1
Lakiehdotuksen perustelut
66 §.DNA-tutkimuksen suorittaminen. Pykälän 1 momentti ehdotetaan muutettavaksi tosiasiallista nykytilaa vastaavaksi. Nykyisen säädöstekstin mukaan DNA-testi toimitetaan Kansanterveyslaitoksessa tai Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen laitoksessa. Kansanterveyslaitos on jo vuonna 2009 yhdistynyt Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen kanssa Terveyden ja hyvinvoinnin laitokseksi. Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen laitos on luopunut ulkomaalaislaissa tarkoitettujen DNA-testien tekemisestä.
Pykälän 2 ja 3 momentit ehdotetaan yhdistettäväksi uudeksi 2 momentiksi siten, että pykälässä ei säännellä erikseen Suomessa ja ulkomailla tehtävistä näytteenotoista. Esityksessä ehdotetaan luopumista näytteenottopaikan sääntelystä. Aiemmin näyte on tullut ottaa Suomessa Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen laitoksessa tai terveyskeskuksessa. Ulkomailla näyte on tullut ottaa Suomen edustustossa tai edustuston järjestämissä tiloissa. Näytteitä on nykyiselläänkin otettu vaihtelevissa tiloissa, eikä näytteenotto vaadi terveydenhuollon toimintayksikön tiloja tai varusteita. Edustustojen toimintojen siirtyminen osittain ulkoisten palveluntarjoajien tiloihin ja suunnitteilla olevat Suomen terveydenhuoltojärjestelmän muutokset puoltavat paikkarajoituksesta luopumista. Näyte voitaisiin ottaa näytteenottoa valvovan Maahanmuuttoviraston tai ulkoasiainhallinnon virkamiehen sopivaksi katsomassa paikassa. Näyte otettaisiin Maahanmuuttoviraston toimittamilla välineillä. Pykälän 2 momentissa ei säänneltäisi suun limakalvolta otettavan DNA-näytteen ottajaa. Tällöin näytteen ottaja voisi olla kussakin tapauksessa tarkoituksenmukaisin henkilö. Itsenäiseen toimintaan pystyvä aikuinen asianosainen voisi ottaa näytteen itse. Näytteen ottaminen itseltä on perusteltua myös kontaminaatioriskin minimoimiseksi. Lapselta ja itsenäiseen näytteenottoon kykenemättömältä henkilöltä näytteen voisi ottaa huoltaja, saattaja tai muu tarkoitukseen soveltuva henkilö. Verinäytteen ottaisi edelleen terveydenhuollon ammattihenkilö.
Pykälän 3 momentti vastaisi nykyistä 4 momenttia. Näytteenoton valvojan vastuu korostuisi lakimuutoksen yhteydessä. Valvoja on vastuussa koko näytteenottotilanteen asianmukaisesta toteuttamisesta. Valvoja tarkistaa näytteenantajan henkilöllisyyden, ohjeistaa näytteenantajaa näytteen ottamisessa, varmistaa näyteharjan hygieenisen käyttämisen, valvoo näytteenottotilanteen mahdollisen vilpin estämiseksi, merkitsee näyteputken asianmukaisin tunnistein ja vahvistaa valvontatilanteen sujumisen lain edellyttämällä tavalla allekirjoituksellaan tutkimuspyyntöön sekä pakkaa pyynnön ja näytteen lähetettäväksi analysoitavaksi. Valvontaan kuuluu lisäksi näytteenottovälineistöstä vastaaminen, otettujen näytteiden koskemattomuuden valvonta sekä näytteiden kuljetuksesta ja säilyttämisestä vastaaminen. Edellä mainituista syistä näytteenottoa valvovan virkamiehen tulee olla henkilökohtaisesti läsnä koko näytteenottotilanteen ajan. Erilaisten etäyhteyksien käyttö on lisääntynyt viime aikoina, mutta niiden käyttöä ei pidetä mahdollisena näytteenottotilanteessa näytteen luotettavuuden varmistamiseen liittyvän tärkeän intressin vuoksi. Näytteen ottamisen valvoisi Maahanmuuttoviraston tai ulkoasiainhallinnon virkamies. Käytännössä olisi tärkeää, että myös virkamatkalla oleva Suomen ulkoministeriön virkamies voisi olosuhteiden niin vaatiessa valvoa tutkimusnäytteen ottamisen ja varmistaa näytteenantajan henkilöllisyyden. Tämän vuoksi ehdotetaan, että uudessa 3 momentissa säädettäisiin näiden tehtävien hoidon osalta Suomen edustuston virkamiehen sijasta laajemmin ulkoasiainhallinnon virkamiehestä.
Pykälän 4 momentti vastaisi nykyistä 5 momenttia. Esityksessä ei ehdoteta muutoksia mainittuun momenttiin.
Pykälää ehdotetaan muutettavaksi myös siten, että pykälän 1-3 momentissa säädettäisiin ”DNA-testin” sijaan ”DNA-tutkimuksesta” ja ”tutkimusnäytteestä” sekä vastaavasti ”testin toimittajan” sijaan ”tutkimuksen tekijästä”. Muutoksissa olisi kyse täsmällisemmän kieliasun käyttämisestä.
190 a §.Muutoksenhaku viisumiasioissa. Pykälän 1 momenttia ehdotetaan muutettavaksi siten, että oikaisuvaatimuksen vireillepanon osalta edustuston tekemään kielteiseen viisumipäätökseen saa vaatia oikaisua ulkoministeriöltä, ei Suomen edustustolta. Lisäksi momentissa säädettäisiin ”unionin kansalaista” täsmällisemmin ”Euroopan unionin jäsenvaltion kansalaisesta”.
