finanssivalvonnan, muiden toimivaltaisten viranomaisten, asiakkaiden tai muiden tahojen saatavissa, sekä uutena tietona sivuliikkeen tai pysyvän liikepaikan toiminnasta vastuussa olevan henkilön nimi. Pysyvää liikepaikkaa kohdellaan pykälässä samoin kuin sivuliikettä, jollei liikepaikkaa perusteta vastaanottavaan jäsenvaltioon muussa yritysmuodossa.
Pykälä vastaa direktiivin 4 artiklan 1 kohtaa ja 6 artiklan 1 kohtaa.
23 §. Tietojen lähettäminen vastaanottavan jäsenvaltion toimivaltaisille viranomaisille. Pykälän 1 momentin mukaan Finanssivalvonnan on kuukauden kuluessa 22 §:ssä tarkoitettujen tietojen vastaanottamisesta toimitettava tiedot vastaanottavan jäsenvaltion tai jäsenvaltioiden toimivaltaisille viranomaisille. Sivuliikkeen tai pysyvän liikepaikan sääntelyä on olennaisesti täsmennetty vakuutusedustuksesta annetun lain 31 §:n 2 momenttiin nähden. Näiden osalta ennen ilmoituksen toimittamista Finanssivalvonta tutkii vakuutusedustajan tai sivutoimisen vakuutusedustajan yritys- eli organisaatiorakenteen ja taloudellisen tilan asianmukaisuutta ja varmistuu niistä. Finanssivalvonta arvioi näiden seikkojen asianmukaisuutta suunniteltua vakuutusten tai jälleenvakuutusten tarjoamista silmällä pitäen. Tältä osin tiedot saadaan toimittaa vastaanottavien jäsenvaltioiden toimivaltaisille viranomaisille vain, jos Finanssivalvonnalla ei ole perusteita epäillä näiden seikkojen asianmukaisuutta.
Direktiivin mukaan vastaanottavan jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen on viipymättä ilmoitettava Finanssivalvonnalle, että se on vastaanottanut Finanssivalvonnan lähettämät tiedot. Finanssivalvonnan on puolestaan ilmoitettava kirjallisesti vakuutusedustajalle tai sivutoimiselle vakuutusedustajalle, että kyseisen valtion toimivaltainen viranomainen on vastaanottanut tiedot.
Säännös vastaa osaltaan direktiivin 4 artiklan 2 kohtaa ja 6 artiklan 2 kohdan ensimmäistä alakohtaa.
Pykälän 2 momentin nojalla kuukauden kuluessa kaikkien 22 §:ssä tarkoitettujen tietojen vastaanottamisesta Finanssivalvonnan on tehtävä asiasta perusteltu päätös tietojen lähettämisestä tai lähettämättä jättämisestä. Hallintolain 45 §:ssä säädetään viranomaisen velvollisuudesta perustella päätös sekä perusteluista ilmenevistä seikoista. Uutta on, että pykälän 2 momentissa säädetään menettelystä siinä tilanteessa, että Finanssivalvonta nimenomaisesti kieltäytyisi toimittamasta vastaanottavan jäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle 22 §:ssä tarkoitettuja tietoja, jotka koskevat sivuliikkeen tai pysyvän liikepaikan perustamista. Vakuutusedustaja tai sivutoiminen vakuutusedustaja saa hakea hylkäävään päätökseen muutosta valittamalla. Hallintolain 54 §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan viranomaisen on annettava tekemänsä päätös viipymättä tiedoksi asianosaiselle ja muulle tiedossa olevalle, jolla on oikeus hakea siihen oikaisua tai muutosta valittamalla. Asiasta on pääosin vastaavasti säädetty vakuutusyhtiölain 3 luvun 3 §:n 3 momentissa.
Uutta on myös, että pykälän 3 momentissa säädetään tilanteesta, jossa Finanssivalvonta ei muutoin huolimattomuudesta lähettäisi 22 §:ssä tarkoitettuja tietoja määräajassa. Myös tässä tilanteessa vakuutusedustajalla tai sivutoimisella vakuutusedustajalla on valitusoikeus. Tällöin valituksen katsotaan kohdistuvan Finanssivalvonnan hylkäävään päätökseen. Valituksen voi tehdä, kunnes Finanssivalvonta on tehnyt päätöksen tietojen lähettämisestä vastaanottavan jäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle. Finanssivalvonnan on ilmoitettava valitusviranomaiselle valituksen kohteena olevassa asiassa tehdystä tietojen lähettämistä koskevasta päätöksestä, joka on tehty 22 §:ssä tarkoitetun kuukauden määräajan jälkeen.
Lain 82 §:ssä säädetään siitä, että vakuutusedustaja tai sivutoiminen vakuutusedustaja saa hakea päätökseen muutosta Helsingin hallinto-oikeudelta siten kuin hallintolainkäyttölaissa (586/1996) säädetään. Laissa ei säädetä oikaisuvaatimusmenettelyn käyttämisestä. Asiasta säädetään tarkemmin Finanssivalvonnasta annetun lain 73 §:n 1 momentissa.
Pykälä ja hallintolain säännökset vastaavat sisällöltään direktiivin 6 artiklan 3 kohtaa.
24 §. Oikeus aloittaa vakuutusten tarjoaminen ETA-valtiossa palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella. Pykälän 1 momentin nojalla palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella vakuutusedustaja tai sivutoiminen vakuutusedustaja saa aloittaa liiketoimintansa ilmoittamassaan vastaanottavassa jäsenvaltiossa, kun se on saanut Finanssivalvonnalta 23 §:n 1 momentissa tarkoitetun ilmoituksen siitä, että vastaanottavan jäsenvaltion toimivaltainen viranomainen on vastaanottanut tiedot. Finanssivalvonnan on samalla ilmoitettava vastaanottavan jäsenvaltion keskitetty asiointipiste, jossa julkistettuja yleistä etua koskevia kansallisia säännöksiä edustajan on noudatettava, jotta vakuutusedustaja tai sivutoiminen vakuutusedustaja saa aloittaa liiketoimintansa vastaanottavassa jäsenvaltiossa.
Pykälän 2 momentin mukaan vakuutusedustajan tai sivutoimisen vakuutusedustajan vakuutusten tarjoamisen edellytyksenä on, että se noudattaa vastaanottavan jäsenvaltion asiointipisteessään julkistamia yleistä etua koskevia säännöksiä. Yleistä etua koskevia säännöksiä on noudatettava vakuutusten tarjoamisen aloittamisen jälkeen. Yleistä etua koskevien säännösten ilmoitusvelvollisuuden kannalta riittävänä voidaan pitää esimerkiksi Finanssivalvonnan ja Euroopan vakuutus- ja lisäeläkeviranomaisen verkkosivustoille sisällytettäviä hyperlinkkejä toimivaltaisten viranomaisten verkkosivustoille. Finanssivalvonta voi ilmoittaa myös jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen keskitetyn asiointipisteen yhteystiedot.
Pykälä vastaa direktiivin 4 artiklan 2 kohtaa.
25 §.Oikeus aloittaa vakuutusten tarjoaminen ETA-valtiossa sijoittautumisvapauden perusteella. Sivuliikkeen tai pysyvän liikepaikan sääntelyä on olennaisesti täsmennetty vakuutusedustuksesta annetun lain 31 §:n 3 momenttiin nähden. Pykälän 1 momentin mukaan sijoittautumisvapauden perusteella vakuutusedustaja tai sivutoiminen vakuutusedustaja saa aloittaa liiketoimintansa ilmoittamassaan vastaanottavassa jäsenvaltiossa, kun se on saanut Finanssivalvonnalta 23 §:n 1 momentissa tarkoitetun ilmoituksen siitä, että vastaanottavan jäsenvaltion toimivaltainen viranomainen on vastaanottanut tiedot, sekä lisäksi määräajassa toimitetut tiedot vastaanottavassa jäsenvaltiossa noudatettavista yleistä etua koskevista säännöksistä. Kuten edellä 24 §:ssä, Finanssivalvonta välittää tässä tarkoitetut tiedot.
Säännös vastaa sisällöltään myös direktiivin 6 artiklan 2 kohdan toista alakohtaa, jonka mukaan vastaanottavan jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen on kuukauden kuluessa tämän kohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitettujen tietojen vastaanottamisesta ilmoitettava kotijäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle vastaanottavan jäsenvaltion alueella sovellettavat 11 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut säännökset 11 artiklan 3 ja 4 kohdassa tarkoitetuilla tavoilla. Kotijäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen on toimitettava nämä tiedot vakuutusedustajalle tai sivutoimiselle vakuutusedustajalle ja ilmoitettava tälle, että tämä voi aloittaa liiketoimintansa vastaanottavassa jäsenvaltiossa edellyttäen, että se noudattaa näitä säännöksiä.
Pykälän 2 momentti vastaa sisällöltään myös direktiivin 6 artiklan 2 kohdan kolmatta alakohtaa, jonka mukaan jos tietoja ei ole vastaanotettu toisessa alakohdassa säädetyssä määräajassa, vakuutus- tai jälleenvakuutusedustaja tai sivutoiminen vakuutusedustaja voi perustaa sivuliikkeen ja aloittaa liiketoimintansa.
Pykälän 3 momentin mukaan vakuutusedustajan tai sivutoimisen vakuutusedustajan vakuutusten tarjoamisen aloittamisen edellytyksenä on, että se noudattaa vastaanottavan jäsenvaltion yleistä etua koskevia kansallisia säännöksiä.
26 §. Menettely toisen ETA-valtion vakuutusedustajan tai sivutoimisen vakuutusedustajan aloittaessa vakuutusten tarjoamisen Suomessa. Luvussa säädetään myös edellisissä pykälissä säädetyn vastinparista eli toisessa ETA-valtiossa eli kotijäsenvaltiossa rekisteröidyn vakuutusedustajan tai sivutoimisen vakuutusedustajan oikeudesta aloittaa vakuutusten tarjoaminen Suomessa palvelujen tarjoamisen vapauden tai sijoittautumisvapauden perusteella. Luvussa ei säädetä sivuliikettä vastaavan pysyvän liikepaikan perustamisesta, kun kyse on sijoittautumisvapauden käyttämisestä. Luvun 26—28 § vastaa osittain voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 32 §:ää. Sivuliikkeiden sääntelyä on olennaisesti täsmennetty.
Pykälän 1 momentissa säädetään Finanssivalvonnan velvollisuudesta ilmoittaa viipymättä toisen ETA-valtion toimivaltaiselle viranomaiselle, että Finanssivalvonta on vastaanottanut kaikki tämän toimittamat 22 §:ssä säädettyä vastaavat tiedot vakuutusten tarjoamisen aloittamisesta Suomessa. Pykälän 2 momentin nojalla sivuliikkeiden perustamisen osalta Finanssivalvonnan on lisäksi ilmoitettava yleistä etua koskevista säännöksistä, joiden noudattaminen on sivuliikkeen perustamisen edellytyksenä ja joita noudattaen vakuutusten tarjoamista on harjoitettava Suomessa. Yleistä etua koskevina säännöksinä pidettäisiin muun muassa vakuutusten tarjoamiseen sovellettavaa lainsäädäntöä sekä Finanssivalvonnan antamia määräyksiä ja ohjeita eri oikeudenaloittain ryhmiteltynä. Yleisen edun säännösten ilmoitusvelvollisuuden kannalta riittävänä voidaan pitää esimerkiksi Finanssivalvonnan verkkosivustolle sisällytettäviä nimenomaisia tietoja tai hyperlinkkejä sovellettaviin säännöksiin ja määräyksiin. Tämän on tapahduttava kuukauden kuluessa toisen ETA-valtion toimivaltaisen viranomaisen toimittamien tietojen vastaanottamisesta. Säännökset vastaavat direktiivin 4 artiklan 2 kohdan ensimmäistä virkettä sekä 6 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan ensimmäistä virkettä ja toista alakohtaa.
27 §. Oikeus aloittaa vakuutusten tarjoaminen Suomessa palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella. Pykälän 1 momentin mukaan palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella toisessa ETA-valtiossa eli kotijäsenvaltiossa rekisteröity vakuutusedustaja tai sivutoiminen vakuutusedustaja saa alkaa harjoittaa vakuutusten tarjoamista Suomessa heti, kun tämä on saanut kotijäsenvaltionsa toimivaltaiselta viranomaiselta ilmoituksen siitä, että Finanssivalvonta on vastaanottanut ilmoituksen toiminnan aloittamisesta Suomessa. Finanssivalvonta ylläpitää käytännössä luetteloa tai rekisteriä sijoittautumisvapauden tai palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella Suomessa toimivista vakuutusedustajista ja sivutoimisista vakuutusedustajista. Pykälän 2 momentin nojalla ulkomaisen vakuutusedustajan tai sivutoimisen vakuutusedustajan vakuutusten tarjoamisen aloittamisen uutena edellytyksenä on, että se noudattaa Suomessa yleistä etua koskevia säännöksiä. Säännös vastaa direktiivin osaltaan 4 artiklan 2 kohtaa.
28 §. Oikeus aloittaa vakuutusten tarjoaminen Suomessa sijoittautumisvapauden perusteella. Pykälän 1 momentin nojalla vakuutusten tarjoamisen saa aloittaa sivuliikkeen välityksellä Suomessa sen jälkeen, kun vakuutusedustaja tai sivutoimisen vakuutusedustaja on saanut kotijäsenvaltionsa toimivaltaiselta viranomaiselta kyseiset tiedot. Pykälän 2 momentin nojalla ulkomaisen vakuutusedustajan tai sivutoimisen vakuutusedustajan vakuutusten tarjoamisen aloittamisen uutena edellytyksenä on, että se noudattaa Suomessa yleistä etua koskevia säännöksiä. Niiden julkistamisesta säädetään nimenomaisesti 77 §:ssä. Pykälä vastaa osaltaan direktiivin 6 artiklan 2 kohtaa.
29 §. Finanssivalvonnan ilmoitusvelvollisuus Euroopan vakuutus- ja lisäeläkeviranomaiselle. Pykälä on uusi. Pykälässä säädetään Finanssivalvonnan velvollisuudesta ilmoittaa Euroopan vakuutus- ja lisäeläkeviranomaiselle tiedot niistä suomalaisista vakuutusedustajista ja sivutoimisista vakuutusedustajista, jotka ovat ilmoittaneet aikomuksestaan harjoittaa vakuutusten tarjoamista sijoittautumisvapauden tai palvelun tarjoamisen vapauden perusteella muussa ETA-valtiossa kuin Suomessa. Tiedot on toimitettava viipymättä. Euroopan vakuutus- ja lisäeläkeviranomainen perustaa keskitetyn sähköisen rekisterin vakuutusedustajista ja sivutoimisista vakuutusedustajista, jotka harjoittavat rajat ylittävää vakuutusten tarjoamista. Tätä tarkoitusta varten Finanssivalvonnan on ilmoitettava 22 §:ssä tarkoitetut tiedot Euroopan vakuutus- ja lisäeläkeviranomaiselle. Säännös vastaa direktiivin 3 artiklan 4 kohdan ensimmäistä alakohtaa.
5 luku Liiketoiminnan menettelytavat ja tiedonantovelvollisuus
30 §. Vakuutuksentarjoajan toiminta ja asiakkaan edun etusija. Pykälän 1 momentissa asiakkaan suojaamiseksi ehdotetaan säädettäväksi vakuutuksentarjoajan toimintaa koskeva yleissäännös, jonka mukaan tämän on suoritettava toimeksiantajan tai asiakkaan hänelle antamat tehtävät rehellisesti, tasapuolisesti, ammattitaitoisesti ja huolellisesti. Kaikessa toiminnassaan vakuutuksentarjoajan on toimittava asiakkaan edun mukaisesti. Huolellisuusvelvollisuutta lukuun ottamatta säännös vastaa direktiivin 17 artiklan 1 kohtaa.
Rehellisyyden vaatimus tarkoittaa, että vakuutuksentarjoaja ei saa antaa asiakkaalleen virheellistä tai harhaanjohtavaa tietoa. Vakuutuksentarjoajan antamien tietojen on oltava asiallisia ja selkeitä.
Tasapuolisuuden vaatimus tarkoittaa, että asiakasta on kohdeltava oikeudenmukaisesti ja syrjimättä.
Ammattitaitovaatimus tarkoittaa ennen kaikkea palvelusten suorittamisen edellyttämää teknistä tietoa, taitoa ja muuta vastaavaa valmiutta. Asiantuntemus on asiakkaan kannalta vakuutuksentarjoajan tärkeimpiä ominaisuuksia, sillä vakuutuksentarjoajan tehtävänä on neuvoa asiakastaan vakuutuskysymyksissä. Neuvot voivat koskea oikeudellisia, teknisiä tai taloudellisia vakuutusasioihin liittyviä kysymyksiä. Ammattitaitoon kuuluu esimerkiksi, että vakuutuksentarjoaja tuntee ne vakuutukset ja lainsäädännön alat, jotka tulevat kysymykseen vakuutusten tarjoamista harjoitettaessa. Ammattitaitoa on myös hyvä asiakkaan riskien ja riskienhallinnan tuntemus.
Vaaditulla huolellisuudella korostetaan sitä, että tehtävä on yksittäistapauksessa suoritettava moitteettomalla tavalla siten kuin ammattitaitoiselta vakuutuksentarjoajalta voidaan vaatia. Säännös on tarkoitettu myös ammattieettiseksi ohjeeksi vakuutuksentarjoajille.
Lisäksi momentissa säädetään, että vakuutuksenantajan, asiamiehen ja sivutoimisen asiamiehen on noudatettava hyvää vakuutustapaa. Vakuutusmeklarin ja sivutoimisen vakuutusmeklarin on puolestaan noudatettava hyvää vakuutusmeklaritapaa. Näiltä osin säännös on kansallinen.
Hyvä vakuutustapa tai vakuutusmeklaritapa edellyttävät esimerkiksi, että vakuutuksentarjoaja varmistaa, että hänen antamansa tiedot ovat oikeita. Erityisesti vakuutuksentarjoajan on selvitettävä asiakkaansa vakuutusturvan tarve siinä laajuudessa, kuin laissa on säädetty ja lain vaatimukset ylittäviltä osin sopimuksessa on sovittu. Vakuutuksentarjoajan on tunnettava toimeksiantonsa edellyttämällä tavalla esimerkiksi yritysasiakkaansa harjoittaman liiketoiminnan erityispiirteet ja perehdyttävä asiakkaansa olosuhteisiin. Esimerkiksi teknisen riskianalyysin tekeminen vaatii asianomaisen alan hyvää tuntemusta ja tilanteen huolellista arviointia kokonaisuutena. Hyvän vakuutustavan tai hyvän vakuutusmeklaritavan mukaista ei ole ottaa vastaan tehtävää, jonka vaatimaa erityisasiantuntemusta vakuutuksentarjoajalla ei ole. Hyvän vakuutustavan tai hyvän vakuutusmeklaritavan mukaista ei myöskään ole jättää tällaista tehtävää kokemattomien henkilöiden hoidettavaksi. Huolellisen vakuutustarpeen selvittämisen perusteella vakuutuksentarjoajan tulee antaa asiakkaalle vakuutusedustuspalveluistaan ja tarjolla olevista vakuutuksista tarpeelliset tiedot vakuutuksia koskevien ratkaisuiden tekemiseksi. Jos niin on sovittu, vakuutuksentarjoajan tulee tehdä asiakkaan edut parhaiten huomioon ottava ehdotus vakuutustarpeen kattamiseksi. Arvioitaessa sitä, onko toiminta hyvän vakuutustavan tai hyvän vakuutusmeklaritavan mukaista, huomioon voidaan ottaa myös oikeuskäytäntö, Finanssivalvonnan ja kuluttaja-asiamiehen antamat ohjeet ja linjaukset, vakuutusalan lautakuntien, kuten Vakuutuslautakunnan ja Kuluttajariitalautakunnan, ratkaisukäytäntö sekä alan käytännesäännöt.
Asiakkaan edun mukaista on saada tämän vakuutustarvetta vastaava vakuutus. Tämän tulee olla vakuutusten tarjoamisen tarkoitus. Siksi uutena vaatimuksena pykälän 2 momentissa kielletään asiakkaan etujen kanssa ristiriitaiset palkitsemistavat. Palkitseminen voi koskea vakuutuksentarjoajaa tai sen työntekijää. Momentin mukaan vakuutuksentarjoaja ei saa vastaanottaa sellaista palkitsemista, joka on ristiriidassa asiakkaiden edun mukaisen toimimisen kanssa. Muut eivät saa palkita vakuutuksentarjoajia tällaisesta menettelystä. Vakuutusmeklareiden palkkionottokiellosta säädetään lisäksi 57 §:ssä.
Vakuutustentarjoaja ei myöskään saa palkita tai arvioida työntekijöidensä, sen asiamiesten tai muiden henkilöiden suoritusta sellaisella tavalla, joka on ristiriidassa sen asiakkaiden edun mukaisen toimimisen kanssa. Vakuutuksentarjoaja ei saa kannustaa työntekijöitään, asiamiehiä tai muita henkilöitä asiakkaan edun vastaiseen menettelyyn eikä palkita siitä tai arvioida tällaisia menettelyitä tai työsuorituksia myönteisesti. Vakuutuksentarjoaja ei saa ottaa käyttöön myyntitavoitteita tai maksaa vastikkeita tai tehdä muita järjestelyitä, jotka voivat sanallisesti tai taloudellisesti kannustaa sitä, sen työntekijöitä, asiamiehiä tai muita henkilöitä suosittelemaan asiakkaalle muuta kuin asiakkaan tarpeisiin ja vaatimuksiin parhaiten sopivaa vakuutusta. Tällainen palkitsemiskäytäntö saattaa olla esimerkiksi, että vakuutuksentarjoajalle tai sen työntekijälle on asetettu tietyntyyppistä vakuutusta koskeva myyntitavoite, johon vakuutuksentarjoaja tai sen työntekijä pyrkii huolimatta siitä, että tuote tai palvelu ei selvästikään ole tehdyn tarveselvityksen mukaan asiakkaalle tarpeellinen. Tämän vuoksi pelkästään tai pääosin määrällisiin kriteereihin, kuten myydyn tai tarjotun vakuutuksen vakuutusmaksun tai sijoitusvakuutuksen suuruuteen, sidottu palkkio voi perusteetta kannustaa suosittamaan asiakkaalle tarpeettoman laajaa tai täysin päällekkäistä vakuutusturvaa ja muutoinkin sellaista vakuutusturvaa tai sijoitusvakuutusta, jossa myyjän tai vakuutuksentarjoajan palkkio on suurin suhteessa työmäärään. Palkan tai palkkioiden suuruuteen vaikuttavia tekijöitä voivat olla esimerkiksi vakuutusten tarjoamista koskevan työn määrä, työtehtävien tehokas hoitaminen ja työn ammatillinen vaativuus. Määrällisten kriteerien lisäksi myös laadulliset kriteerit kuten asiakastyytyväisyys voidaan ottaa huomioon. Palkitsemisjärjestelmän tulee kokonaisuutena kannustaa asiakkaan edun asettamiseen etusijalle ja eturistiriitojen välttämiseen. Vakuutuksenantajien on lisäksi otettava huomioon Solvenssi II -direktiivin sekä sen nojalla annetun komission delegoidun asetuksen 2015/35 mukaisesti palkka- ja palkkiopolitiikkaa koskevat säännökset sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2016/97 täydentämisestä vakuutusmuotoisten sijoitustuotteiden tarjoamiseen sovellettavien tiedonantovaatimusten ja liiketoiminnan menettelytapasääntöjen osalta annetun komission delegoidun asetuksen säännökset. Säännöksellä sinänsä ei ole tarkoitus rajoittaa työntekijä- tai yrityskohtaista sopimista, jonka avulla voidaan ottaa huomioon myyntipainotukset ja vakuutusten erityispiirteet. Säännös vastaa direktiivin 17 artiklan 3 kohtaa.
31 §. Rekisteröidyn vakuutusedustajan käyttäminen. Pykälä on uusi. Pykälässä on kyse vakuutuksentarjoajan palveluiden alihankinta- tai ketjuttamistilanteen sääntelystä, kun palvelut liittyvät vakuutusten tarjoamiseen. Pykälässä säädetään vakuutuksentarjoajan velvollisuudesta käyttää ainoastaan rekisteröityjä vakuutusedustajia tai sivutoimisia vakuutusedustajia taikka rekisteröityjä tai rekisteröimättömiä 4 §:n 1 momentissa tarkoitettuja eräitä sivutoimisia vakuutusedustajia siinä tapauksessa, että vakuutuksentarjoaja käyttää toisen vakuutusedustajan, sivutoimisen vakuutusedustajan taikka erään sivutoimisen vakuutusedustajan palveluita. Suomessa vakuutuksenantaja ei voi kuitenkaan olla pää- tai sivutoimisen vakuutusmeklarin toimeksiantajana pykälää sovellettaessa. Säännös vastaa sisällöltään direktiivin 16 artiklaa. Kansallisesti säännöstä on vakuutuksentarjoaja-käsitteen avulla laajennettu koskemaan direktiivin mukaisen vakuutuksenantajan ja vakuutusedustajan ohella myös sivutoimista vakuutusedustajaa, jos sivutoiminen vakuutusedustaja käyttää vakuutusten tarjoamiseen toista pykälässä tarkoitettua vakuutusedustajaa, myös toista sivutoimista vakuutusedustajaa.
32 §. Vakuutuksenantajasta annettavat tiedot. Tiedonantovelvollisuutta koskevat säännökset jaotellaan ehdotuksessa voimassa olevaa lakia tarkemmin. Tässä pykälässä säädetään nimenomaisesti vakuutuksenantajasta asiakkaalle annettavista tiedoista ja 33 §:ssä vakuutusedustajasta annettavista tiedoista. Tiedot on annettava hyvissä ajoin ennen sopimuksen tekemistä. Säännökset täydentävät vakuutussopimuslain tiedonantovelvoitteita koskevia säännöksiä.
Pykälän 1 kohdan mukaan vakuutuksenantajan on annettava asiakkaalle toiminimensä, yhteystietonsa ja liikepaikkansa käyntiosoite. Säännöksen mukaan vakuutuksenantaja kertoo myös olevansa vakuutuksenantaja, mikä käy tavallisesti ilmi jo vakuutusyrityksen toiminimestä. Tieto on annettava, jos asiakkaalle voi jäädä asiasta epäselvyys. Jos yritys- ja yhteisötunnuksen antaminen on mahdollista tilanteessa esimerkiksi kirjallisen markkinointi- tai asiakirja-aineiston tai käyntikortin avulla, sen antaminen on perusteltua. Säännös vastaa direktiivin 18 artiklan b kohdan i alakohtaa.
Pykälän 2 kohdan nojalla vakuutuksenantajan on annettava tieto siitä, antaako vakuutuksenantaja henkilökohtaisia suosituksia tarjoamistaan vakuutuksista. Tällä tarkoitetaan, onko henkilökohtaista suositusta ylipäätään saatavissa vakuutuksenantajalta. Tieto on siten annettava siitä, jos henkilökohtaisia suosituksia ei lainkaan anneta tai jos niitä annetaan. Säännös vastaa direktiivin 18 artiklan b kohdan ii alakohtaa.
Pykälän 3 kohdan nojalla edellytetään vakuutuksenantajan annettavaksi tieto menettelyistä, joita noudattaen asiakas ja muut asianosaiset voivat tehdä valituksia vakuutuksenantajasta. Tiedonantovelvollisuus sisältää tuomioistuinmenettelyt sekä tuomioistuimen ulkopuoliset menettelyt. Säännös vastaa direktiivin 18 artiklan b kohdan iii alakohtaa.
Kohdalla pyritään varmistamaan asiakkaan tietojensaanti tuomioistuimen ulkopuolisista riitojenratkaisumenettelyistä. Suomessa tällaisia vakuutusalalla toimivia riitojenratkaisuelimiä ovat kuluttajariitalautakunta, liikennevahinkolautakunta, FINE (Vakuutus- ja rahoitusneuvonta sekä Vakuutuslautakunta, Pankkilautakunta ja Arvopaperilautakunta), potilasvahinkolautakunta sekä Ympäristövakuutuslautakunta. Muu kyseeseen tuleva elin on Ahvenanmaalla Ålands konsumenttvistenämnd (Ahvenanmaan kuluttajariitalautakunta). Lisäksi ensi vaiheessa asiakkaan käytettävissä ovat myös vakuutuksenantajien sisäiset riidanratkaisuelimet. Säännöksellä pannaan osaltaan täytäntöön direktiivin 14 ja 15 artikla.
33 §. Vakuutusedustajasta annettavat tiedot. Pykälän 1 momentissa säädetään tiedoista, jotka päätoimisen vakuutusedustajan on vähintään annettava itsestään asiakkaalle. Vastaavasti 2 momentissa säädetään sivutoimisesta vakuutusedustajasta annettavista tiedoista. Pykälässä tarkoitetut tiedot on annettava hyvissä ajoin ennen vakuutusmeklarin kanssa tehtävän toimeksiantosopimuksen tekemistä tai asiamiehen kanssa tehtävän vakuutussopimuksen tekemistä. Säännökset täydentävät vakuutussopimuslain tiedonantovelvoitteita koskevia säännöksiä.
Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan vakuutusedustajan on ilmoitettava nimensä tai toiminimensä, yhteystietonsa ja liikepaikkansa käyntiosoite. Jos yritys- ja yhteisötunnuksen antaminen on mahdollista tilanteessa, sen antaminen on perusteltua. Säännös vastaa direktiivin 18 artiklan a kohdan i alakohtaa. Säännös vastaa vakuutusedustuksesta annetun lain 19 §:n 1 kohtaa.
Momentin 2 kohdan mukaan vakuutusedustajan on kerrottava, toimiiko vakuutusedustaja vakuutusmeklarina vai asiamiehenä. Säännös vastaa sisällöltään direktiivin 18 artiklan a kohdan i alakohtaa, jonka mukaan vakuutusedustajan tulee kertoa olevansa vakuutusedustaja. Samalla Suomessa vakuutusta tarjottaessa on kerrottava, toimiiko tämä vakuutusmeklarina asiakkaan puolesta vai asiamiehenä vakuutuksenantajan nimissä ja lukuun. Vakuutusmeklarin ja asiamiehen erojen kertomisen osalta säännös on kansallinen, mikä on seurausta Suomessa tehtävästä vakuutusedustajaryhmien jaottelusta. Säännös vastaa kuitenkin sisällöltään direktiivin 18 artiklan a kohdan v alakohtaa. Vakuutuksenantajan asiamiehen osalta säännös vastaa voimassa olevan vakuutusyhtiölain 31 luvun 3 §:n 1 momenttia, joka ehdotetaan kumottavaksi. Säännös vastaa sisällöltään myös vakuutusedustuksesta annetun lain 21 §:ää ja 27 §:n 2 momenttia.
Momentin 3 kohdan mukaan vakuutusedustajan on ilmoitettava, mihin vakuutusedustajarekisteriin vakuutusedustaja on merkitty ja miten rekisteröinnin voi tarkistaa. Säännös vastaa direktiivin 18 artiklan a kohdan iv alakohtaa. Säännös vastaa vakuutusedustuksesta annetun lain 19 §:n 2 kohtaa.
Momentin 4 kohdassa ehdotetaan nimenomaisesti säädettäväksi, että vakuutusedustajan on kerrottava, antaako vakuutusedustaja henkilökohtaisia suosituksia tarjoamistaan vakuutuksista. Tällä tarkoitetaan, onko henkilökohtaista suositusta ylipäätään saatavissa vakuutusedustajalta. Tieto on siten annettava siitä, jos henkilökohtaisia suosituksia ei lainkaan anneta tai jos niitä annetaan. Säännös vastaa direktiivin 18 artiklan a kohdan ii alakohtaa.
Momentin 5 kohdassa ehdotetaan nimenomaisesti säädettäväksi, että vakuutusmeklarin on kerrottava, antaako vakuutusmeklari tasapuoliseen analyysiin perustuvia henkilökohtaisia suosituksia tarjoamistaan vakuutuksista. Tällä tarkoitetaan, onko tasapuolista analyysia ylipäätään saatavissa vakuutusmeklarilta. Lain lähtökohtana on, että vakuutusmeklarin antaman henkilökohtaisen suosituksen on perustuttava tasapuoliseen analyysiin, jollei asiasta nimenomaisesti toisin sovita asiakkaan kanssa. Tieto on siten annettava siitä, että tasapuoliseen analyysiin perustuvia henkilökohtaisia suosituksia annetaan tai, jos niin on nimenomaisesti sovittu, että niitä ei lainkaan anneta. Sääntely poikkeaa vakuutusedustuksesta annetun lain 25 §:n 2 momentista siinä, että voimassa olevan lain pakottavan säännöksen mukaan vakuutusmeklarin on annettava vakuutusta koskevat tiedot, jotka perustuvat tasapuoliseen analyysiin. Säännös vastaa direktiivin 19 artiklan 1 kohdan c alakohdan i alakohtaa. Suomessa vakiintuneen lainsäädännön systematiikan mukaan asiamies tai sivutoiminen asiamies ei voi antaa tasapuolista analyysia, mikä johtuu asiamiehen sidonnaisuuksista yhtä tai useampaa vakuutuksenantajaa kohtaan.
Momentin 6 kohdan mukaan vakuutusedustajan on kerrottava, jos sillä on sopimukseen perustuva velvollisuus edustaa yhtä tai useampaa vakuutuksenantajaa. Jos vakuutusedustajalla on tällainen velvollisuus, sitä pidetään Suomessa vakiintuneen lainsäädännön systematiikan mukaan asiamiehenä tai sivutoimisena asiamiehenä ja sen on ilmoitettava edustamiensa vakuutuksenantajien nimet. Säännös vastaa direktiivin 19 artiklan 1 kohdan c alakohdan ii alakohtaa. Vastaavasti vakuutusedustajan tai sivutoimisen vakuutusedustajan on ilmoitettava asiakkaalle, jos se toimii 31 §:ssä tarkoitetulla tavalla toisen edustajan puolesta tai lukuun.
Säännöksen soveltamiseen sisältyy myös se velvollisuus, että vakuutusedustajan on tapauksen mukaan annettava tieto siitä, ettei se sopimusvelvoitteen nojalla ole velvollinen toimimaan vakuutusten tarjoamisen alalla yksinomaan yhden tai useamman vakuutuksenantajan kanssa. Suomessa vakiintuneen lainsäädännön systematiikan mukaan tällainen tilanne voi koskea sekä asiamiestä että vakuutusmeklaria. Jos tässä tilanteessa vakuutusedustaja ei myöskään anna tasapuoliseen henkilökohtaiseen analyysiin perustuvaa henkilökohtaista suositusta, vakuutusedustajan on ilmoitettava niiden vakuutuksenantajien nimet, joiden kanssa se saa toimia ja toimii. Tältä osin säännös vastaa direktiivin 19 artiklan 1 kohdan c alakohdan iii alakohtaa.
