Suomalaisen demokratian ydinajatus on, että lähtökohdista riippumatta kenellä tahansa on mahdollisuus olla ehdokkaana vaaleissa ja tulla valituksi päättäjäpaikoille. Tätä lähtökohtaa on ollut vesittämässä vuosikausien huolestuttava kehitys, jossa kampanjabudjetit ovat paisuneet huomattavalla tavalla. Kun valituksi tuleminen esimerkiksi eduskuntavaaleissa edellyttää keskimäärin kymmenientuhansien eurojen käyttämistä kampanjaan, tosiasia on, että suurimmalle osalle tällaisten summien haaliminen kasaan ei ole mahdollista. 

Edellä kuvailtu uhkakuva on ikävä kyllä jo tällä hetkellä todellisuutta. Esimerkiksi vuoden 2019 eduskuntavaaleissa läpipäässeiden kampanjabudjetti oli keskimäärin 37 000 euroa. Nousu on ollut nopeaa. Vuoden 2003 eduskuntavaaleihin verrattuna kuusitoista vuotta myöhemmin käytyjen vaalien keskibudjetti oli noussut reaalisesti lähes 5 000 eurolla. Yksittäisten ehdokkaiden vaalibudjettien koko vaihtelee muutamien tuhansien eurojen budjeteista aina päätähuimaaviin budjetteihin saakka, jollaisia on ollut yhä enemmän. Esimerkiksi viimeisimmissä eurovaaleissa vuonna 2019 kampanjaa tehtiin jopa 200 000 euron budjetilla, ja saman vuoden eduskuntavaaleissakin yli 100 000 euron budjetteja oli useita. 

Käsistä karkaavien budjettien seurauksena on, että demokraattinen järjestelmä vääristyy, kun päättäjiksi pääsee ponnistamaan suhteellisesti vielä aiempaakin enemmän heitä, joilla on paremmat taloudelliset mahdollisuudet tavoitella vaaleissa jaettavia paikkoja. Nuorilla, vähävaraisilla aikuisilla tai esimerkiksi pienituloisilla eläkeläisillä on huomattavasti hankalampi tie kuljettavanaan vaaleissa valituiksi. Kampanjakaton asettaminen tasaisi ehdokkaiden lähtökohtia ja vahvistaisi moniäänistä kansanvaltaa. Määräävänä tekijänä ei saa olla ehdokkaan vaaleihin käyttämä raha vaan ehdokkaan arvot ja tavoitteet. Niiden esittäminen on mahdollista myös ilmaisin keinoin ja taatusti nykyistä pienemmillä kampanjabudjeteilla. 

Konkreettisia ehdotuksia kampanjakattojen edistämiseksi on tehty vuosien aikana niin kansanedustajien kuin valiokunnankin suulla, esimerkiksi tarkastusvaliokunnan toimesta useaankin otteeseen. Mietinnössään vuonna 2018 (TrVM 1/2018 vp) valiokunta totesi pitävänsä "edelleen selvittämisen arvoisena ehdotusta toimivasta kampanjakatosta, joka tasaisi varainhankintaan liittyviä eroja ehdokkaiden välillä", ja samalla ehdotti hallitusta tekemään selvityksen asiasta. Edelleen vuonna 2022 tarkastusvaliokunta toteaa mietinnöissään (TrVM 3/2022 vp ja TrVM 11/2022 vp) seuraavasti: "Valiokunta toteaa aiempiin kannanottoihinsa viitaten, että kampanjakulut ovat edelleen kasvaneet — — ja pitää tärkeänä löytää toimivia keinoja kampanjakulujen kasvun hillitsemiseksi, jottei varainhankinta muodostuisi esteeksi ehdokkaaksi ryhtymiselle." Tilanne siis pahenee koko ajan ilman, että siihen aidosti puututtaisiin — edes ilman minkäänlaisia isojakaan ylärajoja. 

Vaikka kampanjakattojen asettamisen osalta ei ole aiemmin edistytty, tavoite ehdokkaiden vaalibudjettien kasvun rajoittamiseksi on Suomessa osin yhteinen. Tavoite löytyy nimittäin tälläkin hetkellä lakiin kirjattuna. Ehdokkaan vaalirahoituksesta annetun lain (273/2009) 1 §:ssä todetaan: "Lain tarkoituksena on — — rajoittaa ehdokkaiden vaalikampanjoiden kulujen kasvua." Kuten käytäntö kuitenkin osoittaa, tavoite on jäänyt saavuttamatta ilman konkreettisia kampanjakattoja. 

Oikeusministeriön vaalijohtaja Arto Jääskeläinen onkin todennut, että lain tarkoituksesta huolimatta "laissa ei ole nimenomaista säännöstä, jonka nojalla kampanjakulujen kasvua voitaisiin käytännössä rajoittaa tai hillitä". Samassa yhteydessä Jääskeläinen toisti havainnon kasvaneista vaalibudjeteista ja totesi, että paisuvat budjetit asettavat ehdokkaita eriarvoiseen asemaan. Jääskeläinen nosti lopuksi esiin huolen, onko kehityskulun päässä kärjistetysti tilanne, jossa vain varakkaat tai helposti tukea saavat ehdokkaat voivat tulla valituiksi. 

Kampanjakattoja vastaan voidaan usein argumentoida vetoamalla siihen, että omaa rahaa saa kukin käyttää haluamallaan tavalla. Omilla rahoillaan kampanjoivalla on toki parempi lähtökohta säilyttää riippumattomuutensa, mutta rahan alkuperä ei ole ainut asia, josta demokratiassamme tulisi olla huolissaan. Vaikka emme vielä ole tilanteessa, jossa vain varakkaat tai jättitukia haalivat ehdokkaat voivat päästä läpi, on jokainen askelkin tähän suuntaan haitallinen demokratialle. Vaalibudjetteja koskeva kehitys osoittaa selvästi, että askeleita tähän suuntaan on jo otettu. Juuri tämän vuoksi kampanjoiden euromääräistä kokoa rajoittava laki on tarpeen.