Perustelut

Työ- ja elinkeinoministeriön perustaminen on historiallisen suuri hanke. Uuden yhdistetyn ministeriön henkilöstömäärä olisi noin 670 henkeä. Näin laajamittaisen projektin läpiviemiseksi ei voida pitää perusteltuna nyt ehdotettua poikkeuksellisen kiireellistä menettelyä. Uuden ministeriön virkojen perustamisesta säädettäisiin erityislailla ja virat esitetään täytettäviksi jo ennen lain voimaantuloa. Poikkeuksellisella menettelyllä voitetaan aikaa vain noin kuukauden, korkeintaan kahden verran. Turhalla kiireellä saatetaan kuitenkin vaarantaa koko hankkeen asiallinen ja menestyksellinen läpivienti.

Valtioneuvostosta annetun lain 11 §:ssä on säädetty mahdollisuudesta valtioneuvoston päätöksellä siirtää toimialamuutoksiin liittyvät virat ministeriöstä toiseen. Käsiteltävänä olevan 1. lain siirtymäsäännöksessä on ehdotettu mahdollisuutta perustaa uusi virka tehtävien muuttuessa olennaisesti ja sen jälkeen täyttää tuo virka ilman haettavaksi julistamista. Ministeriön virkoja perustettaessa tai muutettaessa ei voida pitää oikeana, että tärkeät ministeriön ylimmän johdon virat täytettäisiin poikkeavilla menettelyillä ja kovalla kiireellä. Ne voidaan joka tapauksessa perustaa normaalissa järjestyksessä vuoden 2008 talousarviossa vuoden alusta.

Käsiteltävänä olevassa esityksessä mainitaan uusi matriisihallinnoksi kutsuttu johtamistapa. Saadun selvityksen perusteella ei ole voitu varmistaa, etteivät kahden ministerin ristikkäiset toimivallat vaarantaisi perustuslain 68 §:n säännöksen tarkoitusta ja henkeä. Matriisihallinto ei näyttäisi soveltuvan päällikkövirastoon. Sen toiminta-ajatus saattaa aiheuttaa sisäisiä ristiriitoja, joiden ratkaisemiseksi tarvitaan selkeä valtioneuvoston ohjesääntö ja ministeriön työjärjestys. Sellaisia ei ole valiokunnalle esitetty.

Työ- ja elinkeinoministeriön perustamisen valmistelemiseksi asetettiin johtoryhmä vasta 9 päivänä toukokuuta 2007. Hanketta koskevat lakiehdotukset tulivat vasta äskettäin eduskuntaan. Kaikkiaan valtaisan hankkeen valmistelu viedään läpi hyvin nopealla aikataululla, eikä riittävän avoimelle julkiselle keskustelulle ole jäänyt aikaa. Demokratian kannalta on kyseenalaista, että uuden ministeriön organisaatiorakenteesta sovittiin viime kädessä vain muutaman valtiosihteerin voimin ilman julkista keskustelua.

Hallituksen menettely ei kokonaisuudessaan täytä nykyajan vaatimuksia avoimuuden ja hyvän hallinnon periaatteiden noudattamisesta. Kaiken kaikkiaan koko tärkeä ministerihankkeen asianmukainen ja menestyksellinen läpivienti vaatisi vielä perusteellista harkintaa ja riittävää valmisteluaikaa. Sen vuoksi ehdotamme eduskunnan hyväksyttäväksi lausuman siitä, että lakiehdotukset vahvistettaisiin tulemaan voimaan vuoden vaihteen sijasta 1 päivänä heinäkuuta 2008.

