2
EU-säädösten tavoitteet ja pääasiallinen sisältö
2.1
Eläintautien aiheuttamien kustannusten ja menetysten korvaaminen
Maaeläinten taudit
Maatalousalalla maksettavien tukien ilmoitusvelvollisuudesta ovat vapautettuja tuet, joista säädetään maatalouden ryhmäpoikkeusasetuksessa. Yhteismarkkinoille soveltuviksi katsotaan eläintautien ehkäisy- ja hävittämiskustannukset, jotka täyttävät asetuksen 26 artiklan kriteerit sekä lisäksi asetuksen I luvussa säädetyt yleiset edellytykset.
Ryhmäpoikkeusasetuksen 26 artiklan vaatimukset vastaavat pääosin aiempien valtiontukisääntöjen vaatimuksia. Tukea voidaan myöntää tauteihin, jotka ovat eläinterveyssäännöstön tarkoittamia luetteloituja tauteja taikka jotka mainitaan jossakin seuraavista:
Maailman eläintautijärjestön maaeläinten terveyttä koskevassa säännöstössä oleva tautiluettelo;
salmonellan ja muiden tiettyjen elintarvikkeiden kautta tarttuvien tiettyjen zoonoosien aiheuttajien valvonnasta annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EY) N:o 2160/2003, jäljempänä zoonoosiasetus;
tiettyjen zoonoosien ja niiden aiheuttajien seurannasta, neuvoston päätöksen 90/424/ETY muuttamisesta ja neuvoston direktiivin 92/117/ETY kumoamisesta annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2003/99/EY, jäljempänä zoonoosidirektiivi;
tiettyjen tarttuvien spongiformisten enkefalopatioiden ehkäisyä, valvontaa ja hävittämistä koskevista säännöistä annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EY) N:o 999/2001, jäljempänä TSE-asetus.
Uutta on kuitenkin se, että tuki voi koskea myös eläinterveyssäännöstön mukaisia uusia tauteja eli vielä listaamattomia eläintauteja sekä myös muita tauteja. Tällöin tuen maksamisen edellytyksenä kuitenkin on, että tauti on aiheuttanut toimijoille vakavaa taloudellista vahinkoa, jonka määrä ylittää 30 prosenttia viljelijän keskimääräisestä vuosituotannosta tai -tulosta. Keskimääräinen vuosituotanto tai -tulo lasketaan edeltävien kolmen vuoden perusteella. Se voidaan vaihtoehtoisesti laskea edeltävien viiden vuoden perusteella siten, että korkein ja alin vuosituotanto tai -tulo jätetään huomioimatta. Lisäksi vaaditaan, että tuensaaja on ottanut vakuutuksen, jos sellainen on saatavilla, tai maksaa jäsenvaltion hyväksymään keskinäiseen rahastoon rahoitusosuuden, joka kattaa vähintään 50 prosenttia tuensaajan keskimääräisestä vuosituotannosta tai tuotantoon liittyvistä tuloista ja kyseisessä jäsenvaltiossa tai kyseisellä alueella tilastollisesti yleisimmät eläintauteihin tai kasvintuhoojiin liittyvät riskit.
Tukikelpoisia taudin valvonta- ja hävittämiskustannuksia ovat aiempaan tapaan eläinten teurastukseen, tappamiseen tai hävittämiseen taikka eläimiin liittyvien tuotteiden tuhoamiseen sekä tilan ja laitteiden puhdistukseen ja desinfiointiin liittyvien toimien kustannukset. Tuki on mahdollinen myös siltä osin kuin eläimiä kuolee rokotusten tai muiden toimivaltaisten viranomaisten määräämien toimenpiteiden vuoksi.
Tukikelpoisia ovat myös tiettyjen ehkäisevien toimenpiteiden kuten ehkäisevän eläinten teurastuksen tai tappamisen kustannukset. Aiempiin säännöksiin nähden uusi on maininta bioturvaamistoimenpiteiden määräämiseen tai parantamiseen liittyvistä toimenpiteistä.
Eläintautien aiheuttamien vahinkojen korvaamiseksi voidaan maksaa tukea teurastettujen, tapettujen tai kuolleiden eläinten tai niihin liittyvien tuotteiden markkina-arvon perusteella, kun teurastaminen, kuolema tai tuhoaminen tapahtui eläintaudin vuoksi tai osana julkista ohjelmaa tai toimenpidettä. Lisäksi tukea voidaan maksaa sellaisten tulonmenetysten perusteella, jotka ovat aiheutuneet karanteenivelvollisuuksista, uusien eläinten hankintaan liittyvistä vaikeuksista osana julkista ohjelmaa tai toimenpidettä, taikka sellaisten kustannusten perusteella, jotka aiheutuvat jäsenvaltion toimivaltaisten viranomaisten määräyksestä tuhottujen laitteiden korvaamisesta. Markkina-arvo määritellään sen arvon perusteella, joka eläimillä tai tuotteilla oli juuri ennen, kun heräsi tai vahvistettiin epäily eläintaudin esiintymisestä.
Tautien ehkäisy- ja hävittämiskustannuksiin maksettava tuki on nykyiseen tapaan lähtökohtaisesti maksettava luontoissuorituksena eli rahan sijasta palvelun tai esimerkiksi tarvikkeiden muodossa.
Tukea ei saa myöntää, jos todetaan, että kyseisen tuensaajan tahalliset toimet tai laiminlyönti ovat aiheuttaneet eläintaudin esiintymisen. Tuensaajan saamat tukimaksut ja muut mahdolliset samoihin tukikelpoisiin kustannuksiin saadut maksut saavat olla enintään 100 prosenttia tukikelpoisista kustannuksista.
Tuen maksamista rajoittavat ryhmäpoikkeusasetuksen I luvun yleiset säännökset, jotka vastaavat aiempia valtiontukisääntöjä. Ryhmäpoikkeus koskee vain mikroyrityksille sekä pienille ja keskisuurille yrityksille maksettavia tukia. Eläintautikustannuksia koskevan tuen osalta edellytetään, että yritys toimii maatalouden alkutuotannossa. Ryhmäpoikkeus ei sovellu tukeen, joka myönnetään Euroopan komission tekemää valtiontuen takaisinperintäpäätöstä rikkoneelle yritykselle. Se ei lähtökohtaisesti myöskään ulotu asetuksessa määritellylle vaikeuksissa olevalle yritykselle myönnettävään tukeen. Eläintautien ehkäisyn, valvonnan ja hävittämisen kustannuksia voidaan kuitenkin tukea vaikeuksissa olosta riippumatta. Lisäksi toimijalle voidaan korvata taudin aiheuttamia vahinkoja, jos vaikeuksiin joutuminen on johtunut kyseessä olevasta taudista. Asetuksen 25 artiklan mukaiselta tukitoimenpiteeltä ei edellytetä ryhmäpoikkeusasetuksen 1 luvussa tarkoitettua kannustavaa vaikutusta tai sillä katsotaan olevan tällainen vaikutus.
Jäsenvaltioiden on varmistettava tukitietojen julkaiseminen komission avoimuusmoduulissa tai kattavalla kansallisella valtiontukisivustolla kansallisesti siten kuin maatalouden ryhmäpoikkeusasetuksen 9 artikla edellyttää. Yksittäisen alkutuotannon tukien julkaisemisen kynnysraja laskee aiemmasta 60 000 eurosta 10 000 euroon.
Jäsenvaltioilta edellytetään lisäksi, että tukijärjestelmän tai tapauskohtaisen tuen koko tekstissä on nimenomainen viittaus maatalouden ryhmäpoikkeusasetukseen siten, että siinä mainitaan asetuksen nimi ja tiedot sen julkaisemisesta Euroopan unionin virallisessa lehdessä sekä viittaus kyseistä tukea koskeviin asetuksen III luvun säännöksiin tai tapauksen mukaan kansalliseen lainsäädäntöön.
Vesieläinten taudit
Verrattuna aiempiin valtiontukisääntöihin vesieläintautien torjuntaan liittyvä ryhmäpoikkeus laajentuu. Sitä voidaan soveltaa, vaikka taudin osalta ei olisi ennalta hyväksyttyä hävittämisohjelmaa, ja ryhmäpoikkeus kattaa myös eläintaudit, joita vastustetaan kansallisilla hävittämisohjelmilla. Aiemmin ryhmäpoikkeusta ei ole voitu sen suppeuden vuoksi hyödyntää Suomessa, vaan vesiviljelyalaa koskeva tuki on notifioitu komissiolle ja hyväksytty kalastus- ja vesiviljelyalan valtiontukien tarkastelemista koskevien suuntaviivojen (2015/C 217/01, EUVL C 217, 2.7.2015, s.1) mukaisena tukena.
Uuden vesiviljelyalan ryhmäpoikkeusasetuksen mukaan yhteismarkkinoille soveltuu sellainen eläinten terveyttä koskeviin toimenpiteisiin tarkoitettu tuki, joka täyttää asetuksen 42 artiklan kriteerit sekä asetuksen I luvussa säädetyt yleiset edellytykset. Eläintautikustannuksia koskevan asetuksen 42 artiklan muotoilut vastaavat pitkälti niitä valtiontuen suuntaviivojen muotoiluja, joiden mukaan Suomen nykyinen vesieläintauteja koskeva korvausjärjestelmä on ilmoitettu komissiolle. Asetuksen johdanto-osan 29 kohdassa perustellaan, että toimenpiteitä, joilla korvataan eläintautien aiheuttamaa vahinkoa, pidetään hyväksyttävänä keinona auttaa yrityksiä toipumaan.