On mahdollista, että sellaisen Suomessa toimivan asiamiehen tai vakuutusmeklarin, joka on rekisteröity muussa Euroopan talousalueeseen kuuluvassa valtiossa, toiminnan luonne eroaa joissain suhteissa siitä, mitä Suomessa tarkoitetaan asiamiehen ja vakuutusmeklarin toiminnalla. Vakuutusedustaja on myös voitu kotivaltiossaan rekisteröidä vakuutusedustajaksi kokonaan muulla nimikkeellä. Suomalaisen asiakkaan on tärkeää saada oikea kuva vakuutusedustajan Suomessa tarjoamista palveluista sekä tämän sidonnaisuuksista suhteessa vakuutuksenantajiin. Siksi pykälän 1 momentin 2 ja 4—6 kohdan nojalla muussa Euroopan talousalueeseen kuuluvassa valtiossa kuin Suomessa rekisteröidyn vakuutusedustajan on annettava vakuutusten tarjoamista koskevista palveluistaan oikea kuva. Vakuutusedustajan on ilmoitettava, kenen tai minkä puolesta ja lukuun tämä toimii, minkä vakuutuksenantajien tuotteita vakuutusten tarjoaminen yksinomaan koskee ja antaako vakuutusedustaja tasapuoliseen analyysiin perustuvia henkilökohtaisia suosituksia. Tiedot on annettava etenkin silloin, jos on vaara siitä, että asiakkaalle saattaa muodostua virheellinen kuva ETA-vakuutusedustajan toiminnasta. Näin on esimerkiksi, jos vakuutusmeklari-nimikkeellä toimiva ETA-vakuutusedustaja voi olla vakuutuksenantajiin sidoksissa tavalla, joka ei ole mahdollista Suomessa rekisteröidylle vakuutusmeklarille.
Momentin 7 kohdan mukaan vakuutusedustajan on kerrottava, omistaako vakuutusedustaja suoraan tai välillisesti vähintään kymmenesosan jonkin vakuutuksenantajan äänimäärästä tai pääomasta, taikka onko sillä kirjanpitolain 1 luvun 5 §:n mukainen määräysvalta tai läheiset sidokset eli vakuutusyhtiölain 1 luvun 10 §:n mukainen merkittävä sidonnaisuus vakuutuksenantajaan. Säännös vastaa vakuutusedustuksesta annetun lain 19 §:n 3 kohtaa. Vastaavasti momentin 8 kohdan nojalla jos vakuutusedustaja on oikeushenkilö, vakuutusedustajan on kerrottava, omistaako jokin vakuutuksenantaja tai sen emoyritys suoraan tai välillisesti vähintään kymmenesosan vakuutusedustajan äänimäärästä tai pääomasta, taikka onko vakuutuksenantajalla kirjanpitolain 1 luvun 5 §:n mukainen määräysvalta tai läheiset sidokset eli vakuutusyhtiölain 1 luvun 10 §:n mukainen merkittävä sidonnaisuus vakuutusedustajaan. Säännökset ovat tarpeen, jotta asiakas voi arvioida vakuutusmeklarin riippumattomuutta tai asiamiehen sidonnaisuuksia suhteessa vakuutuksenantajiin. Suomessa vakuutusmeklari ei voi olla säännöksessä tarkoitetussa riippuvuussuhteessa vakuutuksenantajaan. Säännökset vastaavat direktiivin 19 artiklan 1 kohdan a ja b alakohtaa. Säännös vastaa vakuutusedustuksesta annetun lain 19 §:n 4 kohtaa.
Momentin 9 kohdan nojalla vakuutusedustajan on kerrottava menettelyistä, joita noudattaen asiakas ja muut asianosaiset voivat tehdä valituksen vakuutusedustajasta. Tiedonantovelvollisuus sisältää tuomioistuinmenettelyt sekä tuomioistuimen ulkopuoliset menettelyt. Säännös vastaa direktiivin 18 artiklan a kohdan iii alakohtaa. Säännös vastaa vakuutusedustuksesta annetun lain 19 §:n 5 kohtaa. Säännöksellä pannaan osaltaan täytäntöön direktiivin 14 ja 15 artikla. Suomessa käytössä olevia menettelyjä on selvitetty edellä 32 §:n 3 kohdan perusteluissa.
Pykälän 2 momentissa säädetään sivutoimisen vakuutusedustajan velvollisuudesta antaa asiakkaalle 1 momentin kohdissa 1—3, 6 ja 9 kohdassa tarkoitetut tiedot. Säännös vastaa sivutoimisen vakuutusedustajan edustamia vakuutuksenantajia ja palkkioiden yksityiskohtia koskevia tietoja lukuun ottamatta direktiivin 21 artiklaa. Säännös on tarpeen sen vuoksi, että direktiivin johdosta vakuutusedustajien ja sivutoimisten vakuutusedustajien toiminnasta on tarpeellista säätää eri tavoin ja oikeasuhtaisesti.
Pykälän 3 momentissa säädetään vakuutusedustajan velvollisuudesta ilmoittaa 1 momentissa ja sivutoimisen vakuutusedustajan 2 momentissa säädettyä vastaavat tiedot, jotka koskevat työeläkevakuutuksia ja työeläkevakuutusyhtiöitä. Säännös on kansallinen.
34 §. Markkinointi. Pykälässä tarkoitettu markkinoinnin käsite on ymmärrettävä Suomessa vakiintuneella tavalla laajasti, ja se sisältää ennen sopimuksen tekemistä annettavat tiedot. Pykälässä säädetään vakuutuksenantajan, asiamiehen ja vakuutusmeklarin harjoittamasta yleisölle suunnatussa markkinoinnissa annettavista tiedoista sekä niiden esittämistavasta. Vakuutusedustajien osalta säännöstä sovelletaan päätoimisiin vakuutusedustajiin ja sivutoimisiin vakuutusedustajiin.
Pykälän 1 momentissa säädetään vakuutuksentarjoajan markkinoinnissa annettavista tiedoista. Huomiota on kiinnitettävä asiakkaan vakuutuksia ja muita hyödykkeitä koskevien ratkaisujen kannalta merkityksellisiin tietoihin. Tietoja on annettava markkinoinnin kohderyhmään kuuluvan asiakkaan kannalta riittävästi ja ymmärrettävästi siten, että asiakkaan pääasiallista huomiota ei kiinnitetä vakuutuksen epäolennaisiin seikkoihin eikä esimerkiksi anneta virheellistä tai harhaanjohtavaa kuvaa vakuutuksen kattavuudesta.
Säännöksen mukaan vakuutuksenantajan on markkinoinnissaan annettava jäljempänä eritellyistä vakuutuksista ja muista hyödykkeistään asiakkaalle tarpeelliset tiedot. Tältä osin säännös vastaa sisällöltään voimassa olevan vakuutusyhtiölain 31 luvun 1 §:n 1 momenttia, joka ehdotetaan kumottavaksi. Vastaavasti pää- tai sivutoimisen asiamiehen on annettava jäljempänä eritellyistä hyödykkeistään sekä pää- tai sivutoimisen vakuutusmeklarin vakuutusedustuspalveluistaan tarpeelliset tiedot. Tältä osin säännös vastaa sisällöltään voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 22 §:n 1 momenttia.
Vakuutuksenantaja markkinoi asiakkaille ensisijaisesti omia vakuutuksiaan ja mahdollisesti muita palveluitaan. Asiamies toimii vakuutuksenantajan lukuun ja vastuulla. Siten asiamies saa markkinoida omia vakuutusedustuspalvelujaan ja mahdollisia muita palveluitaan sekä tietyn vakuutuksenantajan suostumuksella kyseisen vakuutuksenantajan vakuutuksia. Asiamiesten osalta säännöstä sovelletaan siten asiamiehen omien palveluiden markkinointiin, yleisellä tasolla tapahtuvaan vakuutusten markkinointiin ja tietyn vakuutuksenantajan vakuutusten markkinointiin.
Vakuutusmeklari markkinoi asiakkaille ensisijaisesti omia palveluitaan, ja markkinointisäännösten on tarkoitus koskea nimenomaan tätä markkinointia. Säännöstä sovelletaan myös vakuutusmeklarin yleisellä tasolla tapahtuvaan vakuutusten markkinointiin. Vakuutusmeklaritoiminnan menestyksellinen harjoittaminen perustuu vakuutusten välittämiseen. Siten vakuutusmeklarit markkinoivat tosiasiassa myös vakuutuksia eivätkä pelkästään omia palveluitaan. Vakuutusmeklarin vakuutusten markkinointia rajoittaa kuitenkin se, että vakuutusmeklari toimii asiakkaansa toimeksiannosta, eikä vakuutusmeklari saa toimia vakuutuksenantajan asiamiehenä. Vakuutusmeklari ei saa siten markkinoida tietyn vakuutuksenantajan tai tiettyjen vakuutuksenantajien vakuutuksia, koska silloin olisi kysymys asiamiestoiminnasta. Jos vakuutusmeklari yleisellä tasolla markkinoi esimerkiksi henkivakuutusta sijoituskohteena, ehdotetut säännökset koskevat myös tällaista markkinointia.
Pykälän 2 momentissa säädetään edellä 1 momentissa tarkoitettujen tietojen antamisen tavasta. Momentin mukaan markkinointiviestinnän on aina oltava selvästi tunnistettavissa markkinointiviestinnäksi. Vaatimus voidaan täyttää esimerkiksi nimeämällä asiakirja tai visuaalinen esitys mainokseksi, esitteeksi tai kaupalliseksi yhteistyöksi taikka muulla vastaavalla tavalla.
Momentin mukaan annettavan tiedon on oltava asiallista, täsmällistä ja selkeää. Asiallisuudella tarkoitetaan erityisesti sitä, että markkinointi perustuu esitettyjen asiaväitteiden osalta vahvistettavissa oleviin tietoihin. Asiat ja mielikuvat on erotettava selkeästi toisistaan. Täsmällisyydellä tarkoitetaan kielellistä tarkkuutta ottaen huomioon kuitenkin sen, että annetun tiedon on oltava asiakkaalle ymmärrettävää. Vakuutuksentarjoaja ei myöskään saa markkinoinnissaan antaa totuudenvastaisia tai harhaanjohtavia tietoja. Markkinoinnissa ei saada antaa vääriä taikka sinänsä oikeita mutta tietyn olennaisen seikan osalta puutteellisia tietoja, jotka antavat asiakkaalle väärän kuvan markkinoitavasta vakuutuksesta tai muusta hyödykkeestä. Asiakkaalle annettavat tiedot, joita momentin vaatimukset koskevat, voivat sisältyä suulliseen tai audiovisuaaliseen markkinointiin taikka markkinointiasiakirjoihin. Erityisiä vaatimuksia on lisäksi tarkoitus säätää valtioneuvoston asetuksessa vahinkovakuutustietoja sisältävästä asiakirjan laatimisesta, sen sisältämistä tiedoista, esitystavasta ja asiakkaalle antamisesta.
Vakuutuksentarjoaja ei saa muutoinkaan käyttää asiakkaan kannalta sopimatonta taikka hyvän vakuutustavan tai hyvän vakuutusmeklaritavan vastaista menettelyä. Lisäksi markkinointia koskevista sopimattomista menettelyistä säädetään sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa annetussa laissa (1061/1978) ja kuluttajan kannalta sopimattomasta tai hyvän tavan vastaisesta menettelystä lisäksi kuluttajansuojalain 2 luvussa, erityisesti 2 luvun 2, 3, 6 ja 9 §:ssä. Lisäksi kuluttajapalveluiden hinnan ilmoittamisesta säädetään kulutushyödykkeen hinnan ilmoittamisesta markkinoinnissa annetussa asetuksessa (553/2013). Säännös vastaa sisällöltään direktiivin 17 artiklan 2 kohtaa. Säännös vastaa momentin kolmannen ja neljännen virkkeen osalta myös voimassa olevan vakuutusyhtiölain 31 luvun 1 §:n 2 momenttia, joka ehdotetaan kumottavaksi, ja vakuutusedustuksesta annetun lain 22 §:n 2 momenttia.
Pykälän 3 momentin mukaan markkinointia, joka ei sisällä asiakkaan taloudellisen turvallisuuden kannalta tarpeellisia tietoja, on aina pidettävä sopimattomana. Säännös on kansallinen ja direktiiviä täydentävä. Säännös vastaa voimassa olevan vakuutusyhtiölain 31 luvun 1 §:n 3 momenttia, joka ehdotetaan kumottavaksi, ja vakuutusedustuksesta annetun lain 22 §:n 3 momenttia.
Pykälän 4 momentissa säädetään, että asiamiehen tai sivutoimisen asiamiehen on markkinoinnissaan ilmoitettava edustamansa vakuutuksenantajat ja yksittäistä vakuutusta markkinoidessaan, minkä vakuutuksenantajan vakuutuksesta on kysymys. Asiakas saa näin tiedon siitä, mitä vakuutuksenantajia asiamies tai sivutoiminen vakuutusedustaja edustaa. Säännös vastaa voimassa olevan vakuutusyhtiölain 31 luvun 3 §:n 2 momenttia, joka ehdotetaan kumottavaksi, ja vakuutusedustuksesta annetun lain 22 §:n 4 momentin ensimmäistä virkettä. Säännös vastaa myös edellä 33 §:n 1 ja 2 momentissa säädettyjä vaatimuksia.
Momentin mukaan vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari ei saa markkinoinnissaan ilmoittaa edustavansa tiettyä vakuutuksenantajaa. Säännös vastaa voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 22 §:n 4 momentin toista virkettä.
Momentissa viitataan lisäksi vakuutusten tarjoamisesta annetun lain säännöksiä täydentäviin vakuutussopimuslain ja vakuutusyhtiölain vakuutuksenantajien, asiamiesten ja sivutoimisten asiamiesten tiedonantovelvollisuutta koskeviin säännöksin. Tältä osin säännös on selventävä.
Pykälän 5 momentti, joka koskee ETA-valtion vakuutuksentarjoajan Suomessa tapahtuvaa markkinointia, vastaa voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 22 §:n 5 momenttia. Sisällöltään vastaavat tiedonantovelvollisuudet säädetään suomalaisten vakuutuksentarjoajien osalta 33 ja 34 sekä 36 §:n 1 ja 4 momentissa.
35 §. Vakuutusmeklarin velvollisuus selvittää asiakkaan vakuutustarve. Pykälässä säädetään vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin velvollisuudesta pyytää asiakkaalta tietoja asiakkaan vakuutustarpeen määrittämiseksi. Pykälä koskee kaikkia vakuutuksia. Vakuutusmeklarin sijoitusvakuutuksia koskevasta selonottovelvollisuudesta säädetään lain 47 §:ssä, joka täydentää tämän pykälän säännöksiä.
Vakuutustarpeen määrittämiseksi vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin on pyydettävä tietoja asiakkaalta tämän vakuuttamiseen liittyvistä tarpeista ja vaatimuksista. Määrityksen laajuus riippuu asiakkaan ja vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin välisestä toimeksiantosopimuksesta. Tietojen pyytäminen voi tapahtua niin henkilökohtaisesti kuin esimerkiksi verkkopalvelussa. Pyydettävien tietojen sisällöstä ei pykälässä tarkemmin säädetä.
Vakuutusten merkitys ja sisältö vaihtelevat niin paljon, ettei täsmällisiä vaatimuksia tältä osin voida asettaa. Esimerkiksi lakisääteisessä vakuutuksessa, kuten liikennevakuutuksessa, vakuutustarpeen määrittäminen edellyttää vähemmän tietoja kuin vapaaehtoisissa vakuutuksissa. Kuluttaja tai tähän rinnastettava taho asiakkaana kykenee yleensä vain yleisellä tasolla ilmaisemaan vakuutustarpeensa, kuten tarpeen vakuuttaa vakituinen tai vapaa-ajan kotinsa, autonsa, lemmikkieläimensä taikka varautua oman tai lähiomaisensa tapaturman, sairauden, työkyvyttömyyden, työttömyyden tai kuoleman varalta. Tällaisen asiakkaalta saadun yleisen tiedon pohjalta asiakkaalle tulee esittää täydentäviä kysymyksiä, jotta vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari pystyy tarkemmin määrittämään asiakkaan vakuutustarpeen.
Sijoitusvakuutusten osalta vakuutustarpeen määrittämiseksi olennaista on saada riittävät tiedot asiakkaan sijoittamisen tavoitteista, kuten sijoitusajasta ja tavoitellusta riski-tuottotasosta. Sijoitusvakuutuksen asianmukaisuuden ja soveltuvuuden arvioimista varten pyydettäviä tietoja selvitetään jäljempänä 47 §:n yhteydessä.
Vakuutustarpeeseen vaikuttavat olennaisesti myös asiakkaalla olevat muut vakuutukset. Vakuutustarvetta ei ole luonnollisesti olemassa, jos asiakkaalla on jo kyseisen riskin kattama vakuutus. Tämän johdosta myös näistä olisi yleisellä tasolla kysyttävä. Kyseeseen voivat tulla paitsi asiakkaan itsensä ottamat vakuutukset myös ryhmävakuutukset, joiden piiriin asiakas kuuluu. Vastaavasti aiheellista on kysyä muista sellaisista tyypillisistä vakuutuksista, joilla voi olla merkitystä vakuutustarvetta määritettäessä. Pakollisia lakisääteisiä tapaturmavakuutuksia yrittäjäasiakkaalle tarjottaessa voi olla aiheellista selvittää, onko asiakkaalla tai hänen työntekijöillään vapaaehtoisia tapaturmavakuutuksia tai olisiko sellaisille tarvetta. Jos yrittäjäasiakas on kiinnostunut lisäturvasta, tulisi vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin esimerkiksi selvittää, vastaako asiakkaan tarpeita paremmin työtapaturma- ja ammattitautilain mukainen vapaaehtoinen tapaturmavakuutus vai muu vapaaehtoinen henkilövakuutus.
Säännös vastaa vakuutusmeklarin ja sivutoimisen vakuutusmeklarin osalta sisällöltään direktiivin 20 artiklan 1 kohdan ensimmäistä alakohtaa sekä 30 artiklan 1 kohdan ensimmäistä alakohtaa ja 2 kohdan ensimmäistä alakohtaa. Pykälä vastaa vakuutusmeklarin ja sivutoimisen vakuutusmeklarin osalta sisällöltään myös direktiivin 24 artiklan 6 kohtaa, jonka mukaan ristiinmyyntiä koskevissa 24 artiklan 1 ja 3 kohdassa tarkoitetuissa tapauksissa jäsenvaltioiden on varmistettava, että vakuutusten tarjoaja määrittelee asiakkaan vaatimukset ja tarpeet niiden vakuutustuotteiden osalta, jotka ovat osa kokonaispakettia tai samaa sopimusta.
Pykälä vastaa 5. lakiehdotuksen 4 b §:n 1 momenttia, jossa säädetään vakuutuksenantajan, sen asiamiehen ja sivutoimisen asiamiehen velvollisuudesta selvittää asiakkaan vakuutustarve.
36 §. Vakuutusmeklarin tiedonantovelvollisuus. Pykälässä säädetään vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin tiedonantovelvollisuudesta asiakkaalle ennen vakuutussopimuksen tekemistä. Tiedot on annettava riippumatta siitä, annetaanko henkilökohtainen suositus vai ei. Tiedot on annettava myös riippumatta siitä, onko vakuutus osa laajempaa tuote- tai palvelupakettia vai ei. Tarkoituksena on varmistaa, että toimeksiantaja saa vakuutuksesta tarvitsemansa tiedot siitä riippumatta, ottaako hän yhteyttä vakuutuksenantajaan suoraan vai pää- tai sivutoimisen asiamiehen tai vakuutusmeklarin välityksellä.
Pykälän 1 momentin mukaan vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin on annettava tietoja nimenomaan niistä eri vakuutuksenantajien tarjoamista vakuutuksista, jotka täyttävät määritetyn vakuutustarpeen. Tiedonantovelvollisuuden keskeinen sisältö on sinänsä ennallaan. Vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin tiedonantovelvollisuuden piiriin kuuluvia seikkoja ovat tiedot eri vakuutuksenantajien tarjoamista vakuutusmuodoista sekä näiden vakuutusten vakuutusmaksuista ja vakuutusehdoista. Luettelo ei ole tyhjentävä, koska säännöksen mukaan on annettava myös muut tarpeelliset tiedot. Tärkeitä tietoja ovat esimerkiksi vakuutusten kulut, mahdolliset seuraamukset asiakkaan keskeyttäessä vakuutuksen ja maksusuunnitelmasta poikkeamisen aiheuttamat mahdolliset seuraamukset. Vakuutuksen ottamista harkitsevalle on annettava riittävästi ja ymmärrettävästi puolueettomia tietoja, jotta hän voi arvioida vakuutuksen tarkoituksenmukaisuutta, verrata tarjolla olevia vaihtoehtoja ja saada oikean käsityksen vakuutusturvan kattavuudesta (HE 220/2004 vp, s. 37). Tärkeitä tietoja ovat myös verotukseen ja sopimusten mahdolliseen uudelleenjärjestelyyn liittyvät kulut. Tältä osin säännös vastaa direktiivin 20 artiklan 1 kohdan ensimmäistä ja toista alakohtaa ja 4 kohtaa. Asiakkaille ja mahdollisille asiakkaille sijoitusvakuutuksista annettavien tietojen, kuten vakuutusmuotojen ja palveluiden sekä niiden kulujen ja liitännäisveloitusten, osalta säännös vastaa osaltaan myös direktiivin 29 artiklan 1 kohdan ensimmäistä alakohtaa.
Myös velvollisuus kiinnittää huomiota vakuutusturvan olennaisiin rajoituksiin säilyy ennallaan. Vakuutusturvan rajoituksilla tarkoitetaan vakuutusehdoissa erikseen rajoituksina mainittuja, korvauspiirin ulkopuolelle jääviä vahinkoja. Vakuutusturvan rajoituksilla tarkoitetaan myös muita ehtoja, jotka käytännössä merkitsevät vakuutusturvan rajoittamista siitä, mitä vakuutuksenhakija yleensä saattaa kyseiseltä vakuutukselta odottaa. Vakuutusturvan olennaisten rajoitusten osalta säännös on kansallinen.
Direktiivin 20 artiklan 4 kohdan ja kansallisen sääntelyn nojalla vakuutuksenantajan vahinkovakuutuksesta luonnolliselle henkilölle annettaviin tietoihin sovelletaan lisäksi Solvenssi II -direktiivin 183 artiklan mukaisia säännöksiä, jos riski sijaitsee Suomessa, sekä 184 artiklan mukaisia säännöksiä. Mainitun 183 artiklan nojalla vakuutuksenottajalle on ilmoitettava sopimukseen sovellettava laki sellaisessa tapauksessa, että osapuolet eivät saa valita sitä vapaasti, taikka se, että osapuolet saavat vapaasti valita sovellettavan lain, ja laki, jota vakuutuksenantaja ehdottaa sovellettavaksi. Mainitun 184 artiklan 1 kohdan nojalla, kun vahinkovakuutuksia tarjotaan sijoittautumisvapauden tai palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella, vakuutuksenottajalle on ennen mitään sitoutumista ilmoitettava se jäsenvaltio, jossa vakuutusyrityksen kotipaikka sijaitsee ja tarvittaessa se sivuliike, jonka kanssa sopimus tehdään. Tätä ei kuitenkaan sovelleta vakuutusyhtiölain 31 luvun 4 §:ssä tarkoitettuja suuria riskejä koskeviin vahinkovakuutuksiin.
Jos vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari ei itse anna 1 momentin tietoja, tämän tulee varmistaa, että hänen toimeksiantajansa saa vastaavat tiedot suoraan vakuutuksenantajalta. Vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin ja vakuutuksenantajan tulee näin ollen sopia siitä, kuka antaa tarvittavat tiedot vakuutuksenottajalle.
Momentti vastaa vakuutusmeklarin ja sivutoimisen vakuutusmeklarin osalta sisällöltään direktiivin 20 artiklan 1 kohdan ensimmäistä ja toista alakohtaa. Vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin tietojen puolueettomuutta koskevaa säännöstä lukuun ottamatta pykälän 1 momentti vastaa 5. lakiehdotuksen 5 §:n 1 momenttia, jossa säädetään vakuutuksenantajan, asiamiehen ja sivutoimisen asiamiehen tiedonantovelvollisuudesta.
Pykälän 2 momentissa säädetään direktiivin 20 artiklan 4 kohdassa ja 29 artiklan 1 kohdan kolmannessa alakohdassa säädetty vaatimus siitä, että ennakkotiedot on annettava ymmärrettävässä muodossa. Tältä osin sääntely ei sisällöllisesti muutu, vaikka voimassa olevassa laissa pykälä ei ole nimenomaisesti tällaista vaatimusta ole sisältänyt. Momentissa edellytetään myös, että tietoja annettaessa on otettava huomioon tarjottavan vakuutuksen monimutkaisuus. Koska tiedonantovelvollisuus määräytyy jo voimassa olevien säännösten perusteella muun muassa sen mukaan, millainen vakuutuksen merkitys, sisältö ja ottamistilanne on (HE 114/1993 vp, s. 26), tarjottavan vakuutuksen monimutkaisuus on tullut ottaa huomioon jo nykylain nojalla.
Huomioon voidaan ottaa myös asiakkaan kuuluminen tiettyyn vakuutuksentarjoajan määrittämään asiakasryhmään. Eri asiakasryhmiä voidaan määrittää esimerkiksi asiakkaiden käyttämien palveluiden perusteella tai asiakkaiden ominaisuuksia yleistäen, esimerkiksi erilaisissa ryhmävakuutuksissa. Asiakasryhmän ominaisuuksien määrittäminen voi liittyä myös vakuutuksen tuotehallintajärjestelmissä yksilöidyn kohderyhmän määrittämisessä käytettyihin ehtoihin.
Tietoja annettaessa on otettava huomioon se, onko asiakas kuluttaja tai tähän vakuutussopimuslain 3 §:n 2 momentin mukaan rinnastettava henkilö vai muu taho. Tiedonantovelvollisuus on korostunut silloin, kun asiakas on kuluttaja tai tähän rinnastettava henkilö. Vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin tiedonantovelvollisuuden merkitys korostuu sitä enemmän, mitä kokemattomammasta asiakkaasta tai mitä monimutkaisemmasta vakuutuksesta on kyse. Mitä vaikeammin ymmärrettävästä vakuutuksesta on kysymys, sitä enemmän ja sitä ymmärrettävämmin tietoja on annettava. Esimerkiksi henkivakuutus tai sijoitusvakuutus saattaa sisältää useita eri mahdollisia tapahtumainkulkuja, tuotto- tai kululaskentaan liittyviä olettamia taikka verotukseen liittyviä seikkoja, joiden vaikutusten osalta asiakkaalle on annettava enemmän tietoa kuin tavanomaisen vahinkovakuutuksen osalta. Samoin erityisesti kuluttajalle tai tähän rinnastettavalle henkilölle tietoja annettaessa on korostettava selkeää ja ymmärrettävää ilmaisua enemmän kuin esimerkiksi ammattimaiselle toimijalle. Jos taas asiakas on muu kuin tällainen taho, tarve saada tietoja olla voi kuluttajaa vähäisempi, ja tämä voidaan ottaa huomioon tietoja annettaessa. Näin voi olla erityisesti direktiivin johdanto-osan 51 kappaleessa mainituissa tapauksissa, kuten vakuutettaessa teollisia tai kaupallisia riskejä.
Säännös vastaa vakuutusmeklarin ja sivutoimisen vakuutusmeklarin osalta sisällöltään direktiivin 20 artiklan 2 kohtaa, jonka mukaan edellä 1 kohdassa tarkoitetut tiedot on mukautettava ehdotetun vakuutustuotteen monimutkaisuuteen ja asiakastyyppiin. Muun tuotteen tai palvelun kanssa yhdessä tarjottavien eli paketoitujen vakuutusten osalta säännös vastaa direktiivin 20 artiklan 4 kohtaa, jonka mukaan riippumatta siitä, annetaanko neuvontaa ja onko vakuutustuote osa direktiivin 24 artiklassa tarkoitettua pakettia, vakuutusten tarjoajan on ennen vakuutussopimuksen tekemistä annettava asiakkaalle merkitykselliset tiedot vakuutustuotteesta ymmärrettävässä muodossa, jotta asiakas voi tehdä päätöksensä asianmukaisin perustein, ja otettava samalla huomioon vakuutustuotteen monimutkaisuus ja asiakastyyppi, sanotun kuitenkaan rajoittamatta Solvenssi II -direktiivin 183 ja 184 artiklan soveltamista. Tältä osin säännös vastaa sisällöltään voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 25 §:n 1 momenttia.
Pykälän 3 momentissa viitataan vakuutusedustuspalveluiden ja vakuutusten etämyynnistä annettaviin lisätietoihin. Niihin sisältyvät kuluttajansuojalain 6 a luvussa tarkoitetut ennakkotiedot. Tiedot on annettava pysyvällä tavalla, mistä säädetään tarkemmin 39 §:ssä.
Pykälän 4 momentin sekä vakuutusmeklarin ja sivutoimisen vakuutusmeklarin toiminnan vakuutusyhtiöistä riippumattoman toiminnan lähtökohtana on, että asiakkaalle annettavien 1 momentissa tarkoitettujen tietojen on perustuttava riittävän monien markkinoilla tarjolla olevien vakuutusten tasapuoliseen tarkasteluun.
Säännös velvoittaa lähtökohtaisesti vakuutusmeklaria tai sivutoimista vakuutusmeklaria selvittämään useiden markkinoilla tarjolla olevien vakuutusten ominaisuuksia ja kertomaan niiden olennaisista eroista asiakkaille. Vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin on riittävän kattavasti sisällytettävä tasapuoliseen analyysiin vakuutusmarkkinoilla tarjolla olevat, eri vakuutuksenantajien tarjoamat vaihtoehdot. Vertailtavien vakuutusten määrä riippuu tarjolla olevien vakuutusten määrästä ja toimeksiantosopimuksen ehdoista. Säännös on tahdonvaltainen, koska vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari ja asiakas voivat nimenomaisesti sopia, että tasapuolista analyysia ei suoriteta tai analyysi rajoittuu esimerkiksi vain joihinkin asiakkaan valitsemien vakuutuksenantajien vakuutuksiin. Toimeksiantosopimuksessa voidaan luonnollisesti yksityiskohtaisestikin sopia siitä, minkä vakuutuksenantajien vakuutuksia vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari vertailee.
Jos tasapuolinen analyysi tehdään, se on tehtävä kunkin toimeksiantajan kohdalla toimeksiantosopimuksen mukaisesti. Esimerkiksi teollisuusriskien vakuuttamisessa toimeksiantajan vakuutustarve on usein siinä määrin yksilöllinen, että tasapuolinen analyysi on tehtävä jokaisen toimeksiannon kohdalla erikseen. Sen sijaan esimerkiksi eräät kuluttajille suunnatut vakuutukset ovat varsin vakiomuotoisia. Tästä huolimatta kuluttajavakuutustenkin yksityiskohdat ja hinnat voivat vaihdella merkittävästi vakuutettavan kohteen mukaan. Vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari voi käyttää tasapuolisessa analyysissaan jo aiemmin tekemäänsä kyseisten vakuutusten vertailua, jos tiedot eivät ole sen jälkeen muuttuneet. Tällöinkin on kuitenkin huolehdittava siitä, että asiakkaan yksilöllinen vakuutustarve ja tuotteiden hintatiedot otetaan huomioon.
Momentti heijastelee direktiivin 20 artiklan 3 kohtaa, mutta toisin kuin direktiivissä tasapuolisen analyysin tekeminen ei ole säännöksen mukaan poikkeuksettomassa yhteydessä henkilökohtaisen suosituksen antamiseen. Ehdotetun säännöksen mukaan on mahdollista, että vaikka vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari tekee tämän momentin nojalla tasapuolisen vertailun, hän ei ole silti välttämättä velvollinen antamaan asiakkaalle henkilökohtaista suositusta vakuutuksen valitsemiseksi. Henkilökohtaisen suosituksen tulee perustua tasapuoliseen analyysiin paitsi ainoastaan siinä tapauksessa, että toimeksiantosopimuksessa on nimenomaisesti sovittu, ettei tasapuolista analyysia suoriteta. Asiakkaan ja vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin toimeksiantosopimuksesta riippuen vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari voi myös analyysin tekemisen ja tietojen antamisen jälkeen jättää pelkästään asiakkaan arvioitavaksi sen, mikä vakuutus asiakkaalle parhaiten sopii.
Voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 25 §:n 3 momentista poiketen ehdotetussa laissa ei säädetä poikkeuksia tiedonantovelvollisuudesta. Vakuutuksentarjoajan on annettava pykälässä tarkoitetut tiedot oma-aloitteisesti.
37 §. Vakuutusmeklarin henkilökohtaisen suosituksen antaminen. Pykälä sisältää voimassa olevaa lakia täsmällisemmät säännökset vakuutusta koskevan henkilökohtaisen suosituksen antamisesta, josta direktiivissä käytetään neuvonta-nimitystä. Pelkkä tietojen kertominen eri vakuutuksista ei ole henkilökohtaisen suosituksen antamista. Suomi ei käytä yleisperustelujen 4.1.6 jaksossa mainitulla tavalla direktiivin 22 artiklan 2 kohdan kolmannessa alakohdassa säädettyä optiota säätää tällaisen palvelun antaminen pakolliseksi vakuutuksentarjoajalle. Vakuutusta koskevan henkilökohtaisen suosituksen antaminen perustuu Suomen lain nojalla osapuolten välisen sopimukseen ja siitä voidaan periä myös sovitun mukainen maksu. On kuitenkin huomattava, että lakisääteisten tiedonantovelvollisuuksien täyttämisestä ei saada periä kuluttajalta tai tähän rinnastettavalta taholta maksua esimerkiksi siten, että kuluttajalle tai tähän rinnastettavalle taholle annetaan kuva siitä, että hänen on sovittava henkilökohtaisen suosituksen antamisesta saadakseen riittävät ja asianmukaiset tiedot eri vaihtoehdoista.
Pykälän 1 momentin mukaan vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari antaa asiakkaalle henkilökohtaisen suosituksen tietyn vakuutuksen tai tiettyjen vakuutusten valitsemiseksi, jollei ennen sopimuksen tekemistä nimenomaisesti toisin ole sovittu. Momentissa säädetään nimenomaisesti, että vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin on henkilökohtaisen suosituksen antaessaan perusteltava suositus eli mainittava asiakkaalle, miksi suositeltu vakuutus tai vakuutukset täyttävät parhaiten asiakkaan vakuutustarpeen. Suosituksen on perustuttava asiakkaan henkilökohtaisiin olosuhteisiin. Jollei nimenomaisesti toisin sovita toimeksiantosopimuksessa, henkilökohtaisen suosituksen on perustuttava tasapuoliseen analyysiin. Tasapuolinen analyysi luo hyvän perustan sille, että vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari pystyy antamaan asiakkaalle ammatillisten kriteereiden pohjalta henkilökohtaisen suosituksen vakuutussopimuksesta, joka täyttää asianmukaisesti asiakkaan tarpeet. Vaikka tasapuolista analyysia ei laadita, tällöinkin hyvä vakuutusmeklaritapa edellyttää, että vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari esittää asiakkaalle perustellun käsityksensä myös muista asiakkaan kannalta paremmista vaihtoehdoista, jos asiakas selkeästi haluaa jotain oman etunsa vastaista vakuutusta. Ottaen huomioon asiakkaan keskeiset vakuutuksen valintaperusteet, tapauksen mukaan vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari voi tällöin mainita esimerkiksi turvaavammista, kuluiltaan alhaisemmista tai riski-tuottosuhteeltaan paremmista vakuutuksista. Säännös on tarpeen henkilökohtaisen suosituksen puolueettomuuden ja asiakkaan edun varmistamiseksi. Toimeksiantajan on pystyttävä arvioimaan lähtökohtaisesti tasapuolisen analyysin perusteella, mihin vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin tekemä ehdotus vakuutustarpeen kattamiseksi perustuu ja miksi vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari on katsonut ehdotuksensa parhaiten täyttävän vakuutustarpeet. Säännös perustuu direktiivin 20 artiklan 1 kohdan kolmanteen alakohtaan ja 3 kohtaan.
