Perustelut

Voimassa olevan yliopistolain 7 §:n 3 momentin mukaan yliopistoissa suoritettavista tutkinnoista sekä siitä, mitä tutkintoja kussakin yliopistossa voidaan suorittaa, säädetään valtioneuvoston asetuksella. Tarkemmasta koulutusvastuun jakautumisesta yliopistojen kesken säädetään yliopistojen esityksestä opetus- ja kulttuuriministeriön asetuksella (koulutusvastuuasetus). Asetuksenantovaltuussäännös on säädetty perustuslakivaliokunnan myötävaikutuksella, samoin kuin aikaisempi, asiasisällöltään vastaava säännös (PeVL 11/2009 vp, PeVL 19/2004 vp). Koulutusvastuuasetuksella säädetään nykyisin siitä, minkä alojen, oppiaineryhmien ja oppiaineiden syventäviä opintoja yliopistot voivat tietyillä koulutusaloilla järjestää sekä opettajankoulutuksen tehtävien jaosta yliopistojen välillä.

Esityksessä ehdotetaan momenttia muutettavaksi siten, ettei yliopiston esitys ole enää edellytyksenä opetus- ja kulttuuriministeriön asetuksen antamiselle. Ehdotettu säännös velvoittaa valmistelemaan asetuksen yhteistyössä yliopistojen kanssa. Ehdotettu sääntely on merkityksellistä perustuslain 16 §:n 3 momentissa turvatun tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaudesta, asetuksenantovallan perusteita määrittelevän 80 §:n sekä 123 §:n 1 momentin mukaisen yliopistojen itsehallinnon kannalta. Yliopistoilla on perustuslain 123 §:n 1 momentin nojalla itsehallinto sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään. Yliopistojen itsehallinnon sisältöä ja ulottuvuutta määrittelee myös perustuslain 16 §:n 3 momentti, jonka mukaan tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu.

Voimassa olevan lain mukainen yliopiston esityksenteko-oikeus merkitsee sitä, että yliopistokohtaisesta koulutusvastuun tarkemmasta jakautumisesta voidaan säätää ministeriön asetuksella vain yliopiston omasta aloitteesta. Ministeriö ei ole kuitenkaan sidottu yliopiston esitykseen, vaan voi muuttaa esitystä tai olla antamatta esitettyä asetusta. Ehdotus heikentää sen yliopiston aloitevaltaa, jota annettava asetus koskee, koska ministeriö voi jatkossa antaa asetuksen ilman yliopiston esitystä. Toisaalta yliopiston ja yliopistojen kollektiivista asemaa turvaa se, että koulutusvastuuasetus valmistellaan yhteistyössä yliopistojen kanssa ja yliopistoille on yliopistolain 3 §:n 2 momentin perusteella varattava niitä koskevaa lainsäädäntöä valmisteltaessa tilaisuus antaa asiasta lausuntonsa. Esityksen perusteluiden mukaan ylimmän opetuksen vapautta ja yliopistojen itsehallintoa turvataan myös siten, että koulutusvastuun sääntelyä valmistellaan ministeriön ja yliopistojen yhteistyössä ja tarkoituksena on, että yksittäisen yliopiston koulutusvastuun täsmentämistä koskevat muutokset edelleen perustuvat lähtökohtaisesti yliopiston omaan aloitteeseen (s. 3—4). Valiokunta korostaa, että ministeriön ja yliopistojen yhteistyön tulee olla todellista yhteistä harkintaa. Lisäksi perustuslain säännökset on otettava huomioon annettaessa valtuussäännöksen nojalla säännöksiä, eikä asetuksella voida tämän vuoksi säätää esimerkiksi koulutuksen sisällöstä tai opetusmenetelmistä (PeVL 19/2004 vp, s. 3/II). Yliopistojen koulutusvastuiden määrittely on tärkeä osa korkeakoulupolitiikkaa, jolla suunnataan ja mitoitetaan koulutustarjonta tarkoituksenmukaisesti eri aloille yhteiskunnan tarpeiden mukaisesti. Asetuksenantomenettelyn muutos, joka mahdollistaa yliopistojen koulutusvastuiden määrittelyn kokonaisuutena, ei ole valtiosääntöoikeudellisesti ongelmallinen.