Pykälän 2 momentti sisältäisi säännöksen oikaisuvaatimuksen toimittamisesta. Kun edustuston tekemä viisumipäätös ja oikaisuvaatimusta koskeva ulkoministeriön päätös tehtäisiin käytännössä ulkoasiainhallinnon eri osissa, säädettäisiin asiakkaan oikeussuojan turvaamiseksi oikaisuvaatimuksen toimittamisesta oikeaan viranomaistahoon ja Suomen edustustojen tehtävistä ulkomailla. Lisäksi muutos selkiyttäisi edustustojen ja ulkoministeriön muutoksenhakua koskevaa työnjakoa. Esityksen mukaan oikaisuvaatimus toimitettaisiin ensisijaisesti ulkoministeriölle, koska oikaisuvaatimusten ratkaiseminen ja pääasiallinen käsittely tapahtuisi ulkoministeriössä. Nykytilassa valtaosa oikaisuvaatimuksista toimitetaan Suomen edustustoille sähköpostitse. Ulkoministeriön toimiessa oikaisuvaatimusten ratkaisijana asianosaiselle annettavissa oikaisuvaatimusohjeissa ilmoitettaisiin sähköpostiasioinnin osalta ainoastaan ulkoministeriön sähköpostiosoite. Kun kyse olisi sähköisestä oikaisuvaatimuksesta, asianosaisen täytyisi toimittaa oikaisuvaatimus aina ulkoministeriön sähköpostiosoitteeseen yhden luukun periaatteen mukaisesti. Mikäli asianosainen toimittaisi sähköisen oikaisuvaatimuksensa Suomen edustuston sähköpostiosoitteeseen, noudatettaisiin hallintolain (434/2003) 21 §:n 3 momentissa säädettyä. Mainitun lainkohdan mukaan siirrettäessä asiakirja, joka on toimitettava viranomaiselle määräajassa, määräaikaa katsotaan noudatetun, jos toimivaltainen viranomainen saa asiakirjan määräajan kuluessa. Asiakirjan siirtävä viranomainen olisi Suomen edustusto ja toimivaltainen viranomainen ulkoministeriö. Oikaisuvaatimuksen muut yleiset toimitustavat eivät muuttuisi nykyiseen nähden. Ulkomailla oikaisuvaatimus voitaisiin toimittaa sähköistä toimitustapaa lukuun ottamatta myös viisumipäätöksen tehneelle Suomen edustustolle. Käytännössä viisumivelvolliset vaativat oikaisua käyttämällä apunaan myös Suomessa asuvaa asiamiestä.
Hallintolain 49 c §:ssä säädetään oikaisuvaatimuksen määräajasta. Oikaisuvaatimuksen määräajan noudattaminen laskettaisiin hetkestä, jolloin oikaisuvaatimus on saapunut ulkoministeriöön tai sähköistä toimitustapaa lukuun ottamatta Suomen edustustoon. Koska oikaisuvaatimus tulisi käsitellä kiireellisenä, ulkomaalaislain 190 a §:n 2 momentissa säädettäisiin siitä, että edustuston on toimitettava oikaisuvaatimus ja asian ratkaisemisen perusteena olleet asiakirjat viipymättä ulkoministeriölle. Viisumivelvollisen toimittaessa oikaisuvaatimuksensa edustustolle paperisena oikaisuvaatimuksena, edustuston tulisi sähköisten järjestelmätoimenpiteiden ohella toimittaa oikaisuvaatimus mahdollisine liitteineen ja kaikki muut viisumiasian ratkaisemisen perusteena olleet asiakirjat viipymättä postitse ulkoministeriölle. Viisumihakemuksista volyymiltaan noin 90 prosenttia käsitellään sähköisesti ja paikkariippumattomasti. Näin ollen myös oikaisuvaatimusten osalta Suomen edustustoilla ja ulkoministeriöllä on pääsy samaan sähköiseen järjestelmään. Tältä osin asiakirjojen viipymättä toimittaminen ulkoministeriölle tarkoittaisi myös muun muassa sitä, että edustusto merkitsisi viipymättä sähköiseen järjestelmään viisumivelvollisen oikaisuvaatimuksen saapumisajankohdan edustustoon eli vireilletulohetken sekä tallentaisi oikaisuvaatimuksen ja sitä koskevat muut asiakirjat sähköiseen järjestelmään ulkoministeriön käsittelyä ja päätösharkintaa varten.
Pykälän 3 momentti vastaisi nykyistä 2 momenttia, jossa säädettäisiin johdonmukaisesti siitä, että muutosta saa hakea valittamalla hallinto-oikeuteen ulkoministeriön tekemästä oikaisuvaatimusta koskevasta päätöksestä. Viisumisäännöstön 21 artiklan 9 kohdan mukaan aiempi viisumin epääminen ei johda automaattisesti uuden hakemuksen epäämiseen. Uutta hakemusta on arvioitava kaikkien käytettävissä olevien tietojen perusteella. Muutoksenhakija voi siten halutessaan tehdä myös uuden viisumihakemuksen riippumatta siitä, onko hänen aikaisempaa viisumipäätöstä koskeva oikaisuvaatimuksensa tai viisumivalituksensa edelleen vireillä.
Pykälän 4 momentti vastaisi nykyistä 3 momenttia. Esityksessä ei ehdoteta muutoksia mainittuun momenttiin.
190 b §.Oikaisuvaatimuksen käsittely. Pykälän 1 momentti sisältäisi säännöksen maksun perimisestä oikaisuvaatimuksen käsittelystä.
Tältä osin pykälän 1 momentissa säädettäisiin selkeästi siitä, että oikaisuvaatimuksen käsittely on maksullista. Kyseessä olisi säännös maksun maksamisen vaikutuksesta asian käsittelyyn. Asian maksullisuudesta säädettäisiin ulkoministeriön asetuksessa. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin siitä, että oikaisuvaatimuksen käsittelyn jatkaminen sen vireille tulon jälkeen edellyttää, että oikaisuvaatimuksen käsittelystä perittävä maksu on suoritettu. Oikaisuvaatimus voitaisiin jättää tutkimatta, jos maksua ei suoritettaisi 30 päivän kuluessa oikaisuvaatimuksen vireille tulosta. Jos maksua ei ole suoritettu mainitussa määräajassa, oikaisuvaatimukseen voitaisiin tehdä tutkimatta jättämistä koskeva päätös. Hallintolainkäyttölain (586/1996) 5 §:ssä säädetään päätöksen valituskelpoisuudesta. Pykälän 1 momentin mukaan päätöksellä, josta saa valittaa, tarkoitetaan toimenpidettä, jolla asia on ratkaistu tai jätetty tutkimatta. Ehdotetussa ulkomaalaislain 190 b §:n 1 momentissa tarkoitetussa tilanteessa olisi kyse viranomaisen omasta aloitteesta tekemästä päätöksestä, joka tosiasiassa rinnastuisi asianosaisen kannalta päätökseen, jolla asia on jätetty tutkimatta. Tällöin päätös olisi valituskelpoinen. Toisaalta, jos viisuminhakija peruuttaisi oikaisuvaatimuksensa, kyse ei olisi edellä hallintolainkäyttölaissa tarkoitetusta valituskelpoisesta päätöksestä. Tästä tilanteesta säätäminen ulkomaalaislaissa ei kuitenkaan olisi tarpeen sen perusteella, mitä valituskelpoisuudesta on jo säädetty hallintolainkäyttölaissa. Oikaisuvaatimuksen peruuttaminen tulisi tehdä kirjallisesti, kuten toimitaan myös oikaisuvaatimuksen vireillepanon osalta. Vireillä oleva asia voidaan yleensä peruuttaa siihen asti, kunnes asia on ratkaistu.