Tukea voidaan myöntää eläinterveyssäännöstön mukaisten luetteloitujen tautien tai uusien tautien, Maailman eläintautijärjestön vesieläinten terveyttä koskevassa säännöstössä lueteltujen eläintautien taikka zoonosiasetuksessa tai zoonoosidirektiivissä tarkoitettujen vesieläimissä esiintyvien zoonoosien valvontaan ja hävittämiseen liittyviin kustannuksiin. Näihin katsotaan sisältyvän myös toimintakustannukset, jotka ovat tarpeen taudin hävittämissuunnitelman velvoitteiden täyttämiseksi. Tuki voi olla enintään 100 prosenttia tukikelpoisten kustannusten kokonaismäärästä. Asetuksen säännökset ovat muotoilultaan jonkin verran maatalouden ryhmäpoikkeusasetuksen säännöksiä väljempiä. Niihin ei esimerkiksi sisälly vaatimusta hävittämiskustannuksiin maksettavan tuen maksamisesta luontoissuorituksena.
Asetuksen I luvun yleiset vaatimukset ovat osin samat kuin maatalouden valtiontukisäännöissä. Ryhmäpoikkeus ei sovellu suurille yrityksille myönnettävään tukeen eikä tukea voida myöntää komission takaisinperintäpäätöstä rikkoneelle yritykselle. Sen sijaan yrityksen vaikeuksissa oloon liittyvää rajausta ei ole liitetty vesieläintautien johdosta maksettavaa tukea koskevaan ryhmäpoikkeukseen.
2.2
Rajoitusvyöhykkeet a-luokan tautien torjumiseksi
Vakavimpien eläintautien eli a-luokan tautien torjuntaan kuuluvat keskeisesti suppeaa maantieteellistä aluetta koskevat kiellot ja rajoitukset, joilla pyritään estämään taudin leviäminen sen esiintymisalueen ulkopuolelle. Eläinterveyssäännöstössä ja sen nojalla säädetään suoja- ja valvontavyöhykkeistä sekä luonnonvaraisissa eläimissä esiintyvän taudin vuoksi perustettavista tartuntavyöhykkeistä. Näitä yleisiä taudintorjuntatoimenpiteitä koskevat yksityiskohtaiset säännökset sisältyvät Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2016/429 täydentämisestä tiettyjen luetteloitujen tautien ehkäisemistä ja torjuntaa koskevien sääntöjen osalta annettuun komission delegoituun asetukseen (EU) 2020/687 (jäljempänä taudintorjuntatoimenpiteitä koskeva delegoitu asetus). Jäsenvaltion viranomaisten harkinnassa on eräiden muiden rajoitusvyöhykkeiden perustaminen.
Eläinterveyssäännöstössä afrikkalainen sikarutto on luokiteltu a-luokan taudiksi. Silloin, kun tätä tautia esiintyy luonnonvaraisissa sikaeläimissä tai pidettävissä sioissa, toteutetaan yleistä taudintorjuntamallia pidemmälle menevää, taudin alueellistamiseen perustuvaa toimintatapaa. Siihen kuuluvat rajoitusvyöhykkeet I, II ja III, joita voidaan afrikkalaista sikaruttoa koskevan täytäntöönpanoasetuksen liitettä täydentämällä perustaa yleisinä toimenpiteinä perustettujen vyöhykkeiden lisäksi ja ympärille. Jäsenvaltioiden toimivaltaiset viranomaiset tekevät Euroopan komissiolle alueiden määrittelyä koskevat esitykset sekä EU-säännösten rajoissa määräävät vyöhykkeitä koskevat eläinten ja tuotteiden siirtokiellot ja -rajoitukset sekä niitä koskevat poikkeukset. Asetukseen sisältyy säännöksiä mainittujen vyöhykkeiden sekä yleisten taudintorjuntasääntöjen mukaisten vyöhykkeiden yhteensovittamisesta. Jäsenvaltioiden on myös eräissä tapauksissa perustettava ns. lisärajoitusvyöhykkeitä erityisesti sitä ajanjaksoa varten, jona taudinpurkaus on todettu, mutta täytäntöönpanoasetuksen mukaisia rajoitusvyöhykkeitä ei ole vielä ehditty perustaa.
2.3
Tieteellinen laboratoriotoiminta
Eläinterveyssäännöstön 16 artiklassa säädetään velvollisuuksia laboratorioille ja muille laitoksille sekä muille luonnollisille henkilöille ja oikeushenkilöille, jotka käsittelevät taudinaiheuttajia esimerkiksi tieteellistä tutkimusta tai diagnoosia varten. Niiden tulee sen lisäksi, että ne ottavat huomioon mahdolliset asiaan liittyvät kansainväliset standardit, toteuttaa asianmukaisia bioturvaamiseen, bioturvallisuuteen ja tilojen rakenteelliseen ja tekniseen suojaamiseen liittyviä toimenpiteitä, jotta estetään taudinaiheuttajien leviäminen ja joutuminen kosketuksiin käsittelypaikan ulkopuolisten eläinten kanssa. Lisäksi artiklassa tarkoitettujen tahojen tulee varmistaa, että taudinaiheuttajien siirtäminen laboratorioiden tai muiden laitosten välillä ei aiheuta eläinterveyssäännösten mukaisten luetteloitujen tautien tai uusien tautien leviämisriskiä.
Komissiolla on toimivalta antaa delegoituja säädöksiä edellä mainituista vaatimuksista, mutta tällaisia säädöksiä ei ole annettu. Eläinterveyssäännöstön 269 artiklan mukaan jäsenvaltiot voivat soveltaa alueellaan lisätoimenpiteitä tai asetuksessa säädettyjä toimenpiteitä tiukempia toimenpiteitä, jotka koskevat muun muassa eläinten terveyttä koskevia vastuita taikka rekisteröintiä tai hyväksyntää. Kansallisissa toimenpiteissä on noudatettava eläinterveyssäännöstössä säädettyjä sääntöjä eivätkä ne saa estää eläinten ja tuotteiden siirtoa jäsenvaltioiden välillä tai olla ristiriidassa eläinterveyssäännöstön säännösten kanssa.
3
Nykytila ja sen arviointi
3.1
Eläintautien aiheuttamien kustannusten ja menetysten korvaaminen
Maaeläinten taudit
Eläintautilain mukaan valtio vastaa a–c-luokan taudista, uudesta taudista taikka muusta torjuttavasta eläintaudista johtuvista desinfektio-, puhdistus- ja lopettamiskustannuksista sekä raadon tai muun esineen hävittämiskustannuksista. Eläinterveysviranomaiset huolehtivat kustannuksia aiheuttavien toimenpiteiden suorittamisesta tai teettämisestä, joten valtiontuki on luontoissuorituksen muodossa. Maaeläintautien osalta korvauksia ei voida maksaa toimijalle siinäkään tapauksessa, että tämä osallistuisi taudin hävittämiseen omalla työpanoksellaan tai esimerkiksi lainaamalla kalustoa.
Valtion varoista maksetaan omistajalle käyvän arvon mukainen korvaus maaeläimistä, jotka viranomainen on määrännyt lopetettaviksi tai jotka ovat kuolleet viranomaisen määräämän toimenpiteen seurauksena, sekä omaisuudesta, joka on viranomaisen määräyksestä hävitetty. Valtioneuvoston asetuksella voidaan kuitenkin säätää eläinlajikohtaisesti vakiokorvauksista, jotka, ottaen huomioon eläimen ikä, koko, oletettu tuotto ja muut vastaavat seikat, vastaavat kyseisten eläinten keskimääräistä käypää arvoa. Silloin, kun eläinten lopettamismääräys on tehty eläimen omistajan hakemuksesta, eläimistä maksetaan korvauksena vain enintään kolme neljäsosaa täydestä korvauksesta ja, jos korvattavia tapauksia on paljon, korvauksen määrää voidaan alentaa. Valvottavien eläintautien hävittäminen pitopaikasta on toimijan oman päätöksen varassa, mutta hakemalla lopetusmääräystä toimijalla on mahdollisuus saada osa kustannuksista korvatuksi.
Eläintautilain mukaan toimijoille voidaan lisäksi korvata a–c-luokan taudista, uudesta taudista tai muusta torjuttavasta eläintaudista aiheutuneesta tuotannon menetyksestä johtuvia, toimijoiden toimeentuloa merkittävästi vaikeuttavia taloudellisia vahinkoja. Korvaus voi olla enintään kolme neljäsosaa vahingon suuruudesta.
Kustannusten ja menetysten korvauksia voidaan maksaa vain Maailman eläintautijärjestön vahvistamassa eläintautien luettelossa mainituista taudeista sekä eräistä muista eläintaudeista. Niitä ei voida maksaa suurille yrityksille, ja kustannusten ja menetysten on tullut syntyä maatalouden alkutuotannossa. Korvauksia eläimistä, omaisuudesta tai tuotannon menetyksestä ei voida maksaa komission säännöksissä määritellylle vaikeuksissa olevalle yritykselle, ellei vaikeuksiin joutuminen johdu taudinpurkauksesta. Korvauksia ei myöskään voida maksaa yritykselle, joka ei ole noudattanut eräiden valtion tukea koskevien Euroopan unionin säännösten soveltamisesta annetun lain (300/2001) 1 §:ssä tarkoitettua tuen takaisinperintäpäätöstä.