Perustelut

Kauppa- ja teollisuusministeriön sekä työministeriön lakkauttaminen ja uuden yhteisen työ- ja elinkeinoministeriön perustaminen on merkittävä muutos valtionhallinnossa. Tässä vaiheessa on täysin mahdotonta arvioida kaikkea sitä, mihin se tulee johtamaan ja mitkä ovat esityksen vaikutukset. Luonnollisempaa on puhua mahdollisuuksista ja uhista sekä voimavaroista ja riskeistä kuin varmuudella toteutuvista hyvistä tai huonoista seurauksista. Parhaimmillaan uuden ministeriön perustaminen voi johtaa resurssien tehokkaampaan käyttöön ja perinteisen sektorikohtaisen byrokratian rikkomiseen, mutta pahimmillaan se voi toimia keskittämisen työkaluna ja johtaa lisääntyvään eriarvoistumiseen ja niiden viimeistenkin valtionhallinnon palveluiden karkaamiseen vähäväkisiltä alueilta. Viime vuosikymmenen aikana on voitu havaita sellaisia kehityssuuntia, jotka antavat aihetta epäillä ainakin joidenkin uhkien toteutuvan.

Valtion tuottavuusohjelma

Edellisen hallituksen aikana valtion tuottavuusohjelman tavoitteeksi asetettiin 15 000 työpaikan karsiminen valtionhallinnosta. Poliittisen paineen vuoksi säästötavoite pudotettiin 9 650 työpaikkaan, mutta uuden hallituksen ohjelmassa ja sen ensimmäisessä valtiontalouden selonteossa viime keväänä säästötavoitetta nostettiin 5 000 työpaikan verran. Näin palattiin lähes alkuperäiseen supistukseen. Huomionarvoista on, että missään vaiheessa ei ole esitetty yhtään selvitystä, tutkimusta tai raporttia, jotka osoittaisivat valtion hallinnosta löytyvän näin paljon löysää, vaan kyse on pitkälti julkisen sektorin ideologisesta alasajosta.

Jos tuottavuusohjelman ainoa peruste on huolehtia yksityisen sektorin mahdollisuuksista rekrytoida uutta työvoimaa lähivuosina, se ei ole hyväksyttävä peruste silloin, kun tarkastellaan henkilöstön asemaa organisaation murrostilanteessa tai kansalaisten oikeutta saada yhtäläiset palvelut sosio-ekonomisesta asemastaan tai asuinpaikastaan riippumatta.

Ylhäältä alas pakotettu kategorinen säästöpakko johtaa henkilöstön voimavarojen hukkaamiseen, työn mielekkyyden heikkenemiseen ja organisaation sisäisen eheyden rikkoutumiseen. Hallituksen esityksen perustelut pohjautuvatkin makroekonomiseen näkökulmaan eivätkä suinkaan tehtävien mielekkääseen järjestämiseen asiakkaan kannalta. Itse asiassa hallituksen esityksen perusteluissakin todetaan säästöjen toteutuvan vasta "pitkällä aikavälillä".

Paikallisen työllisyys- ja elinkeinopolitiikan suhde keskitettyyn hallintoon

Hallituksen esityksessä mainitaan, että sillä pyritään vaikuttamaan mm. työmarkkinoiden toimivuutta koskeviin haasteisiin. Tähän asti se on tarkoittanut, että työttömyyden alueellisia eroja ei ole yritettykään kaventaa eikä pitkäaikaisesti työttömien henkilöiden tueksi ole suunnattu riittävästi resursseja. Tästä on seurannut, että pahin työvoimapula lähivuosina koetaan niillä alueilla, joilla pisimpään on kärsitty massatyöttömyydestä. Työvoiman kohtaanto-ongelma on rajoitettu käsittämään vain tarvetta saada työvoima yhteen suuntaan, Itä- ja Pohjois-Suomesta keskuksiin, ei toiseen suuntaan. Tätä suurta linjaa ministeriöiden yhdistäminen ei muuta vaan voi varmistaa sen, että alueellinen työllisyys- ja paikallislähtöinen elinkeinopolitiikka jää keskitetyn hallinnon alle.

Lisävauhtia perusteluissa haetaan Lissabonin työllisyysstrategian kansalliseen toimenpideohjelmaan sisältyvistä kilpailukykyä ja työllisyyttä koskevien tavoitteiden realisoimisesta konkreettisiksi toimenpiteiksi. Ministeriökeskeisen ohjauksen vahvistaminen tilanteessa, jossa kuntien, seutukuntien ja maakuntien aluekehitys mosaiikkimaistuu hurjaa vauhtia, johtaa alueellisten ja sosiaalisten erojen huolestuttavaan kasvuun. Murroksessa, jossa pitäisi lisätä paikallislähtöisten työllisyys- ja elinkeinostrategioiden elintilaa, ei kansallinen tai EU-strategioista lähtevä keskitetty hallinnointi toimi.

