Rattijuopumustapauksissa kuolleita on 2000-luvulla ollut keskimäärin 80 henkilöä vuodessa. Liikenneonnettomuuksissa kuolleiden määrä vuodessa on 2000-luvulla ollut keskimäärin n. 370 henkilöä. Näistä joka neljäs on kuollut onnettomuudessa, jossa joku osapuolista on ollut alkoholin vaikutuksen alainen. Joka viidennessä liikennekuolemassa kuljettaja on ollut rattijuoppo. Selvään kuljettajaan verrattuna 0,2—0,4 promillen humala nostaa onnettomuusriskin noin 1,5-kertaiseksi. Jo 0,2 promillen humala vaikeuttaa tarkkaavaisuuden jakamista. Alkoholin vaikutuksesta pysähtymismatka pitenee, virheellisten toimintojen määrä lisääntyy ja toimintakyky kriittisissä tilanteissa heikkenee.

Norjassa promilleraja laskettiin 0,2 promilleen vuonna 2001. Seurantatutkimuksen mukaan rattijuoppojen osuus on selvästi vähentynyt ja rattijuopumuksen vastaisuus lisääntynyt. Ruotsissa promilleraja laskettiin 0,2:een vuonna 1990. Tutkimuksen mukaan rattijuopumus on vähentynyt sen jälkeen. Myös liikenneonnettomuudet sekä kuolonkolarit ovat vähentyneet. Lisäksi kuljettajat ovat ajaneet aiempaa vähemmän alkoholin vaikutuksen alaisena ja rattijuopumuksesta kiinnijäänneillä veren alkoholipitoisuudet olivat aiempaa alhaisempia. Pohjoismaiden keskinäisessä vertailussa Suomi ja Tanska jäävät jälkeen Ruotsista ja Norjasta. Ruotsissa väkilukuun suhteutettu tieliikenneonnettomuuksissa kuolleiden määrä sataatuhatta asukasta kohden oli vuonna 2008 noin 4,5 ja Norjassa 5,5. Suomessa vastaava luku oli noin 6,5 ja Tanskassa noin 7,2. Promilleraja on Ruotsissa ja Norjassa 0,2, kun se Suomessa ja Tanskassa on 0,5.

Jo yli 0,2 promillen alkoholimäärän on tutkimusten mukaan todettu vaikuttavan kuljettajan ajosuoritukseen. Onnettomuusriski kasvaa selvästi 0,35 promillesta ylöspäin. Siksi rattijuopumuksen promillerajaa olisi laskettava nykyisestä ja pyrittävä liikenteessä täysraittiuteen. Tiukemmalla lainsäädännöllä on ennalta ehkäisevä vaikutus, ja promillerajan laskeminen tuo myös mukanaan muutoksen tiellä liikkujien moraaliin.

Alkoholin palamisnopeus ja vaikutukset ovat hyvin yksilöllisiä, jopa niin, että promilleraja alittuu, mutta alkoholi vaikuttaa kuitenkin ajosuoritukseen. Nykyinen maantieliikenteen promilleraja (0,5) johtaa siihen, että vähäinen alkoholin nauttiminen esimerkiksi ruokailun yhteydessä on täysin sallittua, vaikka henkilö olisi heti alkoholia nautittuaan lähdössä kuljettamaan ajoneuvoa. Promillerajojen ongelmallisuus ilmenee poliisin ratsioissa väärinarviointeina. Kuljettaja on kuvitellut nauttineensa vain sallitun määrän alkoholia, mutta alkoholia onkin veressä enemmän.

