Perustelut

Yleistä

Hallituksen esityksessä tarkoitetun pohjoismaisen kansalaisuussopimuksen tarkoituksena on helpottaa Pohjoismaiden kansalaisten mahdollisuutta saada toisen Pohjoismaan kansalaisuus sekä mahdollistaa tietyin ehdoin toisessa Pohjoismaassa asutun ajan huomioon ottaminen kansalaisuuden saamisen edellytyksenä olevaa asumisaikaa laskettaessa. Samat perusperiaatteet sisältyvät myös nykyiseen pohjoismaiseen kansalaisuussopimukseen, johon Suomi on liittynyt vuonna 1969. Uusi sopimus jättää nykyistä enemmän liikkumavaraa kansalliselle lainsäädännölle.

Hallituksen esityksen perusteluista ilmenevistä syistä ja saamansa selvityksen perusteella valiokunta pitää pohjoismaisen kansalaisuussopimuksen hyväksymistä tarpeellisena ja tarkoituksenmukaisena. Valiokunta puoltaa lakiehdotuksen hyväksymistä seuraavin huomautuksin ja muutosehdotuksin.

Eduskunnan suostumuksen tarpeellisuus ja käsittelyjärjestys

Eduskunta hyväksyy perustuslain 94 §:n 1 momentin mukaan sellaiset valtiosopimukset ja muut kansainväliset velvoitteet, jotka sisältävät lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä tai ovat muutoin merkitykseltään huomattavia taikka vaativat perustuslain mukaan muusta syystä eduskunnan hyväksymisen.

Pohjoismainen kansalaisuussopimus sisältää hallituksen esityksen perusteluissa selostetuin tavoin lukuisia lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä, joiden vuoksi eduskunnan suostumus sopimukseen on tarpeen.

Sopimusmääräysten suhde perustuslakiin

Suomen kansalaisuuden saamisedellytykset muodostuvat pohjoismaisen kansalaisuussopimuksen 5—7 artiklan perusteella suotuisammiksi Pohjoismaiden kansalaisille kuin muiden maiden kansalaisille. Lisäksi sopimuksen 2—4 artikla sisältävät määräyksiä toisessa Pohjoismaassa asutun ajan huomioon ottamisesta kansalaisuuden saamisen edellytyksenä olevaa asumisaikaa laskettaessa.

Sopimusmääräykset merkitsevät sitä, että sopimuksen piiriin kuuluvat henkilöt asetetaan Suomen kansalaisuuden saamisen suhteen parempaan asemaan kuin muiden maiden kansalaiset. Perustuslakivaliokunta on vuonna 2002 vastaavia sopimusmääräyksiä arvioidessaan katsonut, että perustuslain 6 §:n 2 momenttiin sisältyvän syrjintäkiellon kannalta oleellista on, että pohjoismaisen yhteistyön pitkä perinne, Pohjoismaiden yhteiskunnallinen ja kulttuurinen samankaltaisuus sekä muutoinkin ilmenevä Pohjoismaiden yhteenkuuluvuus puoltavat tämän kaltaista eri asemaan asettamista (PeVL 30/2002 vp, s. 2). Valiokunnan mielestä näistä seikoista muodostuu erilaistavalle sääntelylle edelleen sellainen hyväksyttävä peruste kuin perustuslaissa tarkoitetaan. Pohjoismaisen kansalaisuussopimuksen hyväksymisestä voidaan siten päättää äänten enemmistöllä ja lakiehdotus sopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta voidaan käsitellä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.

Lisäksi perustuslakivaliokunta toteaa, ettei Pohjoismaiden kansalaisten suotuisampi asema näyttäisi olevan ristiriidassa myöskään kansalaisuudesta tehdyn eurooppalaisen yleissopimuksen syrjinnän kieltoa koskevan 5 artiklan kanssa. Sopimuksen perustelumuistiossa todetun perusteella valtiot voivat tämänkaltaisissa tapauksissa kohdella suotuisammin tiettyjen toisten valtioiden kansalaisia.

Asetuksenantovaltuudet

Esityksen voimaansaattamislakiehdotuksen 2 §:n mukaan lain voimaantulosta säädetään tasavallan presidentin asetuksella, mikä vastaa käytäntöä ennen kansainvälisten sopimusten voimaansaattamista koskevan perustuslain 95 §:n 1 momentin 1.3.2012 voimaan tullutta muutosta. Muutoksen jälkeen kansainvälisen velvoitteen muut kuin lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset saatetaan pääsääntöisesti voimaan valtioneuvoston asetuksella (HE 60/2010 vp, s. 46/II). Sama koskee perustuslain 95 §:n 3 momentissa tarkoitettuja voimaantuloasetuksia. Tämän johdosta perustuslakivaliokunta ehdottaa lakiehdotuksen 2 §:ää muutettavaksi siten, että siinä osoitetaan valtioneuvostolle toimivalta antaa asetus sekä voimaansaattamislain voimaantulosta että sopimuksen muiden kuin lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta (ks. myös HE 19/2012 vp, s. 6).