Suomen tavoitteena on raha- ja talousliitto EMU:n kehittäminen siten, että sen painopisteenä on talouskasvun, työllisyyden, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja rahoitusvakauden vahvistaminen Euroopassa. Suomen on oltava aktiivinen raha- ja talousliiton kehittämisessä. 

Euroaluetta on vaivannut vuodesta 2008 alkaen pitkittynyt heikon taloudellisen kasvun kausi. Pitkän aikavälin tavoitteet ovat osin unohtuneet talouskriisin aikana ja sen jälkeisessä Euroopassa. Pankki- ja velkakriisiin on vastattu toimin, joihin olemassa olevat instituutiot eivät ole olleet varautuneita. Pelkällä tiukalla leikkauspolitiikalla ei ole onnistuttu nostamaan talousaluetta kestävän kasvun ja työllisyyden uralle. Sosiaaliset erot ovat kasvaneet sekä jäsenmaiden sisällä että niiden välillä. Samaan aikaan toimet rahoitusmarkkinoiden tehokkaan sääntelyn virtaviivaistamiseksi ja veronkierron estämiseksi ovat laahanneet ja toteutuneet vain osin.  

Talouspolitiikan koordinaatiota on pyritty vahvistamaan lisäämällä EU-komission toimivaltaa ja luomalla alkuperäisten velka- ja alijäämäkriteereiden lisäksi muita finanssipoliittisia sääntöjä. Säännöt keskittyvät kuitenkin liiaksi julkiseen talouteen, eivätkä huomioi riittävästi yksityistä sektoria. Komissiolla käytössä oleva makrotalouden epätasapainojen menettely ei ole johtanut riittäviin käytännön toimiin. Lisäksi sääntökehikko ja laskentamenetelmät voivat johtaa suhdanteita voimistavaan finanssipolitiikkaan epätarkoituksenmukaisella tavalla. Keskitetylle yhteisötason talouspolitiikalle ei ole ollut poliittista tukea, ja sen demokraattinen legitimiteetti on vajaa ilman perustavaa laatua olevia muutoksia EU-instituutioihin. Nykyinen sääntökehikko ei ole huomioinut riittävästi kunkin jäsenvaltion erityistä suhdannetilannetta ja äkillisiä talouden järkkymisiä.  

Jokainen jäsenvaltio vastaa viime kädessä omasta taloudestaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että euroalueen talouspolitiikka ei voisi ottaa huomioon kokonaisuuden, suuren suljetun talouden, tarpeita. Sääntökehikkoa on tarpeen yksinkertaistaa ja selkiyttää, mutta on selvää, että euroalue tarvitsee yhteistä talouspolitiikkaa.  

Olennaista talous- ja rahaliiton kehittämisessä on rakenteellisten heikkouksien kohentaminen, pankkisektorin sääntelyn parantaminen sekä finanssipolitiikan koordinaation johdonmukaisuus. Sosiaali- ja työllisyysnäkökulman vahvistaminen on erityisen tärkeää tulevina vuosina. Keskeistä on löytää tasapaino kansallisen päätäntävallan ja keskitetyn päätöksenteon välille ja vetää rajat yhteisvastuulle ja kansalliselle vastuulle.  

Suomen tulee toimia aktiivisesti pankkiunionin viimeistelemiseksi. Pankkiunionin lähtökohtana tulee olla tehokas sijoittajavastuu, kriisinratkaisu ja pankkisektorin omavastuu. Pankkiunioniin liittyvät kriisiratkaisumekanismi ja vakuutuksen kaltainen talletussuojajärjestelmä ovat perusteltuja, koska ne edistävät euroalueen tasapainoa. Talletussuojajärjestelmän valmistelussa on huomioitava nykyiset rahastointitasojen erot ja pankkien taseissa olevat erityisesti valtioiden velkakirjoihin liittyvät riskit. Järjestelmä voi olla Suomen kaltaiselle pankkijärjestelmälle edullinen, mutta siihen voidaan siirtyä vasta riittävän tasavertaiselta pohjalta. Rahoitusalaa koskevia eurooppalaisen korkean tason työryhmän (ns. Liikasen työryhmä) esityksiä riskipitoisen toiminnan erottamisesta muusta rahoituksesta, riskipitoisen rahoituksen vakavaraisuuden kasvattamisesta ja pankkien hallitun alasajon edistämisestä on kiirehdittävä. 

