Lakialoitteessa ehdotetaan kalastuslain 37 §:n viimeiseen momenttiin lisättäväksi sanat "tai TE-keskuksen kalatalousyksikkö", minkä jälkeen momentti kuuluisi kokonaisuudessaan seuraavasti: "Maa- ja metsätalousministeriö tai TE-keskuksen kalatalousyksikkö voi määräajaksi kieltää tietynlaisen pyydyksen tai kalastustavan käyttämisen tietyllä vesialueella, jos alueella esiintyvän uhanalaisen eläinkannan säilyminen sitä edellyttää." Näin laki olisi näiltä osin nykyistä selvempi korkeimman hallinto-oikeuden 18.8.2006 antaman ennakkopäätöksen jälkeen, jossa päätöksessä Uudenmaan ja Kaakkois-Suomen TE-keskusten päätökset meritaimenen kalastuksesta valtion yleisvesialueella saivat lainvoiman. Edellä mainituissa TE-keskusten päätöksissä meritaimenen alamitta nostettiin 50 senttimetriin ja sen pyyntiin tarkoitettujen verkkojen solmuväli 6,5 senttimetriin.

TE-keskusten edellä mainitut päätökset olivat välttämättömiä, sillä mm. Suomenlahden meritaimenesta on tullut todella uhanalainen. Kutujokien patoamiset, perkaukset ja likaantuminen ovat harventaneet merkittävästi alueen meritaimenkantoja. Lajilla on merilohen tavoin taipumus kutea synnyinjoessaan. Tämä on johtanut jokikohtaisten kantojen kehittymiseen. Luonnonvaraista taimenta tavataan patojen ala-puolelta enää kymmenessä kokonaan Suomen puolella olevassa joessa. Seitsemän kantaa on hävinnyt. Kaikki jäljellä olevat kannat ovat pieniä ja erittäin uhanalaisia.

Suomenlahden meritaimenen kohtalo on valaiseva esimerkki tilanteesta, jossa viranomaisilla pitää olla nopeat ja tehokkaat keinot toimia. TE-keskusten kalatalousyksiköiden tulee jo vastuidensa puolesta seurata alueensa kalakantojen tilaa ja muutostrendiä. Huolestuttaviin havaintoihin reagoimista varten pitää olla myös käytännön sanelemat toimintaoikeudet. Tämä koskee luonnollisesti koko maata, vaikka tässä esimerkit ovat Suomenlahdelta ja siihen laskevista joista.