Muutoksella ei olisi vaikutusta asian vireille tuloon, joka määräytyy hallintolain nojalla. Hallintolain 20 §:n mukaan hallintoasia tulee vireille, kun asian vireille panemiseksi tarkoitettu asiakirja on saapunut toimivaltaiseen viranomaiseen tai kun asia on sille suullisen vireillepanon yhteydessä esitetty ja käsittelyn aloittamiseksi tarvittavat tiedot on kirjattu. Koska oikaisuvaatimuksen käsittelymaksun etukäteinen suorittaminen olisi oikaisuvaatimuksen käsittelyn edellytys, ei oikaisuvaatimusten tilastoitaviin käsittelyaikoihin olisi perusteltua sisällyttää aikaa, jona viranomainen odottaa maksun suorittamista. Vaikka oikaisuvaatimus on käsiteltävä hallintolain mukaan kiireellisenä, kyseisen säännöksen tarkoituksena ei voida katsoa olevan sisällyttää käsittelyaikaan aikaa, jona oikaisuvaatimuksen käsittely ei viranomaisesta riippumattomasta syystä voi edetä.
Oikaisuvaatimusmenettelyn tarkoituksena on toimia hallinnon sisäisenä, tuomioistuinmenettelyä kevyempänä ja nopeampana virheiden korjausmenettelynä. Oikaisuvaatimuksen käsittelyn maksullisuus ei nostaisi kohtuuttomasti kynnystä oikaisuvaatimuksen tekemiselle, sillä pykälään lisättäisiin uusi 2 momentti, joka sisältäisi säännöksen oikaisuvaatimuksen käsittelymaksun palauttamisesta. Käsittelymaksu palautettaisiin viisumivelvolliselle, jos oikaisuvaatimuspäätös olisi viisumivelvolliselle lopputulokseltaan myönteinen siten, että viisumi olisi myönnettävä. Myös valitusasioissa, joissa muutoksenhakemus on ollut perusteltu ja menestyy siten, että viisumi olisi myönnettävä, oikaisuvaatimuksen käsittelymaksu palautettaisiin viisumivelvolliselle.
Pykälän 3 momentti vastaisi nykyistä 1 momenttia. Momentti sisältäisi vain nykyisen kuulemista koskevan säännöksen. Momentista poistettaisiin säännös, jonka mukaan viisumin epäämis-, mitätöinti- ja kumoamispäätöstä koskeva oikaisuvaatimus on käsiteltävä ilman aiheetonta viivytystä. Viisumiasioiden muutoksenhakua koskevassa ulkomaalaislain 190 a §:ssä on jo viittaus hallintolain 7 a lukuun, joka sisältää säännöksen käsittelyn kiireellisyydestä.
Hallintolain ja hallintolainkäyttölain muuttamista koskevan hallituksen esityksen mukaan se, että oikaisuvaatimusasiat käsitellään kiireellisinä, on keskeistä koko oikaisuvaatimusjärjestelmän toimivuudelle ja uskottavuudelle (HE 226/2009 vp, s. 58).
Hallituksen esityksessä ulkomaalaislain muuttamisesta (HE 275/2010 vp) kuitenkin todettiin, että oikaisuvaatimuksen käsittelyajan osalta olisi kyseessä poikkeus hallintolain 49 e §:ssä säädettyyn, jonka mukaan oikaisuvaatimus on käsiteltävä kiireellisenä. Esityksessä viitattiin myös aikaisempaan hallituksen esitykseen (HE 226/2009 vp) sekä eduskunnan hallintovaliokunnan mietintöön (HaVM 3/2010 vp) joista ilmenee, että hallintolain 49 e §:n säännös oikaisuvaatimuksen käsittelyn kiireellisyydestä perustuu pyrkimykseen, ettei muutoksenhaun kokonaiskäsittelyaika hallinto-oikeuskäsittelyineen kasva liian pitkäksi.
Hallituksen esityksessä (HE 275/2010 vp) katsottiin, että kokonaiskäsittelyaikaa koskevat tavoitteet eivät ole viisumiasioiden osalta kuitenkaan merkityksellisiä. Viisumiasiassa ei tuolloin ollut mahdollista valittaa hallinto-oikeuteen oikaisuvaatimukseen tehdystä päätöksestä ja muutosta haettiin vain yhdeltä viranomaiselta. Hallituksen esityksessä muistutettiin, että huomioon olisi otettava myös ne olosuhteet, joissa Suomen ulkomaan edustustot toimivat. Esimerkkinä mainittiin, että pienissä edustustoissa ei ole vakinaisen henkilöstön vuosiloman aikana yleensä käytettävissä viisumikysymyksiin syvällisesti perehtynyttä virkamiestä. Tällaisissa olosuhteissa oikaisuvaatimuksen käsittelylle olisi voitava varata enemmän aikaa kuin hallintolain 49 e §:ssä säädetty edellyttäisi. Esityksessä todettiin olevan perusteltua, että viisumiasioita koskevien oikaisuvaatimusten osalta ei sovelleta hallintolain 49 e §:ssä säädettyä erityistä käsittelyaikaa. Esityksessä perusteltiin, että ilmaisua ”ilman aiheetonta viivästystä” käytetään myös perustuslain 21 §:n 1 momentin ja hallintolain 23 §:n 1 momentin säännöksissä.
