Henkilökohtainen avustaja on välttämätön, jotta vaikeavammainen henkilö voisi elää mahdollisimman samanlaista elämää kuin muutkin. Avustajajärjestelmä on ainoa itsenäinen tukimuoto, jolla tosiasiallisesti voidaan turvata vaikeavammaisen henkilön lailliset ja itsemääräämisoikeudet.

Vaikeavammainen tarvitsee apua lukuisissa arkisissa toimissa, kuten pukeutumisessa ja peseytymisessä, mutta henkilökohtainen avustaja auttaa myös suoriutumaan viranomaisasionnista, opiskelusta ja jopa ansiotyössä.

Henkilökohtaisen avustajan epääminen johtaa pahimmillaan elämän laadun heikkenemiseen, syrjäytymiseen ja jopa laitostumiseen. Tästä syystä vaikeavammaiselle henkilölle on saatettava henkilökohtainen avustaja ns. subjektiiviseksi oikeudeksi eli kunnan erityisen järjestämisvelvollisuuden piiriin kuuluvaksi tukitoimeksi.

Vaikeavammaisen henkilön henkilökohtainen avustaja on osa sitä huolenpitoa, jota vaikeavammaiset henkilöt tarvitsevat perustuslain 19 §:n 1 momentin tarkoittaman ihmisarvoisen elämän mahdollistamiseksi ja välttämättömän huolenpidon toteutumiseksi. Perustuslain 19 §:n 1 momentin säännös asettaa perusteluiden mukaan lainsäätäjän harkintavallalle rajat, joita lainsäädäntötyössä tulee noudattaa.

Hallitus lupasi hallitusohjelmassaan henkilökohtainen avustaja -järjestelmän kehittämisen ja vaikeavammaisten avun saamisen turvaamisen. Hallitus jatkoi samalla linjalla vammaispoliittisessa selonteossaan. Hallitus ei kuitenkaan ole parantanut vaikeavammaisten asemaa. Tulkkituntien määrän vähäinen nostaminen on ainoa pieni konkreettinen päätös.

Hallituksen esitys subjektiivisesta oikeudesta vaikeavammaisten päivätoimintaan on loukkaava. Idea päiväkerhoista edustaa ajattelultaan ennen sotia vallinnutta vammaiskäsitystä. Vaikeavammaiset eivät halua päivätoimintaa, vaan henkilökohtaista avustajaa selvitäkseen arkipäivän haasteista. Subjektiivinen oikeus päivätoimintaan on syrjivä mekanismi, ja vaikutukset ovat juuri päinvastaisia kuin hallitus olettaa.