Euroopan vakausmekanismia on kehitettävä mahdollisiin tulevaisuuden kriiseihin varautumiseksi. Viiden puheenjohtajan esityksen mukaisesti Euroopan vakausmekanismia ja yhteistä kriisinratkaisurahastoa koskevat sopimukset on sisällytettävä EU-lainsäädäntökehykseen, jotta valta ja vastuu yhdistyvät selkeästi toisiinsa. Suomen kaltaiselle suhdannevaihtelulle alttiille maalle euroalueen vakuutusluonteinen ja sääntöperustainen suhdannetasausmekanismi saattaisi olla hyödyllinen. Mahdollisuuksia nykyisten rahastojen käyttöön suhdannetasauksessa tulee selvittää. Se ei saa johtaa pysyviin tulonsiirtoihin jäsenmaiden välillä. Yhteisvastuu veloista ei ole edelleenkään kannatettava kehityssuunta. No bailout -periaatteesta on pidettävä kiinni. Valtioiden hallitulle velkajärjestelylle on luotava järjestelmät. 

Yhteisiä aggressiivisen verosuunnittelun, veronkierron ja veroparatiisien vastaisia toimia on kiirehdittävä ja vahvistettava. Aggressiivinen verosuunnittelu ja veronkierto aiheuttavat merkittävän loven valtioiden rahoituspohjaan ja budjettivaroin kustannettavien hyvinvointipalveluiden tarjontaan. Lisäksi se vääristää yritysten kilpailuasetelmaa. Suomen tulee toimia sen edistämiseksi, että voitot verotetaan siellä, missä yrityksen varsinainen liiketulos syntyy. Lisäksi siirtohinnoittelun väärinkäyttö on estettävä ja maakohtaista raportointia ja tietojenvaihtoa maiden välillä on edistettävä. Suomen tulee toimia yhtenäisen yhteisöveropohjan luomiseksi, jotta verokilpailua saataisiin hillittyä.  

Monimutkaiset säännöt ovat lisänneet mahdollisuuksia niiden tulkinnanvaraiseen noudattamiseen. Säännöstön selkeyttämiselle on siksi selkeä tarve. Toiminnan tavoitteena tulee olla tehokkuus, sujuvuus ja läpinäkyvyys. Esitetty kilpailukykyneuvostojen verkko olisi osin päällekkäinen olemassa olevien rakenteiden kanssa, lisäisi raportoinnin byrokratiaa ja saattaisi tavoitteille päinvastaisesti hämärtää päätösprosessia ja heikentää legitimiteettiä. Kyseenalaista on neuvostojen poliittinen vastuullisuus ja niiden hyödyllisyys todellisen kilpailukyvyn edistämiseksi. On syytä selkiyttää ja tehdä nykyistä näkyvämmäksi se tapa, jolla hallituksen nimeämät asiantuntijat arvioivat finanssipolitiikkaa. Tämä parantaisi myös kansalaiskeskustelun edellytyksiä.  

Sosiaali- ja työllisyysnäkökulman vahvistaminen on erityisen tärkeää seuraavina vuosina. On selvää, että näiden näkökulmien sivuuttaminen on kestämätöntä unionin pitkän aikavälin hyväksyttävyyden näkökulmasta. Komission esitys siitä, että jäsenvaltioiden edistymistä tarkastellaan makrotalouden epätasapainoa koskevassa menettelyssä myös sosiaaliseen ulottuvuuteen liittyvien indikaattorien kautta (työvoimaosuus, pitkäaikais- ja nuorisotyöttömyys) on kannatettava. Komission tulee myös huomioida sosiaaliset vaikutukset maakohtaisissa suosituksissaan. Sosiaalisen ulottuvuuden indikaattorien ei kuitenkaan tule johtaa työmarkkinaosapuolten sopimusvapauden rajoittamiseen, eivätkä ne saa vaikuttaa heikentävästi jäsenvaltioiden päättämiin toimiin. 

