Hallitusohjelmassa on kirjattu tavoitteeksi selvittää mahdollisuudet
työmatkakulujen verovähennysjärjestelmän
yksinkertaistamiseksi. Elinkeinoelämän tulevaisuuden
haasteita tulee olemaan erityisesti ammattitaitoisen työvoiman
saatavuus suurien ikäluokkien poistuessa vähitellen
työmarkkinoilta. Haasteita työvoiman saatavuuteen parhaillaan
aiheuttaa myös se, etteivät elinkeinoelämän
ja yhteiskunnan työvoimatarpeet sekä koulutusmäärät
kohtaa. Erilaisista ammattiin valmistavista oppilaitoksista ja korkeakouluista
valmistuu joko liian vähän tai liian paljon uusia työntekijöitä yritysten
ja julkisten organisaatioiden tarpeisiin. Opetusministeriön
johdolla on menossa useita toimenpiteitä koulutuksen ja
yritysten sekä yhteiskunnan työvoimatarpeiden kohtaannon
parantamiseksi. Lisäksi, jotta työvoiman saatavuutta
voitaisiin parantaa ja työvoiman joustavaa liikkumista
edistää, työmatkakulujen vähennysjärjestelmää on
yksinkertaistettava sekä myös oman auton käytön
mahdollisuutta helpotettava.
Työssäkäyntialueet ovat yhä laajempia,
ja useat ammatit asettavat isoja haasteita ajankäytölle. Suurten
ikäluokkien ikääntyessä ja työvoimapulan
kasvaessa työssäkäyntialueet laajenevat
entisestään. Matkakuluvähennysten tulee
vastata todellisia välttämättömiä matkakuluja,
ja niiden tulee taata kansalaisten tasapuolinen sekä oikeudenmukainen
verotuskohtelu. Lain tulisi mahdollistaa oman auton käyttö kodin
ja työpaikan välisessä työmatkaliikenteessä silloin,
kun omaa autoa tarvitaan myös työpisteestä toiseen
siirryttäessä ja kun oman auton käyttö selkeästi
kohtuullistaa työmatkaan käytettyä aikaa.
Nykyinen työmatkakulujen vähennysjärjestelmä on
epätäsmällinen, aiheuttaa tarpeetonta
byrokratiaa eikä kohtele kansalaisia tasapuolisesti. Työmatkalaiset joutuvat
käyttämään paljonkin aikaa työmatkakulujen
vähennysasioiden selvittämiseen veroilmoituksessaan.
Kansalaisten tasavertainen kohtelu ei ole edes mahdollista tällä hetkellä.
Tämä johtuu verovirastojen paljonkin toisistaan
poikkeavista työmatkavähennyksiin liittyvistä lain tulkinnoista.
Joissain kunnissa halutaan muun muassa pitää huolta
hyvin koulutettujen ja hyvin palkattujen ihmisten säilymisestä kunnan
asukkaina. Heille saatetaan hyväksyä oman auton
käyttö löyhemmin perustein kuin joillekin
toisille toisella paikkakunnalla. Lisäksi eräät
työnantajat suovat työntekijöilleen mahdollisuuden
pitää näennäistä työpaikkaa
kotikunnassaan tai lähellä sitä todellisen
työpisteen ollessa kuitenkin etäämpänä toisella
paikkakunnalla. Näiden usein toistuvien matkojen kulut
voidaan sitten veloittaa työnantajalta kilometrikorvauksina.
Monet verovelvolliset kuitenkin saavat vähentää työmatkansa
vain seutulipun tai muun vastaavan kuukausilipun hinnan mukaan,
vaikka oma auto on eräs tärkeimpiä työvälineitä tai
oman auton käyttö työpaikalle kuljettaessa
on ainoa kohtuullinen vaihtoehto nykyisten työajan vaihteluiden
ja vaadittujen joustojen takia. Jotta työmatkakulujen vähentämisoikeus
kohtelisi kansalaisia tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti kaikkialla
Suomessa, matkakuluvähennysten tulisi vastata todellisia
matkakuluja tarkoituksenmukaisimman ja joustavimman kulkutavan mukaisesti.
Nykyajan kovenevan työtahdin ja työelämän
kasvavien haasteiden vuoksi työmatkojen joustavuutta ei voi
vähätellä — työntekijöillä tulee
olla mahdollisuus viettää aikaa myös
perheensä ja läheistensä kanssa. Työmatkoihin
ei saa kulua aikaa kohtuuttomasti.
