Yleisperustelut

Suurpedot kuuluvat metsään, eivät ihmisten pihapiiriin. Tällä hetkellä kohtaamisia suurpetojen kanssa tapahtuu liian usein. Siksi niiden luontainen ihmisarkuus on palautettava. Turvallisuutta maaseudulla tulee parantaa. Elinkeinon harjoittaminen ja kotieläinten laiduntaminen tulee mahdollistaa poistamalla petoja siellä, missä ne ovat ongelma. Poronhoitoa on pystyttävä harjoittamaan järkevällä tavalla ilman suurta porokuolleisuutta ja lisäkustannuksia esimerkiksi GPS-paikantimista. Ikiaikainen suomalainen metsästyskulttuuri, jossa koirat työskentelevät itsenäisesti etäällä ohjaajasta, on turvattava. 

Kannanhoidollisella metsästyksellä suurpetojen hyväksyttävyyttä voidaan parantaa. Ihmisten turvallisuuden tunne vahvistuu suurpetokohtaamisten vähentyessä. Omaisuudensuoja turvataan, kun petovahingot vähenevät. Maailmassa on 2 500 metsäpeuraa ja 300 000 sutta. Voimme myös suojella harvinaista metsäpeuraa kannanhoidollisella metsästyksellä. 

Keskusta edellyttää, että kannanhoidollinen metsästys on saatava Suomessa kaikkien suurpetojen osalta käyntiin. Hallituksen esittämät metsästyslain muutokset eivät valitettavasti sen toteutumiseen riitä. Keskusta on pettynyt, ettei metsästyslakia ole haluttu valmistella huolellisesti ja säädöksiin tehdä kerralla kaikkia tarvittavia muutoksia, jotta kolmen suurpedon (karhu, susi, ilves) kannanhoidollinen metsästys mahdollistuu. 

Hämmennystä herättää erityisesti se, ettei lakiehdotus sisällä suojelutason viitearvoa, jolloin metsästyksen voisi aloittaa. Asiantuntijalausunnot ovat selvästi osoittaneet, että suojelutason viitearvon määrittäminen lain tasoisesti on keskeinen edellytys, jotta kannanhoidollista metsästystä voidaan harjoittaa. Vaikuttaa siltä, että nyt on kuunneltu luontojärjestöjä ja pelätty valittajia ja roskiin on heitetty Suomen ylimmän päätöksentekoelimen eduskunnan jo viime kaudella hyväksymät vaatimukset kannanhoidollisen metsästyksen mahdollistamisesta. 

Petteri Orpon hallitusohjelman linjaukset suden kannanhoidollisen metsästyksen mahdollistamiseksi on unohdettu, vaikka selkänoja myös meiltä keskustalta oppositiossa viitearvon määrittämiselle olisi täydellinen. Mielestämme valiokunnan tai sen puheenjohtaja Jenna Simulan ei pidä empiä vaan pitää hallitusohjelman lupaukset. Kannanhoidollinen metsästys tulee mahdollistaa viitearvojen ylittyessä kaikkien suurpetojen osalta. 

Hallituspuolueista esitetty karhuluvituksen kiire ei ole hyväksyttävä syy jättää toteuttamatta lainsäädäntömuutoksia, joilla mahdollistetaan kannanhoidollinen metsästys myös suden ja ilveksen osalta. Asiantuntijakuulemisten perusteella on äärimmäisen epävarmaa, mahdollistavatko nyt esitetyt muutokset edes karhun metsästyksen aloittamisen. Jos lainsäädäntö osoittautuu edelleen riittämättömäksi, on todennäköistä, ettei suurpetojen kannanhoidollinen metsästys mahdollistu miltään osin tämän hallituskauden aikana. 

Keskusta pitää merkittävänä epäonnistumisena sitä, jos edes karhun metsästys ei ala koko Suomen karhutihentymäalueilla näillä päätöksillä ensi syksynä. Lisäksi vaarana on, ettemme saa suden kannanhoidollista metsästystä alkamaan koko hallituskaudella. Näin siitä huolimatta, että susi on siirretty Euroopan parlamentin päätöksellä luontodirektiivin liitteestä IV liitteeseen V. EU ei määritä sitä, ettemmekö voisi sutta metsästää. Sen sijaan se kannustaa käyttämään niitä keinoja, joilla sudet voisivat saavuttaa ympäröivän yhteiskunnan hyväksyttävyyden. 