Kokonaiskäsittelyaikaa koskevat tavoitteet ovat nykyisin merkityksellisiä. Käytännössä Suomen edustustoissa on ilmennyt oikaisuvaatimusten käsittelyajan osalta tapauskohtaisia puutteita, jotka ovat johtaneet ylimmille laillisuusvalvojille tehtyihin kanteluihin. Oikeusturvanäkökohdat ovat johtaneet Euroopan unionin taholta myös siihen, että Suomessa oikaisuvaatimusta koskevista päätöksistä on voinut valittaa hallinto-oikeuteen 1.4.2016 alkaen. Näin ollen 2010-luvun alkupuoliskon oikeustila, jonka mukaisesti viisumiasiassa ei ollut mahdollista valittaa oikaisuvaatimukseen tehdystä päätöksestä ja muutosta haettiin vain yhdeltä viranomaiselta eli edustustolta, on vanhentunut. Oikaisuvaatimusmenettelyn käsittelyajan osalta tulisikin siirtyä hallintolain 49 e §:ssä säädettyyn oikeustilaan, jonka mukaan oikaisuvaatimus on käsiteltävä kiireellisenä. Kiireellisen käsittelyn tarkoituksena olisi hallintolain mukaisesti torjua viisumiprosessin kokonaisajan venymistä. Tämä olisi perusteltua, koska nykyisin oikaisuvaatimuspäätöksestä voi valittaa edelleen hallinto-oikeuteen.
Pykälän 4 momentti vastaisi nykyistä 2 momenttia. Esityksessä ei ehdoteta muutoksia mainittuun momenttiin.
Pykälän 5 momentti sisältäisi viittaussäännöksen suoritteen eli oikaisuvaatimuksen käsittelyn maksullisuudesta. Valtion viranomaisten suoritteiden maksullisuudesta säädetään valtion maksuperustelaissa ja maksuista tarkemmin lain nojalla annetuilla ministeriön asetuksilla. Ulkoministeriön suoritteista perittävistä maksuista säädetään tällä hetkellä ulkoasiainhallinnon suoritteiden maksuista annetussa asetuksessa (377/2014). Oikaisuvaatimuksen käsittelymaksusta säädettäisiin mainitussa asetuksessa.
204 a §.Tiedoksianto viisumiasiassa. Pykälän 1 momentti vastaisi nykyistä 1 momenttia.
Pykälän 2 momenttia muutettaisiin siten, että momentista ilmenee ulkoministeriön uusi tehtävä oikaisuvaatimusten ratkaisijana ja nykyinen oikaisuvaatimuspäätösten sähköistä tiedoksiantoa koskeva oikeustila. Lisäksi momentissa säädettäisiin oikaisuvaatimusta koskevan päätöksen tiedoksiantotavoista niin Suomessa kuin ulkomailla.
Käytännössä pykälän 2 momentti on tulkinnanvarainen oikaisuvaatimukseen annettavaa päätöstä koskevien tiedoksiantotapojen osalta. Koska pykälän 2 momentissa ja sitä koskevissa lain esitöissä ei nimenomaisesti säädetä sähköisestä tiedoksiannosta, epäselväksi jää, voidaanko sähköistä tiedoksiantotapaa ylipäänsä käyttää viisumiasioissa. Julkisuuslaissa (621/1999) viisumiasiakirjat on säädetty lähtökohtaisesti salassa pidettäviksi asiakirjoiksi. Postilaitospalveluiden epävarmuus ja epäluotettavuus tietyissä asemamaissa sekä viisumivelvollisten ja edustustojen välinen huomattava maantieteellinen välimatka voivat kuitenkin tehdä tiedoksiannon toimittamisen tai päätöksen luovuttamisen jopa mahdottomaksi. Lisäksi jos oikaisuvaatimukseen annettavan päätöksen tiedoksianto epäonnistuisi, valitusaika hallinto-oikeuteen ei alkaisi kulua. Näin ollen pyrkimys oikaisuvaatimusta koskevan päätöksen tiedoksiannon varmistamiseen monipuolisia ja vaihtoehtoisia tiedoksiantotapoja käyttäen olisi ensiarvoisen tärkeää niin viisumivelvollisten oikeusturvan kuin koko oikaisuvaatimusmenettelyn toimivuuden kannalta.
Oikaisuvaatimusta koskevan päätöksen tiedoksiantoa sähköpostitse on sivuttu apulaisoikeuskanslerin päätöksessä 18.11.2015 (OKV/1192/1/2015). Päätöksestä ilmenee, että edustusto oli lähettänyt oikaisuvaatimuspäätöksen sähköpostitse hakijalle ja tulostanut lähetetyn sähköpostin, jotta edustuston oli jälkikäteen mahdollista tarkistaa, mihin sähköpostiosoitteeseen päätös oli lähetetty.
Sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa annetun lain (13/2003) 19 §:n mukaan muu kuin 18 §:ssä tarkoitettu asiakirja voidaan antaa tiedoksi asianomaiselle sähköisenä viestinä hänen suostumuksellaan. Jos kuitenkin asianomaisen yksityisyyden suojaaminen, muu erityinen suojan tai suojelun tarve taikka oikeuksien turvaaminen sitä edellyttää, asiakirjan tiedoksiantoon on sovellettava, mitä 18 §:ssä tai tiedoksiannosta muutoin säädetään. Asiakirja katsotaan annetun tiedoksi kolmantena päivänä viestin lähettämisestä, jollei muuta näytetä.