Eräissä tapauksissa henkilökohtaisen suosituksen antaminen on kuitenkin lain nojalla pakollista. Pykälän 2 momentin mukaan näin on silloin, kun vakuutussopimus tehdään sellaisen henkilön kanssa, jolla on asuinpaikka tai pysyvä liikepaikka muussa ETA-valtiossa kuin Suomessa ja kyseisen muun ETA-valtion lain mukaan henkilökohtaisen suosituksen antaminen on pakollista. Säännös perustuu direktiivin 29 artiklan 3 kohdan viidenteen alakohtaan.
Jollei henkilökohtaisen suosituksen antamisesta ole sovittu nimenomaisesti toisin osapuolten kesken tai jos tällaisen neuvonnan antaminen on edellä tarkoitetun toisen ETA-valtion lain mukaan pakollista, sovelletaan ehdotetun pykälän säännöksiä.
Pykälän 3 momentti sisältää säännöksen siltä varalta, että asiakas ei vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin pyynnöstä huolimatta anna riittäviä tietoja, joiden perusteella vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari voisi suosittaa tietyn vakuutuksen tai tiettyjen vakuutusten valitsemista. Uutta on, että tällöin vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari ei saa antaa suositusta ja hänen tulee ilmoittaa tästä asiakkaalle. Ammattitaitoiseen ja huolelliseen palvelun suorittamisen on katsottava edellyttävän sitä, että annettava suositus perustuu riittäviin tietoihin asiakkaan henkilökohtaisista olosuhteista. Sekä asiakkaan että vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin oikeusturvan näkökulmasta katsotaan perustelluksi, että asiasta säädetään nimenomaisesti. Säännös on kansallinen, mutta sitä lähellä oleva säännös on direktiivin 30 artiklan 2 kohdan kolmannessa alakohdassa.
38 §. Vastikkeesta annettavat tiedot. Vastiketta koskevien säännösten tarkoituksena on parantaa asiakkaan mahdollisuuksia arvioida vakuutuksesta asiakkaalle aiheutuvia kokonaiskustannuksia sekä asiamiehen, sivutoimisen asiamiehen ja vakuutuksenantajan työntekijän kannustimia tarjota asiakkaalle tiettyä vakuutusta ja sitä, miten asiakkaan edun mukainen vakuutusten tarjoaminen käytännössä toteutuu. Pykälässä tarkoitetut tiedot vastikkeesta on annettava hyvissä ajoin ennen toimeksianto- tai vakuutussopimuksen tekemistä. Tiedot saatuaan asiakkaalla on vielä oltava mahdollisuus perääntyä sopimuksen tekemisestä.
Ehdotetun lain 5 §:n 1 momentin 8 kohdassa olevan määritelmän mukaan vastikkeella tarkoitetaan palkkaa, palkkiota tai muuta taloudellista etua. Määritelmä kattaa myös vastikkeen eri osista muodostuvan yhdistelmän. Pykälän 1 momentissa säädetään vakuutuksenantajan, asiamiehen ja sivutoimisen asiamiehen velvollisuudesta antaa tietoja asiakkaalle vastikkeesta, jonka vakuutuksenantaja taikka pää- tai sivutoiminen asiamies saa tarjoamisen tai sopimuksen perusteella. Säännökset ovat vakuutuksenantajan sekä pää- ja sivutoimisen asiamiehen osalta aikaisempaa täsmällisempiä. Pää- ja sivutoimisen vakuutusmeklarin vastaavasta tiedonantovelvollisuudesta säädetään tämän pykälän 2 momentissa ja 57 §:ssä. Säännökset vastaavat vakuutusmeklarin osalta vakuutusedustuksesta annetun lain 23 §:n 2 momenttia.
Pykälän 1 momentin mukaan vakuutuksenantajan on annettava asiakkaalle tieto siitä, minkä luonteisen vastikkeen vakuutuksenantajan työntekijä saa vakuutuksen tarjoamisen tai myynnin perusteella. Vakuutuksenantajan työntekijää koskeva tiedonantovelvollisuus liittyy vakuutussopimuksen tekemisen johdosta maksettavaan osaan. Säännöksessä ei kuitenkaan tarkoiteta esimerkiksi vakuutuksenantajan työntekijän kiinteän kuukausipalkan ilmoittamista asiakkaalle. Vastaavasti asiamiehen tai sivutoimisen asiamiehen on annettava asiakkaalle tieto siitä, minkä luonteisen vastikkeen se saa vakuutuksen tarjoamisen tai myynnin perusteella. Säännöksessä ei myöskään tarkoiteta sitä, että vakuutusedustajan tai sivutoimisen vakuutusedustajan tarvitsisi antaa tietoja vakuutuksenantajan työntekijän saamasta palkkiosta tai päinvastoin, koska tällaista tietoa ei ole useinkaan saatavilla. Säännös ei velvoita ilmoittamaan vastikkeen määrää vaan ainoastaan sen luonteen. Siten asiakkaalle ilmoitetaan, että vakuutuksenantajan työntekijä saa palkkion kustakin myydystä vakuutuksesta ja että palkkion määrä perustuu myytyjen vakuutusten kappalemäärään ja vaihtelee vakuutuslajeittain. Määrä voi myös perustua tietyn aikavälin tavoitteiden ylittymiseen ja näin määräytyä vasta tarjoamistilanteen jälkeen. Säännös vastaa sisällöltään direktiivin 19 artiklan 1 kohdan d alakohtaa, e alakohdan i—iv alakohtia ja 19 artiklan 4 kohtaa.
Pykälän 2 momentin mukaan vakuutuksentarjoajan, eli vakuutuksenantajan, vakuutusedustajan ja sivutoimisen vakuutusedustajan, on annettava asiakkaalle tieto tarjoamisen tai sopimuksen perusteella vakuutuksenantajan työntekijän, vakuutusedustajan tai sivutoimisen vakuutusedustajan saamista vastikkeista, jotka perustuvat asiakkaan maksettaviin muihin maksuihin kuin jatkuviin vakuutusmaksuihin tai määräaikaisiin maksuihin. Vakuutuksenantajan sekä asiamiehen ja vakuutusmeklarin osalta säännös vastaa direktiivin 19 artiklan 3 kohtaa ja 5 kohtaa.
39 §.Tietojen toimittaminen pysyvällä tavalla taikka verkkosivustolla. Tietojen toimittamista koskevia säännöksiä ehdotetaan pykälässä täsmennettäviksi voimassa olevaan lakiin nähden. Ehdotettujen säännösten tarkoituksena on säätää tietojen toimittamisesta direktiiviä vastaavalla tavalla. Direktiiviin sisältyvät yleissäännökset tietojen toimittamisesta, mutta direktiivissä niistä on tehty eräitä poikkeuksia. Puhelimitse tarjoamisen ja vahinkovakuutuksista annettavan vakiomuotoisen asiakirjan osalta on säädetty pakottavasti tietojen toimittamisesta pysyvällä tavalla. Sijoitusvakuutuksia koskevasta tietojen toimittamisesta säädetään erikseen lain 6 luvussa. Voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 20 §:n 1 momentista poiketen useissa ehdotetuissa säännöksissä sallitaan verkkosivuston käyttäminen tietyin edellytyksin. Sen sijaan voimassa olevan lain 20 §:n 2 momentista poiketen tietojen suullisesta toimittamistavasta ei ehdoteta säännöksiä, koska asiasta ei enää nimenomaisesti säädetä direktiivissä.
Pykälän 1 momentin mukaan vakuutusedustajaa ja vakuutuksenantajaa koskevat yleiset tiedot ja vastikkeita koskevat tiedot (32, 33 ja 38 §), asiakkaan vakuutustarpeen huomioimiseksi annettavat tiedot ja vakuutuksesta annettavat tiedot (35, 36 ja 37 §) on toimitettava pääsääntöisesti paperilla tai muulla pysyvällä tavalla taikka verkkosivustolla. Siitä, mitä tietojen toimittamistapaa on kulloinkin käytettävä, sekä tietojen toimittamisen yleisistä vaatimuksista on tarkoitus antaa tarkempia säännöksiä valtioneuvoston asetuksella. Momentti sisältää tietojen toimittamistapaa koskevan valtioneuvoston asetuksenantovaltuuden. Pysyvä tapa määritellään 5 §:n 1 momentin 9 kohdassa. Verkkosivusto ei välttämättä aina täytä pysyvän tavan määritelmää, mutta on hyväksyttävä tapa antaa luvussa tarkoitettuja tietoja, jollei laissa nimenomaisesti säädetä vain paperin tai muun pysyvän tavan käyttämisestä. Tällaisia pysyvällä tavalla toimittamista koskevia pakottavia säännöksiä on esimerkiksi pykälän 2 momentissa sekä 36 §:n 3 momentin ja 39 §:n 4 momentin viittausten sisältämässä kuluttajansuojalain 6 a luvun 11 §:ssä. Momentissa pannaan osaltaan täytäntöön direktiivin 23 artiklan 1, 2 ja 4—6 kohta. Säännöstä ei sovelleta markkinointiin (34 §).
Pykälän 2 momentti sisältää erityissäännöksiä Solvenssi II -direktiivin liitteessä I tarkoitetuista vahinkovakuutuksista. Muista vakuutuksista poiketen näistä vakuutuksista on annettava vakiomuotoinen asiakirja, joka sisältää vakuutusten tarjoamista koskevan direktiivin 20 artiklan 8 kohdassa tarkoitetut tiedot. Näistä tiedoista, vakiotietolomakkeen laatimiskielestä ja muista vakiotietolomaketta koskevista yksityiskohdista on tarkoitus säätää valtioneuvoston asetuksella. Momentti sisältää tätä koskevan asetuksenantovaltuuden. Lisäksi momentti sisältää informatiivisen viittaussäännöksen komission teknisiin sääntelystandardeihin, joissa säädetään edellä mainitun artiklan 9 kohdan mukaan asiakirjan vakiomuotoisesta esitystavasta ja sen sisältämien tietojen yksityiskohtaisesta esitystavasta.
Vakiomuotoinen asiakirja on annettava momentin mukaan paperilla tai muulla pysyvällä tavalla. Tiedot voidaan antaa verkkosivustolla vain, jos näin tapahtuva tietojen antaminen täyttää 5 §:n 1 momentin 9 kohdassa säädetyn pysyvän tavan määritelmän mukaiset edellytykset tietojen toimittamiselle. Momentissa pannaan osaltaan täytäntöön direktiivin 20 artiklan 5—9 kohta.
Pykälän 3 momentin mukaan asiakkaalla on oikeus pyynnöstä aina saada ennen sopimuksen tekemistä annettavat tiedot paperilla. Selvyyden vuoksi momentissa säädetään lisäksi, että myös paperilla tapahtuvan tietojen antamisen on oltava asiakkaalle ilmaista. Momentissa pannaan täytäntöön osaltaan direktiivin 23 artiklan 3 kohta.
Pykälän 4 momentti sisältää viittaussäännöksen kuluttajansuojalain 6 a luvun 11 §:n 2 momenttiin, jossa säädetään rahoituspalveluiden ja rahoitusvälineiden puhelinmyynnistä silloin, kun rahoituspalvelua tai rahoitusvälinettä koskeva sopimus tehdään kuluttajan pyynnöstä sellaista välinettä käyttäen, ettei tietojen antaminen pysyvällä tavalla ennen sopimuksen tekemistä ole mahdollista. Rahoituspalveluihin rinnastetaan säännöksen nojalla siten myös vakuutusedustuspalveluiden ja vakuutusten tarjoaminen. On huomattava, että ehdotetun momentin nojalla mainitun kuluttajansuojalain pykälän säännöksiä sovelletaan myös silloin, kun puhelinmyynnissä tarjotaan vakuutuksia muille kuin kuluttajille. Kuluttajien osalta ehdotetun momentin säännös on luonteeltaan informatiivinen. Momentissa pannaan täytäntöön vakuutusmeklareiden ja sivutoimisten vakuutusmeklareiden osalta direktiivin 23 artiklan 7 kohta. Vakuutuksenantajia, asiamiehiä ja sivutoimisia asiamiehiä koskeva vastaava säännös on 5. lakiehdotuksen 5 §:n 4 momentissa.
40 §. Kytkykaupan kielto kuluttajakaupassa. Pykälä on uusi. Pykälässä säädetään tilanteesta, jossa vakuutusta ja tavaraa tai muuta palvelua kuin vakuutusta tarjotaan kuluttajalle tai sellaiselle muulle luonnolliselle henkilölle taikka oikeushenkilölle, joka huomioon ottaen hänen elinkeinotoimintansa tai muun toimintansa laatu ja laajuus sekä olosuhteet muutoin on vakuutuksenantajan sopijapuolena rinnastettavissa kuluttajaan.
Pykälän 1 momentissa säädetään tilanteesta, jossa vakuutusta tarjotaan tavaran tai muun palvelun kuin vakuutuksen kanssa. Vakuutuksentarjoaja saa tarjota samanaikaisesti samassa vakuutuspaketissa vakuutuksen ja tavaran tai muun palvelun kuin vakuutuksen. Tavara voi olla esimerkiksi älykello ja muu palvelu kuin vakuutus voi olla esimerkiksi riskienhallintapalvelu. Momentin ensimmäisen virkkeen nojalla kuluttajalle tai tähän rinnastettavalle on kuitenkin aktiivisesti ilmoitettava siitä vaihtoehdosta, että henkilö voi ostaa vakuutuksen ja tavaran tai muun palvelun kuin vakuutuksen myös erikseen. Henkilö voi siten ostaa vakuutuksen vakuutuksentarjoajalta sekä esimerkiksi älykellon tai riskienhallintapalvelun muulta kuin vakuutuksentarjoajalta. Henkilön arvioitavaksi jää, onko vakuutuksentarjoajan vakuutuksen ja tavaran tai muun palvelun kuin vakuutuksen sisältävä tarjous esimerkiksi edullisempi, enemmän lisäarvoa tuottava tai muutoin helpommin saatavilla kuin vakuutuksen ja tavaran tai muun palvelun kuin vakuutuksen ostaminen erikseen.
Momentin toisen virkkeen mukaan tarjouksen ehtona ei saa olla, että tavaraa tai muuta palvelua kuin vakuutusta tarjottaessa kuluttaja tai tähän rinnastettava tekee vakuutussopimuksen tietyn vakuutuksenantajan kanssa tai vakuutusta tarjottaessa sopimuksen tietyn tavaran tai palvelun tarjoajan kanssa. Kytkykaupan kiellon mukaisesti säännöksessä kielletään vaihtoehdottomat tietyn vakuutuksentarjoajan tai tietyn muun tarjoajan tarjoukset. Siten tarjouksen ehtona ei saa olla, että kuluttaja tai tähän rinnastettava ostaa tavaraa tai palvelua koskevan vakuutuksen tietyltä vakuutuksenantajalta niin, että henkilölle ei edes tarjota mahdollisuutta ottaa muuta vakuutusta kuin tietyn vakuutuksenantajan vakuutus. Vastaavasti vakuutuksen myöntämisen ehtona ei saa olla, että kuluttaja tai tähän rinnastettava ostaa vakuutuksen lisäksi tavaran tai palvelun tietyltä tavaran tai palvelun tarjoajalta niin, että henkilölle ei edes tarjota mahdollisuutta ostaa muuta tavaraa tai palvelua kuin tietyn tarjoajan tavara tai palvelu.
Joissakin tapauksissa palvelun tarjoaja voi perustellusti vaatia, että asiakas vakuuttaa ostamansa tai vuokraamansa tavaran tai palvelun. Näin ollen sallittua on, että esimerkiksi varastopalvelujen tarjoaja edellyttää vuokraajan vakuuttavan varastossa säilytettävän omaisuuden edellyttäen, että asiakas voi ottaa vakuutuksen haluamaltaan vakuutuksenantajalta eikä ainoastaan tietyltä vakuutuksenantajalta. Palveluntarjoaja voi myös vaatia vakuutukselta tiettyjä ominaisuuksia kuten alhaista omavastuuta, riittävää laajuutta tai erityisesti tietynlaisen vahinkojen korvaamista. Vaatimusten on oltava asiallisesti perusteltavissa. Tavara tai muu palvelu voi liittyä pakettiin tai samaan sopimuskokonaisuuteen.
Vakuutusyhtiöillä on oikeus päättää siitä, minkä tyyppisiä riskejä se vakuuttaa ja miten vakuutukset hinnoitellaan riskiä vastaavasti. Kytkykaupan kieltoa koskeva sääntely ei siten koske tilanteita, joissa vakuutusyhtiö edellyttää vakuutettavalta kohteelta tietynlaisia ominaisuuksia tai suojaustoimia. Vakuutusyhtiöllä on siten oikeus vaatia, että esimerkiksi vakuutettavassa kiinteistössä on tietynalainen lukitus tai se on varustettu automaattisella sammutusjärjestelmällä.
Säännös perustuu direktiivin 24 artiklan 1 kohtaan, 3 kohdan ensimmäiseen virkkeeseen ja 7 kohtaan.
Pykälän 2 momentin mukaan 1 momentissa säädettyä ei sovelleta sellaisten vakuutusten tarjoamiseen, jotka tarjotaan sijoituspalvelulain 1 luvun 11 §:ssä tarkoitetun sijoituspalvelun, kuluttajansuojalain 7 luvun 1 §:ssä tarkoitetun kuluttajaluoton tai maksupalvelulain 8 §:n 5 kohdassa tarkoitetun maksutilin ohessa. Mainituissa laeissa on säädetty oheishyödykkeiden kuten vakuutuksen tarjoamisesta nimenomaisesti. Säännös perustuu direktiivin 24 artiklan 3 kohdan toiseen virkkeeseen. Kuluttajansuojalain 7 luvun 13 a §:n mukaan luoton kytkykauppa toisen rahoituspalvelun tai muun palvelun tai rahoitusvälineen kanssa on kiellettyä. Luoton saamisen ehtona ei saa siis olla, että kuluttaja tekee sopimuksen toisesta rahoituspalvelusta tai muusta palvelusta tai rahoitusvälineestä luotonantajan tai tämän kanssa yhteistoiminnassa toimivan elinkeinonharjoittajan kanssa. Mainitussa kuluttajansuojalain pykälässä tarkoitettuja rahoituspalveluja ovat muun muassa vakuutukset (hallituksen esitys 77/2016 vp, s. 47).
Pykälän 3 momentin mukaan kuluttajalle tai tähän rinnastettavalle on lisäksi kerrottava eri ostamistapojen keskeisten ehtojen erot, kuten riittävä kuvaus sopimuksen tai paketin eri osista sekä erikseen tiedot kunkin osan kuluista ja veloituksista sekä siitä, miten niiden keskinäinen vaikutus muuttaa riskejä tai vakuutuksen kattavuutta.
Momentti vastaa pääpiirteissään kuluttajaluottoja koskevaa kuluttajansuojalain 7 luvun 13 a §:ssä tarkoitettua kytkykaupan kieltoa sekä yhdistettyjä tarjouksia koskevan 2 luvun 12 §:n 1 kohdan säännöstä. Kun vakuutusta tarjotaan yhdessä tavaran tai muun palvelun kanssa kuluttajalle, sovellettavaksi tulee ehdotetun pykälän lisäksi kuluttajansuojalain 2 luvun 12 §:n 2 kohdan säännös. Kyseisen kohdan mukaan kuluttajalle on kerrottava myös tarjouksen hyväksymistä koskevat ehdot, kuten tarjouksen kesto.
Pykälän 2 ja 3 momentti perustuu direktiivin 24 artiklan 1 kohtaan ja 3 kohdan toiseen virkkeeseen.
Vaikka asiasta ei ole nimenomaisesti säännöstä laissa, pykälän 1 ja 2 momenttia ei sovelleta moniturvavakuutuksen tarjoamiseen. Säännökset koskevat vakuutuksen ja tuotteen tai muun palvelun kuin vakuutuksen tarjoamista, ei kahden tai useamman eri vakuutuslajin kauppaa. Tältä osin säännös perustuu direktiivin 24 artiklan 5 kohtaan, jonka mukaan 24 artikla ei estä sellaisten vakuutustuotteiden tarjoamista, jotka kattavat erityyppisiä riskejä (moniturvavakuutukset).
Direktiivin 24 artiklan 6 kohdan mukaan edellä 1 ja 3 kohdassa tarkoitetuissa tapauksissa jäsenvaltioiden on varmistettava, että vakuutusten tarjoaja määrittelee asiakkaan vaatimukset ja tarpeet niiden vakuutustuotteiden osalta, jotka ovat osa kokonaispakettia tai samaa sopimusta. Pykälässä ei ole asiasta nimenomaista säännöstä, koska asiasta säädetään lain 35 §:ssä ja vakuutussopimuslain 4 b §:ssä.
Direktiivin 24 artiklan 7 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat ylläpitää tai hyväksyä tiukempia lisätoimenpiteitä tai puuttua tapauskohtaisesti asiaan estääkseen vakuutuksen myynnin sellaisen oheispalvelun tai -tuotteen kanssa, joka ei ole vakuutus, osana pakettia tai samaa sopimusta, kun ne voivat osoittaa, että tällaiset käytännöt ovat haitallisia kuluttajien kannalta.
Pykälässä tarkoitetuissa tilanteissa kiellettyä on sitoa tavaraa tai muuta palvelua kuin vakuutusta tarjottaessa mahdollisesti ostettavat vakuutukset vain tietyn vakuutuksenantajan vakuutuksiin taikka vakuutusta tarjottaessa mahdollisesti ostettava muu hyödyke tietyn tarjoajan tavaraan tai muuhun palveluun kuin vakuutukseen. Tällainen menettely tyypillisesti rajoittaa asiakkaan vahingoksi tämän mahdollisuuksia valita vakuutuksentarjoaja tai muu tarjoaja, vaikeuttaa vapaata hinnanmuodostusta, ajan mittaan vaikeuttaa kilpailua, lisää asiakkaan kustannuksia ja vähentää vakuutuksentarjoajien vaihtamista. Tämä voi puolestaan johtaa siihen, että vakuutusten hinta nousee ja asiakkaalle jäävä hyöty vähenee. Eri vakuutuksentarjoajien vakuutusten, niiden ehtojen ja kustannusten vertailu on verrattain hankalaa. Vakuutussopimukset ovat tyypillisesti myös pitkäkestoisia. Kytkykauppa alennuksineen ja hyvityksineen vaikeuttaisi eri vakuutusten vertailua entisestään. Kuluttajaviranomaisten mukaan kytkykaupan haitallisista vaikutuksista on saatu viitteitä myös käytännössä.
41 §. Yhdistetyt tarjoukset ja vakuutusta oheistuotteena koskeva kytkykaupan kielto muussa kuin kuluttajakaupassa. Pykälä on uusi. Pykälässä säädetään tilanteesta, jossa vakuutusta ja tavaraa tai muuta palvelua kuin vakuutusta tarjotaan muulle asiakkaalle kuin kuluttajalle tai tähän rinnastettavalle.
Pykälän 1 momentissa säädetään tilanteesta, jossa vakuutus on päätuote ja tavara tai muu palvelu kuin vakuutus on oheistuote. Tällöin vakuutuksentarjoajan on ilmoitettava asiakkaalle, onko eri osat mahdollista ostaa erikseen. Erikseen ostamisen ollessa mahdollista on ilmoitettava 3 momentissa säädetyt tiedot. On otettava huomioon, että muun kuin kuluttajan tai tähän rinnastettavan osalta ei säädetä kytkykaupan kiellosta. Säännös perustuu direktiivin 24 artiklan 1 kohtaan.
Pykälän 2 momentissa säädetään tilanteesta, jossa vakuutus on oheistuote ja tavara tai muu palvelu kuin vakuutus on päätuote. Tällöin asiakkaalle on tarjottava mahdollisuus ostaa tarjottava tavara tai palvelu erikseen. Edellä tässä momentissa säädettyä ei kuitenkaan sovelleta vakuutuksiin, jotka tarjotaan sijoituspalvelulain 1 luvun 11 §:ssä tarkoitetun sijoituspalvelun, kuluttajansuojalain 7 luvun 1 §:ssä tarkoitetun kuluttajaluoton tai maksupalvelulain 8 §:n 5 kohdassa tarkoitetun maksutilin ohessa. Mainituissa laeissa on säädetty oheishyödykkeiden kuten vakuutuksen tarjoamisesta nimenomaisesti. Erikseen ostamisen ollessa mahdollista on ilmoitettava 3 momentissa säädetyt tiedot. Säännös perustuu direktiivin 24 artiklan 3 kohtaan.
Pykälän 3 momentissa säädetään asiakkaalle ilmoitettavista tiedoista, jos vakuutuksen ja tavaran tai muun palvelun kuin vakuutuksen erikseen ostaminen on mahdollista. Tällöin asiakkaalle on annettava riittävä kuvaus sopimuksen tai paketin eri osista sekä tiedot kunkin osan kuluista ja siitä, miten sopimuksen tai paketin eri osien keskinäinen vaikutus muuttaa riskejä tai vakuutuksen kattavuutta. Säännös vastaa edellä 40 §:n 3 momenttia. Säännös perustuu direktiivin 24 artiklan 3 kohdan toiseen virkkeeseen.
Kuten edellä 40 §:ssä, vaikka asiasta ei ole nimenomaisesti säännöstä laissa, pykälää ei myöskään sovelleta moniturvavakuutuksen tarjoamiseen. Säännös koskee vakuutuksen ja tuotteen tai muun palvelun kuin vakuutuksen tarjoamista, ei kahden tai useamman eri vakuutuslajin kauppaa. Tältä osin säännös perustuu direktiivin 24 artiklan 5 kohtaan, jonka mukaan 24 artikla ei estä sellaisten vakuutustuotteiden tarjoamista, jotka kattavat erityyppisiä riskejä (moniturvavakuutukset).
Direktiivin 24 artiklan 6 kohdan mukaan edellä 1 ja 3 kohdassa tarkoitetuissa tapauksissa jäsenvaltioiden on varmistettava, että vakuutusten tarjoaja määrittelee asiakkaan vaatimukset ja tarpeet niiden vakuutustuotteiden osalta, jotka ovat osa kokonaispakettia tai samaa sopimusta. Pykälässä ei ole asiasta nimenomaista säännöstä, koska asiasta säädetään lain 35 §:ssä ja vakuutussopimuslain 4 b §:ssä.
42 §. Tuotehallintajärjestelmät. Pykälä on uusi. Pykälässä säädetään vakuutuksenantajan tai sellaisen vakuutusedustajan, joka tuottaa vakuutuksen, kehittämis- ja hyväksymismenettelyä koskevista yrityksen sisäistä hallinnollisista vaatimuksista. Vakuutuksenantajan määritelmästä seuraa, että tuotehallintajärjestelmiä koskeva sääntelyä ei sovelleta työeläkevakuutusyhtiöihin.
Pykälän tarkoituksena on parantaa asiakkaiden suojaa sekä näiden luottamusta uusia vakuutuksia, niiden muutoksia ja yleisesti vakuutusmarkkinoita kohtaan. Sellaisen vakuutusedustajan tai sivutoimisen vakuutusedustajan, joka ei itse tuota vakuutusta, osalta ylläpidettävistä järjestelmistä säädetään jäljempänä 43 §:ssä.
Pykälän 1 momentissa edellytetään, että vakuutuksenantajan on käytettävä tuotehallintajärjestelmää, jota säännöksessä nimitetään vakuutusten hyväksymismenettelyksi. Menettelyä on arvioitava ja kehitettävä eli ylläpidettävä säännöllisesti. Menettelyä on käytettävä, ennen kuin vakuutusta markkinoidaan tai tarjotaan asiakkaille. Menettelyn on oltava tarjottuihin tai markkinoituihin vakuutuksiin nähden riittävä, ja tarkastelussa otetaan huomioon oikeasuhteisuus ja asianmukaisuus suhteessa liiketoiminnan laatuun, laajuuteen ja luonteeseen.
Momentin kohdissa säädetään vakuutuksenantajan tehtävistä, jotka on suoritettava hyväksymismenettelyn mukaisesti. Momentin 1 kohdan mukaan hyväksymismenettelyn mukaisesti hyväksytään uudet vakuutukset tai olemassa olevien vakuutusten merkittävät muutokset. Momentin johdantokappale ja 1 kohta vastaavat vakuutuksenantajien osalta direktiivin 25 artiklan 1 kohdan ensimmäistä ja toista alakohtaa. Vakuutuksen tuottavan vakuutusedustajan osalta asiasta säädetään pykälän 4 momentissa.
Pykälän 1 momentissa säädetään lisäksi, että tuotteiden hyväksymismenettelyssä on määritettävä kullekin vakuutukselle yksilöidyt kohdemarkkinat (2 kohta), arvioitava näiden kohdemarkkinoiden kannalta merkitykselliset riskit (3 kohta) sekä laadittava näitä kohdemarkkinoita vastaava tarjoamissuunnitelma eli strategia vakuutusten tarjoamiseksi (4 kohta). Jos suunniteltua tuotetta aletaan markkinoida tai tarjota asiakkaalle, on lisäksi laadittava suunnitelma ja pantava täytäntöön kohtuulliset toimenpiteet sen varmistamiseksi, että tuotetta tarjotaan nimenomaan sille määritellyille kohdemarkkinoille. Säännökset vastaavat direktiivin 25 artiklan 1 kohdan kolmatta alakohtaa.
Pykälän 2 momentin mukaan vakuutuksenantajan on ymmärrettävä markkinoimiensa tai tarjoamiensa vakuutusten ominaisuudet. Vakuutuksenantajan on arvioitava niitä säännöllisesti uudelleen, yleensä kerran vuodessa ja erityisestä syystä tarvittaessa useammin. Arvioinnissa tulee ottaa huomioon kaikki tapahtumat, jotka voivat vaikuttaa yksilöityihin kohdemarkkinoihin kohdistuvaan mahdolliseen riskiin. On myös arvioitava, onko vakuutus edelleen yksilöityjen kohdemarkkinoiden tarpeiden mukainen ja onko tarjoamissuunnitelma edelleen asianmukainen. Säännös vastaa direktiivin 25 artiklan 1 kohdan neljättä alakohtaa.
Vakuutuksenantajan on siten määritettävä perusteet vakuutuksen ominaisuuksien, riskien, hyötyjen ja haittojen arvioimiseksi yksilöidyillä kohdemarkkinoilla. Vakuutuksenantajan on myös osoitettava henkilöstöstään ne henkilöt, jotka voivat ehdottaa uusia tuotteita tai muutoksia olemassa oleviin tuotteisiin sekä vastaavasti hyväksyä tai hylätä ehdotuksia. Ehdottajan ja hyväksyjän on perusteltua olla eri henkilöitä.
Pykälän 3 momentin nojalla vakuutuksenantajan on asetettava työntekijöiden sekä asiamiesten, vakuutusmeklareiden ja sivutoimisten vakuutusedustajien saataville riittävät tiedot vakuutuksesta, tuotteiden hyväksymismenettelystä sekä yksilöidyistä kohdemarkkinoista. Säännös vastaa vakuutuksenantajan osalta direktiivin 25 artiklan 1 kohdan viidettä alakohtaa.
Pykälän 4 momentin mukaan vakuutusedustajaan, joka tuottaa vakuutuksen, sovelletaan pykälän 1—3 momentin säännöksiä. Tällaista vakuutusedustajaa koskevat siten samat vaatimukset kuin vakuutuksenantajaa. Jos vakuutusedustaja tai sivutoiminen vakuutusedustaja ei tuota vakuutusta, sillä ei tarvitse olla pykälässä tarkoitettua tuotehallintajärjestelmää, vaan sen osalta riittää 43 §:n tarkoitettujen järjestelmävaatimusten täyttäminen.
Pykälän 5 momentissa on informatiivinen viittaus Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2016/97 täydentämisestä vakuutusyrityksiä ja vakuutusten tarjoajia koskevien tuotehallintavaatimusten osalta annetussa komission delegoituun asetukseen, jossa lain säännösten lisäksi säädetään tarkemmin tuotteiden hyväksymismenettelyä koskevien periaatteiden noudattamisesta. Komission delegoitu asetus on sen soveltamisedellytysten täyttyessä suoraan sovellettavaa oikeutta, ja tällöin sitä sovelletaan vakuutuksenantajaan ja vakuutuksen tuottavaan muuhun toimijaan.
Ilman nimenomaista säännöstä on selvää, että pykälän säännöksissä ei rajoiteta muiden lain menettelysäännösten soveltamista. Tältä osin säännös vastaa direktiivin 25 artiklan 3 kohtaa.
Direktiivin 25 artiklan 4 kohdan mukaisesta suuria riskejä koskevasta soveltamisalan rajoituksesta säädetään lain 3 §:n 2 momentissa.
43 §. Toisen tuottaman vakuutuksen tarjoaminen. Pykälä on uusi. Vakuutuksentarjoajalle, joka ei tuota vakuutusta itse, säädetään pykälässä velvollisuus varmistua 42 §:n 3 momentissa tarkoitettujen tietojen saamisesta ja niihin perehtymisestä. Tällöin vakuutuksentarjoajan velvollisuutena on myös oppia vakuutuksen ominaispiirteet ja yksilöidyt kohdemarkkinat. Säännös vastaa direktiivin 25 artiklan 1 kohdan kuudetta alakohtaa.
Työeläkevakuutusyhtiöllä ei ole tuotehallintajärjestelmää, joten sillä ei ole myöskään tuotehallintajärjestelmää koskevaa selvitysvelvollisuutta pykälässä tarkoitetulle vakuutuksentarjoajalle, joka ei tuota vakuutusta itse. Lakisääteisen työeläkevakuutuksen sisältö perustuu lakiin. Työeläkeyhtiöt kouluttavat asiamiehiä työeläkevakuutuksen sisällöstä. Asiamiehen tulee muutoin tuntea asiaa koskeva lainsäädäntö, työeläkevakuutuksen ominaispiirteet ja kohdemarkkinat tässä laissa säädettyä vastaavalla tavalla.
6 luku Sijoitusvakuutuksia koskevat lisävaatimukset
Yleistä. Aikaisemmin todetun mukaisesti sijoitusvakuutuksen käsite on 5 §:n 1 momentin 12 kohdan määritelmän mukaisesti laajempi kuin mainitun momentin 21 kohdassa tarkoitettu vakuutusmuotoinen sijoitustuote.
Lain 6 luvussa säädetään uusia ja nykyistä täsmällisempiä 5 lukua täydentäviä säännöksiä sijoitusvakuutusten tarjoamisesta. Siten sijoitusvakuutuksia tarjottaessa vakuutuksentarjoajan on esimerkiksi 30 §:n 1 momentin mukaisesti toimittava rehellisesti, tasapuolisesti, ammattitaitoisesti, huolellisesti ja asiakkaan edun mukaisesti. Vakuutuksenantajan ja asiamiehen on lisäksi noudatettava hyvää vakuutustapaa ja vakuutusmeklarin hyvää vakuutusmeklaritapaa. Lisäksi on noudatettava jäljempänä säädettäviä erityisesti sijoitusvakuutuksiin liittyviä eturistiriitojen ehkäisemistä ja estämistä koskevia säännöksiä. Nämä vaatimukset vastaavat yhdessä sisällöltään direktiivin 17 artiklan 1 kohtaa ja 26—28 artiklaa. Lain 6 luvun säännöksiä sovelletaan sijoitusvakuutuksen tarjoajaan. Luvun säännösten suhde muihin lain säännöksiin sekä luvun säännösten soveltamisala perustuvat direktiivin 26 artiklaan.