Ihmisten sietokyky suurpetojen elinalueella on ylittynyt, koska riittäviä keinoja ilman kannanhoidollista metsästystä ei suurpetokannan säätelemiseksi ole. Vakava huolenaihe on, että metsästäjät eivät jaksa tehdä enää vapaaehtoistyötä suurriistan virka-apuna. Näin viranomaisten apuna ei ole enää kokeneita metsästäjiä. 

Yksityiskohtaiset perustelut

Toimenpiteillä huomioon otettavat asiat

Hallituksen esityksessä poikkeuslupapäätösten periaatteellinen lähtökohta on kytketty vain poikkeuslupaharkintaan ja kannanhoitosuunnitelmiin, vaikka luontodirektiivissä ja Bernin sopimuksessa sovellettavuus on laajempaa. Luontodirektiivin mukaisesti toteutetuilla toimenpiteillä tulee ottaa huomioon taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset vaatimukset sekä alueelliset ja kansalliset erityispiirteet. Bernin sopimuksen 2 artikla edellyttää puolestaan muun muassa, että sopimuspuolten tulee ottaa huomioon taloudelliset ja virkistykselliset vaatimukset sekä paikallisesti uhanalaisten alalajien, muunnosten tai muotojen tarpeet.  

Huomionarvoista on, että Korkein hallinto-oikeus (KHO) ei pitänyt lausunnossaan perusteltuna eikä edes hyvän kansallisen lainvalmistelutavan mukaisena luontodirektiivin 2 artiklan 3 kohdassa mainittujen seikkojen lisäämistä metsästyslain 41 §:n 1 momenttiin. Esitetyn mukaan poikkeuslupaharkinnassa voidaan ottaa huomioon riistaeläinlajeja ja niiden elinympäristöjen hoitoa koskevat hoitosuunnitelmat, joiden laadinnassa puolestaan on huomioitu luontodirektiivin velvoitteet. 

Periaatteellisen lähtökohdan määrittelemisen osalta kyse ei ole vain teknisestä asiasta eli siitä, miten viitataan direktiiviin. Periaatteellisesta lähtökohdasta tarvitaan metsästyslakiin erillinen pykälä, jota ei ole hallituksen esittämällä tavalla kytketty vain poikkeuslupaharkintaan ja kannanhoitosuunnitelmiin. Taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset vaatimukset sekä alueelliset ja kansalliset erityispiirteet tulee huomioida metsästyslain soveltamisessa. Asia on olennainen myös kannanhoidollisen metsästyksen hyväksyttävän päämäärän määrittämisen osalta. 

Kyse on siitä, mihin asioihin periaatteellinen lähtökohta vaikuttaa. Hallituksen esityksessä asia on kytketty poikkeuslupaharkintaan ja kannanhoitosuunnitelmiin. Periaatteellisen lähtökohdan tulee ohjata myös hyväksyttävän päämäärän asettamista. Hyväksyttävä päämäärä on karhun ja ilveksen osalta aivan olennainen. Hyväksyttävän päämäärän asettamisessa tulisi huomioida niin sanottu periaatteellinen lähtökohta Bernin sopimuksen ja luontodirektiivin 2 artiklan nojalla. Asetuksessa tulee huomioida taloudelliset ja sosiaaliset seikat, koiran avulla tapahtuvan metsästyksen kulttuurin säilyminen sekä ihmisarkuuden säilyttäminen koko Suomessa ja sen lisäksi alueelliset ja paikalliset erityispiirteet, kuten esimerkiksi metsäpeuran suojelu. 

Poikkeusluvat

Hallituksen esittämä malli, jossa kannanhoitosuunnitelmat määrittelevät kannanhoitoalueet, jotka vahvistettaisiin asetuksella, on ongelmallinen. Kannanhoitosuunnitelman ei pidä antaa määritellä asetuksen sisältöä. Paljon perustellumpi ratkaisu olisi säätää asetuksella kannanhoitoalueista, jotka ohjaisivat kannanhoitosuunnitelmien laatimista ja niiden sisältöä. Kannanhoitosuunnitelman merkitys poikkeuslupien kannalta liittyy erityisesti tietopohjaan ja poikkeuslupien tarvitsemiin perusteluihin. Tämän tulee näkyä myös säännöksessä. 