Hallituksen esityksessä sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa annetun lain muuttamisesta (HE 111/2010) todisteellisen sähköisen tiedoksiannon käyttöalaa ehdotettiin kavennettavan koskemaan vain päätöksiä, jotka muun lain mukaan toimitetaan postitse saantitodistusta vastaan tai muuten todisteellisesti. Suostumuksen osalta samassa hallituksen esityksessä todettiin, että suostumukselle ei laissa ehdoteta säädettäväksi muotovaatimuksia. Keskeistä olisi, että suostumuksen antaja ymmärtäisi, että tiedoksianto voidaan toimittaa hänelle sähköisesti. Suostumus voisi olla yksittäistä asiaa koskeva tai yleisempi. Suostumuksen antaminen voidaan toteuttaa esimerkiksi siten, että sähköisessä lomakkeessa on erityinen kohta, jossa henkilö voi ilmoittaa halutun tiedoksiantotavan tai muuttaa aikaisemmin ilmoittamaansa tiedoksiantotapaa (HE 17/2002 vp). Samoin esimerkiksi sähköisen yhteystiedon ilmoittaminen asiaa vireille pantaessa voisi olla suostumus.
Sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa annetun lain 19 §:n säännös on myös omiaan turvaamaan oikaisuvaatimukseen tehdyn päätöksen tehokkaan tiedoksiannon ottaen huomioon, että tällainen päätös koskee suurimmassa osassa tapauksia ulkomailla oleskelevaa henkilöä. Vastuutaho oikaisuvaatimusta koskevan päätöksen tiedoksiannon osalta olisi ensisijaisesti ulkoministeriö ja toissijaisesti Suomen edustusto. Viisumivelvollisen yksityisyyden suojaa ja mahdollista suojelun tarvetta koskevat reunaehdot huomioiden päätösten sähköisen tiedoksiannon lainmukaisuus tulisi selvästi ilmetä laista. Oikeustilan selkiyttämiseksi ulkomaalaislain 204 a §:n 2 momentti sisältäisi viittaussäännöksen sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa annettuun lakiin.
Tiedoksianto toimitettaisiin ulkomailla oleskelevalle viisumivelvolliselle tai hänen asiamiehelleen ensisijaisesti sähköisesti ulkoministeriöstä käsin sähköisen tiedoksiannon ollessa muutoinkin laissa säädetysti nopein tiedoksiantokeino. Jos tämä ei olisi mahdollista, tiedoksianto pyrittäisiin toimittamaan toissijaisesti ulkoministeriön pyynnöstä Suomen edustuston toimenpitein. Tiedoksianto toimitettaisiin lähettämällä päätös postitse ulkomaalaisen ilmoittamaan osoitteeseen taikka luovuttamalla päätös ulkomaalaiselle Suomen edustustossa. Oikaisuvaatimusta koskevan päätöksen tiedoksianto Suomessa toimitettaisiin ulkomaalaisen valtuuttamalle henkilölle henkilökohtaisesti ulkoministeriössä, postitse tai sähköisesti. Viisuminhakijan valtuuttamasta asiamiehestä säätäminen ulkomaalaislaissa ei olisi edelleenkään tarpeen.
3
Suhde perustuslakiin ja säätämisjärjestys
Perustuslain 21 §:n mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi.
Euroopan unionin viisumisäännöstön (810/2009/EY) johdanto-osan 29 kappaleen mukaan viisumisäännöstössä noudatetaan perusoikeuksia ja otetaan huomioon erityisesti ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyssä Euroopan neuvoston yleissopimuksessa sekä Euroopan unionin perusoikeuskirjassa tunnustetut periaatteet.
Oikeusministeriön tuomioistuinmaksulakia koskevassa työryhmämietinnössä on todettu oikeudenkäyntimaksujen osalta, että niiden suuruudesta päättämisen pääkriteerinä ei jatkossakaan voi olla suoritteen tuottamisesta aiheutuvien kustannusten peittäminen. Maksujen tulisi mietinnön mukaan oikeusturvan saatavuuden näkökulmasta olla yleensä selvästi alle omakustannusarvon, mutta toisaalta kuitenkin järkevässä suhteessa kustannuksiin (Ks. Tuomioistuinmaksulaki, Oikeusministeriön mietintöjä ja lausuntoja 4/2015). Oikaisuvaatimuksen käsittelymaksu ei olisi tuomioistuinmaksulakimietinnössä tarkoitettu oikeudenkäyntimaksu. Oikaisuvaatimus on kuitenkin luonteeltaan muutoksenhakua. Viisumiasioissa oikaisuvaatimuksen tekeminen on edellytys sille, että asian voi saada tuomioistuimen ratkaistavaksi.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ratkaisukäytännössä oikeudenkäyntimaksuja on tarkasteltu Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 6 artiklan mukaisen oikeuteen pääsyn näkökulmasta. Artiklan mukaan jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin laillisesti perustetussa riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa silloin, kun päätetään hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan tai häntä vastaan nostetusta rikossyytteestä.
Nyt säädettäväksi ehdotettavan maksun taustalla on nähtävissä lakiehdotuksen perusteluissa esille tuotuja syitä, jotka EIT on oikeuskäytännössään katsonut hyväksyttäväksi tarkoitukseksi maksujen perinnässä myös etukäteen. Lisäksi perustuslain, EU:n perusoikeus- ja EIS:n säännöksistä voidaan saada johtoa arvioitaessa ehdotetun oikaisuvaatimuksen käsittelyn maksullisuutta.
EIT on todennut, että oikeus päästä tuomioistuimeen ei ole ehdoton, vaan valtio voi rajoittaa tätä oikeutta valitsemillaan keinoilla taatakseen tehokkaan pääsyn tuomioistuimeen. Tuomioistuimeen pääsylle voidaan asettaa myös taloudellisia rajoituksia. Rajoituksilla täytyy kuitenkin olla hyväksyttävä tavoite, ja käytettyjen keinojen tulee olla oikeassa suhteessa tavoitteisiin.
EIT:llä on ratkaisukäytäntöä tapauksista, joissa muutoksenhakutuomioistuin on asettanut valituksen tutkimisen edellytykseksi sen, että valittaja maksaa tietyn summan joko oikeudenkäyntimaksuna tai vakuutena. EIT ei suhtaudu kielteisesti etukäteismaksun vaatimiseen. Etukäteismaksu voidaan kuitenkin nähdä ongelmana, jos sillä rajoitetaan olennaisesti tuomioistuimeen pääsyä ja rajoitteelta puuttuu hyväksyttävä tarkoitus. Maksun suuruuden tulee olla kohtuullinen ja etukäteismaksukäytännölle tulee olla hyväksyttävät tavoitteet ja perustelut. Etukäteen vaaditulla maksulla on katsottu olleen hyväksyttävä tarkoitus, kun sillä on esimerkiksi pyritty välttämään asioiden ruuhkautuminen tuomioistuimessa ja estämään viivytystarkoituksessa tehdyt valitukset sekä samalla varmistamaan hyvä oikeudenhoito.