Komission tulee huomioida esityksensä mukaisesti sosiaalinen oikeudenmukaisuus rahoitustukea saavien maiden sopeutusohjelmissa. Sopeutusohjelmissa ei ole tähän mennessä panostettu riittävästi aidon kasvun ja työllisyyden tukemiseen eikä sosiaalisia seurauksia ole harkittu. Komission esitys jäsenvaltioiden aikaisempaa vahvemmasta yhteistyöstä työmarkkinajärjestöjen kanssa kansallisten uudistus- ja vakausohjelmien valmistelussa on kannatettava. Suomessa tulisi käynnistää alkuvuodesta parlamentaarinen vuoropuhelu talouspolitiikasta työmarkkinajärjestöjen, kansalaisjärjestöjen ja kuntien kanssa ja hyödyntää sen antia tavoitteista päätettäessä. Kansalaiskeskustelua ohjausjaksosta ja yhteisestä talouspolitiikasta on edistettävä.  

Vapaa liikkuvuus on tuonut hyötyjä, mutta aiheuttanut myös huolta halpatyövoiman käytöstä sekä työntekijöiden oikeuksien polkemisesta. Työvoiman vapaan liikkuvuuden reilujen pelisääntöjen ja yhdenvertaisen kohtelun kannalta on tärkeää, että noudatetaan sen maan työehtoja, jossa työntekijä työskentelee. Ay-liikkeen itsenäinen kanneoikeus hyödyttäisi paitsi työntekijöitä, myös laillisesti toimivia työnantajia suitsemalla kilpailua vääristävää toimintaa. Suomen tulisi toimia kanneoikeuden käyttöön ottamiseksi.  

Komission ehdotus rakennemuutosten toimeenpanon tukemisesta investointi- ja rakennerahastojen kautta on kannatettava. Panostaminen koulutukseen, tutkimukseen ja tuotekehitykseen nostaa potentiaalisen kasvun uraa. Unioni on tukenut Euroopan laajuista nuorisotyöllisyysaloitetta kuudella miljardilla eurolla, ja tämänkaltaisia käytäntöjä voisi tulevaisuudessa laajentaa myös muille erityistukea tarvitseville osa-alueille. Rakennerahastojen joustavuutta on lisättävä, jotta niillä pystytään reagoimaan nykyistä nopeammin myös äkillisiin, erityishuomiota vaativiin tilanteisiin. Samalla on pidettävä huolta siitä, että niitä kohdennetaan hankkeisiin, joilla on aitoa lisäarvoa, ja että niiden valvontaa ja tilivelvollisuutta tehostetaan. 

Yli puolet viennistämme suuntautuu EU-alueelle. Suomalaiset ovat EU:n kautta saaneet nauttia muun muassa alhaisista asuntolainakoroista ja vapaasta liikkuvuudesta. EU ei ole valmis eikä täydellinen. Byrokratiaa on liikaa, ja rahaa käytetään tehottomasti. Hallinnossa on tehostettavaa ja avoimuudessa parannettavaa. Euroopan talouskriisi jatkuu seitsemättä vuotta. Euroopan unioni ei toistuvista yrityksistään huolimatta ole onnistunut saamaan aikaan sellaista ratkaisua, joka palauttaisi markkinoiden luottamuksen ja joka antaisi ihmisille uskoa tulevaan. Yhteisen rahaliiton Emun kehittäminen on tärkeää yhteisen sisämarkkinan toimivuuden ja kilpailukyvyn parantamiseksi. Suomella tulee olla proaktiivinen ote uudistuksille.  

