TOIMENPIDEALOITE 36/2004
vp
TPA 36/2004
vp - Kirsi Ojansuu /vihr ym.
Tarkistettu versio 2.0
Kansallinen mielenterveysohjelma
Eduskunnalle
Mielenterveyden ongelmat ovat suomalainen kansantauti.
Kyseessä ei ole uusi ongelma: kolmekymmentä vuotta
sitten Kela arvioi, että kolme prosenttia väestöstä tarvitsee
psykoterapiaa. Viime vuosikymmeninä psyykkinen oireilu
on lisääntynyt. Tilastot kertovat ongelman laajuudesta
ja sen korkeista kustannuksista. Alle 55-vuotiaista ennenaikaiselle
eläkkeelle siirtyvistä puolet jäi eläkkeelle
mielenterveyssyistä. Vuonna 2002 korvattiin mielenterveyssyistä 3,5 miljoonaa
sairauslomapäivää, ja vuosikulut Kelalle
ja työnantajille olivat 127 miljoonaa euroa. Viime
vuonna Kela käytti psyykenlääkkeiden
korvauksiin 154 miljoonaa euroa. Näiden kustannusten lisäksi
mielenterveyden ongelmat aiheuttavat lukuisia muita sosiaaliturvan
menoja. Nykyisin työelämässä ja
arjessa selviäminen vaatii aiempaa enemmän psyykkisiä voimavaroja.
Mielenterveysongelmista kärsivät keskeyttävät
opintonsa, jäävät työelämän
ulkopuolelle ja putoavat sosiaaliturvan varaan helpommin kuin ennen.
Mielenterveyden häiriöt osataan nykyisin tunnistaa
entistä paremmin. Aikaisemmin tilastoissa näkymättömäksi
jäänyt vaiva on muuttunut näkyväksi.
Kuitenkin hoidon, varsinkin oireiden kannalta oikeanlaisen hoidon,
saaminen on edelleen liian vaikeaa. Lisäksi mielenterveyshoidossa
ja sen saatavuudessa on suuria alueellisia eroja. Suurin syy hoidon
heikkoon saatavuuteen on se, että mielenterveyden hoito-
ja kuntoutusjärjestelmät ovat jo kauan olleet
tarpeeseen nähden aliresursoituja.
Viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana mielenterveyspalveluita
on uudistettu moneen otteeseen. Perustavin muutos oli 1990-luvun alussa
tapahtunut psykiatristen sairaaloiden alasajo ja avohoitoon siirtyminen.
Lama esti riittävien resurssien osoittamisen
avohoidolle, ja talouden kohennuttua resurssivaje jäi paikkaamatta.
Mielenterveyshoidon kenttä toimii vajain resurssein ja
kärsii edelleen laman seurauksista. Erilaisilla toimenpiteillä on
pyritty lisäämään aliresursoidun
alan tehokkuutta. Viimeaikaisin suuri muutos ovat tämän
vuoden alusta käyttöön otetut uudet säännöt
psykoterapiakuntoutuksen korvauksista, joilla pyrittiin selkiyttämään
vastuunjakoa julkisen terveydenhuollon ja Kelan välillä.
Viime vuosina tehtyjen muutosten suurin ongelma on se, että ne
ovat olleet luonteeltaan reagoivia. Niillä on pyritty korjaamaan
järjestelmän yksittäisiä ongelmia
sen sijaan, että mielenterveyden huollon järjestelmää olisi
tarkasteltu kokonaisuutena. Sosiaali- ja terveysministeriössä valmisteltiin
vuosina 2001—2002 somaattiseen terveydenhuoltoon kohdistuva
kansallinen terveysohjelma. Tämän ohjelman myötä tehty
terveydenhuollon kokonaistarkastelu on johtamassa perustaviin uudistustoimenpiteisiin
terveydenhuollossa ja tulee parantamaan monin tavoin potilaiden
asemaa mm. nopeuttamalla hoitoon pääsyä. Kansallisessa
terveysohjelmassa ei kuitenkaan perehdytty mielenterveyden hoitoon,
eikä hoitotakuu käytännössä ulotu
mielenterveysongelmista kärsiviin. Samankaltainen laaja-alainen
tar-kastelu tulee nyt ulottaa myös mielenterveyden ongelmien
hoitoon. On tarkasteltava koko mielenterveyshoidon kenttää ja
selvitettävä, miten kaikki mielenterveysongelmista
kärsivät saisivat tarvitsemansa hoidon.
Ajatus kansallisen mielenterveysohjelman valmistelemisesta ei
ole uusi. Psykologiliitto on useasti esittänyt ohjelman
tekemistä. Viimeksi ajatuksen nosti esiin sosiaali- ja
terveysministeriössä työryhmää vetänyt
lääkintäneuvos Sakari Lankinen. Siksi
pidämme tärkeänä, että hallitus tarttuu
toimeen ja käynnistää laajan ja kokonaisvaltaisen
hankkeen mielenterveyden hoidon laadun ja saatavuuden kehittämiseksi.
Edellä olevan perusteella ehdotamme,
että hallitus ryhtyy toimenpiteisiin kansallisen
mielenterveysohjelman laatimiseksi.