Metsästyslain 41 §:ssä mainitaan sanana alueet. Pykäläteksti ei kuitenkaan selkeästi tarkoita kannanhoitoalueita. Kun asetuksella on tarkoitus säätää kannanhoitoalueista, asetuksenantovaltuuden sanamuotoa on syytä selkeyttää. 

Edellytykset eräiden riistaeläinlajien poikkeusluvalle

Metsästyslain 41a §:n 3 momentin mukaan ”Sutta, karhua, saukkoa ja ilvestä koskeva poikkeuslupa voidaan myöntää myös tarkoin valvotuissa oloissa valikoiden ja rajoitetusti tiettyjen yksilöiden pyydystämiseksi tai tappamiseksi”. Momentissa mainittu yksilöintivaatimus ja rajoittamisen eivät täysin vastaa sitä, mitä säädöksen pohjana olevassa luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohdan e-alakohdassa on säädetty. 

Luontodirektiivissä tarkoitetaan yksilöiden sijasta tiettyjen lajien yksilöitä (certain specimens of the species) ja yleisen rajoittamisen sijaan yksilöiden lukumäärän rajoittamista (in limited numbers). On perusteltua, että metsästyslain sanamuodot korjataan luontodirektiivissä tarkoitetun mukaisiksi. Luontodirektiivin mukainen sanamuoto antaa selkeämmät perusteet poikkeuslupien myöntämiselle momentissa mainittujen riistaeläinlajien osalta. 

Suotuisan suojelutason viitearvo

Hallituksen esityksestä puuttuvat kokonaan suurepetojen suotuisan suojelutason viitearvon määrittelyn perusteet. Lisäksi kokonaan puuttuu suotuisan suojelutason viitearvon jakaminen kannanhoitoalueille. Hallituksen esityksen perusteluista ei myöskään käy selkeästi ilmi, mihin pyritään sillä, että suotuisan suojelutason eläinmäärälle säädetään vähimmäismäärä. 

Useat asiantuntijat ovat todenneet, että kannanhoidollisen metsästyksen mahdollistamisen kannalta suotuisan suojelutason viitearvojen määrittely on ratkaisevan tärkeä. Hallitus katsoo, että viitearvolla ei ole merkitystä karhun ja ilveksen osalta. Viitearvon määrittäminen on tärkeää myös karhun ja ilveksen osalta johdonmukaisuuden vuoksi, mutta asia on olennaisin suden osalta, koska susi on tähän asti raportoitu epäsuotuisalle suojelutasolle. Suden kannanhoidollisen metsästyksen kannalta viitearvoilla on olennainen merkitys riippumatta siitä, kuuluko susi luontodirektiivissä liitteeseen IV vai V. Jos suotuisan suojelutason viitearvoja ei kyetä määrittelemään, ei kannanhoidollisen metsästyksen aloittamiselle ole edellytyksiä suojelustatuksen muutoksesta huolimatta. 

Hallitus ei ole ottanut esityksessään tältäkään osin riittävällä tavalla huomioon edes KHO:n lausuntopalautetta. KHO kiinnitti huomiota siihen, että hallituksen esityksen perusteluista ei käy selkeästi ilmi, mihin pyritään sillä, että suotuisan suojelutason eläinmäärälle säädetään vähimmäismäärä. Perustelut ovat muutostenkin jälkeen liian yleisellä tasolla. Lisäksi KHO piti ongelmallisena, että hyväksyttävästä päämärästä ehdotetaan säädettävän yleisellä tasolla asetuksella. Päämäärien tarkkoja muotoiluja ei ole tiedossa. Päämäärän perustetta saattaa olla hankala todentaa jokaisessa yksittäisessä konkreettisessa poikkeusluvassa. 

Suotuisan suojelutason määrittelyä ei tule jättää hallituksen esittämällä tavalla kannanhoitosuunnitelmien ja asetuksen varaan. Suotuisan suojelutason viitearvon perusteista tulee tehdä metsästyslakiin erillinen pykälä. Pykälässä on tarpeen säätää seuraavista asioista: 1) käsitteen määrittely, 2) viitearvon määrittelyyn velvoittaminen, 3) viitearvon määrittämisen reunaehdot, 4) viitearvon jakaminen kannanhoitoalueille ja jakamisen perusteet, 5) asetuksenantovaltuus, jonka mukaan lopullinen viitearvo ja kannanhoitoalueille jaetut määrät esitetään maa- ja metsätalousministeriön asetuksessa. 

