Perustelut
Yleistä
Terveydenhuoltolain tarkoituksena on 1. lakiehdotuksen
2 §:n perusteella edistää ja ylläpitää väestön
terveyttä, kaventaa väestöryhmien välisiä terveyseroja,
toteuttaa palvelujen saatavuutta, laatua ja potilasturvallisuutta,
vahvistaa terveydenhuollon palvelujen asiakaskeskeisyyttä ja perusterveydenhuollon
toimintaedellytyksiä sekä parantaa terveydenhuollon
toimijoiden yhteistyötä.
Lakiehdotus toteuttaa osaltaan perustuslain 19 §:n
3 momentissa julkiselle vallalle osoitettua tehtävää turvata,
sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään,
jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut
ja edistää väestön terveyttä. Perustuslain
säännös ei sen esitöiden mukaan edellytä,
että julkisyhteisöt itse huolehtisivat kaikkien
sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottamisesta. Toisaalta siitä kuitenkin
seuraa, että lainsäädännöllä on
huolehdittava riittävien palvelujen turvaamisesta. Palvelujen
riittävyyttä arvioitaessa voidaan lähtökohtana
pitää sellaista palvelujen tasoa, joka luo jokaiselle
ihmiselle edellytykset toimia yhteiskunnan täysivaltaisena
jäsenenä (HE 309/1993 vp,
s. 71).
Ehdotetulla sääntelyllä on kiinteä yhteys myös
useisiin muihin perustuslain turvaamiin perusoikeuksiin, kuten perustuslain
19 §:n 1 momentissa turvattuun välttämättömään
huolenpitoon ja 7 §:ssä suojattuun oikeuteen elämään. Erityisesti
terveyspalvelujen turvaamisen tapaan liittyvät myös
perustuslain 6 §:n yhdenvertaisuussäännökset.
Perustuslain 22 §:n nojalla julkisen vallan on
turvattava näiden, kuten muidenkin, perus- ja ihmisoikeuksien
toteutuminen.
Terveydenhuoltolakiehdotuksen 4 §:ssä on yleiset
säännökset terveydenhuollon toimintaedellytysten
turvaamisesta. Säännöksissä korostetaan
kuntien ja sairaanhoitopiirien kuntayhtymien velvollisuutta osoittaa
riittävät voimavarat terveyden ja hyvinvoinnin
edistämiseen sekä terveydenhuollon palveluihin
huolehtimalla muun muassa terveydenhuollon henkilöstön
riittävyydestä ja asiantuntemuksesta sekä asianmukaisista
toimitiloista ja toimintavälineistä. Perustuslakivaliokunta
katsoo näiden toimintaedellytysten turvaamisen olevan olennainen
tekijä perustuslain 19 §:n 3 momentista ja 22 §:stä johtuvia
julkisen vallan velvoitteita täsmennettäessä ja
toteutettaessa.
Valiokunta kiinnittää lisäksi huomiota
terveydenhuoltolakiesityksen 57 §:n 3 momenttiin, jonka
tarkoituksena on turvata virkalääkäripalvelujen
olemassaolo myös silloin, kun kunta on ulkoistanut tai
ulkoistaa osan terveydenhuollon palveluistaan. Sääntelyllä on
kiinteä yhteys perustuslain 124 §:n vaatimuksiin
siirrettäessä julkisia hallintotehtäviä muulle
kuin viranomaisille. Ehdotettu säännös
sinänsä estää terveydenhuollon
ulkoistamisen kokonaisuudessaan, mutta se ei ratkaise niitä perustuslain
124 §:ään liittyviä valtiosääntöisiä ongelmia,
jotka käyvät ilmi entisen eduskunnan oikeusasiamiehen
Riitta-Leena Paunion 4 päivänä maaliskuuta
2010 apulaisoikeusasiamiehen sijaisena antamasta julkisen vallan
käyttöä kunnallisessa terveydenhuollossa
koskevasta päätöksestä (Dnro 711/09).
Valiokunta pitää tärkeänä,
että valtioneuvoston piirissä ryhdytään
toimenpiteisiin päätöksessä ilmaistujen
erityislainsäädännössä olevien
lainsäädännöllisten puutteiden
korjaamiseksi.
