Arvoisa puhemies! Ensinnäkin se tärkeä lähtökohta, että me tarvitsemme uuden tiedustelulainsäädännön, sellaisen lainsäädännön, joka yhtä aikaa turvaa kansakunnan turvallisuuden kannalta välttämätöntä toimintaa mutta samalla suojaa kansalaisten perusoikeuksia ja yksityisyyttä. Ja jotta tällainen tasapaino turvallisuusnäkökohtien, yksityisyydensuojan ja viestinnän salaisuuden välillä voi toteutua, se ainut luotettava keino tämän tekemiseen on toimiva, tarkka ja koko tätä aluetta koskeva valvonta. Avainasemassa on siis se, miten sotilastiedustelun ja suojelupoliisin valvonta järjestetään.
Tämän ehdotuksen yhteydessä on käynyt ilmi, että suposta on tulossa uusi mahtivirasto ja supon päälliköstä virkakunnan mahtavin henkilö. Hänen pöydälleen kertyy valtaisa määrä tietoa, tietoa, joka perustuu Suomesta lähtevään viestiliikenteeseen ja tietysti sitä muuta tietoa, joka supolle jo tälläkin hetkellä tulee. Suojelupoliisin päällikkö on myös oikeutettu tekemään päätöksen ulkomaantiedustelusta, ketä tiedustellaan, mitä tiedustellaan ja tietysti myös miten tiedustellaan. Tätä toimintaahan toisaalta muiden maiden toimesta sitten usein nimitetään vakoiluksi. Tiedustelu on kuitenkin tässä yhteydessä ehkä helpompi termi. Ja edelleen, supon päällikkö saisi oikeuden tehdä päätöksen, jolla ulkomaan tiedustelupalvelut saisivat toimintaoikeuksia Suomessa.
Jokainen näistä asioista vaatisi huolellisen ja tarkan keskustelun täällä eduskunnassa ja myös kunnollisen kansalaiskeskustelun, vaikkapa tämä ulkomaantiedustelu, joka tarkoittaa sitä, että Suomen kansalaisia ulkomailla voidaan tarkkailla, tutkia tai heidän teleliikennettään seurata ilman mitään erityisiä tuomioistuinpäätöksiä.
Sotilastiedustelun puolella ehdotetaan, että tiedustelun kohteet, siis mitä asioita halutaan selvittää ja mitä asioita halutaan tutkia ja vähän laveammaltikin, mihin tuo tiedustelu kohdistuu, ovat asioita, joissa täytyy painopisteiden ja perusteluiden käydä tasavallan presidentin johtamassa hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa. On siis poliittinen päätös, mitä sotilastiedustelu seuraa ja mihin painopisteitä laitetaan.
Ulkomaantiedustelun puolella vähän yllättäen tällaista poliittista käsittelyä hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa ei ole. Voi kuitenkin kysyä, onko perusteita siihen, että menettelyt ovat erilaisia sotilastiedustelun ja tämän supon tekemän tiedustelun välillä. Molemmissa kysymys on rankoista asioista, ja on selvää, että kaikkiin niihin toimiin, joita tässä tullaan sallimaan, ei tulla jokaisen ulkovallan toimesta suhtautumaan suurella kannustuksella tai positiivisuudella. Siis kyse on näiden toimien osalta myös ulkosuhteista ja näiden toimien vaikutuksesta ulkosuhteisiin.
Vakoilu on tietysti arkipäivää tämän päivän maailmassa, sitä tekevät monet valtiot. Tiedämme, että Yhdysvallat on seurannut puhelinliikennettä jopa Saksan liittokansleri Merkelin osalta ja myös muiden valtiojohtajien puhelinliikennettä on seurattu ja tietoja toimitettu eteenpäin. Tiedetään myös, että kaupallisessa mielessä on varsin tavanomaista, että varsinkin suuret maat antavat tiedustelupalveluilleen tehtäviä, joissa seurataan kaupallisia yrityksiä tai kauppaneuvotteluja ja tätä seurantaa tehdään sekä kilpailijoiden että enemmän tai vähemmän vihollisiksi tai vastustajiksi miellettyjen valtioiden suuntaan mutta myös ystävien keskuudessa. Tiedämme, että mitä harvavaltaisempi maa, niin sitä enemmän tällaista tiedustelua esiintyy. Kun Suomi nyt lähtee tähän rinkiin mukaan, niin kyllä lähtökohdan täytyy olla, että perusteet ja tavoitteet, mitä tehdään, ovat kansanvaltaisessa kontrollissa, ja se tarkoittaa myös supoa. Pidän siis perusteltuna, että supon toiminta ulkomailla käsitellään asianmukaisella tavalla hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa.
