Perustelut

Yleistä

Valtiovarainvaliokunta viittaa toisesta koheesioraportista antamaansa lausuntoon VaVL 15/2001 vp sekä EU:n laajentumisen budjettivaikutuksista antamiinsa lausuntoihin VaVL 7/2001 vp ja VaVL 15/2002 vp. Näissä lausunnoissa laajentumisen vaikutuksia on tarkasteltu useilla eri politiikkalohkoilla. Tässä lausunnossaan valiokunta keskittyy ennen muuta alue- ja rakennepolitiikan arviointiin laajentuneessa unionissa. Valiokunta on uusimmassa laajentumisen budjettivaikutuksista antamassaan lausunnossa kiinnittänyt huomiota muun muassa Suomen nettorahoitusaseman heikentymiseen kuluvan rahoituskauden lopussa ja sen jälkeen. Valiokunta toteaa, että nettorahoitusaseman heikentyminen johtuu huomattavalta osin nimenomaan EU:n alue- ja rakennepoliittisten menojen kasvusta.

Alue- ja rakennepolitiikka

Pääpaino jatkossakin tulee olemaan heikoimmin kehittyneiden alueiden tukemisessa. Yrityksestään huolimatta komissio ei ole löytänyt heikoimmin kehittyneiden alueiden määrittelyyn parempaa tunnuslukua kuin BKT/asukas. Suomi on omassa kannanotossaan huomauttanut, että BKT-kriteeri ei yksin riitä määrittelemään kehityksessä jälkeen jääneitä alueita. Tämä vastaa myös valtiovarainvaliokunnan kantaa. Periferisyys on Suomen mielestä jatkossakin otettava lisätekijänä huomioon yhteisön koheesiopolitiikassa. Suomen käsityksen mukaan komission toisessa koheesioraportissa esittämä periferiaindeksi voisi soveltua tavoitteen 1 täydentäväksi määrittelykriteeriksi, mikäli siitä rajataan pois selvin kriteerein maiden menestyvimmät ja vauraimmat talousalueet. Valtiovarainvaliokunta toteaa, että tavoiteohjelmien piiristä tulisi talouskehityksestä johtuen muutoinkin kyetä tarvittaessa poistamaan alueita samalla, kun uusia otetaan mukaan.

Valiokunta katsoo, että tavoite 1 -alueemme, jotka liittymissopimuksessa olivat 6-alueita, tulisi saada rinnastetuksi ultraperiferisiin alueisiin, joilla on olemassa tietyt pysyvät haitat. Meillä nämä haitat ovat syrjäinen sijainti, harva asutus, heikko saavutettavuus ja ankara ilmasto. Peruspalvelujen turvaaminen näillä alueilla on yhä vaikeampaa. Syrjäisen sijainnin vuoksi myös meidän tuotteemme kuljetuskustannusten osuus on 10 prosenttia suurempi kuin Keski-Euroopan tuotteilla.

Periferisyyskriteerin ohella BKT:n rinnalla tulisi ottaa huomioon väestötiheys. Pidemmän ajan väestökehityksen vaikutuksiin kiinnitetään raportissa valiokunnan mielestä liian vähän huomiota. Siinä kylläkin todetaan väestön ikääntyminen kaikkialla Euroopassa ml. hakijamaat sekä väestön kasvun painottuminen suuriin keskuksiin. Yhdessä nämä ilmiöt voivat johtaa huomattavaan väestörakenteen polarisaatioon väestöltään nopeasti kasvavien ja vain hitaasti kasvavien tai jopa taantuvien alueiden välillä. Tällainen demografinen kehitys voi johtaa siihen, että integraation aikaansaama tulotasojen lähentyminen jää toivottua selvästi hitaammaksi ja erityisesti hakijamaiden periferisemmät alueet jäävät hyvin pitkäksi aikaa riippuvaisiksi yhteisön tulonsiirroista.

Edellä todetun kehityksen uhka perustelee kehitysponnistelujen keskittämistä väestökehityksen suhteen huonoille alueille, jotka tyypillisesti ovat huonoja myös BKT/asukas-kriteerillä. Huomion kiinnittäminen epäedullisen väestörakenteen merkitykseen voisi olla edullista myös Suomen kansallisten intressien kannalta. Suomen väestönkehitys poikkeaa kaiken lisäksi muun Euroopan kehityksestä vielä siinä, että meillä suuret ikäluokat syntyivät 10—15 vuotta muita aikaisemmin ja lähtevät eläkkeelle jo seuraavalla rakennerahastokaudella. Muissa maissa suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtyminen tapahtuu myöhemmin. Mikäli tähän ei alueiden kehittämisessä nyt varauduta, on heikoimmin kehittyneille syrjäisimmille alueille vaikea myöhemmin saada yrityksiä ja työvoimaa sekä järjestää hyvään elin- ja toimintaympäristöön kuuluvat tarpeelliset palvelut.