Korvausten maksamisesta päättää Ruokavirasto hakemuksesta. Korvausoikeus menetetään osittain tai kokonaan, jos toimija on rikkonut eläintautien vastustamiseen liittyviä säännöksiä, ja toimija on velvollinen kokonaan tai osaksi korvaamaan valtiolle valtion varoista maksetut hävittämiskustannukset ja muille toimijoille maksetut korvaukset, jos toimija on tahallaan tai huolimattomuudesta levittänyt eläintautia muiden omistamiin eläimiin.
Valtion varoista maksetaan korvauksia maaeläintautien hävittämisestä aiheutuneista kustannuksista ja menetyksistä. Vuosina 2017—2021 Ruokavirasto maksoi korvauksia maaeläintautien hävittämistoimenpiteistä yhteensä n. 90 000 euroa ja lisäksi tautien hävittämiskuluja n. 110 000 euroa. Korvaukset koskivat korkeapatogeenisen lintuinfluenssan hävittämiseksi lopetettuja lintuja ja hävitettyä omaisuutta sekä lintuinfluenssan hävittämisestä aiheutuneita tuotannonmenetyksiä. Hävittämiskulut koskivat lopetettujen lintujen ja muiden sivutuotteiden hävittämistä sekä pitopaikkojen puhdistusta ja desinfiointia.
Eläintautilain korvausjärjestelmän katsotaan olevan tarpeellinen myös käynnistyneellä EU:n rahoituskaudella, sillä se edistää tautien varhaista toteamista ja tehokasta torjuntaa ja sitä kautta kotieläinten ja luonnonvaraisten eläinten terveyttä sekä kansanterveyttä. Lisäksi korvausjärjestelmällä on olennainen merkitys maatalousyrittäjien taloudellisen aseman turvaamisen kannalta, sillä markkinoilla ei ole juurikaan tarjolla eläintautivakuutuksia. Maatalouden ryhmäpoikkeus vastaa siinä määrin aiempaa, että eläintautilain sääntelyn sopeuttaminen uutta rahoituskautta koskeviin valtiontukisääntöihin on mahdollista tekemällä eläintautilakiin vähäisiä muutoksia ja täsmennyksiä. Taloudellisen vahingon korvaamisen edellytyksiä olisi lisäksi tarpeen selkeyttää.
Vesieläinten taudit
Vesieläinten tautien osalta eläintautilain korvauksia koskevat säännökset ovat pääosin samat kuin maaeläintauteja koskevat säännökset. Valtiontukipohja on kuitenkin erilainen, sillä kuten edellä on todettu, tukimahdollisuus ei perustu maatalouden ryhmäpoikkeusasetukseen, vaan kalastus- ja vesiviljelyalaa koskeviin valtiontuen suuntaviivoihin.
Valtio vastaa a–c-luokan taudista, uudesta taudista taikka muusta torjuttavasta eläintaudista johtuvista desinfektio-, puhdistus- ja lopettamiskustannuksista sekä raadon tai muun esineen hävittämiskustannuksista. Eläinterveysviranomaiset huolehtivat kustannuksia aiheuttavien toimenpiteiden suorittamisesta tai teettämisestä. Ero maaeläintauteja koskeviin korvauksiin verrattuna on siinä, että kustannuksista on mahdollista maksaa rahallisia korvauksia vesiviljelyalan toimijalle itselleen, jos tämä osallistuu taudin hävittämistyöhön. Käytännössä vesieläintautien hävittämisen yhteydessä lopetustyö ja pitopaikan puhdistus ja desinfektio on hankittu pääosin toimijoilta tarjoukseen perustusvana suorahankintana, koska Suomessa ei ole ulkopuolisia toimijoita, joilla olisi osaamista tähän. Lopetettujen eläinten ja muiden sivutuotteiden hävitys on hankittu ulkopuolisilta toimijoilta.
Valtion varoista maksetaan omistajalle käyvän arvon mukainen korvaus vesieläimistä, jotka viranomainen on määrännyt lopetettaviksi tai jotka ovat kuolleet viranomaisen määräämän toimenpiteen seurauksena, sekä omaisuudesta, joka on viranomaisen määräyksestä hävitetty. Valtioneuvoston asetuksella voidaan kuitenkin säätää eläinlajikohtaisesti vakiokorvauksista. Silloin, kun eläinten lopettamismääräys on tehty eläimen omistajan hakemuksesta, eläimistä maksetaan korvauksena enintään kolme neljäsosaa täydestä korvauksesta ja, jos korvattavia tapauksia on paljon, korvauksen määrää voidaan alentaa. Toimijoille voidaan lisäksi korvata a–c-luokan taudista, uudesta taudista tai muusta torjuttavasta eläintaudista aiheutuneesta tuotannon menetyksestä johtuvia, toimijoiden toimeentuloa merkittävästi vaikeuttavia taloudellisia vahinkoja. Korvaus voi olla enintään kolme neljäsosaa vahingon suuruudesta.
Kustannusten ja menetysten korvauksia voidaan maksaa vain Maailman eläintautijärjestön vahvistamassa eläintautien luettelossa mainituista taudeista sekä eräistä muista eläintaudeista. Vahingonkorvauksia eläimistä, omaisuudesta tai tuotannon menetyksestä ei voida maksaa komission säännöksissä määritellylle vaikeuksissa olevalle yritykselle, ellei vaikeuksiin joutuminen johdu taudinpurkauksesta. Korvauksia ei myöskään voida maksaa yritykselle, joka ei ole noudattanut eräiden valtion tukea koskevien Euroopan unionin säännösten soveltamisesta annetun lain 1 §:ssä tarkoitettua tuen takaisinperintäpäätöstä. Erona maaeläintauteja koskeviin korvauksiin on tällä hetkellä, että kustannuksia ja menetyksiä voidaan korvata myös suuryrityksille.
Säännökset, jotka koskevat korvauksen hakemista, säännösten rikkomista johtuvaa korvauksen epäämisestä sekä eläintautia tahallaan tai huolimattomuudesta levittäneen toimijan velvollisuutta korvata valtiolle sen maksamat kustannukset, vastaavat maaeläintauteja koskevia korvaussäännöksiä.
Viime vuosina vesiviljely-yrityksille on maksettu korvauksia kalojen tarttuvan vertamuodostavan kudoksen kuolion (IHN-tauti) vuoksi, jota on vuosina 2017—2022 todettu kolmessa kalanviljelylaitoksessa ja kolmessa onkilammikossa Pohjois-, Itä- ja Sisä-Suomessa sekä kuudessa kirjolohilaitoksessa Ahvenanmaalla, jonne se on luultavasti levinnyt Tanskasta tuoduista poikaskaloista. Tautitapausten vuoksi on tähän mennessä maksettu korvauksia lopetetuista kaloista ja hävitetystä omaisuudesta 3,8 miljoonaa euroa ja tuotannon menetyksestä aiheutuvasta taloudellisesta vahingosta 450 000 euroa. Korvauskäsittelyt ovat osin edelleen kesken.
Samoista syistä, jotka puoltavat maaeläintauteja koskevaa korvausjärjestelmää, myös vesieläintautien aiheuttamia kustannuksia ja lopetetuista eläimistä aiheutuvia menetyksiä on edelleen perusteltua korvata valtion varoista. Valtiontukisääntöjen uudistus merkitsee, että nämä eläintautilaissa säädetyt tukimuodot voivat jatkua uuden vesiviljelyalan ryhmäpoikkeusasetuksen perusteella eikä tukijärjestelmää jatkossa tarvitse ilmoittaa komissiolle suuntaviivojen mukaisena tukena.
Vesiviljely poikkeaa muusta eläintenpidosta siten, että samalla toimijalla on usein useita pitopaikkoja ja eläinten hoidossa käytetään pääosin palkattua työvoimaa. Toimintaan voi liittyä joissakin tapauksissa merkittäviä riskejä, kun eläimiä hankitaan säännöllisesti usealta eri toimijalta monesta eri maasta. Pitopaikat voivat olla suuria, jolloin yhden pitopaikan tyhjennys, puhdistus ja desinfektio voivat tulla erittäin kalliiksi. Tautien hävittäminen viranomaistoimin on kuitenkin perusteltua, koska muut toimijat eivät voi pelkästään omilla toimillaan suojautua taudeilta, jotka leviävät veden välityksellä, ja lisäksi taudit voivat aiheuttaa ongelmia luonnonvaraisille kalakannoille.
Tuotannonmenetyskorvauksia koskevien hakemusten käsittely vesiviljelyn yhteydessä on ollut haastavaa, koska korvaamisen edellytyksenä oleva vaatimus toimijan toimeentulon merkittävästä vaikeutumisesta ei ole yhtiömuotoisen toiminnan osalta selvä, ja vesiviljelyalan yritysrakenteesta johtuen menetysten vaikutusta yrityksessä vaikuttavien henkilöiden toimeentuloon on myös ollut vaikeaa arvioida. Olisi syytä määritellä selkeärajaisemmin, että vaatimus edellyttää yhtiömuotoisen toiminnan kyseessä ollen sellaisen yrittäjänä toimivan henkilön toimeentulon merkittävää vaarantumista, joka tekee itse työtä yrityksessä johtavassa asemassa ja täyttää myös säädetyt osakepääomaa, äänivaltaa ja tosiasiallista määräysvaltaa koskevat vähimmäisvaatimukset. Korvaamismahdollisuudella on olennainen merkitys erityisesti sellaisille pienille vesiviljely-yrityksille, joiden toiminnasta taudinhävittämistoimenpiteiden kohteeksi joutunut pitopaikka muodostaa merkittävän osan. Sen sijaan suuremmissa osakeyhtiöissä ei välttämättä ole yrittäjän kriteerit täyttävää taustahenkilöä tai yrittäjän toimeentulo ei useinkaan ole yhdestä pitopaikasta saatavan tulon varassa.
