Yleisperustelut

Hallituksen esityksessä on kyse avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta annettavista erityissäännöksistä, joita sovellettaisiin avoliiton päättyessä. Esityksen tavoitteena on edistää avoliiton aikana karttuneen omaisuuden jakoa oikeudenmukaisesti sekä tarjota oikeussuojakeinoja niitä tilanteita varten, joissa avopuolisot eivät pääse yhteisymmärrykseen omaisuuden jaosta.

Esityksen myötä lainsäädäntöön otettaisiin ensi kertaa perhevarallisuusoikeudellisia erityissäännöksiä avoliitosta. Kyseessä on siten periaatteellisesti merkittävä esitys. Avopuolisoiden välisiä suhteita ei kuitenkaan säänneltäisi aviopuolisoiden tavoin kattavasti, sillä säännökset keskittyvät avoliiton päättymisen varallisuusoikeudellisiin kysymyksiin. Hallituksen esityksen perusteluista ilmenevistä syistä ja saamansa selvityksen perusteella lakivaliokunta pitää esitystä tarpeellisena ja tarkoituksenmukaisena. Valiokunta puoltaa lakiehdotusten hyväksymistä seuraavin huomautuksin ja muutosehdotuksin.

Avoliittojen sääntely

Avoliitto parisuhteen ja perhe-elämän muotona on 1970-luvulta lähtien nopeasti yleistynyt. Tilastokeskuksen vuoden 2009 perhetilaston mukaan avoliittojen määrä oli yli 310 000 eli noin 21 prosenttia suomalaisista perheistä. Lähes 40 prosentissa avoliittoperheitä on lapsi tai lapsia.

Avopuolison oikeudellinen asema on aviopuolisoa merkittävästi heikompi, sillä avoliitto ei perusta oikeuksia eikä velvollisuuksia osapuolten välille. Avopuolisolla ei ole avio-oikeutta tai siihen rinnastettavaa oikeutta toisen omaisuuteen. Avopuoliso ei myöskään lain nojalla peri toista avopuolisoa, eikä hänellä ole aviopuolison tavoin oikeutta pitää jäämistöä jakamattomana hallussaan. Avoliitossa eläminen on siten riski, jos avopuolisoiden tulot ja varallisuus ovat erisuuruiset tai omaisuus on vain toisen avopuolison nimissä, sillä avoliiton päättyessä omaisuuden omistussuhteet muodostuvat ratkaiseviksi. Avopuolisolla on tosin jo nykyisin ilman erityislainsäädännön tukeakin oikeus saattaa tuomioistuimen ratkaistavaksi avopuolisoiden omaisuuden jakamista koskeva erimielisyys. Niin ikään avopuolisolla voi yleisten siviilioikeudellisten periaatteiden ja oikeuskäytännön nojalla olla oikeus ns. perusteettoman edun palautukseen, jos hän on työllään, varoja sijoittamalla tai muutoin parantanut toisen osapuolen varallisuusasemaa ilman kohtuullista vastiketta.

Ottaen huomioon avoliittojen yleisyys ja se, että useassa avoliittoperheessä on myös lapsi tai lapsia, lakivaliokunta ei pidä kirjaamattomiin yleisiin siviilioikeudellisiin periaatteisiin ja oikeuskäytäntöön nojautuvaa oikeustilaa tyydyttävänä selkeyden ja ymmärrettävyyden saati ennakoitavuuden kannalta. Se, että nykyinen oikeustila on pitkälti kirjoittamattomien säännösten varassa, voi myös käytännössä muodostaa heikommalle osapuolelle korkean kynnyksen vaatia oikeuksiaan. Lakivaliokunta pitääkin oikeustilan selkeyttämistä erityissäännöksin tarpeellisena.

Lakivaliokunnan näkemyksen mukaan esityksessä on pitkälti kyse nykyisen avopuolisoita koskevan varallisuusoikeudellisen oikeustilan kirjaamisesta lakiin. Jatkossakin lähtökohtana on, että kumpikin avopuoliso pitää niin avoliiton aikana kuin sen jälkeenkin oman omaisuutensa. Lisäksi lain tasolla nimenomaisesti mahdollistetaan avopuolison yhteistalouden hyväksi antaman panoksen hyvittäminen avoliiton päättyessä nykyisten yleisten siviilioikeudellisten periaatteiden ja oikeuskäytännön mukaisesti. Erityissäännöksillä voidaan kuitenkin lisäksi täydentää nykyistä oikeustilaa sekä parantaa parisuhteen heikomman osapuolen suojaa. Tällaisia täydennyksiä ja parannuksia ovat muun muassa irtainta omaisuutta koskeva yhteisomistusolettama, jota sovellettaisiin, kun omaisuuden omistussuhteista ei ole varmuutta, samoin kuin mahdollisuus hakea pesänjakajan määräämistä omaisuuden erottelun toimittamiseksi ja hyvitystä koskevan vaateen ratkaisemiseksi sekä oikeus saada harkinnanvaraista avustusta toisen avopuolison kuoleman jälkeen.

