Paikallisseurakunta on keskeisin osa Suomen evankelisluterilaisen
kirkon perusrakennetta. Oma itsenäinen kirkkoherrakunta
on historian aikana ollut tavoite eri paikkakunnilla kautta maan. Vasta
tämän tavoitteen toteutumisen jälkeen
on voitu katsoa saavutetun vastuullinen itsenäisyys pitäjän
oman seurakunnan kautta. Useilla seurakunnilla on monisatavuotinen
perinteikäs historia tämän päivän
tilanteen perustana. Erityisesti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun
alkupuolella varsin monet kappeliseurakunnat ja rukoushuonekunnat
saavuttivat itsenäisen kirkkoherrakunnan aseman. Ennen
kunnallisen hallinnon muodostumista seurakunta edusti pitäjän
paikallista hallintoa kaikilla yhteiskunnan elämänalueilla.
Parhaillaan elämme aikaa, jolloin kunnallisia hallintoyksiköitä pyritään
suurentamaan, ja useita kuntaliitoksia on 40 vuoden aikana jo tapahtunutkin
ja on parhaillaan vireillä. Osa kuntaliitoksista on hyvin
perusteltuja. Osa vireillä olevista kuntaliitoksista saattaa
aiheuttaa myös paljon ongelmia. Näin on vaara
erityisesti silloin, jos kunta joudutaan jakamaan liitoksessa kahteen
tai mahdollisesti useampaankin kuntaan. Hyväksi koettu
lähiyhteisö on silloin vaarassa pirstoutua.
Kuntaliitosten yhteydessä on 1960-luvulta alkaen ollut
käytäntönä useimmissa tapauksissa liittää uuden
kunnan alueella olevat evankelisluterilaiset seurakunnat yhteistalouteen
verotuksellisen käytännön vuoksi. Laki
suo myös osittaisen yhteistalouden, mutta tätä on
käytetty vain Kotkan, Karhulan ja Kymin kuntaliitoksessa,
ja sielläkin on myöhemmin siirrytty täydelliseen
yhteistalouteen. Seurakunnan täydellistä sulauttamista
suurempaan seurakuntaan on tapahtunut kuntaliitosten yhteydessä melko
harvoin. Näin tapahtui kuitenkin mm. Haapasaaren liittyessä Kotkaan,
Eräjärven liittyessä Oriveteen, Tottijärven
liittyessä Nokiaan, Suoniemen liittyessä Karkkuun
ja Revonlahden liittyessä Paavolaan.
Pääsääntönä on
ollut seurakuntien jatkaminen itsenäisinä kirkkoherrakuntina
yhteistaloudessa. Tällöin kuhunkin seurakuntaan
on jäänyt oma seurakuntaneuvosto, oma kirkkoherra
ja muut työntekijät. Kukin seurakunta on yhteistaloudessa
saanut tuomiokapitulin vahvistaman määräosuuden
valtuutettuja yhteiseen kirkkovaltuustoon, ja tuomiokapituli on
nimittänyt yhden seurakuntayhtymän seurakuntien
kirkkoherroista yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtajaksi. Yhteisen
kirkkoneuvoston jäsenten valinnassa ovat kirkkovaltuustot
yleensä noudattaneet kohtuullisuutta vapaan harkinnan mukaan
siten, että kukin seurakunta on saanut edustajia yhteiseen kirkkoneuvostoon
suunnilleen samassa suhteessa kuin tuomiokapitulin määräämiä jäseniä yhteiseen
kirkkovaltuustoon. Yhteistalouden avulla taloudellisesti yhteen
liitetyt seurakunnat ovat säilyttäneet oman paikallisen
toiminnan ja paikallisen vastuun kantamisen.
Olisi myös tärkeää kunnan,
usein hyvinkin pitkän perinteen, paikallisen identiteetin
ja asukkaiden kannalta se, että seurakunta jäisi
vaalimaan julkisoikeudellisena yhteisönä koko
paikallista identiteettiä. Nyt kuitenkin yhä enemmän
on ollut pyrkimyksenä perustaa liitettäviä tai
jo liitettyjä kuntia vastaavista seurakunnista kappeliseurakuntia
kirkkoherrakuntien asemesta. Kappeliseurakuntaa yritettiin markkinoida
jo 1970-luvulla, jolloin se palasi uudistettuna käsitteenä kirkon
lainsäädäntöön. Tämä olisi
tarjonnut myös suurien seurakuntien taajamille, kuten esim.
Haapamäelle Keuruun seurakunnassa, mahdollisuuden parantaa
hallinnollista identiteettiä osana Keuruun seurakuntaa,
jossa Haapamäki olisi kirkon lakien mukainen seurakuntapiiri
seurakuntaneuvoston päätöksellä.
Kuitenkin tässä Haapamäen esimerkkitapauksessa
Haapamäen asukkaat kokivat kappeliseurakuntakehityksen
taantuvana kehityksenä jo kappelinimityksen vuoksi, vaikka
kaikki ulkonaiset edellytykset kehitykselle olivatkin olemassa ja
tässä tapauksessa oma hallinnollinen itsenäisyys
olisi vahvistunut seurakuntapiiriin nähden.
Sama ongelma taantuvasta kehityksestä on kuitenkin
todellisuutta erityisesti nyt kaikkialla siellä, missä seurakunta
kirkkoherrakunnan asemesta siirtyisi kappeliseurakunnaksi tai seurakuntapiiriksi
tai seurakunta sulautuisi kokonaan suurempaan yksikköön.
Kaikissa tapauksissa menetettäisiin omaa läheistä ja
paikallista identiteettiä ja vaikuttamisen mahdollisuuksia.
Erityisen kohtalokkaaksi tämän tekee se, että kunnallisen
vaikuttamisen kaventumista koetaan samaan aikaan.
Kirkkoherrakuntien muuttamista kappeliseurakunniksi on perusteltu
kevyemmällä hallinnolla ja vähemmillä palkkakuluilla.
Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa ilman
toimintojen supistamista, joka ajan oloon kohdistuisi kappeliseurakuntiin.
Hallinto ei vähenisi mitenkään, vaan
ainoastaan pääseurakunnan seurakuntaneuvosto jäisi
pois aiemmin yhteisen kirkkoneuvoston korvatessa sen tehtävät.
Koska kuntaliitoksia tulee lähivuosien ja vuosikymmenien
aikana tapahtumaan ja niiden valmisteluja on vireillä ja
koska tämä tulee koskemaan evankelisluterilaisen
kirkon paikallisseurakuntia, on aiheellista turvata seurakuntien
tulevaisuus entisten kuntien paikallisidentiteetin vaalijoina. Tämä tapahtuisi
selkeimmin, jos mahdollisimman monet seurakunnat voisivat kuntaliitoksen
jälkeenkin jäädä kirkkoherrakunniksi yhteistalousseurakuntina.
Kappeliseurakunta ja seurakuntapiirit eivät välttämättä riitä vaalimaan paikallisidentiteettiä
ja
seurakuntatoiminnan pysyvyyttä. Samoin kappeliseurakuntia
ja seurakuntapiirejä koskeva lainsäädäntö on
puutteellista eikä turvaa kappeliseurakunnan tai seurakuntapiirin
tulevaisuutta. Käytännössä pääseurakunta
ajan mittaan pyrkisi ajamaan alas kappeliseurakunnan tai seurakuntapiirin.
Olisi huomattava myös se, että suuri osa seurakuntalaisista
kokee itsenäisen kirkkoherrakunnan loppumisen taantuvana
kehityksenä. Paikallisseurakunnat ovat Suomen kirkon perusrakenne.