Eteläisessä Euroopassa ihmiset kärsivät tiukoista sopeutusohjelmista, ja pohjoisessa kysytään, miksi me joudumme maksamaan toisten virheistä. Eurooppalaisten keskinäinen luottamus ja solidaarisuus ovat koetuksella, ja on oletettavaa, että kriisin pitkittyessä luottamuspula vain syvenee. Meidän on oltava valmiita auttamaan muita, mutta on perusteltua vaatia, että autettavat tekevät oman osansa. On tärkeää olla tietoisia ottamiimme vastuisiin sisältyvistä riskeistä, sillä olemme sitoutuneita huolehtimaan suomalaisten ja Suomessa asuvien hyvinvoinnista.  

On tavoiteltava mahdollisuuksia hyvään elämään niin pohjoisessa kuin etelässä. Solidaarisuus koskee kuitenkin tavallisia ihmisiä, ei tietoja vääristelleitä poliittisia johtajia tai riskeillä pelanneita sijoittajia. Silti rahoitusmarkkinoiden sääntelytoimet ja veronkierron sekä -välttelyn suitsiminen ovat laahanneet perässä. 

EU:n toimet veropohjan vahvistamiseksi ovat jääneet vaatimattomimmiksi, koska verotusta koskevat päätökset tehdään unionissa yksimielisesti. Keskinäinen verokilpailu heikentää kaikkien valtioiden julkisia talouksia ja vaikeuttaa siten velkakestävyyden vahvistamista. Suomen tulee kaikilla tasoilla, niin lyhyellä kuin pitkälläkin aikavälillä, ajaa kansainvälisen veronkierron ja verovälttelyn suitsimista ja verotuksen sekä omistusten yleisöjulkisuutta muun muassa kannattamalla ja edistämällä aktiivisesti julkista, pakollista maakohtaista raportointia, automaattista tietojenvaihtoa ja arvopaperiomistuksen avoimuutta. Lisäksi Suomen on toimittava veropohjan vahvistamiseksi ja turvaamiseksi muun muassa ajamalla siirtymistä määräenemmistöpäätöksiin ja yhteiseen yhdistettyyn yhtiöveropohjaan. 

Tällä hetkellä erittäin kevyesti verotetun finanssisektorin tulee osallistua nykyistä vahvemmin yhteisen hyvinvoinnin rahoittamiseen. Tämä on vähintään kohtuullista ottaen huomioon, että nykyinen kriisi on monelta osin finanssimarkkinoiden aiheuttama. Paras keino tähän olisi keinotteluluonteiseen, lyhytjänteiseen ja vahingolliseen rahoitusmarkkinakäyttäytymiseen puuttuva rahoitusmarkkinavero, jota Suomen tulee edistää. 

Suomen on oltava aktiivinen pankkiunionin viimeistelemiseksi. Pankkiunionin rakentamisessa on ensisijassa tavoiteltava sitä, että kriiseissä toteutuu sijoittajan vastuu. Talletussuoja on johdonmukainen ja tarpeellinen osa toimivaa ja tehokasta pankkiunionia, koska sen olemassaolo ehkäisee talletuspakoa. Tarkoitus on turvata tavallisten ihmisten säästöjä, ei erityissuojan antaminen yhdelle omaisuuden säilytysmuodolle. Yhteisen talletussuojan vaiheittainen luominen voidaan aloittaa heti, mutta lopullinen siirtyminen yhteiseen talletusvakuutusrahastoon edellyttää, että vaaditut ehdot (rahastointiaste, valvonnan harmonisointi ja pankkiriskien vähentäminen) on täytetty. Pankkien rakennetta pohtinut Liikasen työryhmä on esittänyt, että talletuspankkitoiminta erotettaisiin pankkien riskialttiimmista toiminnoista. Tätä Suomen tulisi viedä eteenpäin.  