Potilastietorekisteri
Sairaanhoitopiirin kuntayhtymän alueen kunnallisen
perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon potilasasiakirjat
muodostavat terveydenhuoltolakiehdotuksen 9 §:n mukaan
terveydenhuollon yhteisen potilastietorekisterin. Potilasta hoitavassa
terveydenhuollon toimintayksikössä saa käyttää yhteisessä potilastietorekisterissä
olevia
toisen toimintayksikön tietoja potilaan hoidon edellyttämässä laajuudessa.
Tietojen käyttö ei edellytä potilaan
nimenomaista suostumusta, mutta potilaalla on oikeus kieltää toisen toimintayksikön
tietojen käyttö.
Sääntelyä on arvioitava perustuslain
henkilökohtaista vapautta ja koskemattomuutta suojaavaan
7 §:ään ja yksityiselämän
suojaa koskevaan 10 §:ään liittyvän
potilaan itsemääräämisoikeuden
sekä henkilötietojen suojan kannalta. Potilasasiakirjojen
terveydentilaan liittyvät tiedot ovat luonteeltaan yksityiselämän
suojan ydinalueelle kuuluvia arkaluonteisia tietoja (vrt. PeVL
9/2002 vp, s. 2/I, PeVL 25/1998
vp, s. 3).
Sääntelyn tavoitteena on potilaan hyvän
hoidon ja potilasturvallisuuden turvaaminen tilanteissa, joissa
potilas siirtyy terveydenhuollon toimintayksiköstä toiseen.
Yhteiselle potilastietorekisterille ja siinä olevien tietojen
käyttämiselle potilaan hoidon edellyttämässä laajuudessa
on siten perustuslain 7 §:n 1 momenttiin ja 19 §:n
3 momenttiin liittyviä perusoikeusjärjestelmän
kannalta hyväksyttäviä ja painavia perusteita.
Arkaluonteisten terveydentilatietojen luovuttamiseen toimintayksiköiden
välillä ei ehdotuksen mukaan enää vaadittaisi
potilaan nimenomaista suostumusta. Potilaan oikeus kieltäytyä tietojensa
käytöstä ja tätä vahvistava
velvollisuus antaa potilaalle selvitys kielto-oikeuden mahdollisuudesta
turvaavat valiokunnan mielestä kuitenkin tämäntyyppisessä sääntely-yhteydessä riittävät
takeet potilaan itsemääräämisoikeuden
toteutumiselle. Tämän arvion ja erityisesti henkilötietojen
suojan kannalta merkitystä on myös lakiehdotuksen
9 §:n 4 momentin säännöksillä potilastietojen
käytön seurannasta sekä vaatimuksesta,
jonka mukaan hoitosuhde potilaan ja luovutuspyynnön tekijän
välillä on varmistettava tietoteknisesti. Ehdotettu
sääntely ei siten muodostu perustuslain kannalta
ongelmalliseksi. Valiokunta korostaa kuitenkin, että potilastietorekisterin
kaltaisen arkaluonteisia tietoja sisältävän
hajautetun rekisterin ollessa kyseessä on erityisen tärkeää varmistua
siitä, että väärinkäytön
estävät tietoturvajärjestelyt ovat toimivia
ja käytettävissä heti, kun järjestelmä otetaan käyttöön.
Hoitoon pääsyn määräajat
Terveydenhuoltolakiehdotuksen hoitoon pääsyn määräaikoja
koskevat säännökset vastaavat sisällöltään
pääpiirteissään perustuslakivaliokunnan
myötävaikutuksella säädettyjä kansanterveyslain
ja erikoissairaanhoitolain nykyisiä säännöksiä (ks. PeVL
20/2004 vp, s. 2—3). Uutena
seikkana ehdotetaan lasten ja nuorten mielenterveyspalveluiden hoitoon
pääsyn muuta väestöä lyhyempää kolmen
kuukauden aikarajaa koskevaa sääntelyä terveydenhuoltolain 53 §:n
2 momentissa täsmennettäväksi siten,
että aikarajaa sovelletaan alle 23-vuotiaisiin henkilöihin.
