Arvoisa puhemies! Aivan alkuun toteaisin edustaja Mäkipäälle, että tässä aloitteessahan ei nyt käsitellä jouluenkeleitä tai suvivirttä vaan pyritään takaamaan uskontokuntaan kuuluville yhtäläinen valinnanvapaus suhteessa niihin perheisiin, jotka eivät kuulu mihinkään uskontokuntaan tai kuuluvat niin pieneen uskontokuntaan, että heidän kohdallaan tehdään erityisjärjestelyitä. Ja minä en näe, että tällainen ajatus on kristillisen tradition vastaista vaan pikemminkin hyvin linjassa kristinuskon keskeisten opettajien keskeisten ajatusten kanssa ihan sieltä ensimmäisestä vapaasta valinnasta ja sen seurauksien kantamisesta lähtien.
Edustaja Essayah toi esiin YK-sopimuksen ja vanhempien oikeuden opettaa omaa uskontoaan lapsilleen. Tämähän on vähän eri asia kuin se, onko vanhempien pakko laittaa lapsensa oman uskontokuntansa päälinjaa noudattavaan opetukseen koulussa. Ne ovat kaksi eri asiaa, ja missään YK-sopimuksissa ei ensinnäkään edellytetä, että uskontoa tulisi opettaa kouluissa, ja vielä vähemmän siellä edellytetään, että vanhempien tahdon vastaisesti lapselle tulisi opettaa jotakin tiettyä uskontoa pelkästään sen takia, että lapsi ja vanhemmat sattuvat kuulumaan tiettyyn uskonnolliseen kategoriaan. Tällaista mikään YK-sopimus ei suojaa.
Minä itse tunnen vakaumuksellisia kristittyjä, joille uskon ja oman seurakunnan erillisyys maallisesta vallasta on vakaumuksellinen ja omantunnonkysymys ja jotka siitä huolimatta, että saattavat uskoa hyvinkin samalla tavoin kuin meidän luterilaisen kirkon päälinja, kokevat tästä syystä ongelmalliseksi laittaa lapsensa valtiovallan tarjoamaan uskonnonopetukseen. Toisaalta tiedän sellaisia perheitä, joissa kylläkin kuulutaan kirkkoon mutta se, että lapsi saa mahdollisimman laadukasta opetusta, nähdään tärkeämpänä asiana kuin se, että koulu tarjoaa nimenomaan oman uskonnon opetusta, ja priorisoidaan elämänkatsomustiedon ryhmät sen takia, että ne ovat yleensä kooltaan pienempiä ja niissä on mahdollisuus sellaiseen vertaiskeskusteluun, jota meidän isot kouluryhmät eivät juurikaan, perusopetuspuolella varsinkaan, tarjoa ja joka sitä kautta opettaa sellaisia keskustelutaitoja, joita esimerkiksi kansanedustajan työssä sitten myöhemmin kovasti tarvitaan.
Edustaja Parviaiselle toteaisin, että itse epäilen, että pelkästään jo taloudelliset paineet tulevat johtamaan siihen, että me siirrymme jossain vaiheessa yhteiseen katsomusaineeseen. Minä en pidä sitä huonona kehityksenä. Erillinen oman uskonnon opetus on vähän samantyyppinen ajatus kuin jos meillä yhteiskuntaoppia opetettaisiin niin, että kun lapset tulevat kouluun, niin kysyttäisiin, että ovatko vanhemmat nyt kokoomuksen vaiko vasemmistoliiton jäseniä, ja sitten lapset jaettaisiin ryhmiin tällä perusteella ja vasemmistoliittolaisille opetettaisiin sitten Marxin pohjalta sitä suomalaisen yhteiskunnan tuntemusta ja niille kokoomuslaisille vaikkapa Adam Smithin pohjalta.
Kuten edustaja Laukkanen totesi, uskontolukutaito on jatkossa entistä tärkeämpi taito, ja sen takia minä olen iloinen, että sen painoa sekä kaikkien oman uskonnon opetussuunnitelmien että myös elämänkatsomustiedon piirissä on parannettu, ja uskon, että tämä uskonnonlukutaito ehkä kehittyisi parhaiten silloin, jos meille syntyisi ryhmiä, joissa eri uskontotaustoista tulevat lapset ja nuoret keskustelisivat keskenään ja pääsisivät tutustumaan toistensa katsomuksellisiin lähtökohtiin. Mutta niin kauan kuin me emme ole vielä kovin lähellä yhteistä katsomusainetta, minun mielestäni se, että lapsilla ja perheillä on yhtäläinen valinnanvapaus, on pelkästään loogista ja reilua.