Rikoslain 2 c luvun 5—14 §:ssä säädetään siitä, kuinka nopeasti ehdottomaan määräaikaiseen vankeusrangaistukseen tuomittu vanki vapautetaan ehdonalaiseen vapauteen. Keskeisimmät pykälät ovat 5 ja 8 §. Niiden mukaisesti:
pääsääntöisesti vanki päästetään ehdonalaiseen vapauteen, kun hän on kärsinyt rangaistusajastaan kaksi kolmasosaa (2/3) tai alle 21-vuotiaana tehdyn rikoksen rangaistuksesta puolet (1/2). (5 §:n 2 momentti, 1. lause)
pääsäännöstä poiketaan, kun vanki ei ole suorittanut vankeusrangaistusta vankilassa rikosta edeltäneiden kolmen vuoden aikana. Tässä tapauksessa hänet päästetään ehdonalaiseen vapauteen, kun hän on kärsinyt rangaistuksesta puolet (1/2) tai alle 21-vuotiaana tehdyn rikoksen rangaistuksesta yhden kolmasosan (1/3). (5 §:n 2 momentti, 2. lause)
vankilassa todellisesti vietettyä aikaa voi lisäksi lyhentää valvottu koevapaus. Koevapauteen voi päästä kuusi kuukautta ennen ehdonalaista vapauttamista. Tällöin vankia valvotaan vankilan ulkopuolella teknisin välinein tai muulla tavalla. (8 §)
Näin esimerkiksi taposta yhdeksän vuoden vankeusrangaistuksen saanut voi tosiasiallisesti olla vankilassa neljä vuotta. Alle 21-vuotiaana tehdystä törkeästä raiskauksesta neljäksi vuodeksi ehdottomaan vankeuteen tuomittu voi istua vain kymmenen kuukautta. Kuten mainittu, nämä lievimmät tilanteet edellyttävät, että rikoksentekijä ei ole ollut vankilassa rikosta edeltäneiden kolmen vuoden aikana.
Rikoslaki on näin ollen merkittävästi lievempi vangille, jolla joko ei ole lainkaan aikaisempia vankeusrangaistuksia tai jonka viimeisimmästä aikaisemmasta vankeusrangaistuksesta on sen verran paljon aikaa, että hän välillä ehti olla kolme vuotta poissa vankilasta (5 §:n 2 momentti, 2. lause).
Huojennus koskee monia tilanteita. Yksi tällainen on niin sanottu aito ensikertalaisuus, jolloin henkilöllä ei ole lainkaan aikaisempia vankeustuomioita. Toisaalta tuomittu voi olla tosiasiallisesti rikoksen uusija. Historiassa voi olla useitakin törkeitä rikoksia. Elämäntapa on voinut olla rikollinen, vaikka ehdotonta vankeutta ei ole ollut kolmeen vuoteen. Huomioitava on myös vastikään Suomeen ulkomailta muuttaneiden tilanne. Osa ulkomailta tulleista rikoksentekijöistä on voinut elää rikollisesti myös aikaisemmassa olinpaikassaan, mutta Suomessa he saavat ensikertalaisen kohtelun. Turvapaikanhakijamäärien kasvun myötä tämä huomio on entistä merkittävämpi. Tilanne loukkaa kansalaisten oikeustajua ja vaarantaa turvallisuutta. Hyvinkin rikollisella taustalla voi saada lievimmän mahdollisen kohtelun.
Se, että lainsäätäjä on päätynyt rikoslain 2 c luvun 5 §:n mukaisin, edellä kerrotuin tavoin suosimaan erittäin keinotekoista epäaitoa "ensikertalaisuutta", ei ole selitettävissä millään järkevillä kriminaalipoliittisilla perusteilla, vaan todellisena perusteena on kriminaalipolitiikkaamme jo kauan hallinnut fiskaalinen tavoite eli valtiovarojen säästäminen vähentämällä kalliita ns. vankipäiviä mihin hintaan tahansa ja yleisen turvallisuuden intressi sivuuttaen.