Tätä ikärajaa ei ole voimassa olevissa kansanterveyslaissa
ja erikoissairaanhoitolaissa määritelty, mikä on
johtanut siihen, että ikärajan määrittely
on jäänyt alueellisten palveluntuottajien omien
päätösten varaan. Esityksen perustelujen
valossa (s. 148) näyttää siltä,
että varsinkin 18—22-vuotiaiden nuorten osalta
on eräissä tapauksissa päädytty
soveltamaan normaalia kuuden kuukauden aikarajaa hoitoon pääsylle.
Ehdotettu sääntely asettaa alle 23-vuotiaat mielenterveyspalveluiden
saamisen nopeuden osalta parempaan asemaan tätä vanhempiin
verrattuna. Ehdotus on merkityksellinen perustuslain 6 §:n
2 momentin näkökulmasta. Sen mukaan ketään
ei saa ilman hyväksyttävää perustetta
asettaa eri asemaan muun muassa iän perusteella. Syrjintäkieltosäännöksellä ei
ole kielletty kaikenlaista erontekoa ihmisten välillä,
vaikka erottelu perustuisi säännöksessä nimenomaan mainittuun
syyhyn. Olennaista on, voidaanko erottelu perustella perusoikeusjärjestelmän
kannalta hyväksyttävällä tavalla
(ks. esim. PeVL 1/2006 vp, s. 2/I, PeVL
59/2002 vp, s. 2—3). Perustuslakivaliokunta
on sosiaalioikeudellista sääntelyä arvioidessaan
pitänyt esimerkiksi etuuksien määräytymistä eri
tavoin eri-ikäisille henkilöille perustuslain
kannalta ongelmattomana, jos erottelut eivät ole mielivaltaisia
eivätkä erot muodostu kohtuuttomiksi (ks. esim. PeVL 34/2005
vp, s. 2/I, PeVL 60/2002 vp,
s. 4—5). Perustuslain yhdenvertaisuussääntely
ei toisaalta estä tosiasiallisen tasa-arvon turvaamiseksi tarpeellista
positiivista erityiskohtelua eli jonkin ryhmän asemaa ja
olosuhteita parantavia toimia (ks. esim. PeVL 34/2005
vp, s. 2/I, PeVL 40/2004 vp,
s. 2/I).
Mahdollisimman varhainen pääsy psykiatrisen
hoidon ja palvelujen piiriin on lasten ja nuorten psyykkinen kehitys
huomioon ottaen erityisen tärkeää. Velvoite
järjestää hoito kolmen kuukauden kuluessa
myös jo täysi-ikäisille mutta alle 23-vuotiaille
nuorille on perusteltua sen vuoksi, että tässä iässä monet
nuoret ovat muun muassa useisiin elämäntilanteen
muutoksiin liittyen psyykkisessä kehityksessään
edelleen herkässä vaiheessa. Erityiskohtelun ulottaminen juuri
alle 23-vuotiaisiin nojautuu esityksen perustelujen mukaan sairaanhoitopiirien
nuorisopsykiatriasta vastaavien ylilääkärien
yksimieliseen suositukseen. Sääntelylle on valiokunnan mielestä perusoikeusjärjestelmän
kannalta hyväksyttävät perusteet. Yhtenäisen
ikärajan määrittely laissa on sinänsä perusteltua
myös sen vuoksi, että psykiatrista hoitoa tarvitsevat
nuoret saatetaan tältä osin samaan asemaan asuinpaikasta
riippumatta.
Sairaankuljetusta koskevien sopimusten päättyminen
Terveydenhuoltolaki tulee lakiehdotuksen 79 §:n
1 momentin mukaan voimaan 1 päivänä toukokuuta
2011 kuitenkin siten, että ensihoitopalvelu on järjestettävä 39 §:n
mukaisesti viimeistään 1 päivästä tammikuuta
2013 alkaen. Kunnan kansanterveyslain nojalla tekemät sairaankuljetusta
koskevat sopimukset päättyvät viimeistään
31 päivänä joulukuuta 2012.