Vesieläintauteja koskevassa korvauskäsittelyssä on myös jouduttu tekemään tulkintaa sen suhteen, minkä ajankohdan mukaan lopetettujen eläinten käypä arvo määritellään, sillä vesiviljelyalaa koskevissa valtiontukisäännöissä ei ole tästä mainintaa. Sillä, pidetäänkö ratkaisevana taudin toteamishetkeä, lopetuspäätöksen tekohetkeä vai kalojen lopettamishetkeä, voi olla vesieläintaudin kyseessä ollen suuri taloudellinen merkitys, sillä lopetuksen toimeenpano tapahtuu käytännön järjestelyjen vaatimista syistä usein viiveellä. Nopeasti kasvavien kalojen massa voi jopa kaksinkertaistua ajankohtien välillä, jos viive on merkittävä ja lopetus osuu parhaaseen kasvatuskauteen.
3.2
Rajoitusvyöhykkeet a-luokan tautien torjumiseksi
A-luokan taudintorjuntaan liittyvien vyöhykkeiden perustamisesta säädetään kansallisesti eläintautilain 26 §:ssä. Pykälän mukaan vyöhykkeiden perustamiseen kuuluu lähtökohtaisesti Ruokavirastolle, sillä virasto päättää eläinterveyssäännöstön III osan II osaston 1 luvun 4 jaksossa tarkoitetusta rajoitusvyöhykkeestä. Tätä toimivaltaa on kuitenkin rajoitettu säännöksellä, jonka mukaan maa- ja metsätalousministeriö päättää taudintorjuntatoimenpiteitä koskevan delegoidun asetuksen 21 artiklan 1 kohdan c alakohdassa ja 85 artiklan 1 kohdan c alakohdassa tarkoitetusta muusta rajoitusvyöhykkeestä. Tarkoitus on ollut, että maa- ja metsätalousministeriö on toimivaltainen niiden harvinaisissa tapauksissa tarvittavien vyöhykkeiden osalta, joiden perustamiseen liittyy laajaa kansallista harkintaa ja laajempia taloudellisia vaikutuksia. Vyöhykkeen perustava viranomainen myös päättää vyöhykkeellä noudatettavista kielloista, ehdoista, rajoituksista ja toimenpiteistä.
Eläintautilain 26 §:ssä säädetään lisäksi, että Ruokavirasto päättää eläinterveyssäännöstön 70 artiklassa tarkoitettuna toimenpiteenä luonnonvaraisissa eläimissä esiintyvän taudin leviämisen estämiseksi perustettavasta tartuntavyöhykkeestä sekä taudintorjuntatoimenpiteitä koskevan delegoidun asetuksen mukaisesta väliaikaisesta rajoitusvyöhykkeestä. Sääntelyllä on selkeytetty Ruokaviraston toimivaltaa tilanteessa, jossa delegoiduissa säädöksissä käytetään osin eri käsitteitä kuin eläinterveyssäännössä.
Afrikkalaista sikaruttoa koskee jaksossa 3 kuvattu uusi EU-lainsäädäntö, jossa säädetään rajoitusvyöhykkeistä I, II ja III sekä lisärajoitusvyöhykkeistä. Lisäksi säädetään yleisinä taudintorjuntatoimenpiteinä perustettujen vyöhykkeiden rajojen mukauttamisesta rajoitusvyöhykkeiden I, II ja III rajoihin. Sääntely on vaikeuttanut eläintautilain 26 §:n toimivaltasäännösten tulkintaa. Ongelmia tässä suhteessa aiheuttaa erityisesti lisärajoitusvyöhykkeen asema ja suhde muuhun rajoitusvyöhykkeeseen. Lainsäädäntö selkeytyisi, jos pykälän toimivaltasäännökset muotoiltaisiin uudella tavalla.
3.3
Tieteellinen laboratoriotoiminta
Eläintautilaki edellyttää, että viranomaisvalvonnan ja muiden viranomaistoimien yhteydessä otetut näytteet tutkitaan laissa tarkoitetuissa virallisissa laboratorioissa. Muita näytteitä, jotka on otettu a–c-luokan taudin tai muuksi torjuttavaksi tai valvottavaksi eläintaudiksi nimetyn taudin varalta, saadaan lain 63 §:n mukaan tutkia myös laboratoriossa, joka on nimetty omavalvontalaboratorioksi. Nimeäminen edellyttää, että laboratorion pätevyys on osoitettu vaatimustenmukaisuuden arviointipalvelujen pätevyyden toteamisesta annetun lain (920/2005) mukaisesti akkreditoinnin tai akkreditointiin rinnastettavan pätevyyden arvioinnin perusteella. Jos tauti, jonka varalta näytteitä tutkitaan, kuuluu vain d- tai e-luokkaan tai on nimetty vain muuksi ilmoitettavaksi eläintaudiksi, tutkivan laboratorion tulee tehdä toiminnastaan ennakkoilmoitus sekä täyttää säädetyt tutkimustoiminnan laatuun liittyvät vaatimukset.
Lain 64 §:ään sisältyvät säännökset a–c-luokan taudin ja muun torjuttavan eläintaudin aiheuttajamikrobien ja -loisten tutkimisesta ja muusta käsittelystä muuta tarkoitusta kuin näytteiden tutkimista varten. Tällainen toiminta on sallittua vain Ruokaviraston luvalla taikka Ruokavirastossa tai Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa. Säännökset on tarkoitettu esimerkiksi niitä tilanteita varten, joissa eläintauteja tutkitaan tieteellisen tutkimuksen yhteydessä.
Edellä mainittu sääntely menee EU-velvoitteita pidemmälle siltä osin kuin nimeämis-, lupa- ja ilmoitusvelvollisuuksia on kohdistettu muihinkin kuin viranomaisnäytteitä tutkiviin laboratorioihin. Sääntely on kuitenkin toteutettu eläinterveyssäännöstön salliman kansallisen liikkumavaran puitteissa.
Käytännössä 63 ja 64 §:n suhde on osoittautunut vaikeatulkintaiseksi niissä tapauksissa, joissa tutkitaan näytteitä, mutta toiminnan pääasiallisena tarkoituksena on tieteellisen tutkimuksen suorittaminen eikä taudin diagnostiikka. Jos yliopiston tai muun tutkimuslaitoksen toiminnan tulkitaan näytteiden analyysitoiminnan vuoksi edellyttävän standardin ISO 17025 mukaista akkreditointia, erityisesti valvottaviin eläintauteihin liittyvä tutkimustoiminta merkittävästi vaikeutuu ja monissa tapauksissa estyy, koska akkreditointi tällaista tutkimustoimintaa varten ei useinkaan ole käytännössä realistista. Laboratoriotoimintaa koskevia säännöksiä olisikin tarpeen täsmentää.
3.4
Säännösten soveltaminen Ahvenanmaalla
Ahvenanmaan itsehallintolain (1144/1991) 27 §:n 31 kohdan mukaan kotieläinten tarttuvien tautien vastustaminen kuuluu valtakunnan lainsäädäntövaltaan. Kuitenkin lain 30 §:n 9 kohdan mukaan hallintotehtävistä, jotka kotieläinten tarttuvien tautien torjuntaa koskevan lainsäädännön mukaan kuuluvat valtakunnassa toimiville viranomaisille, huolehtii maakunnassa maakunnan hallitus tai muu maakuntalaissa määrätty viranomainen.
5
Muut toteuttamisvaihtoehdot
Tuki vakuutuksiin
Vaihtoehtona eläintautien aiheuttamien menetysten korvaamiselle suoraan valtion varoista olisi tukea eläintautien varalta perustettuja vakuutus- tai rahastojärjestelyjä. Tätä koskeva mahdollisuus sisältyy maatalouden ryhmäpoikkeusasetukseen ja vesiviljelyalan ryhmäpoikkeusasetukseen, mutta on näissä hieman eri sisältöinen.
Toimivien vakuutusmarkkinoiden syntyminen nykyisen korvausjärjestelmän piiriin kuuluvien eläintautien osalta olisi kuitenkin haastavaa ja hyvin epävarmaa. Vakuutuksia käytetään eri maissa suhteellisen vähän tarttuvien eläintautien riskien hallinnassa, koska vakuutusyhtiöiden on hyvin vaikea hinnoitella vakuutustuotteet oikeassa suhteessa riskeihin ja vahinkoihin sekä saada vakuutuskannalleen kohtuuhintaista jälleenvakuutusta. Lisäksi vakuutuksista tulee helposti vakuutuksenottajien mielestä liian kalliita eikä niille sen vuoksi muodostu riittävää kysyntää. Ryhmävakuutuksissa tilakohtaiseen riskiin perustuvan elementin sisällyttäminen hinnoitteluun on vaikeaa. Jos taas vakuutusturva rakennetaan tilakohtaisesti otettavien vakuutusten varaan, olennainen osa tiloista ei todennäköisesti saa tai ota vakuutusta liian korkeana pidetyn riskin tai hinnan vuoksi. Varsinkaan vakavimpia eläintauteja koskevien kattavien vakuutusjärjestelyjen syntymiseen ei välttämättä riitä se, että vakuutuksiin osoitetaan valtiontukea.
Suomessa on tällä hetkellä kattavia vakuutusjärjestelyjä ainoastaan salmonellan osalta, joka ei ole kuulunut eläintautilain korvaussäännösten piiriin lain 35 §:n 2 momentin nojalla säädetyn rajauksen takia. Elintarvikkeiden jalostusporras eli teurastamot, meijerit ja munapakkaamot ovat vakuuttaneet tuottajansa ryhmänä salmonellatartuntojen varalta. Vakuutusyhtiöiden ja eläintenpitäjien vastuuta rajaa rehun valmistajille säädetty ankara vastuu niissä salmonellatapauksissa, joissa tartunnanlähteenä on kaupallinen rehu.
