Suomi on hyvinvointiyhteiskuntana pääsääntöisesti hyvä paikka vanheta. Väestö myös elää pidempään ja lisävuodet ovat terveempiä kuin ennen. Tilastollisesti tarkastellen ulkopuolisen avun tarve alkaa selkeämmin 80 ikävuoden jälkeen, jolloin toimintakyvyn heikkenemisen myötä etenkin kotiin vietävien palveluiden tarve lisääntyy, samoin kuin tarve palveluasumiseen. Myös muistisairauksien aiheuttamat palvelutarpeet lisääntyvät. Kaikki ikäihmiset eivät kuitenkaan saa tarvitsemaansa apua ja turvaa yhteiskunnalta, eikä kaikilla ole myöskään mahdollisuutta tukeutua puolison, lasten, muiden sukulaisten tai naapureiden apuun. Hyvinvointiyhteiskunnassamme esiintyy vanhusten hoivaköyhyyttä, kaltoinkohtelua ja jopa heitteillejättöä.  

Ikäihmisten vaikutusmahdollisuuksiin on viime vuosina kiinnitetty enenevästi huomiota, mutta vieläkään ei ole perustettu vanhusasiavaltuutetun virkaa monista aloitteista ja adresseista huolimatta. Katsomme, että ikäihmisten kasvava joukko tarvitsee virallisen puolestapuhujan, vanhusasiavaltuutetun, joka on perehtynyt juuri heidän asioihinsa ja puolustaa ikäihmisten asemaa ja oikeuksien toteutumista yhteiskunnassa. Valtuutetun tehtäviin kuuluisivat muun muassa ikäihmisten asemaa parantavien ja yhteiskunnassa esiintyvien epäkohtien tunnistaminen ja aloitteiden tekeminen. Muina vaikuttamiskeinoina valtuutettu käyttäisi suosituksia, ohjeita ja neuvoja. Epäkohtien esille nostamisen lisäksi olisi tärkeää tuoda esille myös hyviä käytäntöjä. Yksi tärkeimmistä asioista vanhusasiavaltuutetun toimenkuvassa olisi kuitenkin ikäihmisten — myös paljon apua tarvitsevien — äänen esille nostaminen nykyistä kuuluvammin yhteiskunnalliseen keskusteluun.