Vertailun vuoksi on syytä havaita, että Suomen yltiöliberaalin kriminaalipolitiikan esikuvamaana jo 1960-luvulta alkaen toiminut Ruotsi on vastaavassa lainsäädännössään oikeudenmukaisemmalla, yleistä turvallisuutta ja yleistä oikeustajua paremmin vastaavalla kannalla. Ruotsin rikoslaki (brottsbalken) ei nimittäin lainkaan tunne edes aidoille ensikertalaisille niin nopeasti kuin 1/2-ajalla saati jo 1/3-ajalla tapahtuvaa ehdonalaista vapauttamista, vaan (brottsbalken 26 luvun 6 §) sääntönä on, että määräaikaisesta vankeusrangaistuksesta on suoritettava 2/3 ennen ehdon-alaiseen vapauteen pääsyä. Tämän 2/3-rajan alittavia määräosia ei Ruotsin laissa ole, ei siis liioin mitään joistakin "vankilattomista" välivuosista rikoksen uusijoille laskettavaa yleistä "alennusta".
Huomiota vaatii myös se tosiasia, että pääsääntönä oleva ennenaikainen vapautus ehdonalaiseen (5 §:n 2 momentti, 1. lause) koskee myös törkeistä henkeen ja terveyteen kohdistuvista rikoksista annettuja tuomioita. Ei niin ikään ole yleisen oikeustajun mukaista, että törkeästä rikoksesta tuomittu vanki vapautuu vankilasta lähes automaattisesti, kun on suorittanut vankeusajasta niinkin vähän kuin puolet (nuori rikoksentekijä) tai kaksi kolmasosaa (pääsääntö).
Edellä esitetystä johtuen on vankilasta vapauttamisen ehtoja tiukennettava.
Törkeiden henkeen ja terveyteen kohdistuvien rikoksien kohdalta on kokonaan poistettava sekä pääsääntöinen ennenaikainen vapauttaminen että lievennys ensikertalaisuuden perusteella. Näiden tiukennusten vaikutuksesta mainitun törkeän rikoksen tekijä suorittaisi rangaistuksen vankilassa kokonaan, ellei pääse valvottuun koevapauteen aikaisintaan puoli vuotta ennen vapauttamista.
Törkeät henkeen ja terveyteen kohdistuvat rikokset luetellaan rikoslain 2 c luvussa (11 §:n 1 mom. 1 kohta): murha, tappo, surma, törkeä pahoinpitely, törkeä raiskaus, törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, törkeä ryöstö, törkeä tuhotyö, joukkotuhonta, rikos ihmisyyttä vastaan, törkeä rikos ihmisyyttä vastaan, sotarikos, törkeä sotarikos, kidutus, törkeä ihmiskauppa, panttivangin ottaminen, törkeä terveyden vaarantaminen, ydinräjähderikos, kaappaus, terroristisessa tarkoituksessa tehty rikos sekä sellaisen rikoksen yritys ja osallisuus sellaiseen rikokseen.
Tämän ohella jäisi edelleen voimaan erittäin vaarallisina pidettäviä rikollisia koskeva 2 c luvun 11 §. Siinä säädetään, että tuomioistuin voi törkeiden henkeen ja terveyteen kohdistuvien rikosten kohdalla päättää, että vangittu vapautuu vankilasta vasta koko rangaistusajan lopussa.
Muiden kuin edellä mainittujen törkeiden rikosten kohdalla on ensikertalaisuuden ehtoja kiristettävä. Tällä hetkellä ensikertalaisen kohtelun saa, jos ei ole kolmeen vuoteen suorittanut vankeusrangaistusta vankilassa. Tämä määräaika tulisi muuttaa kuuteen vuoteen, paitsi nuorten rikostentekijöiden (alle 21-vuotiaiden) kohdalla neljään vuoteen. Pidempi määräaika heijastaa paremmin sitä, että henkilö ei todellisuudessa ole tottunut rikolliseen elämäntapaan ja voidaan vapauttaa ehdonalaiseen vankeuteen ennen tuomion loppuun kulumista.