Siirtymäsäännöksen viittaus
sairaankuljetusta koskevien sopimusten päättymiseen
voi kohdistua myös sellaisiin sopimuksiin, joiden osapuolena
on yksityinen palveluntuottaja. Sääntelyllä puututaan
niihin sopimussuhteisiin, jotka sopimuksen mukaan jatkuisivat pidemmälle kuin
31 joulukuuta 2012 asti. Siirtymäsäännöstä on
näiltä osin arvioitava perustuslain 15 §:n
1 momentissa turvatun omaisuudensuojan kannalta.
Perustuslakivaliokunta on useaan otteeseen arvioinut lainsäädännöllä toteutettavaa
taannehtivaa puuttumista sopimussuhteisiin (ks. kokoavasti PeVL
36/2010 vp, s. 2/II). Omaisuuden perustuslainsuoja
turvaa myös sopimussuhteiden pysyvyyttä, joskaan
kielto puuttua taannehtivasti sopimussuhteiden koskemattomuuteen
ei ole valiokunnan käytännössä muodostunut
ehdottomaksi. Varallisuusoikeudellisten oikeustoimien pysyvyyden
suojan taustalla on ajatus oikeussubjektien perusteltujen odotusten
suojaamisesta taloudellisissa asioissa. Perusteltujen odotusten
suojaan on valiokunnan käytännössä katsottu
kuuluvan oikeus luottaa sopimussuhteen kannalta olennaisia oikeuksia
ja velvollisuuksia sääntelevän lainsäädännön
pysyvyyteen niin, että tällaisia seikkoja ei voida
säännellä tavalla, joka kohtuuttomasti
heikentäisi sopimusosapuolten oikeusasemaa. Valiokunta
on arvioinut tällaistakin omaisuudensuojaan puuttuvaa sääntelyä perusoikeuksien
yleisten rajoitusedellytysten, kuten sääntelyn
tarkoituksen hyväksyttävyyden ja sääntelyn
oikeasuhtaisuuden, kannalta.
Sääntely on siinä mielessä varsin
pitkälle ulottuvaa, että lailla suoraan lakkautetaan
tiettynä aikana vielä voimassa olevat sairaankuljetussopimukset.
Yksityisen palveluntuottajan näkökulmasta tällainen
sopimuksen päättäminen voi merkitä huomattavaa
taloudellista menetystä etenkin, jos sopimuskautta on vielä runsaasti
jäljellä. Lisäksi on otettava huomioon,
että sairaankuljetusta varten hankitun kaluston myyminen tai
käyttäminen muuhun tarkoitukseen voi käytännössä olla
vaikeaa.
Toisaalta valiokunta kiinnittää huomiota siihen,
että esityksen tarkoituksena on tältä osin kokonaisen
toimintalohkon uudelleenjärjestely. Tavoitteena on mahdollistaa
kattavan ja tasapuolisen ensihoitopalvelun järjestäminen
siten, että palvelu muodostaa alueellisesti toiminnallisen
kokonaisuuden ja saumattoman palveluketjun sairaaloiden ja päivystystoiminnan
kanssa (HE 90/2010 vp, s. 130/I).
Keskeisimpänä muutoksena on ensihoitopalvelun
järjestämisvastuun siirtyminen kunnilta sairaanhoitopiireille vuoden
2013 alusta lähtien. Tämä merkinnee käytännössä sitä,
että kunnat eivät enää tämän jälkeen
voisi olla osapuolena sairaankuljetussopimuksissa. Sairaanhoitopiirin
ensihoitopalvelujen järjestämisvastuun toteuttamisen
kannalta olisi puolestaan ongelmallista, jos sairaanhoitopiiri olisi
sidottu mahdollisesti useankin kunnan tekemiin sairaankuljetusta
koskeviin sopimuksiin vielä pitkään järjestämisvastuun
siirtymisen jälkeen.
Tällaisessa sääntelyasetelmassa elinkeinonharjoittajat
eivät valiokunnan mielestä voi perustellusti odottaa
lainsäädännön pysyvän
kaikissa oloissa muuttumattomana (vrt. PeVL 31/2006
vp, s. 4/II, PeVL 56/2005 vp,
s. 2/II). Sairaankuljetussopimukset päättyvät
ehdotetun siirtymäajan vuoksi yli kahden vuoden päästä nykyhetkestä sekä vuoden
ja kahdeksan kuukauden päästä lain voimaantulosta,
mikä osaltaan pehmentää muutoksen vaikutuksia.