EIT on katsonut EIS 6 artiklan tulleen rikotuksi, jos käsittelymaksu tai vastapuolen kulujen korvaamiseksi asetettu vakuus on ollut niin suuri, että sen vaatiminen ennakkoon on muodostanut tosiasiallisen esteen päästä oikeuteen. EIT on joissakin ratkaisuissaan todennut, että ennakkoon maksettavaksi vaadittu summa on ollut suuruudeltaan kohtuuton. Kohtuuttomuus on näissä tapauksissa liittynyt vaaditun summan suuruuteen suhteessa valittajan taloudelliseen asemaan.
Esimerkiksi tapauksessa Kreuz v. Puola (2001) yksityishenkilön vahingonkorvauskanne kuntaa vastaan oli rauennut, koska kantaja oli jättänyt maksamatta häneltä prosessin alkamisen edellytyksenä vaaditun lähes 24 000 euron suuruisen oikeudenkäyntimaksun. EIT totesi, että tällaisen maksun edellyttäminen siviiliasioissa ei automaattisesti ollut vastoin 6 artiklaa. Maksu oli kuitenkin liian suuri olosuhteisiin, esimerkiksi valittajan maksukykyyn nähden. Vaadittu maksu vastasi vuoden keskipalkkaa Puolassa.
Vastaavalla tavalla liian korkeita olivat varattomalta yhtiöltä etukäteen vaadittu noin 2 400 euron oikeudenkäyntimaksu (Podbielski & PPU Polpure v. Puola 2005) – vaikka oikeudenkäyntimaksua kanteen nostamisen tai valituksen tekemisen yhteydessä ei voitu pitää itsessään EIS 6 artiklan vastaisena – ja heikossa taloudellisessa asemassa olleelta yhtiöltä valituksen tutkimisen edellytyksenä vaadittu lähes 3,8 miljoonan euron vakuus verovalitusasiassa (Belgia v. Loncke 2007). Viimeksi mainitussa tapauksessa vakuusvaatimuksella oli ollut tarkoituksena estää viivyttelytarkoituksessa tehdyt valitukset. Vakuus oli kuitenkin EIT:n mukaan poikkeuksellisen suuri ja valituksen tutkimatta jättäminen siksi, ettei vakuutta ollut asetettu, suhteeton toimenpide. Valittajalta oli tosiasiallisesti evätty pääsy valitusasteeseen.
Tapauksissa Manibardo v. Espanja (2000) ja di Gussola, Desbordes & Omer v. Ranska (2000) EIT katsoi, että etukäteen vaaditulla summalla oli hyväksyttävä tarkoitus, kun sillä oli pyritty välttämään asioiden ruuhkautuminen tuomioistuimessa taikka turvaamaan velkojien edut, estämään viivytystarkoituksessa tehdyt valitukset, vahvistamaan ylioikeuksien auktoriteettia ja samalla varmistamaan hyvä oikeudenhoito. Kyseisissä tapauksissa EIS 6 artiklaa katsottiin kuitenkin rikotun, koska vaaditut summat olivat olleet liian suuria valittajien taloudellisiin oloihin nähden.
Liian suurena etukäteismaksuna EIT ei pitänyt Saksan perustuslakituomioistuimen vaatimaa 750 euron kuluennakkoa (Reuther v. Saksa 2003) eikä Iso-Britannian valitustuomioistuimen määräämää noin 157 000 euron vakuutta vastapuolen kuluista (Tolstoy Miloslavsky v. Iso- Britannia 1995). Jälkimmäisessä tapauksessa EIT totesi, että vaikka vakuuden määrä oli huomattava ja sen asettamiselle varattu aika suhteellisen lyhyt, mikään ei viitannut siihen, että vastapuolen kulujen kohdalla olisi tehty kohtuuton arvio.
EIT:n ratkaisukäytännön mukaisesti oikaisuvaatimuksen käsittelymaksulla pyrittäisiin varmistamaan tarkoituksenmukainen, tehokas ja viivytyksetön oikeudenhoito sekä hillitsemään ilmeisen perusteettomien oikaisuvaatimusten määrää siten, että oikeusturvan saatavuutta ei kuitenkaan heikennetä.
Euroopan unionin perusoikeuskirjan 47 artiklan mukaan jokaisella, jonka unionin oikeudessa taattuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on oltava tässä artiklassa määrättyjen edellytysten mukaisesti käytettävissään tehokkaat oikeussuojakeinot tuomioistuimessa. Jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa, joka on etukäteen laillisesti perustettu. Jokaisella on oltava mahdollisuus saada neuvoja ja antaa toisen henkilön puolustaa ja edustaa itseään. Maksutonta oikeusapua annetaan vähävaraisille, jos tällainen apu on tarpeen, jotta asianomainen voisi tehokkaasti käyttää oikeutta saattaa asiansa tuomioistuimen käsiteltäväksi.
Perusoikeuskirjan 52 artiklan 3 kohdan mukaan siltä osin kuin perusoikeuskirjan oikeudet vastaavat Euroopan ihmisoikeussopimuksessa taattuja oikeuksia, niiden merkitys ja ulottuvuus ovat samat kuin mainitussa yleissopimuksessa. Näiden taattujen oikeuksien merkitystä ja ulottuvuutta ei kyseisen määräyksen selityksen mukaan määritellä ainoastaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen sanamuodossa vaan myös muun muassa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä, jonka valossa perusoikeuskirjan 47 artiklaa on tulkittava. Perusoikeuskirjan 52 artiklaa koskevien perusoikeuskirjan selitysten mukaan 47 artiklalla on sama merkitys kuin EIS:n vastaavalla artiklalla, mutta sen kattavuus on laajempi. Perusoikeuskirjan 47 artiklan soveltamisala ei rajoitu vain riita-asioihin ja rikossyytteisiin, vaan koskee myös hallinto-oikeudellisia menettelyitä, joilla on merkitystä unionin oikeuden ja sen täytäntöönpanon kannalta. Lisäksi EIS:n tarjoaman suojan taso, siten kuin EIT on sitä tulkinnut oikeuskäytännössään, asettaa vain näiden oikeuksien vähimmäissuojan tason, sillä perusoikeuskirjan 52 artiklan 3 kohdan toisen virkkeen mukaan perusoikeuskirjan ja EIS:n oikeuksien vastaavuutta koskeva määräys ei estä unionia myöntämästä laajempaa suojaa. Euroopan unioni voi siten tarjota EIS:een nähden myös korkeampaa perusoikeuksien suojaa. Sellaisia oikeussuojakeinoja, joilla varmistetaan unionin oikeuteen kuuluvan viisumisäännöstön tehokkuus, tulee siksi tulkita erityisesti EU:n perusoikeuksien valossa.