Haja-asutusalueiden linja-autovuoroja on jouduttu viime vuosina
lakkauttamaan linjojen kannattamattomuuden vuoksi. Näin
ollen maaseudulla asuvien mahdollisuudet käyttää joukkoliikennettä ovat
eri puolilla Suomea heikentyneet merkittävästi,
ja haja-asutusalueiden asukkaat ovat vielä aiempaakin riippuvaisempia
oman auton käytöstä. Ns. kimppakyytien
käyttämistä tulisi verotus- ja muunlaisin
tukitoimenpitein lisätä. Nykyisellään
suurin osa haja-asutusalueilta kaupunki- ja muihin keskuksiin työhön
kulkevista ajaa yksin tai korkeintaan kaksi henkilöä samassa
autossa. Energian kulutuksen vähentämiseksi, ruuhkien
välttämiseksi ja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi
olisi tarkoituksenmukaista kannustaa kimppakyytien käyttämiseen.
Monet ovat jopa joutuneet luopumaan työpaikastaan,
koska työssäkäynnin kustannukset ovat nousseet
liian korkeiksi suhteessa saatuun palkkaan: he ovat asuneet huonojen
liikenneyhteyksien takana, mutta eivät kuitenkaan ole saaneet
vähentää oman auton käyttöä verotuksessa.
Monen kohdalla tilanne on ollut sellainen, että työmatka on
pakosta pitkä, kun asuinpaikan läheltä ei
löydy koulutusta vastaavaa työtä. Moni
heistä on valittanut eri oikeusasteisiin saadakseen korjausta tilanteeseen.
Useissa tapauksissa päätös on ollut kielteinen.
Päätöksissä on hyvistä selvityksistä huolimatta
kyseenalaistettu työn luonne ja joustavuuden tarve työtehtävien
hoitamisessa. Jossain päätöksessä on
evätty oman auton käyttö vedoten siihen,
ettei avioparilla ole yhteisiä lapsia ja näin
ollen heillä ei olisi perusteluja oman auton käytölle.
Kaikki nämä tietooni tulleet tapaukset kertovat
kansalaisten epäoikeudenmukaisesta ja epäjohdonmukaisesta
kohtelusta. Hallitusohjelman mukaisesti tulee ihmisiä kannustaa työntekoon
ja yrittämiseen, ja näihin heille on luotava edellytykset
myös siltä osin, että työmatkat
pystytään hoitamaan järkevästi
ja kohtuullisin kustannuksin.
Tuloverolain 93 § määrittelee
vähennyskelpoisiksi ansiotulon hankkimisesta johtuneiksi menoiksi
matkakustannukset asunnon ja työpaikan välillä.
Kyseisellä lainkohdalla on ainoastaan yksi vakiintunut
tulkintatapa, jota tukee muun muassa korkeimman hallinto-oikeuden
ratkaisu vuodelta 1979. Lainkohdan tulkinnan mukaan matkakustannukset
voidaan vähentää ainoastaan julkisten
kulkuneuvojen maksujen suuruisina. Ainoastaan siinä tapauksessa,
että Verohallituksen erikseen antamissa ohjeissa mainitut
julkisten kulkuneuvojen odotusajat ylittyvät, oman auton
käytön voi verotuksessa vähentää.
Korkeimman hallinto-oikeuden vuonna 1979 antama ratkaisu (KHO:1979-B-II-561)
on ennakkotapaus, jota on käytetty tulkintamallina. Sen
mukaan oman auton tarvitseminen työpisteestä toiseen liikuttaessa
ei ole peruste vähentää oman auton käyttöä asunnon
ja työpaikan välillä. Kyseinen ratkaisu
ei ollut edes yksimielinen, vaan syntyi tiukan äänestyksen
(3—2) jälkeen kahden tuomarin vastustaessa tulkintaa.
Yli kaksikymmentä vuotta vanhan, äänestyksen
jälkeen syntyneen ratkaisun käyttäminen
ennakkotapauksena vaatii muutosta tuloverolain 93 §:ään,
jotta se vastaisi todellista tilannetta. Nyky-yhteiskunnassa työssäkäynti
on hyvin erilaista kuin tuohon aikaan, ja elinkeinoelämän
ja yhteiskunnan toiminta edellyttävätkin laajempia
työssäkäyntialueita ja työvoiman
parempaa liikkuvuutta.
Tuloverolain 93 §:ää tulisi
muuttaa siten, että se mahdollistaisi laajemmalti matkakuluvähennyksen
oman auton käytöstä. Matkakuluvähennys
tulisi myöntää henkilöille,
jotka voivat osoittaa tarvitsevansa omaa autoa työtehtäviensä asianmukaiseen
suorittamiseen, sekä niille verovelvollisille, joille oman
auton käyttö selvästi kohtuullistaa työmatkoihin
käytettävää aikaa. Työmatkakulujen
verovähennykseen liittyen palautetta kansalaisilta tulee
useita kertoja kuukaudessa. Palautteissa kerrotaan erilaisista matkakuluvähennysoikeuteen
liittyvistä epäjohdonmukaisuuksista ja -oikeudenmukaisuuksista.
Tuloverolain tulisi myös ehdottomasti varmistaa kansalaisten
oikeudenmukainen ja tasapuolinen kohtelu riippumatta siitä,
minkä veropiirin alueella kukin asuu.