Ja sitten tulee tämä eduskunnan valvonta. Se on välttämätöntä tehdä niin, että eduskunnassa mukana oleva kansalaisten tahto toteutuu ja että kansanedustajat edustajien kautta voivat nähdä, että tätä supon toimintaa tehdään objektiivisin, hyväksyttävin perustein. Tuo toiminta ei saa suuntautua millään tavalla poliittisesti vinoon, eikä sieltä tulevia tietoja saa millään tavalla käyttää poliittisessa tarkoituksessa hyväksi. Yhtä tärkeää on, että kansalaisten yksilönsuojaan ja laillisuuteen liittyvät näkökohdat hoidetaan asianmukaisesti. Tämä on tärkeä asia senkin takia, mitä olemme kuulleet poliisin huumetoiminnan selvittelyistä. Helsingin huumepoliisin päällikkö Aarnion rikosoikeudenkäynnithän ovat kertoneet meille hämmästyttäviä piirteitä annettujen poliisioikeuksien väärästä, ei-hyväksyttävästä ja epälaillisesta käytöksestä, asioita, jotka eivät ole tulleet normaaliseurannassa tai normaalivalvonnassa esille. On siis merkitystä sillä, että valvojalla on valvoja ja että sillä valvojalla on tarvittaessa pääsy kaikkeen siihen tietoon, jota valvontatehtävä edellyttää.
Suojelupoliisin valvonnasta on sinällään keskusteltu pitkään. Niin kuin täällä edellä on tuotu esille, eduskunnan valiokunnat ovat tähän eri yhteyksissä kiinnittäneet huomiota. 20 vuotta sitten ulkoasiainvaliokunta yksimielisesti on esittänyt jo silloisen supon toiminnan parlamentaarista valvontaa, ja sitten lisäksi eri kansanedustajat ja eri poliitikot eri vaiheissa viimeisen kymmenen vuoden aikana ovat tästä asiasta usein tehneet esityksiä. Tämä ehdotus supon kokonaistoimintojen valvonnasta ei siis voi tulla kenellekään lehtiä lukevalle puskista, puhumattakaan jos tutustuu asiasta eri puolueiden kansanedustajien aikaisemmin ottamiin kantoihin.
Nyt tämä asia täytyy ratkaista, koska jos tässä yhteydessä eduskunta ei pidä huolta asianmukaisesta valvonnasta, voi kysyä, milloin sitten tulee semmoinen hetki, jossa tämänkaltaiseen tiedustelu-, valvonta- ja myös vakoilutehtävään tehtävä organisaatio on kansanvaltaisessa valvonnassa.
Eduskunnan kannalta on tärkeää, että eduskunta sisällään tietää, miten eri elinten työnjako kulkee ja mikä on se eduskunnan valiokunta, joka on ensisijaisessa vastuussa. Siksi tämä asia on työjärjestyksellä ratkaistava asia — työjärjestyshän luettelee tiedusteluvaliokunnan tehtävät. Ja toisaalta valiokunnan tiedonsaanti on kytketty näihin tehtäviin. Tehtäviänsä hoitaessaan valiokunta on oikeutettu tähän eriteltyyn tiedonsaantiin. Joten työjärjestys on se asia, jossa kanta otetaan.
Olisi ollut suotavaa, että tämä olisi valmisteltu lavealta pohjalta niin, että meillä olisi normaaliin tapaan yksimielinen ehdotus keskustelujen jälkeen. Nyt tämä työ siirtyy eduskunnan valiokunnille, ja on selvää, että valiokunnat joutuvat käyttämään tähän aika lailla aikaa, jotta syntyy yhteinen käsitys siitä, miten supon valvonta halutaan tehdä ja miten se tehdään niin, että mitään epäilystä siitä, että jossain piiloteltaisiin jotain tai salattaisiin jotain, ei jää jäljelle.
On siis katsottava kaikkien valiokuntien suuntaan, ja tietysti välttämätöntä on, että valiokunnat tätä työtä tehdessään pystyvät keskinäiseen yhteistoimintaan niin, että nämä lakipaketin eri osat — siviili-, sotilastiedustelu, eduskunnan työjärjestys ja perustuslain muutos — kulkevat samansuuntaisesti. Se siis vaatii eduskunnaltakin omaa työtä.
Sitten muutama sana tästä turvallisuusselvityksestä. Pitäisin perusteltuna, että valiokunnat edellyttäisivät kansainvälistä vertailua siitä, onko muiden maiden parlamenteissa, joilla on vastaavat oikeudet, käytössä tällainen valvottavan organisaation, turvallisuuspoliisin, tekemä selvitys kansanedustajista ehtona sille, että valvontaa voi tehdä. Se on mielestäni poikkeuksellinen ja valtiosääntöoikeudellisesti mielenkiintoinen tilanne: kansa valitsee eduskunnan, jolla on korkein valta Suomessa, sen jälkeen tulee sitten vielä yksi organisaatio, joka ryhtyy tutkimaan, voiko kansan valitsemalla valtakirjalla tehdä sitä tehtävää, jonka eduskunta osoittaa.