EU-tuomioistuimen oikeuskäytännössä koskien edeltävästä hallinnollisesta oikaisuvaatimuksesta mahdollisesti aiheutuvia kustannuksia on katsottu, että jäsenvaltiot voivat lähtökohtaisesti vapaasti periä kohtuullisen maksun oikeussuojakeinon käytöstä hallinnollisessa viranomaisessa. Maksua ei kuitenkaan saa vahvistaa sellaiseksi, että se muodostaa esteen Euroopan unionin perusoikeuskirjan 47 artiklassa taatun asian saattamiseksi tuomioistuimen käsiteltäväksi koskevan oikeuden käyttämiselle. Tältä osin on otettava huomioon, että tämän maksun lisäksi tulevat oikeudenkäynnistä aiheutuvat kulut (ks. tuomio 27.9.2017, Puškár, C-73/16, EU:C:2017:725, 75 kohta). Täten maksua arvioitaessa on otettava huomioon myös mahdollisen hallintovalituksen kustannukset.
Eduskunnan perustuslakivaliokunta on korostanut lausunnossaan (PeVL 29/2014 vp) oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja asioiden viivytyksettömään käsittelyyn liittyvien perusoikeuksien merkitystä oikeusvaltion kulmakivinä. Jokaisen tulee saada asiansa asianmukaisesti tutkituksi tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa kohtuullisessa ajassa ja kohtuullisin kustannuksin. Niin yksityishenkilöiden kuin yritystenkin tulee oikeusvaltiossa pystyä saattamaan asiansa oikeuden tutkittaviksi ilman pelkoa kohtuuttomista kustannuksista tai viivästyksistä.
Eduskunnan lakivaliokunta on ottanut kantaa mahdolliseen etukäteismaksujärjestelmään tuomioistuinmaksujen yhteydessä (ks. LaVM 2/2015 vp, s. 4, Hallituksen esitys eduskunnalle tuomioistuinmaksulaiksi sekä laeiksi hallinto-oikeuslain 12 a §:n ja riita-asioiden sovittelusta ja sovinnon vahvistamisesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain 28 §:n muuttamisesta). Lakivaliokunnan mukaan etukäteismaksujärjestelmä tehostaisi maksujen ohjausvaikutusta käytössä olevaan jälkikäteislaskutukseen verrattuna. Valiokunta piti perusteltuna, että etukäteismaksujärjestelmän käyttöönottoa edelleen selvitettiin, vaikka järjestelmää ei voitu esittää käyttöön otettavaksi muun muassa sen vuoksi, että tuomioistuinten silloiset asiankäsittelyjärjestelmät olivat elinkaarensa loppuvaiheessa.
Ulkomaalaislain 17 §:n mukaan viisumiasioiden käsittelyssä hallintolain sijasta sovelletaan pääosin EU:n viisumisäännöstöä. EU:n viisumisäännöstössä säädetään menettelyistä ja edellytyksistä viisumien myöntämiseksi. Sellaisia menettelyitä, joilla varmistetaan unionin oikeuteen kuuluvan säädösten tehokkuus, tulee tulkita erityisesti EU:n oikeudessa tunnustettujen perusoikeuksien valossa. Euroopan unionin perusoikeuskirjan 20 artiklan mukaan kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Edelleen perusoikeuskirjan 21 artiklan 1 kohdan perusteella kielletään kaikenlainen syrjintä, joka perustuu muun ohella esimerkiksi yhteiskunnalliseen alkuperään tai varallisuuteen. Kansallisesti vastaavat säännökset ovat perustuslain 6 §:ssä. Pykälän 1 momentti sisältää yleisen yhdenvertaisuussäännöksen ja 2 momentti syrjintäkiellon.
Yhdenvertaisuusperiaatteen toteutumista on arvioitava erityisesti siitä näkökulmasta, että ehdotuksen mukaan käsittelymaksun maksaminen etukäteen olisi edellytyksenä oikaisuvaatimusasian käsittelylle. Oikaisuvaatimusasian käsittely edellyttäisi siten käytännössä tiettyjen varojen tai varallisuusaseman olemassaoloa.
Perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan mukaan perusoikeuskirjassa tunnustettujen oikeuksien ja vapauksien käyttämistä voidaan rajoittaa ainoastaan lailla sekä kyseisten oikeuksien ja vapauksien keskeistä sisältöä kunnioittaen. Suhteellisuusperiaatteen mukaisesti rajoituksia voidaan säätää ainoastaan, jos ne ovat välttämättömiä ja vastaavat tosiasiallisesti unionin tunnustamia yleisen edun mukaisia tavoitteita tai tarvetta suojella muiden henkilöiden oikeuksia ja vapauksia.