Paljon keskustelua käydään siitä, onko sopeutustahti sopiva. Yhteisen kriisisäännöstön tulee rakentua tämän tavoitteen ympärille. On perusteltua luoda uskottava säännöstö julkisen talouden kestävälle hoidolle. Sääntöjen ei tule olla niin tiukkoja, että ne estäisivät viisaan suhdannepolitiikan lyhyemmällä aikajänteellä. Euroalueen yksi keskeinen ongelma on talouden rakenteissa oleva epätasapaino Saksan ja Etelä-Euroopan kriisimaiden välillä. Rakenteelliseen epätasapainoon pystytään puuttumaan myös tukemalla kriisimaiden talouden rakennemuutosta kilpailukykyisemmäksi. Tässä avainasemassa ovat koulutus, tutkimus, resurssi- ja materiaalitehokkuus sekä energiaomavaraisuuden lisääminen hyödyntämällä uusiutuvien valtavaa potentiaalia. Nyt Välimeren maat ovat erityisen riippuvaisia tuontienergiasta, mikä heikentää niiden talouksia entisestään. Koska kriisimailla ei ole kuitenkaan varaa investoida käytännössä mihinkään, ainoa tapa edistää niiden talouden rakennemuutosta on tukea sitä Euroopan tasolla käytettävissä olevilla rahoitusinstrumenteilla. Tarvitaan kunnianhimoinen vihreä investointiohjelma kriisimaiden talouden uudistamiseksi. Lähteinä olisivat ESIR, rakennerahastorahat, Euroopan investointipankki ja muut olemassa olevat rahoituslähteet. Myös Finanssipolitiikan koko euroalueen suhdannetilanteen kannalta sopivasta virityksestä tulisi avata keskustelu päämiestasolla sen ollessa yhteistä etua koskeva asia. 

Euroopan talous- ja rahaliitto EMU on oleellisesti erilainen kuin Suomen liittyessä siihen vuonna 1999, ja valuutan rakenteelliset ongelmat ovat paljastuneet finanssikriisiä seuranneen eurokriisin aikana. Euro on ollut valuuttana liian vahva reuna-alueille, joiden talous kärsii, ja vastaavasti maanosan ytimessä oleva Saksa on hyötynyt. Vaikka euroalue kokonaisuutena on ylijäämäinen, kilpailee se sisäisesti itseään hengiltä.  

Asteittain euroalueelle on rakennettu talouden ohjausjärjestelmä, joka kannustaa maita ylikireään talouspolitiikkaan, haitalliseen keskinäiseen vero- ja palkkakilpailuun ja hyvinvointiyhteiskunnan heikentämiseen. Vallitsevasta kysyntä- ja investointilamasta ei ole haettu todellisia ulospääsyteitä. Sijoittajanvastuun puutteen vuoksi talouskriisi on maksatettu veronmaksajilla.  

Nykyisellään euroalue ei ole demokraattinen eikä jäsenilleen yhdenvertainen yhteisö. Suurille maille on käytännössä sallittu talouskuri- ja velkasääntöjen rikkominen, mutta pienet maat joutuvat niitä noudattamaan, ja täten estetään järkevä elvyttävä suhdannepolitiikka. Ranskalle sallitaan talouskurin sivuuttaminen terrori-iskujen vuoksi, mutta vastaavaa liikkumavaraa ei ole annettu Etelä-Euroopan maille massatyöttömyyden ja humanitaarisen kriisin vuoksi.  

EMU:ssa talouskriisin aikana käyttöön otetut jäsenmaita ohjaavat velkakriteerit ovat epäonnistuneet, ja niiden mielekkyyttä pitää uudelleen arvioida. Käytännössä lähes kaikki jäsenmaat ovat ylittäneet 60 %:n suhteellisen velkaantuneisuuden rajan. Onkin tarpeen kysyä, mitä järkeä on velkakriteereissä, jotka eivät perustu mihinkään todellisiin talouden toiminnan lainalaisuuksiin ja joita jäsenmaat eivät edes noudata. Mielivaltaiset talouskurisäännöt tekevät työllistävän ja suhdanteita tasaavan talouspolitiikan teosta lähes mahdotonta ja aiheuttavat näin pitkittyviä talousongelmia, työttömyyttä, pahoinvointia ja pitkällä aikavälillä vain lisää velkaantuneisuutta.  