Lain 6 luvun säännökset perustuvat siihen, että sijoitusvakuutuksiin liittyy tiettyjä ominaisuuksia, joiden vuoksi sijoitusvakuutuksen ottajalle on usein annettava tietoja laajemmin kuin tavanomaisesta riskivakuutuksesta. Sijoitusvakuutusten ominaisuudet ovat usein sellaisia, että ne muodostuvat riskivakuutusturvasta ja sijoitustuotteesta. Esimerkkinä edellä mainitusta järjestelystä, johon sisältyy sekä vakuutusturvaa henkilön terveydentilaa mahdollisesti kohtaavan vakuutustapahtuman varalta että vakuutukseen liitettyjä rahoitusvälineitä, joiden pääoman kertyminen ei ole sidoksissa henkilön terveydentilaan, on sijoitussidonnainen vakuutus. Riskivakuutusturva ei ole kuitenkaan välttämätön osa sijoitusvakuutusta. Kapitalisaatiosopimus poikkeaa edellä mainitusta sijoitussidonnaisesta vakuutuksesta siten, että kapitalisaatiosopimuksessa ei ole vakuutettua eikä näin ollen yksittäiseen henkilöön liittyvää vakuutusriskiä. Vakuutukseen liitettävät sijoitustuotteet tai -palvelut ovat usein MiFID II -direktiivissä tarkoitettuja sijoitustuotteita tai -palveluita.
44 §.Toiminta- ja hallintojärjestelmät eturistiriitojen ehkäisemiseksi. Sijoitusvakuutusten tarjoamiseen liittyy usein kaksi tai useampaa palveluntarjoajaa, kuten vakuutusriskin tarjoava ja kantava vakuutuksenantaja sekä vakuutukseen liitettävän rahoitusvälineen tarjoaja tai tarjoajat. Tästä syystä sijoitusvakuutuksen tarjoamisessa syntyy todennäköisesti useammin eturistiriitoja kuin yksittäistä palvelua tai rahoitusvälinettä tarjottaessa. Eturistiriidat saattavat liittyä minkä tahansa osapuolen maksamaan järjestelyyn liittyvään palkkioon tai provisioon taikka muuhun etuuteen. Vastike voi liittyä esimerkiksi siihen, että sijoitussidonnaisen vakuutuksen vakuutuksenantaja saa rahastoyhtiöiltä paljousalennusta taikka palkkion tai provision tai muun etuuden kyseisen vakuutuksenantajan vakuutuksiin kytkettyjen rahasto-osuuksien merkintä-, hallinnointi- tai lunastuspalkkioista. Tällöin osa asiakkaalta laskutetusta palkkiosta, provisiosta tai muusta etuudesta palautuu vakuutuksenantajalle. Pykälässä ei säädetä velvollisuudesta palauttaa palkkiota asiakkaalle.
Pykälän 1 momentin nojalla sijoitusvakuutusten tarjoamisen yhteydessä vakuutuksenantajalla ja vakuutusedustajalla on oltava näiden mahdollisten eturistiriitojen ehkäisemiseksi tarjottaviin vakuutuksiin ja niihin liitettäviin sijoitustuotteisiin ja palveluihin nähden asianmukaiset toiminta- ja hallintojärjestelmät, joilla eturistiriitoja voidaan havaita, ehkäistä ja estää riittävän tehokkaasti. Näiden järjestelmien on oltava oikeassa suhteessa harjoitettavaan liiketoimintaan, myytäviin vakuutuksiin sekä vakuutuksenantajan tai vakuutusedustajan tyyppiin.
Pykälän 2 momentin nojalla toiminta- ja hallintojärjestelmien tarkoituksena on auttaa vakuutuksenantajaa ja vakuutusedustajaa tunnistamaan, ehkäisemään ja estämään sellaisia eturistiriitoja, jotka syntyvät tarjottuun palveluun liittyvien vakuutuksenantajan ja vakuutusedustajan, muiden palveluntarjoajien ja asiakkaiden välille tai pelkästään asiakkaiden välille. Sijoitus- ja vakuutuspalvelujen tarjoajalla on kannustin tarjota palveluja, joissa kate on suurin. Siksi eturistiriitojen ehkäisemisen kannalta palveluketjun hinnoittelun läpinäkyvyys on keskeisessä asemassa sekä palvelua tarjottaessa että yli sen elinkaaren. Asiakkaan on saatava ymmärrettävällä tavalla tietoa häneltä veloitettavista maksuista palveluketjun kaikissa osissa.
Momentin mukaan toiminta- ja hallintojärjestelmien avulla on ryhdyttävä toimenpiteisiin eturistiriitojen havaitsemiseksi, ehkäisemiseksi ja estämiseksi. Järjestelmiä on ylläpidettävä ja käytettävä tosiasiallisesti. Asiakkaan edun mukaista on, että ostettu palvelu vastaa asiakkaan vakuutustarvetta siltä osin, kuin se koskee sekä riskiturvaa että säästämistä ja sijoittamista. Olennaista sijoittamisessa on kartoittaa asiakkaan halukkuus ja kyky kantaa sijoitusriskejä. Tähän liittyy esimerkiksi sen kartoittaminen, kuinka suuren osuuden sijoitusvakuutuksen sijoitetusta pääomasta asiakas on valmis menettämään. Näiden seikkojen huomioon ottamisesta säädetään tarkemmin 47—51 §:ssä.
Eturistiriitojen ehkäisemiseksi tarkoitetut toimenpiteet koskevat vakuutusten tarjoamiseen osallistuvia, vakuutusten tarjoamisesta vastaavia henkilöitä ja johtoa taikka muita vakuutuksenantajaan ja vakuutusedustajaan määräysvallan vuoksi suoraan tai välillisesti sidoksissa olevia henkilöitä. Vakuutusten tarjoamiseen osallistuvilla henkilöillä tarkoitetaan käytännössä työntekijöitä ja vakuutusten tarjoamisesta vastaavilla henkilöillä esimerkiksi myynnin esimiehiä. Johdolla tarkoitetaan toimitusjohtajaa, hallituksen jäsentä tai hallintoneuvoston jäsentä sekä näiden varahenkilöitä.
Pykälä perustuu sisällöltään direktiivin 27 artiklaan ja 28 artiklan 1 kohtaan.
45 §. Toimintaeturistiriitatilanteessa. Pykälän 1 momentissa velvoitetaan sijoitusvakuutuksen tarjoajia, käytännössä direktiivissä tarkoitettuja vakuutuksenantajia tai vakuutusedustajia, toimimaan eturistiriitatilanteessa siten, ettei ammattimaista ja asiakkaan edun mukaista toimintaa haitata tai vaaranneta. Säännös sisältää sijoitusvakuutuksen tarjoamiseen liittyvän toimintavelvollisuuden, jonka mukaan vakuutuksenantajan ja vakuutusedustajan on toteutettava käytännössä kaikki kohtuulliset ehkäisevät ja korjaavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että asiakkaan etua loukkaaviin tilanteisiin ei jouduta ja että niistä ei aiheudu vahinkoa asiakkaalle. Ehdotettu säännös perustuu direktiivin 27 artiklaan.
Eturistiriidan ilmoittamisesta asiakkaalle säädetään pykälän 2 momentissa. Eturistiriitoja ei käytännössä ole mahdollista välttää täysin. Kun eturistiriita on tunnistettu eikä sitä ole voitu ehkäistä 44 §:ssä tarkoitetuilla toiminta- ja hallintojärjestelyillä, vakuutusmeklarin on ennen toimeksiantosopimuksen tekemistä sekä vakuutuksenantajan ja asiamiehen ennen vakuutussopimuksen tekemistä ilmoitettava asiakkaalle eturistiriitojen yleinen luonne ja niiden aiheuttajat. Ilmoitus on tehtävä asiakkaalle hyvissä ajoin siten, että asiakkaalla on tosiasiallinen tilaisuus arvioida tilannetta ja tarvittaessa jättää sopimus tekemättä. Asiamiehen ja vakuutuksenantajan ilmoitusvelvollisuus on vakuutusmeklarin ilmoitusvelvollisuutta suppeampi sen johdosta, että näiden ilmoitusvelvollisuutta ei voida ulottaa laajemmaksi kuin oman konsernin tai sidosryhmien tuotteisiin. Sen sijaan samanaikaisesti useita yrityksiä edustava asiamies on lähtökohtaisesti velvollinen tarkastelemaan eturistiriitatilanteita laajemmin kuin vain yhtä vakuutuksenantajaa edustava asiamies. Säännös perustuu direktiivin 28 artiklan 2 kohtaan.
Lisäksi momentissa säädetään, että eturistiriitatilannetta koskeva selvitys on annettava asiakkaalle ymmärrettävässä muodossa. Ymmärrettävyydellä tarkoitetaan selkeyttä sekä asian riittävää esittämistä siten, että ilmoitus sisältää asiakkaan olemassa olevat tiedot huomioon ottaen riittävän yksityiskohtaista tietoa. Ilmoituksen perustella asiakkaan tulee voida tehdä asianmukaisin perustein päätös, haluaako hän eturistiriidasta huolimatta tehdä vakuutussopimuksen tai vakuutusmeklaripalvelua koskevan sopimuksen. Ilmoitus on toimitettava asiakkaalle paperilla tai muulla pysyvällä tavalla, eli säännöksen nojalla ilmoitusta ei saada toimittaa sellaisen verkkosivuston avulla, joka ei täytä pysyvän tavan edellytyksiä. Säännös perustuu 28 artiklan 3 kohtaan.
Pykälän 3 momentissa on informatiivinen säännös siitä, että eturistiriitojen määrittämisestä ja muista eturistiriitoja koskevista toimenpiteistä säädetään lisäksi Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2016/97 täydentämisestä vakuutusmuotoisten sijoitustuotteiden tarjoamiseen sovellettavien tiedonantovaatimusten ja liiketoiminnan menettelytapasääntöjen osalta annetussa Euroopan komission delegoidussa asetuksessa. Komission delegoidun asetuksen valtuutussäännös sisältyy direktiivin 28 artiklan 4 kohtaan.
46 §. Palvelun laadun turvaaminen kannustinten yhteydessä. Pykälässä velvoitetaan osaltaan sijoitusvakuutuksen tarjoajia, käytännössä direktiivissä tarkoitettuja vakuutuksenantajia tai vakuutusedustajia, toimimaan rehellisesti, tasapuolisesti, ammattitaitoisesti, huolellisesti ja asiakkaan edun mukaisesti kannustinten saamisen tai tarjoamisen yhteydessä. Kannustimella tarkoitetaan pykälässä palkkiota ja provisiota sekä ei-rahallista etua.
Pykälässä säädetty velvoittaa sijoitusvakuutuksen tarjoajia ylläpitämään asianmukaista eturistiriitoja koskevaa järjestelmää, palvelun laatutasoa sekä ammattimaista ja asiakkaan edun mukaista toimintaa, vaikka ne suorittaisivat kannustimia muille kuin asiakkaalle tai tämän edustajalle taikka saisivat tällaisilta toimijoilta kannustimia. Pykälän keskeinen sisältö on, että sijoitusvakuutuksen tarjoajan on kaikissa tilanteissa asetettava etusijalle asiakkaan etu ja säilytettävä palvelun laatu kannustimista huolimatta.
Pykälän 1 momenttia sovelletaan ensinnäkin sellaisissa tilanteissa, joissa sijoitusvakuutuksen tarjoaja maksaa rahassa tai tarjoaa muun kannustimen muulle osapuolelle kuin asiakkaalle tai tämän edustajalle eli Suomessa vakuutusmeklarille, kun tilanteessa on kyse sijoitusvakuutuksen tai muiden oheispalveluiden toimittamisesta.
Momenttia sovelletaan toiseksi myös sellaisissa tilanteissa, joissa muu osapuoli kuin asiakas tai tämän edustaja eli Suomessa vakuutusmeklari maksaa rahassa tai tarjoaa muun kannustimen sijoitusvakuutuksen tarjoajalle, kun tilanteessa on kyse sijoitusvakuutuksen tai muiden oheispalveluiden toimittamisesta.
Sijoitusvakuutuksen tarjoajan ulkopuolisilta saamat tai ulkopuolisille tarjotut kannustimet eivät saa vaikuttaa sijoitusvakuutuksen tarjoajan toimintaan siten, että ne heikentävät asiakkaalle tarjotun palvelun laatua. Sijoitusvakuutuksen tarjoajan ulkopuolisilta saamat tai ulkopuolisille tarjotut kannustimet eivät myöskään saa haitata sijoitusvakuutuksen tarjoajan ammattimaisen ja asiakkaan edun mukaisen toiminnan edellytyksiä. Vain palvelun tason sekä ammattimaisen ja asiakkaan edun mukaisen toiminnan säilyessä sijoitusvakuutuksen tarjoajan voidaan katsoa täyttäneen lain 30, 44 ja 45 §:ssä säädetyt velvollisuutensa. Ehdotettu säännös perustuu direktiivin 29 artiklan 2 kohtaan.
Säännöksessä tarkoitetulla oheispalvelulla tarkoitetaan käytännössä samaa kuin MiFID II -direktiivin liitteen I osassa B tarkoitetuilla oheispalveluilla. Siltä osin kuin kyseiset palvelut liittyvät sijoitusvakuutuksen tarjoajan tai siihen läheisissä sidoksissa olevan toimintaan, ehdotetussa säännöksessä tarkoitettuja oheispalveluita voivat olla lähinnä rahoitusvälineiden säilyttäminen ja hoito asiakkaiden lukuun, luoton- tai lainananto sekä erilaisten sijoitustutkimusten, rahoitusanalyysien ja suositusten tekeminen. Luettelo ei ole tyhjentävä.
Säännöksen nojalla kiellettyä on sellaisen sijoitusvakuutuksen tarjoaminen, joka tarjoamisen ajankohtana tehtävän arvion mukaan johtaa asiakkaan kannalta muuhun lopputulokseen kuin siihen, joka on kyseisessä tilanteessa asiakkaan kannalta paras. Asiamies, joka edustaa tiettyä vakuutuksenantajaa tai tiettyjä vakuutuksenantajia, on velvollinen tarjoamaan asiakkaalle sitä sijoitusvakuutusta, joka on asiamiehen edustamien vakuutuksenantajien ratkaisuista asiakkaalle paras ottaen huomioon myös siihen liitetyistä palveluista ja sijoituskohteista aiheutuvat kulut. Asiamies ei saa esimerkiksi antaa henkilökohtaista suositusta sellaisesta sijoitusvakuutuksesta, joka maksimoi hänen henkilökohtaisen kannustimensa määrän, jos se ei samalla ole asiakkaan vakuutustarpeen täyttämisen kannalta paras ratkaisu.
Vakuutusmeklari edustaa asiakastaan, ja vastaavasti vakuutusmeklarin on tarjottava asiakkaan kannalta parasta sijoitusvakuutusta. Vastaavasti vakuutusmeklari ei saa esimerkiksi antaa henkilökohtaista suositusta sellaisesta sijoitusvakuutuksesta, joka maksimoi hänen henkilökohtaisen kannustimensa määrän, jos se ei samalla ole asiakkaan vakuutustarpeen täyttämisen kannalta paras ratkaisu. Vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin oikeudesta periä palkkio ainoastaan toimeksiantajaltaan säädetään 57 §:ssä. Pykälää sovelletaan myös toimeksiantoihin, jotka koskevat sijoitusvakuutuksia.
Pykälän 2 momentti sisältää informatiivisen viittauksen Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2016/97 täydentämisestä vakuutusmuotoisten sijoitustuotteiden tarjoamiseen sovellettavien tiedonantovaatimusten ja liiketoiminnan menettelytapasääntöjen osalta annettuun komission delegoituun asetukseen, jossa annetaan tarkempia säännöksiä vakuutuksenantajien ja vakuutusedustajien kannustinten haitallisten vaikutusten arvioinnista sekä ammatillisten vaatimusten noudattamisen arvioinnista. Komission delegoidun asetuksen valtuutussäännös sisältyy direktiivin 29 artiklan 4 ja 5 kohtaan.
47 §. Tietojen pyytäminen asiakkaalta sijoitusvakuutusta tarjottaessa. Pykälän säännökset täydentävät lain 35 §:n yleissäännöstä asiakkaan vakuutustarpeen selvittämisestä. Pykälän mukaan sijoitusvakuutusta tarjottaessa asiakkaalta on lisäksi pyydettävä kyseiseen vakuutukseen liittyvää sijoitusalaa koskevasta aikaisemmasta sijoituskokemuksesta ja -tietämyksestä tiedot, jotka ovat tarpeelliset asiakkaan vakuutustarpeen määrittämiseksi. Sijoituskokemuksen kannalta merkityksellistä on niin kokemus vakuutusmuotoisesta sijoittamisesta kuin sen tyyppisistä rahoitusvälineistä tai muista sijoituskohteista, joihin vakuutuksenottaja voi vakuutuksen perusteella ohjata vakuutusmaksuja sijoitettavaksi. Sijoituskokemuksen osalta merkityksellistä on myös se, onko asiakkaalla toistuvaa kokemusta kyseisistä rahoituspalveluista tai -välineistä vai vain yksittäistapauksellista. Tietämyksen kannalta merkityksellistä on paitsi asiakkaan tosiasialliset tiedot kyseisestä rahoituspalvelusta tai -välineestä myös vakuutuksen hakijan koulutus ja ammatti. Pykälässä asiakkaalla tarkoitetaan myös mahdollista tulevaa asiakasta.
Jolleivät vakuutusmeklari ja asiakas ole nimenomaisesti toisin sopineet, asiakkaalle annetaan henkilökohtainen suositus tietyn sijoitusvakuutuksen tai tiettyjen sijoitusvakuutusten valitsemiseksi ja asiakkaalta on pyydettävä tietoja myös hänen taloudellisesta tilanteestaan. Olennaista on selvittää paitsi asiakkaan riskin- ja tappionsietokyky myös muut sellaiset taloudellista tilannetta koskevat seikat, joilla voi olla merkitystä arvioitaessa, mikä tai mitkä sijoitusvakuutukset soveltuvat asiakkaalle.
Vakuutusmeklarilla on lähtökohtaisesti oikeus luottaa siihen, että asiakkaan antamat tiedot ovat paikkansapitäviä, ja annettujen tietojen pohjalta voidaan määrittää vakuutustarve. Poikkeuksen muodostavat tapaukset, joissa vakuutusmeklari tietää tai hänen pitäisi tietää, että annetut tiedot ovat ilmeisen virheellisiä tai puutteellisia esimerkiksi tietoihin sisältyvien ristiriitaisuuksien vuoksi. Tällöin vakuutusmeklarilla on velvollisuus pyytää lisätietoja asiakkaalta tai, jos vakuutuksen voimaansaattamisen kiireellisyyden vuoksi tämä ei ole mahdollista, varoittaa asiakasta hakijaa siitä, että vakuutustarpeen määrittäminen perustuu mahdollisesti virheellisiin tai puutteellisiin tietoihin.
Pykälässä pannaan täytäntöön vakuutusmeklarin selonottovelvollisuuden osalta direktiivin 30 artiklan 1 kohdan ensimmäinen alakohta ja 2 kohdan ensimmäinen alakohta. Pykälä vastaa 5. lakiehdotuksen 4 b §:n 2 momenttia, jossa säädetään vakuutuksenantajan ja sen asiamiehen velvollisuudesta selvittää vastaavat tiedot.
48 §. Vakuutusmeklarin tiedonantovelvollisuus sijoitusvakuutusta tarjottaessa. Pykälän säännökset täydentävät lain 36 §:n yleisiä säännöksiä tiedonantovelvollisuudesta. Pykälän tarkoituksena on varmistaa, ettei asiakkaalle myydä sellaisia sijoitusvakuutuksia ja lisäpalveluita, joihin liittyviä riskejä ja kuluja asiakas ei ole ymmärtänyt. Pykälässä lisäpalveluilla tarkoitetaan muun muassa 40 ja 41 §:ssä tarkoitettuja tuotteita ja muita palveluita kuin vakuutuksia, jotka tarjotaan osana pakettia tai sopimusta. Tiedot on annettava hyvissä ajoin ennen sijoitusvakuutusta koskevan sopimuksen tekemistä siten, että asiakkaalla on tosiasiallinen tilaisuus arvioida tilannetta ja tarvittaessa jättää sopimus tekemättä.
Pykälän 1 momentissa ehdotetaan säädettäväksi sijoitusvakuutuksia koskevista erityisistä tiedonantovelvollisuuksista. Vakuutusmeklarin on arvioitava asiakkaalta saatuja tietoja erityisesti tämän sijoituskokemuksesta ja -tietämyksestä sekä sijoittamisen tavoitteista. Sen perusteella vakuutusmeklarin on ensinnäkin kiinnitettävä asiakkaan huomiota erityyppisten sijoitusvakuutusten ja niihin liittyvien sijoituskohteiden valinnan kannalta olennaisiin seikkoihin ottaen huomioon asiakkaalta saadut tiedot. Tällaiset olennaiset huomioon otettavat seikat voivat liittyä esimerkiksi sijoituskohteisiin, tuottoon, pääoman kertymiseen ja sijoitusvakuutuksen ehtoihin, esimerkiksi sopimuksen päättymiseen. Momentti vastaa tältä osin pääpiirteissään voimassa olevaa vakuutusedustuksesta annetun lain 25 §:n 1 momenttia. Säännös perustuu direktiivin 29 artiklan 1 kohdan ensimmäiseen alakohdan johdantokappaleeseen sekä 30 artiklan 2 kohdan ensimmäiseen alakohtaan.
Kuluista ja riskeistä annettavista tiedoista säädetään nimenomaisesti pykälän 2 momentissa. Sijoitusvakuutuksesta aiheutuvat kulut voivat liittyä esimerkiksi vakuutuksen järjestely- tai ylläpitomaksuihin, kuten vakuutusmaksuista meneviin kuluihin ja vakuutuksen hoitamisesta aiheutuviin kuluihin. Asiakkaalle on annettava tarpeelliset tiedot myös vakuutuksen tarjoamisesta perittävistä kuluista. Sijoituskohteista perittävät kulut voivat vaihdella esimerkiksi sen mukaan, tehdäänkö sijoitusaikana sijoitussalkun koostumukseen lainkaan muutoksia vai ei, ja jos tehdään, kuinka usein ja kuka muutokset tekee. Tärkeitä tietoja ovat myös verotukseen ja sopimusten mahdolliseen uudelleenjärjestelyyn liittyvät kulut. Tältä osin säännös perustuu direktiivin 29 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan johdantokappaleeseen, jonka mukaan asiakkaille tai potentiaalisille asiakkaille on hyvissä ajoin ennen sopimuksen tekemistä annettava asianmukaiset tiedot vakuutusmuotoisten sijoitustuotteiden tarjoamisesta sekä kaikista kuluista ja liitännäisistä veloituksista, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 18 artiklan sekä 19 artiklan 1 ja 2 kohdan soveltamista.
Uutta olisi lain tasolla se, että ehdotetun 2 momentin mukaan tiedot sijoitusvakuutuksesta ja siihen liittyvistä sijoituskohteista perittävistä kuluista on annettava kootusti siten, että vakuutuksen hakija saa kokonaiskäsityksen vakuutuksen kuluista ja niiden kumulatiivisesta vaikutuksesta vakuutuksen tuottoon ja pääoman kertymiseen. Tiedot on pyrittävä antamaan mahdollisuuksien mukaan rahamääräisesti, mutta jos se ei ole mahdollista, asiakkaalle on kerrottava kulujen määräytymisen perusteet. Asiakkaan pyynnöstä kulujen erittelyä tulee tarkentaa, esimerkiksi asiakirjojen avulla tai henkilökohtaisen asiakastapaamisen yhteydessä. Sisällöllisesti vaatimus ei ole kuitenkaan kokonaan uusi, sillä jo nykylain nojalla Finanssivalvonta on antanut Pitkäaikaissäästämissopimusten ja vakuutusten kulujen ja tuottojen ilmoittamista koskevat Määräykset ja ohjeet 10/2012, joiden tarkoituksena on varmistaa se, että valvottavien asiakkaat, mukaan lukien vakuutusmeklarin asiakkaat, saavat käyttöönsä riittävät ja olennaiset tiedot kuluista ja tuotoista vakuutuksia ja sijoituksia koskevien päätöstensä tueksi.
Uutta olisi tietojen antaminen vakuutuksen kulujen vaikutuksesta pääoman kertymiseen. Säännös on kansallinen. Sijoitusvakuutusten kulurakenne on monesti monimutkainen. Sopimuskäytännössä sijoitusvakuutuksen järjestelykulujen tai muiden vastaavien kulujen määrällä on saatettu vähentää sijoitusvakuutuksen pääomaa, jolle tuotto lasketaan. Kulujen vaikutuksesta pääoman kertymiseen ei ole kuitenkaan aikaisemmin edellytetty kerrottavaksi asiakkaalle. Eläkesäästämisessä tavanomaista on, että vakuutussäästöt turvataan kuolemanvaravakuutuksella. Tällöin varsinaisiksi vakuutussäästöiksi, joiden perusteella eläkkeet määräytyvät, muodostuu henkivakuutuksen kustannuksella ja eläkevakuutuksen kuormituskustannuksilla vähennetty määrä. Eläkevakuutuksen kuormituskustannuksia voidaan periä sekä vakuutusmaksusta, eläkesäästöstä hoitopalkkiona, eläkesäästöjen uudelleen allokoinnista johtuvina toimenpidepalkkioina ja eläkesuorituksien maksamisesta aiheutuvina toimenpidepalkkioina. Aiemmin markkinoilla on ollut eläkevakuutuksia, joiden kuormitukset ovat kohdistuneet pääosin vakuutusmaksuun ja joiden eläkesäästöille on luvattu vallitsevaan korkotasoon nähden korkeahko kiinteä tuotto, esimerkiksi 4,5 prosenttia. Jos vanhuuseläkkeen eläkevakuutusmaksusta perittäisiin 20 prosenttia henkivakuutusmaksuja ja kuormitusmaksuja, kestäisi yli viisi vuotta ennen kuin eläkesäästönä on suoritettu vakuutusmaksu, vaikka eläkesäästöt korkoutuisivat mainitulla 4,5 prosentin korolla. Uudemmissa vakuutustuotteissa on yleensä kuvattua monimutkaisempi kuormitusrakenne, minkä vaikutus pääoman kertymiseen ja toisaalta myös palveluntarjoajan kumulatiivisista veloituksista sopimuksen aikana on vaikeammin hahmotettavissa. Pidetäänkin perusteltuna asettaa kansallisesti mainittu lisätiedonantovelvollisuus, koska vakuutuksen hakijan kannalta on yleensä havainnollisempaa verrata pääoman kertymistä eri palveluntarjoajien tarjoamissa vaihtoehdoissa kuin abstraktimpaa tuottokäsitettä. Asiakkaalle on siten tehtävä selkoa, miten maksut peritään.
Säännös perustuu direktiivin 29 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohtaan, jonka mukaan säännöksessä tarkoitetuista tiedoista on käytävä ilmi ainakin se, että kaikkia kuluja ja liitännäisiä veloituksia koskevia tietoja annettaessa on annettava vakuutusmuotoisen sijoitustuotteen tarjoamiseen liittyvät tiedot, mukaan lukien neuvontakulut, tapauksen mukaan asiakkaalle suositellun tai markkinoidun vakuutusmuotoisen sijoitustuotteen kulut ja se, miten asiakas voi maksaa ne, myös mahdollisten kolmansien osapuolten maksujen osalta.
Säännös perustuu myös direktiivin 29 artiklan 1 kohdan toiseen alakohtaan, jonka mukaan tiedot kaikista kuluista ja veloituksista, mukaan lukien vakuutusmuotoisen sijoitustuotteen tarjoamisen yhteydessä syntyvät kulut ja veloitukset, jotka eivät aiheudu markkinariskin toteutumisesta, on koottava siten, että asiakas saa käsityksen kokonaiskuluista sekä kumulatiivisesta vaikutuksesta sijoituksen tuottoon. Tällaiset tiedot on tapauksen mukaan annettava asiakkaalle säännöllisesti, vähintään vuosittain, sijoituksen voimassaoloaikana.
Ehdotetun momentin mukaan asiakasta on myös varoitettava riskeistä, jotka liittyvät vakuutukseen tai siihen liitettäviin sijoituskohteisiin taikka ehdotettuun sijoitusstrategiaan. Vakuutuksen hakijaa on jo voimassa olevien säännösten nojalla tullut varoittaa vakuutukseen ja siihen liitettäviin sijoituskohteisiin liittyvistä riskeistä. Uutta olisi, että velvollisuus koskee myös ehdotettavaa sijoitusstrategiaa. Esimerkiksi jos tarkoituksena on, että asiakas kerralla tai lyhyessä ajassa sijoittaa merkittävän summan varoja vakuutukseen, tällaiseen sijoitusstrategiaan sisältyvästä riskistä on varoitettava. Vastaavasti sijoitusstrategiasta, jossa sijoitettavaa varallisuutta ei riittävästi hajauteta eri sijoituskohteisiin, on varoitettava asiakasta.
Pelkästään sijoitusstrategiaan sisältyvästä riskistä varoittaminen ei ole kuitenkaan riittävää, vaan asiakkaalle on annettava myös tietoa siitä, miten riskejä voidaan tarkoituksenmukaisella tavalla hallita ottaen huomioon sijoittamisen tavoitteet. Esimerkiksi edellä mainituissa tilanteissa asiakkaalle on annettava tietoa siitä, että riskejä yleensä vähentää se, että sijoituksia tehdään ajallisesti pidemmällä ajanjaksolla ja siten, että niitä ohjataan erityyppisiin heikosti keskenään korreloiviin sijoituskohteisiin. Vakuutusmeklarin on siten varoitettava ja opastettava asiakasta vakuutukseen, siihen liittyviin sijoitustuotteisiin tai sijoitusstrategioihin sisältyvistä riskeistä. Tältä osin säännös perustuu direktiivin 29 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohtaan.
Kuten edellä 36 §:ssä on säädetty, asiakkaalle annettavat tiedot on esitettävä ymmärrettävässä muodossa. Vakuutusmeklarille ei ole laissa säädetty velvollisuutta antaa tässä pykälässä tarkoitettuja tietoja vakiomuodossa. Vakuutusmeklarin on kuitenkin noudatettava Finanssivalvonnan määräys- ja ohjekokoelman määräyksiä (Määräykset ja ohjeet 10/2012, Pitkäaikaissäästämissopimusten ja vakuutusten kulujen ja tuottojen ilmoittaminen). Pykälässä ei säädetä esitystavasta nimenomaisesti. Ehdotus vastaa sisällöltään direktiivin 29 artiklan 1 kohdan kolmatta alakohtaa.
Pykälän 3 momentti sisältää informatiivisen viittaussäännöksen paketoituja vakuutusmuotoisia sijoitustuotteita koskevan avaintietoasiakirjan toimittamisesta annettuun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen (EU) N:o 1286/2014. Asetus tulee voimaan 1 päivänä tammikuuta 2018. On syytä todeta, että ennen henkivakuutussopimuksen tekemistä asiakkaalle on annettava Solvenssi II -direktiivin 185 ja 186 artiklaa vastaavat tiedot, jotka on pantu osaltaan täytäntöön henkivakuutuksesta annettavista tiedoista annetun oikeusministeriön asetuksen (177/2011) säännöksillä. Tarkempia määräyksiä asiasta on myös Finanssivalvonnan määräys- ja ohjekokoelmassa (Pitkäaikaissäästämissopimusten ja vakuutusten kulujen ja tuottojen ilmoittamista koskevat Määräykset ja ohjeet 10/2012).
Pykälän 4 momentin mukaan Finanssivalvonta voi antaa tarkempia määräyksiä sijoitusvakuutuksen kulujen, tuottojen ja vakuutussäästön kertymisen laskemis- ja ilmoittamistavasta. Finanssivalvonta voi antaa tarkempia määräyksiä myös siitä, millaisia tietoja on annettava suoritettujen vakuutusmaksujen perusteella kertyvästä henkivakuutuksen takaisinostoarvon kehityksestä ja vakuutustapahtuman sattuessa maksettavien korvausten määristä.
Pykälässä pannaan täytäntöön vakuutusmeklarien osalta direktiivin 29 artiklan 1 kohta. Pykälä vastaa 5. lakiehdotuksen 5 §:n 2 momenttia, jossa säädetään vakuutuksenantajan ja sen asiamiehen sijoitusvakuutusta koskevasta tiedonantovelvollisuudesta.
49 §. Asianmukaisuuden arviointi. Pykälän 1 momentin mukaan asiakkaalta saatujen tietojen perusteella vakuutusmeklarin on arvioitava, ovatko suunniteltu sijoitusvakuutus ja sen kanssa mahdollisesti tarjottavat lisäpalvelut asiakkaalle asianmukaisia. Arvioinnissa on otettava huomioon asiakkaalta saadut tiedot kyseiseen vakuutukseen liittyvää sijoitusalaa koskevasta sijoituskokemuksesta ja -tietämyksestä. Momentissa lisäpalveluilla tarkoitetaan muun muassa 40 ja 41 §:ssä tarkoitettuja tuotteita ja muita palveluita kuin vakuutuksia, jotka tarjotaan osana pakettia tai sopimusta. Tällainen palvelu voi olla esimerkiksi sijoituksen rahoittamiseksi tarjottava luotto. Jos suunniteltu sijoitusvakuutus yksinään tai yhdessä lisäpalvelujen kanssa on monimutkainen tai riskitasoltaan korkea, sitä ei voida pitää asianmukaisena asiakkaalle, jolla on vähäinen sijoituskokemus tai -tietämys. Mitä monimutkaisempi ja riskipitoisempi suunniteltu vakuutus tai suunniteltu palvelukokonaisuus on, sitä enemmän sijoituskokemusta ja -tietämystä vakuutuksen hakijalla on oltava, jotta vakuutus ja siihen mahdollisesti liittyvät lisäpalvelut olisivat arvioitavissa asianmukaisiksi. Erityisesti näin on silloin, jos suunniteltuun sijoitusvakuutukseen liittyy lisäpalveluna luoton tarjoaminen sijoituksen tai sen osan rahoittamiseksi. Säännös perustuu myös direktiivin 30 artiklan 2 kohdan ensimmäiseen alakohtaan.
Jos vakuutusmeklari arvioi, että sijoitusvakuutus ja siihen mahdollisesti liittyvät lisäpalvelut eivät ole asianmukaisia, vakuutusmeklarin on varoitettava tästä asiakasta. Varoittaessaan asiakasta vakuutusmeklarin on varmistettava, että asiakas ymmärtää, ettei vakuutus siihen sisältyvät riskit tai kulurakenne huomioon ottaen ole hänelle asianmukainen. Pelkkä ilmoitus siitä, että vakuutukseen saattaa liittyä riskejä, ei riitä. Vakuutusmeklarille ei ole laissa säädetty velvollisuutta antaa pykälässä tarkoitettuja tietoja vakiomuodossa. Vakuutusmeklarin on kuitenkin noudatettava Finanssivalvonnan määräys- ja ohjekokoelman määräyksiä (Määräykset ja ohjeet 10/2012, Pitkäaikaissäästämissopimusten ja vakuutusten kulujen ja tuottojen ilmoittaminen). Tältä osin säännös perustuu direktiivin 30 artiklan 2 kohdan toiseen alakohtaan. Lakiehdotuksessa ei sinänsä ehdoteta kiellettäväksi vakuutuksen tarjoamista sellaisissa tapauksissa, että vakuutusmeklari toteaa, etteivät suunniteltu vakuutus ja siihen mahdollisesti liittyvät lisäpalvelut ole asianmukaisia asiakkaalle. Lain 30 §:n nojalla tulee kuitenkin arvioitavaksi, onko vakuutuksen ja siihen mahdollisesti liittyvien lisäpalvelujen tarjoaminen yksittäisen tapauksen olosuhteet huomioon ottaen hyvän vakuutusmeklaritavan mukaista.