Suden elinvoimaisen minimikannan määrittelystä

Elinvoimaisen minimikannan arvioinnissa on lähtökohtaisesti kysymys sukupuuttoriskin arvioinnista jollekin ajanjaksolle tulevaisuudessa. Keskeisiä lähtökohtia ovat sekä populaation säilymisen edellyttämä vähimmäisyksilömäärä että vähimmäisalue. Vaadittavaan vähimmäisyksilömäärään vaikuttavat keskeisesti syntyvyys ja kuolleisuus sekä tulomuutto ja poismuutto. 

Olennainen arviointiperusta on myös kannan geneettinen rakenne, sillä perintöaineksen monimuotoisuuden väheneminen heikentää yksilöiden elinvoimaisuutta ja jälkeläistuottoa. Suden eläintarhakannoissa sukusiitoksen on todettu lyhentävän yksilöiden elinikää ja naaraiden lisääntymistulosta. Myös luonnonvaraisella sudella lähisukulaisten pariutuminen lisää pentujen kuolleisuutta. 

Suomen susikanta on ollut aikaisemmin geneettisesti monimuotoinen, mutta diversiteetti on viime aikoina jonkin verran laskenut. Monimuotoisuutta kuvaavan havaitun heterotsygotian määrä 1995–1997 syntyneillä susilla (n = 43) ollut 0,74, kun taas vuosina 2007–2009 (N: = 33) syntyneillä se on 0,615. Havaitun heterotsygotian määrä on kuitenkin vielä suurempi kuin vastaava arvo Skandinavian sukusiittoiseksi tiedetyssä susikannassa (0,59) samoin kuin esimerkiksi Italian (0,44) ja Espanjan (0,50) eristyneissä vuoristopopulaatioissa. 

On arvioitu, että lyhyellä tähtäimellä sukusiitoksen haitallisilta vaikutuksilta pienessä populaatiossa vältytään, jos tehollinen populaatiokoko on selkeästi yli 50 yksilöä, jolloin sukusiitoskertoimen kasvu jäisi sukupolvessa alle prosentin. Tämä 50 yksilön raja perustuu kansainvälisiin vertaisarvioituihin tutkimuksiin. Jos Suomen susikannan elinkykyisyyden pohjana pidetään edellä mainittua suositusta, että lisääntyvien yksilöiden määrä vastaa tehollista populaatiokokoa (mitä se ei täysin vastaa luonnonpopulaatioissa), niin tällä perusteella voidaan arvioida, että Suomessa tulisi olla ainakin 25 lisääntyvää paria, jotta susikannassa vältyttäisiin sukusiitoksen haitallisilta vaikutuksilta. 

Kannan elinvoimaisuuden arvioinnin ei pitäisi kuitenkaan perustua pelkästään geneettisen riskin arviointiin. Laumapohjaisen demografisen elinkykyanalyysin perusteella on arvioitu, että 25 lisääntyvällä parilla sukupuuton riski on pieni seuraavan sadan vuoden aikana useimmille tarkastelluilla kannanhoitomenetelmillä. Pienin elinvoimainen susikanta ei kuitenkaan tarkoita, että susi olisi suotuisalla suojelun tasolla, kun Suomessa on vähintään 25 laumaa. 

Suotuisan suojelun tasoon tulee vaikuttaa se, että eduskunta edellytti jo viime kaudella, että suotuisan suojelutason viitearvo ei voi perustua pelkkään genetiikkaan, vaan kokonaiskestävyyden kannalta on otettava huomioon turvallisuus, sosiaaliset ja taloudelliset seikat sekä koiran avulla tapahtuvan metsästyksen kulttuurin säilyminen. Vastaavalla tavalla suden suotuisan suojelun tason viitearvo on määritelty useissa maissa poliittisesti, tieteellisesti määritelty pienin elinvoimainen kanta huomioiden. Näin pitää voida toimia myös Suomessa. Kansalliselle päätöksenteolle ei ole estettä. Esimerkiksi Ruotsissa suotuisan suojelun taso suden osalta on määritelty 300 yksilöön ja se ollaan nyt tiputtamassa 170 yksilöön. 

