PERUSTELUT

Henkilökohtainen avustajapalvelu mahdollistaa vaikeavammaisen itsenäisen elämän. Tukimuoto on vaikeavammaisen henkilön kannalta välttämätön, mutta sen toimivuudessa on useita ongelmia. Palvelun saatavuus vaihtelee kunnittain, avustajat ovat usein kouluttamattomia ja vammaisella henkilöllä voi olla vaikeuksia toimia työnantajana ja selvittää työoikeudellisia ongelmia. Ne, jotka eivät kykene tai halua hoitaa työnantajan velvollisuuksia, jäävät nykyisin ilman avustajapalvelua. Kunta voi kieltäytyä avustajan palkkakustannusten maksamisesta, jos vammainen henkilö ei pysty osoittamaan, että hän tarvitsee avustajaa päivittäisistä toiminnoista suoriutumisessa laissa määrätyllä tavalla. Kuntien erityinen järjestämisvelvollisuus ei koske henkilökohtaista avustajapalvelua.

Nykyisen käytännön mukaan henkilökohtaisen avustajan palkkaamisesta aiheutuvat kustannukset voidaan korvata vammaiselle henkilölle, joka tarvitsee runsaasti toisen henkilön apua kotona jokapäiväiseen elämään liittyvissä asioissa tai kodin ulkopuolella asioiden hoitamisessa, opiskelussa, harrastuksissa, työssä ja yleensä yhteiskunnallisessa osallistumisessa. Vammaisfoorumi on todennut, että monien vaikeavammaisten kohdalla avustajan tarve ei ole runsas, mutta välttämätön säännöllisenä, toistuvana ja jatkuvana itsenäisen suoriutumisen mahdollistamiseksi. Esimerkiksi näkövammaisen kohdalla säännöllinen apu on välttämätöntä, jotta itsenäinen suoriutuminen jokapäiväisissä toiminnoissa on mahdollista. Ei ole perusteltua rajata henkilökohtaisen avustajan myöntämiskäytäntöjä vain tilanteisiin, joissa avun tarve on runsas, ja rajata useita yhtäläisesti apua tarvitsevia vammaisryhmiä järjestelmän ulkopuolelle. Vammaisten henkilöiden perusoikeuksien, erityisesti yhdenvertaisuuden ja itsemääräämisoikeuden, toteutuminen edellyttää, että kun vaikeavammaisen henkilön avun tarve on runsasta tai pysyvää ja säännöllistä, oikeus avustajaan on subjektiivinen.

Jos vammaisen henkilön avun tarve on tilapäistä ja satunnaista, järjestämisvelvollisuus säilyy aloitteen mukaan määrärahasidonnaisena. Yleisen järjestämisvelvollisuuden piiriin ei saa kuitenkaan tulkinnalla siirtää henkilöitä, joiden avun tarve tosiasiassa voidaan tyydyttää vain erityisen järjestämisvelvollisuuden piiriin kuuluvasta järjestelmästä.

Jos vammainen henkilö ei kykene tai halua toimia työnantajana, kunta tai muu palvelunjärjestäjä voi hoitaa työnantajan tehtävät. Vamman tai sairauden laatu ei tällöin aseta ketään eriarvoiseen asemaan ja johda sen perusteella erilaiseen kohteluun.

Suomi on ainoa Pohjoismaa, jossa kunta vastaa kokonaan henkilökohtaisen avustajajärjestelmän rahoituksesta. Avustajajärjestelmän vuotuisien kustannusten vertailu osoittaa, että esimerkiksi Ruotsissa panostetaan avustajatoimintaan yli kymmenkertainen määrä Suomeen verrattuna. Kunnilla on vakavia vaikeuksia peruspalveluiden järjestämisessä. Henkilön asuinpaikka ei saa olla vaikuttamassa siihen, saako hän tarvitsemansa vammaispalvelulain mukaiset palvelut. Valtion ja kuntien yhteisvastuuta vammaispalvelulain mukaisten palvelu- ja tukitoimien järjestämiskustannuksista tulisikin pikaisesti kehittää.