Käytännössä voi olla myös mahdollista, että asiakas ei anna riittäviä tietoja vakuutuksen ja siihen mahdollisesti liittyvien lisäpalveluiden asianmukaisuuden arvioimiseksi. Tällöin vakuutusmeklarin on momentin mukaan varoitettava asiakasta siitä, että vakuutuksen ja siihen mahdollisesti liittyvien lisäpalveluiden asianmukaisuutta tälle ei voida arvioida. Varoitus on annettava selkeästi ja ymmärrettävästi. Estettä ei ole sille, että varoitus annetaan vakiomuotoisena, mutta tällöin tulee huolehtia siitä, että varoitus erottuu muusta annettavasta aineistosta esimerkiksi korostuksen avulla. Tältä osin säännös perustuu direktiivin 30 artiklan 2 kohdan kolmanteen alakohtaan.
Pykälän 1 momentti vastaa 5. lakiehdotuksen 5 c §:n 1 momenttia, jossa säädetään vakuutuksenantajan ja sen asiamiehen velvollisuudesta tehdä asianmukaisuusarviointi.
Pykälän 2 momentissa säädetään informatiivinen viittaus Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2016/97 täydentämisestä vakuutusmuotoisten sijoitustuotteiden tarjoamiseen sovellettavien tiedonantovaatimusten ja liiketoiminnan menettelytapasääntöjen osalta annettuun komission delegoituun asetukseen, jossa säädetään tarkentavia säännöksiä asianmukaisuuden arvioinnista.
50 §. Henkilökohtainen suositus ja soveltuvuuden arviointi. Pykälän 1 momentissa säädetään vakuutusmeklarin selonotto- ja tiedonantovelvollisuuksia täydentävistä lisävaatimuksista silloin, kun henkilökohtainen suositus annetaan. Henkilökohtainen suositus annetaan tietyn sijoitusvakuutuksen tai tiettyjen sijoitusvakuutusten valitsemiseksi, jollei vakuutusmeklarin ja asiakkaan välillä nimenomaisesti ole sovittu toisin. Suosituksen on perustuttava tasapuoliseen analyysiin, jollei asiakkaan kanssa nimenomaisesti ole sovittu toisin.
Vakuutusmeklarin on henkilökohtaista suositusta annettaessa pyydettävä asiakkaalta tietoja kyseisiin vakuutuksiin liittyvää sijoitusalaa koskevasta sijoituskokemuksesta ja -tietämyksestä, sijoittamisen tavoitteista ja taloudellisesta tilanteesta, mukaan lukien riskin- ja tappionsietokyvystä. Vakuutusmeklarin on selvitettävä asiakkaan taloudellinen tilanne siten, että selvityksen perusteella voidaan arvioida, millaisen sijoitustappion asiakas pystyy kantamaan ottaen huomioon hänen muu varallisuutensa ja mahdolliset muuhun omaisuuteen liittyvät riskit. Lisäksi vakuutusmeklarin on kiinnitettävä asiakkaan huomiota sijoitusvakuutuksen tai siihen liitettyjen sijoituskohteiden kuluihin ja siihen, missä suhteessa ne ovat tavoiteltuun tuottoon, sijoitettavaan summaan ja asiakkaan varallisuuteen. Vakuutusmeklarin on suositeltava asiakkaalle sijoitusvakuutuksia tai niihin mahdollisesti liittyviä lisäpalveluita, jotka kokonaisuudessaan soveltuvat asiakkaalle. Momentissa lisäpalveluilla tarkoitetaan muun muassa 40 ja 41 §:ssä tarkoitettuja tuotteita ja muita palveluita kuin vakuutuksia, jotka tarjotaan osana pakettia tai sopimusta.
Momentti vastaa sisällöltään 5. lakiehdotuksen 5 c §:n 2 momenttia, jossa säädetään vakuutuksenantajan ja sen asiamiehen velvollisuudesta tehdä soveltuvuusarviointi. Momentti perustuu pääosin 30 artiklan 1 kohtaan. Momenttiin sisältyvä varoitusvelvollisuutta koskeva säännös on kansallinen, ja se ehdotetaan säädettäväksi samoista syistä ja samoin edellytyksin kuin vastaava 49 §:ään sisältyvä säännös.
Pykälän 2 momentin nojalla vakuutusmeklarin on lausuttava sijoitusvakuutuksen soveltuvuudesta asiakkaalle. Momentissa suosituksella tarkoitetaan soveltuvuutta koskevaa lausuntoa. Momentissa säädetään suosituksen sisällöstä ja toimitustavasta. Suosituksesta on käytävä ilmi ainakin annettu ehdotus sekä se, miten suositeltu sijoitusvakuutus vastaa asiakkaan vaatimuksia, sijoittamisen tavoitteita ja taloudellista tilannetta. Edellä 37 §:ssä säädetyn nojalla vakuutusmeklarin on asiakkaalle annettavan henkilökohtaisen suosituksen yhteydessä samalla ilmoitettava, miksi suositeltu sijoitusvakuutus tai lisäpalvelut täyttävät parhaiten asiakkaan vakuutustarpeen eli ovat asiakkaalle esitellyistä vaihtoehdoista parhaiten soveltuvia.
Vakuutuksenantajan ja asiamiehen osalta asiasta säädetään 5. lakiehdotuksen 5 c §:n 3 momentissa. Säännös vastaa sisällöltään direktiivin 20 artiklan 1 kohdan kolmatta alakohtaa sekä 30 artiklan 5 kohdan toista alakohtaa.
Suositus on toimitettava asiakkaalle ennen vakuutussopimuksen tekemistä paperilla tai muulla pysyvällä tavalla siten kuin valtioneuvoston asetuksella tarkemmin säädetään. Suositus voidaan kuitenkin toimittaa ensi vaiheessa muullakin kuin pysyvällä tavalla, jos sopimus tehdään sellaista etäviestintä käyttäen, ettei suositusta voida toimittaa pysyvällä tavalla ennen sopimuksen tekemistä. Tällöin edellytetään lisäksi, että:
- asiakas on antanut suostumuksensa ilman aiheetonta viivästystä tapahtuvaan suosituksen toimittamiseen pysyvällä tavalla sopimuksen tekemisen jälkeen eikä
- asiakas ole halunnut lykätä sopimuksen tekemistä vakuutusmeklarin esittämästä mahdollisuudesta huolimatta.
Poikkeus voi tyypillisesti tulla sovellettavaksi puhelinmyynnissä, jossa suositusta ei ole mahdollista antaa pysyvällä tavalla, jos vakuutuksenottaja haluaa tehdä sopimuksen puhelinkeskustelun kuluessa. Tältä osin säännös vastaa sisällöltään direktiivin 30 artiklan 5 kohdan kolmatta alakohtaa. Lisäksi 51 §:n mukaan asiakkaalle on ilmoitettava, antaako vakuutusmeklari säännöllisesti arvioinnin kyseisen vakuutuksen soveltuvuudesta asiakkaalle. Tältä osin säännös vastaa direktiivin 29 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan a alakohtaa.
Pykälän 3 momentissa säädetään informatiivinen viittaus Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2016/97 täydentämisestä vakuutusmuotoisten sijoitustuotteiden tarjoamiseen sovellettavien tiedonantovaatimusten ja liiketoiminnan menettelytapasääntöjen osalta annettuun komission delegoituun asetukseen, jossa säädetään tarkentavia säännöksiä soveltuvuuden arvioinnista.
51 §. Säännöllinen soveltuvuuden arviointi. Pykälän nojalla vakuutusmeklari voi sitoutua toimittamaan asiakkaalle säännöllisen päivitetyn arvion sijoitusvakuutuksen soveltuvuudesta. Siinä tapauksessa, että vakuutusmeklari on sitoutunut säännöllisesti arvioimaan otetun sijoitusvakuutuksen ja siihen mahdollisesti liittyvien lisäpalvelujen soveltuvuutta asiakkaalle, arvioiden on sisällettävä ajan tasalla olevat tiedot ainakin siitä, miten suositeltu vakuutus ja siihen liittyvät lisäpalvelut vastaavat vakuutuksenottajan vaatimuksia, sijoittamisen tavoitteita ja taloudellista tilannetta arvion antamishetkellä. Jotta momentissa säädetyt edellytykset täyttyisivät, vakuutusmeklarilla on oltava ajantasaiset tiedot vakuutuksenottajan senhetkisistä vaatimuksista, sijoittamisen tavoitteista ja taloudellisesta tilanteesta.
Säännölliset soveltuvuutta koskevat arviot on toimitettava paperilla tai muulla pysyvällä tavalla, eli säännöksen nojalla näitä ei saada toimittaa sellaisen verkkosivuston avulla, joka ei täytä pysyvän tavan edellytyksiä. Näiden toimittamiseen asiakkaalle sovelletaan 39 §:ssä tarkoitetun valtioneuvoston asetuksen säännöksiä siltä osin, kuin ne koskevat tietojen toimittamista paperilla tai muulla pysyvällä tavalla.
Vakuutuksenantajan ja asiamiehen osalta asiasta säädetään 5. lakiehdotuksen 7 §:n 2 momentissa. Säännös vastaa vakuutusmeklarin osalta direktiivin 30 artiklan 5 kohdan neljättä alakohtaa.
52 §. Tiivistelmä tarjotuista palveluista. Pykälän mukaan vakuutusmeklarin on tehtävä asiakkaalle selkoa tarjotuista palveluista tiiviissä selvityksessä. Tiivistelmä on annettava toimeksiantosopimuksen tekemisen jälkeen. Säännös kattaa myös palveluita koskevat säännölliset ilmoitukset tai tiivistelmät, jos vakuutusmeklari on sitoutunut tällaisia antamaan. Säännöllinen tiivistelmä voi olla esimerkiksi vakuutussopimuslain mukaista vuositiedotetta vastaava asiakirja. Erityisesti on huomattava, että tiivistelmissä on tehtävä selkoa asiakkaan lukuun suoritettujen liiketoimien ja palvelujen kustannuksista, jos liiketoimia tai palveluita suorittaa joku muu kuin asiakas itse, esimerkiksi sijoitussalkun hoitaja.
Tiivistelmissä on otettava huomioon sijoitusvakuutusten tyyppi, monimutkaisuus ja asiakkaalle tarjottavan palvelun luonne. Edellä 36 §:ssä säädetyllä tavalla tiivistelmissä olevat tiedot on annettava ymmärrettävässä muodossa ja olennaisiin seikkoihin keskittyen. Tietojen esittämisessä merkitystä on myös sillä, onko asiakkaana kuluttaja tai tähän rinnastettava henkilö vai muu henkilö. Mitä monimutkaisemmasta sijoitusvakuutuksesta on kyse, sitä enemmän vakuutusmeklarin on keskityttävä asioiden ilmaisemiseen selkeällä tavalla erityisesti kuluttaja-asiakkaille tai kuluttajiin rinnastettaville asiakkaille.
Tiivistelmät voidaan antaa erillisinä asiakirjoina tai yhdistää muihin annettaviin asiakirjoihin. Ne kuitenkin on toimitettava paperilla tai muulla pysyvällä tavalla, eli säännöksen nojalla niitä ei saada toimittaa sellaisen verkkosivuston avulla, joka ei täytä pysyvän tavan edellytyksiä. Näiden toimittamiseen asiakkaalle sovelletaan 39 §:ssä tarkoitetun valtioneuvoston asetuksen säännöksiä siltä osin, kuin ne koskevat tietojen toimittamista paperilla tai muulla pysyvällä tavalla. Säännös perustuu direktiivin 30 artiklan 5 kohdan ensimmäiseen alakohtaan.
53 §. Tietojen ilmoittamistavat. Pykälän mukaan luvussa tarkoitetut tiedot tulee lähtökohtaisesti toimittaa paperilla, muulla pysyvällä välineellä tai verkkosivuston avulla. Siitä, mitä tietojen toimittamistapaa on kulloinkin käytettävä, sekä tietojen toimittamisen yleisistä vaatimuksista annetaan tarkempia säännöksiä valtioneuvoston asetuksella. Paperin tai muun pysyvän tavan käyttämisestä on säädetty 45 §:n 2 momentissa eturistiriitoja koskevan ilmoituksen osalta, 50 ja 51 §:ssä soveltuvuusarvioinnin osalta ja 52 §:ssä tarjotuista palveluista annettavan tiivistelmän osalta.
54 §. Poikkeukset tietojen antamisesta ja toimittamisesta ammattimaiselle asiakkaalle. Pykälässä säädetään sijoituspalvelulain 1 luvun 18 §:ssä tarkoitettua ammattimaista asiakasta koskevista poikkeuksista selonotto- ja tietojenantovelvollisuuteen. Ammattimaisilla asiakkailla ei ole vastaavaa suojan tarvetta kuin muilla sijoitusvakuutusten tarjoajien asiakkailla. Pykälän mukaan 47 §:ssä tarkoitettuja tietoja ei tarvitse pyytää. Syytä on kuitenkin huomata, että 35 §:ää sovelletaan myös ammattimaisiin asiakkaisiin. Tässä säädetty poikkeus ei siten koske mainitun pykälän velvollisuutta pyytää tietoja tämän vakuuttamisen liittyvistä tarpeista ja vaatimuksista ja saadut tiedot huomioon ottaen määrittää vakuutustarve. Lain 45 ja 48—52 §:ssä tarkoitettuja tietoja ei tarvitse antaa ammattimaiselle asiakkaalle. Tietoja ei myöskään tarvitse antaa ammattimaiselle asiakkaalle 53 §:ssä säädetyllä tavalla. Pykälä perustuu direktiivin 22 artiklan 1 kohdan toiseen alakohtaan.
7 luku Vakuutusmeklarin toiminta
55 §. Vakuutusmeklari-nimikkeen käyttäminen. Pykälän 1 momentin mukaan rekisteröidyillä vakuutusmeklareilla ja sivutoimisilla vakuutusmeklareilla on yksinoikeus käyttää toiminimessään tai muuten toimintaansa osoittamaan, esimerkiksi markkinoinnissaan, vakuutusmeklari- tai vakuutuksenvälittäjä-nimikettä. Vakuutuksenvälittäjä-nimityksen käytön rajoittaminen on epäselvyyksien välttämiseksi tarpeen, koska nimitystä on vuodesta 1994 lähtien voinut käyttää vain rekisteröity vakuutuksenvälittäjä. Vakuutuksenvälittäjä on jo aikaisemmin rinnastettu vakuutusmeklariin. Yksinoikeus koskee myös näiden nimikkeiden vieraskielisiä muotoja.
Rekisteröidyillä vakuutusmeklareilla tarkoitetaan vakuutusedustajarekisteriin merkittyjä vakuutusmeklareita ja sivutoimisia vakuutusmeklareita sekä 26 §:ssä tarkoitettuja, muussa Euroopan talousalueeseen kuuluvassa valtiossa rekisteröityjä vakuutusedustajia, jotka harjoittavat vakuutusmeklaritoimintaa Suomessa. Säännös on kansallinen, ja se vastaa voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 27 §:n 1 momenttia.
Pykälän 2 momentin mukaan vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin on toiminnassaan tuotava selkeästi ilmi toimivansa nimenomaan vakuutusmeklarina. Myöskään pää- tai sivutoiminen vakuutusmeklari ei saa harhaanjohtavasti käyttää käsitettä vakuutusedustaja mainonnassaan tai muussa toiminnassaan siten, että asiakkaalle jää epäselväksi, toimiiko vakuutusedustaja tai sivutoiminen vakuutusedustaja vakuutusmeklarina vai asiamiehenä. Jos vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari käyttää vakuutusedustaja-nimikettä, samalla on selvästi tuotava ilmi, että kysymyksessä on nimenomaan vakuutusmeklari.
Suomessa toimivan, muussa Euroopan talousalueeseen kuuluvassa valtiossa rekisteröidyn vakuutusmeklarina tai sivutoimisena vakuutusmeklarina toimivan vakuutusedustajan asema saattaa joissain suhteissa poiketa Suomessa vakuutusedustajarekisteriin merkityn vakuutusmeklarin asemasta. Tällaisen ETA-valtion vakuutusedustajan on tuotava markkinoinnissaan esiin myös mainitut erot, jos niillä saattaa olla merkitystä asiakkaan tehdessä kyseisiä palveluja tai vakuutuksia koskevia ratkaisuja. Säännös on kansallinen, ja se vastaa voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 27 §:n 2 momenttia.
56 §. Toimeksiantosopimus. Pykälän 1 momentin mukaan toimeksiantajan ja vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin tekemä toimeksiantosopimus on tehtävä kirjallisesti, ja sopimuksesta on annettava yksi kappale asiakkaalle. Kirjallisesti tehtäväksi vaadittu sopimus voidaan tehdä myös sähköisesti edellyttäen, että sähköinen sopimus täyttää tietoyhteiskuntakaaren (917/2014) 181 §:n 1 momentin vaatimukset.
Vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari ei voi vedota sopimusehtoon, jota ei ole merkitty toimeksiantosopimukseen tai josta ei ole muutoin kirjallisesti sovittu. Myös suullinen sopimus on sitova, mutta vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari ei voi vedota suulliseen sopimusehtoon eikä se siten sido toimeksiantajaa.
Säännös on tarpeen vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin toimeksiantajan aseman suojaamiseksi. Kirjallisesta sopimuksesta toimeksiantaja voi aina tarkistaa, mitä kulloinkin on sovittu. Samoin riitatilanteessa näytön hankkiminen sopimuksen syntymisestä ja sisällöstä helpottuu.
Pykälän 2 momentissa luetellaan toimeksiantosopimukselle asetetut vähimmäisvaatimukset. Sopimuksesta tulee ensinnäkin käydä ilmi toimeksiannon sisältö. Sopimuksesta tulee ilmetä tehtävät, joita vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari toimeksiantajalle tekee. Sopimuksesta tulee ilmetä myös, missä laajuudessa ne tehdään. Sopimuksessa voidaan määrittää myös esimerkiksi, mitä vakuutuksia toimeksianto koskee, miten laajasti toimeksiantajan vakuutusturvan tarve selvitetään sekä missä määrin vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari osallistuu tehtyjen vakuutussopimusten hoitoon. Vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin on aina toimittava toimeksiantajansa edun mukaisesti. Jos vakuutusturvan tarvetta ei ole tai muu sijoitustuote kuin sijoitusvakuutus sopii paremmin asiakkaan tarpeisiin, suosituksena voi olla tämän toteaminen.
Sopimuksesta on käytävä ilmi myös sopimuksen voimassaoloaika eli se, tehdäänkö sopimus tietyn tehtävän hoitoa varten, määräajaksi vai onko se voimassa toistaiseksi. Toimeksiantosopimuksesta on lisäksi käytävä ilmi, miten asiakkaan vakuutusmeklarille tai sivutoimiselle vakuutusmeklarille maksama palkkio määräytyy, mistä on annettava tiedot 57 §:n nojalla.
Kohtuutonta toimeksiantosopimusta voidaan sovitella varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain (228/1929, oikeustoimilaki) 36 §:n yleisen sovittelusäännöksen nojalla tai kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:n nojalla. Poikkeaminen hyvästä vakuutusmeklaritavasta voi aiheuttaa sen, että sopimukseen vetoaminen on kunnianvastaista ja arvotonta, mikä oikeustoimilain 33 §:n nojalla voi johtaa sopimuksen pätemättömyyteen.
Pykälä on kansallinen ja vastaa pääosin voimassa olevan lain 23 §:ää.
57 §. Vakuutusmeklarin palkkio. Pykälän 1 momentin mukaan vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari saa ottaa vastaan palkkion vain toimeksiantajaltaan. Vakuutusmeklarin palkkion maksaa se, jota vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari edustaa ja jonka etujen mukaan tämä on velvollinen toimimaan. Säännös on johdonmukainen sen kanssa, että vakuutusmeklarilta ja sivutoimisilta vakuutusmeklarilta edellytetään riippumattomuutta ennen kaikkea vakuutuksenantajista mutta myös muista toimijoista, jotka eivät edusta vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin asiakasta. Vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari ei näin ollen saa ottaa vastaan palkkiota myöskään rahastoyhtiöiltä, kun vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari välittää sijoitusvakuutuksia, joihin liitetään sijoitusrahasto-osuuksia. Periaatetta ei ole muutettu sen vuoksi, että säännöksellä on pyritty varmistamaan vakuutusmeklarin ja sivutoimisen vakuutusmeklarin riippumattomuus. Direktiivissä ei edellytetä kyseessä olevaa pää- tai sivutoimisen vakuutusmeklarin palkkionottokieltoa, mutta direktiivin 22 artiklan 3 kohdassa ja 29 artiklan 3 kohdassa mahdollistetaan direktiiviä tiukemmat kansalliset säännökset.
Säännöstä sovelletaan pakottavasti myös ulkomaisiin vakuutusmeklareina tai sivutoimisina vakuutusmeklareina toimiviin vakuutusedustajiin, kun ne palvelujen tarjoamisen vapauden tai sijoittautumisvapauden perusteella tarjoavat vakuutuksia asiakkaille, joiden vakinainen asuinpaikka tai liikepaikka on Suomessa. Tältä osin säännös vastaa kaikkien vakuutusten tarjoamista koskevaa direktiivin 22 artiklan 3 kohtaa sekä vakuutusmuotoisten sijoitustuotteiden tarjoamista koskevaa 29 artiklan 3 kohdan viidettä alakohtaa, jonka mukaan kaikkien vakuutusedustajien tai -yritysten, mukaan lukien palvelujen tarjoamisen vapauden tai sijoittautumisvapauden perusteella toimivien vakuutusedustajien ja -yritysten, on noudatettava tässä kohdassa tarkoitettuja jäsenvaltion tiukempia vaatimuksia tehdessään vakuutussopimuksia sellaisten asiakkaidensa kanssa, joiden vakinainen asuinpaikka tai liikepaikka on kyseisessä jäsenvaltiossa.
Pykälä 2 momentissa säädetään nimenomaisesti pää- tai sivutoimisen vakuutusmeklarin palkkiota tai muuta vastiketta koskevasta tiedonantovelvollisuudesta. Ehdotetun lain 5 §:n 1 momentin 8 kohdan määritelmän nojalla vastikkeella tarkoitetaan palkkaa, palkkiota tai muuta taloudellista etua. Momentissa tarkoitetut tiedot vastikkeesta on annettava hyvissä ajoin ennen toimeksianto- tai vakuutussopimuksen tekemistä. Tiedot saatuaan asiakkaalla on vielä oltava mahdollisuus perääntyä sopimuksen tekemisestä. Vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin on ensinnä annettava tieto palkkion tai muun vastikkeen luonteesta. Säännös kattaa myös vastikkeen osista muodostuvan yhdistelmän. Tältä osin säännös vastaa direktiivin 19 artiklan 1 kohdan d ja e alakohtia.
Vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin on lisäksi annettava asiakkaalle tieto sen perimän palkkion tai muun vastikkeen määrästä tai, jos tämä ei ole mahdollista, sen laskemistavasta. Vaatimus täsmentää tietoa palkkion tai muun vastikkeen luonteesta. Säännös vastaa direktiivin 19 artiklan 2 kohtaa.
Lain 36 §:n 4 momentin nojalla vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari ja asiakas voivat sopia nimenomaisesti, ettei vakuutusmeklari anna kyseisessä tapauksessa henkilökohtaista suositusta, joka perustuu tasapuoliseen analyysiin. Siten vakuutuksen tarjoamiseen liittyvät kulut voivat olla erilaisia riippuen esimerkiksi siitä, annetaanko asiakkaalle henkilökohtainen suositus vai ei, tai siitä, perustuuko henkilökohtainen suositus tasapuoliseen analyysiin vai ei.
Palkkio voi määräytyä esimerkiksi prosentteina vakuutusmaksuista, vakuutuskorvauksista tai näiden yhdistelmästä, vakuutusmaksuista asiakkaalle syntyvän säästön mukaan, vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin tekemien työtuntien mukaan taikka kiinteänä vuosikorvauksena. Myös muu asiakkaan ja vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin sopivaksi katsoma tapa voi tulla kyseeseen, jos se voidaan katsoa asiakkaan edun mukaiseksi. Pelkkä toteamus, että asiakas maksaa vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin palkkion, ei ole palkkion määräytymisperuste.
Toimeksiantosopimuksesta on ilmettävä myös asiakkaan vakuutusmeklarille tai sivutoimisella vakuutusmeklarille maksaman palkkion määrä, jos se on mahdollista. Sopimuksesta on käytävä ilmi esimerkiksi tuntiveloitus tai korvaus, jonka asiakas maksaa kertakorvauksena tai useassa erässä. Palkkion määrän ilmoittaminen toimeksiantosopimuksessa on mahdotonta esimerkiksi, jos se perustuu asiakkaan maksamien vakuutusmaksujen määrään, jotka eivät ole tiedossa toimeksiantosopimusta tehtäessä.
Palkkion ja sen määräytymisperusteiden yksilöinnin tarkoituksena on, että asiakkaalla on mahdollisimman selvä kuva siitä, miten vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin palkkio määräytyy ja paljonko asiakas sitä vakuutusmeklarille tai sivutoimiselle vakuutusmeklarille maksaa. Tästä seuraa, että palkkion määrän on oltava selkeästi asiakkaan nähtävissä myös siinä vaiheessa, kun asiakas palkkion maksaa. Esimerkiksi sekä vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin palkkion määrän että vakuutuksenantajalle menevän vakuutusmaksun määrän on oltava laskussa näkyvissä, vaikka asiakas maksaisi samalla laskulla koko summan.
58 §. Vastuuvakuutus. Pykälän 1 momentin mukaan vakuutusmeklarilla on oltava Finanssivalvonnan hyväksymä vastuuvakuutus tai 5 momentin nojalla muu vastaava vakuus. Ollakseen vastuuvakuutusta vastaava muun vakuuden on oltava pankkitalletus, pankkitakaus tai tarkoitukseen soveltuva vakuutus, joka on voimassa vakuutusmeklarin taloudellisen aseman turvaamiseksi. Vakuutuksen tai muun vastaavan vakuuden tulee kattaa ammatillisesta virheestä aiheutuva vahingonkorvausvastuu vahingoista, joista vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari on tämän lain mukaan korvausvelvollinen.
Päätoimisen vakuutusmeklarin vastuuvakuutuksen tai muun vastaavan vakuuden määrän on oltava vähintään 1 250 000 euroa vahinkoa kohti ja yhteensä 1 850 000 euroa kaikkien vahinkojen osalta vuotta kohti. Ehdotetut määrät poikkeavat voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 28 §:n 1 momentista, jonka tarkistetut vastuuvakuutuksen määrät ovat tulleet voimaan joulukuussa 2013. Voimassa olevan säännöksen tarkistetut määrät ovat 1 250 600 euroa vahinkoa kohti ja yhteensä 1 876 000 euroa kaikkien vahinkojen osalta vuotta kohti. Pykälän 4 momentissa säädetään määriin tehtävistä tarkistuksista.
Sivutoimisten vakuutusmeklareiden vastuuvakuutuksen tai muun vastaavan vakuuden määrän on oltava kohtuullisessa suhteessa vakuutusten tarjoamista koskevan liiketoiminnan laatuun ja laajuuteen nähden. Siten tarjottavien palveluiden laadulla ja luonteella sekä tarjottavien vakuutusten vakuutusluokkien määrällä on merkitystä säännöksen soveltamisen kannalta. Finanssivalvonta määrää vastuuvakuutuksen tai muun vastaavan vakuuden määrän tapauskohtaisesti. Finanssivalvonta voi vastuuvakuutuksen tai muun vastaavan vakuuden määrää määrittäessään ottaa huomioon myös Euroopan komission ja Euroopan vakuutus- ja lisäeläkeviranomaisen käyttämät määrittämisperusteet.
Asiamiehiltä ei edellytetä vastuuvakuutusta tai muuta vastaavaa vakuutta, koska asiamiehet toimivat vakuutuksenantajan lukuun ja vastuulla. Tällöin vakuutuksenantaja vastaa pää- tai sivutoimisen asiamiehen toimista ja myös näiden aiheuttamista ammatillisista virheistä. Useita vakuutuksenantajia edustavan moniasiamiehen osalta vastuu voi jakaantua tapauksessa asianosaisina olevien vakuutuksenantajien kesken yleisten yksityisoikeudellisten säännösten mukaan.
Päätoimisten vakuutusmeklareiden sekä pää- ja sivutoimisten asiamiesten osalta sääntely perustuu direktiivin 10 artiklan 4 kohtaan ja sivutoimisten vakuutusmeklareiden osalta 10 artiklan 5 kohtaan.
Pykälän 2 momentissa säädetään tarkemmin vastuuvakuutuksen tai muun vastaavan vakuuden ominaisuuksista. Momentin 1 kohdan mukaan vakuutusmeklarin vastuuvakuutuksen tai muun vastaavan vakuutuksen on oltava voimassa koko Euroopan talousalueella. Vaatimusta ei sovelleta sivutoimiseen vakuutusmeklariin, vaan tältä osin sovelletaan pykälän 1 momentin säännöksiä vastuuvakuutuksen tai muun vastaavan vakuuden riittävästä kattavuudesta liiketoiminnan laatuun ja laajuuteen nähden. Vaatimus perustuu direktiivin 10 artiklan 4 kohtaan. Momentin 2-5 kohtaa sovelletaan sekä vakuutusmeklariin että sivutoimiseen vakuutusmeklariin. Muut kuin alueellista voimassaoloa koskevat säännökset ovat kansallisia vaatimuksia ja vastaavat pääosin sisällöltään voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 28 §:n 2 momenttia.
Pykälän 3 momentin nojalla vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin on toimitettava Finanssivalvonnalle viimeistään kuukautta ennen uuden vakuutuksen alkamista selvitys vakuutuksen tai muun vastaavan vakuuden ehdoista ja määristä. Säännös vastaa sisällöltään voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 28 §:n 3 momenttia. Säännös on kansallinen.
Pykälän 4 momentti sisältää informatiivisen säännöksen vastuuvakuutuksen tai muun vastaavan vakuuden vähimmäismäärien tarkistamisesta. Tarkistuksissa otetaan huomioon rahan arvon muutos. Tarkistukset tehdään direktiivin 10 artiklan 7 kohdassa tarkoitettujen Euroopan vakuutus- ja lisäeläkeviranomaisen valmistelemilla ja Euroopan komission hyväksymillä teknisillä sääntelystandardeilla. Voimassa olevasta kansallisesta lainsäädäntömenettelystä poiketen määrien tarkistukset tehdään jatkossa suoraan sovellettavin EU-säädöksin.
Voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 28 §:stä poiketen ehdotetussa pykälässä ei säädetä, että vakuutuksenantajan olisi ilmoitettava viipymättä Finanssivalvonnalle, jos 1 momentissa tarkoitetun vakuutuksen vakuutuskauden aikana vakuutuksenantajalle esitetyt perustellut korvausvaatimukset käsittävät vähintään puolet vakuutuskautta koskevasta vakuutusmäärästä. Ehdotetussa pykälässä ei myöskään säädetä, että vakuutusmeklarin olisi ilmoitettava viipymättä Finanssivalvonnalle jokaisesta vastuuvakuutuksen perusteella korvatusta vahingosta ja sen suuruudesta sekä vakuutuksenantajan vaihdoksesta. Säännöksille ei ole nähty erityistä tarvetta, koska nämä seikat eivät muuta vakuutuksenantajan, vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin pykälän mukaisia velvollisuuksia ylläpitää riittävää turvaavuuden tasoa.
Pykälän 5 momentissa säädetään vastuuvakuutusta vastaavaan muuhun vakuuteen ja sen antajaan sovellettavista säännöksistä. Momentissa säädetään lisäksi sivutoimiseen vakuutusmeklariin sovellettavista säännöksistä, joita ovat kaikki säännökset pykälän 1 momentissa tarkoitettuja päätoimisen vakuutusmeklarin vastuuvakuutuksen euromääriä ja 2 momentin 1 kohtaa lukuun ottamatta. Siten sivutoimisen vakuutusmeklarin vastuuvakuutuksen tai muun vastaavan vakuuden ei tarvitse olla voimassa koko ETA-alueella.
59 §. Varojen erillisyys. Pykälässä säädetään pää- ja sivutoimisen vakuutusmeklarin asiakasvarojen käsittelystä. Asiakasvarat ovat vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin toiminnassa haltuun saatuja, asiakkaan lukuun talletettaviksi tarkoitettuja, tietyssä toimeksiannossa asiakkaan puolesta kolmannelle maksettaviksi tai muutoin käytettäviksi tulleita asiakkaan varoja. Vastaavasti voi olla kyse kolmannelta henkilöltä, kuten vakuutuksenantajalta, asiakkaan lukuun ja asiakkaalle tilitettäväksi tarkoitetuista korvauksista tai vakuutusmaksun palautuksista. Tällaiset varat ovat asiakkaalle kuuluvia varoja, joita on säilytettävä asiakkaan edun mukaisesti ja käytettävä toimeksiannon mukaisesti.
Pykälän 1 momentin mukaan vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin on pidettävä hallussaan olevat, asiakkaalle tai vakuutuksenantajalle kuuluvat varat erillään liiketoiminnan muusta maksuliikenteen hoitamisessa käytetyistä pankkitileistä. Uutta on, että erillisen pankkitilin on oltava ETA-valtion luottolaitoksessa. Rahavarat on talletettava erityiselle ainoastaan asiakasvaroja varten avatulle tilille luottolaitokseen, jotta asiakasvarat ovat eroteltavissa vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin varoista. Käytännössä näille asiakasvarojen tileille ei talleteta eikä ohjata muita kuin asiakasvaroja.
Uusi vaatimus on myös se, että momentin nojalla vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin on myös järjestettävä kirjanpitonsa siten, että asiakasvarat ovat aina selkeästi erotettavissa vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin omista varoista. Vakuutuksenantajan ja vakuutetun välisen maksu- ja korvausliikenteen välittämiselle välttämätön varojen kierrättäminen vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin tilien kautta tulee järjestää siten, että varat toimitetaan mahdollisimman nopeasti vastaanottajalle. Säännöksen nojalla myös vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin kirjanpito on järjestettävä siten, että voidaan näyttää, että vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari on käsitellyt asiakasvaroja erillään omista varoistaan tai yrityksensä varoista. Kirjanpidon tulee antaa luotettava perusta ulosmittaus- ja konkurssitilanteissa asiakasvarojen erottamiselle vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin taikka sellaisen konkurssipesän varoista. Lisäksi kirjanpidon tulee antaa vakuutusmeklarille tai sivutoimiselle vakuutusmeklarille luotettava perusta, kun hänen on täytettävä tilitysvelvollisuutensa asiakasta tai vakuutuksenantajaa kohtaan. Asiakasvarojen kirjanpidon järjestämisen osalta voidaan soveltaa kirjanpitolautakunnan asianajajan asiakasvarojen kirjanpidosta antamaa lausuntoa (numero 837, antopäivämäärä 28.4.1986).
Ulosottokaaren (705/2007) 4 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan sivulliselle kuuluvaa omaisuutta ei saa ulosmitata, paitsi jos se ulosottoperusteen mukaan vastaa hakijan saatavasta tai kuuluu velalliselta ulosmitattuun esineeseen sen ainesosana tai tarpeistona. Asiakasvarat voivat olla vain poikkeuksellisesti vastaamassa vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin saatavasta tämän velkojia kohtaan. Asiakasvarat eivät siten ole vakuutusmeklarille tai sivutoimiselle vakuutusmeklarille kuuluvia varoja, ja niitä ei ole lupa ulosmitata vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin velasta, jos asiakasvarat on pidetty erillään luotettavalla tavalla.