Laissa tulee määrittää suotuisan suojelun viitearvon perusteet. Lisäksi suotuisan suojelutason määrittelyssä tulee ottaa huomioon rajan yli tulevien petojen määrän runsastuminen. Lieksan ja Ilomantsin rajavartioasemien toiminta-alueilla suurpetojen havaintomäärät ovat olleet runsaita koko rajatarkastelujakson ajan. Näillä alueilla kasvua on arvion mukaan tapahtunut erityisesti Ilomantsin alueella susien ja karhujen liikkumisessa. Tohmajärven rajavartioaseman toiminta-alueen havainnot ovat kasvaneet eniten tarkastelujakson aikana. Kasvua on havaittu erityisesti ahmojen ja karhujen liikkumisessa. Tällä hetkellä Pohjois-Karjalan rajavartioston toiminta-alueella suurpetojen liikkumisesta tehdään eniten havaintoa Tohmajärven suunnalta.  

Esitys metsästyslain 41 §:n muuttamiseksi ei ole kannatettava, sillä se ei riittävällä tavalla huomioi luonnon monimuotoisuutta ja siinä korostuvat ainoastaan metsästystä tukevat näkökannat. Toimiva ja tarkoituksenmukainen suurpetopolitiikka voi toteutua vain, kun kaikki asiaan vaikuttavat tosiasiat huomioidaan tasapainoisesti ja kaikki olennaiset asiantuntijatahot osallistetaan asioiden valmisteluun. 

Koko esityksen lähtökohta on EU-oikeuden kannalta ongelmallinen ja vaillinainen. Hallinto-oikeuksiin kaatuneiden suurpetoja koskevien poikkeuslupien keskeinen puute on ollut se, ettei metsästykselle ole lupia myönnettäessä voitu osoittaa EU:n luontodirektiivin mukaista, hyväksyttävää päämäärää. Nyt esityksessä esitetään, että maa- ja metsätalousministeriö voisi säätää metsästyksen päämäärästä. Lopulta on kuitenkin kyse siitä, että metsästykselle täytyy kyetä osoittamaan luontodirektiivin edellyttämä hyväksyttävä ja oikeudellisesti kestävä päämäärä, jotta metsästykseen voidaan ryhtyä ja direktiivin mukaisesta tiukasta suojelusta poiketa. Tätä EU-oikeudellista ulottuvuutta ei voida ohittaa ministeriön päätöksellä. 

Kokonaisuutena emme pidä esityksen mukaista, maa- ja metsätalousministeriölle myönnettävää asetuksenantovaltuutta hyväksyttävänä. Erityisen kriittisesti suhtaudumme ehdotukseen siitä, että lajien suotuisan suojelutason viitearvo määritettäisiin maa- ja metsätalousministeriön asetuksella. Suotuisan suojelutason tulee perustua parhaaseen mahdolliseen tieteelliseen tietoon ja sitä ei tule määrittää poliittisesti. Viitearvon määrittely rauhoitettujen lajien metsästykseen annettavien poikkeuslupien pohjaksi on todella merkittävä lajien suojelua ja jopa kantojen säilymistä Suomessa ohjaava päätös, joten päätösvaltaa siitä ei pidä luovuttaa yksinomaan maa- ja metsätalousministeriölle. 

Esitys jättää epäselväksi sen, miten ja millaisin ehdoin maa- ja metsätalousministeriö toteuttaisi suotuisan suojelun tason viitearvon määrittelyn. Viitearvo muodostaisi esityksen mukaan pohjan sille, kestääkö suurpetojen kanta metsästystä. On kuitenkin huomioitava, että pelkän yksilömäärän lisäksi suotuisan suojelutason arvioon tulee luontodirektiivin mukaisesti sisällyttää muitakin tekijöitä kuin yksittäinen arvio lukumäärästä. Esimerkiksi lajin elinympäristöjen kehitys tai geneettinen monimuotoisuus ja sen puute ovat tekijöitä, joiden tulee vaikuttaa suotuisan suojelutason arviointiin. Myös suotuisan suojelun taso on EU-oikeudellisesti määräytyvä asia, jota ei voida ohittaa ministeriön kansallisella asetuksella. 

Kuten esimerkiksi korkein hallinto-oikeus on valiokunnalle toimittamassaan lausunnossa todennut, lakiesityksen 41 § 1 momentin viimeinen lause voi olla ongelmallinen luontodirektiivin sovellettavuuden näkökulmasta, sillä muotoilu “voidaan ottaa huomioon” jättää avoimeksi sen kysymyksen, miten kannanhoitosuunnitelmien asemaa tulee tulkita. Hoitosuunnitelmien osalta ongelmallista on myös se, että ne ovat toistaiseksi olleet keskenään hyvin erilaisia ja sisältäneet hyvin erilaisia vaatimuksia ja päämääriä. 