Avoliitto voi olla parisuhteen osapuolten harkittu ratkaisu. Avoliitossa elämisellä voidaan haluta välttää ne oikeusvaikutukset, jotka liittyvät avioliittoon. Tämän vuoksi lakivaliokunta korostaakin, ettei nyt esitetty sääntely tuo avioliiton oikeusvaikutuksia avoliittoon. Avopuolisolle ei esitetä aviopuolison vahvoja oikeuksia, kuten avio-oikeutta tai siihen rinnastettavaa oikeutta, perintöoikeutta eikä oikeutta hallita jäämistöä jakamattomana hallussaan toisen avopuolison kuoleman jälkeen. Näin ollen jatkossakin säilyy varallisuusoikeudellisesti merkittävä ero siinä, onko parisuhde avioliitto vai avoliitto. Uudistuksen toteuttamisen jälkeenkin avioliitto tarjoaa parhaimman ja kattavimman suojan avioeron tai toisen puolison kuoleman varalta.

Uusia säännöksiä sovellettaisiin paitsi tuleviin avoliittoihin myös taannehtivasti niihin avoliittoihin, jotka ovat alkaneet ennen lain voimaantuloa. Niitä ei kuitenkaan sovellettaisi taannehtivasti lain voimaan tullessa jo päättyneisiin avoliittoihin. Taannehtivuuden kannalta on tärkeä huomata, ettei esitetty sääntely sisällä aineellisesti olennaisia muutoksia nykytilaan. Lisäksi säännökset ovat pääosin tahdonvaltaisia, joten niistä voidaan sopia toisin. Jos siis avopuolisot ovat ennen lain voimaantuloa tehneet sopimuksen omaisuuden jakamisesta avoliiton päättymisen varalta, tällaiset sopimukset ovat lain voimaantulon jälkeenkin päteviä. Myös jatkossa avopuolisot voivat sopimuksin järjestää omaisuutta koskevat kysymykset avoliiton päättymisen varalta uuden lainsäädännön voimaantulosta riippumatta. Menettelyllisistä oikeuksista eli oikeudesta vaatia omaisuuden erottelua tai pesänjakajan määräämistä, joka suojaa heikompaa osapuolta, ei kuitenkaan voida sopimuksella pätevästi luopua.

Ottaen huomioon uuden sääntelyn periaatteellinen merkitys ja sen taannehtiva vaikutus lakivaliokunta pitää tärkeänä, että uudistuksesta tiedotetaan mahdollisimman laaja-alaisesti ja hyvissä ajoin ennen sen voimaantuloa.

Avopuolison ja avoliiton määritelmät

Avopuolisoiden yhteistalouden purkamista koskevassa lakiehdotuksessa avopuolisoilla tarkoitetaan yhteistaloudessa asuvia parisuhteen osapuolia, jotka ovat asuneet yhteistaloudessa vähintään viisi vuotta tai joilla on tai on ollut yhteinen tai yhteisessä huollossa oleva lapsi. Avopuolisoksi ei kuitenkaan katsota henkilöä, joka on avioliitossa tai rekisteröidyssä parisuhteessa. Avopuolisoiden välistä suhdetta kutsuttaisiin avoliitoksi.

Uutta sääntelyä sovelletaan vain niihin parisuhteisiin, jotka täyttävät edellä mainittujen määritelmien edellytykset. Ne parisuhteet, jotka eivät täytä kyseisiä edellytyksiä, jäävät voimassa olevan oikeustilan varaan. Varallisuusoikeudelliselta kannalta avoparit jaetaan siten kahteen ryhmään, mitä ei oikeustilan selkeyden ja ymmärrettävyyden kannalta voida pitää ihanteellisena lopputuloksena. Lakivaliokunta kuitenkin kannattaa esityksessä valittua ratkaisua, koska yhteistalouden purkamista koskevaa erityissääntelyä ei ole oikeussuojan kannalta tarpeen eikä tarkoituksenmukaista ulottaa kaikkiin avoliittoihin.

Esityksen perusteluissa käsitellään varsin seikkaperäisesti, mitä avopuolison ja avoliiton määritelmillä tarkoitetaan. Lisäksi lakivaliokunta toteaa selvyyden vuoksi, että edellytys siitä, että avoliiton osapuolet eivät ole naimisissa keskenään tai kolmannen osapuolen kanssa, liittyy tarpeeseen varmistaa, että avioliittoa ja avoliittoa koskevat varallisuusoikeudelliset järjestelmät pysyvät erillään. Lisäksi esimerkiksi ns. uusperheet eivät tule lain soveltamisalan piiriin pelkästään sen vuoksi, että toisen avopuolison biologinen lapsi asuu parin kanssa, sillä määritelmän mukaan vaaditaan, että tällainen lapsi on avoliiton osapuolten yhteisessä huollossa.