Konkurssilain (120/2004) 5 luvun 3 §:n 1 momentista ilmenevän pääsäännön mukaan konkurssipesään voi kuulua vain ulosmittauskelpoinen omaisuus. Asiakasvarat eivät siten pääsäännön mukaan kuulu myöskään vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin konkurssipesään. Lisäksi konkurssilain 5 luvun 6 §:n ensimmäisen virkkeen mukaan velallisen hallinnassa oleva sivullisen omaisuus, joka voidaan erottaa velallisen omaisuudesta, ei kuulu konkurssipesään. Tämä omaisuus on luovutettava omistajalleen tai tämän määräämälle. Säännös toteuttaa yleisiä esineoikeudellisia periaatteita.
Jos velallisen eli vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin ja sivullisen eli asiakkaan omaisuus ovat sekoittuneet toisiinsa, ne ovat menettäneet yksilöitävyytensä. Sekoittuminen voi tapahtua monin eri tavoin. Sivullisen omaisuus on voitu liittää osaksi velallisen omaisuutta tai kysymyksessä voi olla esine, jota ei voi erottaa velallisen muusta samanlajisesta omaisuudesta. Erityisesti rahavarojen osalta kysymys yksilöitävyydestä voi olla käytännössä merkityksellinen. Jos velallinen ei ole pitänyt sivullisen varoja tämän lukuun erillään muista varoistaan, varat eivät ole yleensä erotettavissa velallisen muista varoista. Joissakin tapauksissa esimerkiksi sivullisen velallisen pankkitilille maksamat varat voivat kuitenkin olla yksilöitävissä. Jos omaisuus ei ole erotettavissa velallisen muusta omaisuudesta, sivullinen joutuu yleensä tyytymään omaisuuden arvon perusteella laskettavaan jako-osuuteen. Konkurssipesän on huolehdittava siitä, että sivullisen omaisuus pidetään erillään. Jos konkurssipesä laiminlyö erillään pidon, se voi joutua korvaamaan tästä sivulliselle aiheutuneen vahingon. Sekoittumisvaaran torjuminen sisältyy konkurssipesän pesänhoitajan velvollisuuksiin. (Hallituksen esitys 26/2003, s. 71—75).
Direktiivin 10 artiklan 6 kohdan toisessa alakohdassa säädetään tarkemmin ensimmäisen alakohdan säännöksen toteuttamiseksi sallituista toimenpiteistä. Pää- ja sivutoimisten vakuutusmeklareiden osalta Suomi on pannut mainitun alakohdan täytäntöön c alakohdassa tarkoitetun menetelmän mukaisesti. Asiakasvarat on pidettävä erillisellä pankkitilillä ja toimitettava viipymättä vastaanottajalle toisistaan erillisten asiakastilien kautta. Asiakasvarojen käsittelystä tavanomaisen liiketoiminnan aikana sekä konkurssitilanteessa on säädetty siten, että säännökset vastaavat direktiivin 10 artiklan 6 kohdan tarkoitusta.
Suomessa jo voimassa olevan lainsäädännön mukaan asiamiehelle suoritetut vakuutusmaksut katsotaan suoritetuiksi vakuutuksenantajalle. Siksi ei ole tarpeellista säätää tässä laissa asiamiehen kautta kulkevasta asiakkaan ja vakuutuksenantajan välisestä varojen siirrosta.
Pykälän 2 momentin mukaan vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari ei saa vastaanottaa, pitää hallussa taikka välittää asiakkaalle tai tämän vakuutuksenantajalle kuuluvia varoja, jos asiakas on kuluttaja. Kuluttajan ja vakuutuksenantajan välistä, vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin kautta kulkevaa varojen siirtoa ja mahdollisuutta muutoinkin pitää hallussaan kuluttajalle kuuluvia varoja on tarpeellista rajoittaa, koska vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin omien ja asiakkaan varojen erillisyyden turvaamiseksi ei ehdoteta esimerkiksi erillistä vakuutta.
Vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari saa kuitenkin vastaanottaa, pitää hallussa tai välittää edelleen asiakkaalle tai tämän vakuutuksenantajalle kuuluvia varoja poikkeuksellisesti siinä tapauksessa, että varojen säilytys tai siirto muutoin aiheuttaa kuluttajalle kohtuutonta hankaluutta. Kohtuutonta hankaluutta voi aiheuttaa esimerkiksi se, että kuluttajan olisi maksettava pienehkö summa ulkomaiselle vakuutuksenantajalle ja rahoituslaitosten perimät kulut rajat ylittävistä tilisiirroista muodostuisivat huomattavaksi vakuutusmaksuun nähden. Kohtuuttomana hankaluutena ei pidetä esimerkiksi sitä, että kuluttaja maksaa eri tilille vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin palkkion ja vakuutuksenantajalle menevän vakuutusmaksun.
Säännökset ovat tarpeen asiakkaiden, erityisesti kuluttajien varojen suojaamiseksi kuluttajan ja vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin varojen sekoittumiselta. Vakuutusmeklari tai sivutoiminen vakuutusmeklari on velvollinen pitämään asiakasvarat konkreettisesti erillään omista varoistaan ja yrityksensä varoista.
Säännös perustuu direktiivin 10 artiklan 6 kohdan ensimmäisen alakohtaan, jonka mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava kaikki tarvittavat toimenpiteet asiakkaiden suojelemiseksi siltä, ettei vakuutus- tai jälleenvakuutusedustaja tai sivutoiminen vakuutusedustaja kykene siirtämään vakuutusmaksua vakuutusyritykselle taikka korvausvaatimuksen määrää tai vakuutusmaksun palautusta vakuutetulle. Säännös vastaa myös pääosin vakuutusedustuksesta annetun lain 29 §:n 2 momenttia kuitenkin siten muutettuna, että ehdotuksessa sanamuotoa on supistettu koskemaan ainoastaan kuluttajia. Valmistelun aikana on ilmennyt, että kuluttajia lukuun ottamatta voimassa olevan lain mukaisen suojan kohteena olevat henkilöpiirit eivät katso olevansa suojan tarpeessa.
60 §. Liiketoimintakertomus sekä tilinpäätös ja toimintakertomus. Pykälän mukaan vakuutusmeklarina toimiva luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö on velvollinen toimittamaan Finanssivalvonnalle kertomuksen liiketoiminnastaan. Liiketoimintakertomus täydentää tilinpäätöksen sekä mahdollisesti laadittavan toimintakertomuksen tietoja, jotka on myös toimitettava Finanssivalvonnalle. Pykälä ei koske sivutoimista vakuutusmeklaria.
Voimassa olevan Finanssivalvonnan määräys- ja ohjekokoelman (Määräykset ja ohjeet 2/2011 Vakuutusmarkkinoilla toimivan yhteisön valvonta-asiakirjojen toimittaminen) mukainen vakuutusmeklarin liiketoimintakertomus sisältää eräitä samoja tietoja kuin mitä vakuutusmeklari tyypillisesti ilmoittaa asiakkaalle. Sellaisia tietoja ovat vakuutusmeklarin yhteystiedot ja vakuutusedustuksen laatu jaoteltuna vähintään henki- ja vahinkovakuutukseen. Liiketoimintakertomuksessa tulee ilmoittaa eräitä myös vakuutusmeklarin tilinpäätöksestä tietyin edellytyksin ilmeneviä tietoja, kuten liikevaihto ja sen jakautuminen toimialoittain, henkilöstön lukumäärä sekä mahdollisesti maksettujen vahingonkorvausten määrät. Toimialakohtaisen jaottelun perusteista Finanssivalvonta ei toistaiseksi ole antanut tarkempia säännöksiä. Osakeyhtiölain perusteella toimitettavia julkisia tietoja ovat myös tiedot vakuutusmeklarin omistajista ja omistajien muutoksista.
Finanssivalvonnan määräys- ja ohjekokoelman mukaan liiketoimintakertomuksessa on lisäksi annettava tiedot markkinoinnin kohderyhmistä, vastuuvakuutuksesta, varojen erillään pidosta ja asiakasvaratilien tilinumerot sekä henkilöt, joilla on käyttöoikeus asiakasvaratileihin.
Finanssivalvonnan määräys- ja ohjekokoelman mukaan liiketoimintakertomus on toimitettava konekielisesti, kultakin kalenterivuodelta seuraavan vuoden huhtikuun 30 päivään mennessä. (Määräykset ja ohjeet 1/2011 Vakuutusmarkkinoilla toimivan yhteisön konekielisten valvontatietojen toimittaminen Finanssivalvonnalle)
Ehdotuksen mukaan vakuutusmeklarin on toimitettava myös tilinpäätöksensä Finanssivalvonnalle, mikä vastaa nykyistä Finanssivalvonnan käytäntöä. Tilinpäätös on tarpeen liiketoimintakertomuksessa ilmoitettavien tietojen oikeellisuuden varmistamisessa sekä vakuutusmeklarin taloudellisen tilanteen arvioimisessa. Jos vakuutusmeklari ei täytä kirjanpitolain mikro- tai pienyrityksen määritelmän vaatimuksia taikka täyttää yleisen edun kannalta merkittävän yhteisön määritelmän vaatimukset, vakuutusmeklarin on laadittava kirjanpitolain 3 luvun 1 §:n 3 momentissa tarkoitettu toimintakertomus. Tällöin vakuutusmeklarin on toimitettava Finanssivalvonnalle myös toimintakertomuksensa. Toimintakertomuksessa on kuvattava muun muassa toiminnan kehittymistä ja tuloksellisuutta, taloudellista tilannetta sekä merkittävimpiä riskejä ja epävarmuustekijöitä, tunnuslukuja henkilöstöstä ja ympäristövaikutuksista, tietoja olennaisista tapahtumista tilikauden päättymisen jälkeen ja annettava arvio tulevasta kehityksestä.
Pykälän 2 momentin mukaan Finanssivalvonta voi antaa tarkempia määräyksiä liiketoimintakertomuksessa ilmoitettavista tiedoista ja menettelytavoista. Määräyksenantovaltuus koskee siten esimerkiksi tietojen sisältöä, kertomuksen toimittamisajankohtaa, toimittamistiheyttä ja toimittamistapaa muutoin.
Voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 56 §:n nojalla Finanssivalvonta on antanut joitakin yksittäisiä määräyksiä liiketoimintakertomuksen sisällöstä sekä sen Finanssivalvonnalle toimittamisen tavasta ja määräajoista. Määräykset on annettu Finanssivalvonnan Määräykset ja ohjeet 2/2011 -asiakirjassa (Dnro 6/101/2011, voimaantulopäivä 1.4.2011).
Säännös on kansallinen. Tilinpäätöstä ja toimintakertomusta lukuun ottamatta pykälä vastaa asiasisällöltään voimassa olevan lain 30 §:ää.
8 luku Vakuutusedustuslautakunta
61 §. Lautakunnan asettaminen, jäsenet ja päätösvaltaisuus. Pykälän 1 momentin mukaan sosiaali- ja terveysministeriö asettaa kolmeksi vuodeksi kerrallaan vakuutusedustuslautakunnan, jonka tehtävänä on järjestää vakuutusmeklariksi tai sivutoimiseksi vakuutusmeklariksi rekisteröinnin edellytyksenä olevia vakuutusmeklarikokeita vähintään kaksi kertaa vuodessa. Vakuutusedustuslautakunta myöntää myös vakuutusmeklarikokeen hyväksytysti suorittaneelle vakuutusmeklaritutkinnon. Vakuutusmeklarikokeen suorittaminen on mahdollista kaikille eli muillekin kuin vakuutusmeklareiksi tai sivutoimisiksi vakuutusmeklareiksi aikoville. Ehdotus vastaa sisällöltään voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 14 §:n 1 momenttia.
Pykälän 2 momentin mukaan vakuutusedustuslautakuntaan kuuluu puheenjohtaja, varapuheenjohtaja ja kolmesta kuuteen muuta jäsentä, joista kullakin on henkilökohtainen varajäsen. Puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan on oltava muun ylemmän oikeustieteellisen korkeakoulututkinnon kuin kansainvälisen ja vertailevan oikeustieteen maisterin tutkinnon suorittaneita, joiden ei voida katsoa edustavan vakuutusmeklareita tai vakuutuksenantajia. Vaatimus koskee myös heidän varajäseniään. Muista lautakunnan jäsenistä ainakin yhden jäsenen ja hänen varajäsenensä on edustettava vakuutusmeklareita tai sivutoimisia vakuutusmeklareita. Ehdotus vastaa sisällöltään voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 14 §:n 2 momenttia.
Pykälän 3 momentissa säädetään vakuutusedustuslautakunnan päätösvaltaisuudesta ja äänestysmenettelystä. Ehdotus vastaa sisällöltään voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 14 §:n 3 momenttia.
62 §. Vakuutusmeklarikokeen järjestäminen. Pykälän 1 momentin mukaan vakuutusedustuslautakunnan on vahvistettava vähintään kaksi kuukautta ennen vakuutusmeklarikokeen järjestämistä tutkintovaatimukset eli luettelo lainsäädännöstä, kirjallisuudesta ja muusta aineistosta, johon vakuutusmeklarikokeen kysymykset perustuvat. Ehdotus vastaa sisällöltään voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 15 §:n 1 momenttia.
Vakuutusmeklarikokeen järjestämisestä on 2 momentin mukaan ilmoitettava vähintään 30 päivää ennen sen järjestämistä valtakunnallisesti ilmestyvässä lehdessä julkaistavalla ilmoituksella sekä sosiaali- ja terveysministeriön verkkosivuilla. Ilmoituksessa on mainittava ohjeet vakuutusmeklarikokeeseen ilmoittautumisesta ja osallistumisesta sekä tieto siitä, miten tutkintoaineisto on saatavissa. Voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 15 §:n 2 momenttista poiketen kokeesta ei enää ilmoiteta virallisessa lehdessä eikä kolmessa yleisesti leviävässä sanomalehdessä. Muilta osin ehdotus vastaa mainittua 15 §:n 2 momenttia.
63 §. Lautakunnan kustannukset ja tutkintomaksut. Pykälän 1 momentin mukaan vakuutusedustuslautakunnan toiminnan kustannuksista vastaa sosiaali- ja terveysministeriö, joka vahvistaa myös lautakunnan puheenjohtajan ja jäsenten palkkioiden perusteet. Pykälän 2 momentissa säädetään myös ministeriön oikeudesta periä maksuja vakuutusmeklarikokeeseen osallistuvilta ja vakuutusmeklaritutkinnon myöntämisestä. Maksuja voidaan periä valtion maksuperustelain (150/1992) 6 §:n 1 momentissa säädettyä julkisoikeudellisista suoritteista perittävien maksujen määräytymisperiaatetta noudattaen (omakustannusarvo). Nykyiseen tapaan tutkinto-osan maksun määrästä on tarkoitus säätää tarkemmin sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella. Ehdotus vastaa sisällöltään voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 16 §:ää.
64 §.Virkavastuu. Koska vakuutusedustuslautakunnan tehtävä on viranomaisluonteinen, pykälän 1 momentissa säädetään, että lautakunnan jäseneen ja toimihenkilöön sovelletaan rikosoikeudellista virkavastuuta koskevia säännöksiä heidän hoitaessaan lautakunnan toimintaan liittyviä tehtäviä. Ehdotus vastaa sisällöltään voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 17 §:n 2 momenttia.
Pykälän 2 momenttiin sisältyy informatiivinen viittaus vahingonkorvauslakiin, koska virkavastuun on vakiintuneesti katsottu käsittävän rikosoikeudellisen ja vahingonkorvausoikeudellisen vastuun.
65 §. Muutoksenhaku lautakunnan päätökseen. Pykälän 1 momentin mukaan asianosainen saa vaatia vakuutusedustuslautakunnalta oikaisua vakuutusmeklarikoetta ja -tutkintoa koskevaan päätökseen. Oikaisuvaatimus on tehtävä 30 päivän kuluessa päätöksen tiedoksiannosta. Lautakunnan on liitettävä päätökseensä oikaisuvaatimusosoitus, jossa on annettava tarpeelliset ohjeet oikaisun hakemista varten. Oikaisumenettelyn käyttäminen ennen valituksen tekemistä on tarkoituksenmukaista, jotta esimerkiksi kokeen arvostelussa mahdollisesti tapahtuneet virheet tai puutteet saadaan oikaistua nopeammin kuin valitusmenettelyssä.
Pykälän 2 momentin mukaan vakuutusedustuslautakunnan oikaisuvaatimusasiassa tekemään päätökseen saa hakea muutosta valittamalla hallinto-oikeuteen siten kuin hallintolainkäyttölaissa säädetään. Muutoksenhakumahdollisuus on tärkeä, jotta lopullisen ratkaisun asiassa voi tehdä lautakuntaan nähden riippumaton ja puolueeton tuomioistuin. Pykälän 3 momentin nojalla valituksen käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa edellyttää myönnettyä valituslupaa.
Ehdotettu pykälä vastaa sisällöltään voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 18 §:ää.
9 luku Valvonta, hallinnolliset seuraamukset ja vahingonkorvausvastuu
66 §. Valvonta. Pykälässä säädetään yleisesti toimivaltaisesta viranomaisesta Suomessa. Muun rahoitus- ja vakuutusalan valvonnan tavoin pykälän 1 momentin nojalla Finanssivalvonnalla on toimivalta valvoa tämän lain noudattamista, sen mukaan kuin tässä laissa ja Finanssivalvonnasta annetussa laissa tarkemmin säädetään, esimerkiksi valvontatoimenpiteistä. Finanssivalvonta on valvottavista riippumaton julkinen viranomainen. Finanssivalvonta valvoo vakuutusten markkinoita, joihin sisältyvät myös oheistuotteena Suomessa tai Suomesta käsin tarjottavien vakuutusten markkinointi, tarjoaminen ja myynti. Pykälän 1 momentti perustuu direktiivin 1 artiklan 5 kohtaan ja 12 artiklaan.
Pykälän 2 momentissa säädetään Finanssivalvonnan toimivallasta valvoa toisessa ETA-valtiossa rekisteröityä vakuutusedustajaa tai sivutoimista vakuutusedustajaa, joka harjoittaa vakuutusten tarjoamista Suomessa palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella taikka tarjoaa vakuutuksia Suomessa täällä sijaitsevan sivuliikkeen kautta. Ulkomaisten vakuutusyhtiöiden ja niiden Suomessa olevien sivuliikkeiden valvonnasta on säädetty erikseen ulkomaisista vakuutusyhtiöistä annetussa laissa ja Finanssivalvonnasta annetussa laissa. On huomattava, että pykälässä mainittujen tehtävien lisäksi Finanssivalvonta ja toimivaltaiset viranomaiset voivat tehdä sopimuksen myös muun muassa 3 luvun mukaisia ammatillisia vaatimuksia koskevien valvontatehtävien suorittamisesta. Asiasta säädetään jäljempänä 69 §:ssä.
Pykälän 3 momentissa on viittaus Finanssivalvonnan valvontaan sovellettaviin säännöksiin. Tässä laissa säädetään muun muassa rekisteröintihakemuksen hylkäämisestä ja rekisteröinnin peruuttamisesta. Finanssivalvonnan tutkintavaltuuksista on lisäksi säädetty Finanssivalvonnasta annetun lain 3 luvussa ja hallinnollisista seuraamusten määräämisestä, julkistamisesta, täytäntöönpanosta ja käsittelystä markkinaoikeudessa 4 luvussa.
Finanssivalvonnan valvontatoimenpiteitä ja hallinnollisia seuraamuksia kokonaisuutena sovelletaan kaikkeen direktiivin täytäntöön panemiseksi annettujen kansallisten säännösten rikkomiseen. Finanssivalvonnan toimivaltuuksiin kuuluvat valvontatoimenpiteet ja hallinnolliset seuraamukset voidaan rikkomuksen vakavuuden mukaan sopeuttaa kulloinkin käsillä olevaan tilanteeseen. Finanssivalvonnalla on riittävä toimivalta suorittaa valvontatoimenpiteitä ja määrätä hallinnollisia seuraamuksia, jotka ovat tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia.
Esimerkiksi Finanssivalvonnan antamasta julkisesta varoituksesta säädetään Finanssivalvonnasta annetun lain 39 §:ssä. Mainitun pykälän 1 momentin mukaan Finanssivalvonta antaa valvottavalle ja muulle finanssimarkkinoilla toimivalle julkisen varoituksen, jos tämä tahallaan tai huolimattomuudesta menettelee muiden kuin mainitun lain 38 §:n 1 momentissa taikka 40 §:n 1 tai 2 momentissa tarkoitettujen finanssimarkkinoita koskevien säännösten tai niiden nojalla annettujen määräysten vastaisesti. Valvottavalle julkinen varoitus annetaan myös, jos valvottava tahallaan tai huolimattomuudesta menettelee toimilupansa ehtojen tai toimintaansa koskevien sääntöjen vastaisesti. Finanssivalvonnasta annetun lain 39 §:n 2 momentin mukaan julkinen varoitus voidaan antaa edellyttäen, ettei asia kokonaisuutena arvioiden anna aihetta ankarampiin toimenpiteisiin.
Finanssivalvonnan on valvontatehtäviensä suorittamiseksi sekä muiden viranomaisten valvontatehtävien avustamiseksi tehtävä laaja-alaista yhteistyötä muiden suomalaisten ja ulkomaisten viranomaisten kanssa. Finanssivalvonnan yhteistyövelvollisuudesta on säädetty yleisesti Finanssivalvonnasta annetun lain 50 §:ssä ja mainitun lain yksittäisissä säännöksissä. Esimerkiksi ehdotetun pykälän ja Finanssivalvonnasta annetun lain 44 a §:n nojalla Finanssivalvonnan on ilmoitettava finanssimarkkinoita koskevissa Euroopan unionin säädöksissä tarkoitetuissa tapauksissa Euroopan valvontaviranomaiselle tiedot, jotka vastaavat direktiivin 36 artiklassa edellytettyjä tietoja.
Vakuutusten tarjoamista kuluttajansuojan kannalta valvoo lisäksi Kilpailu- ja kuluttajavirastossa toimiva kuluttaja-asiamies. Kuluttaja-asiamiehen toimivaltuuksia selvitetään tarkemmin yleisperustelujen jaksoissa 3.1 ja 3.2.14. Finanssivalvonnan ja kuluttaja-asiamiehen on tehtävä tarkoituksenmukaista yhteistyötä.
Lisäksi direktiivin 13 artiklan mukaisesti suomalaisten viranomaisten on tehtävä ETA-valtioiden ja kolmansien maiden toimivaltaisten viranomaisten kanssa tarkoituksenmukaista yhteistyötä sekä vaihdettava kaikenlaisia vakuutusten tarjoamiseen ja vakuutustentarjoajiin liittyviä tietoja, ottaen kuitenkin tarvittaessa huomioon direktiivin, Solvenssi II -direktiivin sekä tietosuojadirektiivin ja -asetuksen mukaiset tietosuoja- ja salassapitosäännökset erityisesti henkilötietojen osalta. Tällaiset tiedot voivat liittyä erityisesti hyvää mainetta sekä ammatillista tietämystä ja pätevyyttä koskeviin seikkoihin taikka hallinnollisiin valvontatoimenpiteisiin, seuraamuksiin tai muihin rangaistuksiin, joita koskevat tiedot saattavat johtaa tällaisten vakuutuksentarjoajien poistamiseen rekisteristä.
Pykälässä ja Finanssivalvonnasta annetun lain säännöksissä pannaan osaltaan täytäntöön direktiivin 7 artiklan 2 kohta, 12 artiklan 3 kohta, 13 artikla, 31 artiklan 1 kohta sekä 33 artiklan 1 kohdan e alakohta ja 2 kohdan a alakohta. Vakuutusten tarjoamisesta annettavan lain ja Finanssivalvonnasta annetun lain 39 §:n nojalla pannaan täytäntöön myös direktiivin 33 artiklan 2 kohdan a alakohta (julkinen lausuma) siltä osin, kuin viimeksi mainittu säännös koskee direktiivin 33 artiklan 1 kohdan e alakohdassa tarkoitettuja henkilöitä (vakuutusyritys tai -edustaja, joka ei noudata V ja VI luvussa säädettyjä liiketoiminnan menettelytapavaatimuksia vakuutusmuotoisten sijoitustuotteiden tarjoamisessa). Muiden henkilöiden osalta, jotka tulevat kysymykseen Finanssivalvonnasta annetun lain 39 §:n säännösten nojalla, säännösten voidaan katsoa olevan kansallisia, ja ne perustuvat direktiivin 33 artiklan 4 kohtaan.
67 §. Toisen ETA-valtion lainsäädännön noudattamisen valvonta. Pykälää sovelletaan tilanteessa, jossa toisen ETA-valtion toimivaltainen viranomainen ilmoittaa Finanssivalvonnalle, että Suomessa rekisteröintivelvollinen vakuutusedustaja tai sivutoiminen vakuutusedustaja ei noudata toiminnassaan kyseisen ETA-valtion lainsäädäntöä, kun tämä tarjoaa vakuutuksia kyseisessä muussa ETA-valtiossa kuin Suomessa.
Tällöin Finanssivalvonnan on arvioitava toiselta ETA-valtion toimivaltaiselta viranomaiselta saamansa tiedot. Finanssivalvonnan on kotijäsenvaltion toimivaltaisena viranomaisena viipymättä tapauksen mukaan toteutettava tarpeelliset toimenpiteet tilanteen korjaamiseksi. Finanssivalvonnan toimivaltuuksista säädetään tässä laissa sekä Finanssivalvonnasta annetun lain 3 ja 4 luvuissa. Finanssivalvonnan on ilmoitettava vastaanottavan jäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle toteutetuista toimenpiteistä.
Pykälässä pannaan täytäntöön direktiivin 5 artiklan 1 kohdan toinen alakohta ja 8 artiklan 2 kohdan toinen virke. Asiasta on sisällöltään vastaavasti säädetty suomalaisen muun finanssimarkkinoilla toimivan osalta Finanssivalvonnasta annetun lain 57 §:ssä.
68 §. ETA-valtion vakuutusedustajaa koskeva Finanssivalvonnan toimivalta. Pykälässä ehdotetaan säädettäväksi Finanssivalvonnan oikeudesta ryhtyä valvontatoimenpiteisiin sellaista ulkomaista ETA-valtion vakuutusedustajaa tai sivutoimista vakuutusedustajaa kohtaan, joka harjoittaa Suomessa vakuutusten tarjoamista palvelujen tarjoamisen vapauden tai sijoittautumisvapauden perusteella. Pykälän 1—4 momenttia sovelletaan tällaisen toimijan Suomessa olevaan sivuliikkeeseen. Pykälän 5 momentin nojalla säännöksiä sovelletaan vastaavasti vakuutusten tarjoamiseen Suomessa palveluiden tarjoamisen vapauden perusteella.
Pykälän 1 momentin mukaan Finanssivalvonnan on ilmoitettava kotijäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle, jos Finanssivalvonnalla vastaanottavan jäsenvaltion toimivaltaisena viranomaisena on perusteltu syy epäillä, että Suomessa toimivan toisen ETA-valtion vakuutusedustaja tai sivutoiminen vakuutusedustaja taikka sen sivuliike rikkoo tai laiminlyö noudattaa suomalaisia yleistä etua koskevia säännöksiä taikka sivuliikkeelle Suomen laissa, määräyksissä tai säännöissä säädettyjä tai määrättyjä velvollisuuksia. Viittaus Suomen lakiin sisältää tässä laissa ja muualla Suomen laissa sekä Suomea sitovissa EU-säädöksissä säädetyt velvollisuudet. Ennen ilmoittamista kotijäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle Finanssivalvonta voi kehottaa vakuutusedustajaa, sivutoimista vakuutusedustajaa taikka sen sivuliikettä korjaamaan asian määräajassa. Asiasta on sisällöltään osittain vastaavasti säädetty ulkomaisen ETA-sivuliikeen osalta Finanssivalvonnasta annetun lain 61 §:n 1 momentissa. Pykälän 1 momentissa pannaan täytäntöön direktiivin 5 artiklan 1 kohdan ensimmäinen alakohta ja 8 artiklan 2 kohdan ensimmäinen virke.
Pykälän 2 momentin nojalla Finanssivalvonta vastaanottavan jäsenvaltion toimivaltaisena viranomaisena voi toteuttaa vakuutusten tarjoamisesta annettavan lain ja Finanssivalvonnasta annetun lain mukaiset tarpeelliset ja syrjimättömät toimenpiteet. Finanssivalvonnan on ilmoitettava asiasta kotijäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle ennen toimenpiteisiin ryhtymistä. Toimenpiteiden tarkoituksena on estää säännösten vastaisen toiminnan jatkuminen ja, jos se on ehdottoman tarpeellista, estää ETA-valtion vakuutusedustajaa tai sivutoimista vakuutusedustajaa taikka sen sivuliikettä jatkamasta uutta liiketoimintaansa Suomessa. Edellytyksenä on, että ETA-valtion vakuutusedustaja tai sivutoiminen vakuutusedustaja taikka sen sivuliike edelleenkin toimii tavalla, joka selvästi ja laajamittaisesti vahingoittaa Suomen kuluttajien etuja tai haittaa vakuutus- tai jälleenvakuutusmarkkinoiden moitteetonta toimintaa. Finanssivalvonta saa ryhtyä toimenpiteisiin, vaikka kotijäsenvaltion toimivaltainen viranomainen on määrännyt toimenpiteitä, mutta niitä ei ole käytännössä toteutettu tai ne ovat osoittautuneet riittämättömiksi. Momentissa tarkoitetussa tilanteessa ei ole kyse kiireellisestä tilanteesta, minkä vuoksi asianosaiselle on varattava tilaisuus tulla kuulluksi ennen toimenpidepäätöksen tekemistä. Asianosaisen kuulemisesta säädetään tarkemmin hallintolain 34 §:ssä. Säännös heijastelee Finanssivalvonnasta annetun lain 61 §:n 3 momenttia. Pykälän 2 momentissa pannaan täytäntöön direktiivin 5 artiklan 1 kohdan kolmas alakohta ja 8 artiklan 3 kohdan ensimmäinen alakohta.
Pykälän 3 momentin nojalla 1, 2 ja 4 momenttien säännökset ilmoitus- ja kuulemismenettelystä eivät vaikuta Finanssivalvonnan toimivaltaan toteuttaa 2 momentissa tarkoitetut toimenpiteet eräissä kiireellisissä tilanteissa. Hallintolain 34 §:n 2 momentin 4 kohdan mukaan asia saadaan ratkaista asianosaista kuulematta, jos kuuleminen saattaa vaarantaa päätöksen tarkoituksen toteutumisen tai kuulemisesta aiheutuva asian käsittelyn viivästyminen aiheuttaa huomattavaa haittaa ihmisten terveydelle, yleiselle turvallisuudelle taikka ympäristölle. Lisäksi Finanssivalvonnan toimenpiteiden tulee olla ehdottoman välttämättömiä yleisen edun tai Suomen kuluttajien oikeuksien suojelemiseksi taikka muutoin tarpeellisia Suomen lain vastaisen menettelyn lopettamiseksi. Säännös kattaa direktiivin V ja VI luvun nojalla hyväksytyt säännökset tai hallinnolliset määräykset, joista Suomessa säädetään lain 30—54, 57, 78 §:ssä.
Momentti kattaa vakuutusedustajien ja sivutoimisten vakuutusedustajien osalta myös tilanteet, joissa vakuutuksia tarjotaan sivuliikkeen tai 5 momentin mukaisesti palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella ulkomailta kokonaan tai pääosin Suomeen, kun
- pyrkimyksenä on kiertää suomalaiset yleistä etua koskevat säännökset, kuluttajansuojasäännökset tai mahdollisesti muut velvoittavat säännökset ja
- toiminta vaarantaa vakavasti Suomen vakuutus- tai jälleenvakuutusmarkkinoiden moitteettoman toiminnan kuluttajansuojan osalta.
Tällaisissa tilanteissa Finanssivalvonnalla on toimivalta toteuttaa ilman ilmoitus- ja kuulemismenettelyä pykälän 2 momentissa tarkoitetut toimenpiteet sekä viime kädessä estää kyseistä vakuutusedustajaa tai sivutoimista vakuutusedustajaa taikka sen sivuliikettä aloittamasta ja jatkamasta uutta liiketoimintaa Suomessa. Vakuutuksenantajien osalta sovelletaan tältä osin Finanssivalvonnasta annetun lain 61 §:ää. Säännös heijastelee Finanssivalvonnasta annetun lain 61 §:n 4 momenttia. Pykälän 3 momentissa pannaan täytäntöön direktiivin 5 artiklan 2 kohta, 8 artiklan 1 ja 4 kohta sekä 9 artiklan 1 kohta ja 2 kohdan ensimmäinen ja toinen virke.
Pykälän 4 momentin mukaan Finanssivalvonnan on ilmoitettava pykälässä tarkoitetuista toimenpiteistä ilman aiheetonta viivytystä kotijäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle, Euroopan vakuutus- ja lisäeläkeviranomaiselle ja Euroopan komissiolle. Pykälässä säädetään toimenpiteen ilmoittamisesta viranomaisille, jotka eivät ole asianosaisia. Hallintolain nojalla kaikista Finanssivalvonnan vastaanottavan jäsenvaltion toimivaltaisena viranomaisena toteuttamista toimenpiteistä on toimitettava perusteltu päätös kyseessä olevalle vakuutusedustajalle tai sivutoimiselle vakuutusedustajalle taikka sen sivuliikkeelle. Hallintolain 45 §:ssä säädetään viranomaisen velvollisuudesta perustella päätös sekä perusteluista ilmenevistä seikoista. Hallintolain 54 §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan viranomaisen on annettava tekemänsä päätös viipymättä tiedoksi asianosaiselle ja muulle tiedossa olevalle, jolla on oikeus hakea siihen oikaisua tai muutosta valittamalla. Säännös heijastelee Finanssivalvonnasta annetun lain 61 §:n 5 momenttia. Pykälän 4 momentissa pannaan täytäntöön direktiivin 5 artiklan 3 kohta sekä 8 artiklan 5 kohta.
Pykälän 5 momentin nojalla vakuutusten tarjoamista sijoittautumisvapauden perusteella koskevia säännöksiä sovelletaan vastaavasti vakuutusten tarjoamiseen palveluiden tarjoamisen vapauden perusteella.
69 §. Valvontaviranomaisten sopimus valvontatehtävien siirtämisestä. Pykälässä säädetään tilanteesta, jossa ETA-valtiossa rekisteröidyn vakuutusedustajan tai sivutoimisen vakuutusedustajan ensisijainen liikepaikka sijaitsee muussa kuin rekisteröintivaltiossa. Finanssivalvonnan toimivallasta tehdä valvontatehtävien siirtämistä koskeva sopimus säädetään pykälässä nimenomaisesti. Pykälässä ensisijaisella liikepaikalla tarkoitetaan direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 14 alakohdan mukaisesti paikkaa, josta pääasiallista liiketoimintaa hoidetaan.
Pykälän 1 momentin mukaan jos ulkomaisen ETA-valtion vakuutusedustajan tai sivutoimisen vakuutusedustajan ensisijainen liiketoimintapaikka sijaitsee Suomessa, Finanssivalvonta voi tehdä kyseisen kotijäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen kanssa sopimuksen siitä, että Finanssivalvonta suorittaa sellaisia tehtäviä, jotka kuuluvat kotijäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen vastuulle. Tällaiset tehtävät voivat koskea toiminnan järjestämistä, tiedonantoa ja sijoitusvakuutuksien tarjoamista sen mukaan kuin sopimuksessa on sovittu. Näistä säädetään direktiivin IV-VII luvussa ja vastaavasti tämän lain 16—21, 30—59 ja 78 §:ssä. Sen sijaan sopimus ei voi koskea sellaisten pakottavien säännösten valvontaa, joka koskee vakuutusedustajiin tai sivutoimisiin vakuutusedustajiin sovellettavan lain soveltamisalaa taikka rekisteröinti- tai ETA-ilmoitusmenettelyä. Näistä säädetään direktiivin I-III luvussa. Siksi momentissa säädetään, että sopimus direktiivin I—III luvussa tarkoitettujen tehtävien siirtämisestä on mitätön.