Suomen tavoitteena tulee olla korkeimman tavoite 1 -tuen säilyttäminen Pohjois- ja Itä-Suomessa sekä vähintään nykyisenlaajuinen kattavuus myös muissa tukimuodoissa. Suomen on painotettava uuden ohjelmakauden neuvotteluissa nykyisiä tavoite 1 -alueita, etenkin Itä-Suomen NUTS 2 -aluetta. Ottaessaan kantaa tavoite 1 -alueiden määrittelykriteereihin valtiovarainvaliokunta nosti toisesta koheesioraportista antamassaan lausunnossa VaVL 15/2001 vp yhdeksi vaihtoehdoksi 75 prosentin BKT-rajan laskemisen erikseen nykyisille ja tuleville jäsenmaille.

Lähtökohtana tulisi myös olla, että tavoite 1 -alueesta ulos jäävät alueet tulisivat automaattisesti tavoite 2:n piiriin. Komission lähtökohtana on ollut, että tilastovaikutuksen seurauksena syrjäytyneille alueille ei olisi mitään muuta tavoite 1 -tukeen perustuvaa ratkaisua kuin mahdollinen aleneva siirtymäkauden tuki. Raportin on nähty eräissä asiantuntijalausunnoissa vahvistavan myös uhkakuvaa, että vuoden 2006 jälkeisessä rakennerahastouudistuksessa varoja siirretään merkittävästi nykyisten jäsenmaiden heikoimmin kehittyneiltä alueilta laajentumisen rahoitukseen ilman, että rakennepolitiikkaan tulisi merkittäviä uusia varoja laajentumisen rahoittamiseksi.

Valiokunta pitää myös tärkeänä, että nykyisen tavoite 2 -ohjelman kaltainen rakennemuutoksia helpottava instrumentti on vuoden 2006 jälkeenkin käytettävissä. Vuodesta 2007 lähtien toteutettavan uuden tavoite 2 -ohjelman tulisi kohdistua toisessa koheesioraportissa lueteltuihin prioriteetteihin. Näitä olivat muun muassa kaupunkipolitiikka, maaseutupolitiikka, teollisuuden rakennemuutosalueet sekä maantieteellisestä sijainnista ja epäsuotuisista luonnonoloista kärsivät alueet, kuten saaristot. Tuen yhtenä keskeisenä kriteerinä tulisi tavoite 2 -ohjelmassa pitää myös työttömyysprosenttia samalla tavalla kuin sitä painotetaan tavoite 1 -alueita määriteltäessä.

Tavoite 2 -alueiden määrittely voitaisiin valiokunnan aiemman kannan mukaisesti jättää pääosin jäsenvaltioiden tehtäväksi, ja niitä tulisi voida nimetä joustavasti heikoimmassa asemassa oleville alueille. Samalla horisontaalisten ohjelmien painoa tässä kokonaisuudessa tulee tarkastella uudelleen.

Alue- ja rakennepolitiikka on kytkettävä entistä selkeämmin EU:n muihin toimintapolitiikkoihin ja siten tukemaan koko EU:n kehitystä. Erityisen tärkeää on kytkentä työllisyysohjelmiin, inhimillisten voimavarojen kehittämisohjelmiin ja tietoyhteiskuntaohjelmiin. Jäsenmaiden omaa päätösvaltaa ohjelmien toteuttamisessa tulee lisätä, mutta se ei saa merkitä yhteisten EU-tasoisten tavoitteiden ja päämäärien syrjäyttämistä. Yli rajat tapahtuvaan yhteistyöhön ja verkottumiseen kannustavaa politiikkaa tulee vahvistaa.

Valiokunta toteaa, että sille toimitetussa Suomen kannassa ei ole mainittu Interreg-yhteisöaloitteita, joiden tuella tehdään laajaa yhteistyötä muun muassa Itämeren alueella. Suomen maakuntien mahdollisuus rahoittaa kansallista yhteistyötään perustuu keskeisesti näihin Interreg-yhteisöaloitteisiin. Interreg-ohjelmien yhteensovittamista Tacis- ja Phare-ohjelmien kanssa on jatkettava.

Aiemman kantansa mukaisesti valtiovarainvaliokunta kiinnittää huomiota myös tavoiteohjelmien hallinnoinnin yksinkertaistamiseen ja vastuun siirtämiseen entistä enemmän jäsenmaille ja alueille. Suomen tapauksessa tätä puoltaa myös rahoitettavien hankkeiden suhteellinen pienuus. Nykyisellään hallintokustannukset/hanke kasvavat usein liian suuriksi. Hallinnollisiin hankkeisiin uusissa jäsenmaissa on syytä kiinnittää erityistä huomiota niiden rahoituksen vastaanottokyvyn näkökulmasta. Neljän prosentin BKT-raja antaa näille maille suuremman tuen kuin niiden hallinnollinen vastaanottokyky edellyttäisi.