Vuoden 2011 ampuma-aselakiuudistuksessa luotiin "ampuma-asekouluttajan" käsite (ampuma-aselain 45 d §). Rekisteröity ampumaseura asettaa ja poliisilaitos kouluttaa ja hyväksyy ampuma-asekouluttajan. Nimike on harhaanjohtava, sillä ampuma-asekouluttajan tehtävänä ei ole antaa ampumakoulutusta vaan kirjoittaa todistuksia aktiivisesta ampumaharrastuksesta. Tällainen todistus on yksi edellytys hankkimisluvan saamiseksi käsiaseelle eli pistoolille, revolverille, pienoispistoolille tai pienoisrevolverille.

Alkuperäisessä hallituksen esityksessä asetettiin käsiaseluvan saamisen edellytykseksi kuuluminen ampumaseuraan ja kaksi vuotta kestänyt aktiivinen harrastaminen seuran omistamalla aseella. Valiokuntakäsittelyssä tällaisen vaatimuksen katsottiin rikkovan negatiivista yhdistymisvapautta eli oikeutta olla kuulumatta yhdistyksiin.

Nykyinen laki ei määrittele ampuma-asekouluttajan oikeuksia ja velvollisuuksia mitenkään, mikä yhtäältä vaarantaa ampuma-aseluvan hakijan oikeusturvan ja toisaalta pikemminkin heikentää kuin parantaa aseturvallisuutta.

Vaikka ampuma-asekouluttajat ovat ampumaseurojen asettamia, luvan hakijalla ei ole velvollisuutta kuulua ampumaseuraan. Tästä seuraa loogisesti, että ampuma-asekouluttajalla on velvollisuus kirjoittaa pyydettäessä harrastustodistus myös henkilölle, joka ei kuulu ampumaseuraan. Ampuma-asekouluttajalla ei voi olla ensi käden tietoa sellaisen henkilön ampumaharrastuksesta, joka ei kuulu samaan ampumaseuraan ja jota hän ei edes tunne. Laki ei määrittele lainkaan, millaista näyttöä harrastuksesta ampuma-asekouluttajan tulee edellyttää todistusta pyytävältä luvanhakijalta. Ampumapäiväkirja on yksi mahdollisuus, mutta käytännössä ampuma-asekouluttajan mahdollisuudet varmistaa päiväkirjamerkintöjen autenttisuus ovat olemattomat.

Nykyisissä oloissa ampumaseuraan kuuluminen on käytännössä, ja lain hengen vastaisesti, käsiaseluvan saamisen edellytys, koska seuraan kuulumattoman henkilön on hyvin vaikeaa löytää ampuma-asekouluttajaa, joka kirjoittaisi hänelle luvan edellytyksenä olevan todistuksen. Koska todistukseen vaadittavaa näyttöä ei toisaalta ole määritelty, on olemassa todellinen mahdollisuus, että ampuma-asekouluttaja kirjoittaa "julkista luotettavuutta" nauttivan asiakirjan epäluotettavan näytön perusteella. Näin ollen ampuma-asekouluttajajärjestelmä, sellaisena kuin se vuonna 2011 hyväksytyssä laissa on, tosiasiassa edistää käsiaseiden päätymistä väärin perustein vääriin käsiin.

Aiemmassa, vuonna 1998 voimaan tulleessa laissa hankkimisluvan saamisen edellytyksenä oli lupaviranomaiselle toimitettu "uskottava näyttö" aktiivisesta ampumaharrastuksesta. Tämäkin muotoilu oli liian väljä ja johti suureen paikkakuntakohtaiseen vaihteluun lupakäytännöissä. Se myös mahdollisti sen, että Jokelan ja Kauhajoen kouluampujat saivat hankkimisluvan pienoispistooliin lähes olemattoman harrastushistorian perusteella.

Monissa poliisilaitoksissa oli kuitenkin vakiintunut, sinänsä lakiin perustumaton käytäntö, jossa lupahakemuksen liitteeksi edellytettiin muun ohella kahta tai useampaa vapaamuotoista puoltoa hakijan henkilökohtaisesti tuntevilta luvanhaltijoilta. Hakemuksen puoltajat paitsi todistivat hakijan ampumaharrastuksesta myös toivat esiin näkemyksensä luvanhakijan henkilökohtaisesta soveltuvuudesta ampuma-aseen haltijaksi. Ampumaharrastus aloitetaan yleensä tuttavien tai sukulaisten aseilla ja valvonnassa. Puoltokirjemenettely takasi luvanhakijoiden oikeusturvan ja yhdenvertaisen aseman nykyistä ampuma-asekouluttajajärjestelmää paremmin. Tämän lisäksi se edisti tehokkaasti aseturvallisuutta, koska puoltajien todistus sekä harrastuksesta että harrastajasta perustui ensikäden tietoihin ja havaintoihin.

Käsiaseet ovat haluttuja laitteita rikollisten ja rikosta suunnittelevien keskuudessa, ja niiden päätymistä vääriin käsiin on kaikin keinoin pyrittävä ehkäisemään. Toisaalta vastuullista ampumaharrastusta ei tule tarpeettomasti hankaloittaa. Turvallisuus- ja harrastusnäkökulmat voidaan parhaiten yhdistää luopumalla nykyisestä, huonosti harkitusta ampuma-asekouluttajajärjestelmästä ja korvaamalla se menettelyllä, jossa hakijalta edelleen edellytetään kahden vuoden aktiivista harrastamista siten kuin se on määritelty ampuma-aselain 45 §:ssä ja ampuma-aseasetuksen 44 d §:ssä, mutta jossa ampuma-asekouluttajan todistuksen sijaan hakijalta edellytetään vähintään kahta suositusta hänet ja hänen harrastuksensa tuntevilta vastaavan aseluvan haltijoilta.