Valtion ja yksityisten säätiöiden myöntämät taiteilija-apurahat ovat Suomessa ylivoimaisesti tärkein suoraan taiteilijoille tuleva tuki. Nykyinen apurahajärjestelmä on ollut käytössä 50 vuotta, eli vuodesta 1968 lähtien. Järjestelmä on monilta osin kehittynyt ja parantunut, mutta samalla sen keskeisin osa on jäänyt pahasti ajasta jälkeen. Kun järjestelmä lanseerattiin, taiteilija-apuraha nosti apurahan saajan keskituloisten suomalaisten kastiin ja ylikin — ainakin vuodeksi tai muutamaksi. Nyt apuraha on niin pieni, että se ei nosta taiteilijaa edes köyhyysrajan yli. Koronapandemia on kurittanut vielä lisää apurahalla työskenteleviä kulttuurialan toimijoita ja taiteilijoita.  

Tämä on valtava muutos, sillä aikoinaan taiteilija-apurahan saanut taiteilija pystyi kokonaan keskittymään taiteelliseen työhönsä, rauhassa ja pitkäjänteisesti, mutta nyt useimmat joutuvat apurahakautensa aikanakin jatkuvasti tekemään muita töitä siinä sivussa ja hakemaan myös muita apurahoja, ns. kohdeapurahoja, taiteellisen työnsä rahoittamiseen. Tämä ei ole säästäväisyyttä vaan tehottomuutta: edes hyväosaisimmilla taiteilijoilla, eli vuosiapurahaa nauttivilla, ei ole työrauhaa. Lisäksi he kilpailevat muiden taiteilijoiden — niiden, joilla vuosiapurahaa ei ole — kanssa kohde- ja projektiapurahoista.