Vaikka tämä lausunto ei ole luonteeltaan päätös, niin se on kuitenkin erittäin merkittävä. Kun turvallisuusselvityksestä on puhuttu, on jäänyt selvittämättä ainakin toistaiseksi julkisessa keskustelussa, mikä on laaja turvallisuusselvitys. Pitäisin perusteltuna, että tämä myös käytäisiin lävitse ja lisäksi se, onko henkilöllä oikeus tutustua tähän selvitykseen, voiko hän lausua siitä itse jotain vai onko se selvitys luonteeltaan niin salainen, että henkilöllä itsellään ei ole siihen mitään sanottavaa.
Ja sitten tähän kysymykseen salaisuusmääräyksistä ja vaitiolosta: Kun sanotaan, että tarkoituksena ei ole muuttaa nykytilaa, jään kysymään, miksi tästä asiasta halutaan ottaa pykäliä eduskunnan työjärjestykseen. Eduskunnan työjärjestyshän on lain tasoinen määräys. Tällä hetkellä nimittäin meillä on jo tilanteita, joissa voi sanoa, että salailu on kansanvallan toiminnan kannalta liiankin pitkälle menevää. Otan vain sen esimerkin, että eduskunnan valiokunta, vaikkapa suuri valiokunta, joutuu ottamaan kantaa asioihin koko eduskunnan puolesta, esimerkkinä vaikkapa tämä Kreikan kolmas tukipaketti, ja sitten lähtökohtana on, että se, mitä hallitus kertoo valiokunnalle, todetaan salaiseksi tai siihen tulee vaiteliaisuusmääräys ja sen jälkeen siitä ei saisi keskustella edes oman eduskuntaryhmänsä sisällä ja vaaditaan, että kansanedustajan valiokunnassa pitää hyväksyä satojen miljoonien eurojen verovarojen käyttö — huonossa tapauksessa, jos nämä tukipaketit realisoituvat — ja hänen pitäisi tehdä se niin, että hän ei saa keskustella edes siitä, mitä käsityksiä tästä asiasta on oman eduskuntaryhmän sisällä. Onhan se aika kohtuuton tilanne, ja näitä tapauksia ei ole vain yksi vaan useampi. Kyllä lähtökohdan täytyisi olla — toisin kuin tässä kokonaisuudessa nyt esitetään — että kansanedustajalla on vaiteliaisuuspyynnön sisällä mahdollisuus keskustella asiasta eduskunnan sisällä niiden tahojen kanssa, joille tämä asia joka tapauksessa kuuluu. Selväähän on, että näistä päätöksistä vastuun kantaa laveampi joukko kuin yksittäiset valiokunnan jäsenet. Siitä kantaa vastuun koko eduskuntaryhmä, koko se puolue, joka tällaisia tukipaketteja on ollut hyväksymässä, jos jotain sattuisi käymään.
Tämä olisi aiheellista selvittää. Kukaan ei tähän mennessä tämän keskustelun aikana ole lausunut, miten tämä asia tällä hetkellä absoluuttisen varmasti on. Täällä on käytetty puheenvuoroja, että vaiteliaisuuspyyntö ei kuulu salaisuusmääräysten piiriin, että siitä ei tulisi rankaisuja, mutta toisenlaisiakin puheenvuoroja on: on myös niitä tulkintoja, että jos rikot vaiteliaisuuspyyntöä, niin olet rikoslain rankaisumääräysten keskuudessa. Ja kun näin on, niin eduskunnan työn kannalta tämä olisi asia, joka vaatisi asiallisen selvittämisen ja sen pohtimisen, miten tämän asian pitäisi olla, jotta kansanvalta voi toimia, jotta äänestäjillä on oikeus siihen tietoon, jota he tarvitsevat oman päätöksentekonsa pohjaksi, jotta myös toimittajilla on mahdollisuus tehdä oma työnsä.
Tässä valittu valmistelutapa, jossa vakuutetaan, että mikään ei muutu, ja pannaan rikoslakipykälä työjärjestykseen, on aika arveluttava. En tämän keskustelun jälkeen vieläkään voi antaa kollegalle varmaa ohjetta, miten hänen pitää toimia vaiteliaisuusmääräyksen sattuessa kohdalle. Jos en sitä itse entisenä puhemiehenä pysty antamaan, niin että voisin luottaa, että se on varmasti oikea neuvo, jään kysymään, kuinka moni muu kansanedustaja voi varmasti sanoa, miten tämä asia on. Ja jos sitten epäselvyydestä seuraa sakkoja tai vankeutta, niin on se kohtuullisen kova rangaistus epäselvyydestä.