Arvoisa herra puhemies! Tämä lakiesitys on hyvä ja tärkeä, ja on hyvä, että tätä 10 prosentin korkokattoa ollaan jatkamassa sinne ensi vuoden puolelle syyskuun loppuun saakka. Ja on hyvä, että täällä eduskunnan salissa käydään keskustelua yleisesti liittyen luottoihin ja korkokattoon ja siihen ihmisen hätään ja ahdistukseen, mikä silloin tulee päälle, kun on monta luottokorttia ja on monta velkaa ja on mahdottomuus selvitä niistä veloista. Silloin juurikin käy niin, että olemme inhimillisen kriisin keskellä, ja siinä kärsii perhe, siinä kärsivät lapset, siinä tulee isoja vaurioita.
Tulee mieleeni se, kuinka paljon voidaan sitä luotonottajaa rahastaa ja voisiko se korkokatto olla vieläkin matalampi. Missä se säädellään, että sen tulee olla se 10 prosenttia? Voisiko se olla vieläkin matalampi? Ja kannatan kyllä edustaja Laakson tekemää lakialoitetta siitä, että tämä korkokatto voisi olla myös pysyvä ratkaisu. Se voisi tuoda jonkinlaista valoa sitten sen henkilön elämään, jolla on paljon luottoa maksettavana, koska se on ihan loppumaton suo, se ei koskaan vähene. Se ei todellakaan ainakaan nopeasti vähene.
Tämä koronakriisi on osoittanut sen, miten veitsenterällä me itse asiassa elämme, miten helposti ja nopeasti se oma talous romahtaa, kun vaikka se työpaikka menee ja joutuu irtisanotuksi tai lomautetuksi. Ja pahoin pelkään, että tulossa on omaisuuden uusjako. Se tarkoittaa sitä, että ihmiset joutuvat siinä taloudellisessa hädässä myymään omaisuuttaan ja luopumaan siitä, mitä omistavat, tai sitten velkataakan ollessa niskassa joutuvat myymään asuntonsa, ehkä sen kesäpaikkansa. Eli tällaisia riskejä, vaarojahan, tässä nyt on, että ihmiset eivät pärjää, eivätkä selviä siinä arjessaan.
Samaan aikaan tasavero on kaikille samanlainen. Ruoka maksaa jokaiselle yhtä paljon, on rikas tai köyhä, joudut maksamaan sen alvin, samoin on polttoaineiden verotuksen kanssa. Kaikesta maksat, niin kyllähän se tuntuu epäreilulta, voisi ajatella näin.
Kysyisin ministeriltä, mitä vastaisitte näihin ajatuksiini. Ovatko ne ollenkaan sellaisia, että niitä pystyy jakamaan, ja mitä olisi tehtävissä sille, että jokainen ihminen selviäisi eikä päätyisi epätoivoisiin tekoihin sen takia, että rahat eivät riitä? Aina ajattelen itse, että niin kauan kuin rahalla selviää, niin pääsee vähällä, mutta 90‑luvun lamasta lähtien tilanteet ovat olleet ihmisille niin vakavia, että on jopa tehty itsemurhia sen takia, että on menetetty se totuttu talous, ja tällöin kyllä on kohtuuttomista menetyksistä kysymys.