Oikaisuvaatimusasian käsittelyn maksullisuudesta säädettäisiin lailla. Lisäksi EU:n viisumisäännöstön mukaisten maahantulon edellytysten tarkastamiseen sisältyy jo nykyisin hyväksyttävällä tavalla muun muassa viisuminhakijan taloudellisen tilanteen selvittäminen. Viisumisäännöstön 21 artiklan 3 kohdan b alakohdan mukaan tarkastaessaan, täyttääkö hakija maahantulon edellytykset, konsulaatin on tarkistettava muun ohella, onko hakijalla toimeentuloon tarvittavat varat tai kykeneekö hän hankkimaan laillisesti tällaiset varat. Viisumisäännöstön 32 artiklassa säädetään muun ohella, että viisumi evätään, jos viisuminhakija ei esitä todisteita riittävistä varoista oleskelukustannusten kattamiseen. Viisuminhakijan heikko henkilökohtainen taloudellinen tilanne on siten jo sinänsä yksi viisumisäännöstön 32 artiklassa säädetyistä syistä viisumin epäämiselle. Helsingin hallinto-oikeus on kiinnittänyt oikeuskäytännössään huomiota viisumisäännöstössä säädettyä riittäviä varoja koskevaan edellytykseen antamalla merkitystä muun muassa sille seikalle, että myönnetty oikeusapu ilman omavastuuosuutta tukee osaltaan käsitystä siitä, että viisuminhakijalla ei ole hallussaan riittäviä varoja viisumisäännöstön tarkoittamaa maahantuloa varten (Helsingin HAO 6.3.2017 17/0181/1). Oikaisuvaatimusmenettelyn maksullisuutta koskevan esityksen lisäksi tiettyjen varojen tai varallisuusaseman olemassaoloa edellytetään perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan tarkoittamalla tavalla lain tasolla siten jo voimassa olevassa EU:n viisumisäännöstössä.
Kaikki viisuminhakijat ovat yhdenvertaisessa asemassa viisumisäännöstöön nähden ja heitä tulee myös kohdella yhdenvertaisesti ja syrjimättömästi viisumimenettelyssä ja sen aikana. Siten edellytys, jonka mukaan henkilöllä tulee olla viisumia hakiessaan tietyt varat, kunnioittaa yhdenvertaisuuden tai syrjintäkiellon keskeistä sisältöä.
Edelleen viisuminhakijalta edellytettävien tiettyjen varojen olemassaolo vastaa tosiasiallisesti unionin tunnustamia yleisen edun mukaisia tavoitteita ja tarvetta suojella muiden henkilöiden oikeuksia ja vapauksia, koska sillä varmistetaan viisumisäännöstön mukaisen menettelyn tehokas ja viivytyksetön soveltaminen kaikkiin hallinnon asiakkaisiin nähden. Edellä tässä esityksessä kuvatun mukaisesti oikaisuvaatimuksen maksullisuutta voidaan lisäksi pitää välttämättömänä oikaisuvaatimusmenettelyn käyttöä tarkoituksensa mukaisesti ohjaavana toimenpiteenä tilanteessa, jossa menettelyä käytetään nykyisin useimmissa tapauksissa sen tarkoitusta vastaamattomalla ja tehottomalla tavalla. Lisäksi esityksen mukaan käsittelymaksu palautettaisiin, jos oikaisuvaatimus menestyisi siten, että viisumi on myönnettävä. Suhteellisuusperiaatteen mukaisesti maksullisuutta koskevalla vaatimuksella ei siten mentäisi pidemmälle kuin on välttämätöntä hallinnon asianmukaisen toimivuuden ja oikaisuvaatimusmenettelyn tarkoituksenmukaisen ja tehokkaan ohjausvaikutuksen varmistamiseksi.
Oikaisuvaatimusmenettelyn maksullisuutta koskevaa esitystä voidaan siten pitää hyväksyttävänä myös yhdenvertaisuusperiaatteen valossa.
Lisäksi perustuslakivaliokunnan käytännössä on vakiintuneesti korostettu, ettei yhdenvertaisuusperiaatteesta voi johtua tiukkoja rajoja lainsäätäjän harkinnalle pyrittäessä kulloisenkin yhteiskuntakehityksen vaatimaan sääntelyyn (PeVL 28/2009 vp, s. 2/II, PeVL 21/2007 vp, s. 2/I, PeVL 38/2006 vp, s. 2/I, PeVL 1/2006 vp, s. 2/I).
Ehdotettua sääntelyä oikaisuvaatimuksen käsittelymaksusta voidaan siten pitää perustuslain 6 §:n, EU:n perusoikeuskirjan, EU-tuomioistuimen ratkaisukäytännön ja perustuslakivaliokunnan kannan mukaisena.
Lakiehdotuksen etukäteismaksujärjestelmä mitä ilmeisimmin tehostaisi maksujen ohjausvaikutusta verrattuna maksuttomaan nykytilaan. Se myös todennäköisesti lisäisi viisumivelvollisten harkintaa oikaisuvaatimusasian vireillepanovaiheessa ja ohjaisi käyttämään oikaisuvaatimusmenettelyä lain tarkoittamalla ja tarkoituksenmukaisella tavalla (ks. myös LaVM 2/2015 vp, s.4). Muutoksella ei olisi vaikutusta oikaisuvaatimusasian vireille tuloon, joka määräytyy hallintolain 20 §:n mukaan.
Oikaisuvaatimuksen maksullisuus olisi poikkeus viranomaiskäytännössä muotoutuneeseen pääsääntöön, jonka mukaan oikaisuvaatimuksen käsittelystä ei peritä maksua. Käsittelyn maksullisuus olisi perusteltua, kun otetaan huomioon viisumiasioiden erityispiirteet ja edellä asiasta esitetyt muut seikat. Lisäksi voimassaolevasta kansallisesta lainsäädännöstä löytyy esimerkkejä tilanteista, joissa oikaisuvaatimusten käsittelystä peritään maksu ja joihin viitattiin tässä lakiehdotuksessa jo aiemmin. Edelleen on otettava huomioon, että ehdotetussa laissa määrättäisiin maksun palauttamisesta viisumivelvolliselle, jos oikaisuvaatimuspäätös olisi viisumivelvolliselle lopputulokseltaan myönteinen siten, että viisumi on myönnettävä. Myös valitusasioissa, joissa muutoksenhakemus on ollut perusteltu ja menestyy siten, että viisumi on myönnettävä, laissa määrättäisiin oikaisuvaatimuksen käsittelymaksun palauttamisesta viisumivelvolliselle.
Edellä mainituilla perusteilla esitys täyttää myös perustuslain 21 §:ssä säädetyn oikeusturvan vaatimukset. Ehdotettu laki voidaan säätää tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.