Salmonellavakuutuksiin on osoitettu valtiontukea vakuutusmaksujen verovapauden muodossa. Tästä huolimatta varsinkin sika-alaa koskeva vakuutustoiminta on ajautunut ongelmiin, kun salmonellatapaukset ovat merkittävästi lisääntyneet ja tilakoon kasvu on kasvattanut korvaussummia yksittäistapauksissa. Verovapauden ehtojen täyttymisen selvittelystä ja tuen raportoinnista on lisäksi aiheutunut vakuutusyhtiöille merkittävää hallinnollista taakkaa. Neuvotteluja vakuutussopimusten uusimisesta on käyty ja käydään parhaillaan. Niiden seurauksena vakuutusturva on jatkossa todennäköisesti aiempaa kalliimpaa ja rajatumpaa. Akuuttina helpotuksena tilanteeseen valtio maksaa sikatilojen salmonellatapauksissa väliaikaista tukea suorien korvausten muodossa. Parhaillaan ollaan selvittämässä mahdollisuutta salmonellavakuutuksiin kohdistettavaan lisätukeen.
Tuki rahastoihin
Vakuutusten tukemiselle vaihtoehtona olisi tukea riskinhallintaa varten olevia rahastojärjestelyjä. Tähänkin vaihtoehtoon liittyy ongelmia.
Viime vuosina on selvitetty sika-alan keskinäisen riskinhallintarahaston perustamista salmonellatapausten varalta sekä valtion mahdollisuuksia tukea rahastosta maksettavia korvauksia. Ylitse pääsemättömäksi ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että koska rahaston aiottu toiminta olisi ollut keskeisiltä piirteiltään vakuutustoiminnan luonteista, rahastoa ei katsottu voitavan edes lailla irrottaa vakuutusalan sääntelyn soveltamisesta. Vakuutussektoria koskevista velvoitteista olisi aiheutunut rahastotoiminnan pienimuotoisuus huomioon ottaminen merkittävää hallinnollista taakkaa. Lisäksi Euroopan unionin valtiotukisääntöjen soveltaminen olisi ollut ongelmallista, sillä niissä rahastojen ja vakuutusten tuki ovat toisistaan erillisiä. Valtiontukisääntöjen mukaan vakuutusten tukea ei myöskään saa rajata vain yhden toimijan riskinhallintatuotteeseen.
Parhaillaan selvitetään edellytyksiä perustaa valtion rahasto, johon kerättäisiin veroluonteisia maksuja elinkeinolta ja josta valtio maksaisi korvauksia taudinpurkausten yhteydessä. Muista jäsenvaltioista löytyy esimerkkejä eläintautirahastoista, joita valtio ja elinkeinonharjoittajat tai niitä edustavat yhteisöt yhteisesti rahoittavat. Suomessa on eräillä muilla sektoreilla järjestelyjä, esimerkiksi öljynsuojarahasto, joiden puitteissa elinkeinotoimijat maksavat pakollisia maksuja valtion hallinnoimaan rahastoon kattavan vahinkoturvan luomiseksi. Perustuslain 87 §:n mukaan lailla voidaan säätää valtion rahaston jättämisestä talousarvion ulkopuolelle, jos valtion pysyvän tehtävän hoitaminen sitä välttämättä edellyttää, mutta lakiehdotuksen hyväksymiseen vaaditaan eduskunnassa vähintään kahden kolmasosan enemmistö annetuista äänistä.
Koska valtion hallinnoiman eläintautirahaston luomiseen liittyy merkittäviä selvitettäviä kysymyksiä, epävarmuuksia ja haasteita, sitä ei voida esittää nykyisen järjestelmän korvaajaksi ainakaan tässä yhteydessä, jossa päivitykset eläintautilain korvaussääntelyyn ovat kiireellisellä aikataululla tarpeen EU:n valtiontukisääntöjen uudistamisen vuoksi.
Tuotannonmenetyksestä maksettavien korvausten rajaaminen
Valtion suoriin korvauksiin perustuvaa mallia olisi mahdollista uudistaa rajaamalla tuotannonkeskeytyksestä aiheutuvan taloudellisen vahingon korvaamista nyt ehdotettua voimakkaammin. Lausuntokierroksella olleessa lakiehdotuksessa ehdotettiin, että nämä korvaukset olisivat koskeneet vain maatalousyrittäjän eläkelaissa tarkoitettuja maatalousyrittäjiä. Tällöin vesiviljelyala olisi rajautunut kokonaan näiden korvausten ulkopuolelle. Perusteluina viitattiin vesiviljelyalan maatalousalasta poikkeavaan yritys- ja riskirakenteeseen: Suuremmat yritykset, joilla on useita pitopaikkoja, eivät niin herkästi ajaudu taloudellisiin ongelmiin yhden taudinpurkauksen vuoksi. Suuret vesiviljely-yritykset tuovat kalaa muista jäsenvaltioista ja Euroopan unionin ulkopuolelta, mikä lisää riskejä vakavien kalatautien esiintymiselle. Lisäksi EU:n ja useimpien jäsenvaltioiden lainsäädännön mukaan vesieläintautien aiheuttamia kustannuksia korvataan maaeläintautien kustannuksia niukemmin tai ei ollenkaan.
Suomessa on kuitenkin lukuisia pienempiä vesiviljely-yrityksiä, joiden toiminta mm. riskien osalta rinnastuu pitkälti maatalousalan yritysten toimintaan. Lausuntopalautteen perusteella vaihtoehdosta luovuttiin, sillä katsottiin kohtuulliseksi, että tällaisilla yrittäjillä säilyisi mahdollisuus tuotannonmenetyskorvauksiin vastaavalla tavalla kuin maatalousalan yrittäjillä. Katsottiin myös, että ehdotetut selkeytykset ja täsmennykset, joilla korvausten maksamisen kriteerien täyttyminen arvioidaan yritysten tietynlaisten taustahenkilöjen tilannetta vasten, jo riittävällä tavalla rajaavat suuremmat vesiviljely-yritykset tuotannonmenetyskorvausten ulkopuolelle.
Tuotannonmenetyskorvauksina on maksettu vuosina 2017–2021 450 000 euroa vesiviljely-yrityksille. Tämä kustannus olisi jäänyt vaihtoehtoisessa ratkaisumallissa syntymättä. Laitoksia jouduttiin pitämään tyhjillään usean vuoden ajan, mistä aiheutui yrittäjien toimeentulon merkittävä vaikeutuminen. Tällaiset tapaukset ovat kuitenkin melko harvinaisia, minkä vuoksi arvioidaan, ettei vaihtoehto merkittävällä tavalla vähentäisi eläintaudeista johtuvaa valtion kustannuspainetta.
6
Lausuntopalaute
Esityksestä on pyydetty lausuntoa seuraavilta tahoilta: oikeusministeriö, valtiovarainministeriö, Ruokavirasto, aluehallintovirastot, Luonnonvarakeskus, Ahvenanmaan maakunnan hallitus, Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK, Svenska Lantbruksproducenternas Centralförbundet, Eläinten Terveys ETT ry, Elintarviketeollisuusliitto, Helsingin yliopisto, eläinlääketieteellinen tiedekunta, Suomen Kalankasvattajaliitto ja Kalatalouden Keskusliitto.
Lausuntoaika oli 7—30.9.2022. Lausuntoja saatiin 10.
Pääosa lausunnonantajista piti valtion varoista maksettavia korvauksia eläintautien vastustamisen tai toimijoiden taloudellisen aseman turvaamisen kannalta tärkeinä. Lausunnoissa ei vastustettu ehdotettuja EU:n valtiontukisääntöjen uudistuksen ja vesiviljelyalan uuden ryhmäpoikkeusasetuksen edellyttämiä muutoksia eikä myöskään muutoksia, jotka koskevat rajoitusvyöhykkeitä, tieteellistä laboratoriotoimintaa tai lopetettavaksi määrättyjen eläinten käyvän arvon määrittelyä.
Valtiovarainministeriö kuitenkin piti olennaisena vaihtoehtoisten, muuhunkin kuin valtion yksinomaiseen korvausvastuuseen perustuvien korvausjärjestelmien tarkastelua eläintautikorvauksia koskevassa jatkovalmistelussa. Valtiovarainministeriö kiinnitti huomiota siihen, että hallitusohjelmaan sisältyy linjaus eläintautirahaston valmistelusta. Edellä jaksossa 5 on tarkasteltu asiaa valmisteltavien vaihtoehtoisten korvausjärjestelmien osalta.
Lausuntokierroksella olleessa lakiehdotuksessa ehdotettiin tuotannonkeskeytyksestä aiheutuvan taloudellisen vahingon korvaamista koskevien säännösten rajaamista nyt ehdotettua voimakkaammin (ks. edellä jakso 5). Suomen Kalankasvattajaliitto, Kalatalouden Keskusliitto ja Ahvenanmaan maakunnan hallitus vastustivat vesiviljely-yritysten jättämistä korvaussäännösten ulkopuolelle. Osa näistä lausunnonantajista esitti, että vesiviljelyalalla on myös runsaasti sellaisia pienempiä alkutuotannon toimijoita, joille korvauksilla on olennainen merkitys ja joita tulisi kohdella maatalousyrittäjien kanssa tasavertaisesti. Luonnonvarakeskus esitti harkittavaksi, että tuotannonmenetyskorvauksia vesiviljelyalalle voitaisiin edelleen maksaa, mutta summat olisivat nykyistä paljon alhaisempia. Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK huomautti, että lausunnolla ollut pykälämuotoilu sulki ulkopuolelleen myös maatalousalalla toimivia suuria yhtiömuotoisia toimijoita.