Ratsiatutkimusten mukaan Suomessa vuosittain jää kiinni noin 27 000 rattijuoppoa. Rattijuopoista noin 10 prosenttia on 18—24-vuotiaita. Erityisesti juuri nuorten kuljettajien kohdalla promillerajojen antama liikkumavara helposti yliarvioidaan ja autoa tai venettä kuljetetaan alkoholin vaikutuksen alaisena. Lähes kaikkien suomalaisten tuntema liikenneturvallisuuden iskulause "jos otat, et aja" on nykyisen lainsäädännön valossa "jos otat paljon, et aja". Näin asian ei kuitenkaan tulisi olla, vaan olisi annettava vahva signaali siitä, että alkoholi ja ajaminen eivät kuulu yhteen. Erityisen tärkeää on vaikuttaa nuorten kuljettajien asenteisiin ja tottumuksiin. Selkeällä alkoholinkäytön nollatoleranssilla viestitettäisiin nuorille oikeasta liikennekäyttäytymisestä ja vähennettäisiin kaveripiirin painostusta kuljettajan alkoholinkäyttöön.

Tämänhetkinen rattijuopumukseen liittyviä ajokieltoja koskeva lainsäädäntö aiheuttaa myös huomattavasti lisätyötä tuomioistuinlaitokselle. Poliisiviranomainen määrää ensin väliaikaisen ajokiellon, minkä jälkeen rikos menee syyteharkintaan ja syyttäjä tekee päätöksen asian käsittelystä tuomioistuimessa. Käytännössä tähän rutiiniin kuluu kohtuuttoman paljon työvoimaa ja -aikaa verrattuna siihen, että väliaikaisen ajokiellon määräävä poliisipäällystöön kuuluva henkilö voisi suoraan päättää ajokiellosta sakkorangaistusta koskevan rangaistusmääräysmenettelyn yhteydessä. Näin menettely olisi yhdenmukainen myös sen kanssa, että poliisi on toimivaltainen määräämään ajokieltoon toistuvien liikennerikkomuksien vuoksi.

Rattijuopumukseen liittyvissä ajokieltoasioissa toimivalta tulisi siirtää tuomioistuimelta poliisille, kuitenkin niin, että ajokiellon määrääminen törkeissä rattijuopumustapauksissa jäisi edelleen yksinomaan tuomioistuimen toimivaltaan. Samoin niissä tapauksissa, joissa kuljettaja ei myönnä rikettään tai mukana on useampia osapuolia, jäisivät tapaukset edelleen tuomioistuinten toimivaltaan. Kansalaisten oikeusturvan takaisi se, että poliisin ajokieltoa koskevasta päätöksestä voisi luonnollisesti valittaa toimivaltaiseen tuomioistuimeen.

Kuljettaja syyllistyisi rattijuopumukseen, jos veren alkoholipitoisuus ajon aikana tai sen jälkeen olisi vähintään 0,2 promillea tai jos litrassa uloshengitysilmaa on vähintään 0,08 milligrammaa alkoholia. Edelliset kuuluisivat rangaistusmääräysmenettelyn piiriin, joista voidaan määrätä sakko tai enintään 6 kk vankeutta. Käytännössä poliisimies kirjoittaisi sakon ja määräisi aina kuljettajan paikanpäällä väliaikaiseen ajokieltoon sekä tarkkuusmittaukseen tai verikokeeseen. Poliisipäällystöön kuuluva henkilö määräisi varsinaisen ajokiellon. Kuljettajalla olisi aina mahdollisuus valittaa, jolloin käsittely siirtyisi käräjäoikeuteen. Sakon suuruus määräytyisi sisäministeriön vahvistaman taulukon mukaan 0,2 promillesta ylöspäin.

Erityisesti siinä tapauksessa, että rattijuopumuksen promillerajaa lasketaan, on erittäin tärkeää siirtää toimivalta rattijuopumustapausten seuraamusmenettelyissä poliisille. Noin 95 % rattijuopumuksista saataisiin poliisin hoidettavaksi sakkomenettelyllä ja ajokiellolla. Poliisin sakkorangaistusta koskevalla rangaistusmääräysmenettelyllä säästettäisiin yhteiskunnan varoja yhteensä kymmeniä miljoonia euroja. Säästöt syntyisivät niin poliisissa, syyttäjällä kuin tuomioistuimissakin. Vaikutukset tuntuisivat laajalti koko yhteiskunnassa resurssisäästöinä, kun aikaa ei kuluisi käräjäoikeuden käsittelyissä.