Niissä tapauksissa, joissa parilla ei ole tai ei ole ollut yhteistä tai yhteisessä huollossa olevaa lasta, edellytetään, että pari on elänyt yhteistaloudessa vähintään viisi vuotta. Lakivaliokunta kannattaa vähimmäiskestoajan asettamista, koska oikeussuojan kannalta sääntelyä ei ole tarpeen ulottaa lyhytkestoisiin tai kokeiluluonteisiin avoliittoihin. Viiden vuoden määräaikaa puoltaa se, että näin pitkään kestäneessä avoliitossa voidaan arvioida muodostuneen siinä määrin omaisuuden yhteisomistusta, yhteistä rahankäyttöä ja työnjakoa, että esitettyjä säännöksiä voidaan pitää tarpeellisina.

Avoliiton alkamiselle tai päättymiselle ei esitetä rekisteröintiä tai muuta muotovaatimusta. Jos toinen suhteen osapuolista kiistää vähimmäiskestoajan täyttymisen, avoliittoon vetoavan on voitava näyttää avoliiton kesto toteen. Lakivaliokunta ei pidä todennäköisenä, että avoliiton kestoa koskevasta näyttökysymyksestä syntyisi käytännössä kovin suuria tulkintaongelmia. Ensisijaisesti voidaan nojautua väestötietojärjestelmän merkintöihin, jotka luovat vahvan olettaman osapuolten asumisolosuhteista. Väestökirjamerkinnöillä olisi kuitenkin vain välinearvo, joten tosiasiallisista olosuhteista voidaan esittää myös muuta näyttöä. Tosiasiallisten olosuhteiden merkitystä avoliiton edellytysten arvioinnissa onkin syytä korostaa ottaen huomioon, että sääntely perustaa avopuolisoille oikeuksia ja velvollisuuksia. Kun näyttökysymykset niin suhteen laadusta kuin kestostakin jäävät pitkälti oikeuskäytännön varaan, valiokunta pitää tärkeänä, että avopuolison ja avoliiton määritelmien soveltamista ja toimivuutta käytännössä seurataan.

Lisäksi lakivaliokunta kiinnittää huomiota siihen, että lainsäädäntöön sisältyy jo ennestään käsitteitä avioliitonomaisesta suhteesta ja avoliitosta. Esimerkiksi tuloverotuksessa puolisoina pidetään tuloverolain (1535/1992) 7 §:n 3 momentin mukaan myös avioliitonomaisissa olosuhteissa verovuonna yhteisessä taloudessa avioliittoa solmimatta jatkuvasti eläneitä henkilöitä, jotka ovat aikaisemmin olleet keskenään avioliitossa tai joilla on tai on ollut yhteinen lapsi. Kansaneläkelain (568/2007) 5 §:n mukaan avoliitolla tarkoitetaan sitä, että mies ja nainen, jotka eivät ole keskenään avioliitossa, elävät jatkuvasti yhteisessä taloudessa avioliitonomaisissa olosuhteissa.

Nyt esitetyllä avopuolison ja avoliiton määritelmillä on edellä mainittuihin määritelmiin verrattuna yhtäläisyyksiä, mutta myös eroja. Valiokunta toteaa, että lainsäädäntöön sisältyvät erilaiset avopuolison ja avoliiton määritelmät voivat vaikeuttaa avopuolison aseman hahmottamista ja ymmärtämistä eri yhteyksissä. Määritelmien eroille on kuitenkin hyväksyttävät perusteet, sillä määritelmät on eri laeissa laadittu kunkin lain tarkoitusta ja tavoitteita varten.

Esityksestä ei ilmene, kuka ratkaisee, täyttyvätkö avoliiton edellytykset, jos avoliitto riitautetaan pesänjakajaa haettaessa. Kyse on siitä, ratkaiseeko asian tuomioistuin hakemusvaiheessa vai pesänjakaja määräyksen saatuaan. Lakivaliokunta toteaa, että oikeuskäytännöstä löytyy ratkaisuja (KKO:1979-II-67 ja KKO 2007:99), joissa on katsottu, että pesänjakajan tehtävänä on jakotoimituksessa ratkaista perinnön jakamiseen liittyvät riitaiset kysymykset, kuten se, onko henkilöllä esimerkiksi osakkuuteen perustuva oikeus. Näitä kysymyksiä ei siten pääsääntöisesti tule tutkia tuomioistuimessa pesänjakajan määräämistä haettaessa. Lakivaliokunnan näkemyksen mukaan oikeuskäytännöstä voidaan näin ollen saada tukea sille, että kiistanalainen avopuolisoasema kuuluisi pääsääntöisesti pesänjakajan ratkaistavaksi, jollei se, täyttyvätkö avopuolison edellytykset vai eivät, ole niin ilmeistä, että käräjäoikeus voi sen ratkaista jo pesänjakajahakemusta käsitellessään.