Lausuntopalautteen vuoksi tuotannonmenetyskorvausten rajauksia väljennettiin siten, että toimeentulon merkittävää vaarantumista tarkasteltaessa otettaisiin huomioon myös yrittäjän eläkelaissa tarkoitetut yrittäjät. Mainittu muutos mahdollistaisi korvausten maksamisen edelleen osalle vesiviljely-yrityksistä. Lisäksi se ottaisi huomioon ne maatalousalan toimijat, joiden osalta maatalousyrittäjän eläkelain vaatimus vähintään viiden hehtaarin peltoalasta ei täyty. Koska lausunnolla olleissa ja nyt ehdotetuissa säännöksissä viitataan eläkelainsäädäntöön vain yrittäjämääritelmän osalta, tuotannonmenetyskorvausten edellytysten kannalta merkitystä ei ole sillä, mitä muita vaatimuksia eläkelainsäädäntö asettaa eläkkeen saamiselle tai minkä lain mukaisesti yrittäjän eläketurva on käytännössä järjestetty.
Mainittu jatkovalmisteluvaiheessa tehty muutos merkitsee nykyisen korvausjärjestelmän jatkumista pääosin entisellään.
Lausuntojen perusteella esityksen perusteluihin tehtiin eräitä lisäyksiä ja täsmennyksiä.
7
Säännöskohtaiset perustelut
26 §. Vyöhykkeet a-luokan taudin vastustamiseksi. Pykälän 1 momentissa säädetään a-luokan taudintorjuntaan liittyvistä vyöhykkeistä, joita Ruokavirasto voi perustaa ja joilla noudatettavista kielloista, ehdoista, rajoituksista ja toimenpiteistä se voi päättää.
Momentin 1 kohdan mukaan Ruokavirasto päättää eläinterveyssäännöstön III osan II osaston 1 luvun 4 jaksossa tarkoitetusta rajoitusvyöhykkeestä. Kohdan sanamuotoa ehdotetaan muutettavaksi siten, että viitattaisiin eläinterveyssäännöstön 4 artiklan 41 kohdassa olevaan rajoitusvyöhykkeen määritelmään. Tällä selvennettäisiin, että kohta kattaa kaikki eläinterveyssäännöstössä ja sen nojalla annetuissa säädöksissä tarkoitetut rajoitusvyöhykkeet.
Määritelmän mukaan rajoitusvyöhykkeellä tarkoitetaan vyöhykettä, jolla sovelletaan tiettyjen eläinten tai tuotteiden siirtoja koskevia rajoituksia ja muita taudintorjuntatoimenpiteitä kyseessä olevan taudin leviämisen estämiseksi alueille, joilla ei sovelleta rajoituksia. Rajoitusvyöhyke voi soveltuvissa tapauksissa sisältää suoja- ja valvontavyöhykkeitä, jotka on erikseen määritelty eläinterveyssäännöstössä.
Selvennys olisi tarpeen, sillä vaikka rajoitusvyöhykkeitä koskevat perussäännökset ovat kohdassa mainitussa eläinterveyssäännöstön jaksossa, eräissä tapauksissa vyöhykkeen perustamista koskevat varsinaiset toimivaltasäännökset ovat viittaussäännöksen muodossa eläinterveyssäännöstön muissa jaksoissa. Esimerkiksi 6 jaksossa olevan 71 artiklan mukaan toimivaltainen viranomainen voi ryhtyä 4 jaksossa säädettyihin toimenpiteisiin taudintorjuntaa koskevina lisätoimenpiteinä. Tähän artiklaan perustuvat mm. eräät afrikkalaista sikaruttoa koskevan täytäntöönpanoasetuksen jäsenvaltioille osoittamat velvoitteet. Kohdan tarkoittamia rajoitusvyöhykkeitä ovat mm. mainitussa asetuksessa tarkoitetut rajoitusvyöhykkeet I, II ja III, joilla noudatettavista kielloista, ehdoista, rajoituksista ja toimenpiteistä tulee päättää jäsenvaltioiden tasolla täytäntöönpanoasetuksen kriteereitä noudattaen.
Momentin 2 kohta, jonka mukaan Ruokavirasto päättää myös eläinterveyssäännöstön 70 artiklassa tarkoitettuna toimenpiteenä luonnonvaraisissa eläimissä esiintyvän taudin leviämisen estämiseksi perustettavasta tartuntavyöhykkeestä, säilyisi esityksen mukaan ennallaan.
Voimassa olevan momentin 3 kohdan mukaan Ruokavirasto päättää lisäksi väliaikaisesta rajoitusvyöhykkeestä. Tästä on tarkentavat säännökset taudintorjuntatoimenpiteitä koskevassa delegoidussa asetuksessa. Kohta ehdotetaan erillisenä kohtana poistettavaksi ja väliaikaisia vyöhykkeitä koskeva maininta lisättäväksi 1 kohtaan, jotta olisi selvää, että 1 kohta kattaisi kaikki eläinterveyssäännöstön määritelmän mukaiset rajoitusvyöhykkeet huolimatta siitä, että tietyn rajoitusvyöhykkeen nimeen saattaa olla alemman asteisissa EU-säännöksissä liitetty lisämääreitä.
Pykälän 2 momentin tarkoituksena on ollut osoittaa rajoitusvyöhykkeitä koskeva toimivalta Ruokaviraston sijasta maa- ja metsätalousministeriölle silloin, kun vyöhykkeen perustamisesta, etäisyyksistä tai vyöhykkeillä noudatettavista rajoituksista ei ole ollut EU-lainsäädännössä eläintautikohtaisia tai muutoin tarkempia säännöksiä. Kuitenkin afrikkalaista sikaruttoa koskevaan komission täytäntöönpanoasetukseen on sisällytetty säännöksiä lisärajoitusvyöhykkeestä, joka voidaan ainakin eräiltä osin tulkita momentissa tarkoitetuksi vyöhykkeeksi. Tämän vuoksi momenttia ehdotetaan täsmennettäväksi tavalla, joka säilyttäisi sen alkuperäisen tarkoituksen. Muut kuin momentissa tarkoitetut rajoitusvyöhykkeet perustaisi Ruokavirasto 1 momentin 1 kohdassa olevan pääsäännön mukaan.
63 §. Muiden kuin viranomaisnäytteiden tutkiminen eläintautien varalta. Pykälän 5 momenttiin lisättäisiin säännös, jonka mukaan 1 ja 4 momentin vaatimukset näytteitä tutkivan laboratorion nimeämisestä viralliseksi laboratorioksi tai omavalvontalaboratorioksi taikka vaatimukset laboratorion tekemästä ennakkoilmoituksesta eivät koskisi sellaisten näytteiden laboratoriotutkimuksia, joita tutkitaan tieteellisen tutkimuksen suorittamiseksi.
Täsmennyksen myötä olisi selvää, että tieteellinen tutkimustoiminta edellyttää Ruokaviraston lupaa aina silloin, kun tutkitaan tai käsitellään a–c-luokan taudin tai muun torjuttavan eläintaudin aiheuttajamikrobeja tai -loisia, ja että valvottavan eläintaudin tai ainoastaan d- tai e-luokkaan tai vain muuksi ilmoitettavaksi eläintaudiksi luokitellun taudin tutkimiseen ei liity lupa- tai nimeämisvaatimusta tai ilmoitusvelvollisuutta. Näiden tautien osalta mahdollinen taudin karkaaminen laboratoriosta ei ole merkityksellinen terveys- tai ympäristöriski. Puhtaan diagnoositoiminnan asianmukaisuutta ja laatua koskevalle lainsäädännölle on perusteita, jotka liittyvät muun muassa eläintenpidon ja eläintuotteiden kaupan edellytyksiin. Ei sen sijaan ole tarkoituksenmukaista, että eläinterveysviranomaiset kontrolloisivat tieteellisen tutkimustoiminnan pätevyyttä.
83 §. Korvaukset viranomaisen määräyksestä lopetetusta eläimestä. Pykälän 1 momentin mukaan viranomaisen lopetettaviksi tai teurastettaviksi määräämien tai viranomaisen määräämän käsittelyn tai muun toimenpiteen seurauksena kuolleiden eläinten korvaamisen perusteena on se käypä arvo, joka eläimillä olisi ollut ilman tautia. Momentin sanamuodon mukaan lopetettavaksi tai teurastettavaksi määrättyinä eläiminä voidaan korvata paitsi eläimiä, jotka ovat kuolleet määräyksen täytäntöönpanon seurauksena, myös eläimiä, jotka ovat kuolleet tautiin sen toteamisen jälkeen ennen kuin viranomainen on ehtinyt panna lopetus- tai teurastusmääräyksen niiden osalta täytäntöön.
Momentti kattaa tilanteet, joissa on välttämätöntä lopettaa eläin, jotta siitä saataisiin näyte eläintaudin toteamiseksi. Momentin sanamuotoa täydennettäisiin tavalla, joka turvaisi korvausmahdollisuuden myös tilanteessa, jossa viranomaisen määräämästä näytteenotosta aiheutuu eläimen tahaton kuolema. Momentin 4 kohta estää korvaukset eläimistä, joiden arvo on vähäinen.