Globalisoituvassa maailmassa Suomen tai muiden pienten valtioiden pärjääminen ei perustu yhden ainoan vaihtoehdon politiikkaan vaan lukuisten alueilla syntyvien osaratkaisujen yhteisvaikutukseen. Kuvaavaa on, että esimerkiksi ESR-määrärahojen hallinnointi keskitettiin ministeriöön tällä ohjelmakaudella aiemmasta poiketen.

Työllisyyspolitiikan suhde elinkeino- ja yrityspolitiikkaan

Suomessa on vieläkin yli kaksisataatuhatta työtöntä eikä kova pitkäaikaistyöttömyys sula. Työmarkkinatukiuudistus johti tuhansien työmarkkinatuella eläneiden siirtämiseen toimeentulotuelle. Lisäksi työministeriö antoi keväällä uudet ohjeet työttömien työnhakijoiden priorisoinnista ja heille tarjottavista palveluista. Nämä toimet voidaan nähdä ennakoivina sen suhteen, kenelle palveluita ja määrärahoja tullaan jatkossa suuntaamaan.

Ministeriöiden yhdistämisessä kummittelee pelko, että työmarkkinoilla vaikeassa asemassa elävien tilanne jää syrjään kovan elinkeinopolitiikan tieltä. Näiden tavoitteiden ei tarvitsisi olla keskenään ristiriidassa, sillä kaikkien etu on, että mahdollisimman moni hankkii elantonsa niiden kykyjen ja voimien mukaan, mitä itse kullakin on. Hallituksen esityksen valmistelijoiden yksioikoinen asenne harjoitettuun työllisyyspolitiikkaan nousee esille lauseessa "työvoimapolitiikassa painotusta olisi tarpeen siirtää työttömyyden hoitamisesta työvoimakapeikkojen ja yritysten kokemien rekrytointiongelmien poistamiseen".

Valtion hallinnon yhtäläiset palvelut kaikkialla

Jokin aika sitten työhallinnossa siirryttiin seutukuntapohjaiseen työvoimatoimistoverkkoon. Se johti esimerkiksi työttömyysturvatulkintojen tiukkenemiseen, sillä tapauskohtainen terve harkinta katosi tehdyissä ratkaisuissa, vaikka paikalliset työvoimatoimikunnat aikoinaan perustettiin tuomaan virkamiesajattelun rinnalle paikallisosaamista ja -tuntemusta. Jo yksin ilmoittautumiskäytäntöjen yhdenmukaistaminen johti turhaan kulkemiseen työvoimatoimistoissa ja matkakustannusten kasvuun. Saman ratkaisun yhteydessä kunnat menettivät yhden tärkeän päätäntävaltaisen yhteistyökumppanin, kun sivutoimipisteet alistettiin seutukunnan työvoimatoimiston johtajan alaisuuteen.

Yhden luukun palvelun periaatetta on kokeiltu monilla paikkakunnilla. Työ- ja elinkeinoviranomaisten palveluiden lisäksi samasta pisteestä on voinut saada kunnan sosiaalitoimiston ja Kansaneläkelaitoksen palveluita. Vanha hallintorakenne ei mielekästä yhteistyötä ole estänyt, luutuneet asenteet niinkin. Myös yrityspalveluita on kyetty tarjoamaan joustavasti sekä seutukunnissa että TE-keskustasolla.

Aiemmissa julkisen sektorin muutoksissa on liian usein ensin keskitetty päätösvalta, sitten palvelut.

Perustuslakivaliokunnan olisi tullut huomioida mietinnössään selvemmin ja painokkaammin ne riskit, joita liittyy henkilöstön asemaan muutostilanteessa, tuottavuusohjelman kielteisiin vaikutuksiin, julkisten palveluiden yhtäläiseen saatavuuteen kaikkialla maassa sekä työmarkkinoilla vaikeimmassa asemassa olevien työttömien huomioimiseen.