Yhteisvaluutan tulee olla Suomelle hyödyllinen, eikä järkevää talouspolitiikkaa estävä pakkopaita. Euroopan unionin on oltava kansoja yhdistävä, ei kansoja erottava projekti. Budjettivalta, finanssipoliittinen liikkumavara ja valta päättää työmarkkina-asioista pitää säilyttää kansallisilla parlamenteilla, mutta verotuksessa tarvitaan kuitenkin minimitasoja, jotta vältetään jäsenmaiden välinen tuhoisa verokilpailu. 

Talouspoliittisen koordinaation ja päätösvallan siirtäminen ylikansallisille toimielimille voidaan hyväksyä vain, jos nämä elimet demokratisoidaan. Myös institutionaalisia muutoksia tarvitaan. Euroopan keskuspankin tärkeimmäksi tehtäväksi on otettava työttömyyden vähentäminen ja korkean inflaation lisäksi on puututtava myös liian alhaiseen inflaatioon. Jäsenmaille on annettava mahdollisuus lainata rajoitetusti suoraan keskuspankista niiden omistusosuuden suhteessa. 

Tasapainoisen kehityksen varmistamiseksi on sovittava tehokkaista keinoista liian suurten vaihtotaseen yli- ja alijäämien pienentämiseen. Näin jäsenmaat joutuisivat huolehtimaan myös kotimaisesta kysynnästä. Tässä mielessä on nähtävä positiivisena askeleena, että komissio esittää kansallisen talouspolitiikan arvioimista koko euroalueen kannalta ja työttömyyden lisäämistä makrotaloudellisten epätasapainojen indikaattoriksi.  

Hallituksen kanta ei vastaa EMU:n nykyistä tilannetta eikä anna selkää kuvaa siitä, mihin suuntaan rahaliiton kehittämisessä pitäisi pitkällä aikavälillä edetä. Suomen kannan lähtökohta on EMU:n alkuperäinen idea siitä, että jokainen EMU:n jäsenvaltio kantaa vastuun omasta talouspolitiikastaan ja vastaa itse veloistaan. Teoriassa tämä merkitsisi sitä, ettei tarvittaisi lainkaan rahaliiton talouspoliittisia sääntöjä, kriisirahastoja eikä EKP:n valtionlainojen osto-ohjelmia. Miksi Suomi ei sitten esitä näistä luopumista varsinkin, jos pankkiunionin avulla katkaistaan yksittäisen euromaan ja sen pankkisektorin kohtalonyhteys? 

Päätösvaltaa EU:ssa ei tule siirtää uusille teknokraattisille, näennäisesti epäpoliittisille elimille, vaan erilaisten talouden arviointielinten rooli voi olla korkeintaan neuvoa-antava. Viiden puheenjohtajan raportissa esitettyä kansallista kilpailukykyneuvostoa ei tarvita, jos se keskittyy vain palkka- tai kustannuskilpailukykyyn. Sen sijaan voitaisiin tarvita riippumattomia asiantuntijalausuntoja siitä, kuinka euroalueen talous-, kysyntä- ja investointiongelmat ratkaistaan, ja siitä, kuinka mielekkäitä EU:n finanssipolitiikan säännöt ylipäänsä ovat. Kaikkien EU-elinten on kunnioitettava työmarkkinaosapuolten autonomiaa, eikä mahdollisesti perustettavien erilaisten arviointineuvostojen suosituksia voida nähdä jäsenvaltioita sitovina, vaan päätökset on tehtävä aina demokraattisesti. 

Sijoittajanvastuuseen perustuva vahva pankkiunioni tarvitaan katkaisemaan pankkien ja valtioiden välinen kytkös, jonka seurauksena yksittäisen jäsenmaan veronmaksajat ovat vastanneet kriisipankkien pelastamisesta. Pankkiunionin yhteyteen on vaadittava spekulatiivista kauppaa rajoittava rahoitusmarkkinavero, veroparatiisien sulkeminen sekä investointi- ja talletuspankkitoiminnan erottaminen toisistaan. Euroopan laajuisen yhteisen talletussuojan aika on vasta, kun pankkisektori ja pankkien valvonta on muuten saatu kuntoon.