Momenttiin ehdotetun täsmennyksen mukaan käypä arvo määriteltäisiin sen arvon perusteella, joka eläimillä oli juuri ennen, kun heräsi tai vahvistettiin epäily eläintaudin esiintymisestä. Tämä täsmennys olisi yhdenmukainen maatalouden ryhmäpoikkeusasetuksen vaatimuksen kanssa. Korvauksessa ei otettaisi huomioon eläintaudin aiheuttamaa arvon alentumista eikä lähtökohtaisesti myöskään sitä kasvua, joka tapahtuu taudin toteamisen ja päätöksen täytäntöönpanon välillä. On kuitenkin otettava huomioon, että lopetettaviksi määrättyjen kalojen arvon määrittelyssä olennaisia ovat tiedot kalojen yhteismassasta ja otannalla laskettavasta yksilön keskiarvopainosta, joita verrataan lopetuksen jälkeisen punnituksen tuloksiin.
85 §. Korvaus tuotannon menetyksestä. Pykälän 1 momentissa määriteltäisiin uudella tavalla ja nykyistä täsmällisemmin se, missä tilanteissa pykälässä tarkoitettua korvausta taloudellisesta vahingosta voidaan maksaa. Voimassa olevan pykälän mukaan korvaus edellyttää, että pykälässä tarkoitettu kielto, ehto, rajoitus tai velvoite estää tai vaikeuttaa toimijan eläintuotantoa ja että tästä aiheutunut vahinko merkittävästi vaikeuttaa hänen toimeentuloaan. Maininta henkilön toimeentulosta viittaa luonnollisena henkilönä harjoitettavaan elinkeinotoimintaan, mutta pykälää on sovellettu myös yhteisömuotoisiin toimijoihin, jos yrittäjänä olevan henkilön toimeentulo on vahingon vuoksi selvästi vaikeutunut.
Ehdotuksen mukaan korvauksen saannin edellytyksiä täsmennettäisiin siten, että pykälässä viitattaisiin toimijan toimeentulon sijasta maatalousyrittäjän eläkelaissa tarkoitetun maatalousyrittäjän ja yrittäjän eläkelaissa tarkoitetun yrittäjän toimeentuloon.
Maatalousyrittäjällä tarkoitetaan ensiksi mainitussa laissa:
maatilatalouden harjoittajaa, joka omaan tai yhteiseen lukuun itse työhön osallistuen harjoittaa maatilataloutta vähintään viisi hehtaaria maatalousmaata käsittävällä viljelmällä;
poronomistajaa, joka omaan, perheenjäsenensä tai paliskunnan lukuun tekee poronhoitotyötä.
Yhteisömuotoisen toiminnan osalta säädetään, että maatalousyrittäjänä pidetään avoimen yhtiön yhtiömiestä tai muun yhteisön tai yhtymän sellaista osakasta tai yhtiömiestä, joka on henkilökohtaisessa vastuussa yhteisön tai yhtymän velvoitteista ja sitoumuksista.
Osakeyhtiössä maatalousyrittäjänä pidetään osakasta, joka on maatilataloutta tai poronhoitoa harjoittavissa osakeyhtiössä johtavassa asemassa esimerkiksi toimitusjohtajana, hallituksen jäsenenä tai muussa vastaavassa, tosiasiallista määräysvaltaa omaavassa asemassa. Osakkaan tulee myös itse tehdä maatilatalouden tai porotalouden työtä. Lisäksi edellytetään, että hänellä on yksin yli 30 prosenttia yhtiön osakepääomasta tai yli 30 prosenttia yhtiön osakkeiden tuottamasta äänimäärästä taikka yhdessä avio- tai avopuolisonsa tai samassa taloudessa asuvan, osakkaalle sukua suoraan ylenevässä tai alenevassa polvessa olevan henkilön kanssa yli 50 prosenttia yhtiön osakepääomasta tai yli 50 prosenttia yhtiön osakkeiden tuottamasta äänimäärästä. Omistusosuutta laskettaessa otetaan huomioon myös välillinen, toisten yhteisöjen tai yhtymien kautta tapahtuva omistaminen siten kuin laissa tarkemmin säädetään. Muussa yhteisössä kuin osakeyhtiössä johtavassa asemassa työskentelevää ja maatilatalouden tai poronhoidon tehtäviä suorittavaa henkilöä pidetään maatalousyrittäjä, jos hänellä on edellä mainittua vastaava määräämisvalta yhteisössä.
Maatalousyrittäjällä tarkoitetaan lisäksi henkilöä, joka tekee maatilatalouden työtä tai poronhoitotyötä maatalousyrittäjän perheenjäsenenä tai avopuolisona.
Mainitun lain käsite maatalousyrittäjä kattaa myös kalastajat, jotka olematta työsuhteessa harjoittavat ammattimaista kalastusta. Määritelmä ei kuitenkaan pidä sisällään vesiviljelyä harjoittavia henkilöitä.
Yrittäjän eläkelaissa yrittäjällä tarkoitetaan henkilöä, joka tekee ansiotyötä olematta työsuhteessa tai virka- tai muussa julkisoikeudellisessa toimisuhteessa. Yrittäjänä pidetään avoimen yhtiön yhtiömiestä tai muun yhteisön tai yhtymän sellaista osakasta tai yhtiömiestä, joka on henkilökohtaisessa vastuussa yhteisön tai yhtymän velvoitteista ja sitoumuksista. Yrittäjänä pidetään myös osakeyhtiössä johtavassa asemassa työskentelevää osakasta tai muussa yhteisössä johtavassa asemassa työskentelevää henkilöä, jos omistusosuutta ja äänivaltaa koskevat lain vaatimukset täyttyvät. Nämä vaatimukset vastaavat edellä kuvattuja maatalousyrittäjän eläkelain vaatimuksia. Myös johtavan aseman määrittely sekä säännökset välillisestä omistamisesta ja perheenjäsenten ottamisesta huomioon määritelmässä vastaavat maatalousyrittäjän eläkelain sääntelyä.
Pykälän 2 momentissa säilyisi säännös, jonka mukaan korvauksena voidaan suorittaa enintään kolme neljäsosaa vahingon suuruudesta. Momenttiin lisättäisiin korvattavan määrän arviointia koskeva täsmennys, joka mahdollistaisi sen, että harkinnassa otetaan huomioon taudin vuoksi korvattavien tapausten ja vahinkojen kokonaismäärä. Korvattavien tapausten määrään viittaava korvausten alentamisperuste on voimassa olevassa 83 §:ssä niiden eläinten korvaamista varten, jotka lopetetaan omistajan hakemuksesta valvottavan eläintaudin hävittämiseksi. Tuotannon menetyksestä aiheutuvan korvauksen alentaminen voisi kuitenkin perustua myös siihen, että yksittäistapauksessa korvattavat vahingot olisivat huomattavan suuria.
86 §. Kustannusten ja korvausten maksamista koskevat rajoitukset. Pykälän 1 ja 2 momentissa viittaukset niihin aiempiin valtiontukisääntöihin, joihin maatalousalan ja vesiviljelyalan tuen maksaminen on perustunut, kohdistettaisiin uuteen maatalouden ryhmäpoikkeusasetukseen ja uuteen vesiviljelyalan ryhmäpoikkeusasetukseen.
Pykälän 3 momentin johdanto-osassa täsmennettäisiin selvyyden vuoksi sitä, mitä siinä tarkoitetaan eläinperäisten tuotteiden jalostuksella, joka on suljettu pois korvausten piiristä. Täsmennyksen mukaan korvausten ulkopuolelle jäisivät kustannukset ja menetykset, jotka ovat syntyneet eläinten teurastamisessa tai perkaamisessa taikka eläinperäisten tuotteiden jatkojalostuksessa. Maatalouden ryhmäpoikkeus koskee vain maatalouden alkutuotantoa, joten muu kuin varsinaiseen eläinten pitoon tai kasvatukseen liittyvä toiminta on ainakin maatalousalalla toimivien yritysten osalta kansallisissa tukijärjestelmissä jätettävä korvausten ulkopuolelle.
Momentin 1 kohdassa ulotettaisiin kielto maksaa korvauksia suurille yrityksille myös vesiviljely-yrityksiin, sillä kyseinen ehto sisältyy paitsi maatalouden ryhmäpoikkeukseen myös uuteen vesiviljelyalan ryhmäpoikkeukseen.
Pykälän 4 momenttia muutettaisiin siten, että siinä oleva vakavissa vaikeuksissa olevan yrityksen tukemiseen liittyvä kielto koskisi vain maatalousalalla toimivia yrityksiä. Vesiviljelyalan ryhmäpoikkeusasetuksen mukaan kieltoa ei sovelleta eläintautitilanteisiin. Viranomaisten määräyksestä lopetettujen kalojen tai hävitetyn omaisuuden korvaaminen olisi omiaan edistämään vesieläintautien tehokasta ilmoittamista ja torjuntaa sekä vähentämään sellaisia toimijalle koituneita vahinkoja, joihin tämä ei ole itse syypää. Eläintautilaki estää korvausten saannin tilanteissa, joissa toimija on itse aiheuttanut taudin leviämisen tahallisella tai huolimattomalla menettelyllään.
Pykälän 5 momentti, jossa rajataan ne taudit, joiden vuoksi kustannusten ja menetysten korvauksia voidaan maksaa, kirjoitettaisiin valtiontukisääntöjen muuttumisen vuoksi uudella tavalla. Valtiontuet voivat lähtökohtaisesti koskea vain tauteja, jotka ovat luetteloituja tauteja tai jotka on mainittu Maailman eläintautijärjestön vahvistamassa eläintautien luettelossa, TSE-asetuksessa, zoonoosiasetuksessa tai zoonoosidirektiivissä.