Momentissa säädetään lisäksi Finanssivalvontaan sovellettavista säännöksistä, kun Finanssivalvonta suorittaa tehtäviä sopimuksen mukaan. Finanssivalvonta suorittaa tällöin tehtävät Suomen lain mukaisesti. Toimivaltuuksista säädetään tämän lain 68, 70 ja 71 §:ssä sekä Finanssivalvonnasta annetussa laissa. Finanssivalvontaan sovelletaan erityisesti, mitä Finanssivalvonnasta annetun lain 18, 19 ja 23—25 §:ssä säädetään Finanssivalvonnan tietojensaanti- ja tarkastusoikeudesta. Finanssivalvonnan toimivaltuuksiin kuuluvat myös Finanssivalvonnasta annetun lain 33 §:ssä tarkoitettu toimeenpanokielto ja oikaisukehotus, joita voidaan tehostaa mainitun lain 33 a §:ssä säädetyllä uhkasakolla. Finanssivalvonnalla on myös Finanssivalvonnasta annetun lain 34 §:n mukaan oikeus käyttää ulkopuolista asiantuntijaa ja 38—44 a §:ssä säädetty toimivalta määrätä hallinnollisia seuraamuksia. Säännös perustuu osaltaan direktiivin 7 artiklan 2 kohdan toiseen alakohtaan.
Momentin mukaan Finanssivalvonta voi periä toiselta ETA-valtion toimivaltaiselta viranomaiselta korvauksen sen vastuulla olevien tehtävien vastaanottamisesta. Finanssivalvonnan johtokunta päättää korvauksen perimisestä ja sen suuruudesta tehtäviä vastaanotettaessa. Tehtävien vastaanottaminen ei perustu Euroopan unionin lainsäädännöstä johtuviin yhteistyövelvoitteisiin vaan erilliseen sopimukseen. Finanssivalvonnasta annetun lain 67 §:n 3 momentin mukaisesti tällaisten tehtävien vastaanottamisesta on perittävä korvaus, jollei Finanssivalvonnan johtokunta erityisestä syystä toisin päätä.
Vastaavasti pykälän 2 momentin mukaan Finanssivalvonta voi sopimusteitse siirtää tehtäviään vastaanottavana jäsenvaltiona toimivan toisen ETA-valtion toimivaltaiselle viranomaiselle, jos Suomessa rekisteröidyn vakuutusedustajan tai sivutoimisen vakuutusedustajan ensisijainen liikepaikka sijaitsee kyseisessä toisessa ETA-valtiossa kuin Suomessa. Vastaavasti kuin edellä, sopimus ei voi koskea sellaisten pakottavien säännösten valvontaa, joka koskee lain soveltamisalaa taikka rekisteröinti- tai ETA-ilmoitusmenettelyä. Näistä säädetään Suomessa vakuutusten tarjoamisesta annettavan lain 2 ja 4 luvussa. Finanssivalvonnan tehtävien luovuttamisesta Euroopan vakuutus- ja lisäeläkeviranomaiselle tai vastaanottavan jäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle voidaan maksaa korvaus.
Pykälän 3 momentin mukaan sopimuksen tekeminen tulee perustella, ja sopimuksen tulee edistää valvontatehtävien tehokasta hoitamista. Sopimuksesta on ilmoitettava sopimuksen kohteena olevalle vakuutusedustajalle tai sivutoimiselle vakuutusedustajalle sekä Euroopan vakuutus- ja lisäeläkeviranomaiselle ja komissiolle viipymättä. Hallintolain 45 §:ssä säädetään viranomaisen velvollisuudesta perustella päätös sekä perusteluista ilmenevistä seikoista. Hallintolain 54 §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan viranomaisen on annettava tekemänsä päätös viipymättä tiedoksi asianosaiselle ja muulle tiedossa olevalle, jolla on oikeus hakea siihen oikaisua tai muutosta valittamalla. Pykälän 1 ja 2 momentissa pannaan täytäntöön direktiivin 7 artiklan 1 kohta ja osaltaan 12 artiklan 1 kohta. Finanssivalvonnan toimivallasta tehdä ETA-valvottavan tarkastustehtävien siirtämistä koskeva sopimus on säädetty sisällöltään läheisesti Finanssivalvonnasta annetun lain 67 §:n 1 momentissa sekä muille valvontaviranomaisille ja komissiolle ilmoittamisesta mainitun lain 67 §:n 8 momentissa.
70 §. Vakuutusten tarjoamisen kieltäminen. Pykälän 1 momentissa säädetään tilanteesta, jossa Finanssivalvonta havaitsee, että vakuutuksia tarjotaan Suomessa ilman rekisteröintiä tai ilman 26—28 §:ssä tarkoitettua ETA-valtioiden toimivaltaisten viranomaisten välistä ilmoitusmenettelyä. Käytännössä tällöin vaaditaan rekisteröinti- tai ETA-ilmoituksen tekemistä.
Momentin nojalla Finanssivalvonnalla on toimivalta kieltää vakuutusten tarjoaminen tai siihen liittyvä menettely, jos toimintaa on harjoitettu ilman rekisteröintiä. Samalla voidaan myös varoittaa jatkamasta menettelyä tai toistamasta sitä. Säännöksen ehdotetaan koskevan rekisteröimättömiä luonnollisia henkilöitä ja oikeushenkilöitä, esimerkiksi laissa tarkoitettua vakuutusten tarjoamista verkkosivuillaan harjoittavia, sekä rekisteröityjä vakuutuksentarjoajia, lähinnä vakuutusedustajia tai sivutoimisia vakuutusedustajia. Säännöksen henkilöllinen soveltamisala perustuu direktiivin 33 artiklan 1 kohdan a—d alakohtaan. Näiden toimijoiden osalta Finanssivalvonnalla tulee direktiivin 33 artiklan 3 kohdan a alakohdan nojalla olla valtuudet antaa määräys, jossa vastuussa olevaa luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä vaaditaan lopettamaan rikkominen ja olemaan toistamatta sitä.
Siltä osin kuin toimintaa on harjoitettu ilman rekisteröintiä tai muun ETA-valtion viranomaiselle tehtyä ilmoitusta, säännös vastaa sisällöltään voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 38 §:n 1 momenttia.
Uutta on, että Finanssivalvonnalla on toimivalta kieltää myös edellä momentissa tarkoitetun rekisteröimättömän henkilön tai rekisteröintiä koskevien säännösten vastaisesti toimivan rekisteröidyn vakuutuksentarjoajan käyttäminen. Erityisistä syistä kielto voidaan määrätä myös vakuutusten tarjoamista harjoittavan lukuun toimivalle.
Pykälän 2 momentissa säädetään Finanssivalvonnan toimivallasta kieltää vakuutusten tarjoaminen muussa kuin 1 momentissa tarkoitetussa tapauksessa, jos laissa säädettyjä velvollisuuksia on olennaisesti rikottu tai laiminlyöty. Samalla voidaan myös varoittaa aloittamasta toimintaa uudelleen tai toistamasta rikkomusta tai laiminlyöntiä. Momentissa tarkoitetaan erityisesti lain 30—54, 57 ja 78 §:n rikkomista. Säännöksen soveltamisala perustuu direktiivin 33 artiklan 1 kohdan e ja f alakohtaan. Finanssivalvonnalla tulee direktiivin 33 artiklan 2 kohdan b alakohdan ja 3 kohdan a alakohdan mukaisesti olla valtuudet antaa määräys, jossa vastuussa olevaa luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä vaaditaan lopettamaan rikkominen ja olemaan toistamatta sitä.
Momentin mukaan kielto voidaan määrätä määräajaksi tai siksi ajaksi, kunnes virhe tai laiminlyönti on korjattu. Säännös vastaa sisällöltään voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 38 §:n 4 momenttia siten muutettuna, että säännös koskee vakuutuksentarjoajia ja että ehdotetussa pykälässä kiellon määräämiseksi ei edellytetä Finanssivalvonnan kohtuullisen määräajan määräämistä. Jatkossakin Finanssivalvonta voi määrätä kohtuullisen määräajan olennaisen lainvastaisen menettelyn korjaamiseksi, ennen kuin se kieltää vakuutusten tarjoamisen, mutta tähän ei ole lain mukaan ehdotonta velvollisuutta.
Lisäksi pykälän 3 momentissa täsmennetään selkeyden vuoksi, että kiellon määräämiseen sovelletaan Finanssivalvonnasta annetun lain 33, 33 a, 34 ja 35 a §:ää. Mainittujen pykälien nojalla Finanssivalvonnalla on toimivalta antaa pykälässä tarkoitetulle henkilölle tai vakuutuksentarjoajalle muun muassa hallinnollisia määräyksiä, tehostaa niitä uhkasakolla ja hakea turvaamistoimea tietyissä tilanteissa.
Pykälässä ei rajoiteta Finanssivalvonnasta annetun lain säännösten soveltamista sen lain määritelmän mukaisiin valvottaviin tai muihin finanssimarkkinoilla toimiviin, joten muun muassa tämän pykälän 3 momentissa mainittuja säännöksiä sovelletaan kaikkiin kieltoihin, jotka määrätään tässä pykälässä tarkoitetuille henkilöille.
71 §.Seuraamusmaksu. Pykälässä säädetään niistä säännöksistä, joiden rikkomisesta tai laiminlyönneistä Finanssivalvonta saa Finanssivalvonnasta annetun lain 40 §:n nojalla määrätä seuraamusmaksun. Seuraamusmaksu on vakava hallinnollinen seuraamus, jonka soveltamisalaan kuuluvissa rikkomuksissa ja laiminlyönneissä on lähtökohtaisesti kyse erittäin moitittavista teoista ja laiminlyönneistä (HE 32/2012 vp, s. 85). Seuraamusmaksun sijaan voidaan laissa säädetyin perustein poikkeuksellisesti antaa julkinen varoitus, jos lain vastaista menettelyä olisi pidettävä esimerkiksi vähäisenä. Säännös vastaa muita finanssimarkkinoiden sektoreita koskevia säädöksiä. Säännöksestä ilmenee Finanssivalvonnan lähtökohtainen velvollisuus seuraamusmaksun määräämiselle laissa säädetyin edellytyksin. Finanssivalvonta ottaa mahdollisessa seuraamusharkinnassaan huomioon hallintolain 6 §:ssä tarkoitetut hallinnon oikeusperiaatteet sekä Finanssivalvonnasta annetussa laissa säädetyt hallinnollisen seuraamuksen määräämistä ja määräämättä jättämistä koskevat säännökset.
Laissa on täsmällisesti ja selkeästi säädettävä maksuvelvollisuuden ja maksun suuruuden perusteista sekä maksuvelvollisen oikeusturvasta samoin kuin lain täytäntöönpanon perusteista. Pykälän 1 momentin 1 kohdassa säädetään yksityiskohtaisesti Finanssivalvonnan toimivallasta määrätä vakuutuksentarjoajalle seuraamusmaksu 30—60 ja 78 §:ssä säädettyjä menettelytapoja koskevista teoista tai laiminlyönneistä vakuutuksia tarjottaessa. Siltä osin kuin momentin 1 kohdassa tarkoitetuissa säännöksissä on kyse tiedonantovelvollisuuksista asiakkaalle, vakuutusten tarjoamisesta annettavan lain 35—37 §:ää sovelletaan vakuutusmeklareihin ja sivutoimisiin vakuutusmeklareihin sekä 47—53 §:ää vakuutusmeklareihin. Jotta vakuutuksenantajat ja asiamiehet otetaan huomioon, pykälän 1 kohdassa viitataan täydentävästi myös vakuutuksenantajiin ja asiamiehiin sovellettaviin vakuutussopimuslain vastaaviin säännöksiin, joissa säädetään vakuutuksia koskevista tiedonantovelvollisuuksista. Myös niiden rikkomisesta tai laiminlyönnistä Finanssivalvonta määrää seuraamusmaksun. Seuraamusten enimmäismäärästä säädetään tarkemmin Finanssivalvonnasta annetun lain 41 §:ssä. Säännös perustuu direktiivin 33 artiklan 1 kohdan e alakohtaan ja 2 kohdan e ja f alakohtaan. Muiden kuin sijoitusvakuutusten osalta säännös perustuu direktiivin 33 artiklan 4 kohtaan.
Pykälän 1 momentin 2—6 kohdassa säädetään yksityiskohtaisesti Finanssivalvonnan toimivallasta määrätä vakuutuksentarjoajalle seuraamusmaksu sellaisista teoista tai laiminlyönneistä, joita ovat rekisteröintivelvollisuuden noudattamisen laiminlyönti, rekisteröimättömän vakuutusedustajan käyttäminen, virheellisten tai harhaanjohtavien tietojen antaminen rekisteröintihakemuksessa sekä ammattipätevyyden ylläpitoon, kehittämiseen ja niiden valvontaan ja varmistamiseen liittyvien säännösten laiminlyöminen tai rikkominen.
Pykälän 2—6 kohdassa tarkoitetuista menettelyistä on säädetty direktiivin 33 artiklan 1 kohdan a—d ja f alakohdassa. Direktiivin 33 artiklan 3 kohdan nojalla mukaan näistä teoista tai laiminlyönneistä on voitava määrätä vastuussa oleva luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö lopettamaan teko tai laiminlyönti ja olemaan toistamatta sitä. Samoin Finanssivalvonnalla on oltava toimivalta peruuttaa vakuutusedustajan tai sivutoimisen vakuutusedustajan rekisteröinti. Direktiivissä ei kuitenkaan edellytetä seuraamusmaksun määräämistä. Direktiivin 33 artiklan 4 kohdan nojalla Suomi voi antaa Finanssivalvonnalle toimivallan määrätä lisäseuraamuksia tai muita toimenpiteitä sekä hallinnollisia taloudellisia seuraamuksia, jotka ovat korkeampia kuin tässä artiklassa säädetyt. Säännökset ovat tarpeen sen varmistamiseksi, että Finanssivalvonnalla on riittävä toimivalta oikeasuhtaisten ja tarpeellisten hallinnollisten seuraamusten määräämiseksi. Toimimalla ilman rekisteröintiä tai riittävää ammattipätevyyttä taikka rikkomalla tai laiminlyömällä muihin kuin sijoitusvakuutuksiin liittyviä menettelytapa- ja tiedonantosäännöksiä vakuutusten tarjoamisessa on mahdollista menetellä olennaisesti asiakkaan edun vastaisella tavalla. Jos Finanssivalvonnalla ei olisi toimivaltaa määrätä julkista varoitusta tai taloudellisia seuraamuksia, direktiivin mukaan mahdollisia hallinnollisia seuraamuksia olisivat ainoastaan menettelyn lopettamismääräys tai vakuutusedustajarekisteristä poistamista koskeva määräys. Näin lievien tai ankarien valvontatoimenpiteiden ohella on perusteltua, että laissa säädetään myös ääripäiden välissä olevista oikeasuhtaisista ja tarpeellisista hallinnollisista seuraamuksista. Siten ehdotetaan, että edellä tarkoitetuista teoista tai laiminlyönneistä Finanssivalvonnalla on toimivalta määrätä seuraamusmaksu. Pykälän 1 momentin 2—6 kohta perustuvat direktiivin 33 artiklan 4 kohdan täytäntöönpanoon. Sääntely on kansallista. Asiakkaan suojan perusteella on perusteltua edellyttää korkeaa sääntelyn tasoa päätoimisesti toimivilta vakuutuksenantajilta ja vakuutusedustajilta sekä sivutoimisilta vakuutusedustajilta.
Pykälän 2 momentissa ehdotetaan säädettäväksi, että 1 momentissa mainittujen säännösten ohella lisäksi kyseisten lain säännösten nojalla annetut tarkemmat säännökset ja määräykset sekä direktiivin perusteella annettujen komission asetusten ja päätösten säännökset ovat Finanssivalvonnasta annetun lain 40 §:n 1 momentissa tarkoitettuja säännöksiä, joiden rikkomisesta saadaan määrätä seuraamusmaksu. Säännös vastaa sisällöltään sijoituspalvelulain 15 luvun 2 §:n 6 momenttia.
Direktiivin 31 artiklan 4 kohdan mukaan seuraamusmaksu on määrättävä kenelle tahansa rikkomuksesta vastuussa olevalle luonnolliselle henkilölle tai oikeushenkilölle. Asiasta säädetään Finanssivalvonnasta annetun lain 40 §:ssä.
72 §. Rikkomuksista ilmoittaminen. Pykälässä säädetään oikeushenkilön muodossa toimivan vakuutuksentarjoajan sisäisestä ilmoitusmenettelystä. Pykälä perustuu voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 36 §:ään. Voimassa olevaan lakiin nähden ehdotetun pykälän 1 momenttia täydennetään siten, että vakuutusten tarjoamista harjoittavalla oikeushenkilöllä on oltava menettely, jota noudattamalla sen palveluksessa olevat voivat ilmoittaa oikeushenkilön sisällä riippumattoman kanavan kautta myös vakuutusten tarjoamisesta annettavan lain rikkomisesta.
Uutta on myös, että pykälän 1 ja 3 momentissa viitataan henkilötietolain lisäksi muuhun lakiin. Tällä tarkoitetaan erityisesti henkilötietojen käsittelyssä sekä näiden tietojen vapaasta liikkuvuudesta ja direktiivin 95/46/EY kumoamisesta annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EU) 2016/679 (yleisen tietosuoja-asetus). Sen soveltamisen alettua 3 momentissa rajoitettaisiin yleisen tietosuoja-asetuksen 15 artiklassa säädettyä rekisteröidyn oikeutta saada pääsy tietoihinsa. Rajoitukset perustuvat yleisen tietosuoja-asetuksen 23 artiklan 1 kohdan d ja g alakohtaan sekä täyttävät yleisen tietosuoja-asetuksen 23 artiklan 2 kohdan edellytykset. Finanssivalvonnasta annetun lain 71 a §:n nojalla Finanssivalvonnan on ylläpidettävä järjestelmää, jonka kautta se voi vastaanottaa ilmoituksia finanssimarkkinoita koskeviin säännöksiin liittyvistä väärinkäytösepäilyistä. Pykälää on muutettu vuoden 2017 alusta alkaen siten, että Finanssivalvonnan on voitava suojata omien järjestelmiensä kautta ilmoituksen tekevää henkilöä samalla tavalla kuin vakuutuksenantajan tai vakuutusedustajan sisäistä ilmoitusjärjestelmää käytettäessä. Finanssivalvonnan on siten tehtävä asianmukaiset ja riittävät toimenpiteet, joilla järjestetään ilmoitusten asianmukainen käsittely sekä suojataan ilmoituksen tekijää ja turvataan ilmoituksen tekijän ja ilmoituksen kohteena olevan henkilötietojen suoja noudattaen henkilötietolakia.
Ehdotetussa pykälässä ja muutetun Finanssivalvonnasta annetun lain 71 a §:n säännöksillä pannaan täytäntöön direktiivin 35 artiklan 2 kohta.
73 §. Vakuutusedustajarekisteristä poistaminen. Direktiivin 3 artiklan 4 kohdan neljännestä alakohdasta ilmenee, että rekisteröinnin ja toiminnan harjoittamisen edellytyksenä on direktiivin 10 artiklassa säädettyjen ammatillisten vaatimusten täyttäminen. Jos vaatimukset eivät enää täyty, direktiivin 3 artiklan 4 kohdan kuudennen alakohdan mukaan vakuutusedustaja tai sivutoiminen vakuutusedustaja on poistettava rekisteristä. Ehdotetussa pykälässä säädetään direktiivin mukaisten rekisteristä poistamisen perusteiden lisäksi eräistä kansallisista poistamisperusteista.
Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan Finanssivalvonnan on poistettava vakuutusedustajarekisteristä vakuutusedustaja tai sivutoiminen vakuutusedustaja, joka on lopettanut toimintansa. Säännös vastaa direktiivin 33 artiklan 1 kohdan a alakohtaa ja 3 kohdan b alakohtaa sekä voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 10 §:n 1 momentin 1 kohtaa.
Uutta on, että momentin 2 kohdan mukaan Finanssivalvonnan on poistettava rekisteristä vakuutusedustaja tai sivutoiminen vakuutusedustaja, joka on hyväksytty rekisteriin vakuutusedustajan tai sivutoiminen vakuutusedustaja antamien virheellisten tai harhaanjohtavien tietojen perusteella. Rekisteristä on poistettava myös vakuutusedustaja tai sivutoiminen vakuutusedustaja, joka on muutoin rikkonut tai laiminlyönyt noudattaa 7 tai 14 §:ssä säädettyä tietojenantovelvollisuutta. Säännös vastaa direktiivin 33 artiklan 1 kohdan c alakohtaa ja 3 kohdan b alakohtaa.
Momentin 3 kohdan mukaan Finanssivalvonnan on poistettava rekisteristä vakuutusedustaja tai sivutoiminen vakuutusedustaja, joka ei enää täytä 8 ja 9 § säädettyjä rekisteröinnin edellytyksiä. Rekisteröinnin edellytysten on täytyttävä myös vakuutusten tarjoamista harjoitettaessa. Säännös vastaa direktiivin 3 artiklan 4 kohdan kuudetta alakohtaa, 33 artiklan 1 kohdan d alakohtaa ja 3 kohdan b alakohtaa sekä voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 10 §:n 1 momentin 2 kohtaa.
Uutta on myös se, että momentin 4 kohdan mukaan rekisteristä on poistettava vakuutusedustaja tai sivutoiminen vakuutusedustaja, joka käyttää tämän lain vastaisesti toiminnassaan rekisteröimätöntä henkilöä. Säännöstä sovellettaessa on otettava huomioon, että oikeushenkilön muodossa vakuutusmeklarin tai asiamiehen palveluksessa olevista vakuutusten tarjoamisista henkilöistä vähintään 30 prosenttia on rekisteröitävä. Siksi säännöksessä on korostettu tämän lain vastaista toimintaa, mikä tarkoittaa oikeushenkilön osalta säädetyn prosenttiosuuden alittamista. Tältä osin säännös vastaa direktiivin 33 artiklan 1 kohdan b alakohtaa ja 3 kohdan b alakohtaa. Lisäksi rekisteristä on poistettava myös se, joka harjoittaa vakuutusten tarjoamista toisen välikätenä. Välikätenä toimivien henkilöiden osalta säännös on kansallinen.
Momentin 5 kohdan mukaan rekisteristä on poistettava myös se, joka toimii siten, että on ilmennyt vakavia tai toistuvia lain säännösten rikkomisia tai laiminlyöntejä. Myös vakuutusedustajalle tai sivutoimiselle vakuutusedustajalle jo aiemmin määrätty 70 §:n 2 momentissa tarkoitettu määräaikainen toimintakielto voidaan ottaa huomioon. Finanssivalvonta voi poistaa vakuutusedustajan tai sivutoimisen vakuutusedustajan rekisteristä esimerkiksi, jos tämä rikkoo tai laiminlyö törkeästi velvollisuuksiaan. Säännös vastaa sisällöltään direktiivin 33 artiklan 1 kohdan e ja f alakohtaa, 2 kohdan c alakohtaa, 3 kohdan b alakohtaa sekä voimassa olevan vakuutusedustuksesta annetun lain 38 §:n 4 momenttia.
Momentin 6 kohdassa säädetään edellä 8 §:n 1 momentin 11 kohdassa säädetyn ja 9 §:n 1 momentin 9 kohdassa säädetyn nojalla valvonnan esteettömyyden rikkomisesta tai laiminlyönnistä. Sen seurauksena Finanssivalvonta voi poistaa vakuutusedustajan tai sivutoimisen vakuutusedustajan vakuutusedustajarekisteristä. Säännös on kansallinen, mutta direktiivin 3 artiklan 7 kohdan nojalla rekisteröintihakemus on hylättävä, jos valvonta estyy. Johdonmukaista on, että myös jo saatu rekisteröinti voidaan myöhemmin poistaa samalla perusteella.
Pykälän 2 momentissa säädetään tiettyjä ajallisesti rajattuja poikkeuksia vakuutusedustajarekisteristä poistamiseen. Säännökset ovat kansallisia. Vakuutusedustajan tai sivutoimisen vakuutusedustajan elinkeinon harjoittamisen keskeytymisen liiketaloudellisesti perusteettomasta syystä sekä asiakassuhteiden asianmukaisen hoitamisen kannalta on tarpeellista tehdä kyseiset rajaukset. Rekisteristä poistamisen jälkeen vakuutusten tarjoamisen harjoittaminen ei ole mahdollista, joten välitön rekisteristä poistaminen saattaa olla asiakkaiden kannalta epäedullista. Finanssivalvonta voi vakuutusedustajan tai sivutoimisen vakuutusedustajan hakemuksesta myöntää yksittäistapauksessa luvan poiketa kohtuulliseksi määräajaksi seuraavien vaatimusten osalta:
- rekisteröidyn vakuutusmeklarin, asiamiehen tai sivutoimisen vakuutusedustajan 18 §:n mukainen ammattipätevyys (8 §:n 1 momentin 5 kohta tai 9 §:n 1 momentin 4 kohta)
- vakuutusmeklarin tai asiamiehen 21 §:n 2 momentin mukaiset toiminta- ja menettelytavat ja arviointijärjestelmät tai 78 §:n 1 momentin mukainen arkisto (8 §:n 1 momentin 7 kohta tai 9 §:n 1 momentin 5 kohta), tai
- vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin vastuuvakuutuksen tai muun vastaavan vakuuden määrää koskeva puute (8 §:n 1 momentin 6 kohta).
Samoin vakuutusedustajalle voidaan myöntää määräaikainen poikkeus sen edellytyksen täyttämiseksi, jonka mukaan vakuutusten tarjoamista harjoittavan oikeushenkilön palveluksessa olevista, vakuutusten tarjoamiseen osallistuvista henkilöistä 30 prosenttia on rekisteröitävä vakuutusedustajiksi (8 §:n 1 momentin 8 kohta tai 9 §:n 1 momentin 6 kohta). Kohtaa koskeva poikkeuslupa voidaan myöntää, jos edellytyksen täyttymättä jääminen johtuu liiketoiminnan poikkeuksellisesta muutoksesta ja luvan myöntäminen on tarpeen vakuutusedustajan asiakassuhteiden asianmukaisen hoitamisen takia. Luvan myöntäminen voi liittyä poikkeuksellisiin olosuhteisiin, jotka voivat olla luonteeltaan ennalta arvaamattomia tapahtumia, esimerkiksi henkilöstön äkillinen normaalia suurempi vaihtuvuus. Vakuutusedustajan on luonnollisesti järjestettävä päivittäinen liiketoimintansa siten, että rekisteröintiedellytykset täyttyvät esimerkiksi henkilöstön normaalista vaihtuvuudesta huolimatta.
Pykälän 3 momentin mukaan Finanssivalvonnan on tapauksen mukaan ilmoitettava vastaanottavalle jäsenvaltiolle Suomessa rekisteröidyn vakuutusedustajan tai sivutoimisen vakuutusedustajan vakuutusedustajarekisteristä poistamisesta. Käytännössä Finanssivalvonta ilmoittaa rekisteristä poistamisesta sen Euroopan talousalueeseen kuuluvan valtion toimivaltaiselle viranomaiselle, jossa vakuutusedustaja tai sivutoiminen vakuutusedustaja harjoittaa vakuutusten tarjoamista, jos Finanssivalvonta on ilmoittanut viranomaiselle vakuutusten tarjoamista koskevan toiminnan aloittamisesta kyseisessä maassa sijoittautumisvapauden tai palvelujen tarjoamisen vapauden perusteella. Toimivaltaisella viranomaisella tarkoitetaan yhtä tai useampaa viranomaista tai elintä, jonka jäsenvaltio nimeää direktiivin 12 artiklan mukaisesti huolehtimaan direktiivin täytäntöönpanosta. Useimmiten viranomainen lienee sama, joka vastaa vakuutuksentarjoajan valvonnasta, vaikka direktiivissä ei tätä suoranaisesti edellytetä. Finanssivalvonnan on tehtävä ilmoitus 30 päivän kuluessa. Säännöksessä pannaan täytäntöön direktiivin 3 artiklan 4 kohdan kuudes alakohta.
Pykälän 4 momentin nojalla Finanssivalvonta voi vakuutusedustajarekisteristä poistamisen yhteydessä antaa yksittäistapauksessa asiakkaiden etujen turvaamiseksi tarkempia määräyksiä niistä toimenpiteistä, joihin vakuutusedustajan tai sivutoimisen vakuutusedustajan on ryhdyttävä toiminnan lopettamiseksi.
74 §. Vakuutusmeklarin vahingonkorvausvastuu. Pykälässä ehdotetaan säilytettäväksi voimassa olevaan lakiin sisältyneet lähtökohdat siitä, että tässä laissa säädetty vahingonkorvausvastuu koskee myös sopimussuhteessa aiheutuneita vahinkoja, että henkilö- tai esinevahinkoon liittymätön niin sanottu puhdas varallisuusvahinko tulee korvattavaksi ilman vahingonkorvauslaissa säädettyjä erittäin painavia syitä ja että tässä laissa säädetään myös yrityksen aiheuttamien vahinkojen korvaamisesta (vrt. hallituksen esitys 32/2012 vp, s. 172).
Pykälän 1 momentin mukaan vakuutusmeklari on velvollinen korvaamaan vahingon, joka hänen tämän lain tai toimeksiantosopimuksen vastaisesta menettelystään aiheutuu toimeksiantajalle, asiakkaalle tai muulle henkilölle, jonka oikeutta toimeksianto tai vakuutus koskee.
Vakuutusmeklarin ammattitaidottomuudesta tai huolimattomuudesta voi aiheutua suuriakin taloudellisia vahinkoja. Vakuutusmeklari voi esimerkiksi jättää vakuuttamatta vakuutuksenottajan tai kolmannen osapuolen kannalta keskeisen riskin, vaikka toimeksiantosopimuksen mukaan hänen olisi tullut huolehtia asiakkaansa kokonaisvakuutusturvasta. Koska vakuutuksenottaja tai kolmas osapuoli ei tällöin vahingon sattuessa saa korvausta vakuutuksesta, vakuutusmeklari on velvollinen suorittamaan vahingonkorvauksena vakuutuskorvausta vastaavan määrän. Oikeus korvaukseen on vakuutusmeklarin asiakkaalla sekä muulla henkilöllä, jonka oikeutta toimeksianto tai vakuutus koskee.
Vakuutusmeklari voi aiheuttaa toimessaan vahinkoja myös vakuutuksenantajalle ja muulle toimeksiantosopimuksen ulkopuoliselle henkilölle. Näitä voivat olla esimerkiksi kiinnityksenhaltijat tai pidätys- tai panttioikeuden haltijat, jotka eivät saa korvausta tuhoutuneesta ja vakuuttamattomasta omaisuudesta vakuutusmeklarin virheen tai laiminlyönnin takia. Tällaisia henkilöitä voivat olla myös vakuutetut, edunsaajat tai henkilöt, joita ei ole merkitty vakuutussopimuksessa vakuutetuiksi tai edunsaajiksi, vaikka vakuutusmeklari ja toimeksiantaja olisivat tästä sopineet. Tällaisilla henkilöillä olisi toimeksiantajan kanssa yhtäläinen oikeus saada korvaus kaikesta heille aiheutuneesta vahingosta.
Yleensä aiheutettu vahinko on juuri puhdas varallisuusvahinko. Tämän vuoksi pykälään edelleen otettaisiin säännös, jonka mukaan vahingon kärsineellä on oikeus vahingonkorvaukseen vakuutusmeklarilta, joka on tämän lain vastaisella teolla aiheuttanut vahingon. Säännös merkitsee siis sitä, että sekä sopimussuhteessa että sen ulkopuolella vahingon aiheuttajan käyttäytymisen asianmukaisuutta voitaisiin arvioida tämän lain sekä sen nojalla annettujen säännösten ja määräysten sekä lain soveltamisalaan liittyvien komission asetusten tai päätösten nojalla. Ehdotetulla pykälällä ei kuitenkaan tarkoiteta sulkea pois sopimusperusteista vastuuta koskevien periaatteiden soveltamista. Sopimusvastuun avulla korvataan sopimuskumppanille sopimusrikkomuksella aiheutettu vahinko, jolloin ratkaisevaa on, onko vahinko aiheutettu osapuolten keskinäisten sopimusvelvoitteiden vastaisella menettelyllä. Toisaalta myös sopimussuhteessa voidaan aiheuttaa vahinkoa normeja rikkomalla, jolloin korvausvelvollisuuteen voidaan soveltaa ehdotettua pykälää. Sopimusvastuussa on yleisenä periaatteena, että vahingon aiheuttajan on vastuusta vapautuakseen pystyttävä näyttämään, että on toiminut huolellisesti. Sopimussuhteen ulkopuolisia varallisuusvahinkoja koskevan vastuun kannalta säännös merkitsee sitä, ettei niin sanotun puhtaan varallisuusvahingon korvaaminen edellytä tässä yhteydessä vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:ssä tarkoitettuja erittäin painavia syitä silloinkaan, kun vahinkoa aiheuttanutta tekoa ei ole säädetty rangaistavaksi laissa (vrt. hallituksen esitys 32/2012 vp, s. 172).
Pykälän 1 momentissa on kysymys sopimusperusteisesta vastuusta vakuutusmeklarin ja toimeksiantajan välisessä suhteessa (toimeksiantosopimus) sekä sopimuksen ulkoisesta vastuusta vakuutusmeklarin ja muun vahinkoa kärsineen välisessä suhteessa (vakuutussopimuksen määräykset). Tällöin vahinkoa kärsineen on näytettävä vahinko, joka on riittävässä syy-yhteydessä vakuutusmeklarin menettelyyn nähden. Vakuutusmeklari kuitenkin vapautuu vahingonkorvausvastuusta, jos hän osoittaa toimineensa ammattitaitoisesti ja huolellisesti. Vastuusta vapautuminen on mahdollista, jos vakuutusmeklari osoittaa vahingon aiheutuneen ammattitaitoisesta ja huolellisesta toiminnasta huolimatta.
Vakuutusmeklarin vahingonkorvausvelvollisuus voi syntyä sopimusrikkomuksen lisäksi myös lain ja sen nojalla annettujen säännösten rikkomisesta tai laiminlyönnistä. Vahingonkorvausvelvollisuus voi syntyä esimerkiksi sen seurauksena, ettei vakuutusmeklari täytä tiedonantovelvollisuuttaan toimeksiantajalle. Näin voi käydä esimerkiksi silloin, kun 36 §:n 1 momentin vastaisesti vakuutusmeklari ei välitä toimeksiantajalleen vakuutuksenantajan ilmoitusta vakuutukseen sisältyvästä rajoitusehdosta ja tämän seurauksena toimeksiantajalle syntyy väärä kuva vakuutusturvansa sisällöstä.
Pykälän 2 momentissa ehdotetaan, että jos vakuutusmeklari on jättänyt antamatta asiakkaalle tarpeellisia tietoja vakuutuksesta tai antanut asiakkaalle siitä virheellisiä tai harhaanjohtavia tietoja, vakuutusmeklarin on korvattava vahinko, joka aiheutuu siitä, ettei vakuutussopimus ole sen sisältöinen kuin asiakkaalla oli saamiensa tietojen perusteella ollut aihetta käsittää. Säännös vastaa vakuutuksenantajan osalta säädettyä vakuutussopimuslain 9 §:n 1 momenttia. Pykälän 2 momentti on tarpeen, jotta toimeksiantajan asema olisi mahdollisimman yhdenmukainen riippumatta siitä, ottaako hän vakuutuksen suoraan vakuutuksenantajalta vai vakuutusmeklarin kautta. Jos toimeksiantajalle ei ole esimerkiksi ilmoitettu olennaista vakuutussopimukseen sisältyvää vakuutusturvan rajoitusta, vakuutusmeklari on velvollinen korvaamaan vahingon, joka syntyy siitä, ettei sopimus ole sen sisältöinen kuin toimeksiantajalla oli aihetta käsittää, vaikkei mikään vakuutuksenantaja olisi myöntänyt toimeksiantajan käsityksen mukaista vakuutusta.