Yleisellä tasolla yksi esityksen keskeisistä ongelmista on se, että se ei pyri huomioimaan mitään muita suurpetopolitiikan keinoja esimerkiksi vahinkojen ennaltaehkäisyssä kuin suurpetojen metsästyksen. Sekä sosiaalisen kantokyvyn että luonnon monimuotoisuuden kannalta aivan keskeistä olisi huomioida myös muut keinot tappamisen rinnalla. Suomessa on tehty ansiokasta työtä, jossa on selvitetty sekä vahinkojen ennaltaehkäisyä että ihmisen ja suurpetojen rinnakkaiselon helpottamista monilla eri keinoilla. Kun keskustelu ja muutokset petopolitiikassa keskittyvät vain metsästykseen, muut keinot jäävät sivuosaan. 

Yhdymme näkemykseen, että haittoja ja vaaraa aiheuttavat suurpedot on tarvittaessa voitava tappaa kohdennetusti, mutta siinä tärkeä työkalu ovat nimenomaan vahinko- ja turvallisuusperusteiset poikkeusluvat. Muistutamme, että laki antaa jo nykyisellään perusteet ihmiselle vaaraa aiheuttavien suurpetoyksilöiden tappamiseen ja hallitus on jo helpottanut näiden lupien saamista. 

Esityksen perusteluissa todetaan, että “kasvavan kannan aiheuttamia sosiaalisia, taloudellisia tai ekologisia ongelmia” ei voida hallita vain poikkeusluvilla vaan tarvitaan laajempaa kannanhoidollista metsästystä. Tätä väitettä ei laajemmin perustella. On tärkeää huomata, että yksikään suurpedoista ei aiheuta ekologisia ongelmia. Päinvastoin, ne kuuluvat Suomen luontoon ja niillä on ekosysteemeissään korvaamaton ekologinen rooli. Niiden poissaolo aiheuttaisi moninaisia ekologisia ongelmia. 

Pidämme erittäin ongelmallisena sitä, että hallituksen esityksen valmistelussa ei ole tasapuolisesti osallistettu kaikkia asiantuntijatahoja, vaan luonnonsuojelu- ja eläinsuojelutahot on suljettu valmistelusta ulos. Suurpetojen kannanhoitosuunnitelmien osalta on tärkeää, että tulevaisuudessa kaikki asiantuntijatahot osallistetaan suunnitelmien laadintaan. 

Pidämme myös moitittavana sitä, että hallituksen kiireellä annettuun esitykseen ei ole sisällytetty yksityiskohtaisia perusteluita muutettavien lainkohtien osalta. Säännöskohtaiset perustelut ovat erittäin merkittävässä asemassa lain tulkinnassa ja soveltamisessa. 

Susi

Suden osalta esityksen keskeinen tavoite suden kannanhoidollisen metsästyksen aloittamisesta on erittäin ongelmallinen johtuen siitä, että suden kanta ei Suomessa ole suotuisalla suojelun tasolla. Luonnonvarakeskuksen tekemä viitearvon määrittelytyö osoittaa, että suden suotuisa suojelutaso Suomessa olisi vähintään noin 500 yksilöä. Viimeisin arvio Suomen susikannan koosta on noin 300 yksilöä. 

Laajamittainen, ei-vahinko- tai vaaraperusteinen metsästys vaarantaisi suden kannan. Lisääntyvän metsästyksen ilmeisenä riskinä on Suomen susikannan romahtaminen. Poronhoitoalueella, jossa susia saa metsästää, niitä ei käytännössä ole. Susiin kohdistuu Suomessa myös merkittävää salametsästystä, joka osaltaan on jarruttanut kannan kasvua. Aiemmat esimerkit kannanhoidollisesta metsästyksestä ovat osoittaneet, että lupiin perustuvan metsästyksen lisääminen ei ole lopettanut salametsästystä, vaan molempia tapahtuu samaan aikaan. 

Susi on suurpeto, joka kuuluu osaksi Suomen luontoa, ja tämän tulee olla kaiken sutta koskevan päätöksenteon pohja. Päätöksiä, jotka vaarantavat suden selviämisen Suomen luonnossa, ei tule tehdä. 