Kuitenkin vesiviljelyalan ryhmäpoikkeusasetuksen mukaan tuki voi koskea myös eläinterveyssäännöstön 6 artiklassa tarkoitettuja uusia tauteja. Uusi tauti voi olla aiemmin tuntemattoman tai tunnistamattoman taudinaiheuttajan aiheuttama tauti taikka olemassa olevasta taudinaiheuttajasta kehittynyt uusi muunnos. Se voi myös olla tunnettu tauti, joka ensimmäistä kertaa leviää uudelle maantieteelliselle alueelle tai unioniin taikka uuteen lajiin tai uusiin populaatioihin. Tautia voidaan kuitenkin pitää uutena tautina vain, jos se mahdollisesti täyttää eläinterveyssäännöstössä säädetyt taudin luetteloinnin kriteerit.
Samoin maatalouden ryhmäpoikkeusasetuksen mukaan tuki voi koskea myös uusia tauteja ja lisäksi muitakin tauteja, jos vahingon suuruutta koskevat kynnysarvot täyttyvät ja toimijalla on vakuutus, jos sellainen on saatavilla, tai jäsenvaltion hyväksymän keskinäisen rahaston kautta vahinkoturva, joka kattaa vähintään 50 prosenttia vuosituotannosta tai tuotantoon liittyvistä tuloista ja sellaiset yleisimmät tautiriskit, joille vakuutusturvaa tai rahaston turvaa kyseisessä jäsenvaltiossa tai kyseisellä alueella tarjotaan.
Momentin johdantokappaleessa olisi korvattavien tautien rajausta koskevat perussäännökset. Momentin 1 ja 2 kohtaan ehdotetaan lisäksi säännöksiä, joiden mukaan valtiontuki olisi rajatusti mahdollinen myös muiden kuin momentin johdantokappaleessa tarkoitettujen tautien osalta. Maaeläintautien osalta kyse voisi olla tilanteista, joissa vahinkoa koskevat kynnysraja ylittyy ja joissa kattavaa vakuutusturvaa ei olisi tarjolla. Vesieläinten osalta kyse voisi olla vain uusista taudeista.
Suomessa ei ole lainsäädäntöä keskinäisistä rahastoista ja niiden hyväksymisestä, joten niistä ei ehdoteta mainintaa maataloutta koskevaan 1 kohtaan. Vakuutusjärjestelyt ovat erittäin rajallisia, eikä ole kovin todennäköistä, että uusia järjestelyjä syntyy sellaisille vakaville tarttuville maaeläintaudeille, joita eläintautilain torjuntatoimenpiteet koskevat. Ne ovat kuitenkin mahdollisia, joten pykälässä olisi asiaa koskeva maininta. Jos vakuutusjärjestelyjä olisi muuta kuin momentin johdantokappaleessa tarkoitettua tautia koskien, valtio ei korvaisi edes sitä osuutta, jonka toimija vakuutusehtojen mukaisena omavastuuosuutena joutuu kärsimään vahinkonaan, huolimatta siitä, että tällainen korvaus olisi valtiontukisääntöjen mukaan mahdollinen.
11
11 Suhde perustuslakiin ja säätämisjärjestys
Elinkeinovapaus
Perustuslain 18 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla. Perusoikeuksia voidaan kuitenkin rajoittaa perusoikeuksien "yleisten oppien" säännöin (PeVM 25/1994 s. 4). Niihin sisältyvät lailla säätämisen vaatimus sekä vaatimukset rajoitusten tarkkarajaisuudesta ja täsmällisyydestä ja siitä, että rajoituksen olennainen sisältö ilmenee laista. Niihin sisältyy myös vaatimus hyväksyttävästä ja painavasta yhteiskunnallisen tarpeen vaatimasta rajoitusperusteesta ja siitä, ettei tavallisella lailla voida säätää perusoikeuden ydinalueeseen ulottuvaa rajoitusta. Perusoikeuksien rajoitusten tulee lisäksi olla suhteellisuusvaatimuksen mukaisia ja välttämättömiä hyväksyttävän tarkoituksen saavuttamiseksi siten, että tavoitetta ei voi saavuttaa perusoikeuteen vähemmän puuttuvin keinoin.
Muutettavaksi ehdotetussa 26 §:ssä tarkoitetut vyöhykkeillä a-luokan taudin vastustamiseksi noudatettavat kiellot, ehdot, rajoitukset ja toimenpiteet merkitsevät elinkeinovapauden rajoituksia, joille on kuitenkin yhteiskunnallisesti hyväksyttävänä painavana perusteena eläinten terveyden ja kansanterveyden suojelu. Nyt ehdotetut muutokset merkitsevät ainoastaan vähäisiä täsmennyksiä vyöhykkeitä koskeviin toimivaltuuksiin, joita koskevan sääntelyn katsotaan olevan riittävän tarkkarajaista ja täsmällistä. Toimivaltuudet on kytketty välttämättömyyskriteeriin, eikä niiden katsota koskettavan elinkeinovapauden ydinaluetta tavalla, joka tekisi perusoikeuden merkityksettömäksi.
Perustuslakivaliokunta on katsonut, että elinkeinotoiminnan luvanvaraisuus on mahdollista erityisin perustein (PeVL 19/2002 vp). Elinkeinotoiminnan aloittamisen edellytyksenä olevan ilmoitus- tai rekisteröintivelvollisuuden säätämistä on pidetty asiallisesti luvanvaraisuuteen rinnastettavana sääntelynä (PeVL 9/2005 vp, s. 2/I, PeVL 56/2002 vp). Valiokunta on pitänyt tärkeänä, että säännökset luvan edellytyksistä ja pysyvyydestä antavat riittävän ennustettavuuden viranomaistoiminnasta (PeVL 15/2008 vp, s. 2/II).
Muutettavaksi ehdotetussa 63 §:ssa säädetään poikkeuksista, jotka liittyvät laboratorion nimeämisestä tai ilmoitusvelvollisuutta koskeviin vaatimuksiin. Mainitulla vaatimuksilla, jotka perustuvat eläinterveyssäännöstön jättämään kansalliseen liikkumavaraan, pyritään eläintautien vastustamiseen sekä eläinten terveyden edistämiseen. Näitä voidaan pitää sellaisina tärkeinä yhteiskunnallisina intresseinä, joilla elinkeinovapauden rajoittamista voidaan perustella. Eläintautilaissa määritellään täsmällisesti nimeämistä tai ennakkoilmoitusta edellyttävä toiminta ja sitä koskevat vaatimukset, joten vaatimus tarkkarajaisuudesta täyttyy. Ehdotetut poikkeukset keventäisivät tieteellistä tutkimusta suorittavia laboratorioita koskevia eläinterveyteen liittyviä vaatimuksia ainakin sitä kautta, että ne selkeyttäisivät vaatimusten tulkintaa.
Omaisuudensuoja
Omaisuudensuojaa koskevan perustuslain 15 §:n 1 momentin nojalla jokaisen omaisuus on turvattu. Perustuslakivaliokunta on tulkintakäytännössään todennut, ettei omaisuus ole perustuslain suojaama kaikkia käyttörajoituksia vastaan, vaan omistajan oikeuksia voidaan rajoittaa lailla, joka täyttää perusoikeutta rajoittavalta lailta vaadittavat yleiset edellytykset (mm. PeVL 32/2010 vp, s. 4/I ja PeVL 8/1996 vp). Omaisuuden käyttörajoitusten korvaamisella on merkitystä arvioitaessa rajoitusten hyväksyttävyyttä (PeVL 6/2010 vp ja PeVL 38/1998 vp).
Eläintautilain korvausjärjestelmä parantaa niiden toimijoiden taloudellista asemaa, joiden pitopaikka joutuu eläinten terveyden tai kansanterveyden turvaamiseksi välttämättömien taudintorjuntatoimenpiteiden kohteeksi.
Ehdotuksen mukaan valtion velvollisuus korvata eläintautien hävittämiskustannuksia sekä toimijan oikeus saada korvaus viranomaisen lopetettavaksi tai teurastettavaksi määräämistä eläimistä ja hävitettäväksi määräämästä omaisuudesta säilyisi. Viranomaisen määräämistä kielloista, ehdoista, rajoituksista ja velvoitteista johtuvasta tuotannon keskeytyksestä aiheutuvan taloudellisen vahingon korvaamista koskevat 85 §:n muutokset täsmentäisivät pykälässä tarkoitettua toimijajoukkoa sekä selkeyttäisivät korvauskriteereitä ja korvattavan määrän arviointia. Korvauksia voitaisiin maksaa toimijalle eli eläintenpitäjälle vain, jos maatalousyrittäjän eläkelaissa tarkoitetun maatalousyrittäjän tai yrittäjän eläkelaissa tarkoitetun yrittäjän toimeentulo merkittävästi vaarantuisi. Arvioitaessa korvauksen määrää, joka olisi enintään kolme neljäsosaa vahingosta, voitaisiin ottaa huomioon korvattavien tapausten ja vahinkojen kokonaismäärä. Muutosten katsotaan täsmentävän korvausten maksamista, mutta ei kuitenkaan merkitsevän voimassa olevaan lakiin nähden olennaisia rajauksia. Pykälän muutosehdotuksen ei katsota vaikuttavan omaisuudensuojaan liittyvien eläintautilain rajoitusten hyväksyttävyyteen.
Edellä esitetyillä perusteilla lakiehdotus voidaan hallituksen käsityksen mukaan hyväksyä tavallisessa säätämisjärjestyksessä.