Toimeksiantajan aiheellisen käsityksen arvioinnin tulee perustua objektiivisiin näkökohtiin. Lähtökohtana on sen arviointi, mihin käsitykseen tavallinen vakuutuksenhakija kyseisessä tilanteessa voi perustellusti päätyä. Toimeksiantaja ei voi vedota tietoon, jonka hän tiesi virheelliseksi, tai käsitykseen, joka johtui puutteellisesta perehtymisestä hänen saamiinsa tietoihin. Arvioinnissa voitaisiin poikkeuksellisesti nojautua myös subjektiivisiin seikkoihin, esimerkiksi ottaa huomioon toimeksiantajan erityinen vakuutusalan asiantuntemus.
Pykälän 2 momentti koskee ainoastaan sitä, että toimeksiantajalle on syntynyt virheellinen käsitys vakuutuksesta vakuutusmeklarin menettelyn vuoksi. Sen sijaan 2 momentissa ei puututa vakuutuksenantajan vastuuseen vakuutuksenhakijalle antamistaan puutteellisista, virheellisistä tai harhaanjohtavista tiedoista.
Vastuu puutteellisista tai virheellisistä tiedoista ei edellytä vakuutusmeklarin tuottamusta, vaan korvausvelvollisuus syntyy, vaikkei kukaan vakuutusmeklarin puolella olisi menetellyt huolimattomasti.
Pykälän 3 momentin mukaan vahingonkorvauksen sovittelusta ja korvausvastuun jakautumisesta kahden tai useamman korvausvelvollisen kesken säädetään vahingonkorvauslain 2 ja 6 luvussa. Säännöksestä seuraa, että muita vahingonkorvauslain säännöksiä ei sovelleta. Näin ollen esimerkiksi vahingonkorvauslaissa säädettyä puhtaan varallisuusvahingon korvaamista koskevaa erittäin painavan syyn rajoitusta ei sovelleta.
Pykälän 4 momentin mukaan sopimusehto, joka poikkeaa muista tämän pykälän säännöksistä asiakkaan tai 1 momentissa tarkoitetun muun korvaukseen oikeutetun vahingoksi, on mitätön kuluttajaa kohtaan taikka sellaista elinkeinonharjoittajaa tai muun toiminnan harjoittajaa kohtaan, joka huomioon ottaen hänen elinkeinotoimintansa tai muun toimintansa laatu ja laajuus sekä olosuhteet muutoin on rinnastettavissa kuluttajaan.
Vakuutusmeklari ei voi sopimuksella osittain tai kokonaan vapautua tämän pykälän mukaisesta vahingonkorvausvastuustaan näitä tahoja kohtaan. Tällainen ehto on mitätön, eli siitä ei tarvitse erikseen huomauttaa vakuutusmeklarille, eikä lainvastaista ehtoa voi tehdä päteväksi nimenomaisella hyväksymiselläkään.
75 §. Vakuutuksenantajan vahingonkorvausvastuu. Voimassa olevassa vakuutusedustuksesta annetussa laissa ei säädetä vakuutuksenantajan sopimuksenulkoisista lakisääteisistä velvollisuuksista, vaan niistä on säädetty vakuutusyhtiölaissa. Lain soveltamisalaa ehdotetaan muutettavaksi osittain koskemaan myös vakuutuksenantajan ja sen vastuulla toimivan asiamiehen toimintaa. Säännökset koskevat osaksi vakuutuksen tarjoamista koskevan toiminnan järjestämistä ja osaksi vakuutusten tarjoamista. Laissa on säädettävä vakuutuksenantajan vahingonkorvausvelvollisuudesta erikseen, koska tämän lain vastaisesta menettelystä vahinkoa kärsinyt ei jatkossa voi vaatia korvauksia vakuutusyhtiölain säännösten nojalla.
Pykälän 1 momentin mukaan vakuutuksenantaja on velvollinen korvaamaan vahingon, joka sen tai sitä edustavan asiamiehen momentissa lueteltujen lainkohtien vastaisesta menettelystä aiheutuu asiakkaalle tai muulle, jonka oikeutta vakuutus koskee. Säännöksiä, joita korvausvelvollisuus koskee, ovat 30, 34, 45 ja 46 §.
Lain 30 §:n 1 momentissa säädetään vakuutuksenantajan velvollisuudesta toimia rehellisesti, ammattitaitoisesti, huolellisesti ja asiakkaan edun mukaisesti sekä hyvän vakuutustavan mukaisesti. Lain 30 §:n 2 momentin mukaan vakuutuksenantaja ei saa ottaa vastaan eikä se saa palkita asiakkaan edun vastaisesta menettelystä. Vastaavasti on säädetty lain 45 §:ssä toimimisesta eturistiriitatilanteessa sijoitusvakuutusta tarjottaessa. Kyseessä ovat vakuutuksenantajan ja asiamiehen perustavanlaatuiset velvollisuudet asiakastaan kohtaan, joiden rikkomisen tai noudattamisen laiminlyönnin johdosta on perusteltua, että asiakkaalla on oikeus korvaukseen kärsimästään vahingosta.
Lain 34 §:ssä säädetään vakuutuksenantajan markkinoinnista. Vakuutuksenantajan markkinoinnista ehdotetaan vakuutusyhtiölain sijaan säädettäväksi jatkossa tässä laissa. Siten vakuutusyhtiölain sisällöltään vastaavaa vakuutusyhtiön johtohenkilöön kohdistuvaa vahingonkorvaussäännöstä ei voida enää soveltaa vakuutusten tarjoamisesta annettavassa laissa säädettävään markkinointiin. Vakuutuksenantajan markkinointi voi kohdistua laaja-alaiseen ja ennalta rajaamattomaan joukkoon luonnollisia henkilöitä ja oikeushenkilöitä. Lakiin on perusteltua lisätä itsenäinen vahingonkorvaussäännös. Säännöksen soveltamisalan piiriin tulevat asiakkaat tai ne, joita vakuutus koskee. Näille voi aiheutua huomattavaa vahinkoa vakuutuksenantajan, asiamiehen tai sivutoimisen asiamiehen markkinoinnista, joka voi olla esimerkiksi loukkaavaa, halventavaa tai muutoin epäasianmukaista.
Lain 46 §:ssä säädetään palvelun laadun turvaamisesta kannustinten yhteydessä. Sijoitusvakuutuksen tarjoajan ulkopuolisilta saamat tai ulkopuolisille maksamat vastikkeet eivät saa vaikuttaa sijoitusvakuutuksen tarjoajan toimintaan siten, että ne vaarantavat sijoitusvakuutuksen tarjoajan asiakkaan edun tai ammattimaisen toiminnan taikka heikentävät asiakkaalle tarjotun palvelun laatua. Asiakkaalle saattaa syntyä vahinkoa esimerkiksi sen seurauksena, että asiakas joutuu käymään tarpeettomasti moneen kertaan palveltavana vakuutuksenantajan puolella olevasta syystä.
Laissa säädetään tiettyjä erityissäännöksiä, jotka koskevat vakuutuksenantajan vakuutusten tarjoamismenettelyn järjestämistä. Näistä seikoista ei siten enää säädetä vakuutusyhtiölain 6 luvun 1 §:n ja osakeyhtiölain (624/2006) 6 luvun 2 §:n 1 momentin yleissäännösten nojalla. Vakuutusten tarjoamismenettelyt ovat luonteeltaan verrattavissa vakuutusyhtiölain ja osakeyhtiölain toiminnan järjestämistä koskeviin säännöksiin. Tällaiset rikkomukset ja laiminlyönnit jäisivät kuitenkin lain vahingonkorvaussääntelyn ulkopuolelle.
Pykälä vastaa lainvastaisen menettelyn tai edellä mainittujen säännösten noudattamisen laiminlyönnin osalta vakuutusmeklarin vahingonkorvausvelvollisuudesta 74 §:n 1 momentissa säädettyä. Pykälä vastaa sisällöltään myös vakuutusyhtiölain 28 luvun 2 §:n 2 ja 3 momenttia sitä seikkaa lukuun ottamatta, että ehdotettu säännös lieventää vakuutusyhtiön johtohenkilön vahingonkorvausvastuuta. Ehdotettu säännös kohdistuu vakuutusyhtiöön eikä sen johtohenkilöön. Vakuutusyhtiölain vahingonkorvaussäännöstä vastaavalla tavalla näyttötaakka on käännetty siten, että vakuutuksenantaja vapautuu vastuusta, jos se osoittaa toimineensa ja myös sitä edustavan asiamiehen toimineen ammattitaitoisesti ja huolellisesti.
Pykälän 2 momentissa säädetään vahingonkorvauksen sovittelusta ja korvausvastuun jakautumisesta kahden tai useamman korvausvelvollisen kesken samalla tavalla kuin edellä on säädetty vakuutusmeklarin osalta 74 §:n 3 momentissa.
Pykälän 3 momentissa säädetään 1 momentissa luetelluista säännösten vastaisten sopimusehtojen mitättömyydestä samalla tavalla kuin edellä on säädetty vakuutusmeklarin osalta 74 §:n 4 momentissa.
76 §. Finanssivalvonnan oikeus tietojen saantiin. Pykälän 1 momentissa säädetään Finanssivalvonnan oikeudesta saada tietoja sakkorekisteristä. Pykälän 2 momentissa on viittaussäännös rikosrekisterilakiin (770/1993). Siten Finanssivalvonnan oikeudesta saada tietoja rikosrekisteristä säädetään erikseen. Rikosrekisteritiedot saadaan luovuttaa Finanssivalvonnalle rikosrekisterilain 4 a §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla.
Tietojensaantioikeudet sakko- ja rikosrekisteristä ovat tarpeelliset, koska Finanssivalvonnalla on velvollisuus selvittää ja valvoa rekisteröimistä hakevan tai rekisteröidyn vakuutuksentarjoajan tai sen keskeisten vakuutusten tarjoamista suoraan harjoittavien henkilöiden, vastuuhenkilöiden, johdon ja tiettyjen omistajien hyvämaineisuutta. Osa tätä tarkastelua on selvittää näiden henkilöiden syyllistyminen sellaisiin rikoksiin, jotka vaarantavat henkilön hyvämaineisuuden. Ilman oikeutta saada tietoja sakko- ja rikosrekisteristä Finanssivalvonnan tehtävän suorittaminen vaikeutuu olennaisesti, koska tällöin olisi tukeuduttava lähes ainoastaan tarkastuksen kohteen ilmoittamiin tietoihin.
Pykälän 3 momentissa säädetään Finanssivalvonnan oikeudesta saada rekisteröimistä hakevalta lisätietoja. Tietojen on oltava tarpeen rekisteröinnin edellytysten täyttymisen arvioimiseksi. Lisätietojen pyytäminen voi olla tarpeen esimerkiksi silloin, kun Finanssivalvonta ei saa hakijan rikostaustan selvittämiseksi tarpeellisia tietoja suoraan rikosrekisteristä, esimerkiksi ulkomaalaisilta. Säännös vastaa sisällöltään eräiden luotonantajien ja luotonvälittäjien rekisteröinnistä annetun lain (853/2016) 3 §:n 3 momenttia.
77 §. Yleistä etua koskevat kansalliset säännökset. Pykälän mukaan Finanssivalvonnan on julkistettava ja päivitettävä tietoja Suomessa vakuutusten tarjoamisessa noudatettavista yleistä etua koskevista kansallisista säännöksistä verkkosivustollaan. Tietojen on oltava mahdollisimman ajantasaisia. Direktiivissä sallitaan, että jäsenvaltiot säätävät direktiiviä tiukempia vaatimuksia. Tiedot direktiiviä tiukemmista kansallisista säännöksistä ja niiden soveltamistavasta kuuluvat yleistä etua koskevien säännösten joukkoon, ja ne on julkistettava. Kyseiset yleistä etua koskevat säännökset liittyvät direktiivin mukaisesti Suomessa harjoitettavaan vakuutusten tai jälleenvakuutusten tarjoamiseen. Näistä tiedoista on ilmettävä direktiivin vaatimuksia tiukemmat säännökset, esimerkiksi se, että Suomessa on säädetty tiettyjä vakuutusmeklarin tai sivutoimisen vakuutusmeklarin palkkioita koskevia erityissäännöksiä, sekä näiden tiukempien säännösten soveltamiseen liittyvät seikat. Direktiiviä tiukempia säännöksiä on käsitelty pääpiirteissään yleisperusteluiden jaksossa 4.3. Suomalaisten yleistä etua koskevien säännösten julkistaminen on tarpeellista sen vuoksi, että mahdollisesti toisen ETA-valtion Suomessa vakuutusten tarjoamista harjoittavat vakuutusedustajat tai sivutoimiset vakuutusedustajat voivat varautua asianmukaisesti kansallisiin säännöksiin, jotka ovat ankarampia kuin direktiivissä säädetyt vähimmäisvaatimukset.
Pykälä perustuu direktiivin 4 artiklan 2 kohtaan, 6 artiklan 2 kohtaan sekä 11 artiklan 1 kohtaan, jonka mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että niiden toimivaltaiset viranomaiset julkistavat asianmukaisesti yleistä etua suojaavat asiaan liittyvät kansalliset säännökset, joita sovelletaan niiden alueella harjoitettavaan vakuutusten ja jälleenvakuutusten tarjoamiseen, mukaan lukien tiedot siitä, onko kyseinen jäsenvaltio päättänyt soveltaa 29 artiklan 3 kohdassa säädettyjä tiukempia säännöksiä ja kuinka se on päättänyt niitä soveltaa. Direktiivin 11 artiklan 3 kohdan toisen virkkeen alkuosan mukaan kansallisten toimivaltaisten viranomaisten on saatettava tällaiset tiedot ajan tasalle säännöllisesti.
Tiedot on perusteltua esittää direktiivin 11 artiklan 3 kohtaa mukaillen siten, että tiedot jaotellaan Euroopan vakuutus- ja lisäeläkeviranomaisen käytännön mukaisesti eri oikeudenalojen mukaan. Jos Suomessa noudatettavat yleistä etua koskevat säännökset muuttuvat, julkisesti saatavilla pidettäviä tietoja on vastaavasti päivitettävä.
Pykälässä säädetään myös Finanssivalvonnan velvollisuudesta antaa pyynnöstä tietoja Suomessa noudatettavista yleistä etua koskevista säännöksistä. Finanssivalvonta toimii siten direktiivissä tarkoitetun kansallisen keskitetyn tietopisteen tavoin. Tällaisia ovat muun muassa 34 §:n 3—5 momentin mukainen sopimattomana pidettävä menettely sekä 36 §:n 1 momentin mukainen vakuutusmeklarin velvollisuus kiinnittää asiakkaan huomiota myös vakuutusturvan olennaisiin rajoituksiin ja 48 §:n 2 momentin mukainen sijoitusvakuutuksen kulujen kumulatiivisesta vaikutuksesta pääoman kertymiseen. Säännös perustuu myös direktiivin 11 artiklan 4 kohtaan, jonka mukaan jäsenvaltioiden on perustettava keskitetty asiointipiste, joka vastaa yleistä etua koskeviin sääntöihin liittyvien tietojen antamisesta jäsenvaltiossa. Tällaisen asiointipisteen on oltava tarkoituksenmukainen toimivaltainen viranomainen.
Pykälässä ei ole nimenomaista säännöstä yleistä etua koskevien kansallisten säännösten hallinnollisen rasitteen seuraamisesta suhteessa kuluttajansuojaan. Tämä on osa tavanomaista kansallista lain ja alemmanasteisten määräysten vaikutusten seurantaa ja valmistelua. Asiasta säädetään direktiivin 11 artiklan 2 kohdassa.
Pykälä perustuu myös direktiivin 22 artiklan 2 kohdan ensimmäiseen ja toiseen alakohtaan, joiden mukaan jäsenvaltiot voivat pitää voimassa tai ottaa käyttöön tiukempia säännöksiä tässä luvussa tarkoitetuista tietojen antamista koskevista vaatimuksista, kunhan kyseiset säännökset ovat unionin oikeuden mukaisia. Jäsenvaltioiden on toimitettava Euroopan vakuutus- ja lisäeläkeviranomaiselle ja komissiolle tällaiset kansalliset säännöksensä. Jäsenvaltioiden on myös toteutettava tarvittavat toimet varmistaakseen, että niiden toimivaltaiset viranomaiset julkistavat asianmukaisesti tiedot siitä, onko kyseinen jäsenvaltio päättänyt soveltaa tässä kohdassa tarkoitettuja tiukempia säännöksiä ja kuinka se on päättänyt niitä soveltaa.
10 luku Erinäiset säännökset
78 §. Eräiden asiakirjojen säilyttäminen. Pykälän 1 momentissa ehdotetaan säädettäväksi vakuutuksenantajan ja vakuutusedustajan velvollisuudesta säilyttää hyvämaineisuutta ja ammattipätevyyttä sekä ammattipätevyyden ylläpitoa, kehittämistä, arviointia ja valvontaa koskevia asiakirjoja, kuten tutkintotodistuksia. Arkiston on oltava mahdollisimman ajantasainen, ja asiakirjoja on säilytettävä luotettavalla tavalla. Vakuutuksenantajan ja vakuutusedustajan on pyynnöstä ilmoitettava arkistosta vastaavan henkilön nimi Finanssivalvonnalle. Ilman nimenomaista säännöstäkin toiminnosta vastaava henkilö on nimettävä, jotta henkilö voidaan tarvittaessa ilmoittaa Finanssivalvonnalle. Säännös vastaa vakuutuksenantajan osalta direktiivin 10 artiklan 8 kohdan kolmatta alakohtaa.
Pykälän 2 momentissa säädetään vakuutuksenantajan ja vakuutusedustajan sopimuksia ja tarjoamia palveluita koskevasta arkistointivelvollisuudesta. Asiakkaan kanssa sovittujen vakuutusten sekä vakuutusedustajan ja vakuutuksenantajan tarjoamien palvelujen ehdot on säilytettävä luotettavalla tavalla, mikä voidaan täyttää esimerkiksi irtolehti-, kortti- tai tietojärjestelmän avulla. Sopimuspuolten oikeudet ja velvoitteet voidaan sisällyttää viitteinä muihin asiakirjoihin tai oikeudellisesti sitoviin teksteihin. Pykälä perustuu direktiivin 30 artiklan 4 kohtaan. On kuitenkin huomattava, että asiakkaalla ja Finanssivalvonnalla on pyynnöstä oikeus saada tarvitsemansa sopimukset ja muut asiakirjat muussakin muodossa kuin viitteinä sen mukaan kuin laissa säädetään.
79 §.Vaitiolovelvollisuus. Ehdotetun säännöksen mukainen vaitiolovelvollisuus koskee kaikkia tahoja, jotka vakuutusmeklarilla, sivutoimisella vakuutusmeklarilla tai 4 §:n 1 momentissa tarkoitetulla eräällä sivutoimisella vakuutusedustajalla vakuutusten tarjoamista harjoitettaessa tai muutoin vakuutusten tarjoamiseen liittyviä tehtäviä suoritettaessa voivat saada tietoonsa ja käsitellä salassa pidettäviä tietoja. Tällaiset tiedot voivat koskea vakuutuksentarjoajan, tämän asiakkaan tai jonkun muun taloudellista asemaa tai terveydentilaa tai muita henkilökohtaisia oloja koskevia seikkoja taikka liike- tai ammattisalaisuuksia. Vaitiolovelvollisuus sisältää sekä asiakirjojen salassapitovelvollisuuden että kiellon ilmaista muussa kuin kirjallisessa muodossa oleva tieto.
Vaitiolovelvollinen ei saa ilmaista vaitiolovelvollisuuden piiriin kuuluvia tietoja sivulliselle, jollei se, jonka hyväksi vaitiolovelvollisuus on säädetty, anna suostumustaan tietojen ilmaisemiseen tai jollei laissa ole toisin säädetty. Henkilötietojen käsittelystä on voimassa, mitä asiasta säädetään henkilötietolaissa ja muussa laissa, kuten EU:n yleisessä tietosuoja-asetuksessa. Erityisesti on säädetty arkaluonteisten henkilötietojen käsittelyn kiellosta henkilötietolain 11 §:ssä, sitä koskevista poikkeuksista henkilötietolain 12 §:ssä ja henkilötunnuksen käsittelystä henkilötietolain 13 §:ssä. Lisäksi ilman nimenomaista säännöstäkin vaitiolovelvollisuudesta viranomaisissa säädetään julkisuuslaissa.
Pykälässä säädetään vaitiolovelvollisuudesta sisällöltään johdonmukaisesti vakuutusyhtiölain 30 luvun 1 §:n 1 momentin, vakuutusyhdistyslain 16 luvun 10 §:n 1 momentin ja ulkomaisista vakuutusyhtiöistä annetun lain 79 §:n 1 momentin kanssa. Mainituissa säännöksissä säädetään vakuutuksenantajan ja asiamiehen vaitiolovelvollisuudesta.
80 §. Poikkeukset vaitiolovelvollisuuteen. Pykälän 1 momentissa säädetään nimenomaisesti tilanteista, joissa vakuutusmeklarilla, sivutoimisella vakuutusmeklarilla tai 4 §:n 1 momentissa tarkoitetulla eräällä sivutoimisella vakuutusedustajalla on oikeus luovuttaa vaitiolovelvollisuuden piiriin kuuluvia tietoja viranomaisille. Direktiivin säännökset huomioiden erityistä on, että momentin 4 kohdassa säädetään tutkimus- tai tilastotietojen julkisuudesta. Tietojen antamisesta tutkimustarkoituksiin säädetään lisäksi henkilötietolain 14 §:ssä ja tilastotarkoituksiin 15 §:ssä. Tietojen käsittelystä tilasto- ja tutkimustarkoituksessa säädetään jatkossa myös EU:n yleisessä tietosuoja-asetuksessa. Säännös vastaa sisällöltään vakuutusyhtiölain 30 luvun 2 §:n 1 momentin 1—6, 9 ja 11 kohtaa sekä mainitun lain 30 luvun 3 §:n 1 momentin 4, 6 ja 7 kohtaa.
Pykälän 2 momentissa rajoitetaan vakuutusedustajan, sivutoimisen vakuutusedustajan tai 4 §:n 1 momentissa tarkoitetun erään sivutoimisen vakuutusedustajan tietojen luovuttamista viranomaisen tehtävien suorittamiseksi tarpeellisiin tietoihin. Edelleen säännöksessä on rajattu terveystietojen luovuttaminen vain syyttäjä- ja esitutkintaviranomaiselle ja vain vakuutus- tai eläkelaitokseen kohdistuvan petosrikoksen estämisen, selvittämisen ja syytteeseen panemisen tarkoituksessa. Mahdollisuus luovuttaa tarvittaessa tietoja toimivaltaiselle viranomaiselle on tarpeen, jotta voidaan varmistaa vakuutusedustajien ja sivutoimisten vakuutusedustajien tehokas ja tarkoituksenmukainen valvonta. Tietojen luovuttaminen Euroopan talousalueeseen kuuluvien valtioiden asianomaisille viranomaisille on mahdollista, koska näiden vaitiolovelvollisuudesta säädetään direktiivin 13 artiklan 4 kohdassa ja Solvenssi II -direktiivin 64 artiklassa.
Pykälässä säädetään vaitiolovelvollisuutta koskevista poikkeuksista sisällöltään johdonmukaisesti vakuutusyhtiölain 30 luvun 3 §:n, vakuutusyhdistyslain 16 luvun 10 §:n 3 momentin ja ulkomaisista vakuutusyhtiöistä annetun lain 79 §:n 4 momentin kanssa. Mainituissa säännöksissä säädetään vakuutuksenantajan ja asiamiehen vaitiolovelvollisuutta koskevista poikkeuksista.
Finanssivalvonnan toimivallasta luovuttaa salassa pidettäviä tietoja säädetään Finanssivalvonnasta annetun lain 71 §:ssä.
81 §. Vaitiolovelvollisuuden rikkominen. Pykälässä säädetään vaitiolovelvollisuuden rikkomisen rangaistavuudesta yhdenmukaisesti vakuutusyhtiölain 30 luvun 4 §:n, vakuutusyhdistyslain 16 luvun 10 a §:n ja ulkomaisista vakuutusyhtiöistä annetun lain 80 §:n kanssa. Rangaistus tämän lain 79 §:ssä säädetyn vaitiolovelvollisuuden rikkomisesta tuomitaan salassapitorikosta tai -rikkomusta koskevien rikoslain säännösten mukaan, jollei teko ole rangaistava virkasalaisuuden rikkomisena tai tuottamuksellisena virkasalaisuuden rikkomisena tai jollei siitä muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta.
82 §. Muutoksenhaku. Pykälän mukaan tämän lain perusteella tehtyyn Finanssivalvonnan päätökseen saa hakea muutosta valittamalla Helsingin hallinto-oikeuteen siten kuin hallintolainkäyttölaissa säädetään.
Oikaisuvaatimusjärjestelmä on pyritty ottamaan käyttöön mahdollisimman kattavasti niissä asiaryhmissä, joihin se soveltuu. Perustuslakivaliokunnan käytännössä oikaisuvaatimusta ei ole pidetty asianmukaisena asianosaisten oikeusturvan kannalta erityisen merkittävissä asioissa, joissa on tärkeää saada asia tarvittaessa nopeasti tuomioistuimen ratkaistavaksi. Oikaisuvaatimuksen ulkopuolelle on jätetty myös muut asiaryhmät, joissa asia selvitetään erityisen perusteellisesti jo ensi vaiheen hallintomenettelyssä tai joihin liittyy yleensä vaativaa oikeudellista harkintaa. Lisäksi oikaisuvaatimusta ei ole pidetty asianmukaisena asiaryhmissä, joissa on tavallista, että samassa asiassa on useita asianosaisia. (vrt. HE 230/2014 vp; PeVL 55/2014 vp).
Finanssivalvonnan tämän lain nojalla tekemissä päätöksissä on yleensä kyse rekisteröinneistä, ETA-alueella toimimista koskevista ilmoituksista, menettelyn tai toiminnan kieltämisestä, rekisteristä poistamisista tai hallinnollisista seuraamuksista. Rekisteröinnin tai ETA-alueella toimimista koskevan ilmoituksen hylkäämistä koskevia kielteisiä päätöksiä tehdään verrattain harvoin ja kunkin tapauksen erityispiirteet huomioon ottaen. Päätöksillä on tärkeä merkitys rekisteröinnin hakijan tai ETA-ilmoituksen tekijän kannalta. Vastaavasti vakuutusten tarjoamisen tietyn menettelytavan tai koko toiminnan kieltämisen osalta on kyse Finanssivalvonnan päätöksestä, joka koskee vakuutusedustajan tai sivutoimisen vakuutusedustajan oikeutta elinkeinoon. Tällaisissa tilanteissa Finanssivalvonnan hylkäävältä päätökseltä edellytetään perusteellista selvitystä, painavia perusteluita ja vaativaa oikeudellista harkintaa. Oikaisuvaatimus ei sovellu hyvin luonteensa puolesta myöskään tällaisiin päätöksiin. Siksi esitykseen ei sisälly ehdotusta oikaisuvaatimuksen käyttämisestä.
83 §. Voimaantulo. Uuden vakuutusten tarjoamisesta annetun lain on tarkoitus tulla voimaan 23 päivänä helmikuuta 2018. Direktiivi on pantava kansallisesti täytäntöön viimeistään mainittuna päivänä. Komission delegoitujen asetusten antaminen on viivästynyt. Ehdotetaan, että lain säännökset tulevat voimaan myöhempänä ajankohtana, joka määräytynee komission delegoitujen säädösten soveltamisen aloittamispäivän mukaisesti. Tarkka päivä selvinnee myöhemmin syksyn 2017 EU-käsittelyn aikana.
84 §. Siirtymäsäännökset. Pykälän 1 momentissa säädetään vakuutusten tarjoamisesta annettavan lain suhteesta voimassa olevaan vakuutusedustajista annettuun lakiin. Tällä lailla on tarkoitus kumota vakuutusedustuksesta annettu laki siihen myöhemmin tehtyine muutoksineen.
Tätä lakia ei sovelleta taannehtivasti ennen uuden lain voimaantuloa tehtyihin sopimuksiin. Pykälän 2 momentin mukaan tällaisiin sopimuksiin sovelletaan tämän lain voimaan tullessa voimassa olleen lain säännöksiä. Sopimuksilla tarkoitetaan pykälässä toimeksiantosopimuksia ja vakuutussopimuksia. Säännös on kansallinen.
Pykälän 3 momentin mukaan vakuutusten tarjoamisesta annettavan lain 42 §:ssä tarkoitettujen tuotehallintajärjestelmien käyttöä koskevia säännöksiä sovelletaan lain voimaan tullessa olleiden sopimusten merkittäviin muutoksiin sen mukaan kuin mainitussa pykälässä tarkemmin säädetään.
Pykälän 4 momentissa säädetään ennen tämän lain voimaantuloa Finanssivalvonnan ylläpitämään vakuutusedustajarekisteriin merkityn vakuutusmeklarin siirtämisestä vakuutusmeklariksi tai sivutoimiseksi vakuutusmeklariksi tässä laissa tarkoitettuun vakuutusedustajarekisteriin. Ennen tämän lain voimaantuloa rekisteröidyltä vakuutusmeklarilta ei edellytetä tämän lain mukaista vakuutusmeklaritutkintoa. Myöskään sellaiselta henkilöltä, joka on suorittanut hyväksytysti vakuutusmeklaritutkinnon mutta jota ei ole rekisteröity vakuutusedustajarekisteriin, ei edellytetä tämän lain mukaisella vakuutusmeklaritutkinnolla osoitettua ammattipätevyyttä vaan vakuutusedustuksesta annetun lain mukainen tutkinto on riittävä. Aiemmin voimassa olleen lainsäädännön mukaisesti rekisteröityjen vakuutusmeklareiden on kuitenkin täytettävä tämän lain 18 §:ssä säädetyt ammattipätevyysvaatimukset viimeistään 23 päivänä helmikuuta 2019 ja osoitettava se Finanssivalvonnalle viimeistään mainittuna päivänä. Momentin nojalla ennen tämän lain voimaantuloa rekisteröidyiltä vakuutusmeklareilta ei pakottavasti vaadita vakuutusmeklaritutkinnon suorittamista uudelleen, vaan Finanssivalvonnalle voidaan esittää muukin luotettava selvitys tässä laissa tarkoitettujen ammattipätevyysvaatimusten täyttämisestä. He kuitenkin saavat esittää Finanssivalvonnalle tämän lain mukaisen vakuutusmeklaritutkintotodistuksen osoittaakseen ammattipätevyytensä. Muu selvitys voi koskea sitä, että tällaiset vakuutusmeklarit ovat noudattaneet tämän lain mukaista 15 tunnin vuosittaista koulutus- ja kehittämisvelvollisuutta.
Säännös vastaa direktiivin 40 artiklaa, jonka mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että direktiivin 2002/92/EY mukaisesti jo rekisteröityneet vakuutusedustajat noudattavat viimeistään 23 päivänä helmikuuta 2019 kansallisen lainsäädännön säännöksiä, joilla pannaan täytäntöön tämän direktiivin 10 artiklan 1 kohta.
Tämän lain voimaantulon jälkeen vähintään 30 prosentilla oikeushenkilön muodossa toimivan vakuutusmeklariyrityksen (poisto: tai sivutoimisen vakuutusmeklariyrityksen) vakuutusten tarjoamiseen osallistuvasta henkilöstöstä on oltava rekisteröity. Määrällisesti tutkintoa edellytetään riittävän monelta rekisteröitävältä henkilöltä siten, että koko 30 prosentin vaatimus täytetään. Esimerkiksi yrityksessä, jossa neljä henkilöä tarjoaa vakuutuksia, vähintään kahdella rekisteröitävällä henkilöllä eli 50 prosentilla vakuutusten tarjoamiseen osallistuvasta henkilöstöstä on oltava vakuutusmeklaritutkinto, jotta 30 prosentin vaatimus ylitetään.
Pykälän 5 momentissa säädetään ennen tämän lain voimaantuloa rekisteröidyn asiamiehen osalta velvollisuus osoittaa Finanssivalvonnalle viimeistään 23 päivänä helmikuuta 2019 muulla luotettavalla selvityksellä, että se täyttää tämän lain 18 §:ssä säädetyt ammattipätevyysvaatimukset. Tämän lain voimaantulon jälkeen vähintään 30 prosentilla oikeushenkilön muodossa toimivan asiamiesyrityksen vakuutusten tarjoamiseen osallistuvasta henkilöstöstä on oltava rekisteröity. Säännös vastaa direktiivin 40 artiklaa.
Pykälän 6 momentissa säädetään niistä hakijoista, joiden hakemus asiamieheksi tai vakuutusmeklariksi merkitsemiseksi vakuutusedustusrekisteriä varten on vireillä Finanssivalvonnassa tämän lain voimaantullessa. Hakijan on täydennettävä hakemuksensa tämän lain vaatimusten mukaiseksi ja osoitettava Finanssivalvonnalle tämän lain 18 §:n mukainen ammattipätevyytensä 23 päivä helmikuuta 2019 mennessä, ennen kuin hakija saadaan merkitä vakuutusedustajarekisteriin. Ammattipätevyys voidaan osoittaa tämän lain mukaisella vakuutusmeklaritutkinnolla tai muulla luotettava selvityksellä. Hakijana olevan oikeushenkilön on esitettävä selvitys siitä, että ne henkilöt, joilta tämän lain mukaan ammattipätevyyttä edellytetään, täyttävät 18 §:ssä säädetyt vaatimukset.
Säännöksen nojalla asiamieheksi hakevan on täydennettävä hakemuksensa tämän lain vaatimusten mukaiseksi, ennen kuin hakija saadaan merkitä vakuutusedustajarekisteriin asiamieheksi tai sivutoimiseksi asiamieheksi. Tarvittaessa hakijan on selvennettävä hakemustaan esimerkiksi siltä osin, onko kyseessä pää- vai sivutoiminen asiamies.
Säännöksen nojalla vakuutusmeklariksi hakevan on täydennettävä hakemuksensa tämän lain vaatimusten mukaiseksi, ennen kuin hakija saadaan merkitä vakuutusedustajarekisteriin vakuutusmeklariksi tai sivutoimiseksi vakuutusmeklariksi. Tarvittaessa hakijan on selvennettävä hakemustaan esimerkiksi siltä osin, onko kyseessä pää- vai sivutoiminen vakuutusmeklari. Kuitenkaan luonnollisena henkilönä olevan hakijan ei tarvitse suorittaa vakuutusmeklaritutkintoa uudelleen, jos tutkinto on suoritettu hyväksytysti tämän lain voimaantuloa edeltävänä aikana. Lisäksi edellytetään, että luonnollinen henkilö on toimittanut vuoden kuluessa tämän lain voimaantulosta Finanssivalvonnalle täydennetyn hakemuksen, joka sittemmin hyväksytään, vaikka hyväksyminen tapahtuisi vuoden määräajan jälkeen. Keskeistä on täydennetyn hakemuksen toimittaminen Finanssivalvonnalle yhden vuoden määräajassa tämän lain voimaantulosta.
Säännös vastaa direktiivin 40 artiklaa.