Suotuisa suojelutaso on keskeinen luontodirektiivin lajeja koskeva vaatimus. Tämä koskee myös liitteen V lajeja. Mikäli suden liitesiirto EU:n päätöksenteossa etenee, vaatimus suotuisan suojelutason turvaamisesta säilyy edelleen, vaikka susi olisi liitteen V alainen laji koko Suomen alueella. 

Muut kuin metsästykseen perustuvat, yhteiseloa edistävät ja vahinkoja ennaltaehkäisevät toimenpiteet ovat erityisen tärkeitä suden osalta. Euroopassa tehtyjen, susien kohdennettua lopettamista tarkastelevien tutkimusten pohjalta ei ole kyetty vetämään aukottomia johtopäätöksiä kohdennetun lopettamisen hyödyistä. Tutkimusten perusteella näyttää kuitenkin vahvasti siltä, että ei-kohdennettu lopettaminen eli metsästys ei vähennä susien aiheuttamia karjavahinkoja. Ennaltaehkäiseviä toimia on pidetty metsästystä tehokkaampana keinona vähentää susien aiheuttamia kotieläinvahinkoja. Joka tapauksessa susien lopettaminen ratkaisee konfliktin useimmiten vain väliaikaisesti, ellei susien metsästystä toteuteta luontodirektiivin vastaisesti niin intensiivisesti, että susitiheys vähenisi drastisesti laajoilla alueilla. Suomen nykyisellään pienen susikannan aiheuttamia taloudellisia tappioita ja sosiaalisen sietokyvyn paikallista ylittymistä tulee näistä syistä ehkäistä ensisijaisesti muilla keinoilla kuin metsästyksellä. Suden osalta metsästysnäkökulma on kuitenkin erittäin korostunut, myös tässä esityksessä. 

Suden osalta alueellinen tai kiintiöpohjainen metsästys, jossa metsästystä ei kohdisteta haittaa aiheuttaviin yksilöihin, voi pahimmillaan lisätä ongelmia, mikäli susilaumat hajoavat ja hajonneiden laumojen yksilöt hakeutuvat herkemmin lähelle ihmisasutusta. 

Ilves

Ilveksen osalta pidämme erittäin valitettavana ja ongelmallisena sitä, että ilves niputetaan haittoja ja sosiaalista hyväksyttävyyttä arvioitaessa yhteen suden ja karhun kanssa. Tutkitusti suomalaisten sietokyky ilvestä kohtaan on hyvä ja kasvanut viime vuosina. Ilveksen vuosittain aiheuttamat haitat ovat myös yksilömäärään suhteutettuna varsin pieniä. 

Ilveksen kannanhoidollisen metsästyksen perustelut ovat riittämättömät ja ohuet, sillä ne nojaavat esityksessä ainoastaan teoreettiseen ajatukseen siitä, että ilveskanta aiheuttaa kasvaessaan mahdollisesti samanlaisia ongelmia kuin karhukanta. Koska ilveksen aiheuttamat haitat ovat edellä kuvatusti matalia ja sosiaalinen hyväksyttävyys on korkeaa, perusteluita tällaiselle skenaariolle on vaikea nähdä. 

Lakialoite 19/2024 vp

Salametsästys on merkittävä ongelma Suomen suurpetopolitiikan kannalta. Salametsästys vaikeuttaa luotettavien kanta-arvioiden tekemistä ja osaltaan vaarantaa luonnon monimuotoisuuden suojelun. Etenkin suteen kohdistuva salametsästys on suden suotuisan suojelutason täyttymisen kannalta erittäin ongelmallista. 

Siksi pidämme perusteltuna, että salametsästyksen sääntelyyn saadaan lisää keinoja. Salametsästystä esiintyy myös samanaikaisesti laillisen, poikkeusluvilla tapahtuvan metsästyksen kanssa, jolloin tosiasiallinen, kannan säilyvyyteen tähtäävien kannanhoidollisten poikkeuslupien määrä ylittyy. 

Kannatamme siksi esitystä siitä, että paljastunut salametsästys vaikuttaisi alueellisesti myönnettäviin poikkeuslupiin. Alueella, jolla todistettavasti tapahtuu salametsästystä, ei tulisi voida samaan aikaan harjoittaa poikkeuslupien perusteella harjoitettavaa, 41 a§ 3 momentin mukaista metsästystä sen lajin osalta, johon salametsästys on kohdistunut. Ehdotamme, että lakiehdotus hyväksytään muutettuna tavalla, joka toteuttaa lakialoitteen LA 19/2024 vp tavoitteet.