Sääntely saattaa tästä huolimatta
ainakin yksittäisissä tapauksissa johtaa yksityisten
sairaankuljetuspalveluita tuottavien yritysten kannalta ongelmallisiin
tilanteisiin. Perustuslain 15 §:ään palautuvan
perusteltujen odotusten suojan näkökulmasta on
sen vuoksi syytä joko poistaa sopimusten päättymistä koskeva
säännös lakiehdotuksen 79 §:n
1 momentista tai edelleen pidentää siirtymäaikaa
siten, että sairaankuljetusyrityksille jää enemmän
aikaa sopeuttaa toimintansa muuttuviin olosuhteisiin.
Kunnallinen itsehallinto
Ehdotetussa terveydenhuoltolaissa kootaan kansanterveyslain
ja erikoissairaanhoitolain toiminnan ja palvelujen sisältöä koskevat
säännökset yhteen. Ehdotuksessa ei valiokunnan
käsityksen mukaan ole kysymys kunnille annettavista uusista
tehtävistä, vaan kunnilla nykyisen lainsäädännön
perusteella olevien tehtävien hoitamistavasta (vrt. PeVL
20/2004 vp, s. 3/I). Sääntely
on tältä osin perustuslain 121 §:ssä turvatun kuntien
itsehallinnon kannalta ongelmatonta.
Terveydenhuoltolain yksittäisillä muutoksilla
voi esityksen perustelujen mukaan (s. 79) olla kustannuksia lisääviä vaikutuksia.
Tällainen muutos on esimerkiksi hoitopaikan valinnan mahdollistaminen.
Perustuslakivaliokunta on käytännössään
korostanut, että tehtävistä säädettäessä on
huolehdittava kuntien tosiasiallisista edellytyksistä suoriutua
velvoitteistaan (PeVL 29/2009 vp, s.
2, PeVL 50/2005 vp, s. 2/I, PeVL 20/2004
vp, s. 3/II). Esityksen taloudellisia vaikutuksia
koskevasta jaksosta selviää, että tämän uudistuksen
kustannusvaikutukset on pyritty ottamaan huomioon valtionosuuksien
lisäämistarpeena. Uudistuksen kustannusvaikutuksia kunnille
on seurattava (vrt. PeVL 20/2004 vp, s. 3/II).
Valiokunta on kiinnittänyt huomiota terveydenhuoltolakiehdotuksen
34 §:ään, jossa säädetään
terveydenhuollon järjestämissuunnitelmasta. Järjestämissuunnitelman
laatiminen on pykälän 1 momentin perusteella samaan
sairaanhoitopiirin kuntayhtymään kuuluvien kuntien
velvollisuus. Pykälän 2 momentissa on säännökset suunnitelmassa
sovittavista seikoista. Suunnitelma voidaan 3 momentin nojalla hyväksyä sairaanhoitopiirin
kuntayhtymässä määräenemmistöllä.
Tällainen sääntely täyttää sinänsä valiokunnan
käytännössä kuntien lakisääteisen
yhteistoiminnan järjestelyille asetetut vaatimukset (ks. PeVL
32/2001 vp, s. 2). Täysin ongelmatonta
perustuslain 121 §:n kannalta ei kuitenkaan ole se, että ehdotus
jättää järjestämissuunnitelman
mahdolliset oikeusvaikutukset avoimiksi. Sääntelyä on
tämän seikan osalta syytä täsmentää.
Asetuksenantovaltuudet
Kiireellisen hoidon perusteista voidaan terveydenhuoltolakiehdotuksen
50 §:n 3 momentin mukaan tarvittaessa säätää sosiaali-
ja terveysministeriön asetuksella. Kiireellinen hoito on merkittäviltä osin
perustuslain 19 §:n 1 momentissa tarkoitetun välttämättömän
huolenpidon alaan kuuluvaa toimintaa (ks. HE 309/1993
vp, s. 69/II). Kiireellisen hoidon perusteista
on tällaisen sääntelyn vahvan perusoikeuskytkennän vuoksi
säädettävä laissa. Asetuksenantovaltuus on
tältä osin syytä joko poistaa tai muotoilla
se tarkoittamaan valtuutusta antaa tarkempia säännöksiä lakiin
otettavista kiireellisen hoidon perusteista.
Sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella säädetään
lakiehdotuksen 67 §:n mukaan siitä, milloin kunnallisessa
terveydenhuollossa annettu hoito on laitoshoitoa, sekä laitoshoidon
määrittelyyn liittyvästä Kansaneläkelaitoksen
ja kuntien välisestä neuvottelu- ja lausuntomenettelystä.
Näistä seikoista on perustuslain 19 §:n 3 momenttiin
ja 121 §:ään sisältyvien lailla
säätämisen vaatimusten vuoksi säädettävä ainakin perusteiden
osalta laissa. Tarkempia säännöksiä voidaan
valtuuttaa antamaan asetuksella.
Sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella voidaan
lakiehdotuksen 76 §:n perusteella antaa säännöksiä sairaanhoitopiirin
kuntayhtymän jäsenkunnalle erikoissairaanhoidosta
aiheutuneiden asiakas- tai potilaskohtaisten poikkeuksellisen suurten
kustannusten tasauksessa käytettävän
tasausrajan määräytymisen perusteista.
Esityksen perustelujen mukaan perusteista "voi olla tarpeen säätää asetuksella"
(s. 161/II). Tällaisten kuntien taloudellisten
velvoitteiden kannalta olennaisten kysymysten määrittelystä on
perustuslain 121 §:n vuoksi säädettävä ainakin
perusteiden osalta laissa, jos sääntelyä ylipäänsä pidetään
tarpeellisena.
Lakiehdotuksen 59 §:n 2 momenttiin sisältyy säännös,
jonka mukaan pykälän 1 momentissa säädettyä koulutuskorvausta
"ei kuitenkaan suoriteta eräistä sosiaali- ja
terveysministeriön asetuksella säädetyistä ---
tutkinnoista". Valtuutusta poiketa lain säännöksistä asetuksella
on lähtökohtaisesti pidetty lain ja asetuksen
välisten hierarkkisten suhteiden näkökulmasta
ongelmallisena. Tällaisia valtuutuksia on kuitenkin eräissä tapauksissa
ollut mahdollista säätää, jos
ne on rajattu koskemaan vähäisiä poikkeuksia
ja niissä on asetuksenantovallan käyttämistä rajaavia ja
ohjaavia mainintoja muun muassa poikkeussäännösten
antamisen tarkoituksesta (ks. esim. PeVL 17/2010
vp, s. 2). Säännöstä on
tämän vuoksi syytä täydentää esityksen
perusteluissa olevilla ohjaavilla maininnoilla.
Säätämisjärjestysperustelut
Perustuslakivaliokunta on kiinnittänyt huomiota hallituksen
esityksen erittäin niukkoihin säätämisjärjestysperusteluihin.
Perusteluissa tuodaan vain esille eräitä sellaisia
sääntelykohteita, joihin liittyy perustuslain
säännöksiin liittyviä näkökohtia,
mutta näitä ei edes pyritä arvioimaan
perustuslain valossa. Tällaista arviointia ei juuri sisälly
muuallekaan esityksen perusteluihin, vaikka esityksen kannalta merkitykselliset
perustuslain säännökset onkin mainittu lainsäädännön
nykytilaa koskevassa jaksossa (s. 6—7). Valiokunta
pitää erittäin tärkeänä,
että etenkin tämänkaltaisen mittavan
ja useiden perustuslain säännösten kannalta
merkityksellisen esityksen yhteydessä tehdään
kattavasti selkoa ehdotusten suhteesta perustuslakiin. Säätämisjärjestysperusteluissa
on tällöin tarkasteltava ehdotusten perustuslain
kannalta merkityksellisiä säännöksiä ja
esitettävä arvio siitä, millä perusteilla
niiden katsotaan olevan sopusoinnussa perustuslain, ja tarpeen mukaan
myös Suomea sitovien kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden, kanssa.